Epävarmuus.

Epävarmuus on samoinkuin murhe, pelko ja surukin elämän esteenä. Epävarmuus on sisäisen elämämme heikkoutta, ilmauksena siitä, ettei persoonallinen elämä vielä ole kirvoittunut vapaaksi, voimistunut sisäisesti itsenäiseksi eikä saavuttanut olosuhteita hallitsevaa ylemmyyttä. Mutta vaikutuksiltaan ja vastavaikutuksiltaan on epävarmuus koko elämänryhtimme, koko elämämme kiusallisena häiriönä. Se on tunne persoonattoman elämän riittämättömyydestä. Epävarmuuden levittämä tyytymättömyys osoittaa tällaisen persoonattoman sisäisen rakenteen kelvottomuuden, ja sen vaikutukset paljastavat meille, minkälaisena kirouksena tällainen ali-inhimillinen oleminen painaa inhimillisen tarkoituksemme olemusta. Sitä mukaa kuin persoonallista elämää syntyy, sitä mukaa kuin se valtaa ihmisen koko elämänalan, häviää myöskin epävarmuus. Siksipä katoaakin tämä vain vähitellen, ja vielä kauan on huomattavissa epävarmuuden aiheuttamia heikkoudenpuuskia, vaikkapa persoonallinen elämänkäyminen olisikin jo vienyt itsenäisen ja omalaatuisen elämän pelkät sysäykset ja yritykset tyydytystä luovaan täyttymykseen. Mutta kasvaa ja voimistua ei persoonallinen elämä voi, ellei epävarmuus kokonaan väisty itsevarman elämän hallitsevan täysivaltaisuuden tieltä.

Epävarmuus ilmenee kaikilla elämän aloilla. Usein pysyy se salassa senvuoksi, ettei ihmiseltä vaadita aloitetta aloilla, missä hän tuntee itsensä epävarmaksi. Kenen ei tarvitse toimia itsenäisesti tahi ken ei yleensä tunne itsenäisyyden tarvetta, kärsii epävarmuuden vastenmielisyydestä ainoastaan silloin, kun hän joutuu tekemään itsenäisen teon, määräämään persoonallisen kantansa, oman mielipiteensä. Silloin voi mitä suurin varmuus jollakin alalla yhtyä mitä kiusallisimpaan epävarmuuteen toisella alalla. Tavallisesti on tämä elämän ja kehityksen yksipuolisuuden hedelmää. Ihminen voi tuntea itsensä perin varmaksi omassa kutsumuksessaan, tohtimatta kuitenkaan astua askeltakaan piirinsä ulkopuolelle. Mitä varmin oppinut, mitä virheettömin taiteilija voi suhtautua elämän yksinkertaisiin kysymyksiin niin elämälle vieraan epävarmana, että se tekee aivan avuttoman vaikutuksen.

Mutta missä epävarmuutta tapaammekin, on se aina merkkinä siitä, ettei ihminen tunne olevansa sillä alalla kotonaan. Ala ei tunnu tutulta, hän ei tapaa oikeaa suhdetta siihen, ei oivalla sitä elävästi ja perinpohjin, puhumattakaan siitä, että hän sitä todella hallitsisi. Siksipä hän on avuton, ei voi muodostaa mitään arvostelua eikä luota vähäistäkään itseensä. Tämä tunne sitoo, hämmentää ja heikontaa. Siitä johtuva avuttomuus voi käydä niin valtavaksi, että ihminen voi suorastaan menettää tasapainonsa, että hän on kuin päähän lyöty ja tekee mitä suurimpia tyhmyyksiä, että hänen polvensa alkavat vavista ja veri syöksyä päähän.

Aina on epävarmuus seurauksena siitä, ettemme ole välittömän elävässä yhteydessä kulloinkin kysymyksessäolevan asian kanssa. Emme ole siihen missään elämänsuhteessa, emme ole sitä oivaltaneet. Siitä johtuu neuvottomuus, miten suhtautua, niin pian kuin joudumme kosketuksiin asian kanssa, niin pian kuin se tulee kysymykseen tahi meidän pitäisi se selvitellä. Epävarmuus kasvaa epäselvyydestä ja kyvyttömyydestä. Meillä ei ole mitään selvää vaikutelmaa eikä yleiskuvaa asiasta, ei selvää tietoa ja näkemystä; siksi tunnemme olevamme kyvyttömiä ja kypsymättömiä hallitsemaan tuota asiaa, me tunnemme, ettemme voi täyttää vaatimusta, suorittaa tehtävää. Varmuus on täysivaltaisuutta jossain piirissä, epävarmuus voimattomuutta, kokemattomuutta, tietämättömyyttä, kyvyttömyyttä.

Näin ollen ei ole ihmeellistä, että useimmat tuntevat olevansa varmimmat kutsumuksessaan. Tämän he tuntevat, ovat oppineet tuntemaan. Mutta nämä samat ihmiset voivat tuntea olevansa aivan epävarmoja elämässä, siksi etteivät he vielä voi sitä tuntea: eivät ole vielä milloinkaan oppineet elämään. Jos asianlaita on tällainen, on edelleen selvää, että varmuudellemme jossakin asiassa on ratkaisevaa, pystymmekö siihen ja missä määrin pystyväisyytemme on kehittynyt hallitsevaksi täysivaltaisuudeksi, onko meillä jossakin asiassa kokemusta vai tunnemmeko sen vain tietopuolisesti, olemmeko persoonallisesti oivaltaneet asian vai tutustuneet siihen vain pinnallisesti, elämmekö jossakin asiassa vai onko askartelumme kohdistunut siihen vain tilapäisesti. Epävarmuus elämässä on elämämme arvonmittaaja. Siinä ilmenee se voiman, syvyyden, itsenäisyyden, ylemmyyden ja selvyyden määrä, joka täyttää elämämme jollakin alalla.

