MAURICE MAETERLINCK.

Maurice Maeterlinck

Maurice Maeterlinck, hämärän mies, on tuonut meille hiljaisuuden. Hän on löytänyt sen aikojen kätköistä, tuntenut sen omakseen ja elämässään viljeltynä jättänyt sen perinnöksi meluavalle, levottomalle ja hajanaiselle ajallemme.

Oletko istunut koskaan hämärän tuloa odotellen tuvassa, jossa keskustelu vaikenee ja hiljaiset mietteet heräävät? Kirkas, äärittelevä valo häipyy ja arkipäivän yksityisseikat sävelineen ja väreineen alkavat peittyä hämärään. Hämärän häivät leviävät kaikkialle tupaan rauhallisesti ja sovittavasti niinkuin lumihiutaleet talvella putoilevat verkalleen peittäen metsän ikimittaiset puut. Kun haihtuu, väistyy ja yksinkertaistuu ulkonainen, herää sisäinen ja alkaa liikahdella vapaasti avartuneilla tiloillaan.

Tulee hetki, jolloin säpsähdät. On ikäänkuin näkösi terästyisi ja näkisit kuinka tuvan seinustoilla istuvien kasvot alkavat värähdellä. Näkökykysi on ikäänkuin saanut uuden sisäisen tehon. Silloin alkaa hiljaisuus puhua. Se puhuu vilpittömästi, arkipäiväisen juhlallisesti ja liihoitellen, mutta vaikuttavasti ja painokkaasti. Hämärästä alkavat muodostua tunnelman piirteet ja muodot, hahmot kasvavat kasvamistaan ympärillämme ja alkavat elää. Seinäkellon käynti ja ystävämme hengitys saavat näkyväisen muodon, jolla tuntuu olevan jotakin arvoa.

Tällaisen hetken runoilija on Maeterlinck. Hän tuntee, että juuri tuona hetkenä, jolloin arkipäivän yksinkertaisuus seestyy, sielu alkaa laajentua ja koskettaa ympäristöään. Tuollaisen hetken suuruus järkyttää häntä. Sen runous saattaa hänet tuntemaan elämässä aavistamatonta onnea ja rikkautta.

Oletko koskaan istunut metsässä, jossa tulee hämärä? Oletko kunakin vuodenaikana kuunnellut niitä askeleita, joilla hämärä lähestyy? Syyskuun harmaa, vilvakastuulinen hämärä yllätti sinut lapsena leikkiessäsi kyläntiellä. Muistat talven valkoisen hämärän, jolloin metsätietä astelit kotiisi, aikaisen kevään kuulakan hämärän, jolloin ilma soi kaikuilusta ja kesäyön leudon, vehmaan hämärän. Kaikki nuo tunnet ja tiedät niiden laulut.

Viivähdä temppelin hämärässä ja oman huoneesi hämärässä, niin opit tuntemaan hiljaisuuden, levon ja keskityksen kehdon. Kuinka paljon todellista, väräjävää ja sykähtelevää eloa on hämärän tunnelmissa. »Odottakaamme hiljaisuudessa», sanoo Maeterlinck, — »ehkä saamme ennen pitkää kuulla jumalien kuiskauksen.»

Emme kiitä sitä, joka silloin sytyttää lampun. On ihmisiä, jotka eivät ymmärrä, miksi istumme hämärässä. He rientävät sytyttämään lampun ja pyytelevät anteeksi, kun eivät ole ennen huomanneet sitä tehdä. On ihmisiä, jotka eivät ymmärrä, miksi etsimme hiljaisuutta. He kulkevat kintereillämme ja luulevat tekevänsä palveluksen särkiessään kovan äänensä pauhinalla ympäriltämme hiljaisuuden. Itse he pelkäävät hiljaisuutta samoin kuin mekin olemme joskus pelänneet — ollessamme kahden itsemme tai jonkun muun kanssa. Sillä hiljaisuuden esiripun takana seisoo oikea itsemme ja odottaa joko kauhistuttavana tai ystävänämme. Hiljaisuus on maaperä, josta tuomiot kasvavat ylitsemme ja maaperä, jossa hyve versoo.

