Aamu.

Persoonallisen elämän herätessä aukenee ihmiselle uuden olemisen aamu. Väkevänä tunkee hänen lävitseen tunne siitä, että nyt vasta elämä varsinaisesti alkaa. Kaikkialla aamutunnelmaa, jokainen hengenveto kätkee kevätaavistuksia, siellä täällä näkyy uuden ajan aamun kajastusta. Mitä onkaan tuo pursuava elämä ihmisessä! Kaikkialla liikehtimistä hersyvää kehkeytymistä kohti. Ja kokonaan itsensätuntemisen valloissa iskeytyy ihmiseen riemullisena ja ihastuksen täyteisenä: miten suuriarvoista onkaan olla ihminen. Hänen sisäisimmässään väräjöi aamun äänin: elämä on kaunis!

Vain arkana ja kainona tohtii ihminen aukaista oman itsensä ovea. Mutta vaikkakin hän vielä varsin herkästi punastuu itseään, soi ja helisee hänen sisässään kuin salainen nauru. Hänen täytyy riemuita oman itsensä ilosta, sillä aavistus hänen olemuksensa, nyt hersyvänä puhkeavan olemuksensa ytimen kätketystä ihanuudesta ja kauneudesta kulkee läpi sielun ja väräjöi sen joka liikahtelussa. Mutta kuta syvemmin hän alkaa ymmärtää itseään, sitä syvempi itsekunnioitus hänet täyttää ja suo hänen nöyrästi hämmästyä omaa kätkettyä taivaanlahjaansa. Ihmisen valtaa pyhä kunnioitus sitä kohtaan, mikä hänessä elää ja hengittää. Hänen tarkoituksensa ikuisuus ja arvonsa äärettömyys avautuu hänen sydämelleen kuin auringon kuulastama taivaansini. Hänen oman itsensä salaisuus syventyy mittaamattomaksi, käsittämättömäksi, avartuu rannattomiin kaukaisuuksiin.

Kun ihminen tulee syvällisen alkuperäisestä tietoiseksi itsestään, tuntuu hänestä kuin olisi hän temmattu kokonaan uuteen maailmaan. Hänen silmänsä, joiden sivuitse tähän asti kaikki on hämäränä kiitänyt, ovat auenneet. Niin, oliko hän ennen sokea ja yön saartama vai onko hän nyt, sokaistu? Hän silmäilee ympärilleen, katsoo ja katsoo, suuntaa yhä uudestaan katseensa kiinteästi sinne tänne, itseensä ja kaikkeen, mikä häntä ympäröi, mikä häntä kohtaa. Kaikki kuin ennenkin, mutta kuitenkin aivan toisenlaista, kaikki uutta, niin ihmeellistä ja käsittämätöntä! Mikä hänestä ennen tuntui tavalliselta ja huomiota herättämättömältä, se on nyt yhdellä iskulla käynyt uskomattoman merkilliseksi ja arvoitukselliseksi. Syvä hämmästys valtaa hänet. Kaikki muodot näyttävät niin ihmeellisiltä, kaikki hänen havaitsemansa tapahtumat niin käsittämättömiltä. Vuorten elävät harjanteet, joilla hän elää ja liikkuu, vesipisarat, jotka kukassa helmeilevät tahi meressä aaltoilevat, kuusenkäpy, johon hänen jalkansa sattuu, puun silmuilevat kukat, nukkuva hiekkakenttä, jäykkä kallionlohkare, hänen oma hengittävä olemuksensa, vaikeneva yö, auringon valovirta, madon luikertelu, lintujen sävelkieli, pursuava elämä kaikkialla — kuoleman ilmiö: niin ahdistavan ihmeellistä! Jos ken silloin puhuu hänelle luonnonlaista ja koettaa selittää kaikkea tätä ihmeellistä sen järjestyksen ja varhaisemman olokannan mukaisesti, silloin varsinkin hän pudistaa päätään: hän ei voi käsittää tuota olemista ja tulemista sen äärettömässä moninaisuudessa. Jos hän vielä joutuu kaupunkeihin ja näkee ihmisten ahertelun ja luomisen keskellä luomusten runsautta, valtaa hänen sisäisen silmänsä elävän nykyisyyden kokonaisvaikutus tahi sitten vain vähäpätöisimmän ihmisen kohtalo, hänen muistojensa läpi soluu ihmiskunnan historia: miten omituista, miten sietämättömän arvoituksellista, miten tuskallisen hämmästyttävää onkaan kaikki!

