TOINEN LUKU. Fennofiilein aikakausi 1642-1809.

1. Suomalaisen kansallistunteen heikkeneminen ja suomenkielen syrjäytyminen.

Se aikakausi, jonka olemme jättäneet taaksemme, ja se, joka nyt aukeaa silmiemme eteen, ovat aivan erilaiset luonteeltaan sekä valtiollisessa että kirkollisessa suhteessa. Vaikka maakuntain itsenäisyys Kustaa Vaasan kautta oli hyvin supistunut, kävi kuitenkin Suomi kirkollisissa asioissaan edelleenkin omaa tietänsä. Myös valtiollisessa suhteessa oli maamme kahdesti 16:lla vuosisadalla melkein itsenäisenä, nimittäin niinä vuosina, jolloin se oli Juhana herttuan hallittavana, ja niinä vuosina, joina marski Klaus Fleming taisteli Kaarle herttuata vastaan. Tällä aikakaudella on asiain laita ihan toinen. Keskikaikkisuus pääsi Ruotsinvallassa yhä suurempaan voimaan, ja hallinnon ohjakset yhdistyivät yhä enemmän Tukholmaan. Kirkollisissakin oloissa ja toimissa loppui kaikki itsenäisyys. Eerik Sorolaisen kuoltua määrättiin nimen-omaan Ruotsalainen Iisak Rothovius Turun piispaksi sillä tarkoituksella, että kirkolliset laitokset Suomessa saataisiin Ruotsin mallin mukaan järjestetyiksi, ja siitä ajoin ovat kaikki toimenpiteet tälläkin alalla uskollista Ruotsalaisten tekoin matkimista.

Hallinnollinen keskikaikkisuus yksinään jo oli omiansa laimentamaan Suomalaisten erinäistunnetta, mutta tähän laimentumiseen oli paitsi sitä vielä monta muutakin syytä.

Edellinen puolisko puheenaolevaa aikakautta oli Ruotsin paraan loiston ja voiman aika. Sen sotajoukot kulkivat voittajina Venäjän, Puolan, Saksan ja Tanskan maiden halki: Sen rajat laajenivat yhä kaikille haaroille, ja vähällä oli koko Itämeri rannikkoineen joutua Ruotsin yksin-omaiseen valtaan. Sen nimeä pelättiin ja kunnioitettiin suuresti koko Euroopassa. Näyttipä yhteen aikaan siltä, kuin pitäisi Tukholman tulla Euroopan henkiseksikin keskuspaikaksi. Kristiinan loistoisessa hovissa nähtiin kuuluisain valtiomiesten ja sotapäällikköin rinnalla Cartesius'et, Hugo Grotius'et ja muita sen ajan kirkkaimpia tiedon kynttilöitä.

Tämän vallan rakentamisessa, tämän loisteen sytyttämisessä oli Suomalaisilla ollut runsas osansa. Useammat näiden aikain sodissa mainioimmat päälliköt olivat Suomesta sukuisin; Suomen poikia seisoi tuhansittain kaikissa tappeluissa Ruotsalaisten rinnalla. Nämät sankarityöt eivät olekaan jääneet aivan palkinnotta. Ne synnyttivät Ruotsalaisissa kunnioituksen tunteen, joka ilmaantui monessa Ruotsin hallituksen toimessa Suomen hyväksi. Paras palkinto niistä oli kuitenkin se, että ne nähtävästi kohottivat kansamme siitä arkipäiväisyydestä, johon pienissä oloissa elävät ihmiset välttämättömästi vaipuvat.

