KOLMAS LUKU. Kansallinen eli Fennomaanein aikakausi. (continued 2)

Niinkuin jo nimestä näkyy, ei Topelius'en kokoelma sisällä yksistään vanhan kansan runoja, vaan myös uudempia, tunnettujen talonpoikaisten runoseppien tekemiä, vieläpä herrasmiestenkin sepittämiä taiderunoja viime vuosisadalta. Kumpaistakin laatua on jokaisessa vihkossa, kuitenkin tarkoin eroitettuna toisistaan. Runoja toimittaissaan teki hän ainoasti pienempiä muutoksia ja tasoitteli vähän oikeinkirjoitusta; mitään yhdenmukaisuutta kielessä hän ei tavoitellut, vaan piti luonnollisena, että runojen kotiperä puheenparresta voitaisiin havaita. Muutaman julkaisemansa runon on hän kahdesta eri toisinnosta pannut kokoon.[116] Paikat, mistä mikin runo on saatu, ilmoittaa Topelius, vaikk'ei aivan tarkoin; nähtävästi hän ei julkaisun tieteelliseen puoleen pannut huomiota ja tapahtui tämä ilmoittaminen vasta toisesta vihkosta alkaen muiden kehoituksesta. Sitä vastoin on hän ensimmäinen, joka on tullut ajatelleeksi, että runomme mahdollisesti eivät olekaan siellä syntyneet, missä ovat näennäisesti täydellisimpänä säilyneet. Toisen vihkon esipuheessa hän lausuu: "Muutamista keksitään myös etelämpi sekä runoin että kansan syntymämaja, koska esimerkiksi Lapin maan rajoilla runo mainittee tammipuusta, joka ei luonnan kasva koko Pohjan maalla".

Suurin merkitys on Topelius'ella kuitenkin sen vaikutuksen kautta, joka hänen julkaisullaan on ollut Lönnrot'iin. Aivan samaan tapaan, näet, Lönnrot julkaisi ensimmäisen matkansa tulokset pienissä vihkosissa, joita ilmestyi kaikkiansa neljä vv. 1829-31, nimellä Kantele taikka Suomen kansan sekä vanhoja että nykysempiä runoja ja lauluja. Topelius'en keksintö, että runoja löytyi ulkopuolellakin maamme rajoja, etenkin Vienan läänissä, antoi myös aiheen Lönnrot'in matkustuksiin sinne ja Kalevalan paraitten osien kokoonsaamiseen. Vaan ennen kaikkia omisti Lönnrot Topelius'elta hänen kansallisen käsityksensä. "Vähästä arvosta", se oli Topelius'en periajatus, "on se kansa, joka ei kieltänsä rakasta, sillä kieli on se suuri liitto, se vahva sidet, joka tekee kansan kansaksi, valtakunnan vahvaksi; ja suomen kaunista, taipuvaa ja suloista kieltä, kuka maamme mies sitä ei kalliina pitäisi?"

8. Uudemman kansanrunouden edustajat.

Puheenaolevalla ajalla astuu myös suurempi joukko yksityisiä runoniekkoja kansamme syvistä riveistä kirjallisuutemme rintamaan. Heidän edustamaansa uudempaan kansanrunouteen, niinkuin jo on mainittu, ovat vaikuttaneet sekä vanhat kansanrunot että edellisen aikakauden suomenkieliset, herrasmiesten sepittämät tilapää-runot. Tilapäistä laatua, näet, ovat näiden talonpoikaisten runoniekkojen tuotteet suurimmaksi osaksi: häissä, hautajaisissa, talkoissa ja muissa pidoissa syntyneitä hetkellisiä mielijuohteita eli n.k. improvisatsiooneja. Osaksi ne ovat kuitenkin mietiskelemällä kokoonpantuja. Maamiehen työ on sitä laatua, ett'ei se ajatusta estä muilla aloilla liikkumasta. Pitempien mietelmärunojen sepittämiseen menee usein kauan aikaa, välistä vuosikausiakin. Niin esim. mainitaan erään runoniekan tehneen runoa uudesta kirkosta, jota aloitti silloin, kun sen perustuskivi pantiin, ja johon sitten lisäsi yhä uusia säkeitä, sitä myöten kuin kirkko kohosi.

Vanhemman kansanrunouden vapaata mielikuvituksen lentoa näissä runoissa harvoin tapaa; tavallisesti ne liikkuvat arkipäiväisen todellisuuden piirissä. Niiden tehtävä rahvaamme keskuudessa on ollut sama kuin nykyisen sanomakirjallisuuden, ja aineitten valinta on ollut sen mukainen. Mitä merkillistä pitäjällä tapahtui, siitä piti heti tehtämän runo. Semmoisia runon aineita ovat kirkkoin ja ruukkien rakennukset, järvenlaskut y.m. Runoniekka kuvailee hyvin tarkasti, miten kaikki on tapahtunut, laulaa kirkon penkkinensä, nauloinensa ja ruukin rattainensa, kehrinensä; lopuksi lukee kiitokset työn sekä teettäjille että tekijöille. Näiden aineiden omasta laadusta seuraa, että niistä tehdyt runot eivät ole juuri muuta kuin värssyyn pantua proosaa, kalunkirjoitusta runoksi. Toisia aiheita runontekoon antavat merkilliset luonnon tapahtumat: valitusrunoja syntyy katovuosina, riemu- ja ylistysvirsiä taas hyvän vuodentulon johdosta. Vielä on runoja rakasten pappien ja muitten suosittujen virkamiesten kuolemasta tai poismuutosta. Vaan ei runoniekka aina pysy oman pitäjänsä rajoissa; hän laulaa myös koko kansaa koskevista asioista. Paljon on runoja uusista tärkeistä asioista ja hankkeista, esim. Saimaan kanavasta, kiitoslauluja keisarille, valitusrunoja hänen kuolemastaan, sotalauluja, riemurunoja rauhasta; joskus tapaa historiallisiakin runoja. Kaikista kansallisista aiheista on kuitenkin yksi ollut muita tenhosampi runoniekkoja lauluun nostattamaan: suomenkielen sorrettu tila. Katkerat ja surulliset ovat heidän valituksensa siitä, että kansan kieli on ollut kahleissa pidettynä ja herrojen seuroista ulos suljettuna; korkealle raikkuu heidän riemunsa joka kerta kun joku luonnoton, ikivanha este murtuu; sydämellinen on heidän kiitoksensa kaikille suomenkielen edistäjille ja puolustajille, erittäin Suomalaisen Kirjallisuuden Seuralle. Kuitenkaan ei voi kieltää, että paraillakin runoniekoilla on halpa käsitys siitä, mitä kieli kansalle on. He eivät paljoa vaadi, he toivovat vaan, että virkamiehet osaisivat kansan kieltä ja antaisivat paperinsa myös suomeksi.

Kertovaisten runojen ohessa, jotka vastaavat uutisosastoa sanomalehdissä, on vielä opettavaisia runoja, joita voisi verrata sanomalehtien pääkirjoituksiin. Runoniekoilla oli enimmiten suurempi oppi kuin muilla talonpojilla. Raamatun, joka niin kauan on ollut Suomen kansan melkein ainoana tiedonlähteenä, he tavallisesti perinpohjin tunsivat. Lisäksi tulivat ne tiedonmuruset, joita he muutamista siihen aikaan ilmestyvistä viikkolehdistä ja muusta vähäisestä kirjallisuudestamme olivat voineet itsellensä koota. Tällä opillansa he toisinaan hieman kopeilivatkin ja mättivät sitä runoihinsa välistä liiaksi. Opettavaisia runoja on kahta laatua. Niitä on semmoisia, joissa runoniekka ilmaisee tietonsa jostakin aineesta, mielellään loitsurunojen tavalla tunkeutuen syvimpiin syihin ja syntyihin. Toisia on, jotka koskettelevat kansan tapoja. Niillä runoniekat ovat paljon hyvää vaikuttaneet. Sekä yksityisten että koko pitäjäin, maakuntain tai säätyin vikoja ja paheita he vetävät yleisön silmien eteen, milloin pauhaten kuten Juutalaisten muinaiset profeetat ja osoittaen Jumalan rangaistuksena yleisiä onnettomuuksia, niinkuin sotia, kulkutauteja, katovuosia y.m., milloin taas nostattaen kaikki pilkan henget liikkeille. Sarvipäitä kokkapuheita, kirvellyttäviä ivauksia, pisteleväisiä valekiitoksia satelee onnettoman uhrin päälle, sattuen kipeimmille paikoille, arimpiin kohtiin. Moni näistä rangaistusrunoista on uudemman kansanrunoutemme paraita tuotteita. Niitä ovat välistä sepittäneet useammat runoniekat yhdessä, kukin puolestaan lisäten jotakin edellisen jatkoksi.

Sattuupa välistä niinkin, että pilkkaajata toinen virkaveli samoilla aseilla kostaa. Silloin syntyy runokahakka, joka soimausten runsaudessa ja ruokottomuudessa, jos kohta ei aina terävyydessä, vetää vertoja Ruotsin kirjallishistoriassa niin mainiolle Kellgren'in taistelulle Thorild'in kanssa. Valheita ja perättömiä syytöksiä vilskuu näissä kiistelyissä yhtähyvin kuin oppineitten kirjallisissa riidoissa. Välistä vastaaja ei puhu ainoastaan omasta puolestansa, vaan puolustaa kokonaista seurakuntaa tai säätyä, jota toinen on soimannut.

Uudemman ja vanhemman kansanrunoutemme välillä on sekin eroitus, että runon tekijä on nimeltänsä tunnettu. Tätä nimen säilymistä on edistänyt se seikka, ett'ei runoja enää ainoastaan muistin säilytettäväksi uskottu, vaan tavallisesti levitettiin myös kirjoitettuina, jopa painettuina. Itse runosepätkin pitivät lukua siitä, että heidän nimensä tulisi kuuluisaksi. Vielä suurempi on eroitus uudempien ja vanhempien runojen arvossa. Harvoin enää ilmautuu mitään syvempää tuntoa, jalompaa intoa, todellisempaa runohenkeä, joka kerrottavansa ikään kuin kirkastaa. Useimmiten runoniekka esittää ainettansa aivan realistisella tavalla, semmoisena kuin sen luonnossa näkee. Vertauksia ja kuvia on vähän ja nekin harvoin uusia, omituisia; enimmät ovat Raamatusta, virsikirjasta tai vanhoista runoista lainattuja. Jos vertaus toisinaan on uusi, niin sitä sitten yhdessä runossa niin monta kertaa jätkytetään, että se käy ikäväksi. Muutenkin tulevat runot usein pitkäveteisiksi.

Tämän luettuaan moni ehkä kummeksinee, kuinka Suomen uudemmasta kansanrunoudesta sen enempää enää viitsii puhua. Toiselle kielelle käännettynä ei se juuri minkään arvoista olisikaan. Mutta suomenkielen runollinen luonne, sen rikkaus kuvailevista lausetavoista, alkusoinnun sekä kerron suloisuus vaikuttavat sen, ett'ei näitä runoja saata aivan halveksittavina pitää. Jos niissä sitä paitsi tapaamme, vaikka kohta ei syvää eikä ylevää, vaan kuitenkin vakavaa ja harrasta rakkautta hyvään ja toteen, omaan maahan ja kansaan; jos tämän tunteen näemme puettuna koristelemattomaan, mutta lapsellisella yksinkertaisuudella viehättävään kieleen ynnä sujuvaan ja sulavasti soivaan runomittaan; jos muiden huonompain joukosta löydämme rihmallisen semmoisia, jotka pitkäpiimäisyyden kuoresta irti perattuina, kiiltävät kalliina runohelminä, — niin täytynee Runottaren ihanimpiinkin antimiin tottuneen myöntää, että on oikeus puhua Suomen kansan runollisuudesta vielä tällä vuosisadalla. Rahvaallemme, jolle muinaisten runoin muistosta haihduttua ei olisi muuta runollista ravintoa jäänyt kuin virsikirjan pahanpäiväisesti katkotut ja runnellut laulut tai vielä huonommat, sisällyksensäkin puolesta usein kelvottomat arkkiveisut, on näistä runoista ollut suuri hyöty. Niiden ansioksi on luettava, ett'ei kauneuden tunto Suomalaisissa ole peräti turmeltunut; ne ovat heidän mieltänsä ylentäneet, niin ett'eivät he, niinkuin monen muun maan rahvas, ole kokonaan kiintyneet maallisiin, rahallisiin asioitsemisiin. Muistettava on myös opettavaisten ja pilkkarunoin terveellinen vaikutus kansan tapoihin, kun käydään päättämään, onko näistä runoista Suomen rahvaalle ollut etua.

Uudemman kansanrunoutemme yleistä luonnetta tarkasteltuamme, tulisi meidän siis vielä tutustua muutamiin sen etevimpiin edustajiin. Mitä elämäkertoihin tulee, niin ei kuitenkaan saa mitään erinomaista odottaa, sillä heidän elämänsä on tavallisesti kulunut kaikessa hiljaisuudessa kotipellon pientarilla, kotijärven lainehilla.

Tämän ajan talonpoikais-runoilijoista on osaksi edelliseen aikakauteen kuuluvana jo mainittu Paavo Korhonen eli Vihta-Paavo, jonka nimi on ollut laajalti tunnettu sekä talonpojille että herroille. Hänen runonsa ovat levinneet kaikkiin Suomen seutuihin ja yli maan rajainkin samonneet, Inkeriin ja Venäjän Karjalaan saakka. Eivätkä ne ole ainoastaan suusta suuhun kulkeneet; hänen runojansa on myös sanomalehdissä ja erikseen arkkiveisuina tullut painetuksi enemmän kuin minkään muun kansanrunoilijan. Vieläpä on hän ainoa, jonka sepitelmiä on yhteen kerätty ja erinäisenä kirjateoksena julkaistu.

Paavo Korhonen syntyi v. 1775 Vihtajärven talossa Rautalammilla, Hänen laululahjansa tuli ilmi hyvin aikaisin. Ulkonaisena herättimenä hänellä oli eräs nimismies Kokki, niillä tienoilla tunnettu lahjakontti ja rahankiskoja. Tästä hän, näet, laittoi pilkkalaulun, jonka maine heti levisi pitäjälle. Kaikkianne, missä vaan pitoja oli, kutsuttiin häntä sitä laulamaan. Kohta ruvettiin Korhosella muitakin runoja teettämään. Myöhemmin, kun hänen kuuluisuutensa yhä eneni, tuli usein kaukaisista pitäjistä lähettiläitä pyytämään häneltä runoja, etenkin pilkallisia. Vaan eivät Korhosen runot ole kaikki näin teettämällä syntyneet; omaksi huvikseen hän ulkotöillä ollessaan aina sepitteli runoja. Myös on monta semmoista, joita hän pidoissa äkkiä innostuneena laikahti laulamaan. Nämät hupaisen hetken lapset ovat useimmiten sen kanssa kadonneet, kun ei niitä aina älytty eikä keritty paperille panna. Yhtä lyhyt-ikäisiä ovat monet Korhosen kirjoitetuistakin runoista olleet; sillä hän jakeli niitä kenelle hyvänsä huolimatta siitä, mihin ne joutuivat. Mieleltään muutenkin nöyränä ei Korhonen runoelmistaankaan suurta lukua pitänyt. Hävinneiden runojen lukumäärän voi arvata hänen omasta vastauksestansa, kun häneltä kysyttiin, kuinka monta oli kaikkiansa sepittänyt: "saattaisi niitä tulla, mimmoisia lienevätkin, tuo kistullinen, jos kaikki koottuna siihen mahtuisivatkaan!"

Isänsä kuoltua olisi Paavon vanhimpana poikana pitänyt ruveta talon isännäksi; mutta sen kunnian ja edesvastauksen heitti hän nuoremmalle veljelleen, pitäen huoletonta elämää parempana. Tähän päätökseen taisi olla toinenkin syy: hän näet tiesi olevansa viinaan menevä ja pelkäsi talon rappiolle joutuvan, jos itse siinä tulisi hallitsemaan. Mieleisin työ oli hänelle kalastaminen ja metsänkäynti, varsinkin oli hän taitava ketunpyytäjä. Kaikki, mitä saaliistaan sai rahaa, antoi hän säännöllisesti äitinsä haltuun, sillä välipuheella että saisi pari ryyppyä päivässä. Äitiänsä hän viimeiseen asti hellyydellä ja rakkaudella kohteli, ja yleensä eli talonväen kanssa sovinnossa; ennen kärsi pientä vääryyttäkin, kuin rupesi riitelemään. Selvällä ymmärryksellään ja etevällä runotaidollaan, johon tuli lisäksi talonpojissa siihen aikaan harvinainen oppi, olisi hän kohonnut vielä suurempaan maineesen ja arvoon, joll'ei olisi antautunut viinan surkeaan orjuuteen. Itse hän sitä karvaalla mielellä ajatteli, vaan ei kyennyt siitä vapautumaan. Kuinka hän siihen oli joutunut juuri runontekonsa kautta, kuvailee hän seuraavin sanoin:

Tämän vian tähden hän ei katsonut itseään kelvolliseksi vieraaksi Herran pöydälle, eikä käynyt enää pyhällä ehtoollisella, sen jälkeen kuin oli ripille päässyt. Kuolema hänet kohtasi syksyllä 1840. Hän oli lähtenyt kalaan, vaan ei ollut tullut takaisin. Useampia päiviä etsittyään löysi hänet veljensä veneestä, jonka tuuli oli syrjäiseen lahdelmaan ajanut. Kuinka yleisen kaipauksen hän jätti jälkeensä, osoittavat ne runot, joita hänen muistokseen tekivät monet runoniekat, paitsi muita Fredrik Cygnaeus ruotsinkielellä.

Kääntykäämme nyt tarkastelemaan Paavo Korhosen runoja, joita Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kustannuksella Lönnrot toimitti painosta v. 1848. Niistä näemme, että häneltäkin puuttuu ylevämpää runointoa. Mutta terävällä ymmärryksellään hän asiat selvästi esittää, välistä elävästi kuvaillen ja aina hyvää puolustaen. Kun sen lisäksi näemme, että hän runsaista oppivaroistansa osasi runoihin panna säätyveljilleen tuntemattomia ja miellyttäviä tietoja, niin emme voi sitä kummeksia, että nämät häntä niin suuressa arvossa pitivät. Vielä on hänelle ansioksi luettava, että hän runoja tehdessään malttoi mielensä eikä niitä liiaksi venyttänyt. Kertovaisten runojen joukossa on hänellä kaksi 1808 vuoden sodasta, useampia kirkonrakennuksista ynnä muista seurakunnan hankkeista, yksi 1817 vuoden riemujuhlasta, jossa hän lyhykäisesti esittää uskonpuhdistuksen koko historian. Opettavaisissa runoissaan panee hän useimmiten neuvonsa vanhan ukon suuhun, joka kummastuksella ja mielikarvaudella katselee nykyisen maailman menoa. Siten kuvaa esim. runo Turhuudesta elämää kirkkomäellä. Lystillinen monin paikoin on runo Viinasta. Moiterunoista mainittakoon runo Mustilaisista ja varsinkin Herrojen kyytiajosta. Jos hän näissä säälimättä rankaisi syyllisiä, niin hän toisissa esiintyi aina valmiina puolustamaan säätyänsä ja maamiehiänsä, milloin heitä syyttömästi soimattiin, esim. runossa Savonmaan herjaamisesta. Kiitosrunojakin on hän paljon kirjoittanut sekä herrasmiehille että talonpojille, muiden muassa Suomalaisen Kirjallisuuden Seuralle. Näille ovat myös sukua ne valitusrunot, joita hän on kirjoittanut keisari Aleksanteri I:n ynnä muiden kuolemasta. Kalevalan sankareista on kaksi Korhosen sepittämää runoa, nimittäin Väinämöisen veljenpojasta ja Ilmarisesta (hevosen kengittäjänä). Mutta turhaan niistä etsii jälkeäkään Kalevalan ihanteellisesta maailman käsityksestä ja runollisesta esitystavasta. Siinä vaan ovat nämät runot Kalevalalle sukua, että niissä paljon loitsitaan ja kaikki kalut ovat eriskummaisia. Niinpä esim. Väinämöisen veljenpoika kasvattaa oravaa hevoseksi, joka terävin kynsineen hyvin kelpaa liukkaalla jäällä liikkumaan; yhtä ihmeelliset ovat ajoneuvotkin: rahkeet tervaksista, vemmel karhun rintaluista j.n.e. Viimeksi on mainittava, että jo Korhonen kirjoitteli myös uudenmuotoisia lauluja.

Luonnollista oli, että Korhosen esimerkki vaikutti lähinnä hänen omiin pitäjäläisiinsä. Ei voikaan mikään muu pitäjä Suomessa ylpeillä niin monesta tunnetusta runoniekasta kuin Rautalampi, ja pienempiä sanaseppiä on siellä löytynyt milt'ei joka kylässä. Paitsi Paavo Korhosen omaa tytärtä Anna Reetaa, joka muun muassa on kirjoittanut isänsä kuolemasta, ovat vielä Ihalainen ja molemmat Lyytiset nimeltänsä tunnetut.