Onnellista, että ihminen yhä uudestaan tuntee vetäymystä omaan itseensä, ikäänkuin hänessä olisi elämään puhjennut ylivoimainen vetovoima, joka kiinteästi liittää hänet itseensä ja siinä pitää, joka johtaa kaiken hänen näköpiiriinsä siirtyvän elävään suhteeseen juuri häneen kuin keskipisteeseen, minkä suhteen avulla ihminen yrittää hallita tuota kaikkea. Vain oman itsensä ihmeestä voi ihminen löytää maailman ihmeen ratkaisun, niinkuin vain oman olennaisimman olemuksensa salaisuuden syventämä silmä voi nähdä salaisuudentäyteiseen maailmaan.

Mutta mikä saa heränneen ihmisen tuntemaan ikuisen tarkoituksensa ja äärettömän arvonsa, tuntemaan niin, että se ikäänkuin alkuperäisenä varmuutena hänessä kirkastuu? Ikuinen elementtikö hänessä, hänen olemisensa jumalallinen laatu, joka vaistomaisesti persoonallisen elämän heräämisessä tulee tietoiseksi, vai kaiken läpitunkevan ja kaikkea syleilevän Jumalan elämäliikunnotko, jotka löytävät ihmisen syvässä itsensätuntemisessa herkän kielistön ja suovat sen kosketuksiltaan väräjöidä siten julistaakseen ihmiselle hänen jumal-ikuisuuttaan? Sitä en tiedä. Ja mitä on se salaperäisyyden täyttämä, joka ihmistä kaikkialla kohtaa? Onko se ilmiöiden takaista käsittämätöntä, jumalallista, jota unenpainamat silmämme eivät huomaa, vai onko se vain meiltä peitetyn, meiltä suljetun maailman vastausta vaistomaisesti ilmenevään palavaan pyrkimykseemme päästä kaiken perille, kaipaukseemme syventyä olioiden olemukseen, kun olemme ensin oivaltaneet oman itsemme. Kuka voikaan siihen vastata! Mutta kun tätä arvoitusta mietin, näyttää minusta kuin olisi tuo herättävä voima heränneeseen ihmissieluun tulvivaa jumalvaloa, joka kirkastaa ihmiselle hänen oman olemisensa ja ympäröivän maailman ihmeellisen syvyyden. Ei meidän pidä kuitenkaan luulla, että jokainen, joka on herännyt persoonalliseen elämään, tulisi tästä selvästi tietoiseksi. Epäilenpä, että niin jää käymättä juuri alkuperäisille, puhtaille luonteille, jotka eivät heti harkinnallaan turmele välittömiä sisäisimpiä elämyksiään eivätkä tahraa niitä vierailla ajatuksilla, vaan puhtaasti ja vaalien antavat kaiken kehittyä ja selvetä. Yhtä hyvin kuin tuo suuri hämmästys valtaa jokaisen, yhtä vähän tarvitsee jokaisen tulla tietoiseksi siitä, että jumalallinen henkäys koskettaa ja kirkastaa hänen silmiään. Ikuisen tunteminen itsessään ja kaikessa muussa ei vie meitä Jumala-aavistuksia kauemmaksi, ja ehkäpä aavistuksenkin saa vain se, joka Jumalasta jo jotain tietää. Tahi ehkä voimme me vasta myöhemmiltä kukkuloilta katsoessamme taaksepäin iloisesti nähdä jo todellisen elämämme ensi valaisuissa Jumalan astuneen omaan omintakeiseen olemiseemme.

Sitävastoin tulee ihminen täydellisesti selville koko siitä mullistuksesta tunteen ja tietoisuuden piirissä, minkä persoonallinen herääminen synnyttää. On kuin yö vaihtuisi päiväksi. Kaikki unielämän ahdistukset ja surut häviävät. Ja myöskin sellaisen elämän ilonpauhusta ja onnenkuvitteluista ihminen vapautuu. Kirkkain silmin katsoo aamunilo nuoreen päivään, riemuitsee sen nyt auenneesta olemassaolosta. Ihminen hymyilee sille painajaiselle, jonka alla hän ehkä on voihkinut, niille uneksituille tuskille, joiden lumoissa hän on nyyhkyttänyt. Hän ei enää vähäisintäkään ymmärrä sitä, mikä hänelle ennen oli suruna ja ahdistuksena. Hän tuntee olevansa vapaa kaikista yön kauhuista. Mutta myöskin uneksimishalulle pudistaa hän päätään. Miten lapsellisia mitättömyyksiä nuo unet olivatkaan, mitä valhearvojen ja onttojen nautintojen petosta! Oman olemuksen tietoisuuden täyttämänä nostaa ihminen päänsä korkealle yläpuolelle kaiken naurettavan joutavuuden, jossa hän tähän asti ilon- ja tuskantäyteisenä on menehtynyt. Tuntiessaan sen korkeimman hyvän, jota hän kantaa omassa itsessään, tuntiessaan tarkoituksensa hän menettää halun ihanteisiin ja hyvyyksiin, jotka tähän asti ovat muodostaneet hänen maailmansa.

