KOLMAS LUKU. Kansallinen eli Fennomaanein aikakausi. (continued 5)
Reading edition
Päivärinnassa kyti jo varhain vastustamaton lukuhalu, jota hän koetti tyydyttää hankkimalla itselleen niitä vähiä kirjateoksia ja aikakautisia julkaisuja, joita siihen aikaan suomeksi ilmestyi. Alavieskassa ollessaan hän ensiksi rupesi kirjoittelemaan sanomalehtiin. Oulunsalossa kesäkyntöä tehdessään heräsi hänessä ajatus yrittää panna kokoon kansan muistelmia eräästä Isonvihan aikuisesta tositapauksesta nimellä Seurakunnan-kosto, joka painettiin Oulussa 1867. Varsinaisen kirjailijauransa aloitti hän kuitenkin vasta v. 1876. Silloin oli hän taittuneen jalan tähden vuoteen-omana ryhtynyt kyhäämään kertomusta Elämäni, ottaakseen osaa Kansanvalistus-seuran julistamaan palkintokilpailuun paraimmasta talonpoikaisen kansan kotielämää kuvaavasta teoksesta. Tällä hän ei tosin saavuttanut täyttä palkintoa, mutta sai kuitenkin vähemmän palkkion sekä lisäksi tekijänpalkan, kun se seuraavana vuonna painettiin.
Sen jälkeen on Päivärinta julkaissut: Elämän havainnoita, ensin Suomen Kuvalehdessä 1879-80, sitten eri sarjana viisi vihkoa, vv. 1880-84;[225] historiallisen jutelman Pentti ja Inka Kansanvalistus-seuran kalenterissa 1882; kuvaelmat kansan-elämästä Naimisen juoruja 1882, Tintta-Jaakko ja Torpanpoika 1883, Kylään tullessa 1884 sekä Minä ja muut, Sakeus Pyöriän kertomuksia 1885.[226]
Pietari Päivärinta on, niinkuin sanottu, itse kansan mies; mitä hän kansan elämästä tuo esiin, sen on hän omin silmin nähnyt ja kuullut. Milloin hän tämän rajan yli menee, niinkuin jutelmassa Pentti ja Inka, ei hänen enää onnistu kuvaileminen. Enimmiten hän kertoo matkoilla tavanneensa lukijalle esitettävät henkilöt. Tekijän oma persoona tulee siten alati näkyviin, josta on kertomukselle sekä etua että haittaa. Päivärinnan tapa kuvata on yksinkertainen, luonnollinen, vaatimaton. Juoni ei ole mutkikas eikä erittäin kekseliäs, mutta sen sijaan on hänellä tarkka silmä ja terävä huomio sekä kyky luoda hyvin esiin pääkohdat. Kieli on raikasta ja mehevää; lauserakennuksessa on vieno sointu.
Päivärinta on syvästi perehtynyt kansan oloihin ja käsitystapoihin. Me näemme silmiemme edessä Pohjolan kansan pinnaltaan karkeana, vaan sisällisesti jalona. Me näemme sen taistelun kovaa ja antimistaan niukkaa luontoa vastaan; etenkin kiinnittävät huomiotamme uudistalollisen ponnistukset oman huoneen saamiseksi ja omantakeisen toimeentulon hankkimiseksi. Me näemme vielä sen raakuuden ja taikauskoisuuden rehoittavana, mutta myös siinä heräävän pyrkimyksen sivistykseen ja valistukseen ja lopuksi kansallisen hengen valveutumisen. Päivärinnan teosten saattaa siis yleensä sanoa kuvastavan Suomen kansan sisällistä kehitystä tällä vuosisadalla. Samoin kuin Kiven Seitsemällä veljeksellä, on niillä, paitsi kaunokirjallista merkitystä, lisäksi tämä sivistyshistoriallinen arvo.
Enin osa Päivärinnan kertomuksia on pieniä, tilapäisiä situatsiooni-kuvia, joissa ulkopiirteet ovat hyvin selviä, keskustelut ja niissä ilmenevät luonteet omituisia. Varsinkin on kansannaisen sieluelämä syvällä ja hienolla käsityksellä kuvattuna, esim. Vaimoni, jonka vertaista tuskin uskoisi siinä säädyssä löytyvän. Pitemmissä kertomuksissa pistävät viat ja vaillinaisuudet enemmän silmään. Niissä haittaavat toiminnan yhtäjaksoisuutta monet ja laveat sivutapahtumat ja syrjämietteet ynnä yleensä esteettisen suhtaisuuden puute.
Päivärinta on kansamme kaikista tunnetuin ja suosituin kaunokirjailija. Hänen kirjallisen toimensa vaikutus maassamme kohoovaan valistukseen ei ole siitä syystä vähäksi arvattava. Myös ulkopuolella maamme rajoja on se ensinnä kääntänyt huomion suomalaisen proosakirjallisuuden, samoin kuin aikoinaan Kalevala runoutemme, olemassa oloon.
Viimeisinä vuosikymmeninä on suomenkielinen kirjallisuutemme alkanut varttua siksi, mitä omantakeinen kansalliskirjallisuus muissa maissa on. Myös suhteellisesti — maassamme ilmestyvään ruotsinkieliseen verraten, latinankielisestä ei ole enää puhettakaan — on se kasvanut ja yhä kasvamassa. Eikä toisin voi olla; sillä se, mikä niin aavistamattoman korkealle kohotti ruotsinkielisen kirjallisuuden vuosisatamme keskivaiheilla — mainittakoon ainoasti Runeberg'in Fänrik Ståls sägner (Vänrikki Stoolin tarinat) 1848 ja 1860 sekä Topelius'en Fältskärns berättelser (Välskärin kertomukset) 1853-67 — oli suomalaisen kansallisuuden aate. Mutta kun mainittu kirjallisuus isänmaallisuuden elähyttämänä aikansa on vaikuttanut maamme sivistyneihin, luoden heihin suomenmielisyyttä, on aivan luonnollista, että tämä aate ulkomuotonsa, kielensäkin puolesta suomalaistuu. Mitä uusiin kirjallisiin tuotteihin tulee, on painopiste jo siirtynyt suomalaiselle puolelle.