Selviä ilmauksia suomalaisen kansallisuuden arvossa pidosta ei siltä ajalta puutu. Ruotsalainen Turun professori Mikael Wexionius kirjassaan Epitome descriptionis Sueciae, Gothiae, Fenningiae & subjectarum provinciarum v. 1650 puhuu Ruotsin, Gootin ynnä Suomen liitosta ikäänkuin useampain valtakuntain yhteydestä. Suomalainen professori Antti Thuronius puheessaan, jonka piti Kustaa Bjelke'lle, kun tämä palasi lähettiläsmatkaltaan Moskovasta v. 1659, sanoo hänen tuoneen rauhan koko "Suomen maailmalle" (Orhi Finnico). "Suomen kunnia" on nimenä eräällä kreikkalaisella kuusimitta-runolla, jonka suomalaisen papin poika Johannes Paulinus ylioppilaana Upsalassa julkaisi v. 1678. Tässä meille leimahtaa vastaan ilmeinen rakkaus kotimaahan ja kaikkeen kotimaiseen. Ei missään ole senvertaista luonnonkauneutta, tuskin Thessalian muinoin maailman mainiossa Tempe-laaksossa. Herkkuja maa kyllä ei anna, vaan eipä niistä huolitakaan. Suomen miehissä ei ole petosta eikä vilppiä, eikä sanalla sanoen mitään vikaa. Jalosukuisiakin miehiä on Suomi kasvattanut, niinkuin Kurkeja, Horn'eja, Fleming'ejä ja Creutz'ejä, ja Suomen sotureja on nähnyt sekä Germaania että Kimbria (Saksa ja Tanska). Ken voisikaan kieltää, muu kuin kateus, huudahtaa runoilija, että Suomalaiset ovat avaran maailman etevimpiä kansoja! Mutta toiselta puolen oli Suomen silloisessa tilassa melkein välttämätöntä, että tämän ajan tapahtumat enemmän heikensivät kuin vahvistivat suomalaista kansallistunnetta. Meidän pitää muistaa, että kaikki, mitä Suomalaisetkin tekivät, kävi yhteisellä Ruotsin nimellä, Ruotsin valtakunta lisääntyi voitetuista maakunnista, ei Suomi; Käkisalmen lääniä ja Inkerinmaata ei yhdistetty, niinkuin olisi luonnollista ollut, meidän maahamme, vaan saivat ne eri hallinnon. Ruotsi oli kohonnut suurvallaksi, jonka ääni kaikui mahtavana Euroopan asioissa; Suomi oli sen rinnalla vajonnut mitättömäksi maakunnaksi. Ruotsin maine levisi ympäri maailman ääriä; Suomalaisista erikseen eivät muukalaiset tietäneet usein mitään. Ruotsin suuruutena, Ruotsin loistona tuli Suomalaisille itselleenkin heidän yhteisen urhoollisuutensa palkka rakkaaksi, ja sitä muistellessa tuli heille itse Ruotsalais-nimikin yhä omaisemmaksi.

Vielä paljoa enemmän sekaantui Suomalaisten kansallistunne toisesta seikasta, joka on läheisessä yhteydessä sekä voimaan pääsevän keskikaikkisuuden että myöskin Ruotsinvallan sen-aikuisen suuruuden ja loiston kanssa. Ruotsissa saatavat korkeat virat ynnä Tukholman hovin loisto houkuttelivat nimittäin pois Suomesta melkein kaikki vanhat, suuret aatelissukumme. Vähitellen vieraantuivat he kokonaan pois kotimaastaan, muistellen sitä ainoasti silloin, kun he sieltä saivat huvituksiinsa tarpeelliset rahat köyhiltä lampuodeiltansa. Eikä mennyt Ruotsiin ainoastaan sukuaateli, vaan sinne siirtyivät aatelittomistakin kaikki, joilla oli etevämmät luonnon lahjat, niinkuin samainen Johannes Paulinus, sittemmin ansioittensa tähden ruotsinkielisenä runoilijana ja valtiomiehenä aateloittu nimellä Lillienstedt.

Lisäksi tulee, että juuri tähän aikaan tulvasi ääretön Ruotsalais-joukko Suomen maahan. Korkeimmissa viroissa ei vuosisadan aikaan nähty melkein yhtään Suomen miestä. Niinpä ei suotu Turun hiippaa Suomalaiselle ennenkuin v. 1728, siis enemmän kuin sata vuotta Eerik Sorolaisen kuoltua. Ja Viipurinkin piispoista sillä ajalla olivat puolet Ruotsalaisia syntyperältään. Turun hovioikeuden jäsenistä ennen Isoavihaa oli kaksi kolmatta osaa Ruotsista kotoisin. Ruotsalaisia olivat luonnollisesta syystä olleet melkein kaikki Turun yliopiston ensimmäiset professorit, mutta edelleenkin oli ennen Isoavihaa aina vaan puolet heitä oman maan miehiä. Myös ylioppilaista oli alussa enin osa Ruotsalaisia, ja vaikka Suomalaisten luku pian eneni, tuli kuitenkin yhä edelleen monta nuorukaista meille meren tuolta puolelta, siitä syystä että elanto Turussa oli huokeampi.