Kehityskaudella, jolloin emme jaksa kantaa sisäistä hiljaisuutta mukanamme elämän melskeisiin, etsimme vahvistusta yksinäisestä hiljaisuudesta. Sisäinen olemuksemme vapautuu vieraasta kuorestaan, persoonallisuutemme pääsee itsenäisesti ja vapaasti liikkumaan ja koskettamaan. Saamme hetkeksi levätä alkusyntyisessä ympäristössämme totuttautuaksemme vähitellen kuolemankin hiljaisuuteen.

Maeterlinck opettaa meitä löytämään hiljaisuuden jokapäiväisestä elämästä. Hän ottaa meitä kädestä ja unohtaa kaikki vastenmieliset piirteemme. Sanallakaan hän ei tuomitse meitä voidakseen taivuttaa meidät käsittämään ihmisolemuksen varjokuvia. Monet vikasi ovat monien ansioittesi ituja, sanoo hän. Hän liikuttaa sydämensä kynttilää ja näyttää meille ihmisten liikkeet hämärää valosta erottavalla kankaalla.

Voimme tuottavasti tutustua tämän belgialaisen erakon elämänkuviin. Ne voivat tuntua yhtä läheisiltä kuin kirkkaassa järjen valossa nähdyt elämykset. Ne voivat yhtä herkästi koskettaa elämämme ydintä kuin järjen teräaseet ja toiminnan järkytykset.

Maurice Polidore Bernard Maeterlinck syntyi elokuun 29:ntenä 1862 Gentissä, kaupungissa, jolle lukuisat luostarit, ahtaat kadut, kanavat ja tunnelmalliset vanhat rakennukset antavat keskiaikaisen leiman. Maeterlinck sai ensimmäiset opinalkeensa ja kasvatuksensa jesuiittain koulussa. Hänen runolliset taipumuksensa siellä sitävastoin ankarasti tukahutettiin. Vanhempiensa tahdosta hän opiskeli lakitiedettä ja asettui asianajajaksi kotikaupunkiinsa, mutta jätti tämän toimialan käytyään Pariisissa, missä oli saanut voimakkaita kirjallista herätteitä.

Hänen ensimmäinen kirjallinen yrityksensä, runokokoelma vuodelta 1889, ei herättänyt sanottavaa huomiota. Mutta näytelmä »Prinsessa Maleine», jonka ensi painoksen kirjailija itse käsipainossa erään ystävänsä kanssa valmisti 25 kappaleen suuruiseksi, saavuttaa kaikkien tunnustuksen, ja Octave Mirbeau pitää nuorta kirjailijaa uutena Shakespearena. Maeterlinckin ensimmäisiä teoksia onkin sanottu »marmoriin hakatuiksi unelmiksi».

Tämä näytelmä määrittelee jo täydelleen Maeterlinckin tuotannon, etenkin näytelmien, perussävyn: olemisen arvoitusta selittämään ja ratkaisemaan on tuotu kuolema, olemisen salaperäisin ja tuskallisin asia; se vaikuttaa, että sanoja on vähän ja nekin lausutaan ikäänkuin sammaltaen ja hapuillen, jylhää taustaa vasten ovat liikkeet terävästi erottuvat ja jäykät, mutta yksinkertaiset ja luonnolliset, niitä on niukalti, ja ilmassa tuntuu olevan painostavaa tiivistystä ja tuskallista jännitystä, sillä jotakin ihmeellistä odotetaan.