Hänet on temmattu uuteen maailmaan, hänen maailmaansa, hänen minänsä maailmaan. Aivan itsestään tapahtuu kaikkien arvojen uudelleen arvioiminen: hänen tunteittensa ja toivomustensa painopiste siirtyy kaikesta mahdollisesta vieraasta omaan omintakeiseen, ulkonaisesta sisäiseen, näennäisestä ja tehdystä todelliseen ja väärentämättömään, Maun ja vaistojen muuttuminen valtaa alaa, minkä vain siirtyminen kokonaan toisen laatuiselle olokannalle voi selittää. Persoonallinen elämä puhkeaa.

Raha ja sillä mitattavat hyvyydet laskevat huimaavasti arvossaan. Niiden tarpeiden runsaus, jotka tähän asti ihmisen tyydytykseksi löysivät ihmistietoisuudessa elimensä ja orjansa, luhistuu kokoon, ja yli kaiken kohoaa heränneen ihmisen polttava kaipaus saada omalaatuisena olla riippumaton ja vapaasti kasvaa. Hänellä ei ole minkäänlaisia tarpeita varhaisempien pyrkimystensä piirissä, mutta sitävastoin on hän täynnä toisenlaisia elämänvaatimuksia, joiden kasvattavana juurena on hänen sisäisimmän olemisensa itsesäilytysvaisto. Tämä valitsee hänen tarvitsemansa olemassaolovälineet, tämä suuntaa tien, jota hänen kunnianhimonsa kiitää. Hän tahtoo tulla joksikin itsessään. Vain tästä saa kaikki muu, mitä hän on ja miksi hän tulee, merkityksensä. Vain tämä on hänen pyrkimyksensä määrä. Kaikki se loisto, jota hän ennen jumaloi ja laahasi jäljessään, sitä kumartaakseen, sille uhrautuakseen, himmentyy hänen persoonallisuutensa ihanuuden rinnalla, johon hänen katseensa rientää kuin ylhäiseen, kaukaiseen ihanteeseen. Hän ei tahdo enää näytellä mitään osaa, hän tahtoo olla jotakin, tulla joksikin. Eleskelevän joukon, mietiskelevien kummitusten ja muotiorjien kaikenlainen liehakointi ja ilostelu käy hänelle piinalliseksi ja epäilyttäväksi. Miten voikaan hän vielä kuulua noihin, miten voivatkaan nuo vielä löytää hänestä iloa! Hänellä on melkein polttava halu tulla suljetuksi noiden piiristä. Naamarinsa riisuneena irvistää nyt autiossa tyhjyydessään koko se tuttavallisuus, johon hän on hajoittanut, vuodattanut ja hukuttanut oman itsensä. Häntä etoo hänen oma itsensä sellaisena kuin se vasta oli, häntä inhoittaa, että myi itsensä mitättömästä ja valheesta. Hänen kunniansa ja velvollisuutensa on huolellisesti vaalia itsessään puhjennutta persoonallisen elämän lähdettä kaikelta hävitykseltä, tulipa se mistä tahansa. Kaikkea muuta halliten tehostamalla omaa itseään ja tarkoitustaan ja siten tulemalla siksi ja toteuttamalla sen, mitä on, vapautuu ihminen täysin välinpitämättömäksi kaikesta sovinnaisesta sekä siitä, mitä muut hänestä ajattelevat ja puhuvat. Riippumattomuus joukon arvostelusta tulee hänelle tässä aamun suuressa raitistumisessa sisäisen vapautensa velvollisuudeksi ja arvon mittaajaksi. Mutta tämä on vain yksityisilmiö siinä heränneen ihmisen yleisessä huomiossa, että hänen suhteensa kaikkeen ja kaikkiin muuttuvat persoonallisiksi; joko niillä on hänelle auenneeseen tarkoitukseensa nähden merkitystä tahi sitten jäävät ne aivan syrjään. Nämä eivät ole kuitenkaan tehtyjä päätelmiä ja asetettuja vaatimuksia, vaan persoonallisen heräämisen luoman elämäntilan selvittelyä. Silmälle, joka ensi kerran valveutuen katsoo ympäröivään maailmaan ja valloittaa sen omakseen, kirkastuvat ilman muuta sädehtivänä auenneen selkeän päivän kategoriset imperatiivit.