Tämä Suomalaisten virtaaminen Ruotsiin ja Ruotsalaisten virtaaminen Suomeen oli epäilemättä voimallisimpana syynä kansallisen erinäistunteen heikontumiseen ja häviämiseen maassamme. Paraimmat henkiset voimat, joista olisi voinut olla turvaa ja tukea kansallisuudellemme, katosivat yhä pois maastamme, ja kun kaikki ylemmät arvot ja paikat nähtiin olevan Ruotsalaisten yksin-omaisuutena, niin ruvettiin omaa kansaansa halvempana, huonompana pitämään. Jolloinkulloin tulee jo tähän aikaan näkyviin ilmeinen ylenkatse kansallisuuttamme kohtaan. Niinpä esim. oli v. 1694, kun Turun tuomioseurakunta jaettiin kahtia, ruotsalaiseen ja suomalaiseen, edellinen määrätty ensimmäisen uskonopin-professorin virkapitäjäksi. Muutamaa vuotta myöhemmin ehdoitti nuorempi Gezelius piispa mainitun professorin virkapitäjäksi suomalaisen seurakunnan ynnä vielä Nummen pitäjän lisäksi. Mutta professori Juhana Machsenius katsoi sen arvonsa alennukseksi, eikä sanonut siihen suostuvansa muulla ehdolla, kuin jos piispa itse rupeisi Turun ruotsalaisen seurakunnan kirkkoherraksi!

Oman kansallisuutensa halveksimista todistaa myös suomalaisten sukunimien katoaminen papistosta, jossa yliopiston perustamisesta alkain nimien muutokset latinan, kreikan ja heprean kielten, myöhemmin myös ruotsinkielen mukaan tulevat yleiseksi tavaksi. Porvaristossa pysyvät kansalliset nimet kauemmin, mutta vuoden 1700 paikoilla oli jo monella kaksi nimeä, suomalainen sekä ruotsalainen, ja v. 1746 löytyy Turun porvareissa vaan joku harva suomalainen nimi jäljellä. Merkillistä on, että nämät harvat enimmiten tavataan leskillä, jotka eivät olleet hennoneet panna pois nimeä, mihin ensilemmen muistot olivat kiintyneet.

Isoviha tosin lopetti Ruotsin suurvallan, mutta suhteellisesti tuli meidän maamme asema vielä huonommaksi. Suomi oli melkein autiona hävityksen jälkeen, josta se ei moneen aikaan voinut virota. Paitsi sitä oli siitä suuri kappale pois revitty, ja tämä haava Pikkuvihan vuosina 1741-43 vielä ammottavammaksi tehty. Ei ole siis ihmeteltävä, jos kansallistunne nyt ylimalkain esiintyy paljoa sekavampana. Ennen Isoavihaa Suomalaiset verrattain harvoin nimittävät Ruotsia isäinmaakseen, eivätkä koskaan käytä lausetapaa "me Ruotsalaiset"; vaan Isonvihan jälkeen omistetaan aivan kaikki, mitä ruotsalaista on: "rakas Ruotsimme", "esi-isämme Gootilaiset", "mainiot ruotsalaiset miehemme", "meidän Ruotsalaisten vapaus" j.n.e. Kuitenkaan eivät kaikki Suomalaiset näin ajatelleet. Yhä edelleen löytyi niitä, jotka pitivät Suomea rakastettuna kotimaanaan, vanhoja Suomalaisia esi-isinään ja Suomen kansaa omanaan. Että käytännössäkin tehtiin eroitus Suomalaisen ja Ruotsalaisen välillä, osoittaa esim. Abraham Achrenius'en onnentoivotus Tammelin piispalle vuodelta 1730, jossa hän riemuitsee siitä, että vihdoinkin Suomen mies on jälleen saanut Turun hiipan päähänsä.[38] Tällä ajalla ilmaantuivat myös ensimmäiset erilleen pyrkimisen oireet Sprengtporten'in ja muutamain Anjalan miesten yrityksissä koko Suomen irroittamiseksi Ruotsin vallasta.

Isonvihan jälkeen väheni Ruotsalais-tulva Suomeen tuntuvasti, niin että esim. Turun hovioikeuden jäsenistä vv. 1700-60 ei ollut Ruotsalaisia enempi kuin oman maan miehiä ja vv. 1760-1809 ei enempää kuin puolet Suomalaisten lukumäärään verraten. Mutta ei tarvinnutkaan enää tuottaa Ruotsalaisia meren takaa, omatkin miehet olivat jo suurimmaksi osaksi muuttuneet Ruotsalaisiksi, eivätkä ainoastaan mieleltään, vaan myös kieleltään.

