KOLMAS LUKU. Kansallinen eli Fennomaanein aikakausi. (continued 3)

Paitsi mainittuja teoksia, julkaisi Lönnrot tällä ajalla pari kansankirjasta Raittiuden ystäväin toimituksissa, nimittäin: Kolme päivää Sairion kylässä, enimmäksi osaksi mukaelmaa, 1854 ja Wilhelmi Linter'in historian, jonka alkuteos on kreivi Manteuffel'in vironkielellä kirjoittama. Vielä painatti hän nälkävuonna 1857, sen johdosta että hallitus oli lähettänyt hänet hädän-alaisille seuduille opettamaan jäkäläleivän tekotapaa, lehtisen nimellä Neuvoja erästen jäkäläin käyttämisestä ruuaksi.[152]

V. 1862 otti Lönnrot täysin palvelleena eron professorinvirastaan ja vetäytyi maalle asumaan kotikappeliinsa Sammattiin. Siellä ryhtyi hän jälleen jatkamaan ja loppuun saattamaan kesken jäänyttä sanakirja-työtänsä, jonka tuloksia Kustaa Eerik Eurén oli sillä välin saanut käyttää v. 1860 ilmestyneesen sanakirjaansa. Lönnrot'in oma suuri Suomalais-ruotsalainen sanakirja valmistui painosta 14:nä vihkona vv. 1866-80. Se sisältää kaikkiansa noin 160,000 sanaa. Renvall'in sanakirjaan verraten, jossa on sanoja ainoasti 22,000, on se siis koko jättiläinen. Mutta ainesten tieteellisessä käsittelemisessä ei Lönnrot'in työtä voi asettaa Renvall'in rinnallekaan. Sanakirjansa ruotsinkielisessä jälkipuheessa Lönnrot itse lausuu, ett'ei hän sitä pidä minään kriitillisesti toimitettuna suomenkielen sanakirjana, vaan pikemmin aakkosellisesti järjestettynä aineskokoelmana, joka käsittää kaikki sitä toimittaessa saatavilla olleet suomalaiset sanat. Tämä aineskokoelma, hän lisää, jääköön tieteellisesti seulottavaksi toiselle sanakirja-sepälle, joka ei ainoastaan voimiltansa ole nuorempi, vaan joka myös laveammalta tuntee suomen sukukieliä ja jolla on käytettävänä nykyaikaisen tutkimuksen runsaat apuneuvot. Tiettävästi vaikutti Lönnrot'in työtapaan se huoli, ett'ei ennättäisi eläissään saada täysin pohdituiksi aineskokoelmiansa, jotka sillä välin olivat alituisessa vaarassa jonkun tapaturman kautta joutua häviöön.

Sillä Lönnrot'in ei ollut Sammatissakaan suotu käyttää aikaansa yksin-omaan sanakirjan toimittamiseen. Ei ainoastaan taudinkohtauksissa, vaan kaikissa muissakin asioissa kysyttiin alituisesti hänen apuansa ja neuvoansa. Silloisen pappien puutteen aikana katsoi hän velvollisuudekseen pitää huolta myös jumalansanan julistamisesta Sammatin kirkossa. Hänen perustamiansa ovat kunnan kansakoulu, lukutupa ja lainakirjasto.[153]

Sitä paitsi oli hänellä yksin ajoin suoritettavana toinen suuri ja tärkeä työ. V. 1863 oli hän kutsuttu suomalaisen virsikirja-komitean jäseneksi ja valittu sen esimieheksi. Siihenkin tehtävään hän oli monessa suhteessa hyvin valmistautunut. Luovaa runolahjaa, niinkuin on mainittu, ei hänellä tosin laisinkaan ollut. Sitä vastoin oli hän osoittautunut taitavaksi runoelmain suomentajaksi. Suomi-kirjassa 1845 on nimellä Kokeita suomalaisessa laulannossa muutamia hänen kääntämiänsä lyyrillisiä lauluja, etupäässä Runeberg'in. Samassa aikakauskirjassa 1855 on kappale Odysseiasta, Odysseen vastaan-otto Faiakilaisten saarella; monta katkelmaa Iliaadista on hän myös sovittanut suomentamiinsa Muistelmiin ihmiskunnan elosta, jotka ilmestyivät Mehiläisen liitteenä. Runomitta-oppi oli hänellä aina ollut erityisenä mieliaineena. Vanhaa kansallista mittaa oli hän laveasti selitellyt esipuheissa Kalevalan molempiin laitoksiin ja kuusimitan rakennuksen suomenkielellä yhteydessä Odysseiasta käännetyn otteen kanssa. Lisäksi tuli se kokemus ja taito, jonka hän oli saavuttanut Kalevalan sekä Kantelettaren runoja kokoonpannessaan, hänelle avuksi laitellessaan vanhoja, usein kansan-omaisia arkkiveisujamme kelvollisiksi kirkkovirsiksi.

Virsikirja-komitean ensimmäinen ehdoitus vanhan virsikirjan uudistamiseksi valmistui v. 1867. Seuraavana vuonna ilmestyi vihko lisäysvirsiä niitä tilaisuuksia varten, joiden tarpeeksi ei vanhassa virsikirjassa ollut virsiä ollenkaan taikka ei riittäväiseen määrään. V. 1871 painatti komitea toisen ehdoituksensa, jossa oli noudattanut edellisestä tulleita muistutuksia. Koko toimessa oli Lönnrot ollut ei ainoastaan nimellisenä, vaan myös todellisena johtajana ja ahkerimpana työmiehenä. Hän oli kohta ottanut neljänneksen vanhan virsikirjan numeroista osakseen ja sitä paitsi painattanut aika ajoin pienempiä lisävihkoja, joten enin osa uusista virsistä on lähtenyt hänen kynästään. Näitä erikoisjulkaisuja lueteltakoon: Vanhoja ja uusia virsiä 1865, 86 virttä erinäisiä tiloja varten 1867 ja 10 virttä erinäisiä tiloja varten 1868, 50 virttä vanhoista arkkivirsistä 1869 ja 25 virttä enimmäksi osaksi vanhoista arkkivirsistä 1870 sekä 26 haluttua virttä 1870 ynnä Muutoksen-ehdotuksia uuteen suomalaiseen virsikirjaan 1870; myöhemmin ilmestynyt on 43 virttä saksalaisesta virsiaarteesta 1874. Komitean erottua toimitti Lönnrot v. 1872 ihan yksin oman ehdoituksen, nimellä Suomalainen virsikirja väliaikaiseksi tarpeeksi, jossa vanhat virret, monelta haaralta tulleitten pyyntöin aiheesta, olivat korjatut enemmän entisen mukaisiksi, niin paljon kuin oli mahdollista sanoja ylenmäärin katkomatta tai kieltä muulla tavalla sortamatta. Sitäkin hän yhä paranteli, niin että v. 1883 saattoi julkaista uuden Väliaikaisen suomalaisen virsikirjan, johon vielä Viimeiset korjaukset tekijän kuoleman jälkeen seuraavana vuonna tulivat painosta. Kaikilla Lönnrot'in virsillä on se ansio, että ovat kansantajuisia ja yksinkertaisia; toisinaan kuitenkin ovat liiaksikin arkipäiväisiä. Omatekoisia niiden joukossa luonnollisesti ei ole monta, vaan ovat enimmät joko käännöksiä vieraskielisistä virsistä tai mukailuja arkkiveisuista.

Samana vuonna, jolloin sanakirja valmistui, 1880 sai Lönnrot käsistänsä vielä kolmannen kirjallisen työn, joka vuosikymmeniä sitten oli jäänyt häneltä kesken, nimittäin Suomen kansan muinaisien loitsurunojen laitoksen. Viimeisinä ikävuosinaan toimitteli hän myös uutta Kantelettaren laitosta, mutta ennätti siitä saada ainoasti kolmannen kirjan eli n.k. virsilaulut suoritetuksi, niin että siinä Kantelettaren painoksessa, joka ilmestyi v. 1887, molemmat edelliset osat täytyi entisellään säilyttää.

Jos näitä Lönnrot'in myöhempiä kansanrunojen julkaisuja käy arvosteleminen, niin kiitos niistä ei voi olla yhtä suuri kuin aikaisemmista Kalevalan ja Kantelettaren kokoonpanoista. Oli luonnollista, että Lönnrot'illa loitsulukuja Kalevalaan sovitellessaan täytyi olla valta valita säkeitä tarpeen mukaan eri toisinnoista. Vaan loitsurunoilla yksinään ei ole sitä kaunokirjallista merkitystä, joka oikeuttaisi niin vapaan menettelyn, että sen vuoksi kaikki tieteellinen arvo julkaisulta täytyy kieltää. Ja tämä menettely tekee vielä oudomman vaikutuksen, kun samasta loitsusta on painettu välistä toistakymmentä "toisintoa", joista tuskin yhtäkään on semmoisenaan kansan suusta kirjaanpantu. Uuden Kantelettaren vanhasta laitoksesta poikkeavat runot ovat yleensä liian pitkiksi venytetyt sekä ventovierailla aineksilla sekoitetut. Sama vika haittaa myös lisäksi tulleita runoja, joista suurin osa on saatu inkeriläisistä kokoelmista; niissä usein alku ja loppu kuuluvat kokonaan eri runoihin, jotka kansanlaulussa aivan satunnaisesti ovat yhtyneet. Mutta siitä ajasta, jolloin Lönnrot itse keräsi runoja ja kansanlauluun välittömästi tutustui, olikin jo kulunut melkein puoli vuosisataa.

19 p. Maalisk. 1884 pääsi Lönnrot suoraan työstänsä vanhurskaan lepoon, ainoasti pari viikkoa sairasvuoteella maattuaan. Koko myöhemmällä ijällään oli hän ainoasti kerran ollut kolmeksi viikoksi toimettomuuteen tuomittuna v. 1870, jolloin rappusista horjahtaissaan oli taittanut jalkansa. Tämä pitkä ikä ja erinomainen terveys selittää osaksi, mitenkä hänen oli mahdollista saada eläissään niin paljon aikaan. Mutta sitä Jumalan lahjaa Lönnrot ymmärsi myös hoitaa ja hyvin käyttää. Ruumiin liikuntoa ja voimistelua ei hän koskaan laiminlyönyt. Alinomaiset tutkimus- ja virkamatkansa suoritti hän suureksi osaksi jalan. Vielä v. 1869 arveli hän jaksavansa astua ympäri Suomen kahteen kertaan. Viimeisinäkin vuosina hän virkistyksekseen hiihteli ja souteli. Sitä vastoin ei hän harrastanut urheiluna metsästystä, eikä onkimista, jota piti eläinrääkkäyksenä. Hänen elintapansa olivat sekä ruuan että vaatetuksen puolesta tavattoman yksinkertaiset ja kohtuulliset. Erittäin sopii tässä huomauttaa, että hän jo v. 1834 solmi raittiusliiton tapaisen Kajaanissa sekä että hän professorina, niinkuin on mainittu, otti innolla osaa v. 1853 perustetun Raittiuden ystäväin seuran toimintaan.

Työ ja taasen työ oli Lönnrot'in koko elämän sisällys. Aamun aikaisina hetkinä osasi hän tehdä työtä yhtä hyvin kuin illan hämyisillä puhteilla; eikä ollut niin pientä loma-aikaa kotona, vierailla tai matkalla ollessa, jota hän ei olisi tiennyt jollakin tavalla hyödyllisesti käyttää. Hänen työntekoansa joudutti vielä tarkka järjestyksen-aisti sekä harvinainen kyky koota kulloinkin voimansa määrättyyn tehtävään. Siihen, mikä oli sivulla hänen varsinaisesta työstään, ei hän kajonnut. Esim. maanviljelykseen, vaikka hänellä oli sekä Kajaanissa asuessaan Polvilan maatila että myöhemmällä ijällä pari tilusta Sammatissa, ei hän itse mitenkään puuttunut. Hetken puuhissa, maailman häärinässä ei hän koskaan kuluttanut aikaansa.

Mutta ennen kaikkea teki hänen elämäntyönsä niin suureksi ja siunatuksi se nöyrä, rauhaisa, jumalinen mieliala, joka hänen sydämessään vallitsi. Hän oli vaatimaton aina ujouteen asti; omia ansioitaan ei hän minäkään pitänyt. Vaan siitä syystä ei hän mitään vaikeuksiakaan tuntenut, eikä hän milloinkaan, niin vähäiseksi kuin arvostelikin oman kykynsä, epäillyt tehtävänsä mahdollisuutta. Mihinkään mieskohtaisiin riitoihin ei Lönnrot sekaantunut; kenestäkään hän ei puhunut, ei edes uskonut pahaa. Hänen viimeiset sanansa olivat: "en luule, että minulla tässä maailmassa on yhtäkään vihamiestä"; johon hän vielä lisäsi: "toivonpa Vapahtajani kautta olevani sovinnossa myös Jumalan kanssa". Perustuksena Lönnrot'in koko luonteessa oli lempeys ja hyväntahtoisuus, jonka pinnalla viaton iloisuus ja leikillisyys väreili. Hän oli — tätä vertauskuvaa on eräs Uudenmaan talonpoika hänestä puhuessaan somasti käyttänyt — niinkuin päivänpaiste, sen jälkeen kuin on hiukan sataa ripoitellut.

Valtiollisiinkaan taisteluihimme ei Lönnrot ylimalkain ole ottanut osaa; hän on aina tyytynyt hiljaisen työntekijän kutsumukseensa. Tähän hiljaisuuteen ei kuitenkaan ollut syynä väliäpitämättömyys kansamme elinkysymyksistä, sillä kukaan ei ole suomalaisuuden asiaa edistänyt enemmän kuin Lönnrot. Siihen ei myöskään ollut vaikuttimena pelkurimaisuus, sillä tarpeen vaatiessa hän kyllä rohkeni totuuden ja oman kansan puolesta astua esiin. Sen ovat kyllin todistaneet hänen innokkaat puheensa Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran esimiehenä, hänen ankarat sanansa Porthan'in patsaan paljastajaisissa ja varsinkin hänen luja käytöksensä siinä komiteassa, jonka tuli antaa lausunto suomenkielen käyttämisestä virkakielenä. Mutta luonnonmukaista oli, että varsinainen johtaja siinä taistelussa, jonka tuli saattaa kansastaan vieraantunut sivistynyt sääty takaisin kansallisuutensa tuntoon ja käsitykseen, ei voinut lähteä suomenkielisen rahvaan keskuudesta, vaan oli nouseva ruotsalaistuneen säätyluokkamme omista riveistä. Siitä syystä tarvittiin kansallisessa uudistustyössämme Elias Lönnrot'in rinnalla vielä Juhana Vilhelm Snellman.[154]

14. Yleiskatsaus murteitten taistelun aikaan.

Elias Lönnrot'in elämäkerta on vienyt meidät kauas yli puheenaolevan aikakauden rajojen. Mutta ennen kuin sen jätämme, on meidän vielä luotava lyhyt yleiskatsaus suomalaisen kirjallisuuden asemaan maassamme. Sen varsinaisena tukena oli tälläkin ajalla kansallinen kirkkomme. Erittäin vaikutti suomalaisen kirjallisuuden kohottamiseksi mainittu herännäisliike, joka kansanvaltaisen suuntansa kautta raivasi sille tietä sivistyneihinkin koteihin. Pietisti-perheissä, jotka pitivät kaikki hartaushetkensä yhdessä palvelijainsa ja alustalaistensa kanssa, tuli suomenkieli heidän uskontonsa kieleksi ja sitä tietä jälleen omaiseksi.

Vaan muissakin kuin hengellisissä piireissä oli, kirjallisten harrastusten levitessä, suomalainen kirjallisuus saanut edustajia. Niinpä olemme nähneet edelläesitetyn ajanjakson kirjailijain joukossa lääkäreitä, lakimiehiä, sotilaita ja asioitsijoita. Sen kautta kehittyi myös kirjallisuutemme entistä monipuolisemmaksi. Kuitenkaan ei sen vielä voi sanoa kohonneen yläpuolelle n.k. rahvaankirjallisuutta, muutamia ainokaisia teoksia lukuun ottamatta.

Kirjallisuus sanan korkeammassa merkityksessä oli vielä kauttaaltansa vieraskielistä, ja oli siinä ruotsinkielellä ehdoton etusija nyt lukumääräänkin nähden. Yliopiston tieteellisistä opinnäytteistä ilmestyi tosin yhä suurin osa latinaksi, mutta senkin piirin uhkasi ruotsi pian ja varmasti valloittaa. Ruotsinkielisenä esiintyy meillä jo enimmiten, niinkuin olemme nähneet, suomalainen kielitiede, ja sama oli laita myös Suomen historian tutkimuksen. Viimeksimainitulla alalla ilmestyi tähän aikaan arvokkaita aineskokoelmia sekä erikoistutkimuksia, etupäässä 1808-09 vuoden sodasta. Ensimmäinen kokonais-esitys historiastamme löytyy saksalaisen professorin Friedrich Rühs'in ennen mainitussa teoksessa Finnland und seine Bewohner, joka oli painettu Leipzig'issä 1809 ja kahden — Ruotsinmaalla julkaistun — käännöksen kautta oli tullut Suomessakin tunnetuksi. Toisen näistä ruotsinnoksista, melkoisesti lisätyn ja parannetun, oli Arvidsson toimittanut 1827 ja siitä tehnyt vielä yhteenvedon Suomen kouluja varten, joka painettiin Turussa 1832.

Ruotsinkielinen kaunokirjallisuus maassamme oli tämän vuosisadan alussa verrattomasti heikompi kuin edellisellä. Franzén'in jätettyä Suomen, oli laulu täällä milt'ei laannut. Runollista tuotantoa edustivat ikään kuin viran puolesta latinan ja kreikan kielten opettajat yliopistossa, Juhana Gabriel Linsén ja Aksel Gabriel Sjöström, jotka uutterasti kääntelivät ruotsiksi klassillista runoutta sekä sepittelivät tilapäisiä runoelmia, varsinkin maisterivihkiäisiin. Suomessa oli myös Arvidsson ruotsalaisilta Fosforisteilta oppimaansa tapaan kirjoitellut runoja; vaan koottuina hän julkaisi ne vasta Ruotsiin siirryttyään nimellä Ungdoms rimfrost af Sonen i Örnskog[155] (Nuoruuden huudetta, ilmituonut Kotkanmetsän poika) 1832.

Mutta v. 1830 lähetettiin Franzén'ille täältä arvosteltavaksi vaatimattomasti painettu vihkonen pieniä runoelmia, jonka johdosta vanhus vastaukseksi kirjoitti seuraavat profeetalliset sanat: "Kauniin lahjanne käsiin saatuani en tärkeiltä virkatoimilta ole joutanut muuta kuin siellä täällä ihailemaan jotakuta kevään kukkaista taikka kuuntelemaan jotakuta leivon liverrystä. Siitä kuitenkin jo näin, että tosirunoilija on ilmestynyt entisessä kotimaassani. Vaan kun sitten olin saanut kaikki tyystin lukeneeksi, varsinkin molemmat viimeiset osastot kirjan lopussa, niin näin, että suuri runoilija on syntymäisillään Suomessa". Vihkosen tekijä, josta sittemmin tuli ei ainoasti Suomen, vaan kaikkein pohjoismaiden suurin runoilija, oli — kuka meistä ei häntä tuntisi — Juhana Ludvig Runeberg. Kohta tämän ensimmäisen vihkosen perästä v. 1832 ilmestyi hänen kansallinen kertomarunonsa Elgskyttarne (Hirvenhiihtäjät) ja sitä seurasivat: toinen vihko pienempiä runoja 1833, Hanna 1836, Julqvällen (Joulun-aatto) ja Nadeschda 1841, kolmas runovihko 1843 ja Kung Fjalar (Fjalar kuningas) 1844. Runeberg'in jäljissä astui pian useita muitakin isänmaallisia runoilijoita esiin: Fredrik Cygnaeus, jonka teoksia tältä ajalta ovat Jääkynttilät (suomalainen nimi!) 1837 ja Höstispiggarne (syksyiset jääkynttilät) 1841 ynnä ylevä maisterivihkiäis-runo vuodelta 1840; Lauri Stenbäck, jonka puhdassävelinen runokokoelma tuli painosta 1840; sekä nuori Sakari Topelius, joka promotsiooni-runoilijana v. 1844 ensimmäisen lehvän omaankin, kuihtumattomaan seppeleesensä sitoi.

Omituista oli, että kansallisuuden aate meillä herätti eleille vieraskielisen kirjallisuuden. Mutta silloisissa oloissamme se oli välttämätöntä. Ylemmät säätyluokkamme olivat puheenaolleen ajanjakson kuluessa yhä vaan täydellisemmin ruotsalaistuneet. Jos tähän aikaan olisi syntynyt joku suuri suomenkielinen runoilija, niin hänellä ei olisi ollut sivistynyttä lukijakuntaa. Kalevalan vastaanotto on siinä suhteessa hyvin opettavainen. Ainoasti ruotsinkielisellä runoudella oli tie avoinna säätyläistemme sydämiin, ja että se vaikutusvaltaansa käytti niissä sytyttääkseen rakkautta omaan kansaan ja tämän kieleen, on sen ainaiseksi ansioksi ja kulumattomaksi kunniaksi luettava. Yhtä suuri kuin Lönnrot'in ja Snellman'in on kieltämättä myös Runeberg'in kansallinen merkitys.

B. Uuden Suomen aika vuodesta 1844.

l. Toinen kansallinen heräys.