Nyt on noustava täyttämään nuo imperatiivit. Jokainen näistä uusista tuntemuksista on kiihoittimena tekoon. Ja vain teossa ilmeneekin persoonallinen elämä, ei maussa, ei tunteissa, ei katsomuksissa, arvosteluissa eikä ihanteissa.

Mutta samalla havaitsemme sietämättömäksi riippuvaisuutemme menneisyydestä, kaiken totutun jarruttavan vaikutuksen. Tähänastinen vegeteeraava elämämme siihen pesiytyneine viettymyksineen, vaistoineen ja totunnaisuuksineen on muodostunut sellaiseksi voimankokoomukseksi ja niin määrääväksi tekijäksi, että herännyt minämme näyttää olevan aivan voimaton sitä vastaan. Sillä tähän asti on jokainen liikkeemme ja toimintamme ollut vain varhaisempien elämystemme ja vaikutteittemme pelkkää kaikua tahi ainakin ylivoimaisesti niiden määräämä, kun taas minämme on saanut tyytyä korkeintaan seurailevan harkitsijan osaan. Mutta nyt täytyy minämme yhdellä iskulla itsenäisesti puuttua asiain kulkuun, vapaasti ja riippumattomana ohjata elämänsä! Miten voikaan se tapahtua!

Itsetietoisuuteen heränneelle ihmiselle on ehkä mahdollista perinpohjaisella maltilla ja jännittämällä kaikki voimansa puolustautua persoonattoman menneisyytensä vaikutusta vastaan. Mutta heti kun hänen raitismielisyytensä hämmentyy, valveutuneisuutensa pettää ja tarmonsa katkeaa, heti kun hän ei enää täydellisesti keskittyen hallitse silmänräpäystä, on hän sortunut. Sitä edes huomaamatta elää hän taas persoonattomasti, niin persoonallinen kuin hän mieleltään onkin, tahi vaipuu hän kokonaan takaisin unielämän yövaelluksiinsa.

Mutta sekin, joka väkivaltaisesti, mistään huolimatta nousee, huomaa miten suloinen uneliaisuus uudelleen, jäsenet lamauttaen, valtaa hänet, niin ettei hän kykene varmoin askelin eikä suoraan kulkemaan tietään. Vaappuen sinne tänne hän tähyilee tuskaisena, mihin voisi tarttua tahi olisiko näkyvissä ketään, joka opettaisi häntä käymään. Hän vaipuu todennäköisesti takaisin entiseen maailmaansa ja on kohta uneksiva uinailun lumoissa. On monta, jotka hereille havahtuneina ovat yrittäneet elää persoonallisesti. Alkuponnistusten vaivoissa ovat he kuitenkin kadottaneet voimansa ja rohkeutensa ja luopuneet pyrkimyksestään. Monet ovat huomaamattaan joutuneet uneliaisuuden valtoihin, toiset alkaneet jälleen laahautua eteenpäin mykässä, katkerassa resignatiossaan, eräät vihdoin ajatelleet yhtä rehellisesti kuin päättävästikin: miten vaivalloista, tahdon takaisin rauhani, tahdon nukkua ja uneksia.

Monet herättyään eivät kykene ottamaan ensi askeleitaankaan. He jäävät makaamaan ja heidän silmänsä painuvat jälleen umpeen. Toiset eivät aamun kirkkaudesta huolimatta jaksa nousta, teoilla luodakseen persoonallisen elämän päivän. Mieluimmin he tirkistelevät puoliavoimien silmäluomiensa alta valoisaan aamuun ja nauttivat siitä hienostelevan herkuttelijan täydellisellä perinpohjaisuudella. Kaikki herättävät mielenkiihdykkeet he vastaanottavat syvästi, kaikki siitä johtuvat ilmaukset he painavat mieleensä. Maun, katsomusten, arvostelmien ja periaatteiden alueella tapahtuvasta mullistuksesta he tulevat vaikuttavasti ja syvästi tietoisiksi, mutta — nousemaan he eivät kykene. Velttoina tahi kykenemättöminä he katselevat vain kirkasta päivää ja kehräävät itselleen persoonallisen elämän maailmankatsomusta. Ja kun tulee kysymys elämästä, kuljeskelevat he lauman mukana vanhoja uriaan ja toimivat mahdollisimman persoonattomasti. Nämä tällaiset ihmiset ovat persoonallisen elämän teoreetikkoja ja haaveksijoita.

Mutta kuka tahtoo olla täysivoimainen ihminen, hänen täytyy elää persoonallisesti, elää olemisensa joka silmänräpäyksenä, hänen täytyy persoonallisen toiminnan herkeämättömillä vasaranlyönneillä takoa onnensa, joka on yksin hänen tarkoituksensa täyttymyksessä; hänen täytyy taistella itselleen herruus valtakunnassaan, joka on hän itse; hänen täytyy suunnitellen jatkuvasti johtaa kehityksensä korkealle. Vain se, joka astuu auringon täyttämään päivään, elää aamun.