Maeterlinck ohentaa näin sanonnallaan sitä kudosta, jonka läpi me näemme ihmisen sisäisen elämän jokapäiväiset liikahdukset ja niiden perustunnelmat. Jokapäiväisten sanojen ja arkipäiväisten askareitten alla on jotakin paljon tärkeämpää ja hyvin merkityksellistä: sielujen salattua elämää hiljaisuudessa. Esiintyy yksinkertaisia, vähäpätöisiä henkilöitä, kuten lapsia ja sokeita, vieläpä eläimiäkin, joille tämä kätketty salaisuus selviää. Sokea näytelmässä »Sokeat» toisten sokeain kaivatessa ja moittiessa tunnotonta johtajaansa, jota ei kuulu heidän luokseen, kompastuu johonkin kylmään ja oivaltaen sen johtajan ruumiiksi sanoo: »Yksi meistä lie kuollut.» Näytelmässä »Kutsumaton vieras» (1890) samoin sokea isoisä aavistaa lampun sammumisen enteeksi, kuulee kuoleman hiiviskelevän tuvan seinustoilla ja tuntee sen katsovan ikkunasta, astuvan sisään ja istuutuvan hänen viereensä pöydän ääreen; toisia kiusoittaa ukon levottomuus, sillä sairas makaa viereisessä huoneessa; vihdoin ilmestyy sairaanhoitajatar kynnykselle ja tekemällä ristinmerkin ilmoittaa, että sairas on kuollut.

Maeterlinckin muut näytelmät, »Sisällä», jossa kuolema myös kummittelee ja elämä kulkee yhä suurten käsittämättömien ja kohtalokkaiden voimien varjossa, »Seitsemän prinsessaa» (1891), »Pelleas ja Melisand» (1902), »Maria Magdaleine» sekä viehättävät satunäytelmät »Joyzelle» (1903) ja »Sininen lintu» (1908) ovat kaikki samaan henkeen kirjoitettuja, mutta niissä on jo havaittavissa huomattavampaa kehitystä kirkastumista kohti.

Erikoisasemassa on Maeterlinckin historiallinen näytelmä »Monna Vanna» (19Ö2), koska hän näennäisesti poikkeaa siinä aikaisemmista näytelmistään; siinä on kuohuvaa elämää ja liikettä näyttämöllä. Vastapainona ja täydennyksenä epäselville, hajanaisille ja epäröiville henkilöille esitetään tässä naisihanne, seestynyt sielu, jossa ei ristiriitaisuuksien solmuja synny, joka osaa rinnastaa velvollisuutensa molemmat puolet: sisäänpäin ja ulospäin.

Tätä näytelmää on esitetty kautta Euroopan. Kaikki arvostelijat eivät sitä ymmärtäneet, eivät käsittäneet kirjailijan sisäistä kehitystä, kun hän alkoi todellisuusmaailmasta etsiä jonkinlaista täydennystä. Rinnan ulkonaisten muutosten kanssa kulki kirjailija näihin aikoihin vapautusta ja valoisuutta kohti.

Hän asettuu v. 1896 asumaan Pariisiin, missä hänen vaiteliaisuutensa ja keskiaikaiset haaveensa herättivät ensin kummastusta ja sitten kunnioitusta hänen kirjailijatovereissaan. Maeterlinckin jäykkä, taipumaton pyrkimys esti häntä muuttumasta Pariisissa pariisilaiseksi perhoseksi. Suuri muutos tuli hänen elämäänsä vasta siiloin, kun hän tutustui näyttelijätär Georgette Leblanciin josta tuli hänen vaimonsa, ja joka esitti nimiosaa »Monna Vannassa».

Maeterlinckin olemuksessa ja tuotannossa on kaksi eri puolta, jotka ovat melkein yhtä vastakkaisia kuin yö ja päivä. Mutta kenessäkään ne eivät liene toisiaan täydentäneet niin ihmeellisesti kuin hänessä. Ja siinä on hänen vahvuutensa, suuruutensa.