Yliopistoa perustettaissa oli Turussa suomenkieli vielä niin yleinen, että Ruotsista tulleet professorit oppivat sitä puhumaan ja useimmat myös kirjoituksessa käyttämään. Ylioppilaitten kesken näkyy suomenkieli olleen hyvin tavallinen muutamista siltä ajalta säilyneistä konsistoorin pöytäkirjoista päättäen. Että sitä ruotsalaisetkin ylioppilaat oppivat, osoittavat muutamat heidän kirjoittamansa suomenkieliset onnentoivotus-runot.[39] Tässä yhteydessä on myös mainittava Tukholmalaisen kirjanpainajan Henrik Keiser'in suomenkielinen esipuhe v. 1693 ilmestyneesen suomalaisen käsikirjan painokseen. Siinä hän näet ilmoittaa viettäneensä opintoaikansa Turun kaupungissa ja siellä tulleensa tuntemaan ei ainoastans sen ylistettäwän Nationin Kieldä, mutta myös hänen kijtettäwät tapans, urhollisen toimens ja miehudens; sen tähden ei sano säästävänsä vaivaa eikä varaa suomenkielisiä kirjoja toimittaessaan, osottain myös sillä samalla, että täälläki nijtä löyty, jotka sitä jaloa Suomen Kieldä, ei ylöncadzeesa, waan suuresa arvosa ja cunniasa pitäwät.

Samaten oli kouluissa suomalaisuus niin vankka, että täytyi sanakirjoihin sekä muutamiin muihinkin koulukirjoihin panna suomea muiden kielten rinnalle. Semmoisia kirjoja ovat Corpusculum Doctrinae 1642, Variarum rerum vocabula Latina 1644, Erasmus Rotterdamus'en Libellus aureus 1665 sekä vasta mainittavan Henrik Florinus'en latinais-ruotsalais-suomalainen sanakirja 1678, joka saksankielellä lisättynä painettiin uudestaan 1695 ja viimeisen kerran ilmestyi vielä v. 1733.

Porvariston suomalaisuutta todistaa sekin, että nimenomaan heitä koskevia asetuksia käännettiin suomeksi, esim. Kuningalisen Maijestetin Asetos ja Käsky, Muutamitten ylitzekäymisisten ja sijwottomutten poispoistamisest, Waldacunnan Borgerskapin eli Cauppamiesten Kihlauxis, Pidois, lapsenristiäisis ja Maahanpaniaisis, nijn myös waattein parsisa, painettu Turussa 1664. Turun raastuvan-oikeuden pöytäkirjoista vuodelta 1638 käy selville, että uutta kauppajärjestystä luettiin julki porvaristolle ensin ruotsiksi ja tulkittiin sitten pykälä pykälältä suomeksi, jota tapaa näkyy myöhemminkin noudatetun. Suurta huomiota herätti aikoinaan Turun valtiopäivämies-vaali v. 1659, jolloin suomalaiset porvarit asettivat oman ehdokkaansa ja, väkivallalla vaalista syrjäytettyinä, lähettivät erityisen edusmiehen valtiopäiville valittamaan kaupungin viran-omaisten menettelystä sekä vaatimaan itselleen samoja oikeuksia, kuin "muitten kansain porvaristolla" oli. Tästä ehdokkaasta väittivät ainakin vastustajat, että hän oli ruotsinkieleen tottumaton. Viimeksi on meillä Porthanin nimen-omainen todistus siitä, että vielä alussa 1700 lukua papisto sekä useimmat muut vallassäätyiset maalla ynnä suurin osa kaupunkein kauppiaita ja porvareita keskenäisissä puheissaan enimmiten käyttivät suomenkieltä.[40] Mutta tähän hän lisää: vaan kuinka kaikki nyt on muuttunut ja päivä päivältä muuttuu!

Koulujen opetuskielenä oli ruotsinkieli jo tämän aikakauden alussa saanut pysyväisen jalansijan latinan rinnalla Suomenkin oppilaitoksissa, joissa sitä Kristiina kuningattaren kouluasetusten mukaan ruvettiin käyttämään katkismuksen opetuksessa vuodesta 1649. Yliopistoomme se pääsi sata vuotta myöhemmin, v. 1749, jolloin Turkulaisen Niilo Wasström'in väitöskirja ilmestyi, "ensimmäinen oppikoe tässä kuninkaallisessa akatemiassa äidinkielellä", niinkuin tekijä itse ilmoittaa. Tämän ajan Ruotsista tulleet piispat olivat ruvenneet latinan asemella yhä enemmän käyttämään ruotsia kiertokirjeissään. Maallisissa virastoissa, joissa ruotsinkieli jo alkuansa oli käytännössä, vahvistui sen valta sitä myöten, kuin niissä kaikki toimet alkoivat muuttua kirjallisesti suoritettaviksi. Näiden virkatointen ja naimisliittoin kautta, sanoo Niilo Idman v. 1774 esipuheessa vasta mainittavaan tutkimukseensa suomen ja kreikan kielten heimolaisuudesta, Suomen etevimpien sukujen niin tottuneen ruotsinkieleen, että se jo kauan aikaa on ollut säätyläisten yleisenä puhekielenä.