Juhana Ihalainen syntyi v. 1798 erään loisvaimon aviottomana lapsena ja sai jo pienenä poikasena itse elätellä henkeään kerjäämällä pitkin pitäjää. Myöhemmin rupesi hän ensin renginpalvelukseen, jossa oli kuusi vuotta, ja sitten, jouduttuaan kovan taudin alaiseksi, räätälin-ammattiin; mutta yhä jatkuva tauti hänet teki tähänkin työhön kykenemättömäksi, niin että hänen täytyi loppu-ikänsä taas elää ruotivaivaisena toisten armoilla. Puuttuva kasvatus saattoi hänet alussa huonoille teille, varkauteen, josta hänelle tuli raippavitsa-rangaistus. Vaan aikaisin hän näkyy kääntyneen vakaisiin ajatuksiin, niinkuin hänen runonsa näyttävät, jotka kaikki ankarilla, joskus pilkansekaisilla sanoilla moittivat kansassa vallitsevia pahoja tapoja. Hän kuoli v. 1856.

Pentti Lyytinen, talollisen poika, oli syntynyt v. 1783. Tuli v. 1813 kotivävyksi Toholahden kestikievariin, jonka sitten peri omaksensa. Paraalla iällänsä oli hän lautakunnan jäsenenä ja kuudennusmiehenä. Juoppouden tähden täytyi hänen kuitenkin luopua näistä luottamusviroista. Paria vuotta ennen kuolemaansa jätti hän kestikievarinkin toimen ottopojalleen. Hän kuoli v. 1871. Lyytinen osasi kirjoittaa, vieläpä hyvin kauniisti n.k. helmikirjoitusta,[117] joten hänen runojansa on säilynyt suuri joukko. Painettuna löytyy moni niistä Viipurin Sanansaattajassa ja Maamiehen Ystävässä sekä Suomettaressa. Luonteeltaan oli Lyytinen hyvin iloinen ja leikillinen, jopa hiukan kevytmielinen. Se ilmautuu myös monessa hänen runossaan, esim. tuossa lystillisessä laulussa Kestikievarin viran painosta. Huomattava on. että hän usein, hyljäten vanhan kansallisen runotavan, viljeli uudempia, virsikirjasta mukailtuja värssy mittoja.

Hänen veljensä poika Opatti Lyytinen, syntynyt Vesannolla Rautalammin kappeliseurakunnassa 1832, kuuluu oikeastaan vasta seuraavaan aikaan. Tämäkin on kirjoittanut, paitsi runoja, myös lauluja, jotka häneltä jo sujuvat paljoa paremmin kuin miltään vanhemmalta runoniekalta. Hänellä on hellempi tunne ja ylevämpi runo-into kuin aikaisemmilla runolaulajilla. Uudemman taiderunouden vaikutus häneen näkyy selvästi. Hänen nuoruuden kyhäelmiänsä on painettuna Suomettaressa 1855-56 ja Lasten Suomettaressa 1856; niistä mainittakoon Linnun laulu niminen. Myöhemmin näyttää hänen runosuonensa ehtyneen, joku ainoa runopätkä löytyy julkaistuna Kuopiossa ilmestyneessä Savo-lehdessä.[118]

Kun v. 1845 eräs pietarilainen taiteilija oli kutsuttu Helsinkiin Elias Lönnrot'in muotokuvaa maalaamaan, päättivät muutamat kansanrunouden ystävät samalla miehellä kuvauttaa myös joitakuita kansanrunoilijoita. Ylioppilas Sakari Cajander, innokas suomalaisuuden ja suomalaisen kirjallisuudenkin harrastaja,[119] lähetettiin heti semmoisia hakemaan ja hän toi niitä kolme: Olli Kymäläisen, Pietari Makkosen ja Antti Puhakan. Sekä Porvoossa että Helsingissä otettiin heidät hyvin kohteliaasti vastaan. Heitä vietiin katselemaan kaikkea, mitä vaan erinomaista oli nähtävänä, heitä käytettiin ylioppilaitten kokouksissa ja heille pidettiin suuria juhlapitoja. Joka paikassa he lauloivat runojansa, ja Kymäläinen kanneltakin soitteli. Heidän yhteisestä kuvastansa julkaistiin jo samana vuonna jäljennös mainitussa Necken nimisessä kalenterissa.

Olli Kymäläinen, mökkiläisen poika, syntyi Leppävirroilla v. 1790, muutti Heinävedelle 1840. Täällä oli hän kauan aikaa myllärinä Karvion maakartanon tiluksilla, Runontekoon mainitaan hänen ruvenneen 47 vuotiaana, siis vasta muutamia vuosia ennen muuttoansa, ja hänen ensimmäinen runonsa olleen kotipitäjän "Leppävirtain puolustus" Kuopiolaisten moitteita vastaan. Loppu-ijällään hän luopui myllärin ammatista ja rupesi torppariksi. Maanviljelyksen heitti hän kuitenkin kokonaan perheelleen, itse sepitellen kaikellaisia koneita, johon hänellä oli erityinen taipumus. Hän kuoli v. 1855. Kymäläinen on verrattomasti etevin kaikista tämän vuosisadan talonpoikaisista runoilijoistamme; sen myöntänee jokainen nykyisen kansanrunoutemme tuntija, vaikka ei suostuisikaan Runeberg'in ylistyssanoihin tälle runo veljellensä: "jos sinä, Olliseni, kirjoittaa osaisit, niin tulisi sinusta paljoa etevämpi runoseppä, kuin minä olen". Valitettavasti on kirjoitustaidon puute vaikuttanut sen, että useimmat hänen runoistansa ovat jälleen unohtuneet ja kadonneet, Hänen laulutoverinsa Sormunen, joka enimmät kuului osanneen, oli naidessaan kerettiläisvaimon luvannut, ett'ei semmoisiin muka jumalattomiin renkutuksiin enää puuttuisi, ja olikin melkein kaikki unohtanut, kun niitä häneltä tiedusteltiin. Jommoinenkin joukko on niitä kuitenkin saatu kootuksi Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkistoon. Runoilu sujui Kymäläiseltä yleensä hyvin helposti ja sulavasti; varsinkin kuvailee hän luonnon ihanuutta lämpimällä tunteella. Meille säilyneistä runoista on erittäin kaksi tässä suhteessa huomattavaa: Kiitos Luojalle hyvästä vuoden tulosta Viipurin Sanansaattajassa 1840 ja Runo Punkaharjusta Necken-kalenterissa 1845. Myös tiedetään Kymäläisellä olleen kauniin äänen ja hänen laulua hartaasti harjoitelleen.

Pietari Makkonen syntyi v. 1785 Hanhijärven talossa Kerimäellä, Hänen nuoruutensa ja yksi osa mies-ikääkin kului köyhyydessä, mutta sitten hän tuli ahkeran työn kautta varakkaaksi. Äidiltä opittuansa lukemaan, ahmaeli hän kaikkia kirjoja, mitä vaan sai käsiinsä. Runoja ja lauluja hän varsinkin luki mielellään, josta sai kauneudelle herkän korvan ja tunnon. Myöhemmin myös kynätaitoon harjaannuttuaan, tuli hän halukkaaksi itsekin kirjallisuutta kartuttamaan. Lukiessaan ei hän milloinkaan umpisilmin uskonut, mitä kirjoissa sanottiin, vaan mietiskeli ja tutkiskeli, soveltuiko kirjan-oppi kokemukseen. Minkä tällä tavalla oli todeksi havainnut, sen hän puki runon muotoon muillekin opiksi. Kuitenkin oli hän jo 50 vuoden vanha, kun hän kirjoitti ensimmäisen runonsa. Aihe siihen oli seuraava. Makkosen kotikylään oli tullut juoppo koiransilmä nimeltä Kokki, joka oli siellä alkanut tehdä kolttosiaan. Tästä Makkonen suuttui ja päätti rangaista häntä pilkkarunolla. Vaan ei toinenkaan ääneti ollut, ja siitä syntyi heidän välillänsä julma runokahakka, jossa ei sanoja säästetty. Viimein he sopivat keskenään, eikä Makkonen sen koommin enää kenellekään antanut runojaan Kokista; jälkimmäinen ei ollut yhtä jalomielinen. Makkonen rupesi nyt sepittämään runoja muistakin aineista ja tuli siitä taidostaan sangen kuuluisaksi. Kelvollisuutensa tähden oli hän muutenkin hyvässä arvossa pitäjäläistensä kesken, niin että valittiin kuudennusmieheksi sekä kirkon rakennuskassan hoitajaksi. Hän kuoli v. 1851. Naimisistaan oli hänellä poika Antti, joka oli myös perinyt isänsä runolahjasta.

Laadultaan ovat Makkosen runot enimmäkseen opettavaisia; hän niillä tarkoittaa säätynsä valistumista, väärien luulojen häviämistä ja tapain parannusta. Tämä runolaji on tavallisesti kuivanlaista ja kylmäkiskoista, koska siinä on enemmän älyllä sijaa kuin tunteella. Mutta Makkosen opetusrunoja lämmittää se, että niissä selvästi näkyy, kuinka hartaasti hän soisi kansansa edistymistä ja sivistymistä. Niissä myös viehättää elävä kuvaustaito, hilpeä leikillisyys, joka usein vähän pilkaksikin kääntyy. Runossaan Viinan töistä, jonka tähden pääsi Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran jäseneksi, hän viinaa ikäänkuin ihmistä puhuttelee, moittien sitä kavaluudesta ja konnankujeista; sitten vielä surkuttelee viinapannua, viinan äitiä, joka sikiönsä pahain töiden tähden on vankeuteen pantu ja saanut kruunun leiman poskeensa. Kuno Ukkosesta, joka pelon-alaisille lapsille selittää tämän ilmiön syntyä, sisältää kauniin luonnonkuvauksen. Semmoisissa runoissa, joissa itse ainekin on runollisempi, esiintyy Makkosen runolahja vielä selvempänä, niin esim. runoissa Ilolaulu Suomen kielen kasvannosta (Necken-kalenterissa) ja Ei ou yksin elänyttä (vastaus Gottlund'ille), samaten laulussa Suomen kielestä sekä runossa Punkaharjusta, jos se nimittäin, niinkuin muutamat arvelevat, olisi hänen eikä Kymäläisen tekemä.

Toisia molempia melkein miespolvea nuorempi on Antti Puhakka. Hän oli syntynyt Kontiolahdella 24 p. Huhtik. v. 1816. Isältänsä, jonka kuollessa hän oli ollut vasta 15-16 vuoden vanha, oli hänelle jäänyt perinnöksi korpeen äsken perustettu uudistalo ja useammat ala-ikäiset sisarukset. Miten hänen piti tulla toimeen, miten elättää koko sitä joukkoa? Näissä mietteissä käveli hän synkällä salolla, kolkossa korvessa, ja tuska ahdisti hänen rintaansa. Mutta yht'-äkkiä tuntui, kuin olisi jää hänen sydämmessään puhjennut, ja siitä kumpusi ensimmäinen runo. Hän lauloi kuinka: "Isä heitti itkemähän, äiti tänne ärjymähän — maalle muulle mustemmalle, — joss' ennen metsän petoset —karhut kiljui kankahalla — peurat juoksi poikinensa".

Se oli Puhakan runolähteen synty. Lohtuneena, virkistyneenä hän palasi kotiin. Siellä hän tarttui työhön sillä innolla ja voimalla, jota ei mikään este voi tieltä kääntää. Semmoiseksi oli isä, ankara mies, häntä pienestä pitäen kasvattanut. Muutamien vuosien kuluttua oli talo jo hyvässä kunnossa.

Samaa rohkeutta ja jäykkyyttä kuin korpitalon isännäksi ruvetessaan, osoitti Puhakka myöhemminkin monessa tilassa. Siihen aikaan hänen kotiseudullaan jokainen, joka kosia tahtoi, aina pyysi erästä puoliherraa avukseen. Joll'ei tämä ollut matkassa, niin oli muka turha vaiva yrittääkään, se oli yleinen ajatus. Mutta Puhakka, kun läksi taloonsa emäntää pyytämään, otti uhallakin vaan tavallisen talonpojan puhemiehekseen ja asia onnistui kuitenkin aivan hyvin, josta mainitun herrasmiehen arvo ainaiseksi aleni. Muissakin suhteissa hän aina mielellään taisteli joutavia ennakkoluuloja ja taikauskoa vastaan. Niin esim. kerran, sairaana ollessaan, tuotti hän luokseen mainion tietäjän sillä tekosyyllä, että tämä häntä parantaisi; mutta tarkoitus ei ollutkaan mikään muu kuin saada oikein selvää poppamiesten kaikista konsteista, että sitä paremmin voisi niitä pilkata ja tehdä tyhjäksi.

Pienestä pojasta oli Puhakalla ollut erinomainen tiedonhalu. Kirjoittamaan hän oppi lukkarilta, vaikka häntä seurakunnan silloinen pappi siitä muka joutavasta työstä epäsi. Myöhemmin hän mainitulta ylioppilas Cajander'ilta sai kirjoja, joiden avulla opetteli oikein kirjoittamaan. Muutamista näistä kirjoista sai hän myös ohjeita runonrakennukseen, josta hänelle oli paljon iloa. Mutta sanomattomaksi nousi hänen ihastuksensa, kun hän samalta ylioppilaalta sai Kalevalan ja Kantelettaren. Vanhoihin kansanrunoihin oli hän jo sitä ennen kotitienoillaan tutustunut ja itsestään ruvennut niitä keräilemään. Myöhempinä aikoina hankki hän itselleen vähitellen kokonaisen kirjaston, sitä myöten kuin alkava suomalainen kirjallisuus karttui, eikä pitänyt sitä yksistään omaksi hyödykseen, vaan lainaili ympäri pitäjää, huolimatta siitä että kirjat pahoin kuluivat.

Kirjoitustaitoansa hän rupesi käyttämään myös muuhun paitsi runontekoon. Siihen aikaan juuri Pohjois-Karjalassa ahkerasti ostettiin verotaloja perinnöksi. Puhakka, kun hänkin samaa hankiskeli, paljoksui sen virkamiehen vaatimuksia, joka semmoisia asioita talonpojille tavallisesti toimitteli. Hän yritti itse ja sai nähdä, että maksut olivat monta vertaa vähemmät, kuin mitä asian-ajaja ilmoitti. Se tieto levisi, ja tästä alkaen pyysi moni talonpoika Puhakkaa asiamiehekseen sekä näissä että muissa asioissa.[120]

Sama, silloin harvinaisempi kirjoitustaito ynnä myös hänen terävä älynsä teki, että Puhakalle yhä enemmän uskottiin kunnallisia toimia. Milloin sen maakunnankin hyödyksi oli jotain puuhattavaa, otti hän aina siihen osaa; niinpä on hän esim. Höytiäisen laskemisessa ollut osallisena. Siitä alkaen kuin meillä valtiopäiviä on pidetty eli vuodesta 1863 aina vuoteen 1882, paitsi vuonna 1867, on Puhakka ollut Liperin tuomiokunnan edusmiehenä talonpoikaissäädyssä, jossa hän vilkkaasti ja puheliaasti, välistä runomitallakin, otti osaa keskusteluihin, harrastaen edistystä ja vapautta kaikilla aloilla. Toisellekin puolelle Suomen rajaa on hänen vaikutuksensa ulottunut, sillä Vienan ja Aunuksen läänistä Kontiolahden kautta suurin joukoin kulkevissa Karjalaisissa kuuluu hän paljon vahvistaneen kansallisuuden tunnetta. Hän kuoli 30 p. Maalisk. 1893.

Puhakan runoissa ei ilmau varsinaista runo-intoa; hän ei osaa Kymäläisen tavalla kuvailla luonnon ihanuutta, eikä niinkuin Makkonen koristella runojansa kuvilla ja vertauksilla. Hän esittää asiat aivan semmoisina, kuin ne todellisuudessa ovat, mutta hän ne osaa niin elävästi ja humoristisesti tuoda ilmi, että niitä kyllä huviksensa lukee. Oikea mestari on hän pilkkarunoissa; niiden kautta hän varsinkin on kuuluisaksi tullut ja niiden tähden häntä on kovasti pelättykin. Paha vaan, että suuri osa vitsailee semmoisia kohtia kansan elämässä, ett'ei niitä sovi julkaista. Muutamia vuosisatoja takaperin, Fischart'in ja Rabelais'in aikoina, olisivat ne naurattaneet ylhäisimpiäkin seuroja; mutta nykyinen hienompiaistinen aika ei niitä enää sietäisi. Vaikka painattamattomina, ovat kuitenkin nämätkin, niinkuin muut Puhakan pilkkarunot, osaksi kirjoitettuin kopioin kautta, osaksi suusta suuhun levinneet, ja vaikuttaneet terveellisesti kansan tapoihin. Eikä hän ainoasti talonpoikien pahoja tapoja runoissansa ruoskitse, rohkeneepa hän myös herrojenkin, virkamiesten, vikoihin ryhtyä, jolla myös on paljon hyvää aikaan saanut. Paras kaikista hänen pilkkarunoistaan, jonka kautta hän tuli tunnetuksi ympäri koko Suomen, on Tuhman Jussin juttureissu. Se kuvailee kaikkia niitä vastuksia, jotka kohtaavat suomalaista talonpoikaa, kun virkakielenä on sille vieras kieli. Vähemmän onnistuneet kuin vanhan runomitan käyttämisessä, jossa Puhakka on harvinaisen taitava, ovat hänen kokeensa uudemmilla runomitoilla; kuitenkin on hänen laulujensakin joukossa yksi laatuaan aivan verraton, nimittäin tuo syvätunteinen, kaikessa yksinkertaisuudessaan sydämen pohjaa liikuttavainen Surulaulu 1850 vuoden kiellosta. Puhakan runoelmia löytyy useita painettuina sanomalehdissä; hänen jälkeensä jääneitä käsikirjoituksiansa on suuri kokoelma Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran hallussa.

Muita talonpoikaisia runoniekkoja tunnettiin Savon puolella: Paavo Tuovinen Maaningalla, joka 1820 luvulla on kirjoittanut runon Suomen kielen sorrosta ja toisen Suonen kielen kasvannasta; Taavetti Savolainen Kuopiossa, joka muun muassa on sepittänyt sururunon Paavo Korhosen kuolemasta; Iisakki Pietikäinen Pielavedellä ja Vilho Laitinen Suonnejoella. Karjalan puolella esiintyivät: Liperissä Olli Karjalainen eli Karjaliini, syntyisin Kerimäeltä, joka on kuvannut oman elämänsä Kulkurunossa ja lähettänyt Lönnrot'ille, paitsi omia, myös vanhan kansan runoja; Pentti Hirvonen Rääkkylässä, joka on kyhännyt kuvauksen Professori Lönnrotista lääkärinä; Lassi Mähönen Tohmajärvellä Värtsilässä, etupäässä laulujen tekijä. Pohjanmaalta olivat Elias Tuoriniemi, seppä Pyhäjärvellä, joka eli noin vuoden 1810 vaiheilla ja jolta on painettuna Topelius'en kokoelmassa yksi Juttu juomareista, toinen Suuresta tupakan puutteesta, kolmas Kirpusta ("tämä on juoru joutavasta, työ on tehty tyhjän eestä"); sekä Benjamin Seppänen ja lukkari Eerik Bisi Suomussalmella, joiden runoja, niinkuin myös edellä mainitun Pietikäisen, löytyy Lönnrot'in Mehiläisessä.

Huomattava seikka on, että nämät kaikki, samoinkuin Pohjois-Hämeesen kuuluvan Rautalammin runoniekat, ovat savolaisen asutuksen alueella syntyneet ja kasvaneet. Itse he mielellään runoissaan ilmoittautuvat Savolaisiksi ja käyttävät usein runonkerrossa Savo nimitystä vastineena käsitteelle Suomi; esim. Korhonen:

ja Puhakka:

Syystä siis sopii uudempaa kansanrunouttamme pitää nimenomaan savolaisena ilmiönä.

Tämäkin kansanrunous on nykyisin jo vanhentunut. Muinainen runomitta ei enää luontevasti ja virheettömästi suju, ja entinen runolaatu on kadottanut yhteiskunnallisen merkityksensä. Mutta onko Suomen kansan runohenki siihen sammuva? En sitä usko! Runollisuus on Suomen rahvaan luonteesen ja mieleen niin syvälle juurtunut, ett'ei sitä milloinkaan saa kokonaan irroitetuksi. Niinkuin Saimaan umpivedet Suomen sydämessä ovat meren yhteyteen auenneet, niin on Suomen ja erittäin Savon rahvaan tähän asti syrjässä piillyt sivistys tuhannen kanavan kautta tullut yhteyteen maailman sivistyksen äärettömän ulapan kanssa. Suomen talonpojankin näköala aukenee; ylevämpiä, avarampia ajatuksia herää hänen mielessään ja hänen sydämensä aallot kohoovat korkeammalle läikkymään. Nämät uudet tunteet, uudet mietteet eivät vielä ole runoksi puhjenneet; mutta kerran tulee laulu jälleen kaikumaan Suomenniemellä heleämmin, suloisemmin, runsaammin kuin milloinkaan ennen![121]

9. Uuden suomalaisen virsikirjan hanke.

Oli luonnollista, että se kansallinen ja kielellinen uudistus, joka Suomen erottua Ruotsista on kaikilla kirjallisuutemme aloilla havaittavana, ulottui myös hengelliseen kirjallisuuteen. Erittäin kääntyi huomio virsikirjamme moniin ja suuriin puutteihin. Lisäkehoituksen antoi vielä v. 1817 uskonpuhdistuksen muistoksi vietetty riemujuhla, jossa tilaisuudessa asetettiin komitea myös suomalaisen virsikirjan parantamista varten. Vanhain, pidettäviksi päätettyjen virtten korjaukset toimitti tämä komitea pääasiallisesti itse; mutta sijaan pantavien ja muuten lisättävien aikaansaamiseksi se myös kehoitti muita asiaa harrastavia olemaan avullisina. Se julisti useampana vuonna kaksi palkintoa virsikokoelmista, jotka vähintäin sisältäisivät 20 kelvollista virttä. Näin karttui vuosien kuluessa melkoinen joukko hengellisiä lauluja, joiden tekijöistä tai suomentajista ovat erittäin mainittavat: Ulvilan provasti Pentti Jaakko Ignatius, Pöytyän provasti Kaarle Helenius ja Kalajoen provasti Juhana Frosterus. Myös komitean esimies, arkkipiispa Jaakko Tengström, on itse monta virttä sepittänyt ja toisten tekemiä muodon puolesta silittänyt.