Maeterlinck vapautuu vähitellen kuoleman vallasta, kammo vaihtuu voittoisaksi mietiskelyksi, joka johtaa hänen elämänsä valoisampiin ilmapiireihin. Hänen synnyinkaupunkinsa Gentin pohjoismaiseen mystillisyyteen pilkottaa yhä useampia todellisuudessa iloitsevan, optimistisen elämän valoviiruja, joita etelä ja Pariisi edustavat. Ne ovat kuin kimaltelevat suonet tummassa marmorissa.

Näköjään vastakkaiset maailmat ovat sovitettavissa elämän sulautumissa. Lapsi, joka näkee ympärillään ihmeitä, uskoo, että se on todellista elämää. Mystiikka on se tausta, jolta hohtaa useimpien ihmisten silmiin kaikki se, mikä on hyvää ja valoisaa. Pilvistä, synkkää taivasta vasten saavat ihmiskohtalot asetteellista ylevyyttä ja herättävät saman tunnelman kuin harmaasta graniitista rakennettu kirkko, joka pilvistä taustaa vasten seisoen alkaa hohtaa auringon säteissä. Useimmat ihmiset elävät päivästä toiseen uskoen täydellä epäilemättömyydellä kaikkeen, mikä pelkästään silmiä koskettaa ja kouraan tuntuu, ja vaikka näkevätkin elämän salat, sanovat niitä todellisiksi, sillä he eivät uskalla mitata sitä mystiikkaa, joka heitä joka taholla seuraa. He pelkäävät hukkuvansa siihen. Vain sellaiset ihmiset, jotka kevytmielisesti leikkivät tieteiden erittelyllä, uskaltavat tietoisesti kieltää mystiikan.

Maeterlinck on onnellisesti sovittanut nämä kaksi maailmaa elämän arkikysymyksissä. Näin hän on saanut ihmeellisyyttä sädehtiviin sanoihinsa ja ajatuksiinsa jotakin hyvin todellisuudentuntoista. Hänen kosketuksensa voi tuntua yhtä todelliselta kuin tavallisen, sydämellisen ihmisen sanaton kädenpuristus. Samalla se on opettajan, suurmiehen kosketus, joka saa meidät väräjämään ja välähdyttää sieluumme totuuden säteitä.

Maeterlinck on nähnyt paljon ihmeellistä ja salaperäistä ympärillään, hän on löytänyt sitä kaikkien aikojen kirjallisuudesta ja itsestään, mutta siinä on hänen erikoisuutensa, että hän on havainnut sitä jokapäiväisissäkin oloissa. Tämä ihmeellisen ja jokapäiväisen yhteydellisyys on ensin ilmennyt hänelle hiljaisuudessa. Kehityksensä alkuaikoina ei hän näyttämöllä saanut näitä vastakohtia esille muuten kuin tuomalla kuoleman, tuskallisen odotuksen näyttämölle keskelle arkiaskareita.

Mutta sitten löytyi järkyttäviä ihmeitä jo todellisentuntoisemmista, valoisammista asioista, eheämmistä ihmisluonteista ja luonnosta, kuten kukista ja mehiläisistä ja viimeksi on Maeterlinckissa näiden kahden kehityskauden yhtymä saanut uuden muodon. Tutkimuksen kohteena on hänellä nyt sielun salaperäinen todellisuus.