1840 luvun alkupuolella näytti jo siltä kuin äsken elpynyt suomalainen kirjallisuus jälleen uneen nukahtaisi. Vv. 1842-43 ei ilmestynyt enää ainoatakaan suomenkielistä sanomalehteä koko maassamme. "Vartija, mitä kuluu yö?" kirjoittaa Fredrik Cygnaeus huolestuneena Helsingfors Tidningar'eissa 1842 suomalaisen raamatunkäännöksen riemujuhlan johdosta. "Kansalta, jonka esi-isät jo kaksi vuosisataa takaperin ovat saaneet aikaan tällaisen jättiläisteoksen, on oikeutettu vaatimaan joltisenkin suuria satoja kotimaisen kirjallisuuden vainiolla. — — Puhutaan tosin Kalevalasta, Kantelettaresta, seitsemästätuhannesta sananlaskusta — ja kukapa ei mielellään ottaisi niitä yhä uudelleen puheiksi. Mutta mistä tulee niiden ihmeellinen, jääkiteentapainen kimallus, joka keskellä hyistä luontoa lumoaa henkiset silmämme? Menneitten vuosisatojen tuulahdukset ovat keskellä oppimattoman kansan jäämerta kasanneet nämät hengentuotteiden lasikirkkaat, pilvenkorkuiset vuoret. Ja yksi ainoa mies on nöyrällä, hartaalla, hiljaisella, kestävällä voimallaan saattanut ne päivänvaloon sekä nykyisyyden että tulevaisuuden ihmeteltäviksi. Hän tosin olisi oikeutettu, jos tahtoisi, ylpeilemään siitä, mitä yksin on saanut aikaan. Vaan voimmekohan me muut hyvällä omallatunnolla anastaa saman oikeuden?" Yhtä epäileväisiä ajatuksia oli hän jo kahta vuotta aikaisemmin yliopiston 200-vuotisjuhlassa ilmi tuonut. "Kun riemumaistereina seisotte tällä samalla paikalla", lausuu hän tervehdyksessänsä nuorille seppelöittäville, "silloin tiedätte, oliko se loisto-aika, jolloin Franzén'in viimeiset laulut helähtivät, jolloin Hirvenhiihtäjät ja Hanna, Kalevala ja Kanteletar ilmestyivät, ruusuisen aamun koitetta vai iltatähden väräjämistä yön pimetessä".

Vielä epätoivoisempana kuvailee saman yliopistollisen ilonvieton aikana kansamme tulevaisuutta Cygnaeus'elle yksityisessä kirjeessä Juhana Vilhelm Snellman. "Pyydän sinua todistamaan minulle seuraavat väitteeni valheeksi:

1) Onneton isänmaamme on vuosisatoja kestäneen epäitsenäisen asemansa kautta joutunut siihen tilaan, että siellä ei löydy mitään isänmaallista harrastusta; sillä:

2) Sivistynyt (ruotsalainen) osa kansaa ei sivistymättömän (suomalaisen) henkisestä tai aineellisesta edistymisestä pidä rahtuakaan huolta. Vilkaise ympärillesi ja katso: liikuttaako yhtäkään hallituksen jäsentä jonkun maaseudun kurja aineellinen tila, tai onko yksikään yliopiston mies hetkisenkään vaivannut päätään suomenkielisen rahvaan sivistystarpeen tähden? En puhukaan niistä lukemattomista, joilla ei ole omastatunnosta haittaa, kun on valittavana toisella puolen isänmaa ja toisella palkat, kunniamerkit y.m.

3) Kansan suuri joukko on pitkällisen sorron vaikutuksesta kääntynyt yhä sisäänpäin; se saattaa ehkä moittia nimismiestä tai pappia, — mutta maaherra on sille jo pikku jumala ja senaattori jotakin verratonta. Ajatustakaan mistään mahdollisesti paremmasta tilasta, kunnan, pitäjän, läänin, maan asiain harrastusta, sillä lienee tuskin koskaan ollut, muussa muodossa kuin villikansoilla, nimittäin julkisodassa.

4) Tätä suurta joukkoa on mahdoton kohottaa, niin kauan kuin lainkäyttö-ja opetuskielenä on ruotsi, jonka vuoksi ei sivistyneissä voikaan löytyä isänmaan-harrastajia; sillä niitä voi nousta ainoasti kansakunnasta, eikä välinpitämättömästä vieraasta rodusta. Mikä henki tässä vallitsee, ilmenee peittelemättä siinä perinjuurisessa ylenkatseessa, jolla ruotsalainen rannikkoasukas kohtelee suomea puhuvaa, ett'ei yksikään sivistyneistämme 1809 vuoden jälkeen ole tehnyt ainoatakaan yritystä vierittääkseen tuota kauheata taakkaa kansan niskoilta, siinä on todistusta tarpeeksi heidän isänmaallisuudestaan.

5) Tahdon kuitenkin olla inhimillinen ja olettaa, että ne harvat, jotka yleensä mitään ovat ajatelleet, ovat luulleet voivansa muodostaa ylimysluokan, joka kykenisi vastustamaan liiaksi vahingollista vaikutusta idästä päin. Mutta siitä on muodostunut virkamies-ylimystö, joka sekä matelee että sortaa kansaa. Saman hyvän aikomuksen mielelläni edellytän niilläkin olleen, jotka ovat harrastaneet ruotsin-tai saksankieltä. Mutta toivon, että he ottavat huomatakseen erehdyksensä. Sillä keinotekoinen yhdysside ei kestä, vaikka sillä olisi sivistyksenkin jalo väripaine, kun ei siinä ole yhtään kansallisuuden säijettä.

6) Ei tätä nykyä enää ole korjattavissa, mitä on laiminlyöty. Hallitus maassamme ei sitä suvaitse. Sivistyneet eivät sitä käsitä, ja jos he sen käsittäisivätkin, on työskenteleminen siihen suuntaan vastoin heidän etujaan. — Suomalainen kansakunta on siis hautaansa laskettu. Sen näet jo Suomalaisen kasvoista ja kuulet hänen lauluistaan, että hän tietää herenneensä elämästä. — Kaikki nämät väitteeni perustuvat seuraavaan selviöön: Suomi ei saavuta mitään väkivallalla; sivistyksen voima on sen ainoana pelastuksena.

7) Kaatua kansakunnan mukana, olkoon menneeksi; mutta sen kera kuoleminen orjan olkivuoteella ei käy laatuun ihmiselle. Siis — —

8) Jos tahdot sovittaa loppupäätöstä jollain tavoin allekirjoittaneesen, niin on hän vastaava: minä olen tehnyt velvollisuuteni, jos huudan julki kaikkiin maailman ääriin, mitä tässä olen sinulle kuiskaillut, ja todistan sen maamme historialla jälkeen vuoden 1809. — Siitä seuraa myös, että mainittu mies saa panna nahkansa ja sydämensäkin alttiiksi tämän surkeuden näkemiselle ja joksikuksi ajaksi palata siihen kurjuuden kotiin, joka on myös hänen omansa".

Palattuaan ulkomailta, josta oli yllämainitun kirjeen lähettänyt, takaisin kotimaahansa v. 1842, Snellman jäi tänne, niinkuin tiedämme, ei ainoastaan "joksikuksi ajaksi", vaan koko elämäkseen. Siitä huolimatta että hänellä oli tarjona kunniakas tiedemiehen asema Ruotsissa, tyytyi hän, kun ei voinut saada sijaa omassa yliopistossamme, vähäiseen alkeiskoulun rehtorinvirkaan Kuopiossa. Täältä Suomen sydämestä alkoi hän v. 1844 antaa ulos Saima-lehteänsä, jonka äänessä ei suinkaan enää tuntunut epäilyksen värinää. Sen äänen voima oli samallainen kuin Saimaan tyynien vesien, jotka viimein pyrkiessään ulos maailmalle kuohuvana Imatran koskena ryöpsähtävät, särkien tieltänsä kovimmatkin esteet. Ja se ääni kajahti ympäri Suomen maata ikään kuin tuomiopäivän pasuuna, joka herätti kuolleen Suomen kansan unestansa.

Ilman armotta hävitti Snellman sen suloisen unelman, että täällä muka oli kaikki, niinkuin piti olla, että meidän maamme oli erinomaisen onnellinen maa ja meidän kansamme erittäin kelpo kansa, jota virttä sen ajan sanomalehdet alati lauloivat. Säälimättä hän näytti, kuinka Suomen kansa oli jäänyt takapajulle joka alalla, sekä valtiollisessa ja yhteiskunnallisessa elämässä että kirjallisissa riennoissa ynnä elinkeinoissakin. Ja kaiken tämän katumus- ja parannussaarnan läpi kaikui aina yksi ja sama sävel: meidän kurjuuteemme on syynä se, että meillä ei ole kansallishenkeä, ja kansallishenkeä ei voi olla olemassa, missä kansan oma kieli ei ole sen sivistyskielenä.

Heti lehtensä ensi numerossa Snellman koskettaa tätä kipeän arinta kohtaa. Suomella, hän lausuu, ei ole kansallista kirjallisuutta. Suomeksi tosin löytyy joku määrä uskonnollista hartauskirjallisuutta sekä rikas kansanrunous, mutta niistä eivät kansan n.k. sivistyneet vähääkään välitä. Sen vuoksi on heidän koko sivistyksensä pelkkää lainatavaraa, pintapuolista läksynlukua, ilman mehua ja ydintä. Sillä sivistys, joka ei ole kansallinen, ei saata olla tosi, inhimillinen sivistys; se on ainoasti ulkonainen käytöstapa, apinan ja koiran kasvatukseen verrattava. Semmoisella sivistyksellä ei ole mitään merkitystä kansakunnan elämässä, ei mitään omantakeistakaan elämää eikä voimaa kehittyä. Myöhemmin hän vielä kirjoittaa: Se, mikä nykyään omistaa itselleen nimen "kansan sivistys", on haluton, voimaton ja kaikkeen toimintaan kykenemätön kerjäläinen, joka elää valhe-elämäänsä, ei oman työnsä ja ansionsa nojassa, vaan niillä muruilla, jotka rikkaitten pöydältä putoilevat. Ja tämän johdosta hän tekee kysymyksen: "voiko kansan sivistys aleta sen kautta, että sen oma kieli otetaan sivistyskieleksi?"

Snellman'in tarkoitusperä oli sama kuin aikaisempain Fennomaanein: suomenkielen koroittaminen luonnolliseen asemaansa virastoissa, kouluissa sekä kirjallisuudessa. Kuitenkin näemme suuren eroituksen hänen ja esim. Arvidsson'in vaatimusten välillä. Snellman oli kauttaaltansa käytännöllinen mies, joka ei tavoitellut enempää, kuin mitä oli mahdollista kunakin hetkenä toteuttaa. Virka- ja oikeuskielestä ei hänellä Saima-lehdessä ole vielä mitään ehdoitusta. Mitä kouluihin tulee, ehdoitti hän ainoasti, että ala-alkeiskouluissa piti helpoitukseksi umpisuomalaisille lapsille opetettaman edes muutamia aineita suomeksi. Vaatimustensa pääpainon hän pani suomenkieliseen kirjallisuuteen. Uutta polvea tarvitaan, sitä hän teroitti mieleen, jolla paitsi rakkautta Suomalaisen nimeen ja suomenkieleen on myös taito tätä kieltä käyttää. Ja se on kasvatettava etupäässä kirjallisuuden avulla, koska ei ole toivoa kaukaan aikaan saada korkeampaa kouluopetusta suomeksi. Tähän kirjallisuuteen nähden Snellman ei tinkinyt rahtuakaan. Ankarasti hän tuomitsi sitä tapaa, että kotimaisistakin aineista kirjoitettiin ruotsiksi. On jo aika, hän huudahti, lopettaa tyhjät puheet ja kirjoitukset "suomenkielestä" ja ryhtyä pontevaan työhön "suomenkielellä"; sitä tehtävää ei saa jättää vasta tulevalle sukupolvelle. Te nuoret miehet, jokainen ruotsin sana teiltä on tästä lähtein verrattavasti pois hukattua Suomen ja teidän omalle nimellenne kunniaa tuottamatta; ainoasti äidinkieli voi antaa teidän kirjoituksillenne ja nimellenne sijaa maailmassa! Kirjallisuudella, jota rahvaskin voi lukea, hän vielä huomautti, on sekin suuri etu, että siitä voi olla suoranaista hyötyä. Muutamat ovat puhuneet muka ylenmääräisestä uhrautumisesta; mutta tässä ei ole kysymys intoilijan alttiiksiantaumuksesta, vaan välttämättömästä täytymyksestä. Sillä joko ollaan vieraan sivistysmuodon ja kielen orjia ja siinä tapauksessa on tämä ijes päältä pois luotava, taikka omistetaan tämä sivistys ja kieli ja silloin on luovuttava omasta kansallisuudesta.

Ihmeyttävää on nähdä, kuinka yleinen Snellman'in aikaansaama kansallinen heräys oli. Etenkin se ilmeni yliopistossa, jossa kaiken aikaa heikko liekki oli kytenyt. Vv. 1832-1837, vielä yliopiston dosenttina ollessaan, oli Juhana Ludvig Runeberg toimittanut kirjallisuuslehteä Helsingfors Morgonblad'ia, joka sen-aikuisessa nuorisossa oli pitänyt vireillä isänmaallista mieltä. Erittäin mainitaan hänen kuvauksensa maisemista sekä kansan luonteesta ja elämästä Saarijärvellä, joka ilmestyi lehden ensimmäisessä vuosikerrassa, yksin ajoin kuin hänen saman-aineinen runoelmansa Hirvenhiihtäjät, herättäneen ihailevaa rakkautta omaan maahan ja kansaan laajoissa ylioppilaspiireissä. Myöhemmissä vuosikerroissa on käännöksiä Kalevalasta, joiden kautta halu itse alkuteokseenkin tutustumaan tuli yleisemmäksi. Vielä löytyy tässä lehdessä painettuna ruotsinkielinen mukaelma Paavo Korhosen valitusrunoa suomenkielen sorretusta tilasta.[156] V. 1832 olivat myös ilmestyneet ja suurta huomiota herättäneet ensimmäiset maisteriväitökset suomenkielellä, Eerik Aleksanteri Ingman'in ja Volmari Styrbjörn Schildt'in eli Kilpisen. 1834 vuoden alussa oli äsken perustettu savokarjalainen ylioppilas-osakunta innostuksella ottanut suomen viralliseksi kieleksi uuteen nimikirjaansa, ja samana vuonna vietetyssä kevätjuhlassa olivat useat tämän sekä toisten osakuntain jäsenet Lönnrot'in esityksestä lupautuneet suorittamaan suomenkielessä tutkinnon ennen yliopistosta eroamistansa, vaikka sitten aniharva tämän lupauksensa täytti. V. 1840 oli Mattias Aleksanteri Castrén päässyt yliopiston dosentiksi ja ryhtynyt luennoillaan selittämään Kalevalaa. Ne hän oli tavallisesti aloittanut isänmaallisilla puheilla. Me olemme olleet ylenkatsottu sukukunta, se oli hänen ajatustensa ponsi, meistä on sanottu, ett'emme kykene mihinkään korkeampaan sivistykseen, ett'ei meillä ole mitään taipumusta tieteellisyyteen eikä yhteiskunnalliseen järjestykseen. Myös Ruotsalaiset, jotka ovat osoittaneet meille hyväntahtoisuutta, ovat aina koettaneet saada meidät siihen vakaumukseen, että olemme ainoasti heidän kauttansa se, mitä olemme, ja että ilman heitä emme mitään olisi. Siten on heidän onnistunut meissä itsessämmekin ylläpitää epäilystä omaan voimaamme ja oman kansallisuutemme halveksimista. Nyt vasta me huomaamme, että meissä on sisällinen voima, joka pyrkii esiin. Ja kun me sen kerran käsitämme, niin miksi emme kaikin voimin koettaisi päästä irti siitä henkisestä holhoustilasta, jossa Ruotsalaiset niin kauan ovat meitä pitäneet? —Antero Vilhelm Ingman kertoo[157] siitä vaikutuksesta, joka näillä Castrén'in luennoilla oli hänen kuulijoihinsa: "Me hänen silloiset äkkinäiset oppilaisensa emme vielä tajunneet tuota opettajamme syvemmän tieteellisyyden korkiaa lentoa. Mutta rakkauden suomenkieleen sai hän kuitenkin meihin istutetuksi, niin että me solmesimme keskenämme ikuisen sovinnon, aina vaikuttamaan suomalaisuuden alalla".

Vaan nyt tämä kansallinen liekki kiihtyy ilmivalkeaksi. "Me olemme ruotsinkieleen kiintyneet, mutta meidän on uhrautuminen kansamme tähden", tulee yleiseksi tunnussanaksi. Ruotsinkieliset sanomalehdet alkavat panna ohjelmaansa "suomalaisia tarkoitusperiä" (finska syften) ja käsittelevät yhä useammin kansallisia kysymyksiä. Myös uusia kirjoja ilmestyy, joissa esitetään kotimaisia aineita sekä ylistellään suomenkieltä ja suomalaista kansallisuutta. V. 1845 nuorempi Sakari Topelius alkoi toimittaa kuvallista teosta Finland framstäldt i teckningar (Suomi kuvissa esitettynä). Samana vuonna olivat nuoret maisterit Herman Kellgren, Robert Tengström ja Kaarle Tigerstedt[158] ruvenneet toimittamaan isänmaallista albumia, Fosterländskt album, joka sisälsi yksin-omaan kirjoituksia Suomen kielen, kirjallisuuden ja historian alalta ynnä käännöksiä suomensukuisten kansojen runoudesta.[159] Sitä paitsi julkaisi Tengström erityisen valikoiman suomalaisia kansanlauluja ruotsalaisessa käännöksessä nimellä Finsk anthologi. Mainittuna vuonna tuli vielä painosta pohjalaisen ylioppilas-osakunnan albumin Joukahaisen toinen osa, joka runsaan isänmaallisen sisällyksensä kautta huomattavasti erosi ensimmäisestä v. 1843 ilmestyneestä osasta.[160] Seuraavana vuonna 1846 painattivat Haminan kadettikoulun oppilaat, Fredrik Cygnaeus'en vaikutuksesta kansallisiin harrastuksiin innostuneina, albuminsa Finska kadetten, jonka koko myöntihinnan he lahjoittivat Suomalaisen Kirjallisuuden Seuralle. Näihin aikoihin ilmestyi myös ennen puheena ollut Fredrik Berndtson'in runokalenteri Necken, todisteena siitä, miten maahamme ylioppilaana siirtynyt Ruotsalainenkin saattoi käsittää suomalaisuuden aatteen.[161]

Kun ennen mainitut kolme talonpoikaista runoniekkaa v. 1845 kutsuttiin Helsinkiin, pääsi heidän mukanaan suomenkieli pääkaupunkiimme vierailemaan. Eikä se enää ainoasti vieraana esiintynyt. Isännän virkaa se jo sinä vuonna toimitti savokarjalaisen osakunnan vuosijuhlassa. Suomenkieltä ruvettiin nyt yliopistossamme ahkerasti opiskelemaan. Matkoiltansa äsken palannut Castrén oli saanut lukuisasti kuulijoita. Naisetkin Helsingissä, samoin Porvoossa ja Kuopiossa, olivat innolla ruvenneet lukemaan suomea. Vieläpä koulunuorisoon tarttui tämä innostus. Ylioppilas Sakari Cajander'ille, joka oli tarjoutunut antamaan yksityisiä tunteja suomenkielessä, ilmoittautui Helsingin lyseen oppilaita niin suuri joukko, ett'ei hän voinut kaikkia ottaa vastaan. Samat pojat olivat keskenään päättäneet lähteä sisämaahan kolmeksi vuodeksi oppimaan suomea, voidakseen palattuansa Lönnrot'in ja Castrén'in jäljissä astua esiin kansallisuuden pyhän asian puoltajina. Eikä siinä kyllin, vaan Maaliskuussa 1846 karkasi kolme miehen-alkua, joista vanhin oli 14 ja nuorin 11 vuotias, todellakin tämmöisessä aikomuksessa ja saatiin kiinni vasta tuolla puolen Porvoon!

Suomenkielen harrastaminen oli sanalla sanoen tullut muotiasiaksi. Kaikellaisiin sokerileivoksiin pantiin nyt suomenkieliset värssyt, kirjoille ja musiikkikappaleille annettiin suomenkieliset nimet. Oikein luonteen-osoittavaa silloiselle suomi-innostukselle on v. 1845 painosta tullut Kukku-polka jossa ihana kansanlaulumme oli väännetty tanssisävelmäksi ja käki maalattu kansilehteen. Tuo juuri ulkoa tuotu muotitanssi piti sävelmänsä kautta saatettaman isänmaalliseksi, mutta kiireissä ei muistettu oikein ottaa selvää siitä, mitä sana "kukkuu" kansanlaulussamme oikeastaan merkitsee!

Kuitenkin tehtiin myös vakavampia yrityksiä suomenkielen kohottamiseksi. Kuopiossa ja Viipurissa saatiin yksityisten lahjoitusten kautta perustetuksi suomenkielinen osasto ala-alkeiskouluihin. Useita koulukirjojakin tähän aikaan suomennettiin, niinkuin: Borenius'en Luvunlaskun oppikirja 1844; Platon'n Geografia eli maan-opas 1844; Winge'n Yhteinen historia 1845 ja Bredow'in samanniminen teos 1847; Heikel'in Mittauden oppikirja ja Euklideen Neljä ensimmäistä kirjaa ynnä viidennen määritykset, molemmat 1847; Eklöf'in Kolmiomitanto 1848; sekä ennen mainittu Hallstén'in Lyhy Suomen historia ja maantiede 1849. Puolet mainituista kirjoista painettiin Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksiin. Näiden ohessa ruvettiin koulunkäynyttä nuorisoa varten julkaisemaan kaunokirjallisia käännöksiä. Tässä suhteessa huomattavin yritys on kirjasarja Annikka taikka suomennoksia ulkomaalaisten kauniista kirjallisuudesta. Sen ensimmäisenä kolmena osana ilmestyivät: Almqvist'in ja Oehlenschläger'in jutelmat Kappeli ja Eräkäs, August Ahlqvist'in ja Paavo Tikkasen suomentamina v. 1846 sekä v. 1848 Stagnelius'en näytelmäruno Martyrat, jonka suomentaja oli Kaarle Martti Kiljander.[162] Myös kansankirjasia toimitettiin näihin aikoihin ahkerasti. Niistä mainittakoon: Samuli Roos'in[163] suomennos Ule'n luonnontieteellistä kirjaa Mintähden ja sentähden 1845 ja samana vuonna ilmestynyt Antero Varelius'en teos Enon opetuksia luonnon asioista: kolme vihkoa Lukemisia Suomen kansan hyödyksi, savokarjalaisten oppivaisten toimittamia, 1845-47, jotka muun muassa sisältävät esityksen maamme sisällisestä tilasta ja hallinnosta ynnä suomennoksen tärkeimmistä perustuslaeistamme; vielä kaksi suomennosta Trapp'in lainopillista käsikirjaa 1847 ja 1849; lopuksi sentapaiset kirjat kuin Genoveva ja Robinpoika Kruusen ihmeelliset elämänvaiheet, molemmat vuodelta 1847. Suomenkielinen sanomalehdistökin heräsi jälleen eloon Maamiehen ystävän kautta, jonka Snellman pani alkuun 1844, ja lähinnä seuraavista vuosista toi jokainen lisäksi uuden sanansaattajan: 1845 Hannikaisen Kanavan, 1846 Gottlund'in Suomalaisen ja viimein vuosi 1847 Suomettaren. Uusi Suomalaisen Kirjallisuuden Seura perustettiin entisen avuksi Viipurissa 1845 ja alkoi toimintansa seuraavan vuoden alusta.