Pentti Jaakko Ignatius, virsikirja-komitean jäsen, syntyi v. 1761 Tuusulassa, jossa isä toimitti kirkkoherran virkaa iso-isän puolesta, Tuli ylioppilaaksi 1775 ja vihittiin papiksi 1780. Pääsi kirkkoherraksi Ulvilaan, monessa muussa seurakunnassa sitä ennen palveltuaan, v. 1824 ja kuoli 1827. Oli johtajia siinä liikkeessä, joka Lounais-Suomessa nousi vastustamaan Ruotsinvallan loppuaikoina yleistä uskonnollista välinpitämättömyyttä ja tapojen turmelusta. Hänen kokoelmansa Uusia suomalaisia kirkkovirsiä, joka ilmestyi v. 1824, sisältää 230 virttä, niissä 47 alkuperäistä ja muut mukaelmia. Vaikka ne ylipäänsä eivät osoita mitään suurempaa runollista kykyä, on niistä kuitenkin 8 katsottu sen arvoisiksi, että ovat otetut nykyiseen virsikirjaamme. Paitsi näitä virsiä on Ignatius, joka mainitaan olleen aikansa etevimpiä saarnamiehiä, julkaissut muutamia saarnoja sekä suomen että ruotsin kielellä. Ruotsiksi on hän vielä toimittanut painosta pari taloudellista kirjoitusta, toisen katovuosien kovain seurausten välttämisestä Pohjois-Suomessa, toisen viinan vaikutuksesta kansan työntekoon ja tapoihin.

Kaarle Helenius, sanakirjan tekijänä jo aikaisemmin mainittu, syntyi v. 1784 Yläneellä, jossa isä oli kappalaisena; iso-isä oli ollut rusthollarina Kirrin rusthollissa Säkylässä, Tuli ylioppilaaksi 1803, vihittiin papiksi 1808 ja maisteriksi 1810, pääsi jumaluus-opin kandidaatiksi 1812 ja lisensiaatiksi 1818. nimitettiin Pöytyän kirkkoherraksi 1824, jossa virassa kuolikin 1855. V. 1825 määrättynä virsikirja-komitean jäseneksi, ryhtyi hän työhön suurella innolla, jonka vertainen ei kuitenkaan ollut menestys. Alkuperäiset virsikokeensa on hän, paitsi v. 1837 toimittamassaan Uudessa suomalaisessa virsikirjassa, julkaissut Turun Viikkosanomissa 1820 luvulla. Paitsi näitä on hän myös toimittanut painosta suomennoksen 1819 vuoden ruotsalaisesta virsikirjasta nimellä Uudet suomalaiset kirkkovirret 1826, joka ei tyydyttänyt aikansakaan vähäisiä runollisia vaatimuksia. Arvoa vailla ovat niin-ikään ne monet maalliset lystilaulut, jotka hän salanimellä Kaarle Simonanpoika Pöytyällä eli Kirri Simonpoika painatti ensin Turun Viikkosanomiin, sitten osaksi eri arkeiksi.

Juhana Eerikinpoika Frosterus, syntyi v. 1751 Haukiputailla, jossa isä oli kappalaisena. Tuli ylioppilaaksi 1767, vihittiin papiksi 1771 ja tuli viimein Kalajoelle kirkkoherraksi 1809 ja kuoli Turun hiippakunnan vanhimpana pappina 1838. Lähetti komitealle pari kertaa virsiä ja sai niistä vähäisempiä palkintoja. V. 1826 painatti hän virtensä, 53 luvultaan ja melkein kaikki alkuperäisiä, nimellä Muutamia kristillisiä virsiä. Ne ovat kuitenkin jokseenkin laihat ja hengettömät, jonka tähden ei yksikään ole päässyt nykyiseen virsikirjaamme. Paitsi sitä on Frosterus vielä vanhoilla päivillään julkaissut Käsikirjan Christillisyyden opisa 1829. Nuorempana on hän kääntänyt suomeksi toisen osan August Herman Franke'n matkapostillaa 1780 sekä painattanut Suru-Runot isänsä kuolemasta 1788.

Jaakko Tengström, Suomen ensimmäinen arkkipiispa, syntyi 4 p. Jouluk. 1755 Kokkolassa, jossa isä oli apulaispappina ja koulumestarina. Tuli ylioppilaaksi 1771, maisteriksi 1775, pääsi siveys-opin dosentiksi 1778 ja 1780 ylimääräiseksi apulaisprofessoriksi filosofiassa. Siirtyi sitten jumaluus-opilliseen tiedekuntaan, jossa pääsi apulaisprofessoriksi 1783 ja varsinaiseksi 1790. Nimitettiin Turun hiippakunnan piispaksi 1803. Hänen suuria ansioitaan ruotsinkielisenä kaunokirjailijana ja tieteilijänä, kirkon ja valtion miehenä ei tässä ole paikka luetella. Mainittakoon ainoasti hänen kirjoituksensa lapsille, joita yksi kokoelma tuli suomennetuksikin v. 1836 nimellä Ajanviete lapsille.[122]

Tengström kuoli kesken suomalaisen virsikirja-komitean työtä 26 p. Jouluk. 1832; mutta komitea saattoi sen valmiiksi ja painatti v. 1836 ehdoituksensa kahtena paksuna nidoksena nimellä Uusia virsiä, kirkosa ja kotona veisattavia. Tässä tarjottiin Suomen seurakunnalle kokonaista 752 virttä, Valitettavasti ei ollut työ laisinkaan luonnistunut. Kieli ja runomitta olivat tosin sileät, sujuvat, mutta henkeä ja voimaa puuttui uusilta virsiltä peräti. Niin myös olivat säilytetyt vanhat virret muutetut aivan tuntemattomiksi, mehuttomiksi; niihinkin oli painunut ajan järkiperäisen eli ratsionalistisen maailmankatsannon leima. Sen vuoksi ei voinutkaan olla puhetta ehdoituksen hyväksymisestä kirkolliseksi kirjaksi. Yhtä vähän onnistunut oli se suomennos 1819 vuoden ruotsalaisesta virsikirjasta, jonka samana vuonna julkaisi Lemin kirkkoherra Jaakko Roschier (1787-1838) nimellä Psalmikirja, ruotsista suomeksi käätty.

Näin jäi virsikirja-asia entiselleen nukkumaan, kunnes v. 1863 toinen suomalaista virsikirjaa varten asetettu komitea kokoontui uutta ehdoitusta valmistamaan. Tämän komitean esimiehenä oli Elias Lönnrot.[123]

10. Suorasanainen hengellinen kirjallisuus.

Enin osa suorasanaista kirjallisuutta tälläkin ajanjaksolla on hartauskirjoja, jotka melkein kaikki ovat suomennoksia. Kielen puolesta ne vielä noudattavat vanhaa, ruotsinvoittoista kirjakieltä. Siinä kohden teki kuitenkin pietismi jyrkän käänteen. Nuori, innokas herännyt papisto, joka katkoi kuivettuneen oikeaoppisuuden kahleet, tuli etenkin Pohjanmaalla enimmiten myös kansanmieliseksi. Ja tämä kansallinen mieli vaikutti, että he myös ottivat käyttääkseen puhdasta, mehevää kansankieltä. He eivät näet hyväksyneet tuommoista pahanpäiväistä ruotsinsekaista mongerrusta "shielusta", "ylösrakennuksesta", "ymbärins-käändymisestä" y.m., vaan ammensivat kansanpuheen raikkaasta, runsaasti uhkuvasta lähteestä. Uusi henki ei mahtunut "kalottipäisten kaavapappein" ruostuneihin kaavoihin.

Uskonnollisessa kirjallisuudessa ensimmäinen uutta suuntaa edustava teos on Kemell'in kuuluisa suomennos Thomas a Kempis'en kirjaa Kristuksen seuraamisesta 1836, joka on vaikuttanut syvästi ja laajalti, erittäin ja ensiksi heränneihin hengellisiin kirjailijoihin ja saarnamiehiin. Klaus Juliana Kemell oli syntynyt 5 p. Marrask. 1805 Ylivieskassa, jossa isä oli kirkonpalvelijana. Tuli ylioppilaaksi 1824, vihittiin papiksi 1827, joutui kappalaisen sijaiseksi Alavieskaan, jossa kuoli, ennen kuin vakinaiseen virkaan oli päässyt, 21 p. Tammik. 1833. Kemell oli taitava runojenkin suomentaja. Useampia hänen runollisia käännöksiään löytyy Oulun Viikkosanomain ensimmäisissä vuosikerroissa, niissä tuo mestarillinen mukailus Bellman'ista Ystävä kullat. Mainittava on vielä, että hän oli alkanut kerätä aineksia mustalais-kielen sanakirjaan, joka kuitenkin tuli poltetuksi hänen kuolemansa jälkeen.

Toinenkin saman liikkeen herättämä uskonnollinen kirjailija Antero Wilhelm Ingman, ennen mainitun Eerik Aleksanteri Ingmanin nuorempi veli, sopinee tässä yhteydessä esittää, vaikka hänen kirjallinen vaikutuksensa varsinaisesti kuuluu myöhempään aikaan. Hän oli syntynyt Lohtajalla 7 p. Heinäk. 1819, tuli ylioppilaaksi 1838 ja maisteriksi 1844. Tieteihin oli hänellä harras halu, josta syystä hän mielellään olisi jatkanut jumaluus-opillisia tutkimisiansa ja pyrkinyt yliopiston opettajaksi. Mutta herännäisliikkeeseen liittyneenä ei hänellä ollut mitään toivoa päästä pyrintönsä perille. Vallanpitäjät pitivät, näet, tätä liikettä kirkolle, jopa valtiollekin vaarallisena. Siitä syystä oli esim. etevä ruotsinkielinen hengellinen runoilija Lauri Jaakko Stenbäck tullut estetyksi dosentinpaikkaa yliopistossa saamasta, toisia eteviä herännäispappeja oli lähetetty kauas pohjan perille syrjäisiin toimiin. Myös Ingman läksi, sen jälkeen kuin oli papiksi vihitty, vapaaehtoisesti Pohjanmaalle, apulaiseksi Niilo Kustaa Malmberg'ille Alahärmässä. Hän oli valinnut tämän paikan siitä syystä, että Malmberg oli herännäisliikkeen mahtavimpia johtajia; tämän mestarin huulilta toivoi hän saavansa kuulla jumalallisen totuuden puhtaimmassa muodossaan. Muutamien vuosien kuluttua havaitsi hän kuitenkin kauhuksensa, että johtaja itse oli aivan väärällä tiellä, salaa harjoitti inhoittavinta juoppoutta ja irstaisuutta. Tämä huomio herätti hänessä epäilyksiä koko suuntaa vastaan ja palautti hänet ankarain kirkollismielisten piiriin. Ajan pitkään ei kuitenkaan jäykän oikeauskoisuudenkaan kanta häntä tyydyttänyt; pian hän siitäkin jälleen luopui ja tuli nyt mutkittelemattomaksi, ihmissäädelmistä lukua pitämättömäksi raamattukristityksi.

Ylioppilaana oli Ingman myös hartaasti yhtynyt yliopistossa elpyneesen suomalaisuuden harrastukseen. Väitösnäytteekseen v. 1841 oli hän ottanut suomentaakseen Thukydideen historian ensimmäiset kahdeksan lukua. Herännäisyyden vaikutuksesta sai tämä suomalaisuuden harrastus sitten omituisen suunnan. Häntä rupesi kauhistuttamaan Kalevalan pakanallisuus. Hän tahtoi nyt rakennettavan suomalaisuuden peruskiveksi laskea yksistään Jumalan sanan ja täst'-edes voimansa ainoasti hengelliseen kirjallisuuteen pyhittää. Siinä toimessa ei hän enää huolinut edes Kalevalan kieltäkään jäljitellä, jota tähän saakka oli paraana ohjeena pitänyt, vaan otti uudeksi ojennusnuorakseen Pohjanmaan raikkaan kielen, semmoisena kuin sitä Kemell oli ruvennut käyttämään. Tämän uuden harrastuksen ensimmäisenä hedelmänä ilmestyi Lutherin Evankeliumi-postilla 1848-51, jonka suomentamisessa myös toinen "Pohjanmaan pappi" Frans Oskar Durchman[124] oli ollut hänellä apuna.

Päästyään Ylivetelin kappalaiseksi 1855, sai hän kirjallisuutemme hyväksi suorittaa vieläkin tärkeämmän työn; Suomen pipliaseuran kehoituksesta toimitti hän, näet, uuden Raamatun-suomennoksen, joka tuli painosta 1859. Siinä työssä on hän liikkunut varsin varovasti, korjaten ainoasti pahimmin loukkaavat kielivirheet; sillä hän ymmärsi, että, vaikka moni sivistyneempi vieläkin katsoi tämän kielenpuhdistuksen riittämättömäksi, suuri osa oppimattomista päin vastoin pelkäsi ja kammosi pienintäkin koskemista tuohon vanhuutensa kautta pyhyyden leiman saaneesen Jumalan sanan ulkomuotoon. Myöhemmissä raamatun-suomennoksissaan, joihin hän ryhtyi, sen jälkeen kun v. 1861 oli pipliakomitean jäseneksi määrätty, on hän tehnyt tehtävänsä perinpohjaisemmin. Näissä käännöksissä, jotka selityksillä varustettuina ja nimellä Raamatun selityksiä julkaistiin 7 vihkona 1868-77, on hän ponnistaen suomenkielen kaikkia voimia koettanut saada niin sanatarkan ja samassa niin mehevän, voimakkaan käännöksen kuin mahdollista. Onpa hän runollisissa osissa, niinkuin esim. profeetain kirjoissa, yrittänyt alkusoinnunkin viljelemisellä enentää runollista vaikutusta, jossa seikassa hän kuitenkin monesti on vähän liikoihin mennyt.

Sitä ennen oli jo Ingman'in alkuperäinen toivo saada kokonaan antautua tieteelliseen työhön toteutunut. Tultuaan jumaluus-opin kandidaatiksi 1860 ja lisensiaatiksi 1861, kutsuttiin hän v. 1862 yliopistoon toimittamaan raamatunselitys-opin professorin virkaa, johon sitten vakinaisesti määrättiin 1864. Molemmat väitöskirjansa on hän kirjoittanut ruotsiksi, jolla kielellä on julkaissut myös suuren joukon muita jumaluus-opillisia tutkimuksia.

Varsinaisten virkaan kuuluvien toimiensa ohella oli hänellä vielä aikaa harrastella suomenkielen lauseopin selvittämistä puheenjohtajana Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kielitieteellisessä osastossa (kts. Kirjallista Kuukauslehteä) sekä kirjoittaa Hämäläistä Osakuntaa varten, jonka inspehtorina hän oli, pari sangen hauskaa esitelmää suomalaisuuden suhteista vuosisatamme ensimmäisinä vuosikymmeninä.[125]

Ingmanilla oli myös professorina tapa pyhäaattoina jatkaa entistä sielunpaimenen-virkaansa ja kodissaan pitää raamatunselityksiä. Tämmöisessä toimessa kohtasi hänet 5 p. Syysk. 1877 kuolema, kadehdittava senkin puolesta, että se tempasi pois hänet pikaisesti, ilman vaivoitta. "Ei ole syytä rukoilla Jumalaa, että Hän varjelisi äkillisestä kuolemasta ylimalkain", oli hän itse kerran lausunut, "vaan ainoasti pahasta äkkikuolemasta, paatuneessa tilassa".

11. Sanomakirjallisuus.

Muussa suorasanaisessa kirjallisuudessa ansaitsee tällä ajalla enimmän huomiotamme sanomakirjallisuus. Uuden käänteen siinä suhteessa sai aikaan ennen jo mainittu Reinhold von Becker'in lehti Turun Viikkosanomat v. 1820. Se oli kokonaan alhaiselle kansalle aiottu, samoin kuin Lizelius'en Tietosanomat; mutta Becker oli sentään tehtävänsä paljoa korkeammalta, jalommalta kannalta käsittänyt. Hän oli ymmärtänyt, ett'ei talonpoikakaan ole luontokappale, jota käy paljaalla appeella tyydyttäminen. Turun Viikkosanomissa tosin myös, niinkuin hyvä olikin, joskus annettiin tarpeellisia neuvoja taloudellisista askareista. Mutta niiden pääsisällys kuitenkin tarkoitti talonpojan hengenviljelystä, ei vaan pellon parannusta. Turun Viikkosanomat tulivat kansalle oikeaksi tietoaarteeksi, jossa nykyajan sivistyksen kaikki alkeet olivat sille tarjona. Kerkeinkin katsahdus ensimmäisten vuosikertain ainehistoon todistaa sen heti. Niissä on kertomuksia luonnontieteiden alalta: Tulivuorista, Metalleista, Kuinka suoloja saadaan, Kaffe-pavuista, Elefantista, Strutsista eli nälkäkurjesta, Valaskaloista. Kesälinnuista, Valosta ja lämpimästä, Maan liikunnosta ja ääristä, Auringosta ja sen ympäri kulkevista planeetoista y.m. On toisia kertomuksia maista ja kansoista, esim. Mustalaisista, Lappalaisista, Virolaisista, Turkkilaisista, joiden lisäksi tulee lyhykäinen, vaan täydellinen maantiedon oppi ja Euroopan kartta. On sitten kuvauksia sekä omasta että myös yleisestä historiasta, esim. Suomalaisten esivanhemmista ja heiän entisistä asuinpaikoistansa, Nuiasoasta, Mahometista ja hänen oppilaisistansa, Lutheruksesta, Kuinka Amerikka löyttiin ynnä lyhyt yleinen katsahdus historian merkillisimpiin kansoihin ja erittäin vielä Suomen historia hyvin suppeassa muodossa. Paitsi näitä kaikkia, on selityksiä nykyajan yhteiskunnallisista laitoksista ja keksinnöistä, niinkuin vapautettavasta Maakaupasta, Säästöbankin perustamisesta Turun kaupunkiin, Bankeista ja paperirahoista, Talonpoikaisten lasten koulitsemisesta, Lancasterin kouluista ja Kansan valistuksesta yleiseen. On niin-ikään selityksiä maamme valtiollisesta tilasta, esim. lyhykäinen esitys perustuslakiemme pääpykälistä, Suomen säädyistä etuoikeuksineen, ynnä yleinen katsahdus Valtakuntain syntyyn ja olemukseen. On vihdoin viimein kirjoituksia, jotka koskevat vanhaa runouttamme, esim. Väinämöisestä, Veisun arvosta sekä Veisujen ja runojen tahtimitoista. Liioiteltua ei siis liene, jos päätämme, että Suomen talonpoikaisessa kansassa jo siihen aikaan usein tavattava hämmästyttävän avara tieto maailmasta on Becker'in lehdestä saanut alkunsa ja perustuksensa.

Toinen ansiollinen puoli Turun Viikkosanomissa, tässä todellisessa kansanlehdessä, oli sen selvä ja hauska esitystapa ja sujuva, puhdas, perinsuomalainen kieli. Becker itse lehtensä esipuheessa sanoo sitä tarkoittavansa, ett'ei hänen kirjoituksensa "niinkuin herrojen suomea kirjoittaissa tuntusi ruotista käätylle". Ja siinä pyrinnössään hän olikin ihmeteltävään mestariuteen päässyt. Turun Viikkosanomain kieli nytkin vielä sopisi supisuomalaisen ja kansantajuisen kirjoitustavan esikuvaksi, saatikka sitten ilmestymis-aikoinaan, kun suomenkielisissä kirjoissa enimmiten käytettiin mitä kurjinta, iljettävintä soperrusta.

Nämät suuret ansiot eivät jääneetkään palkitsematta. Turun Viikkosanomain ei tarvinnut, niinkuin Suomenkielisten Tietosanomain, valittaa "ulottuvaisien ostajien" puutetta. Tilaajoita ilmaantui kohta noin 2,000:n paikoin. Levisipä tieto tästä uudesta yrityksestä ja sen menestyksestä aina ulkomaille asti. "Missä on etelämaiden kansoissa semmoista nähty", kummasteli muudan saksalainen sanomalehti, "että talonpojat niin suuressa määrin tilaavat sanomalehtiä. Eikä kuitenkaan", lisää lehti viimein sangen naiivisesti, "näy siitä seuraavan mitään kapinaa Suomessa".