Suurimpana syynä lopulliseen muutokseen oli kuitenkin Ruotsin kohoova kirjallisuus, jolla Kustaa III:n hallitessa oli ensimmäinen, loistoisa kukoistus-aikansa. Silloin asuivat Kellgren ja Lidner jonkun aikaa maassamme ja heidän rinnallansa alkoivat oman maan synnyttämät Franzén ja Choraeus soitella Ruotsin harppua. Paljon oli ennenkin Suomi kasvattanut ruotsinkielisiä laulajoita: Lillienstedt'in, Fresen ja Creutz'in. mutta he olivat lauluaikansa oleskelleetkin Ruotsissa. Mutta nyt kuului Ruotsin laulu aivan omalla kotirannalla, kaikuipa niin viehättävästi kotikäen tutulla yksinkertaisuudella, ett'ei havaittukaan äänen olevan muukalaisen. Tämä sireeni-laulu viimein viihdytti nääntyvän suomalaisuuden kuolon uneen.

2. Suomenkielen tieteellisen tutkimuksen alku.

Koska merituuli kauan ja kovasti puhaltaa, niin näemme meren laineitten loiskivan yhä korkeammalle rantoja vasten, tunkeutuvan yhä pitemmälle manteren oikean rajan taakse. Ne hyökkäävät silloin myös jokien suusta sisään, tempaavat jokivedet myötänsä ja pakoittavat ne liittolaisikseen tällä valloitusretkellä maan sydäntä kohti. Mutta ylempänä käy joki yhä vielä tavallista juoksuansa; suupuolellakin ilmoittavat siellä täällä nousevat pienet kuplat ja vastavireet jonkunlaista, vaikka kohta heikkoa, vastarintaa vieraalle vaikutukselle. Eikä aikaakaan, niin pian kuin merituuli on laannut, kääntyy luonnottomasti estetty virta jälleen alkuperäiseen suuntaansa, riemullisesti rientäen alaspäin ja tuoden äärimmäisillekin rannikoille tervehdyksen sydänmailta.

Samoin myös tällä aikakaudella tunkeusi voimallinen ruotsalaisuuden virta, ajan tuulen paisuttamana, yhä syvemmälle Suomen sydänmaihin. Selvästi voimme kuitenkin eroittaa toisenkin virran, joka päinvastaista suuntaa kulkee. Luontainen suomalaisuus, niin hyvin mielen kuin kielen puolesta, riutui riutumistaan lakkaamatta. Mutta samalla aikaa ilmestyy alussa tosin heikko, vaan vähitellen kiihtyvä kirjallinen suomalaisuuden harrastus, joka osoittautui Suomen kielen ja kansanrunouden, Suomen historian ynnä Suomen kaikkien olojen tutkimuksessa. Yliopistossa tämä harrastus syntyi, ja yliopisto pysyikin koko ajan sen varsinaisena pesäpaikkana. Pääasiallisesti se oli tieteellinen, mutta aineitten laadusta seurasi, että varsinaiseen tiedonhaluun sekaantui joku määrä kotimaanrakkautta, ja itse työ oli omiansa pitämään vireillä kansallisia tunteita. Tämän hengenliikkeen edustajia nimittää Taneli Juslenius, itse sen hartaimpia kannattajia, Fennofiileiksi eli suomalais-ystäviksi. Olkoon siis meidänkin sallittu puheena olevaa aikaa nimittää Fennofiilein aikakaudeksi. Emme kuitenkaan saa kuvitella mielessämme näiden Fennofiilein harrastuksia samanluontoisiksi kuin myöhempäin Fennomaanein eli suomi-kiihkoisten. Kenellekään heistä ei sattunut eikä Suomen silloisessa asemassa voinutkaan sattua mieleen vaatia oman kielen asettamista maassamme ruotsin sijalle, vaikka he kyllä usein sanovat ruotsinkieltä vieraaksi. Heidän rohkein toivonsa ja vaatimuksensa oli vaan, että suomenkieli saisi häiritsemättä ja sortamatta säilyä edes siinä alhaisessa tilassa, johon se jo oli vaipunut.