Siksipä onkin epävarmuus aina todistuksena siitä, ettei suhteemme asiaan, jossa tunnemme itsemme epävarmoiksi, ole oikea. Jos olemme epävarmoja sivistyksestämme, maustamme tai arvostelukyvystämme, on sivistyksemme pintapuolista tahi valheellista tahi on se sitten sulattamatonta oppineisuutta, tunnetta puuttuvaa tietoa. Jos tunnemme itsemme epävarmoiksi elämässä, on se merkkinä siitä, että olemme enemmän antaneet elämänvirran viedä kuin itse eläneet. Elämältämme puuttuu silloin tunnokkuutta ja perinpohjaisuutta, vireyttä ja pontta. Jokaisella oppilaalla on hänen epävarmuutensa pahana omanatuntona. Ja sellaisena pitäisi meidän se kaikkialla tuntea: elämän arvosteluna ja moitteena. Jos tunnemme epävarmuutta ollessamme tekemisissä ihmisten kanssa, tietää se sitä, että olemme tottuneet antautumaan ihmisille ja suhtautumaan heihin vilpillisesti tahi on se todistuksena itsetunnon puutteesta ja niinmuodoin oman itsemme viheliäisyydestä tahi sitten pahasta omastatunnosta, ettemme ole sitä, jona meitä on pidetty, että liikumme salaisissa asioissa, joiden julkisuuteen tuleminen voisi järkyttää yhteiskunnallista asemaamme. Jos tunnemme itsemme siveellisten velvollisuuksiemme täyttämisessä epävarmoiksi, on se vain sen merkki, ettei meillä siihen asti ole ollut tarpeellista siveellistä vakavuutta. Sillä jos meillä sitä olisi ollut, olisimme jo aikoja sitten päässeet velvollisuuksiemme perille emmekä voisi enää olla tietoisia niistä, silloin olisi siveellinen tahdonvoimamme niin terästynyt, ettei hitautemme enää kuvittelemalla epävarmuutta voisi meitä rauhoittaa. Ja aivan samoin on uskonnon alalla. Kiduttava uskonnollinen epäily on todistuksena kristinuskomme kaavamaisesta, teoreettisesta luonteesta, puolinaisuudestamme ja välinpitämättömyydestämme Jumalaa kohtaan.

Jos asia on näin, on ensimmäisenä askelena varmuuden tiellä hävetä epävarmuuttaan: hävetä sisäisiä epäkohtiaan, joita epävarmuutemme paljastaa, kasvamalla niistä. Epävarmuuden täytyy tuntua meistä sopimattomalta, alhaiselta ja ihmisarvottomalta. Meidän ei pidä astua aloille, joilla tunnemme itsemme epävarmoiksi, ennenkuin olemme perinpohjin niihin perehtyneet. Ahdasrajainen varmuus on joka suhteessa suuriarvoisempi kuin häilyvä ja luuloteltu varmuus. Meidän ei pidä laskea asioita sille kannalle, että kaikki menee tyhjiin, vaan meidän täytyy tyytyä siihen, mitä osaamme ja hallitsemme.

Tosin kylläkin me tavallisesti häpeämme epävarmuuttamme, mutta ainoastaan peittääksemme sen. Persoonaton ihminen, jonka tietoisuus ei pohjaudu hänen omaan itseensä, häpeää useimmiten tunnustaa, ettei hän ymmärrä tahi tiedä jotakin. Hän on aivan liian paljon sen käsityksen vallassa, että mahdollisimman suuri tietomäärä on hänen arvonsa ja kunniansa ehtona, minkä vuoksi hän ei uskalla tunnustaa kyvyttömyyttään ja tietämättömyyttään jossakin asiassa. Ja hän on painunut liian syvälle elämänsä valheaskarteluun, jotta hänen komeileva perehtyneisyytensä tieteeseen, taiteeseen tahi uskontoon valheellisuudessaan häntä painaisi. Häntä hävettäisi ainoastaan, jos huomattaisiin, miten epävarmana ja varovaisesti hän liikkuu tuntemattomalla alueella.

Melkoisen pitkällä ihmiseksitulemisen tiellä on se, joka voi sanoa: sitä en ymmärrä, sitä en tiedä, ja siksi en ryhdy arvostelemaan. Neuvottomuus, minkä tällainen avomielisyys seurassa synnyttää, ei ole myötätuntoa tunnustuksen tekijää kohtaan, vaan hiljainen itsetunnustus, ettei itse pystytä sellaiseen kunnioitettavaan suoruuteen. Meitä hävettää hallitsemamme valtakunnan ahtaat rajat, ja siksi harhailemme avuttomina, varmuutta teeskennellen, vierailla alueilla.

Nykypäivien hengenelämä on vilpillisyyden vaikean mädän turmelema, sillä tuo vilpillisyys korvaa kokemuksen valhesivistyksellä, elämän teorialla ja arvostelman iskusanalla. Se julistaa epävarmuuden kestäväksi ja koroittaa ihmisen sisäisissä suhteissa tavattavan pintapuolisuuden ja valheellisuuden perustuslaiksi. Ken tätä vilpillisyyden syöpää sairastaa, on epävarmuudessaan parantumaton. Sillä jos tahtoisimme häntä auttaa, saisimme vastauksen: mitä te tahdotte, tunnen olevani täysin varma! Ken taasen haluaisi kaikessa salaisuudessa itse auttaa itseään, ei tietäisi, miten hän aloittaisi, eikä voisi keneltäkään kysyä neuvoa tunnustamatta epävarmuuttaan. Ja niin vievät kaikki vaivannäöt kuitenkin väkisinkin siihen, että näennäinen varmuus yhä vain kasvaa.