On jo ollut puhe siitä metelistä, jonka lehden itäsuomalainen kieliasu sai aikaan. Vuoden perästä Becker, niinkuin on mainittu, antoi sen verran myöten, että lupasi jälleen käyttää kirjoituksissaan d-kirjainta, kuitenkin sillä välttämättömällä ehdolla, että kunkin lukijan sitä piti ääntää oman murteensa mukaisesti: Itä-Suomessa poisheittämällä, Hämeessä r:ksi tai l:ksi vääntämällä. Kolmannen vuoden lopulla hän vastuksista kyllästyneenä viimein heitti koko sanomalehden toimittamisen, jota hänen apumiehensä edellisenä vuonna, maisteri Kaarle Niilo Keckman, sitten vielä jonkun aikaa melkein yhtä taitavasti jatkoi. Vaan sen jälkeen joutuivat Turun Viikkosanomat kykenemättömäin käsiin, kituivat kitumistaan niin sisällyksensä suhteen kuin myös tilaajain vähenemisen kautta, kunnes vihdoin kuolivat nälkään 1831 vuoden lopulla.

Sitä ennen oli niille kuitenkin jo syntynyt kumppani, nimittäin Oulun Viikkosanomat vuodesta 1829. Vaikka näin Hyperborealainen syntyään, tämä uusi lehti ei kuitenkaan luonteessaan näyttänyt mitään jälkeä siitä jäykkyydestä ja yksitotisuudesta, josta Pohjan peräläisiä tavallisesti moititaan. Päinvastoin se otti leikinteon päätoimekseen, rupesi Lemminkäiseksi suomenkielisten sanomalehtien joukossa, jättäen vakavan Väinämöisen osan Turkulaiselle. Pääsisällyksenä Oulun Viikkosanomissa, näet, olivat runot, laulut ja kertomukset, joista suuri osa naurettavia. Nekin tarinat, joissa ei aine itsessään pelkkää pilantekoa ollut, kerrottiin niin lystillä tavalla kuin mahdollisesti ja varustettiin useimmiten jollakulla sananlaskulla nimen asemesta. Opettavaista oli verrattain vähemmän, se, mikä oli, talouteen koskevia neuvoja. Toimittajina olivat ensi vuosina koulun-opettajat Simo Vilho Appelgren[126] ja Pietari Ticklén. Apuna, varsinkin runoin lähettämisellä, olivat papit Saksa ja Kemell, vanha kruununvuoti Torniossa Jaakko Heickell (1779-1840) sekä lääkärit Kustaa Toppelius ja Elias Lönnrot. V. 1840 Oulun Viikkosanomat, pari kertaa jo aikaisemmin levähdettyään, nukkuivat pois.

Mutta sillä välin oli taas Suomen toisessa päässä syntynyt kolmas sanomalehti: Sanansaattaja Viipurista, joka alkoi toimensa v. 1833 entisen saksankielisen viikkolehden jatkona. Tämä näkyi tahtovan yhdistää molempien edellisten virkaveljeinsä tarkoitukset, Se sisälsi näet koko joukon opettavaisia kirjoituksia, etenkin Suomen historiasta, vaan sen ohella myös koetti huvitella tarinoilla ja runoelmilla. Toimittajana ensi vuosina oli kappalainen Kustaa Vilho Virenius[127] ja hyvänä apumiehenä, niinkuin tiedämme, Jaakko Juteini. Vuonna 1841 Sanansaattajakin, kerta ennen tauottuansa kahdeksi vuodeksi, lakkasi tulemasta.

Toista laatua kuin tähän asti esitetyt kolme kansanlehteä oli Elias Lönnrot'in Mehiläinen, joka ilmestyi vv. 1836-37 ja 1839-40. Senkin vaikutus kyllä etupäässä tarkoitti talonpoikaista kansaa, vaan se oli ennen mainittuihin verraten niinkuin nykyaikaan Tanskassa alkunsa saaneet kansan-opistot ovat tavallisten kansakouluin suhteen. Elävän tiedon antaminen omasta maasta ja kansasta, josta yksin isäinmaan-rakkaus voi viritä väkeväksi, kaikki esteet voittavaksi liekiksi, ynnä myös muuten opinhalun herättäminen huvittavilla luennoilla — se oli Mehiläisessä, samoin kuin näissä kansan-opistoissa, päätarkoituksena, opin alkeitten levittäminen vaan syrjäasiana. Niistä kahdesta arkista, joita Mehiläinen kerran kuukaudessa kanteli siivillään ympäri Suomennientä, toinen aina oli täytetty kansanrunoilla, sekä muinaisilla että myös uudemmilla, ynnä kansan suusta kerätyillä sananlaskuilla ja arvoituksilla. Jokaisen perästä seurasi aina laveat sanain- ja asiainselitykset. Tällä tavalla tahtoi Lönnrot tehdä tunnetuiksi ne esi-isien kalliit aarteet, joiden maine jo silloin oli kohottanut Suomen kansan arvoa koko oppineessa maailmassa, vaan josta meidän omat talonpoikamme eivät vielä tienneet juuri mitään, paitsi noilla Karjalan rajamailla, mistä vanhat runomme olivat löytyneet. Samallainen kansallistunteen herättämisen tarkoitus oli monella muullakin kirjoituksella Mehiläisessä, joissa Lönnrot jakeli syvää tietoansa esi-isiemme muinaisista tavoista ja mietteistä.

Toinen Mehiläisen kuukaus-arkeista sisälsi osan jotakuta yhtenäistä kirjateosta. Tällä tavalla tuli 1836 ja 1837 vuoden vuosikertojen mukana Lönnrot'in suomennos saksalaisen K.Fr. Becker'in maailmanhistorian ensimmäistä osaa nimellä Muistelmia ihmisten elosta kaikkina aikoina; niinikään vv. 1839-40 Juhana Fredrik Kainosen eli Kajaanin[128] kirjoittama, itsenäinen ja kieleenkin nähden etevä Suomen historia sekä Lönnrot'in ja Vesilahden kappalaisen Kustaa Ticklén'in[129] yhdessä toimittama Venäjän historia, eri teoksena julkaistu 1842. Itse pääarkit paitsi sitä vielä sisältävät täydellisen esityksen luvunlasku-opista ja ensimmäisen suomen kieliopin suomenkielellä.

Näiden Mehiläisen liitteiden arvo on sitä huomattavampi, jos ottaa lukuun, että puheenaolevalla ajalla ei niitä paitsi ilmestynyt muita oppikirjan tapaisia, kuin Suomussalmen apulaispapin Juhana Ahlholm'in[130] suppea Yhteinen maailman historia, siitäkin ainoasti edellinen osa 1830, Turun kymnaasin opettajan Juhana Fredrik Wallin'in[131] vähäinen Luvunlasku- eli Räkninki-kirja suomallaiselle talonpojaalle 1835 sekä Elias Lönnrot'in omatoimittama Suomalaisen talonpojan kotilääkäri 1839.

12. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.

Alussa vuotta 1831 käveli pitkin Helsingin katuja syvissä ajatuksissa nuori lääkäri Martti Juhana Lindfors.[132] Hänkin oli innokas suomalaisuuden harrastaja ja siinä hän mietiskeli, mitenkä saisi kielemme ja kirjallisuutemme koroitetuksi alhaisesta, arvottomasta tilastaan. Yht'-äkkiä hän kirkaisi riemastuksesta, riensi puolipyörryksissä ilosta samanmielisen toverin luokse ja huusi hänelle vastaan: "nyt sen tiedän!" Tyyntyneellä mielellä hän sitten kertoi keksintönsä, jonka johdosta vielä samana iltana kokoontui joukko nuoria yliopiston opettajia suomenkielen lehtorin Kaarle Niilo Keckman'n kotiin.[133] Siellä 16 p. Helmik. 1831 päätettiin panna Lindfors'in tuuma toimeen ja yhdistyä seuraksi, jonka päätehtävänä olisi suomenkielen tutkiminen ja arvokkaan suomenkielisen kirjallisuuden aikaansaaminen sekä talonpoikia että herrassäätyisiä varten. Se oli Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran synty.

Tähän seuraan liittyi kaikki, mitä yliopistossamme oli parasta ja nerokkainta. Perustajien joukosta pistävät ensiksi silmään vanhat tuttavamme suomalaisuuden taistelussa: Mnemosynen entinen toimittaja, kaunopuheisuuden ja runouden professori Juhana Gabriel Linsén (Seuran esimies 1833-41), historian apulais-opettaja Reinhold von Becker sekä ylioppilas Eerik Aleksanteri Ingman. Sitten astuvat näkyviin maamme etevimmistä miehistä eri aloilla: runoilija Juliana Ludvig Runeberg, luonnontutkija Juhana Jaakko Nervander, historioitsija Gabriel Rein (Seuran esimies 1841-53, 1863-67) ja kasvatustieteilijä Aksel Aadolf Laurell, kaikki neljä siihen aikaan yliopiston dosentteja; filosofiantohtori, viimein kirkollisten ja kouluasiain päällikkö senaatissa Harald Viktor Furuhjelm, lain-opin apulais-opettaja Juhana Jaakko Nordström ja jumaluus-opin professori, sittemmin arkkipiispa Eerik Gabriel Melartin (Seuran esimies 1831-33),[134] muita mainitsematta. Vielä herättävät huomiotamme muutamat nimet, jotka myöhemmin esiintyvät suomalaisuuden vastustajina: edellä jo mainittu lääketieteen professori Immanuel Ilmoni, jumaluus-opin apulais-opettaja, sittemmin Kuopion piispa Robert Valentin Frosterus ja filosofiantohtori, sittemmin kirkkohistorian professori Pentti Olavi Lille.

Perustetun seuran asetuksiin tehtiin pian tarkempia määräyksiä sen toiminnasta. Seuran tehtäväksi tuli niiden mukaan: sekä rahvaalle hyödyllisten että valistuneille lukijoille sopivaisten uusien alkuteosten tai suomennosten toimittaminen (myöhemmin myös koulukirjojen, erittäin sanakirjojen hankkiminen); Suomen historian, kielen ja kirjallisuuden tutkiminen, jota varten erityinen aikakauskirja oli toimeen saatava; vanhain suomenkielisten tai Suomea koskevain kirjateosten ynnä muinaiskalujen kokoileminen, vaan ennen kaikkea suomalaisen kansanrunouden keräyttäminen ja julkaiseminen. Seuran vuosikokous päätettiin pitää Porthan'in kuolinpäivänä, 16 p. Maaliskuuta, ja seuran sinettiin hyväksyttiin kuvattavaksi vanha kantelemme sekä sen ympärille piirrettäväksi sanat: "Pysy Suomessa pyhänä".

Vähän oli Seuralla aluksi varoja, ainoasti se mikä jäsenmaksuista karttui. Siitä syystä oli Seuran täytymys heti ensimmäinen toimituksensa, v. 1834 valmistunut Kultala, suomennos Zschocke'n Ooldmacherdorff nimistä oivallista rahvaankirjaa, jättää yksityiselle kirjakauppiaalle kustannettavaksi. Tämän kirjan suomentaja oli usein mainittu lehtori Kaarle Niilo Keckman, joka Seuran perustavassa kokouksessa oli valittu sen esimieheksi, vaan siitä kunniapaikasta pian luopunut, vähäistä myöhemmin ottaen työläämmän ja siihen aikaan melkein palkattoman sihteerin toimen vastaan.[135] Keckman oli Franzén'in velipuoli, syntynyt 25 p. Kesäk. 1793 Oulussa, jossa isä eli kauppiaana. Tuli ylioppilaaksi 1809 ja maisteriksi 1815, pääsi seuraavana vuonna yliopiston kirjastoon amanuenssiksi ja toimitti v. 1821 luettelon siihen asti ilmestyneistä suomenkielisistä painotuotteista nimellä Förteckning å härtills vetterligen tryckta finska skrifter.[136] Julkaistuaan vielä väitöskirjan De formis conjuyationum in lingua Fennica meditationes, (Mietteitä verbein taivutusmuodoista suomenkielessä) 1829, nimitettiin hän äsken perustettuun suomen lehtorin virkaan, ensimmäiseksi kielemme vakinaiseksi edustajaksi yliopistossamme. Luennoillaan käänsi hän kuulijainsa huomion etupäässä suomalaiseen kansanrunouteen, esittäen aluksi Kanteletarta, myöhemmin Kalevalaa. Lehtorina hän jatkoi myös kirjallishistoriallisia ja kieliopillisia tutkimuksiansa ja keräili aineksia uutta suomalaista sanakirjaa varten. Mutta kaikki hänen aikeensa keskeytti ennen-aikainen kuolema, joka hänet kohtasi 9 p. Toukok. 1838. Ainoa häneltä siinä virassa valmistunut teos oli mainittu Kultala, joka jäi pysyväiseksi muistoksi hänen etevästä suomenkielen-taidostaan, ja jolla oli aikoinaan suuri merkitys ei ainoastaan hyvänä kansankirjasena, vaan myös sopivana lukukirjana, kun suomi pääsi kouluihin oppiaineeksi 1840 luvulla.

Vähän oli Suomalaisen Kirjallisuuden Seuralla myös työvoimia tarjona. Sillä oli kuitenkin yksi työkyky käytettävänään ja sen ikuiseksi kunniaksi on luettava, että se tätä työntekijäänsä aikanaan ymmärsi kannattaa. Ilman mainitsematta jokainen tietää, että tarkoitan Elias Lönnrot'ia. Juuri se seikka, että Lönnrot'in v. 1831 täytyi lakkauttaa Kanteleen vihkojen julkaiseminen, niiden tuottaman rahallisen tappion tähden, näkyy suomalaisuuden ystäville antaneen aihetta huolehtimiseen ja neuvotteluun, jonka tuloksena oli Lindfors'in keksintö. Seuran perustavassa kokouksessa valittiin Lönnrot sihteeriksi, ja on hän kirjoittanut neljä aikaisinta pöytäkirjaa — suomeksi Seuran nimen-omaisesta päätöksestä, joka ei tahtonut näyttää itse epäilevänsä suomenkielen sopivaisuudesta kirjallisiin toimituksiinsa.[137] Ensimmäisen apurahansa, 100 paperiruplan suuruisen, päätti Seura vielä samana vuonna Kesäkuun kokouksessaan tarjota Lönnrot'ille, joka oli lähtenyt toiselle keräysmatkalleen. Tämä päätös ei kuitenkaan tullut toimeenpannuksi matkan keskeytymisen tähden. Epäilemätöntä on myös, että Seuran olemassa olo ja yhteys Seuran jäsenten kanssa ylläpitivät Lönnrot'in henkisiä harrastuksia Kajaanin syrjäisessä kaupungissa, jossa hän ensi työkseen sai taistella mitä kauheinta aineellista kurjuutta vastaan nälkätalvena 1832-33. Lopulla vuotta 1833 teki Seura viimein päätöksen Lönnrot'in vielä julkaisemattomien runokokoelmien painattamisesta, joita hänen tiedettiin yhä uusilla matkoilla kartuttaneen. Kukaan ei kuitenkaan voinut silloin vielä aavistaa, mikä merkitys niillä oli oleva kansallisessa kirjallisuudessamme.

Kun Kalevala taikka Vanhoja Karjalan runoja Suomen kansan muinosista ajoista kahta vuotta myöhemmin 1835 valmistui painosta, valtasi Seuran jäsenet tunne, joka meidän nyky-oloissamme on tuskin mahdollinen täydesti tajuta. Ajatelkaamme köyhää, tuntematonta, korven kasvattamaa poikaa, joka astuu ulos maailmaan, palavana halusta ottamaan osaa ihmiskunnan suureen taisteluun kauniin, hyvän ja jalon edistämiseksi. Kaikki häntä kummastellen katselevat, nauravat hänen tottumatonta liikuntoansa, pilkalla tiedustellen, kuka hän on, että luulee itsensä mahdolliseksi niin monen suurisukuisen ja kokeneen sankarin rinnalla seisomaan, ja millä hän voi todistaa kykenevänsä niin suuriin tehtäviin. Vaan silloin hyvä haltia äkkiä antaa hänelle käteen kalliin, kirkkaasti säkenöivän miekan, isän vanhan perinnön, yht'-aikaa epäämättömän todisteen hänen kuninkaallisesta sukuperästänsä sekä mahtavan aseen vastaisia omia sankaritöitä varten. Ja sen nähtyään pilkka ja nauru vaikenevat, muuttuen kunnioitukseksi, ihastukseksi, ja nuorukainen itse tuntee ujoutensa antavan sijaa toivorikkaalle rohkeudelle.

Kuvailkaamme mielessämme tätä kaikkea ja muistakaamme, mitä meillä omakielistä kirjallisuutta siihen saakka oli ilmestynyt. Olihan suomalainen kirjallisuus, jos hartauskirjat pois luemme, vasta ensimmäisellä idullansa; sekin vähä, mitä löytyi, oli ala-arvoista, melkein kaikki käännöstä. Silloin kuin ajateltiin Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran perustamista, ei suinkaan rohjettu toivoa, että asian laita niin pian muuttuisi. Vaan nyt tuli heti toisena Seuran toimitusten sarjassa ilmi alkuperäinen teos, joka oli asetettava paraitten rinnalle koko maailman kirjallisuudessa, suuri kansan-eepos, jota ainoasti Kreikkalaisten kertovaiset runoelmat vertailussa voittavat. Eikä siinä kyllin; suomalainen kirjallisuus sai teoksen, joka kielellisessäkin suhteessa soveltui esikuvaksi uudelle, vasta-alkavalle taiderunoudelle. Kieli tässä oli alkuperäistä, rikasta ja sointuvaa, olematta siltä, niinkuin monen muun kansan vanhoissa runotuotteissa, ylen vanhan-aikuista ja vaikeatajuista.

Kalevalan vaikutus ei kuitenkaan tuntunut aivan kohta niin suuressa määrin kuin olisi odottanut. Kansa ei siitä alussa välittänyt ollenkaan, pitäen sitä perin pakanallisena kirjana, eikä sen vaikutus kansaan ole vielä nytkään aivan suuri. Sivistyneihinkin se vaikutti ainoasti osalta, ensiksi vaan siihen pieneen joukkoon, joka suomenkieltä harrasti; enin osa ei, näet, voinut sitä lukea, kun ei sen kieltä ymmärtänyt. Siitä syystä ei Seura uskaltanut ajatella useamman kuin 500 kappaleen painattamista ja tämänkin vähäisen painoksen, jota riitti myödä toistakymmentä vuotta, se katsoi paraaksi painokustannusten hinnasta luovuttaa Kultalan kustantajalle. Vasta sen jälkeen kuin Mattias Aleksanteri Castrén v. 1841 oli julkaissut Seuran palkitseman ruotsinnoksensa, tuli Kalevala yleisemmin tunnetuksi niin omassa maassa kuin myös ulkomailla, jossa siitä kuuluisa saksalainen kielimies ja taruintutkija Jacob Grimm kirjoitti hyvin kiittävän arvostelun v. 1845 ja ranskalainen oppinut L. Léouzon le Duc, samana vuonna toimitti suorasanaisen käännöksen omalle kielelleen.

Vähäistä ennen, kuin Kalevala ilmestyi, oli Seura päättänyt lähettää Lönnrot'ille suorittamatta jääneen 100 ruplan asemesta 300 ruplaa paperirahassa hänen keräystyönsä avuksi, ja seuraavana vuonna 1836 varusti se hänet 1,000 ruplalla pitemmälle matkalle, jonka tarkoituksena oli saada kootuksi, paitsi uusia lisiä runoihin, myös sananlaskuja ja arvoituksia ynnä satuja. Etupäässä tämän viimeksimainitun retken tuloksena tulivat sitten painosta Seuran toimitusten kolmas, neljäs ja viides osa, ensimmäiset Seuran omat kustantamat, nimittäin: Kanteletar taikka Suomen kansan vanhoja lauluja ja virsiä, kolme kirjaa ynnä nuottiliite 1840, Suomen kansan sanalaskuja 1842 ja Suomen kansan arvoituksia 1844. Myös Suomen kansan satujen ja tarinain toimituksen oli Seura v. 1842 tarjonnut Lönnrotille, mutta muiden töittensä tähden oli hänen täytynyt siitä kieltäytyä. Vielä on siitä kannatuksesta, jonka Lönnrot sai Seuran puolelta, mainittava, että se vv. 1839-40 tilasi 100 kappaletta Mehiläistä kirjavarastossaan säilytettäväksi.

Viimeksi on Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toiminnasta puheena olevalla ajalla huomattava Suomi-sarjan alkuunpano. Tämänniminen isäinmaallis-tieteellinen aikakauskirja, jommoista jo Seuraa perustettaessa oli ajateltu, saatiin toimeen vasta v. 1841, silloinkin yksityisten kustannuksella ja ruotsinkielisenä. Kolmea vuotta myöhemmin, kun ei yritys kannattanut, Seura otti sen omassa nimessään julkaistavakseen sillä päätöksellä, että siihen otettaisiin myös suomenkielisiä kirjoituksia, jota tilaisuutta kuitenkin aniharva käytti hyväksensä Suomi-kirjan koko ensi jakson kuluessa.[138] Niinkuin Seuran pöytäkirjoista ja sen aikakauskirjan ensimmäisistä vuosikerroista näkyy, oli tässäkin yrityksessä sekä alkuun- että toimeenpanijana Elias Lönnrot.