Tämä suomalaisen kansallisuuden toinen heräys sai huomiota osakseen myös ulkomailla. Saksalaisessa aikakauskirjassa Das Ausland (Ulkomaa) löytyy v. 1845 seuraava lausunto Joukahaisen toisen vihkon johdosta, joka sisälsi suomenkielisiäkin kirjoituksia: "Suomessa ei enää tyydytä vanhojen suomenkielisten runojen keräämiseen kirjastojen pölystä tai kansan muistista, vaan nyt toimitetaan myös uusia alkuperäisiä kirjateoksia ja aikakauskirjoja suomenkielellä. Ilmiö on outo, omituinen ja ainoa laatuaan; sillä ketä ne ovat, jotka seisovat tämän tyhjästä luodun kirjallisuuden kätkyen ääressä? Ovatko ne Suomalaisia, jotka Ruotsin vallan alta irti päästyänsä nyt pystyttävät oman maan ja oman kirjallisuuden lippua? Eivät suinkaan, enemmin ne ovat Suomen Ruotsalaisia, entisten siirtolaisten jälkeläisiä, jotka aivan merkillisellä tavalla harrastavat ei ainoastaan Suomen vanhaa runoutta, vaan todella uutta Suomea, ja ihmeellisellä innolla koettavat kohottaa Suomalaisten kieltä kirjataidon ja kirjallisuuden kieleksi. — — Olkoon vaikutin mikä hyvänsä", lopettaa arvostelija, "tämä pyrintö itsessään on todistus varsin suuremmoisesta inhimillisestä sivistyksestä, ja tämä uhrautuminen sekä se uupumaton ponnistus, jolla päämäärää kohti pyritään, ansaitsevat kaikkea kiitostamme".

Ruotsissakin uudet suomalaisuuden pyrinnöt luonnollisesti tulivat tunnetuiksi, mutta siellä ne enimmäkseen herättivät närkästystä ja vihastusta. Omassakaan maassa eivät ne suinkaan jääneet vastustusta vaille. Jo v. 1844 esiintyi Åbo Tidningar'eissa "eräs Suomalainen" (en Finne),[164] joka asettui jyrkästi Snellman'in vaatimuksia vastaan. Suomenkielen kohottaminen sivistyksemme kannattajaksi, se oli hänen ajatuksensa juoksu, oli mahdoton, tarpeeton, kohtuuton, vieläpä vahingollinen. Se ei ollut mahdollinen siihen nähden, että suomalainen kansallisuus on aina ollut toisen kansallisuuden alainen; kun sen kehityksestä Ruotsin vallan aikana ei ole ollut kysymystäkään, niin vielä vähemmän siitä voi olla puhetta monin verroin mahtavamman naapurin valtikan alla, Eikä se ollut tarpeellinen, koska muuallakin on tultu toimeen, vaikka sivistyskieli on ollut toinen kuin kansan käyttämä, niinkuin esim. Irlannissa, jossa englannin kieli on ollut vallitsevana, ja samoin Pohjois-Amerikassa, jossa Irokeesien ynnä muiden Intiaani-heimojen kielet ovat saaneet pysyä alkuperäisellä asteellaan. Ei se myöskään ollut kohtuullinen, sen kautta näet ruotsinkielinen rahvas ja ruotsinkieleen vanhastaan tottunut herrassääty kadottaisivat tiedolla ja taidolla saavuttamansa etuoikeutetun aseman suomenkielisen väestön rinnalla, joka saisi lahjan ilman mitään ansiotansa. Siitä olisi vielä vahinkoakin, sillä sivistys maassamme oli jo niin pitkälle ehtinyt, että viljelemättömän suomenkielen kehittäminen sen tasalle vaatisi seisausta olojemme edistyksessä; yksityisiltäkin sivistyneiltä veisi suomenkieleen perehtyminen niin paljon aikaa, ett'eivät kerkiäisi hankkimaan itselleen tarpeeksi muita hyödyllisempiä tietoja, Mainittuna vuonna puolusti sama lähettäjä yhä mietteitään nimellä "maltillinen Suomalainen" (sansad Finne) ja häntä avusti vielä Morgonbladet'issa muuan "rehellinen Suomalainen" (redlig Finne) ja seuraavana vuonna taas Åbo Tidningar'eissa nimimerkki Suomalainen, joka ilmoitti puhuvansa useiden vakavain maamiesten puolesta. Näitä kirjoittajia ja heidän hengenheimolaisiansa kutsuttiin siihen aikaan yhteisellä nimellä Irokeesi-ystäviksi, koska tämän Intiaani-heimon kohtalon olivat asettaneet ikään kuin esikuvaksi Suomen kansan tulevaisuudelle. Toiselta puolen tuli nimitys Fennomaani eli suomikiihkoinen, joka edellisellä ajanjaksolla vielä verrattain harvoin esiintyy, nyt yleisesti käytetyksi tunnussanaksi.

Eikä mainittu vastarinta rajoittunut pelkkiin sanoihin, se muuttui pian ankaraksi vainoksi, ankarimmaksi mitä suomalaisuus koskaan on saanut kokea. Jo v. 1846 lakkautettiin Saima-lehti muka yleiselle järjestykselle vaarallisena ja seuraavana vuonna kiellettiin Kanavakin, joka suomenkielellä oli uskaltanut yhteiskunnallisiin kysymyksiin kajota, enää ilmestymästä. 1848-49 vuosien kapinat Euroopassa antoivat kiitollisen aiheen muutamille Suomen miehille tehdä suomalaisuuden harrastajat valtiollisestikin epäluulon alaisiksi. Siten saatiin aikaan 1850 vuoden kielto, jonka tarkoituksena oli yhdellä iskulla tehdä loppu kaikista yrityksistä suomenkielen kohottamiseksi yläpuolelle rahvaankirjallisuuden ahtainta piiriä. Vuotta myöhemmin, kun yliopiston rehtori ja Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran esimies Gabriel Rein kävi kenraalikuvernööri Menshikov'in puheilla Pietarissa saadakseen aikaan edes jotain lievennystä tähän kieltoon, kävi selville, että hänelle oli esitetty suomikiihkoisia laillisen hallituksen vihollisiksi, joiden oli muka aikomus perustaa suuri itsenäinen valtakunta kaikkien Venäjällä asuvain suomensukuisten kansojen avulla. Rein'in huomautettua, mitenkä mokoma ajatus oli sula hulluus ja mahdottomuus, oli ruhtinas ainoasti arvellut: "onhan maailmassa niin monta mieletöntä!"

Niistä kirjallisista yrityksistä, jotka mainittu asetus ehkäisi, mainittakoon v. 1850 tilattavaksi tarjottu jatko Annikka-sarjaa sekä Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran v. 1853 suomennuttama koulukirja Cornelius Nepos'en Jalojen sankarien elämäkertoja. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran yhteyteen v. 1849 perustettu Suomalaisen romaani-eli kauniskirjallisuuden yhdyskunta ei saanut säännöilleen vahvistusta, ja Seuran omat säännöt täytyi muuttaa mitä ahtaimpien määräysten mukaan.

Onneksi ei tämä asetus kaikessa ankaruudessaan kauan kestänyt. Ensimmäisenä sen osoitti mahdottomaksi nuori ylioppilas Yrjö Koskinen. Hän oli v. 1851 tarjonnut Suomi-kirjaan painettavaksi Kertomuksen Hämeenkyrön pitäjästä, joka oli etevästi esitetty ja otettiin siitä syystä mielihyvällä vastaan. Mutta asetukseen nähden kehoitettiin tekijää kääntämään sitä ruotsiksi. Hän pysyi kuitenkin jäykkänä päätöksessään, että sen piti tulla painetuksi suomenkielellä taikka saisi se jäädä julkaisematta. Kirjoitus lähetettiin silloin tekijän tietämättä korkeimpaan paikkaan Pietariin tarkastettavaksi, josta sille saatiin erityinen painolupa.

Itämainen sota saattoi jo asetuksen unohduksiin, kun oli Suomenkin kansalle yhteinen valtiollinen vaara selvitettävä. Tuli sitten hallitsijanmuutos, jonka ensimmäisiä seurauksia oli kiellon vaikutuksen lakkauttaminen. Siten pääsi Annikan neljäs osa, joka sisälsi Kiljander'in suomennoksen Nicander'in murhenäytelmää Taikamiekka, ilmestymään v. 1855 ja seuraavana vuonna tuli myös mainittu Cornelius Nepos'en lukukirja painosta. Viimein kumottiin koko asetus ainaiseksi Snellman'in esityksestä v. 1860.

Aleksanteri II:n valta-istuimelle nousu loi Suomeenkin keväisen ajan. Uusi elämä virkosi, uudet toiveet elpyivät. Ensimmäisenä esiintyi nytkin Yrjö Koskinen, joka siihen aikaan oli apulais-opettajana syrjäisessä Pietarsaaren kaupungissa. Heti keväällä 1855 hän Suomettaressa lausui julki ajatuksensa Suomalaisista kouluista, vaatien korkeampia suomalaisia oppilaitoksia perustettavaksi, alussa edes yhden yli-alkeiskoulun, joka keskelle maata sijoitettuna kyllä saisi kaikilta tahoilta oppilaita sekä talonpoikais-lapsia että herrassäätyisiäkin. 1857 vuoden alussa hän jälleen kirjoitti sen johdosta, että oli puhe uuden oppikoulun perustamisesta Jyväskylään: Tarvitaanko Jyväskylässä yli-alkeiskoulua ja mimmoista? siihen päättävästi vastaten: Suomenkielinen yli-alkeiskoulu Jyväskylään taikka ei ollenkaan koulua. Ja jo seuraavana vuonna 1858 tuli tämä hänen ehdoituksensa toteutetuksi.[165]

V. 1857 oli myös Kaarlo Ferdinand Forsström esiintynyt Suomettaressa vaatien, että tuomareille ensialuksi myönnettäisiin lupa kirjoittaa pöytäkirjansa suomeksi ja että vastaisuutta varten kaikki tuomareiksi pyrkijät velvoitettaisiin, ennen yliopistosta pääsöänsä, suorittamaan kirjallinen tutkinto suomenkielessä. Suullinen tutkinto yliopistossa oli jo edellisenä vuonna 1851 vuoden asetuksen mukaan astunut voimaan niiden suhteen, jotka aikoivat hakea tuomarin virkaa paikkakunnassa, missä kansa suurimmaksi osaksi oli suomenkielistä. Ja samana vuonna 1857 oli hallitus ruvennut antamaan ulos virallista lehteänsä suomeksi, nimellä Julkiset Sanomat. Vuodesta 1860 alettiin niin-ikään Asetuskokousta suomenkielellä toimittaa. V. 1862 kutsuttiin kokoon komitea, jonka tuli antaa lausunto suomenkielen käyttämisestä laki- ja virkakielenä. 1 p. Elok. 1863 sai Snellman viimein aikaan keisarillisen lupauksen kieliasetukseksi, joka tarkemmin määrättiin v. 1865.

Tähän aikaan alkoi suomenkieli yliopistossakin saada vakavaa jalansijaa. Ensimmäiset suomenkieliset tohtoriväitökset, Fredrik Polén'in ja Yrjö Koskisen ilmestyivät v. 1858. V. 1862 solmittiin maisteri Frans Vilhelm Rothsten'in luona[166] Länsisuomalaisten piirissä liitto, jonka jäsenet sitoutuivat puhumaan suomea sekä keskenään että kaikissa muissa sopivissa tiloissa. Tämä Suomen ystäväin liitto laajennettiin vielä samana vuonna yli koko maan ulottuvaksi seuraksi, jolla on ollut noin 600 jäsentä.

Siihen aikaan alettiin myös muutamissa sivistyneissä perheissä käyttää kotikielenä yksin-omaan suomea. Niiden perustajat — se on muistettava — olivat milt'ei kaikki ruotsin- tai saksan-, jopa venäjänkielisistä kodeista lähteneet ja useat heistä olivat vasta täysi-ikäisinä oppineet ensimmäiset suomenkielen alkeet. Mutta ei ollut enää syytä epäillä eikä aikaa epäröidä. Nyt, jos milloinkaan, oli kansallinen uudistus meillä viimeinkin toteutettava.

Tästä lähtien ei, niinkuin tähän asti, voi kaikkia ansiokkaita kirjateoksia luetella, vaan on täytymys sekä rajoittaa että valikoida. Mutta samalla on se nautinto, että saa esittää yhä enemmän todellista kirjallisuutta, eikä vaan semmoista, jolla yksistään tutkijan silmissä on jotakin arvoa.

2. Mattias Aleksanteri Castrén ja suomenkielen tutkimus.

Molempien niiden ajanlohkojen vaiheella, joita Snellman'in esiintyminen eroittaa, seisoo Castrén. Hän on liiaksi nuori edelliseen luettavaksi ja taas liiaksi lyhyt-ikäinen jälkimmäiseen oikein soveltuakseen. Epäillä vielä sopii, kuuluuko hän kumpaiseenkaan, kun ei ole rivilläkään rikastuttanut suomenkielistä kirjallisuutta eikä edes varsinaisesti suomenkielen tutkijana työskennellyt. Mutta sittenkin on kielemme ja kirjallisuutemme historiassa suorastaan mahdoton mennä hänen ohitsensa, siksi läheisessä suhteessa niihin on hänen koko elämäntyönsä,

Mattias Aleksanteri Castrén syntyi 2 p. Jouluk. 1813 Kemin pitäjän kappelissa Tervolassa, jossa isä oli pappina, ja muutti jo pienenä poikana vanhempainsa mukana Rovaniemelle. Täällä hän aikaisin tottui pohjoisen ilman-alan omituisia vaivoja kestämään; täällä oppi hän myös taitavaksi koskenlaskijaksi, tarkaksi pyssymieheksi ja käteväksi puukonkäyttäjäksi, jotka taidot kaikki sitten olivat hänelle sangen hyödylliset, Hengenherätystä taas tuossa köyhässä sydänmaassa mahtoivat erään sedän ja erään enon kasvi- ja kielitieteelliset harrastukset antaa. Isän kuoltua v. 1825 jäi perhe suureen varattomuuteen; yksi enoista kuitenkin auttoi anteliaasti, niin että lasten opetus kävi mahdolliseksi. Oulun triviaali-koulun läpikäytyään pääsi Castrén ylioppilaaksi 1830 ja maisteriksi 1836.

Juuri siihen aikaan olivat Lönnrot'in löytämät vanhat kansanrunot taas herättäneet vilkkaampaa suomalaisuuden harrastusta. Ensi alussa kääntyi tämä harrastus enemmän näin saatuin runollisten, tarullisten ja kielellisten aarteitten tutkimiseen kuin oikeastaan suomenkielisen kirjallisuuden viljelemiseen. Tästä sai Castrén'inkin elämäntyö suuntansa määräyksen. Kerätäkseen kielellisiä ja jumalaistarullisia selityksiä Kalevalaan itse runojen löytöpaikoilta, matkusti hän v. 1839 Suomen ja Venäjän Karjalassa. Matkan tulokseksi sopii lukea mainittu Kalevalan ruotsinnos vuodelta 1841, joka on uskollisella ja samalla runollisella tavalla suoritettu. Rinnatusten Kalevalan-tutkimusten kanssa oli Castrén tehnyt myös vertailevia kielitieteellisiä. Y. 1838 oli hän matkustellut Suomen Lapissa, jatkaen lapinkielen oppimista kansan suusta, jonka jo ennen oli alkanut vähistä sen-aikuisista lappalaisista kirjoista. Samoin oli hän tutkinut viron, vieläpä hiukan turkinkin kieltä. Hänen ensimmäinen kielitieteellinen julkaisunsa oli väitöskirja: De affinitate declinationum in lingua fennica, esthonica et lapponica, (Nominein taivutuksen yhtäläisyydestä suomen, viron ja lapin kielissä), jolla hän v. 1839 pääsi dosentiksi suomalaisissa ja muinais-pohjoismaisissa kielissä. Tämä paikka oli kuitenkin palkaton, eikä siitä ollut edes toivoa päästä mihinkään vakinaisempaan toimeen, kun avoimena ollut suomenkielen lehtorinkin virka — Castrén'in hakemus asiamiehen huolimattomuuden kautta myöhästyi — oli tullut täytetyksi. Itse oli Castrén niin varaton, että tähän-astisillekin tieteellisille matkoilleen vaan oli päässyt, ensin mainitulle Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran, toiselle erään ystävän avulla. Sitä enemmän on ihmeteltävä rohkeus, jolla hän jatkoi tieteellistä uraansa.

Ainoa tuki, joka tätä rohkeutta kannatti, oli toivo päästä osalliseksi Pietarin akatemian hankkimaan retkeen Siperian tutkimiseksi. Vaan sekin toivo oli varsin häilyväinen; sillä vaikka Sjögren oli siihen Castrén'ia v. 1838 ehdoittanut, oli koko hanke silloin tullut epämääräiseen tulevaisuuteen lykätyksi. Mutta 1842 vuoden alussa tämä toivo viimein sai vakaan, todellisen muodon; akatemia päätti lähettää kielitieteellisen tutkijan Siperiaan ja uskoi tämän tehtävän Castrén'ille. Hän oli parast'-aikaa Lönnrot'in seurassa ja kustannuksella Suomen Lapissa, josta he pitkittivät matkansa Venäjän Lapin ja Karjalan kautta Arkangel'iin saakka. Täällä sai Castrén taas toisen ilahduttavan sanoman, että hänelle oli Suomen valtiovaroista määrätty 1000 hopearuplaa Euroopan Samojeedein tutkimista varten. Näin saattoi hän siis tieteen hyväksi käyttää sen väliajankin, joka vielä oli kuluva, ennen kuin akatemian kustantama, vuodeksi 1843 määrätty retki oli alkava. Marraskuussa 1842 läksi hän nyt Arkangel'ista itäänpäin ja tuli vasta Marraskuussa 1843 Obdorsk'in kaupunkiin Siperiassa. Koko tämän vuoden oli hän oleskellut Samojeedein sekä näiden keskellä kulkevain Syrjäänein seurassa, tutkiskellen kumpaisenkin kansan kieltä, vanhoja tapoja sekä taruja. Tultuansa näin viimein toiveittensa luvattuun maahan, täytyi hänen vaan valitettavasti kohta jälleen siitä poislähteä. Matka Arkangel'ista Obdorsk'iin on ollut vaivaloisin kaikista hänen retkistään. Ajellessaan tundralla sai hän välistä läpikastuneena lumituiskusta istua tuntikausia Pohjan jäisessä myrskyssä. Asua tuli majoissa, joissa lattialla oli rakojen kautta sisään tuiskunneita lumikinoksia ja joissa piti kirjoitella susiturkki päällä, taikkapa teltoissa, joissa epäilytti: "pitikö koko aika pitää sateesta läpikastunut puoli liossa, vai kääntää toinen kuivaksi jäänyt ylös vuorostaan osaansa saamaan". Tästä kaikesta oli Castrén'in terveys kokonaan murtunut. Lääkärin käskystä täytyi hänen mennä takaisin kotimaahan, jossa hän sitten viimeisti matkalla jo kyhäilemänsä Syrjäänin kieliopin alkeet 1844 ja Helsingissä sotamiehenä olevan Tsheremissin avulla valmisti vielä Tsheremissin kieliopin alkeet 1845, molemmat latinan kielellä. Syrjäänin kielen alalta hän julkaisi myös tohtoriväitöksensä De nominum declinationibus in lingua syrjaena 1844.

Jälleen vahvistuneella terveydellä läksi Castrén lopulla Helmikuilta 1845 suurelle Siperian-retkellensä, jolta vasta palasi ummelleen neljän vuoden päästä. Ensimmäisen vuoden tutki hän Ostjakkeja ja Samojeedeja Irtish- sekä Ob-jokien latvapuolella, ja muutti sitten v. 1846 Jenisei-joelle, jonka suun läheisyydessä, Turuhansk'issa, kolkoimmalla pohjan perällä hän vietti enimmän osan sitä vuotta. Näin perin pohjin tutkittuansa sen puolen Samojeedeja, palautui hän taas jokea myöten etelään, matkalla ottaen selvää ennen aivan tuntemattomien, n.k. Jenisein Ostjakkein kielestä. Keväästä 1847 syksyyn 1848 oleskeli hän Jenisein latvoilla sekä Sajan'in vuoristossa, jopa käväisi pikimmältään myös Kiinan rajankin takana. Tarkoituksena oli hänellä muutamien siellä ennen olleitten, vaan nyt jo tatarilaistuneitten Samojeedi- ja Ostjakki-heimojen etsiminen. Täällä tutustui hän samassa Tatarien, sitten Baikal-järven takana käydessään vielä Tungusien ja Burjatienkin (Mongolien) kieleen. Yllä kerrottuin laveain tutkimusten suureet saaliit olivat kuitenkin kalliilla hinnalla maksetut. Tälläkin matkalla oli Castrén saanut kokea sanomatonta vaivaa ja puutetta, erittäin Jenisein suulla. Sen kautta oli hänen terveytensä enimmästi ollut niin huono, että hän ajottain tuskin pysyi koossa. Olipa kerran verenkohtaus Baikal-järven aroilla v. 1848 jo melkein äkkiä lopettaa hänen elämänsä. Ihmeellistä on, kuinka hän näin heikkona kuitenkin sai niin äärettömän paljon työtä valmiiksi.