Voimme itse valaista näitä suhteita vaikkapa tekemällä huomioita sivistyneistömme taiteellisesta mausta, ymmärryksestä ja arvostelukyvystä. Komeilevan taiteentuntemuksen alla hallitsee avuttomuuteen asti ulottuva epävarmuus, jota vain harvat aavistavatkaan. Kuvaamataiteiden, suurten runoilijain ymmärtäminen on niin yleisesti sovittu valhe, ettemme tohtisikaan epäillä sen varmuutta, ellemme tuntisi sitä kaikista peittelyistä huolimatta eräästä taudinoireesta: muodin ja sanomalehdistön valtiudesta. Sillä varmuuden näennäisyys tuollaisissa asioissa on säilytettävissä ainoastaan heittäytymällä muodin tahi jonkin muun arvovallan alaiseksi.

Kun sanon: ensimmäinen askel varmuuden tiellä on hävetä epävarmuuttaan, tarkoitan kunniallista häpeämistä, mikä sen sijaan, että peittäisi, tunnustaa heikkoutensa ja pyrkii saavuttamaan varmuuden edellytykset.

Mutta jos suojeleva toiminta on vähintään samanarvoista kuin parantava, on ennen muuta kasvatuksen huolehdittava siitä, että epävarmuus katsotaan tahraksi, josta hyvän kasvatuksen saaneen lapsen täytyy suojeltua. Hänen täytyy saada sellainen kasvatus, että hän myöskin todellisesti hallitsee näkemänsä elämänalat eikä avarra lapsielämystensä rajoja omistamatta perinpohjin uusia aloja, täydellisesti niihin tutustumatta.

Emme saa missään tapauksessa sallia pintapuolisuuden, valheellisuuden ja vilpillisyyden mielettömyyden ilmetä siinä, mikä joutuu lasta lähelle, vaan lapsessa täytyy jo pienestä pitäen herättää kunniallista kammoa sellaista kohtaan. Hänen pitäisi tuntea kunniattomuudeksi epävarmuus asioissa, jotka eivät ole hänelle vieraita. Useimmat lapset ovatkin ennen kaikkea perinpohjaisia eivätkä lepää, ennenkuin ovat päässeet täysin jonkin uuden asian perille: he kasvavat välinpitämättömiksi vain, jos heidän kysymyksensä torjutaan, ja pintapuolisiksi, jos heidän näköpiiriään kiiruhdetaan ennenaikojaan avartamaan. Tällä ei luonnollisestikaan ole sanottu, että lapsi kaikkialla pitäisi opastaa heti pohjaan asti, vaan ainoastaan, että lasta on hänen näkövoimansa, elämystensä ja ymmärryksensä rajoissa johdettava kokemustensa varmentamiseen.

Mutta koko meidän nuorisonkasvatuksemme on epävarmuuden mädän läpitunkema. Niin, luonnonpakostakin kasvattaa pintapuolinen, ulkonainen, summittainen opetustapa epävarmuutta. Ei ainoastaan ymmärtämystä puuttuva tieto synnytä sitä, vaan myöskin yhtä paljon edistyminen silloin, kun ei siihenastista vielä ole sulatettu, arvostelu, jos arvostelijan ja asian välillä ei ole mitään tunneyhteyttä, kaiken jäljitteleminen, mikä on jäänyt sisäisesti vieraaksi ja kuolleeksi.

Niin kauan kuin nuoriso pitää välttämättömänä pahana jäädä epävarmaksi kaikilla sille auenneilla aloilla ja peittää voimiensa riittämättömyyttä näppärin neuvoin, laahautuu myöskin tämä valheellisuus mukana läpi koko elämän. Ja niin kauan kuin ei lapsesta tunnu häpeälliseltä olla epävarma aloilla, joihin hänen pitäisi olla perehtynyt, häpeälliseltä kaikin keinoin pelastaa selvän tiedon näennäisyys, niin kauan ei täysikasvuinenkaan häpeä henkisen taloutensa epäjärjestystä eikä katso rajoitettua varmuutta onttoa, tyhjää sivistyskeinottelua säädyllisemmäksi.

Siksipä täytyykin vanhempien ja opettajien ankarasti pitää kiinni siitä, että nuoriso astuu koko kehityksensä matkan varmoin askelin ja etenee vasta sitten, kun on saavuttanut kiinteän pohjan jalkainsa alle. Siitä riippuu sivistyksen ja luonteen kelvollisuus ja selvyys. Mutta jos perehtyneisyys ja persoonallinen antautuminen todellakin on varmuuden pohjana, on se parhaiten saavutettavissa siten, että johdamme lapsen elävään tunneyhteyteen kulloinkin kysymyksessäolevan asian kanssa, vaadimme häneltä persoonallista otetta, herätämme hänet itsenäisesti hallitsemaan kysymyksessäolevaa alaa ja vapaatahtoisesti kehittämään kykyään. Jos tämä onnistuu, käy kaikki näennäinen, puolinainen, valheellinen lapselle koko hänen elämässään niin vastenmieliseksi, että hän myöhemmin liikkuu vain aloilla, joilla on varma. Kuta enemmän nuorisoa ohjataan katsomusten selvyyteen ja arvostelun itsenäisyyteen varsinkin juuri elämässä, eikä ainoastaan teoriassa, kuta enemmän nuoriso oppii yksin selviytymään vaikeuksista sekä oman varmuutensa ja kykynsä voimalla ohjaamaan elämäänsä, sitä perinpohjaisemmin tulee myöskin voitetuksi neuvottomuus, voimattomuus ja pelkuruus, mitkä kirouksena painavat useiden ihmisten elämää.