13. Elias Lönnrot.

Meidän kansamme on ollut vähän tunnettu, vielä vähemmässä arvossa pidetty. Se on tosin raivannut nämät Pohjan perät ihmis-asunnoiksi; se on huolimatta hallan tiheistä hävityksistä ne yhä uudestaan kyntänyt sekä kylvänyt ja muuttanut kolkon korven viljamaiksi, sivistyksen vainioiksi. Vaan kukas muukalainen sen huomaa, kukas sen muistaa? Ja jos meidän kansamme täältä pois kuolisi, katoaisi, ottaisi toinen, sen sijaan tuleva kansa nämät meidän esi-isäimme työn hedelmät omiksensa, ansioksensa. Niistä, jotka vaivannäöllään ja lujalla kestäväisyydellään ovat nykyisen tilan perustaneet, ei olisi vähän ajan kuluttua tässäkään maassa enää puhetta.

Meidän esi-isämme ovat Ruotsin muinaisen loistavan ja mahtavan vallan rakentamiseen tehokkaasti osaa ottaneet. Runsas kolmas osa Ruotsin sotajoukosta oli kansallisuudeltaan suomalainen, ja voitoista sekä valloituksista Euroopan itäosissa olisi kohtuutta myöten vielä suurempi osa meidän ansioksemme luettava, koska Suomen soturit siellä sangen usein yksin taikka melkein yksin saivat kestää sodan koko kuorman. Mutta kukas sen huomaa, kukas sen muistaa? Ruotsin lippu, jonka alla meidän sankarimme taistelivat, on saanut kaiken kunnian, Ruotsin valta kaiken edun heidän teoistansa. Yhden kerran vaan tekivät Suomen soturit itsensä erikseen tutuiksi; se tapahtui niinä aikoina, jolloin he ihmisen pyhintä aarretta, uskonvapautta, puolustaessaan kolmekymmen-vuotisessa sodassa luiden ytimeen asti tuntuvilla sivalluksillaan iskivät Hakkapeliitain nimen Etelän kansain muistoon. Vaan vuosisatain kuluessa ovat ne arpimerkit menneet umpeen; jopa tahtovat silloin pelastetut Saksan protestantit nyt kieltää Ruotsalaisiltakin kaiken kunnian tästä pelastuksesta. Koko tuo silloin niin tuntuva Ruotsinvalta on nyt luhistunut raunioiksi, Ruotsin maine vaalennut hämäräksi taruksi; Hakkapeliitoista ja niiden urhoteoista ei tiedä enää kukaan.

Mutta meidän aikoinamme on Suomen kansan nimi Kalevalan kautta uudestaan lentänyt ulos maailmalle, paljoa avarammalle kuin koskaan ennen, kirkkaammalla loistolla kuin koskaan ennen. Ja tämä maine ei enää voi kadota, tämä loisto ei enää saata sammua; ne ovat pysyvät samallaisina silloinkin, kun Suomen kansa vaivuttuansa hautaan on muuttunut pelkäksi historialliseksi muistoksi. Tätä mainetta, tätä loistoa ei voi mikään muu kansa, vaikka kuinka voimallinen, milloinkaan meiltä anastaa, sillä Suomen kansa on siihen painanut ijäti kulumattoman omistusleimansa. Mikä ihmeellinen taikavoima on tämän aikaan saanut? Se on se voima, joka kansalla on ilmaistessaan sisimmän, omituisimman henkensä omituisimmalla välikappaleellansa, kielellä. Kansan ahkeruudella ja toimella kokoeltu varallisuus voi hävitä, sen urhoudella rakennettu valta voi raueta, sen viisaudella säädetyt lait ja valtiolaitokset voivat tulla kumotuiksi; mutta mitä se kirjallisuudessa on jaloa ja suurta luonut, se elää vuosisadasta vuosisataan, vuosituhannesta vuosituhanteen, niin kauan kuin ihmiskunta on olemassa.

Ja milloin Suomen kansaa ja Kalevalaa mainitaan, on niihin aina liittyvä myös kolmas nimi, ikimuistettavan Elias Lönnrot'in. Tämä on hänen maailmanmaineensa, ainoan suomalaisen miehen, joka sen sanan täydessä merkityksessä ja pysyväisesti on saavuttanut.

Mutta vaikka Lönnrot ei olisikaan Suomen kansan vanhoista runoista saanut Kalevalaa kokoon, jäisi hänelle sittenkin suomalaisen kirjallisuuden historiassa kieltämättä ensimmäinen sija tällä kirjakielemme ja kirjallisuutemme kehittymisen ajalla. Jo kansanrunoutemme kerääjänä sekä suomen ja sen sukukielten tutkijana, suomalaisen sanakirjan tekijänä, nykyisen kirjakielen vakaannuttajana ja uusien sivistyssanojen sepittäjänä, oppikirjain ja opettavaisten sanomalehtien toimittajana ynnä viimein virsiseppänä on Lönnrot raivannut niin suuria aloja kansalliselle viljelyksellemme, että itsekukin näistä aloista yksin riittäisi säilyttämään hänen nimeänsä rakastettuna ja kunnioitettuna Suomalaisten muistissa.

Sukunimen Lönnrot omisti itselleen 1760 luvulla Elias Lönnrot'in iso-isä Matti,[139] luultavasti Sammatin kappelissa olevan Vahter'-ojan mukaan, jonka varrelle hän kuitenkin vasta 1780 luvulla asettui torppariksi. Hän oli ammatiltaan räätäli, mutta sen ohella taitava sorvari ja viulunsoittaja. Myös värssyjä hän osasi panna kokoon ja oli muuten hyvin leikkisä luonteeltaan. Hänen vanhin poikansa Fredrik Juhana, meidän Lönnrot'imme isä, elätti itseään samoin räätälintyöllä ja, milloin se ei häntä huvittanut, kaikellaisilla muilla käsitöillä, joissa oli varsin näppärä. Häneltäkin on säilynyt muutamia huumorillisia laulunsipaleita, ja hänellä sanotaan olleen hyvä lauluääni. Lönnrot'in äiti Ulriika oli myös kotoisin Sammatista ja omaa sukua Vahlberg. Hän oli kätevä ja hyväpäinen nainen, mutta umpimielinen.

Vanhempainsa seitsemästä lapsesta oli Elias keskimmäinen, syntynyt 9 p. Huhtik. 1802. Tämän ristimänimensä sai hän seuraavalla omituisella tavalla. Kun Sammatissa ei ollut omaa pappia, täytyi lapsi viedä Karjalohjalle saakka kastettavaksi ja tämä toimi uskottiin läheisen torpan muorille. Tie oli pitkä ja ilma pyryinen, niin ett'ei muori, jota lapsen itkukin pitkin matkaa oli vaivannut, perille tultuansa enää muistanut vanhempain mukaan antamia nimiä. Ei siis ollut muu neuvoksi kuin yhdessä papin kanssa etsiä almanakasta uutta. Vanhemmat kotona eivät ollenkaan pitäneet pojan nimestä. Äiti oli sanonut suutuksissaan, että: "olisi hänet sitten pannut vaikka Tuisku-Jaakoksi" ja isä oli leikillisesti lisännyt, että pojasta oli tehty "hulikka" (vrt. Eikka = Elias). He eivät voineet silloin aavistaa, että juuri tämä nimi tulisi enimmin arvossa pidetyksi sekä Sammatin kappelissa että koko Suomen maassa.

Elias Lönnrot'in synnyinpaikka on Paikkarin torppa Valkjärven rannalla, jonne vanhemmat olivat rakentaneet oman asunnon v. 1800, elettyään sitä ennen hyyryhuoneissa. Täällä vietti Lönnrot lapsuutensa keskellä luonnon ihanuutta, jota hän jo aikaisin oppi ymmärtämään, mutta aineellisessa köyhyydessä ja puutteessa. Petäjäistä ja jäkälää, nykyisin Etelä-Suomessa tuskin muuten kuin kuulon kautta tunnettuja leivän-sijaisia, käytettiin vielä siihen aikaan hänen kotipuolellaan yleisenä ravinnonlisänä. Suomen sodan aikana, jolloin hätä paikkakunnalla oli ylimmillään, täytyi hänen lähteä vielä kerjuulle toisiin pitäjiin, aina Tammelaan ja Turun tienoille asti. Näillä matkoilla kerrotaan hänen joutuneen venäläisten sotamiesten käsiin, jotka pistivät hänet kaivoon, lopettamatta kuitenkaan hänen henkeään.

Elias Lönnrot oli lapsena tavattoman ujo ja hiljainen. Sukulaistensakin luona saattoi hän seisoa iltakauden uuninpatsaasen nojaten virkkamatta sanaakaan, omiin mietteihinsä vaipuneena. Jo aikaisin ilmautui hänessä erinomainen lukuhalu; saadakseen olla rauhassa muilta lapsilta, kiipesi hän usein kirjoineen puihin piiloon. Tämä henkinen ravinto sai hänelle toisinaan korvata ruumiillisen ravinnon puutteen. Kerran nähdessään talon piikojen jauhavan jyviä oli hän tullut äitinsä luo ja ilmoittanut: "äiti, minun on nälkä". Mutta kun äidin oli pakko vastata, ett'ei ollut hänellä mitään antamista, oli poika arvellut: "jaso, minä luen sitten".

Vähän suuremmaksi tultuaan täytyi hänen ottaa neula käteensä ja ruveta auttamaan isää, joka toivoi hänestä taitavaa räätäliä eikä ollut oikein hyvillään pojan yksin-omaisesta taipumuksesta lukemiseen. "Kun et kelpaa räätäliksi, niin ei sinusta tule mitään miestä", oli isän vakaumus. Mutta pian kävi selville, ett'ei tässä ankaruus auttanut; jokaista tilaisuutta käytti Elias jatkaakseen lukujaan jossain piilopaikassa ja iltaisin meni hän usein järvelle soutelemaan, luonnon helmassa uneksiakseen. Vanhimman poikansa Henrik Juhanan neuvosta, joka oli jo aika mies ja räätälin ammatissa hyvin eteväksi oppinut, päätti isä viimein, että Elias oli pantava kouluun, "että edes oppisi ruotsia".

Lähin koulu oli Tammisaaressa, johon mainittu veli läksi häntä viemään v. 1812. Siellä olo ei hänelle kuitenkaan mikään helppo ollut. Ravintona oli hänellä milt'ei yksin-omaan kuivaa ruokaa, jota sai kotoansa, eikä sitäkään aina riittävästi. Hän ei kuitenkaan tahtonut kenellekään ilmaista puutettansa, vaan mieluummin näki nälkää. Kerran sen talon piika, jossa hän asui, oli huomannut, että pojan viimeinen leipä kesti tavattoman kauan, ja ilmoittanut asian emännälleen. Kun tämä sitten oli tiedustellut häneltä syytä siihen, oli poika selittänyt: "jos minä sen alan, niin se loppuu". Toinen vaikeus oli hänellä koulun opetuskielestä, ruotsista, jota hänen oli erinomaisen tukala oppia. Hänen oli pakko lukea ulkoa ruotsinkielinen katkismus ja piplianhistoria sekä vastata kirjan sanojen mukaan, kun ei omin sanoin kyennyt selittämään luetun sisällystä. Ruotsinkielen osaamattomuutensa vuoksi sai hän vielä toisilta koulupojilta pilkkaa kärsiä.

Varojen puutteessa täytyi hänen jo vuoden päästä jättää tämä koulu ja palata kotiin, jossa isän ja veljen johdolla jatkoi räätälin-oppiaan. Mutta kaikki loma-ajat käytti hän lukuihinsa ja etsi sitä varten lymypaikkoja vanhan tapansa mukaan, ett'ei herättäisi toisten huomiota. V. 1815, kaksi vuotta poissa oltuaan, pääsi hän uudelleen kouluun, tällä kertaa Turkuun. Sinne vei hänet sama vanhin veli, jonka ainaiseksi ansioksi on luettava, että hän yleensä tuli opin tielle, ja joka hänelle sitten pitkin matkaa vähistä varoistaan perheellisenä miehenä antoi tuntuvaa apua. Unohtua ei myöskään saa tämän vaimo Stiina Liisa, syntyisin Björklund ruotsinkielisestä Tenholan pitäjästä, joka tosin saattoi torua miestään liiallisesta anteliaisuudesta veljeä kohtaan, vaan tarpeen tullessa itse pani pantiksi oman vihkimäsormuksensa saadakseen irti rahoja Eliaksen lukuihin.

Turussa oli Lönnrot vähällä saada repposet pääsytutkinnossa puutteellisen ruotsinkielen-taitonsa tähden, joka mainitulla väliajalla luonnollisesti ei ollut voinut edistyä. "Saat matkustaa kotiisi samaa tietä, kuin tulitkin veljesi kanssa, joll'et vastaa ruotsiksi", oli koulun rehtori jo uhkaillut, mutta lopulta kuitenkin ottanut hänet vastaan. Tätä koulua käydessään oli Lönnrot'illa yhtäläiset aineelliset vaikeudet voitettavana. Omia koulukirjojakaan ei hänellä ollut, vaan luki hän tovereinsa kirjoista, kun nämät ruokailivat tai muuten eivät niitä tarvinneet, istuen nöyrästi heidän asuntonsa portailla. Siitä huolimatta pääsi hän pian toisten tasalle, jopa edelle, varsinkin latinankielessä.

Mutta tätäkin koulua sai hän käydä ainoasti kolme vuotta. Hänen täytyi jälleen jäädä kotiin ja ryhtyä neulaan käsiksi, elättääkseen itseään. Rakkaita opintojaan ei hänen kuitenkaan tarvinnut kokonaan jättää. Opettajaksi hänelle tarjoutui kappalaisen-apulainen Juhana Lönnqvist, joka oli saanut tietää hänen opinhalustaan; tämän johdolla hän muun muassa harjoitteli algebraa. Saman apulaisen kehoituksesta kävi hän sitten vanhalla teinein tavalla keräilemässä apuvaroja sekä omasta että naapuripitäjistä, ja saatuansa sillä tavoin kuusi viljatynnöriä kokoon, läksi hän keväällä 1820 Porvoon kymnaasiin, jonne mainittu opettaja vei hänet omalla hevosellaan. Vaan siellä hän ei ollut opiskellut monta viikkoakaan, kun taas tuli uusi käänne hänen elämänsä uralla.

Koulun rehtorille oli, näet, saapunut Hämeenlinnan apteekkarilta, Lauri Juhana Bjugg'ilta, kirje, jossa tämä tiedusteli, eikö oppilaissa olisi ketään, jota haluttaisi tulla apteekki-oppiin hänen luokseen. Lönnrot oli heti kohta valmis tulemaan, ja apteekkari, joka ei hänestä muuta kuin hyvää saanut kuulla, otti hänet mielellään. Apteekissa oli Lönnrot'illa runsaasti työtä, ja hyvin ahkera hän oli toimessaan. Mutta harvoja lomahetkiään käytti hän vielä ahkerammin tietojensa kartuttamiseen. Hän lueskeli nyt latinaa, kreikkaa, algebraa ja kasvioppia; varmistuakseen ensiksimainitussa kielessä hän luki H. Sjögren'in koko paksun latinais-ruotsalaisen sanakirjan ulkomuistiin. Luonnollista kuitenkin oli, ett'ei tämmöinen omin päin lukeminen ollut koulussa oppimisen veroista, ja hän sen hyvin tunsikin. Siitä syystä hän teki tuttavuutta Hämeenlinnan koulun oppilaitten kanssa ja koetti lukea rinnan heidän kanssaan. Mutta tuskin siitäkään luvusta olisi ollut toivottuja tuloksia, joll'ei koulun rehtori, Henrik Långström, olisi koulupoikien kautta saanut vihiä tuosta merkillisestä apteekkioppilaasta ja ruvennut häntä yksityisesti opettamaan tunnin viikossa.

Lönnrot oli ollut apteekissa jo alun kolmatta vuotta, kun eräänä päivänä piirilääkäri Eerik Juhana Sabelli, joka oli apteekkarin lanko ja asui saman rakennuksen yläkerrassa, alkoi huvin vuoksi puhutella tämän oppilaita latinaksi. Muut pojat sitä mongersivat aivan pahanpäiväisesti, mutta Lönnrot vastasi lääkärille sujuvalla ja selvällä latinankielellä. Tämä kummastuneena rupesi hänen tietojansa tarkemmin tutkimaan ja huomattuaan, mikä kelpo taimi tässä oli surkastumaisillaan, toimitti hänet yksissä neuvoin Långström'in kanssa vapaaksi apteekki-opista, johon hän oli sitoutunut kuudeksi vuodeksi, sekä auttoi häntä rahalainalla yliopistoon. Matkarahoiksi lainasi hänelle vielä kauppapalvelija Juhana Vilhelm Lucander 40 riksiä sanoilla: "ei sinun huoli pelätä, että minä karhuan; maksa, milloin voit". Tuskin tarvinnee lisätä, että Lönnrot omintakeiseen asemaan päästyänsä tunnollisesti suoritti nämät luottovelat. Omaistensa avusta hän osoitti kiitollisuuttaan kautta koko elämänsä mitä kauneimmalla tavalla.

Yliopiston kirjoihin piirsi Elias Lönnrot nimensä 10 p. Lokak. 1822. Omituiseksi sattumukseksi voi katsoa, että samalla viikolla 5 päivänä myös Runeberg ja Snellman olivat tulleet ylioppilaiksi. Mutta sitä voimaa, joka nämät kolme Suomen suurinta miestä yht'-aikaa on tuonut esiin kansastamme, emme saa pitää pelkkänä sattumuksena; se oli sallimusta. Siinä selvästi näkyy Jumalan kaikkivaltias ja armollinen käsi, joka pienistäkin ja halveksituista kansoista pitää isällistä huolta; siinä ilmoittautuu Hänen tahtonsa, ett'ei tämä vähäinen Suomen kansa ole hukkuva, vaan elävä ja työskentelevä koko ihmiskunnan hyväksi.

Vähällä oli vaan niin käydä, ett'ei Lönnrot'ia olisi otettu vastaan siihen ylioppilas-osakuntaan, mihin hän syntymäpaikan oikeudella pyrki, nimittäin uusmaalaiseen, joka nykyisin viettää vuosijuhlansa hänen syntymäpäivänään ja Agricolan kuolinpäivänä. Syyksi estelemiseen tuotiin esiin se, että hän Turussa koulupoikana ollessaan oli jonkun aikaa toimittanut muutaman osakunnan vahtimestarin eli n.k. kansakuntapojan tehtäviä. Vasta sitten kun osakunnan inspehtori, lääketieteen professori Juhana Agapetus Törngren, oli selittänyt mitenkä vähän arvossa pidettyjä toimia nekin olivat, joilla apostolit aikoinaan olivat henkeään elättäneet, päätettiin suostua Lönnrot'in pyyntöön.

Nyt ei hänen opintojensa jatkumiselle ollut muuta estettä, kuin ainainen varojen puute. Tällä kertaa kuitenkin suosi onni Lönnrot'ia. Professori Törngren, joka oli mieltynyt nuorukaiseen, hankki hänelle kesällä 1823 kotiopettajan paikan Eurassa ja uskoi hänelle sitten samallaisen tehtävän pitemmäksi aikaa omassa kodissaan. Paitsi toimeentulon puolesta huoletonta oloa, kesäisin Laukon kartanossa Vesilahdella ja talvisin ensin Turussa, sitten Helsingissä, tuotti jokapäiväinen seurustelu hienosti sivistyneessä perheessä arvaamattoman edun Lönnrot'in henkiselle kehitykselle. V. 1827 hän suoritti filosofian kandidaatti-tutkinnon, ottamatta osaa samana vuonna vietettyihin maisterinvihkijäisiin, ja rupesi sen jälkeen lukemaan lääketiedettä; sille uralle nähtävästi apteekissa olo, Sabelli'n ja Törngren'in tuttavuus ynnä kuuluisan Israel Hwasser'in luennot olivat saaneet hänet viehättymään. Lääketieteen kandidaatiksi hän pääsi 1830, lisensiaatiksi 1832, määrättiin vielä samana vuonna virkaatekeväksi piirilääkäriksi Kajaaniin, johon seuraavana vuonna vakinaisesti nimitettiin. Mutta tämä kaikki oli hänelle ainoasti leipälukua, hänen varsinaisilla harrastuksillaan oli aikoja sitten aivan toinen suunta.

Niinkuin on mainittu, sai Lönnrot ensimmäisen herätyksensä jo apteekissa ollessaan. Siellä hän lueskeli Becker'in toimittamia Turun Viikkosanomia, joissa suomenkieli virtasi ennen tuntemattomalla puhtaudella, ja lauleskeli Juteinin lauluja, joissa hänen halpana pidetty äidinkielensä osoitti kykenevänsä korkeampainkin tunteitten kannattajaksi. Vaan varsinkin hän ihmettyi ja ihastui Topelius'en painattamista vanhoista suomalaisista runoista, joita ensimmäinen vihko tuli ilmi samana syksynä, jolloin hän pääsi ylioppilaaksi. Näiden vaikutusten johdosta hänkin päätti omistaa elämänsä suomenkielen tutkimiseen ja viljelemiseen sekä yli kaiken kansamme vanhain runoaarteitten kokoilemiseen.

Tilaisuus viimeksimainittuun työhön tarjoutui hänelle pikemmin, kuin oli voinut aavistaakaan. Vesilahdella oli vanhain kansannaisten huulilla säilynyt Laukon kartanoon liittyvä runomittainen tarina Klaus Kurjesta ja Elina rouvasta, joka kaikista yksityisistä kansanrunoistamme on kieltämättä mahtavin ja suurenmoisin. Tämän yhdessä muutamien muitten laulujen kanssa on Lönnrot kirjoittanut muistiin mahdollisesti jo ensimmäistä kesää Laukossa viettäessään, ja kerrotaan hänen saaneen jokaisesta löytämästään uudesta runosta ylimääräisen kupillisen kahvia rouva Törngren'iltä.