Miten tämä on mahdollista? Miten voi herännyt persoonallinen elämä vahvistua yksin määräävän kehkeytymisen ja väkevän elämän säteilyn toimintavoimaksi? Siinä kysymys.

Ei missään tapauksessa itsestään, se selviää jo tähänastisesta tarkastelusta. Sunnuntailapsetkaan, puhtaat sankariluonteet, jotka säteilevinä urhoina nousevat, eivät pääse eteenpäin, jos he joutuvat yksin oman itsensä varaan. Toiset tulevat aivan liian nopeaan epävarmoiksi ja avuttomiksi, saaden kasvoilleen hämmentyneen ilmeen kuin oudolle alueelle joutuneet lapset; toiset nerokkaassa mielivaltaisuudessaan toimivat, kunnes uupuvat lohduttomaan hajanaisuuteensa.

Persoonalliseen elämään herännyt ihminen tarvitsee apua, joka muuttaa tahtomisen voimiseksi, joka pitää valveilla ja kirkastaa tietoisuutta, joka opettaa käymään ja viittoaa tien, joka antaa ryhtiä ja suo tukea. Mutta jo alkuasteesta saakka on persoonallinen elämä taitoa, jota on opittava ja harjoitettava. Siksi tarvitsemme kasvattajaa.

Persoonattomasi päivästä päivään elelevistä ihmisistä, niistä monen monista, jotka vegeteeraten iloitsevat »sivistyksestään»; täydellisistä nykyajan ihmisistä tuntuu ärsyttävältä ja mielettömältä väite, että täysikasvanut ihminen tarvitsee kasvattajaa. Mehän olemme jo jotain oppineet, meillähän on asemamme ja kutsumuksemme, kuulumme kiistämättä sivistyneihin ja »kasvatamme» itse lapsiamme! Mutta jokainen, joka on herännyt, tuntee tarvitsevansa kasvattajaa. Hän huomaa, että hänen elämänsä ilman kasvattajaa on hedelmätöntä. Siksipä se, että ihmiskasvattajien tarve on viime vuosikymmeninä käynyt niin kuuluvaksi, onkin epäilemättä persoonallisten vaistojen elävöitymisen ja korkeampaan elämään pyrkimisen merkkinä. Kasvattaja Schopenhauer, kasvattaja Rembrandt, Goethe, Nietzsche, Bismarck, kasvattaja Kristus — siinä etsivän, kasvattajaa ja kasvatusta kaipaavan nykyajan luonteenomaisia tunnuksia.

Persoonallinen elämä on kehittymistä, kasvamista, puhkeamista, mutta ei vegetatiivista, vaan tietoisen tarkoituksellista, persoonallista. Tämä elämän nousu ei tapahdu itsestään, heräämistä seuraten, vaan kaiken läpitunkevan, täysin tietoisen heränneen tahdon täytyy liikuttaa sitä ylöspäin; ihmisen tulee aitotunteisena, selväkatseisena ja sitkeän päättäväisenä muodostaa tämä elämänsä. Siihen tarvitaan, paitsi voimaa ja mielenkirkkautta, myöskin elämänviisautta. Ja nämä ovat kykyjä, jotka eivät putoa kenellekään pilvistä, vaan jotka täytyy itse hankkia. Niin kauan kuin meillä ei niitä kykyjä ole tahi ole tarpeeksi, tarvitsemme kasvattajaa, joka meitä auttaa ja avullaan korvaa puutteemme. Se, joka ei ketään löydä, on vaarassa menehtyä aamun vaikeuksissa. Näivettynyt, surkastunut persoonallinen elämä onkin ajallemme luonteenomainen ilmiö.

Mutta vain persoonallisuudet voivat olla kasvattajina. Heitä eivät korvaa ohjeet. Määräykset ja johtolauseet, joihin alistumme ja joiden mukaan itseämme ohjaamme, eivät merkitse mitään, vaan meitä voivat auttaa yksin elävät ihmiset, joiden vaikutuksen alaisena uusi elämämme voimistuu, joiden kanssa voimme olla lämpöisessä elämänvuorovaikutuksessa ja jotka kehityksemme jokaisena ajankohtana neuvoin ja teoin voivat meitä auttaa ja edistää tervettä kehittymistämme. Tässä on kuuliaiselle tie itsenäisyyteen ja syvästi vastaanottavalle tie viisauteen.