Matkansa loppuaikoina oli Castrén huolissaan siitä, mitenkä voisi toimeentulonsa laittaa semmoiselle kannalle, että saisi aikaa kokoelmiensa tieteelliseen järjestämiseen ja toimittamiseen. Joku häntä kehoitti kirkkoherran virkaa hakemaan, mutta Castrén tulisella kiivaudella kielsi. "Ennemmin", kirjoitti hän vastaukseksi, "asuisin ruotivaivaisena jossain yliskammarissa, kuin 30 hopeapenningin edestä uhraisin tieteeni; ihmisen elämä on niin lyhyt, ett'ei tarkimmallakaan yhdenmukaisuudella voi saada paljoa aikaan". Pietarin akatemia kuitenkin osaksi huojensi tämän huolen sillä, että otti hänet ylimääräiseksi apulaiseksi 600 ruplan palkalla. Tarjottiin hänelle vakinaistakin virkaa paljoa suuremmilla eduilla, vaan koska sitten olisi täytynyt jättää oma maa, ei hän siihen suostunut.

Vasta v. 1851 Maaliskuun 14 päivänä saattoi viimein kotimaa tarjota jalolle pojalleen sopivan turvallisen paikan. Silloin Castrén vastaanotti uuden, yliopistoomme perustetun Suomen kielen ja kirjallisuuden professorin viran, jonka valtakirjan kansleri ja perintöruhtinas, sittemmin keisari Aleksanteri II, omin käsin toi hänelle. Nyt koitti Castrén'ille häiritsemätön onnen aika. Vapautettuna toimeentulon huolista taisi hän täydellä voimallaan ryhtyä tärkeihin töihinsä. Saksankielinen Ostjakin kieliopin koe oli häneltä valmistunut v. 1849; professorin virkaa varten oli hän kirjoittanut väitöksen De affixis personalibus linguarum altaicarum (Altailaisten kielten persoonallisista liitteistä); nyt hän pani enimmän aikansa samojeedin kielioppiin, johon hän viiden vaivaloisen vuoden kuluessa oli kerännyt aineksia ja jota hän aikoi elämänsä päätyöksi. Sen ohessa piti hän luennoita Suomen suvun sukulaissuhteista sekä jumalaistarustosta. Iloon mielenmukaisesta, hyvin edistyvästä työstä liittyi onni saada oma koti perustetuksi. Mutta tämä kirkas hetki Castrén'in elämässä oli liian lyhyt-aikainen. Tundrilta saatu keuhkotauti oli kyllä täällä kotona näennäisesti poistunut, mutta se teki salaisesti työtään, siksi kun 7 p. Toukok. 1852 sai tehtävänsä täytetyksi.

Surun ja kaipauksen katkeruutta lievitti kuitenkin osaksi se havainto, että vainajan vaivannäkö, vaikka hän kesken työnsä suoritusta poistemmattiin, ei ollut turha. Hänen kokoelmansa huomattiin jo alkuaan olevan niin hyvässä järjestyksessä, että niistä toinenkin voi arvokkaita teoksia kokoon panna. Näin saatiin ennen mainitun Pietarin akatemikon Anton Schiefner'in jalomielisellä avulla Castrén'in kuoleman jälkeen painosta: Samojeedin kielioppi ynnä Sanaluetteloita 1854-55, Tungusin kielen peruspiirteet 1856, Burjatein sekä Koibalein ja Karagassein (tatarilaistuneitten Samojeedein) ynnä Jenisein-Ostjakkien ja Kottein kielten kielioppien kokeita 1857-58, kaikki saksankielellä. Toisten ystäväin toimesta taas ilmestyivät ruotsiksi nimellä Nordiska resor och forskningar (samaan aikaan tai myöhemmin myös saksalaisessa käännöksessä): Castrén'in Matkakertomukset kahdessa osassa 1852 ja 1855, Suomalaisen mythologian luennot 1853, Kansatieteelliset luennot Altain kansoista 1857 sekä kaikellaiset pienemmät kirjoitukset kahtena nidoksena 1858 ja 1870.

Castrén avasi tieteelle ihan uuden, äärettömän avaran ja tärkeän työalan. Hän perusti koko ural-altailaisen sukukunnan vertailevan kielitieteen. Ennen häntä oli tähän kuuluvain kansain heimolaisuudesta keskenään ollut ainoasti hämärä aavistus; hän sen todisti ja järjesti nämät kansat sen mukaan. Selvitettyään suomalais-ugrilaisten kansojen keskenäistä yhteyttä, hän osoitti Suomen suvun kaukaisempaa heimolaisuutta Samojeedein, Turkkilaisten, Mongolein ja Tungusein kanssa. Tähän kieliheimolaisuuteen hän myös perusti ajatuksen Suomen suvun lähdöstä Altai-vuorilta. Siellä hän oli löytänyt niin hyvin Turkkilaisten ja Samojeedein kuin myös Ostjakkein viimeiset jäljet. Ja koska Ostjakit epäilemättä ovat Suomen sukua, päätti hän siitä, että Altai on myös "Suomen kansan alkukehto". Itse hän katsoi tämän havainnon sangen tärkeäksi kansallisessakin suhteessa, ei vaan tieteellisessä. "Melkein koko Suomen suku", sanoi hän, "on viime aikoihin asti seisonut huomaamatta jätettynä ja hyljättynä maailman historiassa. Tuntematta sen muinaisia oloja, on pidetty sen hajanaisia haaroja hyödyttöminä oksina ihmiskunnan sukupuussa. Mutta kun kerran sukulaisuus suomen ja samojeedin kielten välillä on toteen näytetty, mikä valo sen kautta koittaa Suomalaisten muinais-ajalle, laajoille sukulaissuhteille ja maailmanhistorialliselle arvolle!" Mitenkä näitä Castrén'in päätelmiä tulevaisuudessa muodosteltaneenkin, varmaa ainakin on, että hänen suurten tutkimustensa jalot ilmituotteet ovat Lönnrot'in Kalevalan rinnalla tuntuvasti kohottaneet kansallistunnetta omassa maassamme, samassa kuin ne ovat tehneet Suomen kansan nimen enemmän tunnetuksi ja kunnioitetuksi ulkomailla.

Eikä siinä kyllin. Castrén'in innostava esimerkki on myös epäilemättä osaltansa vaikuttanut siihen vilkastuvaan harrastukseen, joka on nähtävänä suoranaisesti suomenkielen alalla. Yhä useampia kielioppeja ja erikoistutkimuksia ilmestyy, joita kaikkia on enää mahdoton ottaa huomioon. Esitettäköön tässä ainoasti ne kielemme harrastajat ja tutkijat, jotka vielä Castrén'in eläissä kirjoittivat suomeksi. Lönnrot'ia lukuun-ottamatta, ei niitä ole kuin kolme, nimittäin: Volmari Styrbjörn Schildt eli Kilpinen, Henrik Konstantin Corander ja Kustaa Eerik Eurén.

Volmari Styrbjörn Schildt eli Volmari Kilpinen, joksi hän itseään kirjoituksissaan nimitti, oli syntynyt Laukaalla 31 p. Heinäk. 1810; hänen isänsä oli kapteeni Uudenmaan rykmentissä. Hän pääsi ylioppilaaksi 1825, suoritti filosofian kandidaatti-tutkinnon 1833 ja seppelöittiin maisteriksi 1836, tuli lääketieteen lisensiaatiksi 1838 ja tohtoriksi 1840. Määrättiin piirilääkäriksi Jyväskylään 1839, jossa virassa pysyi vuoteen 1889, ja kuoli 8 p. Toukok. 1893. Arvidsson'in kirjoituksista kiihtyneenä harrasteli Kilpinen kaiken ikänsä suomenkielen edistymistä. Maisteriväitöksekseen hän suomensi ensimmäiset kaksi lukua Xenophon'in Anabasis'ta 1832; samoin myöhemmin neljä ensimmäistä kirjaa ynnä osan viidettä Euklideen alkeista mittaustieteessä 1847. Siihen aikaan vielä suurta korkeampaan sivistykseen kuuluvien sanojen puutetta yritti hän auttaa sepittämillänsä uusilla, joista koko joukko löytyy hänen kirjoituksessaan Muutama sana suomenkielen rikastuttamisesta, Suomi-Kirjassa 1844. Mutta tässä sepittämisessä ei hän onnistunut yhtä hyvin kuin Lönnrot, josta syystä useimmat hänen ehdoittamistaan sanoista ovat jääneet käyttämättä. Kuitenkin on hän, niinkuin kerran leikillä kehui, muun muassa suomalaisen tieteen ja taiteen isä. Vielä huonompi menestys oli toisella hänen mielituumallaan, että nimittäin suomalaisessa kirjoituksessa ruvettaisiin pitennysmerkkinä kaksoisvokaalien asemesta käyttämään hänen keksimiänsä "venykkeitä". Hänen kirjoituksiansa siitä aineesta on Suomi-kirjassa 1856: Sananen suomenkielen ulkomuodosta ja venytysmerkistä, samoin toisen jakson ensi osassa: Sanapuvullinen kysymys; Kirjallisessa Kuukauslehdessä ynnä muissa aikakautisissa julkaisuissa sekä erityisessä kirjasessa, joka ilmestyi nimellä: Nītæ næitæ, nītelmiæ, væitelmiæ, vestelmiæ, sotielmia, sovinto, Jyvæskylæssæ, Keski-Somen kirjapainiossa 1889. Käytännöllisesti on hän koettanut edistää sitä muutosta kirjojen palkitsemisella, jotka tämmöisellä tavalla painettiin, niinkuin Kiljander'in ensimmäinen Nadeschdan suomennos vuodelta 1860, J. Sārisen kääntämä kaksi-osainen Leo'n Kristillinen uskonnon ja kirkon historia eli tosine 1862-63 y.m. Paitsi jo mainittuja kirjoituksia on Suomi kirjassa vielä pari Schildt'in tutkimusta Suomalaisista sukunimistä 1857 ja 1859. Vielä on hän toimittanut Kansan Lehteä Jyväskylässä vv. 1868-70.

Vaivaloiset virkatoimet estivät Schild'iä mielensä mukaan jatkamasta kirjallisia pyrintöjänsä. Mutta sen sijaan hän käytännöllisillä aloilla pontevasti toimi suomalaisuuden hyväksi. Hän oli paikkakuntalaistensa etupäässä siinä hankkeessa, jolla saatiin aikaan suomenkielinen oppilaitos Jyväskylään. Hän oli myös ensimmäinen maamme lääkäreistä, joka käytti virkakirjoituksissaan suomenkieltä. Hänen lukuisista ja suurista lahjoituksistaan paikkakuntansa henkisten rientojen kannattamiseksi mainittakoon ainoasti 40,000 markan suuruinen pohjarahasto suomenkielisen yliopiston perustamiseksi Jyväskylään.

Henrik Konstantin Corander oli syntynyt 21 p. Syysk. 1814 Mikkelissä, jossa isä oli nimismiehenä. Tuli ylioppilaaksi 1833 ja maisteriksi 1836 sekä vihittiin papiksi 1837. Oli vuodesta 1843 opettajana, enimmäkseen Viipurissa. Suoritti filosofian tohtoritutkinnon 1857 ja nimitettiin suomenkielen dosentiksi yliopistoon 1860, mutta pysyi kouluvirassaan vuoteen 1867, jolloin pääsi kirkkoherraksi Antreaan. Kuoli 16 p. Tammik. 1878. Hänen toimittamansa on ensimmäinen Suomalajnen kjelioppi koulujen tarpe'eksi, vuodelta 1845; niin myös ensimmäinen suomenkielinen dosenttiväitös: Suomalaisten nimukka- ja lausukka- (eli tehdikkö-) sanojen jakauntumisesta taivutuksen suhteen 1859. Sitä paitsi on hän julkaissut latinankielisen tohtoriväitöksen suomenkielen alalta 1853 ja ruotsinkielisen oppikirjan suomenkielessä 1866.[167]

Kustaa Eerik Eurén syntyi 24 p. Syysk. 1818 Porin kaupungissa, jossa isä kuului alhaisempaan porvariväkeen. Turun kymnaasiin tultuaan täytyi hänen jo vuoden kuluttua erota varattomuutensa tähden. Hän sai sitten kirjanpitäjän paikan Leineperin rautatehtaassa Ulvilassa. Käytännöllisten töittensä tähden ei hän kuitenkaan kokonaan jättänyt tieteellisiä opintojaan. Päivän oltuansa tehtaan palveluksessa pani hän puolet yöstä lukuihinsa. Tällä rautaisella ahkeruudella onnistui hänen v. 1841 päästä yliopistoon, jossa suoritti maisteritutkinnon 1844. Sen jälkeen antautui hän koulun palvelukseen, toimittaen ensi alussa kymnaasin-apulaisen virkaa Turussa. V. 1852 määrättiin hän raamatun alkukielten lehtoriksi ja v. 1857, jolloin Hämeenlinnan kymnaasi perustettiin, muutettiin hän sinne historian lehtoriksi. Samassa uskottiin hänelle tuon uuden opiston ensimmäiset järjestämistoimet sekä vv. 1857-63 sen johto rehtorina. Hämeenlinnassa hän kuoli 13 p. Helmik. 1872.

Kymnaasin apulaisena suomea opettaessaan oli Eurén saanut kokea soveliaan kieliopin ja sanakirjan puutetta, ja koko innollaan ryhtynyt tämän puutteen täyttämiseen. V. 1846 tuli painosta Grunddragen till finsk formlära (Suomenkielen muoto-opin pääpiirteet), jossa hän koulunuorison hyödyksi käytti Lönnrot'in ja Castrén'in tutkimuksia. Tätä lyhyytensä vuoksi vaikealukuista kirjasta seurasi v. 1849 lavea Finsk språklära (Suomen kielioppi) sekä sitten v. 1851 Finsk språklära i sammandrag, alemmille kouluille aiottu lyhennys. V. 1852 täytti suomenkielistenkin kouluin tarpeen Suomalainen kielioppi Suomalaisille.[168] Viimeksi ilmaantui v. 1860 Suomalais-ruotsalainen sanakirja, sekin, niinkuin on mainittu, pääasiallisesti Lönnrot'in runsaitten kokoelmain ja tutkimusten avulla. Kaikki nämät teokset ovat erinomaisessa määrässä helpoittaneet ja jouduttaneet kansankielen tuntemisen leviämistä ylhäisempiin säätyihimme, jota paitsi kieliopit ovat suomenkielen muoto-opille antaneet lopullisen vakavuuden. Vielä on Eurén toimittanut osaksi suomentamalla, osaksi itse sepittämällä toista sataa kansankirjasta. Hänen aikaisemmista suomennoksistaan mainittakoon: Beecher-Stowe'n Setä Tuomon tupa 1856, Suomalaisia Uuteloita 1858 sekä Goldsmith'in Maapapin Wakefjeldissa elämä 1859; alkuperäisistä kirjoituksista ovat huomattavat useain Suomen historiassa merkillisten miesten elämäkerrat, viisi vihkosta vuodelta 1858. Myös on hän toimittanut moniaita sanomalehtiä, nimittäin Talousseuran Sanomia 1851-53, Sanomia Turusta 1854 sekä perustamaansa Hämäläistä 1857-71.

3. Maamiehen ystävä ja Kanava.

Sitä periaatettansa, että oli kirjoitettava suomenkielellä, eikä ainoastaan suomenkielestä, koetti Snellman itsekin toteuttaa ryhtyessään rinnan Saima-lehden kera toimittamaan Maamiehen ystävää. Tämän tarkoitus oli rahvaanlehden ja sen mukainen oli myös sen sisällys. Se kertoili Uusilaatuisesta navetanrakennuksesta, Erinäisten riistain kasvannosta ja elatus-aineesta ynnä Kylmänneistä potaatista, huomautti että: Jo nyt pitää ruveta eläville havuja syöttämään, ja selitteli, varoittaakseen kotiviinan poltosta: Mitä siitä rankista karjalle hyvää on? Sitten se osoitti: Kuinka viisas mies lapsensa kasvattaa, sekä kyseli: Osaattakko, pojat, lukuja laskea? tai Olettako, miehet, urkuja kuulleet? Vielä se opetti, että: Ei mene aurinko mihinkään ja Jos aurinko seisoo, kyllä kuu juoksee; puhuipa joskus myös Ulkomaan asioista ja Kuopion pitäjän miehistä. Niinkuin muutamista näistä päällekirjoituksista voi arvata, osasi Snellman pukea jokapäiväisimmät aineet huvittavaiseen muotoon ja siten pitää vireillä lukuhalua ja tiedonharrastusta. Vaan päämääränä tätäkin lehteä toimittaessaan oli hänellä kansallistunteen herättäminen. Heti ensimmäisessä numerossa hän oli esittänyt: Mitkä Suomalaiset ovat? ja seuraavassa ottanut puheeksi Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran, sitten kertonut: Mikä tieto vanhoilla Suomalaisilla oli Jumalasta ynnä Kristin-opin levittämisestä Suomenmaassa sekä lopuksi tehnyt selkoa Kalevalasta.

Vuosineljänneksen kuluttua näki Snellman kuitenkin mahdottomaksi työlään kouluvirkansa ohella pitää huolta kahdesta sanomalehdestä, jotka kumpaisenkin oli melkein yksin täyttänyt ja paraasta päästä alkuperäisillä kirjoituksilla. Siitä syystä täytyi hänen jättää suomenkielisen lehden toimittaminen sen 15:stä numerosta alkaen toisiin käsiin, voidakseen kokonaan antautua elämänsä päätehtävään: sivistyneen säädyn palauttamiseen oman kansallisuutensa tuntoon. Maamiehen ystävä eli vielä toistakymmentä vuotta, aina vuoteen 1855.

Snellman'in elämäkerta on niin tunnettu ja suuremmalta osalta jo niin täydellisesti esitetty valtioneuvos Th. Rein'in etevässä kuvauksessa, että tässä riittänee muutamain rajaviivain piirtäminen.

Juhana Vilhelm Snellman, suomalaisen merikapteenin poika, oli syntynyt Tukholmassa 12 p. Toukok. 1806. Muutti seitsenvuotisena vanhempainsa mukana Kokkolaan, josta v. 1816 lähetettiin Oulun triviaalikouluun. Tuli ylioppilaaksi 1822 sekä perinpohjaisten opintojen jälkeen maisteriksi 1832 ja dosentiksi filosofiassa 1835. Jatkoi tutkimuksiansa Ruotsissa, Tanskassa ja Saksassa vv. 1839-42, julkaisten useita huomiota herättäneitä tieteellisiä ja kaunokirjallisia teoksia, joista mainittakoon Saksassa painettu tutkimus persoonallisuuden aatteesta Versuch einer speculativen Entwickelung der Idée der Persönlichkeit 1841 ja Ruotsissa ilmestynyt valtio-oppi, Läran om staten, 1842. Samaan aikaan hän kotimaassa antoi ulos aikakauskirjaa Spanska Flugan (Espanjan kärpänen, eräänlaisen laastarin nimitys) 1839-41. Rehtorina Kuopiossa vv. 1843-49 hän toimitteli, paitsi valtiollista Saima-lehteä 1844-46, kirjallisia kuukauslehtiä Kallavesi 1846 ja Litteraturblad för allmän medborgelig bildning 1847-49. Turhaan haettuaan avonaiseksi tullutta filosofian professorin virkaa yliopistossamme 1848 ja estettynä saamasta yksityisillä varoilla pääkaupunkiin perustettavan kauppakoulun johtajan paikkaa, jonka toiveessa oli jättänyt kouluvirkansa Kuopiossa, työskenteli hän jonkun aikaa konttoristina Borgström'in kauppahuoneen palveluksessa ja elätteli muuten satunnaisilla töillä perhettänsä Helsingissä. V. 1855 Aleksanteri II:n noustua valta-istuimelle koitti hänellekin toinen aika. Hän ryhtyi heti Litteraturblad'ia, jota väliajalla oli hoitanut Sven Gabriel Elmgren,[169] jälleen itse toimittamaan. Seuraavana vuonna hän nimitettiin "siveys-opin ja tieteiden järjestelmän" professoriksi ja v. 1863 hän kutsuttiin raha-asiain toimiston päälliköksi kotimaiseen hallitukseemme. Hänen muistoansa senaattorina on aina säilyttävä, paitsi 1863 vuoden kieliasetusta, rahanmuutos vuodelta 1865 sekä sankarimainen taistelu Suomen kansan hengissä pitämiseksi nälkätalvena 1867-68. Snellman erosi senaatista 1868, mutta otti senkin jälkeen innokkaasti osaa valtiolliseen elämäämme. Aateloituna v. 1866 oli hän läsnä kaikilla sitä seuraavilla valtiopäivillä. Litteraturblad'insa oli hän lopettanut 1863, vaan kirjoitteli vielä 1870 luvulla ahkerasti suomenmieliseen Morgonbladet-lehteen. Muista sen-aikuisista kirjoituksista huomattakoon Finska studenten (Suomen ylioppilas) 1875. Myös on mainittava, että hän johti Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimia sen esimiehenä vv. 1870-74. Snellman kuoli 4 p. Heinäk. 1881 Kirkkonummella.