Niille aikuisille taas, jotka läpi elämänsä ovat laahanneet mukanaan epävarmuutta kuin sairautta, on vain yksi tie varmuuteen: pyrkiä ja vetäytyä takaisin alueelle, jolla tuntee itsensä varmaksi, olipa se sitten miten rajoitettu tahansa, ja sitten sieltä lähteä varovaisesti, joka askelella varmistuen eteenpäin. Tuskinpa on hengenelämälle terveellisempää ahdinkoa kuin kerrankin itseltään kysyä: mitä minä todella voin, mihin olen täysin perehtynyt, missä ovat todelliset kykyni, mikä on varsinainen kutsumukseni, mitä hallitsen? Kysyä näin ja myöskin kunniallisesti vastata. Sillä vilpittömyys omaa itseään kohtaan on sisäisen elämämme lujittumisen ensi edellytys.

Silloin pääsemme siihen, että perinpohjin elämme ja persoonallisesti oivallamme kaiken, mikä joutuu lähettyvillemme, olivatpa ne vaikutelmia tahi ilmiöitä, kokemuksia tahi tapahtumia. Sillä elämämme kykyisyys ja tarmo, elämänryhtimme sisäinen ylemmyys ja asentomme varmuus, toimintamme selvyys ja persoonallinen voima riippuvat elämystemme hyvyydestä. Kuta syvemmin elämme, sitä kiinteämpään kasvavat juuret. Kuta pintapuolisemmin vastaanotamme ja kuta valheellisemmin suhtaudumme kaikkeen kohtaamaamme, sitä heikkojuurisemmiksi tulemme. Yhdentekevää, mistä on kysymys — elämänkokemuksistako vai taide-elämyksistä, tieteelle omistautumisesta vai Kristuksen seuraamisesta. Aina riippuu varmuus persoonallisen antautumisen voimasta ja sisäisen omaksumisen perinpohjaisuudesta. Varmasti omistamme vain sen, mikä on muuttunut elämämme elementiksi ja taustaksi.

Jos tämä on silmämääränämme, herkistyy makumme aivan itsestään tuntemaan, mikä on kelvollista, samalla kuin meissä herää vaistomainen vastenmielisyys kaikkea epäilyttävää, pintapuolista ja jäljiteltyä kohtaan. Me emme enää teeskentele olevamme perehtyneitä sellaiseen, mitä emme persoonallisesti tunne, vaan rajoittaudumme siihen, missä tunnemme olevamme elementissämme. Mutta kuta esteettömämpään selvyyteen ja vapaampaan itsenäisyyteen me näissä puitteissa pääsemme, sitä paremmin kykenemme avartamaan henkisen valtiutemme rajoja, herruutemme tästä kuitenkaan kärsimättä. Siten pääsemme kasvavaan, laajenevaan varmuuteen, joka on persoonallista elämää elävän ihmisen itsenäisen ja omintakeisen elämyksen, antautumisen ja säteilyn kypsyvä hedelmä.

Missä tunnemme itsemme epävarmoiksi? Ennen kaikkea itse elämässä. Joka päivä nousee meille vaatimuksia. Jatkuvasti joudumme uusiin tilanteisiin ja vaikeuksiin; meidän täytyy määrätä kantamme, tehdä päätöksiä, arvioida askelemme. Ratkaisut eivät ole siirrettävissä: ken tällöin tuntee olevansa epävarma eikä tiedä, mitä hänen tulisi tehdä, hänen tilansa on todella huono. Hän on neuvoton, vapisee ratkaisua, sillä hän jo pelkää tulevansa sitä jäljestäpäin katumaan. Ainoastaan siitä on hän varma, että tuo ratkaisu joka tapauksessa on oleva nurinkurinen. Hän vitkastelee, mutta tapahtumat käskevät pakottavasti: toimi. Kuta käskevämmiksi ne käyvät, sitä suuremmaksi käy myös ahdinko. Hän kysyy kaikkialta neuvoa ja hämmingillään vain lisää epävarmuuttaan. Lopuksi hän antaa sattuman ratkaista tahi sitten puuttuu hän mielettömänä asiain kulkuun. Hänestä sanotaan, että hän on menettänyt järkensä ja sillä tarkoitetaan persoonallisuuden menettämistä: hän sortuu epävarmuuteensa ja menettää oman itsensä.

Kuta varmistetumpaa, järjestetympää ja tasoitetumpaa elämä ulkonaisesti on, kuta enemmän se kulkee perinnäistavan ja sovittelun merkeissä, kuta enemmän se on ihmisistä, laitoksista ja olosuhteista riippuvaa, sitä harvemmin tulee tuonlaatuinen persoonallinen luhistuminen kysymykseen ja sitä vähemmän ihmiset tuntevat sisäistä epävarmuuttaan. Siksipä joutuvatkin epävarmat ihmiset useimmiten väkisinkin riippuvaisiksi muista ystävistään, sukulaisistaan, esimiehistään. He tuntevat itsensä silloin juuri yhtä varmoiksi kuin olisivat olleet avuttomia, jos olisivat joutuneet kokonaan oman itsensä varaan. Mutta kenen täytyy oman itsensä käskemänä liikahtelevana itse ohjata elämäänsä, ketä ei tämä sisäinen liikehtiminen jätä rauhaan tuollaisissa riippuvaisuussuhteissa, hän kärsii peloittavasti tuntiessaan itsensä epävarmaksi, varsinkin jos tuo epävarmuus kehittyy jatkuvaksi elämänheikkoudeksi.

Mutta myöskin hänen elämänsä kärsii siitä. Sillä elämämme on elämysten ja toimintojen, ulkopuolisten tapahtumien ja sisäisen persoonallisen suhteemme toisiinsa soljumista ja yhteisvaikutusta. Niiden täytyy soveltua toisiinsa kuin koneen hammasrattaiden. Niiden täytyy herkeämättä seurata toisiaan. Jollei niin tapahdu, syntyy tuntuva elämän häiriö: elämä seisahtuu ja keskeytyy, siinä syntyy viivytystä ja tappiota. Epävarmuus ei kerta kaikkiaan ole muuta kuin kykenemättömyyttä heti ja oikein vastata tapahtumiin. Siksi se onkin tavaton elämän este: se purkaa elämän liitoksia ja katkaisee sen yhtenäisyyden. Se keskeyttää elämän toiminnan. Jos nämä keskeytykset kestävät kauan, laukeaa koko elämä.