Professori Törngren'in perheessä oli hänen myös tilaisuus persoonallisesti tutustua Reinhold von Becker'iin, jonka esimiehyydellä hän sittemmin julkaisi maisteriväitöksensä: De Väinämöine, priscorum Fennorum numine (Väinämöisestä, Muinais-Suomalaisten jumalasta). Aiheen tähän väitökseen antoi hänelle Becker'in v. 1820 Turun Viikkosanomissa julkaisema kirjoitus Väinämöisestä, joka suorasanaisen selityksen ohessa sisältää ensimmäisen yrityksen panna kokoon Väinämöistä esittäviä runoja jonkullaiseen historialliseen järjestykseen. Lönnrot'in väitöksestä on valitettavasti säilynyt ainoasti edellinen keväällä 1827 ilmestynyt osa, jälkimmäinen, jo valmiiksi painettu, hävisi Turun palossa.

Tulipalon tuottama vahinko tuli kuitenkin tässä kohden täysin korvatuksi sen kautta, että se esti Lönnrot'ia välittömästi jatkamasta lukujaan yliopistossa, joka oli määrätty siirrettäväksi Helsinkiin. Väliajan hän, näet, päätti käyttää pitempään matkaan, nähdäkseen isänmaataan vähän avarammalta, tutustuaksensa kansankieleen eri paikoissa ja ennen kaikkea kootakseen kansanrunoutta. Aikomus oli hänen matkustaa kautta Hämeen, Savon ja Suomen Karjalan Vienan lääniin asti, jonne Topelius'en keräämät runot olivat hänelle viitanneet tien, ja palata takaisin Pohjanmaan kautta. Tätä tarkoitusta varten oli hän vähistä varoistaan säästänyt 100 ruplaa paperirahaa, ja siksi että ne riittäisivät, oli hän tehnyt päätöksen suorittaa matkansa jalan. Sen mukaisesti oli hän myös pukeutunut, josta syystä hänelle usein sattui hupaisia seikkailuja. Liikkeelle hän läksi kotoansa 29 p. Huhtik. 1828, vaeltain Hämeenlinnan, Heinolan, Mikkelin ja Savonlinnan kautta Karjalan puolelle Kesälahdelle, jossa tapasi paraan laulajan koko matkalla, nimittäin Juhana Kainulaisen Humuvaaran kylässä. Mainitun miehen runoista on muudan Lemminkäisen kosintaa ja kuolemaa esittävä, ainoa laatuaan, Kalevalan kokoonpanoon tuntuvasti vaikuttanut. Kesälahdelta Lönnrot kulki Kiteen pitäjän kautta Tohmajärvelle, josta muuttaen alkuperäistä suunnitelmaansa pistäysi Sortavalaa ja Valamoa katsomassa, ja jatkoi sitten matkaansa Ilomantsiin, jossa sai taas runsaasti runoja. Vielä runsaammin hän olisi niitä saanut, joll'ei olisi Sortavalasta palannut aivan samaa tietä, vaan kulkenut Salmin kihlakunnan kautta. Mutta erehdyttävä huomio runojen vähenemisestä Laatokan puolella sekä tieto, ett'ei Aunuksen läänissä juuri ollenkaan osattaisi runoja, vaikuttivat sen, ett'ei hän Sortavalasta enää kääntynyt itäänpäin. Näin ollen mainittu poikkeus sai ainoasti sen aikaan, ett'ei hän ennättänyt pohjoisemmaksi Nurmeksen pitäjää Pielisjärven päässä ja että hänen matkansa alkuperäinen määrä, Vienan Karjala, jäi saavuttamatta. Paluumatka kävi verrattain nopeasti Kuopion, Jyväskylän ja Tampereen kautta Laukkoon, jonne hän saapui 4 päivänä Syyskuuta. Rautalammilla, jossa tutustui Paavo Korhoseen ja Pentti Lyytiseen, hän kuitenkin viipyi jonkun aikaa.

Tämän viidettä kuukautta kestäneen matkan saaliita rupesi Lönnrot julkaisemaan Kantele-nimisissä vihkosissa, niinkuin on mainittu, pääasiallisesti noudattaen Topelius'en julkaisutapaa. Mutta hän menetteli vielä paljoa vapaammin yhdistellessään runojen toisintoja ja tasoitellessaan niiden kieltä. Jo paluumatkallaan, kertoo hän itse eräässä kirjeessä,[140] oli hän kestikievareissa ja muissa levähdyspaikoissa järjestellyt runsaita runokokoelmiaan, voidakseen ne Helsinkiin saavuttuansa jättää painoon; mutta muut puuhat ja niiden lisäksi näiden runojen uudestaan toimittaminen, joka etenkin oikeinkirjoitukseen nähden oli tuntunut hänestä tarpeelliselta, olivat viivyttäneet painatusta. Seuraavana vuonna 1829, arvostellessaan Topelius'en siihen asti ilmestyneitä vihkosia Helsingfors Tidningar'eissa, Lönnrot muun muassa lausuu: "Näitä kansan runoja tulee meidän pitää pyhänä perintönä, jonka yhdessä kanteleen kanssa olemme saaneet esi-isiltämme; siltä kannalta katsoen tulee meidän, mikäli mahdollista, laittaa ne yleistajuisiksi, koko kansan luettaviksi". Ja Kanteleen ensi osan esipuheessa hän selittää: "Aikomukseni näiden suomalaisten runoin julkaisemisella on kahtalainen: ensiksi soisin, että yhteinen kansa, nähtyänsä heidän runonsa olevan suuremmasta arvosta, kuin he ite niitä ovat tottuneet pitämään, ei enää kuin tähän asti on tapahtumia, heittäisi niitä, tai vaihettaisi Ruotille murtaviin lauluin; toiseksi toivoisin niistä ei ainoastansa jotain voittoa ja etua Suomen kielelle, vaan myöskin jonkunlaista tiedonlisäntöä esivanhempaimme menneistä ajoista, joidenka muisto aina on meille rakas ja huvittava, samalla tavalla kuin miehelle lapsuutensa muistot ovat rakkaat ja ihanat". Näistä lausunnoista voi selvästi huomata sisimmän syyn Lönnrot'in vapaampaan menettelyyn. Mitä hän julkaisi ei ollut aijottu koskemattomaksi muinaismuistoksi yksistään oppineitten ihailua varten, vaan ensisijassa kansankirjaksi ja perustukseksi kansalliselle tulevaisuudelle.

Kanteleen ensimmäiset kaksi vihkoa ilmestyivät v. 1829, kolmas 1830 ja neljäs 1831, kaikki hänen omalla kustannuksellaan aikana, jolloin hänellä oli kiireisiä lukuja ja karttuvia velkoja. Viidennen, valmiiksi toimitetun, vaan painamatta jääneen Kanteleen-osan esipuheessa, joka on kirjoitettu 20 p. Huhtik. 1831, hän lausuu ikään kuin puolustautuakseen: "Moni ehkä päättää minun sopimattomasti käyttäivän ja muistamata omaa parastani, kun sillä lailla kulutan aikani ja vähät varani turhiin runoin etsinnässä ja niiden präntättämisessä; muutamat ovat sitä edessänikin soimanneet. Saattaa niin olla muka; — toisinansa olen itekkin miettinyt luopua työstä, josta ei ole muuta kuin vaiva ja kulutus. — — Mutta vaikea on luopua luonnostansa ja luovuttuakin palajamme usein, mihen luonto vaatii".

Samassa esipuheessa ilmoittaa hän lujan päätöksensä uudelleen koettaa päästä venäjänkarjalaisten laukkukauppiasten kotimaahan, joiden lauluun itsekin oli sillä välin kerran Laukossa saanut tutustua. Lopulla Toukokuuta v. 1831 läksi Lönnrot Helsingistä Rautalammin, Pielaveden ja Iisalmen kautta Kajaanin kihlakuntaan. Pitkin koko matkaa vaivasi häntä kova vilutauti, niin ett'ei voinut kirjoittaa enempää kuin muutaman rivin kerrallaan. Lisäksi heikonsi hänen voimiaan soveliaan ravinnon puute sydänmaissa, joissa hän vaelsi. Kulkiessaan Kuhmoniemen kirkolta Suomussalmen puolelle ei hän kolmeen päivään saanut syödä muuta kuin pettuleipää maidon kanssa. Kaikesta huolimatta oli hän kuitenkin jo ehtinyt lähelle Kuusamon pitäjää ja oli juuri astumaisillaan yli rajan, kuin hänelle tuli odottamaton este. Hänet saavutti, näet, lääkintöhallituksen käsky tulla viipymättä takaisin Helsinkiin vastustamaan sillä välin maahamme ilmautunutta koleeraruttoa. Lönnrot totteli ja palasi Iisalmen ja Kuopion kautta Helsinkiin, jonne saapui 22 p. Elokuuta.

Määrättynä koleeralääkäriksi Helsingin sairashuoneesen ja koleerantarkastajaksi Porvoon, Sipoon, Nurmijärven, Hämeenlinnan sekä Sääksmäen alueilla, ryhtyi Lönnrot pelottomasti taistelemaan tautia vastaan, joka viimein häneen itseensäkin tarttui ja piti pari päivää elämän ja kuoleman vaiheilla, Keskipalkoilla Lokakuuta kirjoittaa hän, että rutto oli lakannut, ja 20 p. Marraskuuta tapaamme hänet taas muistiinpanemassa runoja Sääksmäellä kuuluisassa Ritvalan kylässä, jossa jo Gottlund seitsemän vuotta aikaisemmin oli käynyt.

Matkaa Venäjän Karjalaan ei hän myöskään heittänyt mielestään. Lääketieteelliset tutkinnot suoritettuaan ja julkaistuaan tohtorinväitöksensä Om Finnarnes magiska medicin (Suomalaisten parantamisista loitsimisen kautta) läksi hän 13 p. Heinäk. 1832 Laukosta Tampereen, Jyväskylän ja Kuopion kautta Nurmekseen, josta meni yli rajan Repolan puolelle ja pitkin rajaa pohjoiseen päin Akonlahteen asti. Edemmäksi hän ei tällä kertaa ajan vähyyden tähden ennättänyt, vaan sai kiiruhtaa Kuhmoniemen, Kajaanin ja Kuopion kautta Helsinkiin, jossa hänen kolmas matkansa päättyi 17 p. Syyskuuta.

Piirilääkärin viran Kajaanissa, syrjäisimmän koko maassamme, oli Lönnrot ottanut vastaan siinä toivossa, että sieltä käsin olisi paraiten tilaisuudessa jatkamaan matkustuksiansa Vienan lääniin. Alussa kuitenkin, niinkuin on mainittu, oli hänellä työtä yli inhimillisten voimien niiden kulkutautien ehkäisemisessä, joita näillä seuduin vallitseva hirveä nälänhätä oli synnyttänyt. Siinä taistelussa myös hänen oma terveytensä murtui. Viisi viikkoa hän sai maata heikkona sairaana, ja yleisesti oli jo levinnyt huhu hänen kuolemastansa. Ikään kuin muistoksi tästä kovan kokemuksen ajasta hän sitten seuraavana vuonna julkaisi Gustava Schartau'n Hyväntahtoisia neuvoja katovuosina suomennettuina ja lisättyinä 1834.

Mutta vielä samana vuonna, 8 p. Syysk. 1833, oli hän lähtenyt neljännelle matkalleen, jonka suuntasi Kajaanista Suomussalmen kautta Vuokkiniemeen Vienan läänissä, käyden tämän pitäjän pohjoisimmassa kylässä Vuonnisessa asti. Viimeksimainitussa paikassa tapasi hän etevän runolaulajan Ontrei Malisen ja toisen nimeltä Vaassila Kieleväisen. Tämä jälkimmäinen osasi kertoa, vaikk'ei itse runoja enää tarkoin muistanut, Väinämöisestä ja muista tarullisista henkilöistä yhtä ja toista semmoista, jota ei Lönnrot ennestään tiennyt; kun taas sattui, että hän oli unohtanut jotain, joka Lönnrot'ille oli tunnettua, niin tämä häntä siitä muistutteli ja sai häneltä siten kaikki Väinämöisen urostyöt yhdessä järjestyksessä. Takaisin Kajaaniin palasi Lönnrot 24 p. Syyskuuta.

Suomalaisen Kirjallisuuden Seuraa varten oli Lönnrot jo keväällä 1833 ruvennut puuhaamaan ennen julkaisemattomain runokokoelmiensa valmistamista painokuntoon. Hän siitä kirjoitteli Seuran sihteerille, Keckman'ille, pyytäen häntä lähettämään ne kokoelmat ensimmäiseltä matkalta, jotka oli jättänyt hänen huostaansa; vaatimattomasti lisäten, että olisi pitänyt parempana päin vastoin toimittaa uudet keräyksensä Helsinkiin ja pyytää häntä niitä korjailemaan, joll'ei olisi pelännyt toisen olevan vaikeata ottaa selkoa sekavista käsikirjoituksista. Alkuansa oli Lönnrot ajatellut ainoasti Kanteleen tapaista julkaisua ja sitä varten tiedustellut, haluaisiko Seura saada runot julkaistuiksi pienemmissä vihkosissa vai kaikki yhdessä koossa, siten kuitenkin että vanhat runot järjestettäisiin eri jaksoon ja nykyisemmät taas erikseen. Mutta työn kuluessa selvisi hänelle uuden julkaisutavan mahdollisuus. Keckman'ille hän siitä kirjoittaa 17 p. Elokuuta: "Mitenkä kävisi tuo, jos Seura pränttäyttäisi uudestansa kaikki Suomen runot, jotka sen arvon ovat ansainneet, ja niitä koottaisi järjestykseen, niin että mitä Väinämöisestä, Ilmarisesta, Lemminkäisestä j.m. on eri paikoissa löyttävä, lyötäisi taikka jatkettaisi yhteen ja lectiones variantes (erilaiset lukutavat) pantaisi ala kuhunkiin paikkaan taikka loppulehtilöihin. Sihenki työhön olisin mielelläni rupiava, vaikka se kyllä tarvitsisi parempatakin auctoria, vaan luulisin tuon käyvän joksiki, jos sinä sitte ennen pränttäämistä niitä vähä korjaisit ja parantaisit niissä paikoissa, joissa olisin erehtynyt. Lemminkäisen runot koin sillä tavalla yhteen lyödä ja siitä tuli noin kaksi täysinäistä arkkia, jotka (Eerik Aleksanteri) Ingman täällä ollessaan kirjotti ittelleen, niin että häneltä saat nähdä, minkä mukaan toisiakin runoja samalla lailla luulisin tarvihtavan yhdistää". Saman kirjeen konseptista, joka on päivätty 25 p. Heinäkuuta, käy selville, mitenkä Lönnrot oli saanut tämän ajatuksen. "Jo entisiäki (Kanteleen) osia toimittaissa näytti minusta parahaksi lyödä yhteen niitä sipaleita, jotka kattoin olevan yhestä. Sillä laadulla tulivat moniahat jotenki pitkäksi, n.k. Käärmeen, Raudan ja Tulen synnyt, joita eri paikoista ainaki saadan eri sanoilla. Samalla tavalla olen aikonut tehdä nytki niiden runosipaletten kanssa, jotka nähtävästi ovat yhestä aineesta". Niinkuin saman runon eri toisinnot, olivat Lönnrot'in mielestä samaan henkilönimeen liittyvät runot yhteen kuuluvia ja siis yhdistettäviä. Mitenkä hän tämän käsityksen oli perinyt Becker'iltä, on jo huomautettu. Että hän valitsi Lemminkäis-runot ensimmäiseksi kokeeksi, osoittaa taas Topelius'en vaikutusta, jonka julkaisemien runojen joukossa Jyrki Kettusen Lemminkäisestä on ensimmäisiä ja pisimpiä. Tähän hän, näet, yhdisti ennenmainitun Juhana Kainulaisen runon, molempia vielä toisinnoilla täydentäen. Lönnrot'in Lemminkäinen, joka on 825 säkeen pituinen, sisältää niin muodoin kaksi osaa:

L. 1. Oluen synty ja kutsut pitoihin sekä Lemminkäisen retki Päivölään ynnä pako Saareen.

L. 2. Lemminkäisen kosinta Hiidestä eli Vuoresta ja hänen surmansa.

Molempia osia eroittaa viiva toisistaan eikä niillä näin järjestettyinä ole muuta yhteistä kuin henkilönnimi.

Samaan tapaan aikoi Lönnrot myös Väinämöisestä, Ilmarisesta ja mahdollisesti vielä Kaukomielestä, jota kuitenkin epäili Lemminkäisen toisintonimeksi, panna kokoon runojakson, itsekustakin erikseen. Ajatus suuremmasta kokonaisuudesta heräsi hänessä vasta sen jälkeen, kuin Syyskuussa oli käynyt Vienan läänin runoalueen pohjoisessa päässä, jonne kansanrunomme etelästä päin kulkeutuessaan ja kaiken aikaa kehittyessään olivat viimeiseksi joutuneet. Vaan tämä ajatus selvisi hänessä vähitellen, ikäänkuin itsestään. Matkalta palattuaan oli hän ensiksi ryhtynyt järjestämään runoja Väinämöisestä, yhdistäen niihin kuitenkin myös semmoisia, jotka yhtä paljon tai enemmän Ilmarista kuvailevat. Lönnrot'in Väinämöinen on 1,720 säkeen pituinen runo ja sisältää seuraavat kansanrunot.

V. 1. Väinämöinen pyytää ongella Vellamon neitoa.

V. 2. Väinämöinen takoo itselleen kultaneidon.

V. 3. Väinämöisen alta ampuu Lappalainen hevosen, niin että hän suistuu mereen, ja vesilintu laskee hänen polvelleen munat, joista muodostuu maailma.

V. 4. Väinämöinen ajelehtii Pohjolaan ja lupaa päänsä päästimeksi lähettää Ilmarisen, joka takoo Sammon.

V. 5. Väinämöinen ja Ilmarinen lähtevät Sampoa ryöstämään Pohjolasta.

V. 6. Väinämöinen ja Ilmarinen lähtevät kilvan kosimaan Pohjolan neitoa; Ilmarisen viedessä morsian valittaa niinkuin Kojosen pojan runossa.

V. 7. Väinämöinen voittaa kilpalaulussa Joukahaisen, joka lunnaiksi lupaa hänelle sisarensa.

V. 8. Väinämöinen kosii ilman vempelellä istuvaa kaunista Katrinatarta ja tämän vaatimuksesta venettä veistäessään saa polveensa haavan.

V. 9. Väinämöinen käy Tuonelassa ja Vipusen vatsassa kolmea veneen veistossa uupunutta sanaa hakemassa.

V. 10. Väinämöisen lähtiessä vesille, tarttuu vene hauin hartioille, jonka luista tehdyllä kantelella Väinämöinen sitten soittelee.

Väinämöisen kokoonpanossa on huomattava kaksi pääosaa: vienanpuolinen Sampojakso (3-5) liitteineen (1-2, 6-7) ja se suomenpuolinen runojakso, jota jo Becker oli kokoonpanossaan käyttänyt (8, 10) ja jonka sisään Lönnrot vielä sovitti Tuonelassa ja Vipusessa käynnin vienanpuolisen laulutavan perustuksella. Näitä osia ei toisiinsa liitä mikään muu kuin säe:

joka on sovitettu ensimmäisen osan lopusta, Kilpalaulannosta, toisen osan alkuun, Ilman immen kosintaan, kertona säkeelle:

Ilman sisällistä yhteyttä ovat myös Sampojakson liitteet keskustansa ympärille järjestettyjä. Ainoana läpikäyvänä lankana on Väinämöisen osallisuus kaikkiin perätysten kerrottuihin tapauksiin.

Samaan aikaan kuin Väinämöinen, valmistui Lönnrot'ilta Vuokkiniemen häärunoista järjestetty kokoelma Naimakansan virsiä, jonka 499 säkeesen sisältyy:

N. 1. Alkuvirsi.

N. 2. Vävyn virsi.

N. 3. Kutsujen virsi.

N. 4. Lähtövirsi.

N. 5. Tulovirsi.

Kun Lönnrot sitten rupesi yhdistelemään kaikkia yllämainittuja erikoisrunoelmia: Lemminkäistä, Väinämöistä ja Naimakansan virsiä, yhdeksi ainoaksi kokonaisuudeksi, niin oli hänellä yhä tarkoituksena tehdä siitä "runokokousta Väinämöisestä" ja hän olisi mielellään pysyttänyt tällekin kokoonpanolleen nimen "Väinämöinen", joll'ei olisi pelännyt sekaannusta erään samannimisen ruotsinkielisen näytelmärunon johdosta.[141] Tämä Runokokous Väinämöisestä sisältää kaikkiaan 5,052 säettä ja on jaettu 16 "laulantoon" seuraavalla tavalla.