Onnellinen, ken löytää kasvattajan, löytää täysivoimaisen ihmisen, joka elää persoonallisen elämän vapaudessa ja väkevänä säteilee elämää, joka rakkaudella, ymmärtämyksellä ja voimainsa ylitsevuotavuudella ymmärtää vahvistaa, suojella, viljellä ja nostattaa herännyttä elämää, joka ravitsee ja tukee jokaisen omalaatuisen ihmisen elimellistä puhkeamista hänen omaperäisyytensä puitteissa, joka kasvattaa itsenäisiä persoonallisuuksia, muovailematta jäljennöksiä omasta itsestään. Mutta tällaiset kasvattajat ovat nykypäivinä aivan harvinaisia, ja useimmat, joilla olisi halua ja rohkeutta päästä tällaisen kasvattajan kanssa kosketuksiin, useimmat, jotka eivät pelkää mitään vaivoja, saavat turhaan etsiä.

Siksipä olenkin osoittanut jokaisen, joka on etsinyt tietä uuteen elämään, Kristuksen luo. Hän on enemmän kuin kasvattaja. Kasvattaja hän on kuitenkin myöskin ja voi siksi jokaiselle tulla. Sillä hän auttaa meitä, kun meidän alkuperäinen olemuksemme tuskaisesti kirvoittuu siteistään. Hän havahduttaa meidän unen kahlehtiman minämme huutaessaan sen elämään ja viittoo meille polun, jolla löydämme oman itsemme. Hänen ohjaamanaan pääsemme selvyyteen sisäisen olemuksemme tuskantäyteisestä, voimattomasta ja hedelmättömästä tilasta, hänen ohjaamanaan löydämme myöskin sen punaisen langan, jota myöten voimme selviytyä hämärästä sekasortoisuudestamme. Hänen syksynkypsissä sanoissaan ja puheissaan tapaamme hämmästyttävästi valaistuina ihmisen luontaisen olemuksen ja kehityksen tosiasiat ja lait, jotka juuri hän on löytänyt. Mutta niin totta kuin Kristus lopulta onkin täysivoimaisen ihmisen korkeampaan olemiseen johtava ainoa tie, niin totta on ihminen kuitenkin hädässä, ellei löydä muuta kuin yksin hänet. Niille, jotka pitävät tätä kerettiläisyytenä, muistutan vain Paavalin seurakunnilleen usein kirjoittamia sanoja: Tulkaa minun ja Herran seuraajiksi. Me tarvitsemme kasvattajanamme ihmisiä, joissa Kristuksen elämä on löytänyt muodon ja jotka ovat hänen vaikutuksestaan tulleet persoonallisuuksiksi. Ja siksi kunnes löydämme tällaisia ihmisiä tulemme heitä aina mitä tuskallisimmin kaipaamaan. Sillä tuskinpa monikaan ilman heitä voi kasvaa uuden elämän vapaaksi persoonallisuudeksi, niin suuri mahdollisuus kuin siihen muuten olisikin.

Jos tilamme nykypäivänä on tällainen, ei kukaan toivottavasti horjune valitessaan, katsooko hän Kristukseen vaiko Goetheen, Bismarckiin tahi Nietzscheen. Sillä, niin paljon kuin kunnioitammekin näitä persoonallisuuksia, he ovat olleet korkeintaan vain persoonallisen pyrkimyksen ja nousevan ihmiskehityksen loistavia edustajia. Jeesus on ainoalaatuinen, täysivoimainen ihminen, täydellinen korkeammanasteisessa elämässään ja sellaisena meistä vielä etäällä. Goethen merkitys on siinä, että hän on väsymättömästi tehostanut yksilöllisyytensä kehkeytymistä, jossa hän tosin pitkän elämänsä vuoksi pääsikin varsin kauas. Bismarckin merkitys on siinä, että hän yhä uudestaan viittasi sankarillisen ihmisyytensä jumalallisille lähteille. Nietzsche auttoi aikaamme väsymättömästi ampumalla kaipauksensa nuolen todellisen ihmisolemisen uuteen maahan, tietämättä, edes selvästi näkemättä sinne vievää tietä. Mutta Jeesus kantoi uutta elämää itsessään ja osasi sitä myöskin muille antaa.

Parhainkaan kasvatus ei kuitenkaan voi mitään ilman kelvollista ihmisainesta. Voidaan kyllä saavuttaa hyvinkin paljon, mutta ei mitään järjestyksellistä, tervettä, voimakasta, itsenäistä. Tämä pitää paikkansa yhtä hyvin ruumiin kuin hengenkin alalla. Kristuskin on usein toistanut: Kellä on, hänelle annetaan, jotta hänellä olisi yltäkylläisesti. Tämä ei kylläkään mahdu sovinnaisiin kristillisiin teorioihin, mutta se on kovaa todellisuutta. Siksipä osoittamalla kasvatuksen ja kasvattajan välttämättömyys poistetaan vain osaksi heränneen persoonallisen elämän aamun vaikeuksia.