Mistä johtuu tämä sisäinen epävarmuus? Ei tapahtumista eikä olosuhteista, vaan ihmisistä itsestään. Elämykseen me eivät ole sen alkusyynä, ne ainoastaan saattavat meidät siitä tietoisiksi. Epävarmuus on sisäinen tila, jonka elämän vaatimukset synnyttävät ja joka puolestaan saa ihmisen kykenemättömäksi tekemään noille vaatimuksille oikeutta. Mutta jos epävarmuus on tila, joka on olemassa jo ennen sitä paljastavia tapahtumia, on sen alkusyy löydettävissä ainoastaan ihmisen tähänastisesta historiasta. Sillä synnynnäistä ei epävarmuus meissä ole. Lapsen naivisuudelle on epävarmuuden tunne kokonaan vieras.

Se, joka tuntee itsensä epävarmaksi elämässä, on nurinkurisen kasvatuksen vuoksi ihmisenä jäänyt kehityksessään takapajulle. Sillä epävarmuus ilmenee vain kypsymättömyytenä ja kykenemättömyytenä elää, Nuorisokehityksen päämääränä ja kasvatuksen tehtävänä on luoda elämän täysi-ikäisyys. Ihminen kasvaa vanhempien ja kasvattajien vaalimana ja johtamana, ja hänen täytyy kehittyä omavoimaiseen ja itsenäiseen elämään. Missä tämä saavutetaan, siellä voivat kylläkin joskus yllättävät tahi monimutkaiset tapahtumat saattaa pulaan, mutta vaikeimpiinkin tehtäviin tartutaan rauhallisesti ja päättävästi. Epävarmuutta ei tunneta. Mutta ken ei ole kehittynyt itsenäiseksi ja elämänkypsäksi, hänen täytyy tuntea itsensä epävarmaksi heti kun on joutunut oman itsensä varaan.

Kokemukset kypsyttävät nuoren ihmisen; hänen ottamansa askelet tekevät hänet itsenäiseksi. Siksi on turmiollista, jos hänet huolenpidolla hemmoitellaan pilalle ja kasvatetaan kuin ansarissa; jos hänen ei anneta tehdä mitään oman arvostelunsa mukaan ja omilla käsivarsillaan, vaan pidetään alituisessa riippuvaisuussuhteessa vanhempiin. Siten suoranaisesti estetään häntä kypsymästä ja kehittymästä itsenäiseksi. Tosin kehkeytyy täysi-ikäisyys ainoastaan kasvatuksellisen holhouksen, itsenäisyys vain luonnetta muodostavan vaikutuksen alaisena, tosin elämän valtakirja saavutetaan yksin kuuliaisuuden tietä. Mutta ainoastaan siinä tapauksessa, että ihmisen kypsyyttä näin edistetään eikä ehkäistä. Vanhempien määräävän vaikutuksen täytyy väistyä ja tehdä tilaa luottamuksen kasvatusvoimalle sitä mukaa kuin itävä itsenäisyys alkaa liikehtiä. Meidän täytyy edistää vaurastuvaa kypsymistä ymmärtäväisesti syventymällä lapsen ominaiseen elämään sekä tehdä tilaa itsekehkeämiselle, sen sijaan että pidämme persoonallista kehitystä lamassa — muuten luomme keinotekoisesti epävarmuuden. Mitkä ovatkaan epävarmojen ihmisten perikuvat? Hemmotellut äidin pojat, jotka eivät milloinkaan pääse vanhempiensa helmoista, sorretut kodintytöt, jotka eivät tiedä elämästä mitään, ja aviopuolisot, joiden itsenäisyys on avioliitossa saanut surmansa.

Onneksi useimmat nuoret ihmiset, kerran vapauduttuaan painavien voimien siteistä, pian saavuttavat, mitä he eivät ennen ole tarvinneet: he oppivat elämään. Mutta kehittyvätkö he elämässä mestareiksi vai jäävätkö epävarmoiksi, kuten ainakin hutilukset, riippuu siitä, miten perinpohjin he elävät. Jos ihminen ei voi nopeaan vapautua epävarmuudestaan, on se seurauksena siitä tympeydestä ja hajanaisuudesta, joka on hänen elämyksilleen ominaista, siitä pintapuolisuudesta, johon hän tyytyy suhtautuessaan elämyksiinsä. Ken ei kokonaan antaudu johonkin asiaan, kiinteästi siihen tartu, ken ei tunkeudu asioiden ytimeen, ei pyri tinkimättä niistä selvyyteen eikä toimi tarmokkaasti, hän ei milloinkaan tule täysin voittamaan epävarmuuttaan. Sillä varmoiksi elämässä voimme tulla ainoastaan, jos pystymme voittamaan elämän. Ja siihen pystymme painittuamme elämän kanssa siksi kunnes olemme sen valtiaita. Ainoastaan sisäinen ylemmyys on kiistämättömän varmuuden pohja elämässä. Niin kauan kuin olosuhteet ja tapahtumat ovat yläpuolellamme, emme voi niitä katseellamme emmekä henkisesti hallita. Sillä mistä saisimmekaan varman ryhdin, jos emme kerran ole selvillä asioista emmekä niitä hallitse.