RV. 1. (= V. 3). Väinämöisen ammunta ja maailman luominen. RV. 2. (= V. 4). Väinämöisen ensimmäinen käynti Pohjolassa. RV. 3. (= V. 8). Ilman vempelellä istuvan Pohjan immen kosinta ja Väinämöisen polven haava. RV. 4. (= V. V. 4). Sammon taonta. RV. 5. (= L. 2). Lemminkäisen kosinta ja surma. RV. 6. (= V. 9). Tuonelassa ja Vipusessa käynti. RV. 7. (= V. 6). Väinämöisen ja Ilmarisen kilpakosinta. (= N. 1). Alkuvirsi häissä. RV. 8. — — Iso härkä. (= L. 1). Oluen synty ja kutsut pitoihin. (= N. 2-5). Häävirsiä. (= V. 6). Morsiamen valitus matkalla (Kojosen pojan runoa). (= N. 5). Tulovirsi häissä. RV. 9. (= L. 1). Lemminkäisen toinen käynti Pohjolassa ja pako Saareen. RV. 10. — — Kullervon kosto Ilmarisen emännälle. (= V. 2). Ilmarisen kultaneidon-taonta. — — Ilmarisen toinen kosinta Pohjolasta. RV. 11. (= V. 5). Sammon röstöön lähtö. (= V. 10). Laivaretki ja kalanluisen kantelen synty. RV. 12. (= V. 5). Sammon ryöstö. — — Sampsa Pellervoisen kylvö ja iso tammi. RV. 13. — — Auringon ja kuun päästö. RV. 14. — — Koivuisen kantelen synty. RV. 15. (= V. 7). Väinämöisen ja Joukahaisen kilpalaulanta. (= V. 1). Vellamon neidon onginta. RV. 16. — — Väinämöisen tuomio ja poislähtö.

Runokokousta Väinämöisestä kokoonpannessaan ilmoittaa Lönnrot noudattaneensa sekä sitä järjestystä, jossa oli kuullut Väinämöisen toimista laulettavan ja suorasanaisesti kerrottavan, että sitä, jota luuli "itse laulantoaineitten luonnon seuruutensa vaativan" s.t.s. ajallista järjestystä. Aluksi hän näkyy irroittaneen Väinämöisen molemmat jaksot toisistaan, muuttaneen Joukahaisen sisareksi nimittämänsä ilman immen Pohjan immeksi ja lomittain sisätysten sovittaneen edellisen jakson keskus-osan (3-5) sekä koko jälkimmäisen jakson (8-10), jonka osista enimmät tavataan Vienan puolella myös Sampojakson yhteydessä (niin muodoin: V. 3-4. 8. 4. 9. 5. 10. 5). Sitten hän lienee siirtänyt Väinämöisen ja Ilmarisen kilpakosinnan (6) Sammon-ryöstön (5) edelle, koska tämän tapauksen jälkeen kosiminen Pohjolasta ei enää voi tulla kysymykseen, sekä Tuonelassa ja Vipusessa käynnin (9) jälkeen, koska Väinämöisellä pitää olla vene kosimaan lähtiessään. Niin-ikään on hän Lemminkäisen onnettomasta kosintaretkestä Hiiteen eli Vuoreen (L. 2) tehnyt Pohjolan retken, jonka tietysti on täytynyt tapahtua ennen Väinämöisen ja Ilmarisen kilpakosintaa (V. 6) sekä edellisen valmistusta tähän kosintaan (V. 9). Sitä vastoin tuli Lemminkäisen retken Päivölään (L. 1) Pohjolaan siirrettynä luonnollisesti seurata Kilpakosintaa (V. 6), jota taas saattoi hyvin lopettaa Ilmarisen ja Pohjan neidon hääpidoissa lauletuiksi sovitetuilla Naimakansan virsillä (N. 1-5). Aiheeksi välin rikkoutumiseen Pohjolan kanssa tarjoutui ihan itsestänsä runo Kullervon kostosta Ilmarisen emännälle, joka kansan runoissakin on joskus Sampo-jaksoon liittynyt, ja tämän jälkeen seuraamaan soveltui paraiten Kultaneidon taonta (V. 2), palautettuna alkuperäisemmälle Ilmarisen nimelle. Ainoasti paremman paikan puutteessa on Lönnrot asettanut Väinämöisen ja Joukahaisen kilpalaulannon (V. 7) loppupuolelle aivan erikseen, yhdistäen siihen Vellamon neidon onginnan (V. 1).[142] Yhdistyssiteeksi näiden välille on hän lyyrillisistä runoista sommitellut parinkymmenen säkeen pituisen kertomuksen Joukahaisen sisaresta, joka sitä suree, että on luvattu ikäkululle miehelle, ja sanoo mieluummin menevänsä sisareksi Siikasille, veikoksi veden kaloille. Viimeiseksi on Lönnrot asettanut runon Väinämöisen tuomiosta ja poislähdöstä, jossa hänen käsityksensä mukaan oli kuvattuna pakanuuden väistyminen kristin-opin tieltä.[143]

Runokokouksensa Väinämöisestä, joka valmistui ennen Joulua v. 1833, lähetti Lönnrot seuraavan vuoden alussa Suomalaisen Kirjallisuuden Seuralle tarkastettavaksi. Kuitenkin pyysi hän, että sen painattaminen kaikissa tapauksissa jätettäisiin kevääsen. Siksi hän vielä toivoi saavansa uusia runoja muutamilta eteviltä laulajilta, joista oli syksyllä kuullut puhuttavan, vaan joita ei silloin ollut tavannut kotona tai voinut käydä tapailemassa.

Eikä Lönnrot tässä toivossaan pettynyt. Viidennelle matkalleen hän läksi Kajaanista 13 p. Huhtik. 1834 Suomussalmen kautta, jonne myös palasi 28 p. samaa kuuta, käytyään rajan takana useissa Vuokkiniemen ja Uhtuen pitäjien kylissä. Sillä matkalla yhdytti hän muiden muassa Vienan läänin kuuluisimman laulajan 80-vuotiaan Arhippa Perttusen, jonka runot olivat hyvässä järjestyksessä ja erittäin täydellisiä, niin että niitä riitti useammaksi päiväksi kirjoittaa.

Runokokoukseen lisättäviksi keräytyneet uudet ainekset olivat runsaammat, kuin mitä Lönnrot osasi arvatakaan. Kun hän lopulla kevättä saapui Helsinkiin, sijoittaakseen niitä paikoillensa, luuli hän jo Juhannukseksi valmistuvansa. Mutta siihen työhön meni koko kesä, jonka kuluessa hänen täytyi palata Kajaaniin, ja meni osa syksyäkin. Uuden käsikirjoituksen sai Lönnrot loppuun kirjoittaneeksi 11 p. Marraskuuta Kuhmoniemellä. Viimeistely ja puhtaaksikirjoitus vaativat vielä nekin aikansa, niin että hän saattoi esipuheensa allekirjoittaa vasta 28 p. Helmik. 1835.

Hyvin käsittäen, että jo Runokokous Väinämöisestä oli jotakin muuta kuin yhden ainoan sankarin elämäkerta, oli Lönnrot, paitsi nimiä Väinämöinen ja Väinämöisen Kantele, sille ehdoittanut nimeksi Väinämöinen, Ilmarinen ja Lemminkäinen, taikka Suomen Mythologia vanhoilla runoilla toimitettu tahi myös Väinölä ja Pohjola, "nimittäin paikoista, joissa kirjassa mainitut enimmät asiat tapahtuivat". Kahdesta jälkimmäisestä ehdoituksesta on johtunut teoksen lopullinen nimitys: Kalevala — käsikirjoituksen ensi vihkon kannella vielä Väinölä — taikka Vanhoja Karjalan Runoja Suomen kansan muinosista ajoista.

Tämä n.k. Vanha Kalevala sisältää 32 "runoa" ja 12,078 säettä. Se on siis enemmän kuin kaksin verroin lisätty laitos Runokokousta Väinämöisestä. Runojen järjestys on siinä muuttamatta säilytetty. Lisäyksistä on heti ensimmäisessä runossa huomattava kertomus Väinämöisen syntymisestä, jolla Kalevala alkaa yhtä sopivasti, kuin se päättyy hänen poislähtöönsä. Sampo-retken jälkitapauksista ovat uusia Tautien synty ja parantaminen sekä Karhuntappo, jotka ovat asetetut kahden puolen Auringon ja Kuun päästöä, niin että jälkimmäinen Kantelen soitto seuraa vasta karhun peijaisissa syntynyttä iloa. Lähesviimeisessä runossa on ballaadi Anni tytöstä, "aino" neidosta, sovitettu Joukahaisen sisaren nimelle, kuitenkin niin että Runokokouksen välikertomuksesta on säilytetty ajatus mereen hukuttautumisesta.[144]

Lisäksi on mainittava, että Vanhassa Kalevalassa on runsaasti ja pitkiä otteita loitsurunoista, joita Runokokouksessa on ainoasti vähässä määrin ja hyvin säästeliäästi käytetty.

Mikä oikeus oli Lönnrot'illa kansanrunojemme yhteen liittämiseen, on usein kysytty. Onko kansallamme missään muinaisuudessa ollut Kalevalan-tapaista kokonaisrunoelmaa, josta nykyiset kansanrunot olisivat aikojen kuluessa hajaantuneita ja pirstaantuneita osia? Siihen kysymykseen täytyy ehdottomasti kieltämällä vastata. Mutta jos kohta Kalevalaa ei ennen Lönnrott'ia ollut olemassa, oli se kuitenkin syntymässä kansanrunojemme vuosisatoja kestäneen vaelluksen ja kehityksen tuloksena. Lönnrot on tässä kohden ainoasti jatkanut ja täydentänyt runolaulajain työtä.

Runolaulajain tavalla on Lönnrot menetellyt kaikessa muussakin suhteessa. Samoin kuin jokainen runolaulaja sovittelee muualta kuulemansa runot oman murteensa mukaisiksi, on hän tasoitellut kansanrunojen kieltä sekä sananmuotojen että sanavaraston puolesta. Ja niinkuin runolaulaja vapaasti vaihtelee säkeitä kaikkien laulamiensa eri runojen välillä, muutellen niitä yhdestä kertovaisesta runosta toiseen, tunnelmarunosta kertomarunoon, kertomarunosta loitsurunoon ja päinvastoin, ei Lönnrotkaan ole rajoittanut työtänsä siihen, että olisi liittänyt ainoasti saman runon toisintoja yhteen, vaan vallan eriaineisiakin runoja on hän käyttänyt mielinmäärin toistensa täytteeksi. Milt'ei kaikista runoista, joita Suomen kansa on laulanut, löydämme säkeitä Kalevalassa; mutta tuskin ainoatakaan runoa löydämme semmoisena, kuin se kansan suusta on lähtenyt, vaikka ottaisimmekin lukuun kaikki sen toisinnot. Lisiä muista runoista tapaamme joka paikassa, milloin pitempiä, milloin lyhyempiä säejaksoja. Myös samassa säkeessä huomaamme toisinaan kahden eri runon vaikutusta. Lönnrot, näet, koetti aivan runolaulajan tavoin oppia kaikki sekä omat että muiden keräelmät ulkomuistilta, joten hänen tiedossaan oleva säevarasto sulautui paljoa täydellisemmin, kuin jos hän olisi yksinomaan kirjallisia muistiinpanoja käyttänyt. Hän oli vielä siinä suhteessa runolaulajain kannalla, ett'ei ollut omantakeinen runoilija. Samoin kuin ne sepustukset, joita nämät ovat joskus itsenäisesti yrittäneet, ovat Lönnrotinkin harvat omat runokokeet peräti ala-arvoisia. Hänen runollinen kykynsä, niinkuin myös runolaulajain, rajoittuu etupäässä runojen ja säkeitten kokoonpanemiseen. Mutta juuri tässä kokoonpanossa on hän osoittanut niin syvää käsitystä ja hienoa aistia, ett'emme voi olla tänä päivänä ihmettelemättä, mitenkä hän on voinut saada jotain niin runollista aikaan. Minkä ihmettelyn Kalevala heti ilmestyessään herätti, on edellä mainittu.

Lönnrot, niinkuin Ilmarinen Sampoa takoessaan, ei kuitenkaan vielä, vaikka kaikki muu maailma ihastui, tyytynyt tähänkään ahjonsa muodostamaan, vaan jatkoi yhä matkustuksiaan, lisään kultia ja hopeita kootakseen. Hän oli tuskin saanut Kalevalan käsikirjoituksen päätetyksi, kun Huhtikuussa 1835 taas suoriusi viisi viikkoa kestävälle keräysretkelle Venäjän-Karjalaan, kiertäen Repolan, Rukajärven, Jyskyjärven, Uhtuen ja Vuokkiniemen pitäjissä. Sillä matkalla hän tapasi Arhippa Perttusen sisaren, joka oli naitu Latvajärveltä Kellovaaran kylään, itäisimpään Vienan läänin laulupaikoista. Runoja hän sai muutenkin runsaasti, "kokonaisen paperikirjan" täyteen, myös paljon Kalevalaan kuuluvia. Mutta hän näki paremmaksi tällä kertaa olla viivyttämättä sen painatusta ja vasta vuosien päästä yht'aikaa lisätä, mitä sillä välin olisi uutta keräytynyt.

Samana vuonna teki hän vielä kaksi retkeä, toisen vähää ennen Juhannusta Tornion kautta Aavasaksalle ja siitä viisi peninkulmaa pohjoiseen ensimmäisille lappalaisasutuksille, toisen Elokuun lopulla Suomussalmen kautta rajan takana olevaan Lapukan kylään.

Seuraavana vuonna Lönnrot valmistautui pitkälle keräysmatkalle, jota varten haki ja sai kokonaisen vuoden virkavapauden. Hän jätti Kajaanin 16 p. Syysk. 1836 ja sai Suomussalmella matkatoverikseen ennenmainitun Juhana Fredrik Kajaanin, joka kuitenkin jo Uhtuesta kääntyi takaisin. Kulkunsa hän suunnitti Pistojärven, Tuoppajärven ja Pääjärven ympärillä oleviin kyliin siinä toivossa, että saisi runoja yhä runsaammin, mitä pohjoisemmaksi pääsisi. Mutta todellisuus ei tällä kertaa vastannut hänen toiveitaan. Jo Pistojärvellä loppuivat runot, eikä niitä löytynyt, vaikka hän, vietettyään Kuusamossa Joulun, jatkoi matkaansa Kieretin ja Kantalahden kautta aina Kuolaan saakka. Sieltä hän palasi Paatsjoen, Inarin, Sodankylän, Kuolajärven, Kuusamon sekä Suomussalmen kautta ja saapui kotiinsa Toukokuussa 1837. Tämä retki oli Lönnrot'in vaivaloisimpia sekä harvan asutuksen ja ruuan puutteen että huonojen kulkuneuvojen tähden. Lisäksi sai hän kärsiä asukasten epäluuloisuutta ja oli kerran vaarassa tulla ryöstetyksi. Vaan kaikista vastuksista huolimatta Lönnrot läksi jo alussa Kesäkuuta uudelleen liikkeille, kulki taas Suomussalmen kautta Vuokkiniemen puolelle, mutta kääntyi sieltä etelään päin Kontokin, Luvajärven ja Repolan kautta takaisin rajan yli Pielisjärvelle. Suomen puolella hän sitten kierteli Joensuun, Sortavalan, Kurkijoen ja Ruokolahden kautta Lappeenrantaan sekä palasi Savonlinnan, Kontiolahden ja Nurmeksen tietä Kajaaniin, jonne saapui 20 p. Marrask. 1837. Pitkin matkaa sai hän runsaasti runoja. Vaan monin verroin runsaammin hän olisi saanut, jos olisi osannut poiketa vielä vähäistä etelämmäksi Käkisalmen tienoille ja Inkerinmaalle.

Suureksi osaksi 1836-37 vuoden matkalla kerätyistä lyyrillisistä ja ballaadi-runoista alkoi Lönnrot nyt panna kokoon Kanteletarta. Muutamassa kirjeessä 22 päivältä Toukokuuta 1838 hän ilmoittaa niitä jo puolen vuotta joka päivä järjestelleensä ja muovaelleensa, johon työhön arvelee pari kuukautta lisäksi tarvitsevansa. Mitenkä häneltä siihen kului pari vuottakin, käy selville Kantelettaren ensi kirjan esipuheesta, joka on allekirjoitettu hänen syntymäpäivänänsä, 9 p. Huhtik. 1840. "Sitte siltä matkalta kotiuttua olemma pian heittämättömällä työllä näitä yksiä lauluja ja virsiä präntin alle korjaelleet, sovitelleet ja suunnitelleet, enimmän osan sillä ajalla vähintäki neljä kertaa uudestaan puhtaaksi kirjotelleet. — —Mainittuun niin usiasti uudistettuun puhtaaksi kirjottamiseen on, paitsi muuta, seki syynä ollut, että, kun työmme alla aina tulimma vaillinaisia paikkoja yhdessä eli toisessa kohtaa havatsemaan, syksyillä 1838 ja 1839 niiden tähden uudelleen läksimmä (Suomen) Karjalaan, josta myös kummallakin kertaa saimma paljo lisäyksiä ja toisinnoita ennen koottuhin". Edellisellä kerralla tiedetään Lönnrot'in keränneen runoja erittäin Ilomantsissa, jälkimmäisellä Pielisjärven ympäristössä. Kantelettaren valmistumista viivyttivät vielä Mehiläisen toimittaminen ja ennenmainitun lääkärikirjan painatus.

Samaan aikaan oli Lönnrot valmistellut myös loitsurunojen julkaisua. Vaan kun muilta, yhä karttuvilta töiltänsä ei nähnyt voivansa sitä loppuun saattaa, jätti hän järjestämänsä kokoelman v. 1846 Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran haltuun, toiste tulevaisuudessa julkaistavaksi. Ainoa, minkä hän tähän aikaan loitsujen ja taikojen alalta painatti, oli jatkettu ja täydennetty laitos hänen väitöstänsä Om Finnarnes magiska medicin Suomen lääkäriseuran toimitusten ensi osassa 1842.

Paitsi runoja, oli Lönnrot mainitulla matkallansa kerännyt suuret määrät Suomen kansan sananlaskuja sekä arvoituksia ennen koottujen lisäksi, ja niitäkin vähitellen valmistanut painokuntoisiksi. Sananlaskujen laitoksen alkulauseen hän allekirjoitti 23 p. Lokak. 1841 sekä arvoitusten 13 p. Jouluk. 1843; painosta ne tulivat, niinkuin tiedämme, vv. 1842 ja 1844. Molemmat ovat pelkästään aakkoselliseen järjestykseen toimitettuja kokoelmia. Edellinen sisältää 7077, jälkimmäinen 1679 kappaletta toisintoineen ynnä 135 Viron kansan arvoitusta.

Monilla matkustuksillansa halki Suomen oli Lönnrot'illa ollut tilaisuutta tutustua maamme eri murteihin ja hankkia itselleen yleinen suomenkielen tuntemisen taito, jonka vertaista ei kenelläkään hänen aikalaisellaan ollut. Vähitellen hänen huomionsa oli yhä enemmän kiintynyt kielemme tutkimiseen. Vuoden 1836-37 matkalla oli hänellä jo nimenomaisena määränä koota myös aineksia uuteen suomen kielioppiin sekä sanakirjaan. Samalla matkalla oli hän joutunut lapinkielen piiriin ja sillä aloittanut tutkimuksensa suomen sukukielten alalla.

Näiden kielellisten kokoelmain ja tutkimusten avulla, se oli Lönnrot'in ajatus, oli riidan-alainen kirjakielemme perinpohjin selvitettävä, ennen kuin se jälleen vakaantuisi; jollei siitä tullut kerrallaan hyvä, saattoi se joutua vielä kerran käymiseen ja kuohuksiin. Niiden sekä kansanrunoudenjulkaisujensa kautta saikin hän aikaan kirjakielemme uudistuksen. Sillä mikään kirjailija-nero hän ei ollut tämän sanan korkeammassa merkityksessä. Hänen oma kirjoitustapansa oli alussa kovin kokoonsullottua ja kankeata[145] sekä osaksi vielä murteellista; myöhemmin, Kantelettaren esipuheesta alkaen, esiintyy se luonnollisempana ja yksinkertaisempana, vaan aina kuitenkin vähän jäykänpuolisena. Tässä on aivan sama ilmiö kuin Kalevalan yhteenliittämisessä, jonka hän, olematta itse luova runoilija, on suorittanut niin, että sitä tuskin olisi voinut taitavammin, kauniimmin, jalommin kokoonpanna. Kumpaisessakin työssä vaikutti hänessä sama luonnonvaiston kaltainen kansanhenki, joka ylimalkain on luonut kansan kielen ja runouden.

Niin pian kuin oli saanut Kantelettaren käsistänsä, oli Lönnrot jo lähtenyt uudelle, yksin-omaan kielelliselle tutkimusretkelle 16 p. Tammik. 1841. Ilomantsin, Impilahden ja Salmin pitäjien halki oli hän saapunut Aunuksen lääniin, jossa aikoi tutkia n.k. Liygin kieltä, ja Tulemajärven, Veskelyksen sekä Säämjärven kautta päässyt Petroskoille asti, kun hänet rajalla tarkastamatta jääneen passin tähden pakoitettiin samaa tietä kotiin palajamaan. Vasta Lokakuussa pääsi hän jälleen liikkeelle ja kääntyi sillä kertaa Kajaanista pohjoiseen päin: ensin Oulun kautta Kemiin, jossa sai Castrénin matkatoverikseen, sieltä Rovaniemelle, Kemijärvelle ja Kuolajärvelle sekä Inarin kautta Karasjoelle Norjan puolelle. Täällä hän opiskeli Norjan lappia kuuluisan lähetyssaarnaajan Nils Vibe Stockfleth'in johdolla, joka vuoden alussa oli hänen vieraanaan Kajaanissa oleskellut ja häntä seurannut matkalla Ilomantsiin. Sitten hän siirtyi Kuolaan, tarkemmin tutustuakseen myös Venäjän lappiin, ja joutui Kemin kautta viimein Arkangeliin, jossa aikoi ruveta tutkimaan samojeedinkieltä. Vaan huomattuaan, ett'ei siitä kielestä ollut suoranaista apua suomenkielen selvitykselle, jätti hän tämän tutkimuksen Castrén'ille ja palasi itse Kargopol'in sekä Lotinapellon kautta Suomeen, matkan varrella ottaen selkoa ennen tutkimattomasta vepsänkielestä. Kajaaniin hän saapui ummelleen vuoden kuluttua eli keskivaiheilla Lokakuuta 1842.