Ensimmäinen, joka yliopistossamme otti tieteellisesti tutkiaksensa suomenkielen luonnetta oli Aeschillus Petraeus, tosin Ruotsis syndynyt, mutta Suomen suostunut, niinkuin suomalainen riimikronikka hänen laitoksekseen lausuu. Hän oli kotoisin Vermlannista, jossa isä oli pappina, ja syntynyt v. 1593. Tuli v. 1609 Upsalan yliopistoon, jossa saavutti maisteriarvon 1619, oleskeli Saksanmaalla oppiansa täydentämässä vv. 1621-23, määrättiin palattuansa apulais-opettajaksi Upsalan fllosoofiseen tiedekuntaan ja sai, vielä kerran ulkomailla käytyänsä, jumaluus-opin lisensiaatin arvon 1628. Mutta kun ei siihen vastaavaa paikkaa ollut avoinna, pantiin hän väliaikaisesti jumaluus-opin lehtoriksi Turun kouluun. Näin oli onnen sallimus tuonut tämän miehen meidän maahamme, jonka palveluksessa hän sitten pysyikin kaiken ikänsä. Kun Turun koulu v. 1630 laajennettiin kymnaasiksi, tuli Petraeus sen ensimmäiseksi jumaluus-opin lehtoriksi, ja kun tämä kymnaasi kymmenen vuotta myöhemmin koroitettiin yliopistoksi, tuli Petraeus sen ensimmäiseksi jumaluus-opin professoriksi, koroten arvossa itsekin sitä myöten kuin se opisto, johon oli tullut. Sitä ennen oli hän saanut myöskin tuomioprovastin viran 1634 ja, Rothovius piispan kuoltua v. 1652, valittiin Petraeus yksimielisesti hiipan perilliseksi. Kauan ei Turun hiippakunta kuitenkaan saanut pitää tätä ahkeraa, innokasta kaitsijaansa. Hän kuoli jo v. 1657, oltuansa ainoasti viisi vuotta piispanvirassa.

Petraeus oli Suomeen tullessansa miehuutensa paraassa kukoistuksessa, viidennelläneljättä ikävuodellaan. Täydellä miehuuden voimalla rupesikin hän kohta Suomeen tultuansa harrastamaan uuden kotimaansa etua. Sitä varten hän kaikkein ensiksi oppi suomen kielen, oppipa sen niin pian ja niin perinpohjin, että sitä ei voi olla ihmettelemättä. Kymmenen vuotta vaan oli siitä kulunut, kuin Petraeus ensin astui jalallaan Suomen rannoille, niin hän jo pantiin esimieheksi siihen toimikuntaan, jolle, kuten olemme nähneet, uskottiin Raamatun suomennoksen lopullinen suoritus. Epäilemätöntä on, että tässä tarkistustyössä hänellä Raamatun alkukielten syväoppisena tuntijana on pääansio, jos kohta hänen Suomessa syntyneillä apumiehillänsä lieneekin suurin osa itse kielen korjauksessa.

Mainittua työtä varten oli Petraeus, niinkuin itse sanoo, koetellut saada selvää suomenkielen säännöistä ja nähnyt siitä saarnatessaankin ja jokapäiväisissä virkatoimissaan olevan hyötyä. Sillä jos pakko opettaakin muukalaiset suomenkielellä kutakuinkin toimeen tulemaan, niin kuitenkin heissä, jos eivät ole sitä tieteellisesti tutkineet, Äitin kieli woitta.[41] Ja semmoinen hapuroiminen on aina ikävä, vaikk'ei se juuri haittaakaan, eikä ole miksikään vaaraksi, eikä kunnon miehen nimeä pahenna.

Saman hyödyn tahtoi hän nyt saattaa muillekin, jonkatähden sepitti tutkimustensa nojassa ja Raamatun suomennoksessakin jo koeteltuin apumiestensä, professori Stodius'en ja kirkkoherra Favorinus'en avulla, suonien kieliopin v. 1649.[42] Tämä kirja, jonka latinainen nimi kuuluu Linguae Finnicae brevis institutio, käsittelee äänne-, muoto- ja lauseoppia; liitteenä seuraa Lyhykäinen runous-oppi, jonka esimerkkien joukossa on myös muutamia Suomen kansan arvoituksia.

Ensisilmäyksellä jo näemme että Petraeus kyllä tunsi useimmat suomenkielen muodot, vaikk'ei toiselta puolen yhtään osannut niitä järjestää ja selittää. Vokaalein soinnusta ei hän virka mitään; konsonanttein pehmenemisestä hän tosin tuopi esiin koko joukon esimerkkejä, vaan arvelee tottumuksen olevan ainoan keinon niiden käyttämistä oppimaan. Deklinatsiooni-sijat hän tuntee melkein kaikki, mutta ei kuitenkaan sano niitä olevan useampia kuin kuusi. Yhtä vaillinaista on myöskin, mitä hän verbein konjugatsioonista selittää, vaikka jotenkin täydellisesti tuntee niiden taivutuksen. Suomenkielen syvemmälle tutkimiselle oli nähtävästi esteenä latinan kieliopin yksinvalta, josta ei tohdittu poiketa, ja joka kuitenkin vähemmin soveltui niin peräti eriluonteiseen kieleen, kuin suomi on.