Siksi tarttukaa lujin ottein elämään älkääkä antako sen valloittaa itseänne; oppikaa elämään perinpohjin, niin varmuus tulee aivan itsestään. Ihminen on taistelija: ei vielä milloinkaan ole kukaan ollut seppä syntyessään. Ei haittaa, vaikka aluksi paljonkin epäonnistuu. Vahingosta viisastumme ja kokemuksista herää elämäntieto. Mikä onnistuu, antaa meille uskallusta ja herättää itseluottamusta. Sikäli taas kuin rohkeus ja tarmo kasvaa, häviää epävarmuus.

Mutta on olemassa toinenkin epävarmuuden syy. Se on löydettävissä meidän oman olemuksemme epäjärjestyksestä. Jos emme ole herroja talossamme, vaan kaikenlaiset tarkistamattomat vaikutelmat siellä saavat elämöidä, tulemme aina olemaan epävarmoja siitä, mitä meidän pitäisi tehdä, sillä emme tiedä, ketä ja mitä meidän pitäisi seurata. Tällaisia vaikutelmia ovat vakaumukset ja periaatteet, joita on meille tyrkytetty ja joihin meitä on totutettu tahi jotka ilmasta lentäen ovat meihin pesiytyneet ilman että olemme niitä perinpohjin itsellemme selvittäneet tahi omiksemme sulattaneet. Nuo vaikutelmat ovat vieraina sisäiseen olemukseemme tunkeutuneet, ja me siedämme niitä valheellisuudessamme ja sallimme heikkoudessamme niiden saavuttaa vallan. Nämä vieraat voimat voivat olla uskonnonoppeja, joita me hartaudella kunnioitamme, kodeistamme perimiämme moralisääntöjä ja ennakkoluuloja, sovinnaisia käsityksiä tahi elämäntapoja, joihin olemme tottuneet tahi filosofisia iskusanoja, jotka ovat meihin iskeytyneet.

Epävarmuus johtuu tällöin siitä ristiriidasta, mikä on olemassa oman itsemme sisäisimpien tarkoitusten ja noiden meitä hallitsevien, parantumattomasti kunnioittamiemme valtojen viittausten välillä. Jos eivät nämä vieraat vaikutukset ole tyystin kuolettaneet meidän omaa persoonallista tuntemiskykyämme eivätkä vielä hämmentäneet sen alkuperäisyyttä, tulemme suhtautumisissamme aina tuntemaan itsemme epävarmoiksi, sillä sisäisimmän olemuksemme viittauksista pitäisi meidän arvostella ja toimia toisin kuin meitä hallitsevat persoonattomat vallat käskevät. Periaatteittemme sanelema toimintatapa joutuu ristiriitaan tunteemme kanssa. Sovinnaisuus vihaa sitä, mitä pidämme oikeana, totena ja säädyllisenä. Perinnäinen näyttää meistä nurinkuriselta. Uskonnolliset vaikuttimemme herättävät meissä pahan omantunnon siksi, että huomaamme ne epätosiksi tahi ankarassa mielessä epäsiveellisiksi.

Tämä epävarmuus on varsin laajalti levinnyttä. On kovin helposti sanottu, että meidän tulee aina toimia sisäisimmän tunteemme mukaan. Mutta miten se voi olla mahdollista, jos meidän oma itsemme tahdon ja vakaumuksen voimalla on ahdistettu esimerkiksi moralin valtiuteen ja se uskoo, että sen täytyy kieltää itsensä, tahi sovinnaisuuden orjaksi ja se uskoo olevansa pakotettu toisten tähden ottamaan huomioon valheellisia tahi barbarisia tapoja, tahi sitten uskonnon valtaan ja se pitää järjen uhria uskonnollisena tekona! Kokemukseni mukaan voittaa sovinnaisuus melkein aina, vieläpä persoonallisesti varsin väkevissäkin ihmisissä — niin ankarasti kuin sitä tuomitaankin — sen vuoksi, että sovinnaisuus sittenkin saa osakseen enemmän tunnustusta kuin moitetta. Mutta meidän ei pidä uskoa, että kuitenkaan hiukkaakaan voittaisimme epävarmuuttamme tarkoituksellisesti luopumalla paremmasta tiedosta, paremmasta varmuudesta. Sillä kussakin yksityistapauksessa nousee meidän oma itsemme kuitenkin yhä uudestaan kapinaan, ja me tunnemme senvuoksi olevamme varmoja, kunnes olemme uudestaan alistuneet ja häpeämme itseämme.

Lukuunottamatta elämässämme tuntuvia huonoja seurauksia vaikuttaa epävarmuus vielä aivan erikoisen turmiollisesti meidän sisäiseen olemukseemme. Se vie meidät siveellisesti mukanaan. Uskottomuus omaa itseään kohtaan, johon epävarmuus juuri pohjautuu, on häpeällistä ja alhaista. Jokainen, joka toimii vastoin parempaa tuntoaan, tuntee tämän. Siksipä täytyy ihmisen, jota temmataan sinne tänne, siveellisesti madaltua ja lopuksi alati luopua omasta itsestään. Ensiksikin täytyy hänen halveksia itseään ja toiseksi ei voi olla puhettakaan mistään sisäisestä eteenpäinkulkemisesta. Hän on orja, joka joka askelella tempoo orjankahleitaan, mutta aina jää vangiksi. Hän ei milloinkaan kirvoitu vapaaksi ja itsenäiseksi, sillä hän jää ainaisesti riippuvaksi vieraista vaikutuksista.

Jos siis tahdot tulla varmaksi, luo järjestys persoonalliseen piiriisi äläkä siedä siellä mitään vieraita aineksia ja niiden persoonattomia vaikutuksia. Saata oma itsesi voimaansa ja laukaise niiden valtojen luomat jännitykset, joilla on ollut määräämisvalta sinuun persoonattoman eleskelysi alkuajoista asti. Tämän auttamattoman ja hedelmättömän askartelun kaikenlaisilla vakaumuksilla, periaatteilla, totunnaisuuksilla, makuarvostelmilla, jotka eivät juurtaudu sinusta eivätkä ole sinussa uudestisyntyneet, täytyy loppua. Mihin et voi sisimpine tunteinesi puuttua, se on määräilevänä tekijänä karsittava pois. Niin valautuu sisäiseen elämääsi kirkkautta, yhteyttä ja luonnetta. Ja jos sitten kaikessa pysyt uskollisena itsellesi, ilmenee kaikissa olemuksesi ilmauksissa täysin välitön varmuus.