Maeterlinckin siirtymäkausille kuvaavia ovat hänen mieteteoksensa. Hän käänsi ranskankielelle useita mietekirjailijoita, kirjoitti esipuheita käännöksiinsä ja tutkielmia. Mystikot Jakob Böhme ja Swedenborg olivat hänen mielikirjailijoitaan, samoin Plotinos, joka hänen sanojensa mukaan »on koettanut inhimillisen ymmärryksen tietä eritellä sitä jumalallista voimaa, joka vallitsee täällä». Carlylelta hän on saanut paljon vaikutelmia, ja Emerson on hänen opettajansa. Vihdoin hän perehtyi itämaiseen viisauteen ja Novalikseen, Flaamilaisella munkilla Ruysbroekilla oli häneen suuri viehätysvoima. Tämä 14. vuosisadan askeetti kirjoitti erakkoelämässään hämäriä, kaihoisia kirjoja sielun yhtymisestä Jumalaan. Ruysbroekin tuotanto on kuin suurennuslasi, joka on suunnattu pimeyteen ja hiljaisuuteen, kuvailee Maeterlinck. Olemme ihmisajatuksen äärimmäisten rajojen kohdalla ja paljon yläpuolella järjen napapiiriä, siellä on tavattoman kylmää ja kuitenkin on siellä vain tulta ja valoa. Hänen ajatuksensa virtailevat kuin läpinäkyvät jäätelit hiljaisuuden värittömällä merellä.

Tällaisten herätteiden ja sisäisten kokemusten tulos on v. 1895 ilmestynyt »Köyhäin aarteet» (La Trésor des humbles), mieteteos, jonka kirjailija omisti tulevalle vaimolleen. Otsikko viittaa raamatunlauseeseen »autuaita ovat hengessä vaivaiset», ja ensimmäinen luku käsittelee hiljaisuutta alkaen sanoilla: »Silence and Secrecy! huudahtaa Carlyle, niille pitäisi pystyttää alttari yleistä palvontaa varten.» Jos meillä on jotakin todellista sanottavaa toisillemme, on meidän vaiettava. Sielut koskettavat toisiaan parhaiten ilman aisteja. Sisäisen näkemiskyvyn voima on elämässä tärkeintä. Vain jokapäiväisen elämän hiljaisuudessa, jossa ei mitään tapahdu, voi oppia tuntemaan vaiteliasta omaa »minäänsä» ja mahdollisuuksia syvällisempään, kauniimpaan elämään. Kohtalo on sisässämme. Tällaisia mietelmiä tapaamme tässä kaikkialla suurta ymmärtämystä saavuttaneessa teoksessa. Kirjan muista luvuista mainittakoon »Sielun herääminen», »Naisista», »Ruysbroek ihmeellinen», »Emerson», »Novalis», »Arkielämän tragiikka», »Näkymätön hyvyys» sekä viehättävät »Syvä elämä» ja »Sisäinen kauneus», jotka ovat kokoelmaamme käännetyt.

Maeterlinckin seuraava mieteteos oli »Viisaus ja kohtalo» (1898), jota kuvaavat kirjailijan omat sanat: »Emme kohtaa mysteeriota enää pelokkaasti, vaan uskalluksella». Ilmenee uskalias onnenkaipuu. Jos jotkut ihmiset uskoisivat että he omistavat onnen ja kaikki ovat onnellisia, vaikuttaisi se terveellisesti ympäristöön ja kaikki epäoleellinen raukeaisi olemattomiin. Ellemme tiedä mihin kuljemme, voimme ainakin tiestämme iloita. Vuodelta 1902 on teos »Haudattu temppeli», jossa runokuvin rakennetaan silta ihmisen sisäisen olemuksen ja hänen kohtalonsa välille ja osoitetaan sielun voiman hallitsevan etäisiä ja tulevia asioita. Maeterlinck tahtoo meille »pitää auki suuria valtateitä, jotka johtavat kohtalon herruuteen — onneen.»