Snellman'in vaikutus suomenkielisen sanomakirjallisuuden alalla ei rajoittunut yksistään Maamiehen ystävän perustamiseen, vaan sai tämä, niinkuin on mainittu, pian seuraajia, jotka astuivat siitä vielä askelen eteenpäin. Ensimmäinen Snellman'in esimerkistä alkunsa saanut uusi yritys oli Pietari Hannikaisen Kanava, joka syntyi Viipurissa 1845. Jo tilaus-ilmoituksessaan se lupasi tuoda huvittavaa ja hyödyttävää lukemista kaikille säädyille. Se ei siis aikonut tyydyttää ainoasti talonpoikaisen kansan tarpeita, vaan pyrki sovittamaan sisällyksensä myös sivistyneelle lukijakunnalle kelpaavaksi. Ja tämän aikomuksensa se pani täytäntöön sangen suurella taidolla. Huvittavainen osa sisälsi runoelmia, novelleja ja näytelmiä, sekä omia että suomennettuja. Samaan kaunokirjalliseen osastoon voimme vielä lukea arvostelut uusista kirjoista, sekä koti- että ulkomaisista, ynnä arvostelut Viipurin saksan- ja ruotsinkielisistä teaatterinäytännöistä.[170] Hyödyttävässä osastossa on selvästi havaittavana Saima-lehden vaikutus. Sillä Kanava tarkastelee milloin tätä, milloin tuota laitosta ja olojen kohtaa maassamme, rohkeasti osoittaen, mitä oli väärää ja vaillinaista, sekä ehdoitellen parannuskeinoja. Tämäntapaiset kirjoitukset, joista mainittakoon: Vankihuoneitten laitoksista, Hollikyydin järjestämisestä, Tilojen osituksesta, Elinkeinojen vapaudesta, Kansakouluista, Estääkkö mikä suomenkielistä kirjotuksia ottamasta oikeuksiin? ja Suomenkielen käyttämisestä, koskivat usein kipeästi asian-omaisiin virkamiehiin, joita tietysti enimmin suututti se, että heidän toimensa täten joutuivat ennen kuulumattomalla tavalla itse kansan arvosteltaviksi. Seurauksena oli, että noita tunnettuja variksenjalkoja — — — alkoi yhä tiheämmin näkyä lehden palstoilla, kunnes se 1847 vuoden lopulla kokonaan kiellettiin ilmestymästä,

Pietari Hannikainen oli syntynyt 24 p. Elok. 1813 Säämingin pitäjässä, jossa isä oli lautamiehenä. Kävi Savonlinnan piirikoulua, joka siihen aikaan oli saksankielinen, ja tuli v. 1833 yliopistoon, mutta erosi siitä jälleen jo v. 1835 ja rupesi maamittarin-apulaiseksi. Tällä virkatiellä sai hän v. 1857 kommissiooni-maamittarin paikan Viipurissa ja v. 1866 samallaisen Uudellamaalla.

Hannikaisen olo yliopistossa sattui samaan aikaan, jolloin Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran perustamisen jälkeen alkoi ilmautua muutamia, jos kohta vähäisiä suomalaisuuden oireita, Hän oli niitä, jotka kevätjuhlassa 1834 päättivät suorittaa vapaehtoisen tutkinnon suomenkielessä; hän oli myös niitä harvoja, jotka siitä päätöksestä tekivät totta. Pysyväisempiä hedelmiä rupesi tämä hänessä itänyt innostus kuitenkin vasta vuosikymmentä myöhemmin tuottamaan. Että se tapahtui Snellman'in vaikutuksesta, osoittaa jo hänen ensimmäisten runokokeittensa ilmestyminen Saima-lehden palstoilla 1844.

Sanomalehden toimittajaksi, joksi hän Snellman'in esikuvaa noudattaen itse seuraavana vuonna rupesi, oli Hannikainen monin puolin erittäin sopiva: hänellä oli kaunokirjallisuuteen taipumusta; hänellä oli sujuva, selvä, kepeä kirjoitustapa, vaikka kieli ei ollut kyllin huolellisesti karsittua; hän oli kansan keskuudessa kasvanut, joten tunsi sen tarpeet ja puutteet perinpohjin. Ja ennen kaikkea oli hänellä tähän toimeen uupumaton harrastus. Kun Kanava kiellettiin ilmestymästä, julkaisi hän viatonta maanviljelyslehteä Lukemisia maamiehille vv. 1849-50; yhteiskunnalliset kirjoituksensa lähetti hän Suomettareen. V. 1856 pani hän alkuun Viipurissa lastenlehden, nimeltä Aamurusko, joka kuitenkin pian muuttui valtiolliseksi ja jatkui 1858 vuoden loppuun asti. Vv. 1861-62 toimitti hän niin-ikään Viipurissa ilmestyvää Otavaa. V. 1864, Suomettaren tultua jokapäiväiseksi, kutsuttiin hän sen päätoimittajaksi ja oli vielä seuraavana vuonna toimituksen jäsenenä.

Näissä sanomalehdissä löytyvät myös kaikki Hannikaisen kaunokirjalliset teokset. Kanavassa jo tapaamme Silmänkääntäjän, sangen lystikkään ilveilyksen kahdessa näytöksessä, joka sitten myös painettiin erikseen v. 1847 ja samana vuonna esitettiin Kuopiossa seuranäytelmänä, antaen näin ensimmäisen alun draamalliselle taiteelle suomenkielellä.

Tämän näytelmän juonessa, lausuu Snellman arvostelussaan,[171] vallitsee satunnaisuus, jota päähenkilö taitavasti käyttää hyväksensä. Aluksi Jussi Oluvisella ei ole muuta tuumaa kuin ruveta herraksi, jonka vuoksi hän lähtee vaan matkalle, ilman mitään ennakolta mietittyä suunnitelmaa. Vasta Hölmölän kestikievarin nöyrä käytös ja puhe saattavat hänet esiintymään silmänkääntäjänä. Siten juoni, jos kohta se on peräti yksinkertainen, tulee täyteen uusia, arvaamattomia seikkailuja. Ja vaikka sen kehitys on satunnaisuuden vallassa, niin seuraa kuitenkin kaikki kestikievarin ja Oluvisen omasta luonteesta varsin johdonmukaisesti. Nämät luonteet, niinkuin myös sivuhenkilöjen, ovat aivan tosiperäisiä, ja koko kuvauksen perustuksena on se historiallinen totuus, että meillä ulkomaalainen on merkinnyt yhtä kuin herra, Suomalainen samaa kuin talonpoika.

Silmänkääntäjällä on todellisen komedian ansiot siinäkin, että se on täydesti tasapuolinen. Se ruoskii toiselta puolen talonpojan herrastelemisen halua ja herkkäuskoisuutta, mutta toiselta puolen myös herrassäätyä näyttämällä, kuinka talonpoikakin, kun vaan on kyllin rohkea ja hävytön, on jo täysi herra. Hienointa siinä on, että Oluvinen tämän hyvin tietää ja vielä itseksensä nauraa sille vähäiselle taidolle, jota tähän tarvitaan. Yksityisistä koomillisista kohtauksista mainittakoon se, jossa kestikievari piiallensa osoittaa raamattua tuntevansa, sekä se, että silmänkääntäjän kummallisia eläviä ei tunneta tavallisiksi kotieläimiksi, vaikka niitä nimen-omaan näiden näköisiksi sanotaan. Liiaksi kouriin tuntuva burleski eli ilvehtivä aines kuitenkin vaikuttaa, ettei Silmänkääntäjä enää oikein sovellu nykyisen teaatterimme näyttämölle.

Niin-ikään Kanavassa julkaistuna oli Antonius Putronius, Suomen oloihin hyvin sukkelasti sovitettu mukailus Holberg'in näytelmästä Erasmus Montanus. Myöhemmin suomensi Hannikainen Näytelmistöä varten Schiller'in huvinäytelmät Selima (Turandot) ja Liukaskielinen (Parasit) 1861 sekä ranskankielestä Pietar Patelin'in 1864. Toisia suomennoksia on ollut Suomalaisen Teaatterin käytettävänä, vaikka eivät ole painosta ilmestyneet, esim. laulunäytelmä Preciosa; julkaisematta jääneet ovat myös alkuperäiset: Lapsuuden ystävät ja Neitsyt Siiri (Brahe).

Ensimmäinen Hannikaisen novelli, joka erikseen tuli painetuksi, oli Serkukset, jutelma Ulla tädiltä 1848; alkuluonnos siihen oli, näet, erään naisen tekemä. Myöhemmin ilmautui muutamia hänen novellejaan Talvikukkasia nimisessä kokoelmassa 1865. Viimeksi vanhoilla päivillään julkaisi hän kaksi vihkoa Jutelmia läheltä ja kaukaa 1882-84. Hannikaisen novelleissa on ranskalaisen kertomistavan kepeys, sujuvaisuus ja jännittäväisyys; tapaukset seuraavat toisiaan nopeasti, eikä esitys ole koskaan pitkäveteistä. Mutta hän ei pidä huolta luonteiden kehityksestä, ei myöskään paikan ja ajan värityksestä; mitä hän kertoo, voisi olla tapahtunutta missä ja milloin hyvänsä. Välistä panee hän toimeen aivan mahdottomia yhteensattumuksia. Hannikaisen kertomukset kuuluvat siihen novellikirjallisuuden lajiin, jota nimitetään följetongi- ja sensatsiooni-kirjallisuudeksi. Jotkut niistä ovat aiheeltansa historiallisia, esim. Salojärven kukkanen (Nuijasodan ajoilta), Torkel ja Viipurin linna sekä Ukon kertomus. Toiset ovat kansan-elämästä otetut, niinkuin Kruunutilalainen. Enimmät kuitenkin liikkuvat keskisäädyn piirissä, esim. Punainen lähde ja Pitäjän pappi.

Hannikaisen runokokeet eivät ole erittäin huomattavia. Ne ovat enimmäkseen suomennoksia ja saksalaisen koulukasvatuksen vaikutuksesta suureksi osaksi valitut Schiller'in ja Göthe'n pienistä runoelmista.

Paitsi kaunokirjallista on Hannikainen julkaissut yhtä ja toista muutakin kansantajuiseen kirjallisuuteen kuuluvaa. Sitä lajia on esim. Pitäjäänkirjasto 1869. Hannikaisen suomennoksista mainittakoon vielä Viron satuja 1847 ja samana vuonna ilmestynyt Asian-ajaja, ensimmäinen lainopillinen käsikirja suomenkielellä.

V. 1879 otti Hannikainen eron virastansa ja asettui maatilalleen Parikkalaan, jossa vielä elää ijäkkäimpänä suomalaisuuden kunniavanhuksista.

4. August Ahlqvist.

Pikemmin kuin mitä Snellman saattoi toivoakaan, ilmautui myös ensimmäinen sitä uutta polvea, joka oli oppinut suomenkieltä rakastamaan ja jolla alkoi olla taitoa sitä käyttää. Jo Saima-lehden ensimmäisessä vuosikerrassa ilmestyy muutaman suomenkielisen runon alla ja seuraavassa vielä useammin nimimerkki A. O...n tai A. Oksanen, joka nykyään on meille kaikille tunnettu August Ahlqvist'in runoilijanimenä.

August Engelbrekt Ahlqvist oli syntynyt 7 p. Elok. 1826 Kuopiossa ja tullut, tässä kaupungissa saatuansa opin alkeet, ylioppilaaksi 1844. Ensimmäiset kaksi vuotta oli hän kuitenkin vähävaraisuuden vuoksi poissa yliopistosta kotipaikoillansa. Tämän ajan käytti hän toimittaakseen painosta ensimmäisen maantieteen oppikirjan Suomalaisia varten, Geografia eli maan-opas, jonka oli jo koulupoikana suomentanut, v. 1844 ja seuraavana vuonna vielä toisen kääntämänsä koulukirjan Yhteinen historia lyhykäisesti Suomen kansalle. Hänen samoihin aikoihin Saima-lehdessä julkaisemansa runokokeet olivat enimmäkseen suomennoksia Runeberg'in idylleistä ja epigrammeista; nämät ilmestyivät v. 1845 myös yhteen kerättyinä nimellä Runoelmia Runeberg'ilta.

Pääkaupunkiin vihdoin päästyänsä otti Ahlqvist luonteelleen ominaisella innolla ja voimalla osaa kaikkiin yliopisto-nuorison kansallisiin harrastuksiin. Savokarjalaisen osakunnan v. 1846 julkaisemaan toiseen vihkoon Lukemisia Suomen kansan hyödyksi saatiin häneltä suomennokset Runeberg'in Pilven veikkoa sekä Almqvist'in novellia Putkinotkon uudispaikka (Grimstahamns nybygge). Toisen Almqvist'in novelleista Kappelin hän oli suomentanut samana vuonna aloitettuun Annikka-sarjaan. Sitä paitsi oli hän Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran lähettiläänä kesällä 1846 käynyt Suomen Pohjois-Karjalassa keräilemässä runoja Lönnrot'in uutta Kalevalan laitosta varten. Seuraavana vuonna Ahlqvist antoi Suomettareen, jonka perustajia hän oli, paitsi runoelmia, sekä alkuperäisiä että suomennettuja, tuon ihmeen kauniin ja syväaatteisen Sadun Suometar-neidosta ja tämän sisaruksista. Mainittuna vuonna hän myös matkusteli Itä-Pohjanmaalla sekä Vienan läänissä näiden maakuntain kielimurteita tutkimassa.

Mutta varsinaisesti kielitieteen alalle antautui Ahlqvist vasta filosofian kandidaatti-tutkinnon suoritettuansa v. 1853. Käytyänsä kesällä 1854 yhdessä Kaarlo Slöör'in kanssa runonkeruulla Käkisalmen puolella sekä Pohjois-Inkerissä, oli hän ruvennut tutkimaan Länsi-Inkerissä asuvain Vatjalaisten kieltä, josta tuloksena oli Suomen Tiedeseuran toimituksissa seuraavana vuonna ruotsiksi ilmestynyt Vatjan kielioppi. Nähtävästi oli Lönnrot, jolta hän oli saanut apua ja neuvoa jo ensimmäisissä kirjallisissa yrityksissään, vaikuttanut tähän hänen harrastustensa suuntaan. Osaltansa lienee siihen myös vaikuttanut Castrén'in kuolema ja hänen töittensä keskeytyminen. Ahlqvist katsoi häpeäksi Suomen kansalle, jos tämä perintö jäisi vieraille, ja päätti siitä syystä uhrata kaikki voimansa suomen sukukielten tutkimiseen. Oli kuitenkin yksi, joka ei voinut hyväksyä tätä hänen päätöstänsä, ja se oli Snellman. Arvostellessaan mainittua vatjan kielioppia Litteraturblad'issaan 1856 Snellman surumielin lausuu: "Yhä enemmän kasvaa uusien kielioppien luku suomen sukukielten alalla; myös Ahlqvist on nyt lopullisesti tullut kieliopin-tekijäksi. Arvostelija ei voi sitä asiata auttaa; haikealla tunteella täytyy hänen nähdä niin monen voimat kuluvan suomen kielioppiin ja kielentutkimukseen. Tuntuu siltä, kuin ahkeroittaisiin saadakseen ajoissa hautapatsasta valmiiksi sille kielelle, joka sen alle on haudattava. — — Ahlqvist on sekä suomennoksissaan että omissa vähäisissä kyhäyksissään osoittautunut, kirjoituslaatuun ja kieleen nähden, paraita toiveita antavaksi suomalaiseksi proosakirjoittajaksi. Hän on myös antanut hyviä lupauksia uuden-aikaisesta suomenkielisestä runoudesta, ja hänen kaunis Savolaisen laulunsa on varmaankin kauan kaikuva. Hän on kenties vielä joskus hetkeksi palaava näihin nuoruutensa harjoituksiin; mutta hänen koko elämänsä ponnistus on nyt kuitenkin kääntynyt aivan toiseen suuntaan, ja se työala, jonka hän on valinnut, Venäjällä asuvain suomalais-heimojen kielten tutkiminen, vaatii kyllä useamman kuin yhden miehen koko voiman".

Snellman'in ennustus kävi jossakin määrin toteen, sillä tieteen palvelus tuli tästä lähtien Ahlqvist'in varsinaiseksi työksi, ja ainoasti lomahetkiä saattoi hän enää omistaa Runottarelleen. Sitä kielellistä tutkimusmatkaa, jonka hän oli aloittanut Inkerissä, kesti melkein yhtämittaa lähes viisi vuotta. Syksyllä 1854 oli hän oleskellut Tarton kaupungissa, opiskellen vironkieltä ja tutkiskellen virolaista kirjallisuutta. Muistona siitä ajasta on hänen kirjoituksensa Viron nykyisemmästä kirjallisuudesta 1855 vuoden Suomi-kirjassa. Keväällä 1855 hän läksi Aunukseen Vepsäläisten kieltä tutkimaan, josta tehdyt muistiinpanot, Anteckningar i nordtschudiskan, sitten painettiin Suomen Tiedeseuran toimituksiin 1859. Kotimaassa vähän käytyänsä, meni hän alussa vuotta 1856 uudelleen matkoille. Kazan'in kaupungissa sekä sen ympäristöillä hän tämän vuoden opiskeli Tatarien, Tshuvasshien ynnä myös vähän Tsheremissien kieltä. Seuraavan vuoden alusta hän siirtyi Simbirsk'in lääniin Mordvalaisten keskuuteen, mutta palasi loppupuolella vuotta takaisin Kazan'iin. Täältä hän matkusti keväällä 1858 vielä edemmäksi Siperian puolelle ja kävi ensin Voguuleja, sitten Castrén'ilta tutkimatta jääneitä Pohjois-Ostjakkeja, ja kotimatkallansa viimein Permiläisiäkin tervehtimässä.

Matkoilta palattuansa suoritti Ahlqvist filosofian lisensiaatti-tutkinnon 1859, jota varten jo v. 1854 oli julkaissut väitöksen suomenkielen tutkimuksen historiasta ennen Porthan'ia, Bidrag till finska språkforskningens historia före Porthan. Seuraavana vuonna tuli hän suomalaisten kielten dosentiksi yliopistoon. Dosenttiväitöksen aineena oli hänellä moksha-mordvan verbioppi, Läran om verbet i mordvinskan mokscha-dialekt; koko tämän murteen kielioppi tuli painosta saksankielisenä Pietarissa 1861 ja sai seuraavana vuonna tiedeakatemialta palkinnon. Hedelmänä hänen matkoiltansa on myös kirjoitus Venäläisiä sanoja suomenkielessä 1857 vuoden Suomi-kirjassa. Käytyänsä vielä kielitieteellisellä opintomatkalla Tanskassa, Saksassa, Itävallassa ja Unkarissa vv. 1861-62 Ahlqvist painatti Suomi-kirjaan ruotsinkielisen kirjoituksen Unkarinkielen sukulaisuudesta suomenkielen kanssa 1863. Samana vuonna hän nimitettiin Lönnrot'in jälkeen professoriksi Suomen kielessä ja kirjallisuudessa.

Epäilemätöntä on, että Ahlqvist sillä ajalla, jonka nämät kieliopilliset työt kuluttivat häneltä, olisi voinut paljoa suuremmassa määrin suoranaisesti hyödyttää kirjallisuuttamme. Mutta yksin noista matkustuksista Venäjälläkin on karttunut kirjallisuudellemme huvittavaiset matkakertomukset, jotka ensin eri kirjeinä ihastuttivat Suomettaren lukijoita huumorillisilla kuvauksillaan meille oudoista oloista ja sitten v. 1859 ilmestyivät uudestaan painosta eri kirjana nimellä Muistelmia matkoilta Venäjällä vuosina 1854-1858. Paitsi sitä ei runouskaan jäänyt Ahlqvist'ilta aivan unohduksiin. Professoriväitöksen aineena oli hänellä Suomalainen runous-oppi, tosin etupäässä kielelliseltä kannalta, ja yhä välistä oli häneltä saatu edes suomennoksia vieraitten kielten paraista runoteoksista. 1856 vuoden Suomi-kirja sisältää kauniin käännöksen Runeberg'in runoelmaa Döbeln Juuttaassa, ja juhlassa, jota v. 1859 täällä vietettiin suuren saksalaisen runoilijan Schiller'in muistoksi, luki Ahlqvist suomentamansa Laulun kellosta.. Seuraavana vuonna 1860 painatti hän kaikki sepittämänsä omat runoelmat ynnä muutamat käännökset yhteen kirjaksi nimellä Säkeniä. Ja kun tähän aikaan oli ruvettu Helsingissä harrastamaan näytelmäin esittämistä suomenkielellä, yhtyi Ahlqvist siihen harrastukseen siten, että suomensi mainittuna vuonna Benedix'in ilveilyksen Riita-asia (vapaasti mukailemalla) ja Molière'n komedian Väkinäinen naiminen ynnä v. 1863 Näytelmistöä varten Schiller'in tragedian Kavaluus ja rakkaus. Työläässä professorinvirassaankin, johon ensi vuosina 1863-65 liittyi Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran sihteerin toimi ja loppu-aikoina 1884-87 yliopiston rehtorin tehtävät, Ahlqvist aina löysi aikaa kaunokirjalliseen tuotantoon. Jo v. 1863 tuli uusi lisätty painos Säkenien ensimmäistä "parvea" ja toinen parvi seurasi 1868. Sen jälkeen ilmestyi molemmista vähennetty ja enennetty laitos 1874 sekä neljäs enennetty painos 1881; niissä on uudestaan painettuna myös hänen promotsiooni-runonsa, ensimmäinen suomenkielinen, vuodelta 1869.[172] Kutsuttuna 1863 vuoden virsikirja-komitean jäseneksi Ahlqvist julkaisi Virren-ehdotuksia taikka 76 virttä, osiksi entisistä korjailtuna, osiksi vast'uudesta suomennettuina, 1866. Vielä toimitti hän painosta Valittuja Suomen kansan sananlaskuja selityksillä nuorisoa varten 1869 sekä Uuden suomalaisen lukemiston 1873.[173]

Myös tieteellisen tutkimuksensa Ahlqvist tästä lähtien suuntasi siten, että siitä olisi mahdollisimman suuri hyöty kirjakielellemme. Sensuuntainen teos on Suomen kielen rakennus, vertaavia kieliopillisia tutkimuksia, jossa Ahlqvistin laajat tiedot sukukielissä ovat käytetyt suomenkielen hyväksi. Siitä valmistui kuitenkin ainoasti ensimmäinen osa, Nominien synty ja taivutus, v. 1877. Samassa tarkoituksessa toimitti hän Kieletärtä eli "tutkimuksia, arvosteluja ja muistutuksia Suomen kirjallisuuden ja kielitieteen alalta", kaikkiaan seitsemän vihkoa, vv. 1871-75 sekä perusti v. 1876 yliopistonuorison keskuudessa Kotikielen seuran. Tämän nuorison suomenkielen opintojen edistämiseksi oli hän v. 1869 painattanut Suomalaisen murteiskirjan tahi lukemisia viron, karjalan, vatjan, vepsän ja liivin kielillä.