Lopuksi tuntevat varsin useat itsensä epävarmoiksi niiden ihmisten keskuudessa, joiden kanssa he joutuvat kosketuksiin. Tämä on ennen kaikkea ujoudesta kasvavaa epävarmuutta, tämä kummallinen ihmiskammo, jota potevat paljon useammat kuin tavallisesti luullaankaan. Se on tuska, joka on katkeroittanut jo monta elämää, se on elämän vaikea este. Sillä se tekee todella mahdottomaksi kaiken lähestymisen. Kenet tämä epävarmuus on vallannut, hänet on tuomittu yksinäisyyteen. Jo sellaisenaan on tämä pahaa, mutta hirvittäväksi käy se, jos ihmisten luo vetävä kaipaus on yhtä väkevä kuin heistä vieroittava kammo.

Ujous on osaksi liikaherkkyyttä kaikissa persoonallisissa kosketuksissa, osaksi avuttomuuden ja kömpelyyden tunnetta — kumpainenkin yksinäisen nuoruuden vaikutusta tahi seurauksena taipumuksesta kokonaan uppoutua omaan itseensä tahi sitten elämän synnyttämää ymmälläoloa. Useinkaan ei ihminen lapsena eikä vielä kasvavanakaan ollut yksinäinen, mutta jouduttuaan uusiin olosuhteisiin ja uusiin piireihin hän tunsi itsensä sellaiseksi, ja samalla hän oli myöskin ujo, avuton, liian herkkä, epävarma. Tämän lisäksi tuli vielä epäluuloisuus uuden ympäristön ihmisiä kohtaan ja itseluottamuksen puute, mikä on aina arkailevan olemuksen elättävä juuri. Näin syntyy vangittu, sidottu ihminen, joka punastuu ja hämmentyy, kun häntä vain puhutteleekin — tyhmänrohkean nousukkaan vastakohta, joka puolestaan saattaa jokaisen hienotunteisen ihmisen hämilleen.

Tätä arkuutta on vaikea parantaa, sillä se on tunteen asia, jota ei voida nuhteilla eikä perustelmilla korjata. Vain toiset tunteet voivat sen voittaa. Mutta näitä voimme me voimistaa, jos kerran pääsemme niistä tietoisiksi.

Meidän täytyy nähdä ihmisen olemus hänen sisällään, emme saa pysähtyä hänen ulkonaisiin olosuhteisiinsa, lahjoihinsa ja aikaansaannoksiinsa. Luonnollisesti samoin omassa itsessäni mekin. Silloin näemme myöskin, että kaikki ihmiset ovat pohjaltaan tasa-arvoisia. Eivät mitkään ulkonaiset etevämmyydet voi enää meitä saattaa hämillemme, ja korkeammalla asteella olevan persoonallisuuden meihin tarttuva vetovoima voittaa itse arkuudenkin tuota persoonallisuutta kohtaan. Sillä jos me näemme jossakin ihmisessä hänen totuuteensa ikävöivän ominaisimman kaipauksen täyttyvän, ei tämä ihminen meitä järkytä, vaan vapauttaa.

Tämän tosi itsetietoisuuden, joka antaa meille kaikessa ryhtiä ja joka kirvoittaa meidät oman riittämättömyytemme häpeästä, täytyy lähtemättömästi liittyä koko vaikutustamme hallitsevaan ylemmyyteen. Vain se, joka ei tahdo näyttää enemmältä kuin mitä hän on, voi täysin naivisti antautua. Ja vain ilmaustemme naivisuuteen pohjautuu persoonallisen ryhtimme varmuus.

Mutta ei riitä, että itse antaudumme naivisti. Meidän täytyy siten myöskin kaikki ihmiset oivaltaa. Jos kaikki etsitty on meille vastenmielistä, ei meidän myöskään tarvitse muissa sellaista vainuta, olivatpa he vielä miten etsittyjä tahansa. Kuta koruttomampia itse olemme, sitä koskemattomampina kuljemme kaikkien seuraelämän keinotekoisuuksien, pikkumaisuuksien ja vilpillisyyksien läpi. Ken on epäluuloinen, hämmentää oman itsensä. Mutta joka uskoo ihmisiin, häntä ei vaivaa eikä häiritse mikään.

Lopuksi täytyy arkamielisten oppia, ollessaan muiden seurassa, irtautumaan, nousemaan itsestään. On kuin tahtoisin sanoa, että heidän pitää oppia voittamaan arkuutensa, jota he eivät voi. Sitä en tarkoita, vaan että heidän täytyy etsiä ihmisiä, joiden läheisyydessä heidän sydämensä aivan itsestään avautuu ja joiden seurassa he vähääkään aavistamatta pääsevät kohoutumaan itsestään. Jos tämä kerrankin tapahtuu perinpohjin, siiloin on sidonnaisuuden lumous ikipäiviksi revitty rikki. Samalla kuin he ovat tunteneet vapautumisensa, ovat he myöskin saavuttaneet elämyksen omasta itsestään, jonka avulla heidän itsetietoisuutensa herää, sekä keksineet itsestään itseilmaisun kyvyn. Heidän tarvitsee sitä vain edelleen harjoittaa, ja arkuus ja epävarmuus häviää yhä jäljettömämpiin.