Miettiessään ihmisten kesken ja ihmisen itsensä sisässä vallitsevaa »oikeudenmukaisuuden mysteeriota» hän saa sille ulkokohtaisen kiinnepisteen ulkopuolelta ihmiselämää. Tunnollisella asiallisuudella ja tiedemiehen perusteellisuudella hän tutkii mehiläisvuoden tapahtumia mehiläiskeossa ja kirjoittaa luonnontieteellismietelmällisen teoksensa »Mehiläisten elämä» vuonna 1901. Samaan suuntaan kulkee hänen teoksensa »Kukkien äly» v. 1907; siinä hän tutkii kukkien tuoksun kehkeytymistä ja paljastaa taipumuksiaan lääkärialalle. Korkeimmille kuvitteluille hän osaa antaa kouraantuntuvan muodon ja päinvastoin todellisuuden tapahtumille aatteellisia selityksiä. Mainitsemista ansaitsee vielä »Kaksoispuutarha», jossa kuvataan aitotuoreita elämyksiä kirjailijan omasta kokemuspiiristä. Kirjailija kuvaa verrattomalla ymmärtämyksellä pienen koiran elämäntapauksia ja kertoo automobiilin koneistosta niin mieltäkiinnittävästi kuin olisi kysymys ihmisen omasta rakenteesta ja siksi lukee sitä jännittynein mielin aivan kuin odottaisi jotakin tapahtuvan.

Kirjallisista ansioistaan hän sai v. 1911 Nobelin palkinnon. Vuonna 1914 alkaneeseen maailmansotaan hän on ottanut osaa ja jatkanut sen ohella kirjallista tuotantoaan. Tämän ajanjakson tuotteita ovat teokset »Kuolema», »Sodan pirstaleet» ja »Tuntematon vieras», jossa kuvaillaan ja eritellään ihmisen alatajun ihmeellisiä tapauksia; siis kysymyksiä tieteen rajamailta.

Siinä piirteitä kirjailijan monikirjavasta tuotannosta.

Tiedustelemme levottomin mielin niiden henkilöiden yksityiselämää, joiden teokset välittävät sieluumme totuuden välkkeitä ja jotka siksi ovat tulleet meidän oppaiksemme ja mestareiksemme. Toivoisimme näkevämme, että he todellisuudessa ovat sellaisia, jommoisiksi me heidät heidän teostensa mukaan mielessämme kuvittelemme ja pelkäämme löytävämme pettymyksiä tuottavia puutteita. Ne, jotka tuntevat Maeterlinckin, saavat päinvastoin onnellisia yllätyksiä täydellisestä sopusoinnusta, joka vallitsee hänen teostensa ja hänen elämänsä välillä. Esipuheessaan erääseen Maeterlinckin valikoimateokseen on kirjailijan vaimo huomauttanut Maeterlinckin yksityiselämän sopusuhtaisuudesta. »Hän on parantanut heikkoutensa, kanavoinut kykynsä, monistanut tarmonsa ja kouluttanut vaistonsa.» Menestys ei ole lainkaan koskenut häneen; se on antanut vain sitä luottamusta, jota hänellä ei alussa ollut. Hän ei tahdo näyttää ihmeellisemmältä kuin on, vaan sanoo olevansa »talonpoika». Teoksillaan ansaitsemansa rikkaudet hän on käyttänyt paetakseen ihmisten ilmoilta. Hän on näet ostanut kesäasunnokseen ikivanhan luostarin.

Siellä hän viettää kesänsä hiljaisuudessa lähimpiensä kanssa täydellisessä erakkolassa. Kirjoituspöytänsä hän järjestää milloin mihinkin siimekseen. Hän istuu kirjoittaen luostarin komeroissa, puutarhan luolassa tai kappelissa tai ulkoilmassa.

On olemassa jonkinlainen avain hänen ymmärtämiseensä. Vaikka hän on aikansa yläpuolella, niin ettei hänen kirjoihinsa aika ole lyönyt leimaansa, on hän kuitenkin samalla tavallinen ihminen. Sillä kirjallisesta työstä herettyään hän käy katsomassa puutarhassa kukkiaan, mehiläisiään ja puitaan, kastelee kukkia ja ryhtyy maatöihin kuin tavallinen, vaatimattomasti puettu mökkiläinen. Lomahetkinä hän harjoittaa mieliurheilujaan, sillä hän on karaistunut, voimakas miesten mies. Hän ajaa automobiililla, soutaa kanootilla, ui, kalastaa, tekee kävelyretkiä ja talvella luistelee. Tai hän poistuu sorvipenkin ääreen ja valmistaa kaikenlaisia somia esineitä välttääkseen hyödytöntä ja jokapäiväistä keskustelua. Niin viettää hän aikaista, tervettä ja säännöllistä elämää. Ja tervehdyttävän työn ohessa hän mietiskelee ja kypsyttää ajatuksia, jotka sitten empimättä kirjoittaa kirjaan.