Kasvatuksen kohteina ovat heränneet ihmiset, heidän omalaatuinen tietoinen minänsä, jossa heidän tarkoituksensa on elävänä auennut. He kuuluvat kaikki niihin, joilla jotain on. Vain heitä voidaan kasvattaa, muut täytyy ensin herättää. Mutta heille ei voi kukaan kasvattaja antaa sitä, mikä on luovan itsemuodostuksen edellytys: voimaa pysyä valveilla, hävittämätöntä elämän tarmoa. On totta, että jokaista voidaan jatkuvasti kiihoittamalla — esitelmillä, kirjoitelmilla, kirjeillä, kehotuksilla, tehtävillä — pitää hereillä, mutta tämä pakotettu valveillaolo on hedelmätöntä. Sellainen ihminen tulee aina olemaan kykenemätön persoonallisesti kasvamaan tahi antamaan mitään persoonallista. Jatkuvasti vaikuttamalla ja lujatahtoisesti käsittelemällä voidaan epäkelpoistakin ainesta parantaa ja muovailla, mutta tulos on aina vain tekemällä tehtyä, ei luonnollista kasvamista. Se jää ikipäiviksi taidetuotteeksi, olematta milloinkaan oman kasvunsa alkuperäinen, itsenäinen, luova muodostus.

Jokaisessa heränneessä ihmisessä on tuota elämänvoimaa jossain määrin, muuten hän ei olisikaan valveilla. Mutta vain ani harvoissa on sitä niin paljon, että se riittäisi pitämään hänet valveilla, kenessäkään ei ole sitä tarpeeksi tekemään jatkuvan kasvamisen mahdolliseksi. Ei ainoakaan ihminen kätke sisäiseen olemukseensa tyhjentymätöntä voimanlähdettä, niinkuin ei maailman kaikkeuskaan ole tyhjentymätön lämmönantaja. Persoonalliseen elämäämme tarvittavan elämänvoiman täytyy herkeämättömän vastaanottamisen avulla syntyä ja lisääntyä, niinkuin kukan, jotta se voisi kasvaa, täytyy juurillaan imeä maasta elämänmehua.

Mutta missä ovat elämänvoimiemme lähteet, missä persoonallisen kasvamisemme hedelmällinen maa? Jumalassa, hänen luovassa, kaikkeuden läpi virtaavassa voimassaan, hänen hengenenergiansa elämänliikunnoissa, jotka väräjöiden kulkevat lävitsemme ja syleilevät meitä heti kun olemme heränneet omasta itsestämme tietoisiksi. Näistä tyhjentymättömän, alkuperäisen olemisen ja kaikkea kannattavan luovan alkuvoiman kätketyistä syvyyksistä kumpuavat ikuisen elämämme lähteet, jotka voivat täyttää ja ravita tietoiseksi heränneen iäisen olemisemme ja toteuttaa meissä pakottavana kaipauksena elävän tarkoituksemme. Noissa syvyyksissä on täysivoimaisen ihmisen korkeammanlaatuisen, jumalsukuisen elämän lähde.

Jos käännymme Jumalaa kohti, pysymme valveilla, jos avaudumme hänelle, kasvaa voimamme. Silloin alkavat persoonallisen elämän mahlat nousta, me kasvamme ja kypsymme. Jumalallisen voiman alla tulemme oman itsemme valtiaiksi, hänen henkensä valossa seestyy tietoisuutemme laajaksi, läpitunkevaksi kirkkaudeksi, hänen energiansa täyttäminä pystymme voimantäyteiseen itsemuodostukseen ja ylivoimaiseen säteilyyn. Kaikki on kiinteässä suhteessa keskenään. Kuta enemmän jumalallinen pohja meissä kasvaa, sitä kalliimpi on omaisuutemme, kuta täydellisemmin olemuksemme kaikin säikein juurrumme Jumalaan, sitä kevätvoimaisempana työntää elämänpuumme oksia ja lehtiä. Mikäli kasvamme syvyyttä, vain sikäli kasvamme korkeutta.