Kokonaan toisenlaatuista on epävarmuus ihmisten seurassa, joiden painostuksesta me kaikki lähinnä kärsimme, epävarmuus siitä, mitä heissä on ja mitä he meistä ajattelevat, siitä, miten meidän pitäisi heihin suhtautua, ymmärtävätkö he meitä ja toivovatko pääsevänsä kanssamme kosketuksiin, miten etäällä meidän täytyy heistä pysyttäytyä ja miten laajalti voimme heihin luottaa. Mitä tuskaa tuottaakaan epätietoisuus, olemmeko jollekin vastenmielisiä vai päinvastoin, tuntuvatko kysymyksemme tahdittomilta vai tervehditäänkö niitä vapautuksen sanoina, rasitammeko vai onnellistutammeko me jotakin ihmistä lähestymisellämme!

Tämän epävarmuuden juurena on epäselvyys ihmisistä ja suhteistamme heihin. Jos me olisimme niistä selvillä, olisi käytöksemme varma. Ei ole epäilystäkään siitä, että tämä epävarmuus tekee kaiken todellisen yhteiselämän, persoonallisen elämän siirtymisen ja tarttumisen, voimien vuorovaikutuksen ja ajatusten vaihdon mahdottomaksi. Lukuunottamatta sitä, että tämä epävarmuuden tunne jo ennakolta lamauttaa kaiken sielullisen liikkeen ihmisestä toiseen, mikä muodostuu korkeintaan jonkinlaiseksi tahdotuksi, hidastelevaksi, avuttomaksi työntymiseksi, on meidän kokonaan mahdotonta löytää toisiimme oikeata asennetta, sopeutua ja syventyä toisiimme. Me loukkaannumme, raastamme itseämme, puheemme kulkevat ohitse: ei mitään elimellistä elämän suhteitten ja vuorovaikutuksen kudosta voi syntyä. Ei muodostu sitä kokonaan omaa ja ainoalaatuista suhdetta, jollaiseen meidän tulisi jokaiseen kohtaamaamme ihmiseen päästä, vaan me erehdymme ihmisistä, joudumme epäsopuun, eristäydymme ja riistämme siten itseltämme sen elämänarvon, jona heidän pitäisi meille olla. Tämä epävarmuus toisistamme on todellakin kamalana kirouksena.

Siksipä on selvyyteen pääseminen ihmisistä meille elämänkysymys. Mutta miten? Yksi tie on pyrkiä tuntemaan toisia, tehdä huomioita ja niistä päätelmiä, tutkia ihmisen luonteenpiirteitä, kerätä hänen ilmauksiaan, lähestyä häntä milloin toisin milloin taas toisin näkemään, miten hän kulloinkin vastaa lähestymiseemme, kerätä koko ainehisto, tarkoin, tyystin harkita se sekä sitten muodostaa ihmisestä kuva ja sen mukaan sommitella oikea asenne häneen. Mutta tämä johtaa harhaan. Täten saamme kylläkin selvän käsityksen hänestä ja määrätyn katsomuksen suhteistamme, mutta käsitys ja katsomus eivät ratkaise. Me kyllä vapaudumme epävarmuudestamme, mutta vaihdamme sen vain nurinkurisuuteen. Ja vielä: vaikkapa meille onnistuisikin saavuttaa ihmisestä oikeaan osuva käsitys, täytyisi meidän kuitenkin sen avulla läpeensä esitellä koko suhtautumisemme ja sen jokainen yksityinen ilmaus. Ja tämä ei taaskaan käy laatuun. Luonnollisestikin voidaan miettiä jokaista ilmettä ja kultavaa'alla punnita jokaista sanaa. Mutta tämänlaatuinen, teoreettisesti sommiteltu seurustelu ei tiedä mitään väkevästi sykkivästä elämästä, vaikkapa kehittäisimme taitoamme mestaruuteen saakka ja vaikkapa tämä erehtymätön tieto voitaisiin muuttaa erehtymättömäksi suhtautumiseksi.

Meidän täytyy kulkea toista tietä: ei seikkaperäisen tiedon, vaan välittömän tuntemisen tietä. Ihmisestä saamastamme elävästä vaikutelmasta lähtien täytyy meidän täysin välittömästi oivaltaa hänet sellaisena kuin me hänet elämyksessämme näemme. Heti kun alamme tuota vaikutelmaa esitellä, pirstoamme ja kuoletamme sen. Mutta jos otamme sen vastaan täydellisesti avoimin mielin ja antautuen, kuvastuu se särkymättömänä tietoisuudessamme, ja sen ilmaisema persoonallinen olemus koskettaa sieluamme. Silloin näemme ihmisen sellaisena kuin hän on meille, joskaan emme sellaisena, kuin hän itsessään on. Me syvennymme häneen hänen konkreettisessa suhteessaan meihin, kiitävän hetken mielentilassaan ja persoonallisessa, meitä odottavassa sielunvirityksessään. Silloin me joka tapauksessa olemme päässeet siihen selvyyteen, jota kulloinkin kosketuksissamme ihmisen kanssa tarvitsemme, ja tästä välittömästä selvyydestä kasvaa suhtautumisemme vaistomainen varmuus.

Meidän tarvitsee vain kokonaan alkuperäisesti elää tämä välitön tuntemus sielujen yhdistäjänä, silloin nousee nerokkaan varmana se sisäisesti välttämätön elämänilmaus, joka täyttää silmänräpäyksen vaatiman suhteen ja ratkaisee hetken tehtävän. Täten purkautuu persoonallisesta kosketuksesta välitön vaikutus ihmisestä ihmiseen. Ja tämä vaikutus kannattaa ihmisten suhteita ja sen täytyy määrätä ne, jos niiden tarkoituksena on kehittyä todelliseksi elämänyhteydeksi. Silloin ei ole enää epävarmuutta, vaan me tapaamme vaistomaisesti joka silmänräpäys ainoan oikean asennon.