Perehtyäkseen vielä vironkieleen, matkusti Lönnrot kesällä 1844 Viron-ja Liivinmaalle. Enimmän osan aikaa hän oleskeli Tarton kaupungissa, jossa tutki viroa tunnetun lääkärin ja kielimiehen Friedrich Robert Fählmann'in avulla. Siellä hän myös otti osaa oppineen virolaisen seuran, die Gelehrte Ehstnische Gesellschaft'in, kokouksiin ja keskusteli seuran jäsenten kanssa muun muassa suomen- ja vironkielen oikeinkirjoituksesta. Varsinaisena työnään hänellä oli mainitun seuran virolaisten sanakokoelmien kopioiminen; viron sanastosta hän, näet, toivoi saavansa suomenkieleen alkuperäisiä sanoja ruotsinkielestä lainattujen sijaan. Tämän työn ääressä istui hän uutterasti useita kuukausia aamusta aikaisin myöhään iltaan. Välillä hän matkusteli maaseudulla seitsemän viikon ajan Tarton-puolista kielimurretta tutkimassa. Mutta täällä kansan sorron-alaisen tilan näkeminen vaikutti häneen niin tuskallisesti, että se retki oli hänelle kaikista raskaimpia. Tunteensa valtaamana ei hän koko matkallansa ollut voinut käydä ainoassakaan aateliskartanossa. Itse Tartossa oli hänen samasta syystä vaikea viihtyä. Joll'ei hänellä olisi ollut niin paljon kiireistä työtä, on hän itse lausunut, ett'ei ollut oikein aikaa siihen ajatukseen antautua, niin olisi hän pelkästä mielipahasta sairastunut. Kotimatkalle hän kiiruhti Joulukuussa Pietarin ja Räävelin kautta, viipyen kuitenkin muutamia päiviä Kattilan seurakunnassa Länsi-Inkerissä, jossa muutamalta vanhalta akalta sai muistiinpannuksi vatjankielisiä häärunoja.

Tähän loppuivat Lönnrot'in tieteelliset matkat. Hänen oli tosin vähän aikomus sen kirjeenvaihdon johdosta, johon v. 1845 oli joutunut Jacob Grimm'in kanssa, käväistä Saksanmaalla, tarjotakseen apuaan niille oppineille, jotka halusivat tutustua Suomen kieleen ja kansanrunouteen. Mutta hän luopui pian siitä aikeestansa, koska tunsi, että velvollisuus häntä vaati käyttämään aikaansa työhön, josta oli enemmän suoranaista hyötyä.

Lönnrot oli v. 1844 saanut virkavapautta, jota hänelle sitäkin ennen oli useat kerrat myönnetty, kokonaiseksi viideksi vuodeksi ja oli päättänyt nämät vuodet käyttää pääasiallisesti suomalaisen sanakirjan toimittamiseen. Myös suomen kieliopin kokoonpanemista oli hän ajatellut ja muutamia sitä koskevia kirjoituksia julkaissut Mehiläisessä sekä Suomi-kirjassa, (Bidrag till finska språkets grammatik 1841-42 ja Muukalaisuudesta Suomessa 1844). Mutta nähdessään, ett'ei hänelle mitenkään riittänyt aikaa kaikkia kieliopillisia keräelmiänsä täydellisesti järjestämään, hän tavallisella vaatimattomalla alttiudellaan antoi muistiinpanonsa Kuopion kymnaasin rehtorin Fabian Collan'in[146] käytettäväksi tämän ruotsinkielellä julkaisemaan suomen muoto-oppiin, Finsk språklära I. Formläran, joka tuli painosta v. 1847.

Uutta sanakirjaa piti Lönnrot tarpeellisena etenkin siihen runsaasen sanavarastoon nähden, jolla vanhat kansanrunot olivat rikastuttaneet kirjakieltämme. Siinä suhteessa oli jo Keckman tehnyt valmistavaa työtä poimimalla outoja sanoja Lönnrot'in Kanteleesta sekä Kalevalasta. Kun Keckman'in kuoltua ei ollut ketään työn jatkajaa, täytyi Lönnrot'in sekin taakka ottaa omille hartioilleen. Vaan ryhtyessään sanakirjan toimittamiseen, huomasi hän välttämättömäksi vielä tarkemmin keräyttää runoseutujen sanastoa. Koska ei itse enää katsonut voivansa panna aikaa matkustuksiin, lähetti hän Kesäkuussa 1845 nuoren ylioppilaan Taneli Europaeus'en keräystyöhön, antaen hänelle matka-apua omista varoistaan 200 paperiruplaa ja pyytäen lisää Suomalaisen Kirjallisuuden Seuralta.

Mutta tämän matkan tulos oli aivan toinen, kuin sen tarkoitus. Suunnatessaan askeleitaan idemmäksi niitä seutuja, joissa Lönnrot oli käynyt. Ilomantsin kautta Salmin kihlakuntaan ja Aunuksen lääniin, oli Europaeus joutunut uusille, ennen tuntemattomille runolähteille ja sanojen etsimisen sijaan kokonaan viehättynyt runojen keräykseen, jonka piti olla hänellä ainoasti sivutyönä. Muitten muassa oli hän Ilomantsissa Mekrijärven kylässä kohdannut laulajavanhuksen Simana Sissosen, joka runotaidossa veti vertoja Vienan läänin paraimmille. Tuskin oli Lönnrot saanut Europaeus'en tuomat runot käsiinsä ja niitä sovitellut paikoillensa välilehtiseen Vanhan Kalevalan kappaleesensa, kun hän näki, että siitä täytyi tehdä aivan uusi laitos.

Lönnrot ei kuitenkaan ruvennut Kalevalaa uudestaan kokoonpanemaan, ennenkuin talvella 1847. Silloin oli jo vanha painos loppuun myöty, ja kiirettä lisäsivät synkät enteet suomalaista kirjallisuutta pian kohtaavasta iskusta. Eräälle ystävälle, joka oli varoittanut häntä sen johdosta, että hän oli auttanut Snellman'ia perustamalla uuden aikakauskirjan, Litteraturblad'in, lakkautetun Saima-lehden sijalle, Lönnrot vastaa ruotsinkielisessä kirjeessä 13 p. Helmik. 1847: "Varoitukseesi voi olla hyvinkin syytä, mutta toiselta puolen pitää myös paikkansa, että se ystävyys, jonka tähden ei uskalleta mitään uhrata, on vähän tai tyhjän arvoinen. Jos vielä Litteraturblad'in täytyy lakata ja minultakin kielletään kirjoittaminen, niin saatanhan lohdutella sillä, että semmoinen on ollut kohtalon kulku, ja sitä ahkerammin lukea toisten kirjoituksia, niin kauan kuin sekään on luvallista. Vaan tehdäkseni työtä, niin kauan kuin on päivä, ett'ei yö tulisi, jolloin ei kukaan voi työtä tehdä, olen päättänyt ruveta toimittamaan uutta Kalevalan laitosta".

Alkuansa oli Lönnrot ajatellut tämänkin työn suorittavansa noin puolessa vuodessa. Mutta pian hän tuli kokemaan, että se vaati paljoa enemmän aikaa. Näinä vuosina oli Europaeus väsymättä jatkanut keräyksiään, ulotuttaen matkustuksensa pohjoisimmista Vienan läänin runopaikoista Inkerin laulurikkaille maille, jopa Tverin Karjalaan asti. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran lähettiläinä olivat myös ylioppilaat August Ahlqvist, Sakari Sirelius ja Fredrik Polén liikkuneet Suomen Karjalassa sekä maisteri Henrik August Reinholm[147] Käkisalmen ja Pietarin välisellä Karjalan kannaksella. Lisäksi tulivat Arvidsson'in Seuralle vv. 1837-38 lahjoittamat savolaiset kokoelmat sekä ne vienanpuoliset runot, joita Sjögren jo v. 1825 ja Castrén v. 1839 olivat matkoillansa muistiin panneet. Lönnrot'in käytettävänä olivat siis monin verroin runsaammat ainekset kuin Vanhaa Kalevalaa kokoonpannessa. Silloin hän sanoo olleen vaikean saada runoja edes 200 säkeen pituisiksi, nyt oli päinvastoin varominen, ett'eivät ne venyisi liian pitkiksi.

Työtä hidastutti sekin, ett'ei Lönnrot saanut tähän panna kaikkea aikaansa. Häntä oli, näet, pyydetty toimittamaan suomalaista osastoa Otto Meurman'in venäläis-ruotsalais-suomalaiseen sanakirjaan[148] ja se vei puolet hänen ajastansa. Paitsi sitä oli hänellä painatettavana Ruotsin, suomen ja saksan tulkki 1847 sekä Paavo Korhosen viisikymmentä runoa ja kuusi laulua 1848. Saadakseen rauhemmassa työskennellä, siirtyi Lönnrot lopulla vuotta 1848 Kajaanista Vesilahdelle tuttuun Laukon kartanoon, jossa hän usein ennenkin oli häiritsemättömän tyyssijan löytänyt. Siellä valmistui viimein uusi Kalevalan laitos Tammikuussa 1849; esipuheen Lönnrot allekirjoitti nimipäivänään 17 p. Huhtik. 1849.[149]

Uusi Kalevala sisältää kaikkiansa 50 runoa ja 22,795 säettä. Se on siis melkein kahta vertaa Vanhaa Kalevalaa suurempi. Se on myös runollisessa suhteessa koko joukon edellistä etevämpi. Lisäksi on tullut useita ennen tuntemattomia kertomarunoja, niinkuin Väinämöisen ohrankylvö, Ahdin ja Kyllikin valat, Kalervon ja Untamon veljesriita sekä Kullervon kosto Untamolle, jotka kaikki Europaeus'en oli onnistunut matkoillansa löytää. Erittäin runsaasti on Lönnrot siroitellut mietelmiä ja kuvaelmia lyyrillisistä runoista, jotka tuntuvasti lisäävät Uuden Kalevalan kauneutta. Vielä on hän perinpohjin parantanut kaikki runomitan, alkusoinnun tai kerron puolesta puutteelliset säkeet, sen kautta kuitenkin poiketen yhä kauemmaksi kansanlaulusta, jota Vanha Kalevala on paljoa lähempänä.

Runojen keskenäiseen järjestykseen on Lönnrot tehnyt ainoasti muutamia muutoksia, jotka runoelman kokonaisuudelle ovat silminnähtäväksi eduksi. Luonnottominta vanhassa laitoksessa oli se, ett'ei ainoastaan Väinämöinen, vaan myös häntä kauan kadehtinut Lappalainen ilmestyy ennen maailman luomista. Saatuansa toisintoja, jossa tämän Lappalaisen asemella esiintyy Joukahainen, samoin kuin joskus Joukahaisen sijalla Lappalainen, Lönnrot päätti eroittaa Väinämöisen ammunnan Maailman luomisesta ja asettaa sen Kilpalaulannan jälkeen, jonka irrallisesta asemastaan runoelman lopusta kaikkine liitteineen siirsi alkupuolelle runoelmaa. Vielä tulivat tähän yhteyteen vedetyiksi Sampsa Pellervoisen kylvö ja Ison tammen runo, jonka oksista noita, kansanrunoissa toisinaan Lappalaiseksi nimitetty, valmistaa nuolia; ensin koetteeksi Kilpalaulannan ja Väinämöisen ammunnan väliin, sitten sopivammin Kilpalaulannan edelle Maailman luomista välittömästi seuraaviksi tapauksiksi. Viimeinen korjaus, johon Lönnrot kauan epäiltyään ryhtyi, oli Väinämöisen vaihtaminen Vein emoiseen. Huomattavia muutoksia on vielä Sampo-retken jälkitapauksissa. Koivuisen kantelen synnyn, joka Runokokouksessa seuraa Auringon ja Kuun päästöä ja Vanhassa Kalevalassa Karhuntappoa, on Lönnrot, yritettyään sitä sijoittaa Tautien parantamisen jälkeen, viimein asettanut arvokkaimpaan paikkaansa, Sammon ryöstön, Kalevalan päätapauksen, välittömään yhteyteen. Mahtavamman vaikutuksen on hän saanut aikaan myös sillä, että on Karhuntapon siirtänyt Auringon ja Kuun päästön edelle, joten tämä jää Väinämöisen sankariteoista viimeiseksi.

1849 vuoden Kalevala tuli pikemmin ja yleisemmin tunnetuksi sekä kotimaassa että ulkomailla kuin 1835 vuoden Kalevala. Jo v. 1852 julkaisi siitä saksankielisen runomitallisen käännöksen Pietarin akatemian jäsen Anton Schiefner helsinkiläisen kirjanpainajan kustannuksella. Tämä käännös on tosin kuivakiskoinen ja runoton, mutta sillä on kuitenkin se ansio, että on suuresti lisännyt meidän kirjallisuutemme ulkomaisten ystäväin lukua. Sittemmin on Kalevalasta ilmestynyt täydellisiä ja osittaisia käännöksiä, selontekoja ynnä tutkimuksia useimmilla Euroopan sivistyskielillä. Pohjois-Amerikallakin on oma englanninkielinen käännöksensä, jota on ilmestynyt vuodesta 1888 monta painosta. Vaan siellä on Kalevalalla aivan erityinen merkityksensä. Se on ollut todistettavasti mallina Yhdysvaltain kansallisrunoilijalla Longfellow'illa, kun hän v. 1855 Intiaanein suorasanaisista tarinoista pani kokoon kertomarunonsa The song of Hiawatha, jonka runomittakin on Kalevalan.[150]

Lönnrot'in aavistus "yön tulosta, jolloin ei kukaan voi työtä tehdä" toteutui ennemmin, kuin hän itsekään osasi arvata. Jatkaakseen kesken jäänyttä sanakirjatyötä, oli hän pyytänyt pitennettyä virkavapautta taikka myös eroa virastansa eläkkeen kanssa ja saanut siihen anomukseensa myöntävän puoltolauseen sekä lääkintähallitukselta että senaatilta. Mutta korkeimmasta paikasta tuli kieltävä vastaus, nähtävästi silloisen kenraalikuvernöörin Menshikov'in esityksestä, joka kammosi kaikkea toiminnanvapautta varsinkin näinä rauhattomina kansankapinain aikoina. Vuotta myöhemmin, 8 p. Huhtik. 1850, julistettiin yleinen kielto painattaa uusia suomenkielisiä kirjoja muita kuin semmoisia, jotka tarkoittavat uskonnollista mielen ylennystä tai taloudellista hyötyä.

Vaan Lönnrot näki tehdä työtä pimeimmissäkin oloissa. Niin kytkettynä kuin oli käytännölliseen virkaansa, jonka toimet olivat entisestään melkoisesti lisääntyneet, riitti hänelle aina aikaa henkisiin harrastuksiinsa. Silloinkin, kun suomalaisen kirjallisuuden piiri oli ahtaimmilleen rajoitettu, löysi hän siitä kyllin alaa hyödylliselle vaikutukselle. Paitsi uutta lisättyä arvoitusten laitosta, jota mainittu kielto ei koskenut, sai hän v. 1851 painatetuksi suomennoksen saksankielistä G.H. von Schubert'in lastenkertomusta Merenvirta.[151] Rohkenipa hän v. 1852 ruveta jälleen sanomalehteä julkaisemaan, nimittäin Oulun Viikkosanomia, jolle sen kustantajan oli ollut mahdoton koko Oulusta löytää halukasta toimittajaa. Kaksi vuotta hän sitä toimitti mitä tukalimman painotarkastuksen alaisena. Mitään semmoista, joka tarkoitti määrättyä paikkakuntaa tahi henkilöä, ei ollut lupa painattaa. Niin esim. ei saanut kirjoittaa maakunnan vuodentulosta, sillä se olisi voinut poiketa läänin kuvernöörin annettavasta virallisesta kertomuksesta. Samasta syystä sana lautamies, joka muka osoitti erityistä virkaluokkaa, oli vaihdettava sanaan rikas mies! Mutta Lönnrot ei ollut niitä, jotka vastuksiaan vaikeroivat tai niillä puolusteleivat. "Kaukana meistä olkoon", hän lausuu lukijoilleen ensimmäisen toimitusvuoden lopulla, "näitten sanomain suhteen syyttää ulkonaisia esteitä, joitten tähden niitä muka ei olisi taidettu paremmin kirjoittaa. Semmoisia esteitä Oulun Viikkosanomilla tänä vuonna ei ole ollut eikä peljätä vastakaan tulevan niin kauvan, kuin niitä toimitetaan luvallisella tarkoituksellaan yhteisen, semminkin talonpoikaisen kansan tietoin, taitoin ja tapain paranemiseksi, ja mikäpä pakko olisi muihin aineisiin sekautua, koska siinä on ainetta yltäkyllin jos sadaksikin vuodeksi, johon ikään nämät sanomat tuskin tulevat, eivätkä tuskinkaan". Suurimman elämäntyönsä suoritti Lönnrot epäilemättä Uutta Kalevalaa kokoonpannessaan; kukaties vielä vähäistä suurempana esiintyy hänen persoonallisuutensa siinä vaatimattomuudessa, jolla hän heti sen jälkeen tyytyi kirjoittamaan kansalleen elämän mitä jokapäiväisimmistä asioista.

Kauan ei kuitenkaan kestänyt, ennenkuin Lönnrot'ille aukeni uusi, entistä laajempi vaikutus-ala. V. 1850 oli yliopistoomme perustettu Suomen kielen ja kirjallisuuden professorin virka, ja sitä olisi Lönnrot jo silloin voinut hakea, joll'ei olisi ollut aivan vasten hänen luontoaan kilpailla toisen siihen kykenevän kanssa. Sittenkin, kun virka Castrén'in äkillisen kuoleman kautta oli joutunut uudelleen haettavaksi, ja vaikk'ei ollut ketään muuta mahdollista viran täyttäjää, Lönnrot epäili kauan, kunnes yliopiston opettajain ja oppilaitten hartaat pyynnöt saivat hänet taivutetuksi. Väitöksensä hän kirjoitti vepsänkielestä, Om det nordtschudiska språket, 1853 ja tuli samana vuonna virkaan nimitetyksi.

Tämä väitöskirja sekä seuraavana vuonna Suomen tiedeseuran toimituksiin painettu tutkimus Inarin lapin murteesta, Ueber den Enare-lappischen Dialekt, ovat melkein ainoat puhtaasti tieteelliset julkaisut hänen professori-ajaltaan. Käytännölliset kansamme sivistystarpeet vaativat silloinkin hänen koko huomiotansa. Kun vapauttaja-keisarin Aleksanteri II:n astuessa hallitus-istuimelle myös suomenkieli pääsi vapaaksi kahleistansa, ja sitä yhä enemmän ruvettiin viljelemään sekä opillisilla että yhteiskunnallisilla ja valtiollisilla aloilla, tarvittiin tietysti ääretön joukko uusia sanoja uusille käsitteille. Ja kukapas siihen työhön olisi ollut tottuneempi ja taitavampi kuin Lönnrot. Jo lääkärikirjaa toimittaessaan oli hänellä suomalaisista oppisanoista ollut omien sanojensa mukaan "tuskin arvattava työ". Uusien sepitettävien sanojen vuoksi oli hän myös pitänyt velvollisuutenaan ottaa osaa mainittuun Meurman'in sanakirja-työhön. Yliopistollisilla luennoillaan oli hän ruvennut kääntelemään kaiken-aineisia kirjoja suomeksi, sillä lailla neuvoen oppilaitaan, miten kieltämme oli taivutettava tieteellisiin aineihin. Ihmeteltävää oli silloisille kuulijoille, kuinka selviksi, sujuviksi vaikeimmatkin kohdat kääntyivät mestarin käsissä, ja varsinkin, kuinka hän suomenkielen omista varoista keksi sadottain sanoja, joita useimpain nykyisten sivistyskielten on täytynyt lainata. Arvaamattoman suuri osa nyt käytännössä olevista oppisanoista on lähtenyt hänen pajastansa; perinpohjainen kielivarastomme tunteminen sekä herkkä kieliaisti tekivät hänestä niin verrattoman sanasepän, että harva hänen ehdoituksistaan on tainnut tulla hylätyksi. Erittäin on kasviopillinen sanasto v. 1860 painetussa Suomen kasvistossa kokonaan hänen luomansa. Suuresti rikastunut on myös lakitieteellinen sanastomme Kauppakaaren ja maakaaren suomennoksen sekä J.Ph. Palmén'in lainopillisen käsikirjan käännöksen kautta, jotka ilmestyivät: edellinen 1857 vuoden Suomi-kirjassa, jälkimmäinen valtiopäivä-vuonna 1863.