Tämä Jumalan elämänvirta kulkee alati ympärillämme. Me tunnemme sen kaikessa, mikä lähettyvillemme joutuu, sillä se soljuu kaikessa elävässä ja olevassa: luonnossa ja historiassa, elämämme kaikissa käänteissä ja liitoksissa, ihmisissä, joista se kumpuaa, ja ennen kaikkea Kristuksessa, jossa tuo elämänvirta on löytänyt ihmiskunnalle maailmanhistoriallisen lähdepaikan. Mutta vain se, joka elää ja tuntee persoonallisesti, tuntee myöskin tämän virran elävöittävän ja voimistavan aallonkosketuksen. Jollei meillä ole syvän itsensätuntemisen luomaa ja herkistämää vastaanottavaisuutta, ei tuo elämänvirta pääse meihin tunkeutumaan eikä voi meissä muodostua korkeamman olemisen voimanantajaksi, ja jollei meillä ole kykyä ja taipumusta vastaanottaa kaikki kohtaamamme jumalalliset herätteet, kerätä ne ja siten täydentää itseämme, ei korkeamman elämän energia tule kasvamaan meissä. Kuta enemmän koko olemisemme kaivaten ojentuu Jumalaa kohti, virittyy hänelle, ja kuta paremmin se näin kelpaa jumalallisen luomisvoiman elimeksi, sitä enemmän osallistumme hänen elämästään ja sitä paremmiksi hänen ihanuutensa todistajiksi ja hänen luovan elämänsä ilmaisuiksi tulemme omassa kehityksessämme.

Tämä Jumalaan pohjautuminen ei ole kuitenkaan vain tunteittemme virittämä tunnelma, vaan se on oman itsemme jumalanmukainen mielenlaatu, jumalanmukainen elämäntila: teon ja totuuden persoonallista elämää. Se kirkastaa persoonallisessa kasvamisessamme jumalallisen ja inhimillisen välillä vallitsevan molemminpuolisuuden ja vuorovaikutuksen. Kuta enemmän avaudumme Jumalalle, sitä väkevämpänä puhkeaa persoonallinen elämämme, ja kuta persoonallisemmin elämme, sitä vastaanottavammiksi herkistymme jumalallisille vaikutuksille, mikä taaskin ilmenee oman itsemme kehitysnousussa. Tähän molemminpuoliseen nousuun kätkeytyy persoonallisen kasvamisen salaisuus.

Jos joku edellisen johdosta on saanut sen käsityksen, että »usko Jumalaan» on tämän jumalallisten voimain kerääntymisen ehtona, niin on se merkkinä siitä, ettei sitä ihmeellistä asiaintilaa, jota olen koettanut selvitellä, ole oikein ymmärretty. Se on seuraus, ei edellytys. Niinkuin Jumala suo aurinkonsa paistaa niin hyville kuin pahoillekin, antaa sataa niin syntisille kuin vanhurskaillekin, samoin koskettavat jumalalliset elämänvirrat kaikkia ihmisiä. Jokainen kuuluu hänen luovan vaikutuksensa piiriin, uskoi hän Jumalaan tahi ei, olipa hän ateisti, materialisti tahi spiritualisti. Ihmisen valveillaolo ja elämänkaipaus vain määräävät, missä määrin nuo jumalvaikutukset hänessä puhkeavat, kokonaan riippumatta siitä, onko ihmisellä ymmärtämystä Jumalaa kohtaan vaiko ei. Ei jumalelämyksen syvyys riipu ymmärtämyksen asteesta, vaan päinvastoin. Siksipä ei myöskään ateismi tee Jumalasta-elämistä mahdottomaksi, vaan tämä elämä tekee lopulta itse ateismin mahdottomaksi, niin pian kuin se on tullut ja sen on täytynyt tulla määrätynvoimaisena meissä tietoiseksi. Kun minulle sanotaan: »hyväksyn täydellisesti esityksenne ja päämääränne, mutta ateismini on järkkymätön», vastaan rauhallisesti: »siitä ei ole ensinkään kysymys; tarkatkaa persoonallista elämää ja pyrkikää toteuttamaan tarkoitustanne: kaikki muu tulee aivan itsestään.»

Toiselta puolen eivät älyllistä tahi moralista tietä saavutetut mielikuvat ja vakaumukset Jumalasta, vaikkapa mitä eloisin luottamus häneen olisi ne henkevöinyt, ole vielä milloinkaan olleet jumalallisten kosketusten herkkänä kielistönä, vaan on sellaisena aina ollut vain sisäinen alkuperäisyys: vilpittömyys, todellinen tarkoituksensa täyttymystä isoova sielun kaipaus. Näille päivän lapsille nousee aurinko. Mutta kehen Jumalan elämänlähteestä kiitävät sateet sattuvat, ketä ne elävöittävät, lämmittävät ja valaisevat, hän avautuu täydellisesti Jumalalle: uskoo häneen, hänestä kokonaan elääkseen.

Tämä on persoonallisen elämän aamun auringonnousu.