Vasta vv. 1877 ja 1880 katsoi Ahlqvist voivansa lähteä uusille tutkimusmatkoille Ostjakkein ja Voguulein keskuuteen. Eikä hän näiden matkojen kielitieteellisistä tuloksista ennättänyt eläissään julkaista muuta kuin ensimmäisen osan teostansa Ueber die Sprache der Nord-Ostjaken (Pohjois-Ostjakkein kielestä) 1880. Saadakseen kokonaan antautua monien edellisiltäkin matkoilta suorittamatta jääneiden kokoelmainsa toimittamiseen, oli hän täysinpalvelleena ottanut eron yliopistosta 1888 ja juuri saanut voguulilaisen sanakirjansa painokuntoiseksi,[174] kun kuolema hänen työnsä keskeytti 20 p. Marrask. 1889.

Ahlqvist on kirjallisuutemme historiassa pääasiallisesti runoilijana arvosteltava. Hänen ensimmäiset runokokeensa ovat Snellman'in herättämän innostuksen vaikutuksesta syntyneet. Niissä ilmaantuu syvä isänmaallinen tunnelma. Yleisimmin tunnettu on Savolaisen laulu, jäljennös Runeberg'in Maamme-laulua; mutta runollisessa suhteessa etevämpiä ovat useat muut, niinkuin Tuopa tuopi tuiman tunnon, Silloin saisi Tuoni tulla ja Miksikä aina suret? Ihmeellistä vaan on, että näissä on niin epätoivoinen mieliala, joka myös hänen suorasanaisessa Sadussansa ilmenee.[175] Ahlqvist ei nähtävästi tohtinut vielä toivoa menestystä suomalaisuuden pyrinnöille. Rohkeammaksi koroittuu hänen äänensä vasta runossa Suomen valta (Nouse, riennä Suomen kieli!), joka on kirjoitettu 1860, samana vuonna kuin Säkenien ensimmäinen parvi ilmestyi. Tässä Säkenien osassa on myös joukko lempilauluja, jotka eivät kuitenkaan vedä vertoja hänen isänmaallisille runoilleen. Sitä vastoin on hänen kaikkein paraita tuotteitansa ballaadi Koskenlaskijan morsiamet. Säkenien toisessa parvessa olisi odottanut tapaavansa jo enemmän voitonriemua suomalaisuuden edistymisestä. Mutta senkaltaisia runoja ei ole monta, oikeastaan ei muuta kuin runo Porthan'in kuvapatsaan paljastettua, sekin laimea ja kuiva. Isänmaallisia runoja on vielä Unelmia, vaikk'ei se ole entisten vertainen, ja Kun 1734 vuoden laki tuli uudestaan suomennettuna ulos, joka myös on varsin kaunis. Hyvin tuntuvasti vaikutti Ahlqvist'in runouteen hänen ja muitten suomenmielisten välillä yhteen aikaan vallinnut eripuraisuus. Runosta Päivä koittaa! näkee hänen arvelleen toisten olevan väärällä tiellä, panevan liian äkisti pois vanhan; samaan suuntaan käyvät runot Valtiollista ja Meidän vieraissa-käynnit. Monesti puhkeaa esiin syvä persoonallinen katkeruus, esim. Lapsuuteni paikoilta ja Eräsnä katkerana hetkenä; usein myös tyytymättömyys omaan itseensä ja ankara sisällinen taistelu, niinkuin runoissa Kynälampi ja Sydämeni asukkaat, Siihen liittyy vielä välistä epäilys omasta työstä ja sen merkityksestä: Eräänä syntymäpäivänäni, Mun kesäni. Joskus tämä mielen rauhattomuus antaa sijaa hurjalle nautinnonhalulle, Kerran viinikellarissa; mutta toisena hetkenä se pakoittaa runoilijaa hakemaan lohdutusta ja apua ylhäältä: Nosta silmäsi! Tältä ajalta ei ole hänellä lempilauluja, mutta sen sijaan liikuttavia kuvauksia perhe-elämän iloista ja suruista.

Niinkuin kaikesta näkyy, on Ahlqvist puhtaasti lyyrillinen, subjektiivinen runoilijaluonne. Hän on niitä runoilijoita, lausuu eräs arvostelija,[176] jotka ovat "niin täydellisesti yhdistäneet runollisuutensa kehkiämisen heidän oman sielunsa historiaan, että kirjansa ovat heidän sydämmensä kohtausten tarkkoja peilikuvia. Tunnollisuutensa (tunteellisuutensa) on hänen kuvaus-aistiansa rikkaampi, soinnullisuus on hänen runoudessaan muodostustaitoa etevämpi. — Hänen runollinen näkyalansa ei ole juuri avarampia; ihmishengen ja ulkomaailman korkeimpia kysymyksiä hän karttaa, mutta sydämmen sisälliseen maailmaan hän on kokonaan kotiutunut. Sukkeluuttakin puuttuu häneltä kokonaan. — Säästäväisesti, melkein liiankin säästäväisesti hän käyttää loistavia kuvia ja mietelmiä".

Vertauskuvien käyttämisessä on Ahlqvist silminnähtävästi seurannut Suomen kansanrunoutta. Sen sekä Runeberg'in runouden vaikuttamaa on myös hänen selvä, yksinkertainen esitystapansa. Kieli on hänellä niin runollista ja sointuvaa, että hän siinä kauan on pysynyt esikuvana. Samaa kielitaitoa on hän osoittanut monessa runokäännöksessään, erittäin Laulussa kellosta, jossa hän on alkuteoksen vaikeita ja vaihtelevia runomittoja mestarillisesti jäljitellyt. Virsien suomentajana ja sepittäjänä sitä vastoin ei hän ole mitään erinomaista saanut aikaan.

Moni suuri runoilija ei ole ollut yhtä etevä proosakirjailijana; niin on myös Ahlqvistin laita. Hänen Satunsa on tosin hyvin kaunis ja kirjoitustavan puolesta muita parempi. Mutta hänen suorasanaiset käännöksensä eivät ole vapaat ruotsalaisuuksista eivätkä vailla jonkinlaista kankeutta. Samat puutteet haittaavat myös Muistelmia matkoilta Venäjällä, jotka kuitenkin sisällyksensä puolesta ovat hyvin hupaisat lukea. Niissä Ahlqvist antaa havainnollisia kuvauksia elämästä Venäjällä, vaikka suomensukuisista kansoista, oikeista tutkimuksen esineistä, sen sijaan varsin vähän tietoja, paljoa vähemmän kuin Castrén matkakertomuksissaan. Enemmän kansatieteellistä ainesta sisältää hänen myöhemmiltä matkoiltansa kirjoitettu kertomus Unter Wogulen und Ostjaken (Voguulein ja Ostjakkein keskuudessa) 1883, mutta vahingoksi nuorelle suomalaiselle kirjallisuudellemme se, samoin kuin hänen hauska tutkimuksensa länsisuomalaisten kielten sivistyssanoista De vestfinska språkens kultur ord 1871 ja siitä uudistettu laitos Die Kulturwörter der westfinnischen Sprachen 1875, ei ole suomeksi ilmestynyt.[177]

5. Suomettaren miehet.

Syksyllä 1846 järjestettiin savokarjalaisen ylioppilasosakunnan keskuudessa kuraattorin Sakari Joakim Cleve'n[178] esimiehyydellä erityinen suomalainen "osake" eli osasto, jonka tarkoituksena oli koota "kaikki suomen kirjoittamista ja puhuntaa halustavat ja rakastavat" yhteisiin keskusteluihin "äitinkielellä". Tämän suomalaisseuran pöytäkirjoissa, joita toimitti ylioppilas Fredrik Polén, esiintyy ikäänkuin yrityksen hyvänä haltijana usein Suometar,[179], milloin riemuitsevana jäsenten lukuisasti ollessa koolla, milloin vähälukuisille näyttäytyen "epäilevän, sulhoansa odottavan morsiaisen tapaan toivon lempiöillä kyynälillä silmissänsä".

Seuraavan vuoden alussa, 12 p. Tammik. 1847, perustivat kolme seuran innokkaimmista jäsenistä, ylioppilaat August Ahlqvist, Taneli Europaeus ja Paavo Tikkanen, yhdessä länsisuomalaisen kandidaatin Antero Varelius'en kanssa, suomenkielisen viikkolehden ja antoivat sille yhteisen lemmittynsä, Suomettaren, nimen. Sangen uskallettua tosin oli, varsinkin siihen aikaan, jolloin ei vielä ollut tavallista nähdä naisia kaikissa viroissa, että tämmöisen nuoren neitosen annettiin ryhtyä toimiin, joissa niinkuin näimme, eivät miehisemmätkään voimat aina kestäneet. Mutta kenties luotettiin juuri Suomettaren nais-etuuksiin, arveltiin, että ankarimmissakin herroissa toki löytyisi sen verta kohteliaisuutta, ett'eivät heti kohta panisi tukkoa suun eteen, jos tyttölapsen kieli joskus liikkuisikin vähän liian vapaasti.

Kuinka paljon perää tässä toivossa oli, näytti kyllä pian kokemus. Mutta toisessa tuumassaan Suomettaren miehet eivät erehtyneet. Tähän asti, niinkuin olemme nähneet, suomenkielisiä lehtiä oli lentänyt milloin mistäkin Suomen sopukasta; vaan pääkaupungissa ei ollut suomalaisuudella vielä yhtään jalansijaa. Suometar vasta otti Helsingin asuntopaikakseen. Sydän, se ikäänkuin naisen pettämättömällä luonnollisella aistilla päätti, on ensin valloitettava; kyllä kaikki muu sitten saadaan samassa.

Tässä maamme henkisessä sydänpaikassa Suometar alkoi tärkeän, monivaiheisen elämänretkensä. Alussa se ei huolinut paljon muusta kuin tieteistä ja taiteista. Paitsi että päälehdenkin sisällys melkein kokonaan tätä laatua oli, seurasi sitä vielä kerran kuukaudessa lisälehti, joka pelkkää kaunokirjallisuutta, vieraista kielistä suomennettuja novelleja, sisälsi. Eikä se ollut kumma, kun muistamme, että Suomettaren ensimmäiset toimittajat olivat kaikki nuoria yliopistolaisia.

Mutta tuli sitten toinen vuosi, tuo usein mainittu 1848, jolloin ei Suometar-neitokaan valtiollisesta riehunnasta säilynyt. Se lykkäsi tieteet ja taiteet loukkoon ja alkoi pitää pitkiä saarnoja vallankumouksista ja tasavalloista, Kossuth'ista, Cavaignac'ista, Lamartine'sta ynnä muista kansanvillitsijöistä ja kapinannostajista. Eikä siinä kyllin, se oli ruvennut, Kanavan varoittavasta esimerkistä huolimatta, omassakin maassa kaikellaisia parannuksia vaatimaan, ennen kaikkea sitä, että suomenkieli oli koroitettava luonnolliseen asemaansa meidän maassamme.

Kaksi vuotta ja vähän päälle kesti tätä puuskaa Suomettaren päässä. Sitten se äkkipäätä — 17:nnessä numerossaan 1850 — jätti sekä estetiikat että politiikat ja alkoi siitä lähtien syöttää lukijoillensa pelkkää Piplian historiaa, ynnä joskus vaihetukseksi vähän neuvoja maanviljelyksestä. Ja 26:nteen numeroonsa se viimein jätti kaikki puheensa kesken. Me jo tiedämme, mikä kova pakko oli tähän vaikenemiseen syynä.

Sitä ihmeellisempää on, että Suometar heti seuraavan vuoden alussa rohkeni jälleen koroittaa ääntänsä, toimittaakseen Suomen kansalle tietoja edes "luvallisista aineista". Hyväksi onneksi näitten luvallisten aineitten raja vähitellen taas väljeni. Tästä nyt alkava vuosikymmen oli Suomettaren paraan kukoistuksen ja kunnian aika. Maisteri Fredrik Polén, joka Toukokuussa 1851[180] oli ruvennut lehden toimitukseen yhdessä dosentti Herman Kellgren'in kanssa ja 1853 vuoden alusta ottanut koko toimituksen huolekseen, oli keksinyt kaksi sangen tehokasta keinoa lukijapiirinsä laajentamiseksi. Hän rupesi, näet, antamaan tilaajain kerääjille joka 11:nnen kappaleen lahjaksi, ja hän kehoitti talonpoikiakin lähettämään lehteen kertomuksia oman pitäjänsä asioista. Minkä suotu etu edellisissä, sen kunnianhalu jälkimmäisissä vaikutti; pitihän toki saada naapuritkin lukemaan, mitä meidän talon mies oli kirjoitellut. Paitsi sitä vaikutti, ilman kehoituksittakin, uteliaisuus näkemään, mitä kuulumisia omasta pitäjästä "aviisissa" oli. Tuli sitten vielä samaan aikaan Itämaan sota lisäksi, jonka tapaukset niin likeltä meitäkin koskivat, ja olivat joka miehelle haluttavat tietää. V. 1851 oli Suometar uudelleen alkanut 91:llä, sano yhdeksälläkymmenellä yhdellä tilaajalla! V. 1854 niitä oli jo 2000, seuraavana vuonna 4100 ja v. 1856 viimein 4600.

Täydesti Suometar tätä menestystä ansaitsikin. Se leikkipuhe, jota sen monien talonpoikaisten kirjeenvaihtajien johdosta silloin laskettiin, että Suometar on sanomalehti, jota koko Suomen kansa toimittaa koko Suomen kansalle, sisälsi kalliin totuuden. Sillä nuot maalaisten kirjelähetykset, vaikka monesti vähäpätöiset ja mitättömät, kuitenkin melkein jokainen toivat kortensa lisäksi siihen täydelliseen ja tarkkaan tietoon omasta maasta ja kansasta, niiden tarpeista ja mielipiteistä, jota paitsi paraiten ajatellut parannustuumat ovat paljaita pilvilinnoja. Ja näiden "lähetettyjen" kirjoitusten rinnalla tuli Suomettarelle runsaasti toisellaisiakin, jotka sisälsivät tiedolla ja taidolla sepitettyjä kyhäyksiä mitä erilaisimmista aineista. Kaikki ne nimet, joita nyt ylpeydellä luettelemme suomalaisuuden etutaistelijain niminä, loistavat tällä vuosikymmenellä Suomettaren palstojen koristuksena. Enimmän sijan täyttävät tietysti päätoimittajain omat kirjoitukset, Polén'in sekä Tikkasen, joka v. 1856 oli palannut toimitukseen.

Polén'in sujuva kynä esitti helppotajuisella tavalla niitä monellaisia aineita, joista sanomalehden pitää puhua; Tikkanen kirjeissään Jukka Lintuselle levitteli tietoja erittäin valtiollisista asioista. Näiden rinnalla nähtiin vielä Ahlqvist'in huvittavia matkakertomuksia ja ihania runoelmia: Forsström pöytäkirjain ja muiden virallisten kirjoitusten kaavoilla valmisteli kansan kieltä viralliseksi kieleksi; Antti Manninen sekä entinen Kanavan toimittaja Hannikainen, jotka talonpoikaisen kansamme oloja tunsivat tarkemmin kuin "herrat Helsingissä", osoittelivat parannusta vaativia kohtia meidän yhteiskunnassamme. Yrjö Koskinen viimein alkoi jo silloin näyttää sitä taitonsa ihmeteltävää monipuolisuutta, joka Suomen kansalle kaikissa sen riennoissa on niin tukevana ja ankarana apuna ollut. Välistä toi hän historiallisissa kertomuksissa esi-isiemme teot ja tilan ikään kuin silmien eteen; välistä ryhtyi hän nykyis-ajan polttavimpiin kysymyksiin käsiksi, niinkuin vaivaishoitoon ja kansakouluun. Erään kerran hän Gyldén'in korkokartan avulla loitsi ylös ammoisten aikojen peiton alta elävän kuvan Suomenmaasta siltä ajalta, kun tämä vielä oli Suomensaarena; toisen kerran taas hän vei mukanaan ulos maailman äärettömään avaruuteen katsomaan niitä ihmeitä, joita se sisältää. Mutta loistavin oli aina hänen neronsa, vaikuttavin hänen äänensä, kun tuli puheiksi Suomen kansan kipein tarve, korkeamman opetuksen ja virallisen hallinnon saaminen omakieliseksi. Hänen kirjoitustensa kautta Suometar oli luonteensa uudestaan muuttanut, oli pukenut sotahaarniskan päälleen ja tullut siksi suomalaisuuden Orleans'in neitsyeeksi, joka rohkeasti, riemullisesti johti meitä voitolle.

Ulkomuodoltaankin oli Suometar nyt uljaampi, kuin koska se ensi kerran uskalsi astua yleisön silmien eteen. Se oli vähitellen kasvanut milt'ei kahta vertaa kookkaammaksi. V. 1863 se jälleen pieneni, vaan alkoi sen sijaan ilmautua kahdesti viikossa, ja vuosina 1864-65 se jo ilmestyi jokaisena arkipäivänä, maailman suurten lehtien tavalla. Näinä vuosina se oli ensin Tikkasen ja Hannikaisen, sitten jälleen Polén'in johdon alla.

Mutta pian sai Suometar kokea, ett'eivät sen voimat vielä kestäneet niin raskaan taakan kantamista. Sitä myöten kuin se suureni, oli sen myös täytynyt kallistua. Ja tämä viimeinen suurennus ja kallistus olivat olleet niin äkilliset, ett'eivät lehden ystävät ja kannattajat jaksaneet sen mukana seurata. V. 1866 täytyi Suomettaren siitä syystä kokonaan lakata ilmestymästä, eikä sen seuraavina kamalina katovuosina ollut yrittämistäkään uudelleen esiintyä. Vasta v. 1869 uskalsi sen tytär Uusi Suometar lähteä emonsa jälkiä astumaan.[181]

Suomettaren miehet, niinkuin heidän elämäkerroistansa selviää, olivat mitä erilaisimpia luonteiltaan, taipumuksiltaan ja lahjoiltaan. Mutta yhtäläinen heissä kaikissa oli rakkaus Suomen kansaan sekä alttius sen palvelukseen, ja juuri tämä rakkaus on säilyttänyt niin pienten kuin suurten nimet historiamme lehdillä. Kadehdittava oli todella tämä aika, jolloin hyvä tahto ja oikea harrastus riitti vähäkykyisemmänkin työntekijän muistoa ikuistuttamaan.

Suomettaren perustajain elämäkerroista on Ahlqvist'in edellä esitetty.

Taavetti Emanuel Taneli Europaeus oli syntynyt 1 p. Jouluk. 1820 Savitaipaleella, jossa isä[182] oli kirkkoherrana. Heti ylioppilaaksi tultuaan 1844, jota ylemmäksi oppiarvossa ei koskaan pyrkinyt, antautui hän innostuksella kansallisen tieteen palvelukseen. Hänen runonkeräys-matkansa vv. 1845-48 ja niiden suuremmoiset tulokset ovat jo tulleet puheeksi Lönnrot'in uuden Kalevalan-laitoksen yhteydessä. Itse on hän julkaissut ainoasti Pieni Runoseppä nimisen "kokouksen paraimmista Inkerinmaan puolelta kerätyistä runolauluista ynnä johdatuksia runon tekoon" 1847. Sitä paitsi on hän painattanut v. 1854 paraista Kalevalan ja Kantelettaren ynnä muutamista muista ennen julkaistuista runolauluista kokoonpannun kirjan nimellä Karjalan kevätkäköinen. Vielä on hän näinä vuosina toimittanut Ruotsalais-suomalaisen sanakirjan, joka ilmestyi Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kustannuksella kahdessa osassa 1852-53, sekä suomentanut Heikel'in Mittauden oppikirjan 1847. Jo viimeksi mainittuna vuonna oli hän Castrén'in kehoituksesta ruvennut tutkimaan Suomen suvun entisillä ja nykyisillä asuinmailla löytyviä hautakumpuja ja paikannimiä. Niiden kaivamiseen ja kokoonpoimimiseen hän tästälähin, myöhemmin myös suomalais-ugrilaisten lukusanojen vertailemiseen indoeurooppalaisten ynnä muiden maailman kielten kanssa, kulutti enimmän osan jäljellä olevaa elämäänsä. Kuinka paljon hän tällä on tiedettä hyödyttänyt, on yhä sangen epätietoista, osaksi suurestikin epäiltävää. Huomata kuitenkin sopii hänen pääteoksensa Tietoja suomalais-ungarilaisten kansain muinaisista olopaikoista, joka julkaistiin Suomi-kirjassa 1868 ja 1870. Vieläkin haaveellisemmat kuin Europaeus'en tieteelliset kirjoitukset, olivat hänen valtiollis-yhteiskunnalliset sepustuksensa. Niistä mainittakoon: Kirjoituksia Suomen kansan tärkeimmistä asioista suurimmaksi osaksi syrjäsensuureista paenneita I. Onko Suomen kansa voimihinsa päästettävä vain eikö? 1862 sekä hänen omaperustamansa Kansakunnan lehti, jota ilmestyi ainoastaan 4 numeroa lopulla vuotta 1863 ja yhtä monta seuraavan vuoden alussa.

15 p. Lokak. 1884 sammui Ohtan sairashuoneella liki Pietaria Europaeus'en monen puutteen alainen elämä, Halpa oli ollut se kuori, joka tämän hengen peitti, ja heikkona myös hengen valo sen sisällä liekehtinyt. Mutta se henki oli kuitenkin väsymättömimmän, alttiiksiantauvimman, itsensä kokonaan unohtavan työntekijän — voisipa sanoa — perikuvallisen työntekijän, joka ei koskaan palkkaa kysynyt, ei edes arvoa tai mainetta tavoitellut, vaan jonka ainoana haluna ja pyrintönä oli itse työ tieteen hyväksi ynnä isänmaan kunniaksi. Ja hänen nuoruutensa työ, jonka hän juuri näillä ominaisuuksilla sai suoritetuksi, on hänet jälkimaailman muistossa säilyttävä, niin kauan kuin Uutta Kalevalaa luetaan ja ihastellaan.