Aivan samoja jälkiä kuin Petraeus astui seuraavankin suomen kieliopin tekijä Mattias Martinius. Hän oli rusthollarin poika, syntynyt v. 1655 Tuuloksen kappelissa Hauhon pitäjää, tuli v. 1688 lehtoriksi Viipurin kymnaasiin ja viimein Hauhon kirkkoherraksi, jossa virassa kuoli v. 1728. Martinius'en Hodegus Finnicus, Eller Finsk Wägwijsare Eli Suomen kieleen Tien Johdattaja, joka ilmestyi v. 1689, on jokseenkin orjallinen mukailu Petraeus'en kieliopista. Tämän säännöt ovat usein sanaakaan muuttamatta, ainoasti esimerkkejä lisäilemällä ja myös ruotsiksi selittämällä, uudestaan painetut; juuri vähän on niitä parannettu.

Pian kuitenkin avautui kielemme tutkimukselle avarampi näköala ja suomen kielioppi vapautui latinan orjuudesta, alkaen käydä luonnollisempaa latua. Siihen oli varsinkin syynä sen vertaileminen heprean ja kreikan kieliin, joka tuli tavaksi 17:n vuosisadan loppupuolelta.[43] Yhtähyvin oli tämä vertailukin perätöntä hapuilemista ja väkinäistä vääntelemistä, vailla todellista tieteellistä perustusta. V. 1697 julkaisi nuori maisteri Eerik Eerikinpoika Cajanus, myöhemmin virsikirjamme viimeistäjänä mainittava, väitöskirjan De linguarum Ebraeae et Finnicae convenientia, jossa hän koetti osoittaa sukulaisuutta suomen ja heprean kielen välillä sekä muoto-opillisessa että sanastollisessa suhteessa, Samat väitteet toi sitten v. 1712 laveammin ja tarkemmin perusteltuina esiin Taneli Juslenius siinä akatemiallisessa puheessa, jonka piti alkaessaan luentonsa n.k. pyhäin kielten (s.o. heprean ja kreikan) professorina. Täydesti yhtäläisiä sanoja suomen ja heprean kielissä Juslenius tosin arvelee harvoin tavattavan, paitsi interjektsiooneja, esim. ahah! Vaan semmoisia, joita jonkun kirjaimen muuttamisella tai lisäämisellä sanan joko alku- tai loppupäähän voi saada yhdenkaltaisiksi, väittää hän löytyvän kuuteensataan ja luetteleekin moniaita esimerkkejä. Vielä enemmän panee hän painoa yhtäläisyyksiin suomen ja heprean kielen taivutuksessa. Niinpä esim. kumpaisellakin kielellä on suffiksi-pronomineita, jotka liitetään sekä nomineihin että verbeihin, ja joista ensimmäisen persoonan pääte on -ni; sitä vastoin ei kumpainenkaan kieli suvaitse verbeihin liitettyjä prefiksejä. Molemmissa kielissä on verbeillä useampia konjugatsiooni-muotoja, esim. teki ja tehtin (Heprean Kai ja Niphal), teeskeli ja teeskeldin (Piel ja Pyal), teetti ja teetettin (Hiphil ja Hophal), tehwyin (Hithpaël). Todisteena sukulaisuudesta mainitsee hän myös suomalaiselle ja heprealaiselle runoudelle yhteisen parallellismin eli runonkerron. Lopuksi Juslenius kehoittaa kuulijoitansa vaivaa pelkäämättä ryhtymään heprean kielen oppimiseen, koska heidän muka on tämän sukulaisuuden tähden helppo oppia sitä. Onhan, sanoo hän, Ruotsalaisenkin paljoa helpompi oppia saksaa kuin meidän kieltä!

Näin syntynyt luulo mainittuin kielten sukulaisuudesta synnytti pian toisen vielä hullumman, nimittäin että Suomalaiset muka olisivat ne kymmenen Israelin heimokuntaa, jotka ovat kadoksiin joutuneet. Nuorempi Olavi Rudbeck, tämän lystillisen historiallisen arvelun keksijä, perustaa väitteensä siihen, ikään kuin jo todistettuun tosiasiaan, että Suomalaisten, Lappalaisten ja Virolaisten kieli on paraasta päästä hepreaa. Siinä muodossa meni sitten tämä hullutus perintönä kirjasta kirjaan koko puolen vuosisataa. Siitä latelee laveasti oppinut ja selväjärkinen Juhana Arckenholtz keskellä 18:ta vuosisataa, sitä vakuuttaa vielä Fredrik Collin väitöksessään De origine Fennorum, joka ilmestyi kahtena julkaisuna vv. 1764 ja 1766, juuri vähää ennen kuin Porthan ijäksi lopetti kaikki semmoiset perättömät lorut.