Kuinka rikas onkaan hänen sisäinen elämänsä. Hänkään ei sanoillaan ole saanut sanotuksi muuta kuin osan sisäisten näkemystensä ja tuntemustensa helmeilystä. Nähdessään sisäisen moninaisuuden hän päättelee sieluntuntijan aavistuksella:

»Ei ainoakaan liike, ajatus, synti, kyynel tai ainehiukkanen hankitusta tietoisuudesta katoa maan uumeniin. Vähäpätöisinkin tekomme herättää henkiin isämme, ei haudoista, missä he liikkumatta lepäävät, vaan sisimmästä itsestämme, missä he alati elävät»

Runoilijan ja todellisuuden vaarinottajan voimakas vastakohtaisuus antaa meille syvällisen opetuksen, joka tunkeutuu vastahakoisimmankin korvaan. Siinä Maeterlinckin elämäntyön onnistumisen, menestyksen salaisuus. Siitä on takeena kirjailijan elämänkatsomuksen teräksinen vakavuus. Sillä samoin kuin Emersonkin on Maeterlinck kaikessa toiminnassaan valhetta kammova ja rehellinen pyrkimyksessään eikä pintapuolisen ihmisen tavoin pelkää näennäisiä epäjohdonmukaisuuksia, sillä hän luottaa elämänpyrkimystensä vakavuuteen.

Maeterlinck on kulkeutunut tunneherkän salamyhkäisyytensä äärimmäisyyteen ja sitten toipunut sen kirveltelystä. Kun tulee aika, jolloin ihmiset virvoittavaa uudistusta janoten alkavat viljellä keskityksen, sisäisyyden ja aatteellisuuden arvoja, on Maeterlinckilla entistä enemmän sanottavaa. Hänen parhaat ajatuksensa saavat kantavuutta, opitaan ymmärtämään hänen ihmettelevän mielensä tunnelmallisia pysähdyksiä keskellä jokapäiväisen toiminnan vainioita.

»Hän on ilman valhetta osannut opastaa meitä autuuden tielle, ja ohjata odottamaan ilman turhia toiveita», kirjoittaa hänen vaimonsa. »Hän on osannut katsoessaan vain elämää antaa meille luottamusta siihen paljastaessaan kauneuksia vähäisimmässäkin ja kurjimmassakin ilossa, ylevyyttä alhaisimmassa. Kukkulalle hän on korottanut rakkauden ja totuuden temppelin. Ei mikään ovi sulje pääsyä sinne eikä mikään katoavainen jumaluus asu siellä.»

Mihin asti pääsee vielä Maeterlinck? Mitä vaiheita hänellä vielä on edessään?

Kirjassaan »Viisaus ja kohtalo» kertoo Maeterlinck Dantesta. Dante kysyy äkkiä itseltään, kun hän näkee, ettei hänen ympärillään enää mikään liiku, onko hän paikoillaan vai lähestyykö hän yhä Jumalan istuinta? Silloin katsahtaa hän Beatriceen ja kun tämä näyttää hänestä kauniimmalta, tietää hän olevansa lähellä päämääräänsä. »Sillä siitä, kuinka suureksi tiedonhalu, rakkaus, kunnioitus ja ihmettely kaikkeen elämässä meitä ympäröivään on kasvanut, voi laskea ne askeleet, jotka olemme ottaneet totuutta kohti.»