Antero Varelius, talollisen poika, on syntynyt 14 p. Heinäk. 1821 Varilan kylässä Tyrväällä. Nimensä Varelius sai hän tämän kotikylän mukaan, tullessaan Porin kouluun 1837. Ylioppilaaksi hän tuli 1843 ja maisteriksi 1847, vihittiin seuraavana vuonna papiksi ja pääsi, oltuaan apulaisena ja kappalaisena useassa paikassa, kirkkoherraksi Loimaalle 1869, jossa vielä elää ja ottaa osaa nykyajan harrastuksiin, niinkuin viimeksi hänen suuri lahjoituksensa Huittisten kansan-opistolle todistaa.

Toinen kansallinen heräys oli syvästi vaikuttanut juuri silloin ylioppilaaksi tulleesen Varelius'een ja saattanut häntä ryhtymään isänmaallisiin toimiin niin hyvin kaunokirjallisella kuin tieteellisellä alalla. Jo v. 1845 oli hän julkaissut ensi osan Enon opetuksia luonnon asioista ja v. 1846 toimittanut painosta Sääksmäen Ritvalan Helkavirret, selityksillä varustettuina. Suomettaren ensimmäiseen vuosikertaan hän antoi muun muassa pari suomennettua novellia: Mosen'in Ismaelin ja Oehlenschläger'in Luostariveljekset, jotka molemmat myös erikseen samana vuonna ilmestyivät. Seuraavana vuonna hän painatti omatekoisen huvinäytelmän Vekkulit ja Kekkulit. V. 1847 oli hän Pietarin akatemian antamalla apurahalla matkustellut omassa maassa kansatieteellisillä tutkimuksilla, joiden tulokset ilmestyivät, paitsi saksaksi akatemian toimituksissa, myös ruotsiksi 1847 vuoden Suomi-kirjassa nimellä Bidrag till Finlands kännedom i ethnografiskt hänseende (Lisiä Suomen tuntemiseen kansatieteelliseltä kannalta). Vielä julkaisi hän 1854 vuoden Suomi-kirjassa lavean Kertomuksen Tyrvään pitäjästä sekä v. 1856 toisen osan Enon opetuksia. Myös on hän ollut apulaisena Europaeus'en ruotsalais-suomalaisen sekä Lönnrot'in ison suomalais-ruotsalaisen sanakirjan toimittamisessa. Papiksi tultuansa on hän sitä paitsi suomentanut joukon hengellisiä kirjasia, sekä kirkkolakikomitean valvonnan alla pannut kokoon uuden kirkkolaki-ehdoituksen. V. 1868 hän kansantajuisessa kirjasessa selitti Mikä mies oli Agricola?

Paavo Tikkanen syntyi Iisalmella 2 p. Maalisk. 1823. Hänen isänsä Antti Tikkanen oli varakas ja itsenäinen talonpoika, seudullaan kuulu "prokuraattorin" nimellä, koska oli niitä harvoja, jotka jo silloin uskalsivat ponnistella virkavaltaa vastaan. Äiti oli Kiuruveden vanhaa, mahtavaa Remes-sukua, joka Porthan'in ajoilta on meille tunnettu. Poika osoitti niin suurta lukuhalua, että päätettiin laittaa hänet opin tielle. Koska Savossa ei vielä ollut kymnaasia, täytyi hänet käyttää Porvoossa asti, josta hän v. 1841 pääsi yliopistoon. V. 1847 seppelöittiin hän maisteriksi ja sai 1860 tohtorin arvon. Nuorena ylioppilaana jo oli hän alkanut harrastaa suomenkielisen kirjallisuuden kartuttamista. Savokarjalaisten toimittamissa Lukemisissa Suomen kansan hyödyksi on hänen suomennoksiansa Runeberg'in Hauta Perhossa sekä Oersted'in selitys ukkosesta; jota paitsi hän itse on siihen kirjoittanut johdatuksen yleiseen maantietoon ynnä Suomen maantiedon. Näinä aikoina, niinkuin on mainittu, hän myös suomensi Oehlenschläger'in Eräkäs nimisen jutelman Annikassa 1846. Vielä samana vuonna antoi hän omia suomalaisia runojansa Berndtson'in toimittamaan ruotsinkieliseen Necken-kalenteriin sekä painatti Suomenmaan kartan, ensimmäisen, jossa nimet olivat suomalaiset. Vuosi 1847 tuli vihdoin hänen elämänsuunnallensa ratkaisevaksi. Suomettarelle, jonka toimitukseen hän nuorukaisen innostuksella oli antautunut, sai hän antaa suurimman osan elämäänsä. Jo vuoden kuluttua lehden perustamisesta oli hän jäänyt melkein yksin siitä huolta pitämään, siksi kuin sen täytyi lakata 1850. Vuodesta 1853 oli hän jälleen alkanut avustaa Polén'in toimittamaa Suometarta ja v. 1856. astunut hänen rinnalleen sekä seuraavana vuonna hänen sijalleen toimittajaksi. Vv. 1857-59, 1861-63 oli lehden toimituksen taakka taas yksin-omaan hänen hartioillaan. V. 1860 hän sitä kantoi yhdessä Ahlqvist'in ja v. 1864 Hannikaisen kanssa. Viimeiseen asti pysyi hän vanhalle Suomettarelle uskollisena apumiehenä. Uuteenkin Suomettareen otti hän sen ensimmäisenä vuonna osaa.

Hänen sepittämistään kirjoista mainittakoon vielä: Suomen suuriruhtinanmaan nykynen tilasto 1848 ja samana vuonna rahvaallemme kehoittavaksi esimerkiksi lentokirjana levitetty Pitäjänkoulu Lajusissa Lihvinmaalla, sekä tohtoriväitöksenä julkaistu Väkiluvun ja asukasvaiheiden suhteita Suomessa 1859. Myös kokoili hän ahkerasti lisiä Suomen ja etenkin syntymämaakuntansa Savon historiaan. Sen ohessa oli hänellä asioitsijatoimiakin. Yhdessä Kellgren'in kanssa perusti hän v. 1849 Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjapainon sekä vähää myöhemmin kirjakaupan. Mutta v. 1858 sattunut tulipalo, joka hänen koko omaisuutensa hävitti, teki lopun noista ulkonaisista toimista. Kirjallisetkin keskeytyivät v. 1870, jolloin hän tuli mielisairaaksi. Siinä tilassa hän kuoli 7 p. Marrask. 1873.

Tikkasella on se ansio, että hän oli aikansa mies. Koska oppineemmat, nerollisemmat miehet eivät muuten kuin lyhyemmiksi ajoiksi tai satunnaisilla avuilla ryhtyneet siihen tärkeään tehtävään, joka Suomettarella oli, niin on hän Suomen kansalta saava ainaisen kiitoksen siitä, ett'ei ruvennut liian tarkasti ja pelkurimaisesti punnitsemaan vaarojansa ja vastuksiansa, eikä myös kykyänsä ja lahjojansa, vaan kävi uljaasti kiinni työhön siinä toivossa, että rehellinen mies on tehnyt velvollisuutensa, kun on tehnyt voimiansa myöten.

Vielä paremmin soveltuu toiseen Suomettaren päätoimittajista, Rietrikki Polén'iin, se kiitos, että on käyttänyt hänelle uskotun leiviskän paljoa hyödyllisemmin kuin moni muu suuremmalla luonnonlahjalla varustettu. Fredrik Polén, samannimisen kappalaisen poika, syntyi Pieksämäellä 23 p. Huhtik. 1823. Polén'in suku on saanut alkunsa Isonvihan aikana Suomeen tulleesta krakovalaisesta suutarista, joka nai talontyttären Kiuruveden kappelista. Heidän jälkeisensä saivat alkuperäisen kansallisuutensa tähden nimen Puolakka, joka Polén'in isän tullessa Oulun kouluun latinoittiin Polenius'eksi ja yliopiston rehtorin kautta siitä lyhennettiin nykyiseen muotoonsa. Polén'in äiti oli Paavo Tikkasen äidin sisar, joten siis molemmat Suomettaren voimaansaattajat olivat serkuksia.

Polén tuli Porvoon kymnaasiin 1839 ja ylioppilaaksi 1845, vihittiin maisteriksi 1850, luki jumaluus-oppia 1852-56, mutta kääntyi sitten jälleen filosofisten tieteiden uralle ja pääsi v. 1860 tohtoriksi, julkaistuaan väitöskirjan Johdanto Suomen kirjallishistoriaan 1858. Elettyänsä muutamia vuosia Helsingissä kirjallisella työllä sekä kirjapainon johtamisella, täytyi hänen sen jälkeen kuin onneton takaus oli hänet vararikkoon vienyt, antautua opettajantoimeen, jota jo ennenkin oli joskus väliaikaisesti harjoittanut. V. 1868 hän pääsi suomenkielen lehtoriksi Viipuriin, josta muutti historian ja maantieteen sekä suomenkielen kolleegaksi Kuopioon 1874 ja viimein uskonnon ja suomenkielen lehtoriksi Mikkeliin 1877. Hän kuoli 24 p. Jouluk. 1885.

Polén oli tullut yliopistoon kansallistunteen voimallisimman herätyksen hetkellä; täydellä innolla liittyi hänkin niiden joukkoon, jotka rupesivat suomalaista kirjallisuutta viljelemään. Annettuansa vv. 1847-49 runoelmia sekä suorasanaisia kirjoituksia Suomettareen, tuli hän v. 1851 siihen toimittajaksi, ja vv. 1853-55 oli koko toimitus hänen huolenaan. Näinä vuosina juuri, niinkuin on mainittu, osaksi helpontuneitten valtiollisten olojen, osaksi Itämaan sodan herättämän lukuhalun vaikutuksesta, mutta sangen suureksi osaksi myös Polén'in käytännöllisen taidon kautta, karttui lehden tilaajamäärä hämmästyttävällä tavalla ja itse lehti varttui suomalaisuuden mahtavimmaksi äänenkannattajaksi, liittyen ratkeamattomaan yhteyteen sen avulla herätetyn suomalaisen talonpoikaisen rahvaan hartaimpain pyrintöin ja toiveitten kanssa, Myöhemminkin oli Polén vielä vv. 1865-66[183] Suomettaren toimittajana. V. 1856 toimitti hän myös, paitsi Suometarta yhdessä Tikkasen kanssa, sen lisälehtenä ilmestyvää Lasten Suometarta; vv. 1859-63 kirjallista kuukauslehteä nimeltä Mehiläinen ja vv. 1860-62 lastenlehteä Varpusta; sitten Viipurissa Suomen-lehteä 1872-74, Kuopiossa Suomen Kirkkosanomia 1877 ja Mikkelissä Pellervoa 1881-84. Apuna on hän niin-ikään ollut Pietarin Sunnuntailehdessä 1871-72. Muutamat mainituissa lehdissä olleet pitemmät kirjoitukset ovat erikseenkin tulleet painetuiksi, jota paitsi Polén on Viipurin Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran puolesta kokoonpannut ja suurimmaksi osaksi itse kirjoittanut Kirjallinen aarreaitta nimisen teoksen. Samassa seurassa oli hän monta vuotta esimiehenä. Helsingin Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kustannuksella oli hän aivan nuorena ylioppilaana v. 1847 käynyt keräilemässä vanhoja runoja ja satuja Savossa ja Suomen Karjalassa.

Polén'in toveri Suomettaren toimituksessa vv. 1851-1852 Abraham Herman August Kellgren oli syntynyt 21 p. Tammik. 1822 Kuopiossa, jossa isä oli kauppiaana. Tuli ylioppilaaksi 1838 ja maisteriksi 1844. Savokarjalaisen osakunnan kuraattorina 1844-46 toimitti hän painetuksi ensimmäisen vihkon Lukemisia Suomen kansan hyödyksi, johon ajatuskin lienee häneltä lähtenyt. Samaan aikaan otti hän osaa Fosterländskt album'in toimittamiseen sekä oli avullisena Robert Tengström'in suomalaisen anthologian julkaisemisessa. Lisäksi toimi hän Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran sihteerinä 1845-46. Jo v. 1843 oli hän oleskellut Berliinissä vertailevaa kielitutkimusta oppimassa kuuluisan Bopp'in johdolla ja vv. 1846-48 kävi hän näitä opintojansa jatkamassa Saksassa, Ranskassa ja Englannissa. Ulkomailla hän julkaisi eräässä kielentutkijain kokouksensa pitämänsä esitelmän Die Grundzüge der finnischen Sprache mit besonderer Rücksicht auf den ural-altaischen Sprachstamm (Suomen kielen peruspiirteet ottamalla erittäin huomioon ural-altailaisen kielikunnan) 1847. Hänen varsinainen tutkimus-alansa oli kuitenkin sanskriitti, jossa hän pääsi dosentiksi 1849. Sittemmin tutki hän vielä muita itämaisia kieliä hakeakseen Wallin'in kuoltua avoimeksi jäänyttä itämaiden kirjallisuuden professorin virkaa. Sen hän saikin v. 1854, mutta kuoli pian sen jälkeen, 26 p. Syysk. 1856.

Kellgren oli yliopistomme kyvykkäimpiä opettajia ja oli sekä tieteellisten teostensa että etevän persoonallisuutensa kautta tullut hyvin tunnetuksi ulkomaillakin. Hartaana Suomen kielen ja kirjallisuuden ystävänä olisi hän, jos olisi saanut elää, epäilemättä vielä paljon niiden hyväksi vaikuttanut.

Pietari Hannikaisen jälkeen, jonka elämäkerta myös on edellä esitetty, vanhin eloon jääneistä Suomettaren miehistä on Kaarlo Ferdinand Forsström. Hän on syntynyt 8 p. Elok. 1817 Mäntyharjulla, jossa isä oli nimismiehenä. Tuli ylioppilaaksi 1836 ja suoritti tuomaritutkinnon 1840. Pääsi v. 1850 virkaatoimittavaksi tuomariksi Ala-Karjalan tuomiokuntaan ja nimitettiin samaan virkaan vakinaisesti 1859. Siirtyi v. 1864 Mäntyharjun tuomiokuntaan, jossa vielä toimii, asuen Ristiinan pitäjässä.

Keväällä 1856 pitäessään keräjiä Tohmajärvellä Forsström kirjoitti ensimmäiset pohjakirjat ja vähäisemmissä asioissa pöytäkirjatkin suomeksi. Syksyllä samana vuonna hän teki jo laveammassa rikosjutussa kertomuksen suomen kielellä, liittäen kuitenkin ruotsinkielisen käännöksen hovioikeuden varalle. Tämä kertomus ilmestyi seuraavana vuonna painostakin nimellä Viina ja murha eli ensimäiset kihlakunnan oikeuden protokollat suomeksi. Vielä on Forsström julkaissut suomeksi Kirjoituksia lakiasioista, kolme vihkoa, 1862-63, (neljännen ruotsiksi lakisanain suomentamisesta 1864), sekä v. 1883 vihkosen Käräjäasioita.[184]

Että vähemmälläkin opilla ja lyhyemmälläkin ijällä voi jättää pysyväisen muiston jälkeensä, siitä on todisteena toinen Suomettaren kirjeenvaihtaja Antti Manninen. Tämä merkillinen mies oli syntynyt 30 p. Kesäk. 1831 Mikkelin pitäjässä, jossa isä oli kirkonmiehenä. Jo aikaisin osoitti hän erityistä halua hankkia itsellensä tietoja sekä jakaa näitä muillekin. Mikäli vaan varat myönsivät, osti hän itsellensä kirjoja, joita ahkerasti lueskeli ja joiden avulla opetteli pyhä-iltoina luokseen kokoontunutta kylän nuorisoa. Jo Suomettaren ensi vuosina oli Manninen siihen alkanut kirjoitella ja siten tullut Paavo Tikkaselle tuttavaksi. Luultavasti tämän välityksellä hän oli saanut usealta kustantajalta suomenkielisiä kirjoja myötäväksi ja sai siinä sivussa tietysti myös omaa lukuhaluaan tyydytetyksi. Erittäin harrasti hän maanviljelystä koskevaa kirjallisuutta ja oli tätä tarkoitusta varten oppinut ruotsiakin. Mutta hän ei tyytynyt ainoastaan lukemiseen, vaan teki myös kokeita, joiden tuloksia sitten julkaisi. Ensimmäisenä ilmestyi v. 1856 hänen käsikirjansa maatalouden hoitajille Taito ja toimi. Seuraavan vuoden alussa saatuaan kehoituksen valmistautumaan opettajaksi johonkin niistä maanviljelyskouluista, joita siihen aikaan maahamme perustettiin, ja saatuaan matka-apua, hän läksi Ultunan maanviljelys-opistoon Ruotsiin. Sieltä palattuansa hän jonkun aikaa Helsingissä kuunteli yliopistollisia luentoja, erittäin kemiallisia. Käytyään vielä Mustialassa, hän saman vuoden lopulla tuli Jouhkolan maanviljelyskoulun johtajaksi Tohmajärvelle ja siirtyi sieltä v. 1860 Leväisten opistoon liki Kuopiota. Mainittuna vuonna hän julkaisi kukaties paraan teoksensa Mietteitä katovuosista Suomessa, joka sai Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran palkinnon; sitä ennen oli hän painattanut Lyhykäisen maanviljelys-opin kysymyksissä ja vastauksissa 1858. V. 1861 perustettiin Mannisen toimesta Kuopion maanviljelysseura, jonka sihteeriksi hän valittiin. Tähän aikaan kutsuttiin hän myös jäseneksi siihen komiteaan, jonka tuli antaa lausunto maamme kansakoulu-laitoksen järjestämisestä. Samana vuonna pani hän yhdessä toisten kanssa alulle kirjapainon ja Tapio-nimisen lehden, jonka päätoimittajana hän oli. Vv. 1862-66 antoi hän vielä ulos useita maataloutta koskevia kirjoituksia, sekä omatekoisia että suomennoksia. Epäilemättä olisi hän yhä suuressa määrin rikastuttanut käytännöllistä kirjallisuuttamme, joll'ei kuolema olisi katkaissut hänen elämänlankaansa 20 p. Lokak. 1866.

Etevin kaikista Suomettaren avustajista on kieltämättä Yrjö Koskinen. Ei tarvitse muuta kuin lukea hänen ensimmäisiä lentoisia kirjoituksiaan kansallisuus-kysymyksessä, huomatakseen, että Suomen kansan asiaa oli ryhtynyt ajamaan harvinainen johtajakyky.

Yrjö Sakari Yrjö-Koskinen, triviaalikoulun kolleegan Yrjö Jaakko Forsman'in poika, syntyi Vaasan kaupungissa 10 p. Jouluk. 1830. Vaikka kasvaneena ruotsinkielisessä perheessä ja muuten umpiruotsalaisissa oloissa, oli hän jo kouluaikana nuoruutensa koko innolla antaunut suomalaisen kansallis-aatteen omaksi. Saima-lehdestä kajahtanut herätyshuuto oli myös maamme ruotsinkielisten paikkakuntain herrassäädyssä sattunut sydämeen. Suomen kielen luonnoton asema Suomen kansan omassa maassa oli usein ollut puheen-aineena vanhempain kodissa, ja sen kautta oli nuorukaisessa kehittynyt vakaumukseksi, että suomenkielellä tuli olla sama asema Suomessa, kuin ruotsinkielellä Ruotsissa, ranskankielellä Ranskassa, ja että olevaisille oloille oli annettava ainoasti väliaikainen oikeus; jota mielipidettä hän sitten miehenä onkin järkähtämättömällä johdonmukaisuudella ja vakavuudella pyytänyt sekä sanoissa että teoissa toteuttaa. Ylioppilaaksi tultuaan v. 1847 rupesi hän suurella hartaudella oppimaan suomea, käyttäen siihen varsinkin loma-aikoja, jolloin oleskeli Hämeenkyrössä, missä isä vuodesta 1845 eli kirkkoherrana. Tällä ajalla hän jo kirjoitti, ikään kuin kielen ja historian tutkimuksen harjoitukseksi ennen mainitun Kertomuksen Hämeenkyrön pitäjästä, jonka sai suomeksi julkaistuksi v. 1852, lujuudellaan voittaen ne esteet, mitkä syntyivät 1850 vuoden asetuksesta. Saavutettuaan maisterin arvon 1853, muutti hän Turkuun, missä oli virkaa toimittavana koulun-opettajana ja samassa myös aloitti sanomakirjallisen toimensa Åbo Tidningar lehden apumiehenä. Seuraavana vuonna sai hän apulaisviran Vaasan kymnaasissa, joka siihen aikaan oli kaupungin palon vuoksi Pietarsaareen muutettuna. Tämän opiston runsasvarainen kirjasto antoi hänelle tilaisuutta historiallisten tutkimusten jatkamiseen ja saattoi häntä miettimään Nuijasodan historian kirjoittamista. Valmistautuneena siihen työhön vielä arkistointutkimisen kautta Ruotsissa, painatti hän v. 1857 ensimmäisen osan teostansa Nuijasota, sen syyt ja tapaukset. Toinen osa tuli täydellisesti ilmi v. 1859;[185] mutta sen kaksi ensimmäistä lukua hän jo edellisenä vuonna julkaisi väitöskirjan muodossa. V. 1860 hän vihittiin tohtoriksi ja läksi sitten yliopistolta saadulla apurahalla tieteelliselle matkalle Ruotsiin, Saksaan, Ranskaan ja Englantiin. Miltä olo ja elo noissa nykyajan sivistyksen pesäpaikoissa näyttivät Suomalaisen silmissä, sen hän kuvasi elävästi ja omituisesti kirjeissänsä, joita julkaisi Polén'in Mehiläisessä. Tätä aikakauskirjaa hän muutenkin kaiken aikaa kannatti kirjoituksilla isänmaallisista kysymyksistä. Sillä välin oli historian professorin paikka yliopistossamme tullut avoimeksi, jota hän myös haki. Vastoin ystäväinsä ja suosijainsa neuvoa hän kirjoitti tämänkin väitöskirjansa, Tiedot Suomen suvun muinaisuudesta 1862, suomenkielellä, joka, niinkuin arvattava oli, saattoi useat konsistoorin jäsenet ankaraan vihastukseen, vaan ei kuitenkaan estänyt häntä pääsemästä ensimmäisenä ehdolle. Hän määrättiin sitten v. 1863 yleisen historian professoriksi, jonka viran v. 1876 vaihtoi Suomen ja pohjoismaiden historian professorin virkaan.

Helsinkiin siirryttyänsä on Yrjö-Koskinen ollut suomalaisen puolueen yleisesti tunnustettuna johtajana. Pääkaupungin suomenkielinen sanomakirjallisuus on suureksi osaksi hänestä saanut alkunsa sekä vahvan, tehokkaan tukensa: Helsingin Uutiset, jota hän yhdessä veljensä Jaakko Forsman'in ja Agathon Meurman'in kanssa toimitti valtiopäivien aikana 1863, Kirjallinen Kuukauslehti 1866-80 sekä Uusi Suometar. Jokaisessa tärkeämmässä asiassa, joka on koskenut Suomen kansan valtiollisia, yhteiskunnallisia tai taloudellisia etuja, on näin Yrjö-Koskisen ääni kuulunut, aina puolustaen kansamme oikeutta kansalliseen itsenäiseen päätösvaltaan ja erittäin suomenkielisen enemmistön oikeutta täysivaltaisesti osaa ottamaan isänmaan asioihin.

Hänen yhteiskunnallinen toimintansa ei ole kuitenkaan yksistään sanomakirjallisuuden alaan rajoittunut. Porvoon hiippakunnan koulun-opettajain edusmiehenä on hän esiintynyt pappissäädyssä 1872, 1877 ja 1882 vuosien valtiopäivillä. V. 1877 valitsi hänet talonpoikaissääty pankki-valtuusmiehekseen. V. 1882 hän nimitettiin senaattoriksi. Aateloituna v. 1884 hän otti viralliseksikin kirjailijanimensä Yrjö-Koskinen, ensimmäisen suomenkielisen nykyisessä ritarihuoneessamme, ja piirsi vaakunaansa sanat: "vakaa, valpas, vilpitön", jotka ovat olleet hänen koko elämänsä ohjeena.

Tieteelliselläkin alalla on Yrjö-Koskinen toiminut harvinaisella tuotteliaisuudella ja monipuolisuudella. Suomalaisessa kirjallisuudessa tulee hänen teoksillansa olemaan aina pysyväinen arvo; samaten kuin hänen selvä kirjoitustapansa, johon Ranskan klassillinen koulu johonkin määrään on vaikuttanut, melkoisesti on muodostanut suomalaista suorasanaista kirjoituslaatua. Paitsi yllä jo esiin tuotuja teoksia mainittakoon tässä ainoasti seuraavat Suomen historiaa koskevat: Oppikirja Suomen kansan historiassa 1869-73 (uusi painos 1881-82); Olavi Maununpoika Pariisissa ja Suomalaisten opinkäynti ulkomailla keskiajalla 1862; Lähteitä Isonvihan historiaan 1865; Yrjö Maunu Sprengtporten'ista ja Suomen itsenäisyydestä 1870; Savo ja Savonlinna, utukuvia muinaisuudesta 1875; Tutkimus maan-omistusseikoista Suomenmaassa keskiaikana 1881; niin myös suuri joukko yksityistutkimuksia ja elämäkertoja Suomi-kirjassa, Historiallisessa Arkistossa y.m. Yleistä historiaa koskevista teoksista huomattakoon: Kertomuksia ihmiskunnan historiasta (Vanha ja erittäin Keski-aika) 4 osaa, 1864-67; Sur l'antiquité des Lives en Livonie (Liiviläisten entisyydestä Liivinmaalla) 1867; sekä Johtavat aatteet ihmiskunnan historiassa 1879, joka viimeksimainittu on filosofinen katsaus ihmiskunnan valtiolliseen kehitykseen, nojautuva laveitten tutkimusten kautta saavutettuun itsenäiseen käsitykseen. Suomenkielen opettajana Pietarsaaressa ollessaan pani hän kokoon pari oppikirjaa: Läseöfningar i finska språket (Lukuharjoituksia suomenkielessä) 1855 ja Finska språkets satslära (Suomenkielen lauseoppi) 1860.

Myöskin runoutta ja kaunokirjallisuutta on Yrjö-Koskinen nuorempana harjoittanut. Runoelma Österbotten Åbo Tidningar lehdessä 1854, ainoa minkä hän ruotsiksi on painattanut, veti jo aikaisin huomiota puoleensa. Hänen suomalaisista runokokeistansa on yksi, Suomen salossa, oikein tullut yleiseksi kansanlauluksi. Mansikoita ja Mustikoita kalenterin ensimmäisessä vihkossa 1859 löytyy hänen sepittämänsä historiallinen novelli Pohjan piltti, jonka tapaukset liikkuvat Pohjanmaan asuttamisen ajoilla. Tähän kirjallisuuden haaraan saattaa myös lukea kirjan Opiksi ja huviksi, lukemisia Suomen perheille 1863. Viimeksi mainittakoon, että Yrjö-Koskinen on ollut Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran esimiehenä vv. 1874-92 ja siinä asemassa tarmokkaasti toiminut suomalaisen kirjallisuuden edistämiseksi.

Niiden miesten joukosta, jotka antoivat apuansa Suomettarelle ja olivat läheisessä yhteydessä sen toimittajien kanssa, sopii tässä yhteydessä vielä muutamia esittää, nimittäin: Eero Rudbeck eli Salmelainen, Oskar Blomstedt, Edvin Avellan ja Agathon Meurman.

Eero Rudbeck eli Salmelainen oli syntynyt 17 p. Huhtik. 1830 Iisalmessa, jossa isä oli henkikirjurina. Kävi koulua Kuopiossa ja oli Snellman'in paraita oppilaita. Tuli ylioppilaaksi 1849 ja maisteriksi 1857, pääsi kymnaasin-apulaiseksi Kuopioon 1858 ja kuoli 29 p. Kesäk. 1867. Hän oli suurella innolla ryhtynyt suorasanaisen kansanrunoutemme, kokoonsovittamiseen ja painokuntoiseksi valmistamiseen. Hänen työnsä kautta ja Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kustannuksella ilmestyi Suomen kansan satuja ja tarinoita neljä vihkoa vuosina 1852, 1854, 1863 ja 1866. Itsekin hän kävi ylioppilas Albin Rothman'in kanssa v. 1850 Seuran antamalla matkarahalla keräämässä kansansatuja Pohjois-Hämeessä. Myös rupesi hän vertailemaan niitä samallaisiin tuotteihin muissa kansoissa ja ylipäänsä tutkimaan kansantarinan luonnetta. Tätä ainetta koskee eräs hänen kirjoituksensa Litteraturblad'issa 1854 sekä hänen väitöskirjansa Om Finnarnes folkdikt i obunden form (Suomalaisten kansanrunoudesta suorasanaisessa muodossa) 1857. Kansamme muinaisuutta koskeva tutkimus on vielä Vähäinen kertoelma muinois-suomalaisten pyhistä menoista Suomi-kirjassa 1852. Itä-Suomen ja Venäjän Karjalan kansansatujen sujuvaa, kaunista, runollista kieltä, johonka hän oli niin hyvin perehtynyt, hän myös käytti useissa pienissä suomennoksissaan ja mukailuksissaan, joista mainittakoon lukemisto Pääskyisen pakinat 1857 sekä lehdet Lukemisia kansalle 1855-56.

Lukemista nuorisolle 1856 (lakkasi 18:een n:oon) ja Lasten Suometar 1857 (alkukuukaudet, sitten se jäi Kaarlo Slöör'in toimitettavaksi). Sekä esitystavan että kielen puolesta ovat Salmelaisen kirjoitukset nytkin vielä esikuviksi kelpaavia mestariteoksia. Sen kautta ne ovatkin, yhdessä itse kansantarinain kanssa, suuresti olleet apuna uudemman suomalaisen proosakielen muodostumiseen. Varsinaisesti luovaa henkeä ei Salmelaisella kuitenkaan ollut. Yhteen aikaan toivottiin hänestä opettajaa yliopistoomme; mutta vastoinkäyminen tohtoriväitöksessä masensi arkatuntoisen miehen mielen siihen määrään, että hän murtui.

Oskar August Frithiof Blomstedt oli syntynyt Huhtik. 5 p. 1833 Kurun kappelissa, jossa isä oli lukkarina. Tuli ylioppilaaksi 1853 ja maisteriksi 1860. Määrättiin Kokkolan uuden ylialkeiskoulun rehtoriksi ja järjestäjäksi 1861 sekä latinan lehtoriksi Ouluun 1864. Kävi 1865-66 kasvatus-opillisella ja kielitieteellisellä matkalla Saksassa, Itävallassa ja Unkarissa. Pääsi filosofian tohtoriksi sekä dosentiksi suomen ja unkarin kielissä 1869. Määrättiin samana vuonna Helsingin kansakoulujen tarkastajaksi. Kuoli 18 p. Helmik. 1871.

Blomstedt'in väitöskirjat tohtorin ja dosentin arvoa varten vuodelta 1869, Suomen verbien -vi eli -pi päätteestä tutkimus ja Halotti Beszéd ynnä sen johdosta vertailevia tutkimuksia unkarin, suomen ja lapin kielissä, ovat ensimmäiset suomenkieliset suomalais-ugrilaisen kielitieteen alalla.[186] Latinankielen lehtorin virkaa varten oli hän julkaissut v. 1863 Mietteitä latinan-opetuksesta alkeis-opistossamme, H.G. Porthan'in opetustavan johdolla, ja mainitussa virassa oli hän toimittanut suomeksi Romalaista kirjallisuutta, nimittäin Tacitus'en Germanian, Sallustius'en Jugurthan ja Cicero'n Puheita, 1865-66. Nuorempana oli hän harrastanut myös Suomen historiaa, julkaisten useita tutkimuksia Suomen sodasta: Vältvääpeli Roth'in urotyöt Ruovedellä 1857 vuoden Suomi-kirjassa. Kuvaelmia 1808 vuoden sodasta Suomessa 1858 sekä Kapina Kauhajoella 1862. Samoihin aikoihin oli hän ollut apumiehenä Suomettaressa 1855-60.

Edvin Avellan syntyi Ahlaisten kappelissa 1 p. Toukok. 1830. Hänen isänsä oli opettaja ja maanviljelijä Kustaa Aadolf Avellan, joka on tunnettu suomenkielen, etenkin sen oikeakielisyys-seikkojen tutkijana, ja joka on muun muassa julkaissut kolme pitempää lauseopillista kirjoitusta ruotsiksi Suomi-kirjassa 1849, 1850 ja 1853. Poika tuli ylioppilaaksi 1848 ja pääsi suoritettuaan Turussa opinnäytteen kouluvirkoja varten kolleegaksi Hämeenlinnaan 1855. Täällä alkoi hän vuodesta 1859 opettaa kaikkia aineitansa suomeksi, eikä sitä häneltä kielletty, koska suomenkielisten lasten opettaminen siten hyvin menestyi. V. 1862 siirtyi hän Poriin, mutta otti jo v. 1865 heikontuneen terveytensä tähden eron opettajantoimesta ja rupesi maanviljelijäksi. Siitä asti on hän innolla ottanut osaa kotipuolensa aineellisiin ja henkisiin yrityksiin, muun muassa Porin suomenkielisen opiston perustamiseen. Kaikilla valtiopäivillä vuodesta 1877 on hän ollut Ali-Satakunnan sekä, sen tultua jaetuksi, Ulvilan tuomiokunnan edusmiehenä talonpoikaissäädyssä. Sanomalehtiin on hän ahkerasti kirjoitellut vuodesta 1856 alkaen. Sitä paitsi on hän sekä suomentanut että itse pannut kokoon useita maataloutta koskevia kirjoja. Myös muutamia kaunokirjallisia teoksia on hän 1870-luvulla suomentanut, joista mainittakoon: Fredrik Berndtson'in runomitallinen näytelmä Elämän taistelusta 1873, Runeberg'in Runoelmia 1874 ja Schiller'in Orleansin neitsyt 1875.

Agathon Meurman syntyi Liuksialan kartanossa Kangasalla 9 p. Lokak. 1826. Isä oli palvellut luutnanttina suomalaisessa tykistössä, äiti oli Aadolf Iivar Arvidsson'in sisar. Meurman tuli ylioppilaaksi 1844, meni 1847 vuodeksi Mustialan maanviljelys-opistoon ja osti 1849 kanssaperillisiltään isänsä kartanon. On ollut vuodesta 1872 valtiopäivillä tuomiokuntansa edusmiehenä talonpoikaissäädyssä sekä tämän säädyn valitsemana pankki-valtuusmiehenä vuodesta 1882, jolloin muutti Helsinkiin asumaan. Hänen julkaisujaan mainittakoon: sanakirjallisia Ranskalais-suomalainen sanakirja 1877, Sanakirja yleiseen sivistykseen kuuluvia tietoja varten 1883-90 ja Venäläis-suomalainen sanakirja 1895; kansantajuisia, historiallisia ja yhteiskunnallisia Veroista Suomessa 1878, Maatilojen yleiset rasitukset Suomessa 1880, Isänmaan puolustuksesta 1882, Suomi ennen ja nyt 1890. Nälkävuodet 1860-luvulla 1892, Kuinka suomenkieli pääsi viralliseksi ja Ehtoollispakko ja eriuskolaislaki 1893 sekä Juha Pynninen ja kansakirjastot 1895; suomennoksia neljä vihkoa J.V. Snellman'in Kirjoituksia aikakauskirjallisuuden alalla 1879-83, johon hän on myös liittänyt Snellman'in elämäkerran. Mutta suurimman elämäntyönsä on Meurman suorittanut sanomakirjallisuuden alalla. Hänen ensimmäinen suomenkielinen kirjoituksensa Mustialan vuositutkio löytyy Suomettaressa 1848. Varsinaisesti alkoi hän suomeksi kirjoitella kuitenkin vasta v. 1863, jolloin oli osallisena Helsingin Uutisten toimituksessa. Sen jälkeen hän lähetteli kirjoituksiansa Kirjalliseen Kuukauslehteen, jonka toimitukseen hän kuului vv. 1869-72, sekä Uuteen Suomettareen, jonka ahkerimpia avun-antajia hän näihin asti on ollut. Hänen kirjailijatoimestaan ruotsinkielellä, on paitsi esitystä kansakoulumme järjestämisestä Om finska folkskolans organisation, joka sai Suomen Talousseuran palkinnon 1856 ja seuraavana vuonna erikseen painettiin, mainittava kansallismielisten Morgonbladet ja Finland lehtien avustaminen sekä jälkimmäisen toimittaminen vv. 1886-88. Meurman'in artikkelit sisältävät aina huomiota nostavia, omaperäisiä, kokemukseen perustettuja arveluita päivän kysymyksissä, suuresti eroavaisia sanomalehdissä tavallisista kammari-viisastelemisista. Lisäksi ne ovat höystetyt mitä lystimmällä leikillisyydellä ja sukkeluudella, joka tekee, että aineesta vähemmin huolivakin niitä kirjallisina tuotteina huviksensa lukee. Vaan ennen kaikkea niissä viehättää se miehuullinen, maailmaa pelkäämätön suoruus, jolla ne totuutta, olkoonpa monesti subjektiiviselta kannalta, lausuvat ilmi, sekä se puhdas, lämmin ja syvä henki, joka niistä aina huokuu. Se, mikä Meurman'in yhteiskunnallisissa kirjoituksissa ikään kuin kirpelöi, ei ole pelkästään tuota klassillista attikalaista suolaa, vaan maan suolaa sanan kristillisessä merkityksessä.

6. Kirjallinen Kuukauslehti.

Samana vuonna, jolloin vanha Suometar lakkasi, ja ennen kuin Uusi Suometar saatiin toimeen, perustettiin pääkaupungissamme toinen suomalaisuuden enimmin vaikuttaneista äänenkannattajista Kirjallinen Kuukauslehti 1866. "Me olemme katsoneet tarpeelliseksi", selittävät sen perustajat alkulauseessa, "että tavallisten sanomalehtien rinnalla löytyy lehti semmoinen, joka voipi tarkastaa valtiolliset ja yhteiskunnalliset asiat enemmin yleiseltä kannalta kuin tavalliselle sanomalehdelle on mahdollinen, sen kun enemmin täytyy olla päivän vaihtelevain mielipiteiden äänenkannattajana. Sen ohessa olemme katsoneet ihan tärkeäksi yleiselle sivistykselle maassamme, että niin paljon kuin mahdollista seurataan nykyajan rientoja ja harrastuksia tiedetten, taidetten ja yhteis-elämän alalla. — Kirjallisuutemme edistykselle luulemme varsinkin tänkaltaisen lehden tarpeelliseksi, jopa välttämättömäksi. Semminkin tarvitsee alkava suomenkielinen kirjallisuus virkistyäksensä valvomista ja huomiota. — Toimitus, joka katsoo oman kansallisen kielemme pikaisen koroittamisen maamme sivistys- ja virkakieleksi kansamme hengen-asiaksi, ei ole voinut olla kahden vaiheella, millä kielellä tämmöinen aikakauskirja olisi toimitettava. Meidän vakuutuksemme tässä kohden on saanut vahvistusta hartaasta halustamme liittää tämä yritys niihin kansallisiin harrastuksiin, jotka ovat meidän aikamme kunnia ja kansamme tulevaisuuden toivo. Olemme myöskin luulleet suomenkielisen aikakauskirjan varsinkin tällä ajalla tarpeelliseksi. Viimeinen armollinen asetus suomenkielen käyttämisestä maamme virkakunnissa ja oikeustoissa sekä muutkin asianhaarat ovat tehneet suomenkielen tarkan tuntemisen ja osaamisen yhä tarpeellisemmaksi, jopa ihan välttämättömäksi maamme sivistyneille. Niille perhekunnille ja yksityisille, jotka eivät kokonaan tahdo ummistaa korviansa ja silmiänsä ajan ja kansan vaatimuksilta, tulee sentähden sopiva suomenkielinen lukemisto ihan erinomaiseksi tarpeeksi. — Tällä ei suinkaan ole sanottu että Kirjallinen Kuukauslehti olisi yksin-omaisesti aiottu niille säädyille, jotka etenkin ovat ottaneet sivistyneen nimeä kantaaksensa, vaan luulemme lehtemme kelpaavan jokaisen sivistyneen ja sivistystä harrastavan luettavaksi, kuulukoon hän mihin säätyyn ja kansalaisluokkaan tahansa. Kaikki koetukset säätyluokkain nojassa rakentaa rajaa muka sivistyneiden ja sivistymättömäin välillä, pidämme haitallisina ja vahingollisina. Harras toivomme on sitä vastoin, että kansallinen yhteys ja yleinen sivistys piankin on tasoittava sen juovan, joka vielä meidän maassa löytyy eri kansalaisluokkain ja säätyin välillä. Kirjallinen Kuukauslehti on pitävä suurimpana kunnianansa, jos se sivistyksen välikappaleena voipi siinä kohden jotain vaikuttaa".

Yritys, niinkuin siinä myös huomautetaan, ei ollut suomenkielelläkään aivan uusi, vaan oli sen lähinnä edeltäjänä Polén'in mainittu vv. 1859-63 ilmestynyt Mehiläinen, joka vuorostansa katsoi olevansa jatkona Lönnrot'in aikaisemmalle samannimiselle kuukauslehdelle. Kirjallisen Kuukauslehden päämerkitys on siinä, että siitä tuli yliopiston suomenmielisten pysyväinen äänenkannattaja. Semmoisena se vaikutti viisitoista vuotta lukijainsa sivistysmäärää kohottaen ja kielemme yleistä kehitystä edistäen sekä totuttaen, joka ei ollut vähimmän tärkeätä, kirjoittajiansa käyttämään suomenkieltä tieteellisissä aineissaan. Moniaat, jotka ruotsinkielellä olivat alkaneet kirjallisen toimintansa, käyttivät siitä lähtien julkaisuissaan yksin-omaan suomea. Toiset, jotka varsinaisia tieteellisiä tutkimuksiansa yhä muilla kielillä harjoittivat, tottuivat ainakin yleistajuiset kirjoituksensa suomeksi toimittamaan. Ne, jotka eivät suomea vielä kyllin osanneet, lähettivät aluksi artikkelinsa ruotsinkielisinä Kirjalliselle Kuukauslehdelle suomennettaviksi. Samasta harrastuksesta johtuu myös, että kirjallisuudessamme löytyy useita teoksia, jotka ovat alkuansa ruotsiksi kirjoitetut, vaan yksistään tai ensiksi suomenkielisessä käännöksessä ilmestyneet. Mitä työtä, vaivaa ja uhrautumista tämä kaikki on kysynyt ja vaatinut, tuskin voi aavistaakaan nykyisin nouseva kirjailijapolvi, jolla on kodista ja koulusta lähtien suomenkieli ollut omana sekä valmiina joka alalla käytettäväksi.

Kirjallisen Kuukauslehden perustajat olivat nuoret maisterit Kaarlo Bergbom, Juhana Viktor Calamnius, Jaakko Forsman ja Frithiof Perander. Edelliset kaksi pysyivät toimituksessa aina vuoteen 1875. Viimeksimainitun sijalle astui jo v. 1868 maisteri Bernhard Fredrik Godenhjelm, joka sitten aikakauskirjan koko olemassa oloajan piti huolta sen kielellisestä asusta, eikä ainoastaan kirjoitusten korjailijana, vaan hyvin usein myös, niinkuin on huomautettu, ruotsiksi kirjoitettujen suomentajana. V. 1869, Jaakko Forsmanin siirtyessä Uuteen Suomettareen aputoimittajaksi, ryhtyi hänen vanhempi veljensä Yrjö Koskinen, joka oli ollut johtavana henkenä jo lehteä perustettaessa, itse toimitukseen ynnä hänen kanssaan Agathon Meurman, pysyen molemmat siinä vuoteen 1872.[187] Vuodesta 1876 otti Yrjö Koskinen yksin omassa nimessään julkaistakseen Kirjallista Kuukauslehteä, jonka viimeinen vuosikerta tuli ulos 1880. Lehden vaikutus ei kuitenkaan siihen päättynyt, sillä heti seuraavan vuoden alusta ilmestyi sen jatkona nuoremman yliopiston opettajain polven näihin asti toimittama Valvoja.[188]