Osoitettuaan suomenkielen sukulaisuuden heprean kanssa Juslenius sitten ryhtyy sitä vertailemaan kreikankieleen. Muodoissa hän ei sano paljon yhtäläisyyttä keksineensä. Mainitsee kuitenkin, että suomenkieli, samoin kuin kreikan, on vokaaleista ja erittäin diftongeista rikas, ett'ei kumpikaan suvaitse q-kirjainta, sekä että molemmilla kielillä löytyy monta eri murretta, joiden eroitus on etupäässä muutamain kirjainten erilaisessa ääntämisessä. Mutta sanastossa hän väittää yhtäläisyyksiä tavattavan sitä runsaammin. Tässäkin pitää hän kiinni siitä periaatteesta, että täydellistä yhtäläisyyttä sekä äänteiden että merkityksen puolesta sopii harvoin odottaa. Vaan yhtä varmana pitää hän kahden sanan sukulaisuuden silloinkin, kun runko on sama, vaikka pääte on muuttunut kumpaisenkin kielen erikoisluonteen mukaan. Sitä paitsi saattaa hänen mielestään joku kirjain jäädä pois, vaihtua toiseen kirjaimeen tai tulla lisäksi sanan alkuun, keskeen tai loppuun. Ottaapa hän välistä, kun muu ei auta, Rengon kielenkin avuksi ja väittää, että toisinaan täytyy lukea sana taikka kokonainen lause edestakaisin, huomatakseen alkuperäistä yhtäläisyyttä. Niin on esim. sirkka aivan sama kuin kreikan άκρίς, sorkka yhtä άκρος, joka kreikankielessä merkitsee huippua, päätä. Merkityksenkin puolesta, huomauttaa Juslenius, voi sana toisessa kielessä olla laajempialainen kuin toisessa.

Tämmöisten väljäin sääntöin avulla, joihin vallan hyvin sopii, mitä pilkkakirves kerran sanoi nykyisestäkin kielitieteestä, että se pitää varsin vähän lukua konsonanteista eikä vokaaleista vähääkään, ei ollut sitten vaikea Juslenius'en esiintuomain yhtäläisyyksien lukua lisätä melkein loppumattomiin. Vielä Porthan'in aikana ilmestyi vertaileva tutkimus suomen ja kreikan kielistä, joka sisältää enemmän kuin 600 muka yhtäläistä sanaa. Tämän vertailun tekijä oli Huittisten kirkkoherra Niilo Idman samannimisen Huittisten kirkkoherran poika, syntynyt Östunassa Uplannissa Ruotsinmaalla v. 1716, kuollut v. 1790. Kirjassansa, joka painettiin ruotsiksi v. 1774 ja myöhemmin ranskankin kielelle käännettynä, kumoo hän ensin sen luulon, että muka Suomalaiset olisivat Heprealaisten sukua, vaan päättää niiden olevan noita Skyyttalaisia, joista Kreikkalaiset niin paljon tiesivät kertoa, Tällä nimellä Mustanmeren rannalla asuessaan olivat meidän miehet yhtenään Kreikkalaisten kanssa tekemisissä ja omistivat itsellensä silloin sekä sanoja että taivutusmuotoja. Kirjaimet sanoo hän suomenkielessä olevan samat kuin kreikan alkuperäiset 16, ja samaten kuin kreikassa muuttuvat konsonantit heimolaisiksensa, esim. tekee, tegin, tehdä, joita sopii verrata vaihdoksiin x:n, γ:n ja χ:n välillä, Kumpaisessakin kielessä äännetään muutamia konsonantteja murteittain eri tavalla; niinkuin Ateenalainen sanoi πλήττω, missä muut Kreikkalaiset πλήσσω, niinpä Turkulainenkin kattoa, ettiä, missä muut Suomalaiset katsoa, etziä. Johtopäätteistä ovat useammat yhtäläiset: xog- = -kas, -ινος = -inen, -ιχος = -hko, -μα = -ma j.n.e. Niin vertailee Idman läpi sekä muoto-että lauseopin keksien koko joukon yhtäläisyyksiä. Viimeksi tulevat sanavarat verrattaviksi aineenmukaisessa järjestyksessä. Yhtäläisiä jumalainnimiä luetellaan esim. Hiisi = Egyptiläisten Isis, Käkri = Ateenan perustaja Kekrops, Menningäiset, Agricolan mukaan avioliiton edistäjät, = Ύμενήίος, Hymenaeus (häitten jumala); Väinämöinen = Φαναΐος (Zeyn liikanimiä) tai Φαινόμειος (näkyvä, loistava). Muista sanavertailuista mainittakoon: epäilen = ελπίζω (toivon), kerjäläinen = γεραιός (vanhus), menen = μενω (pysyn paikoillani), työ = δύη (kurjuus).

Paitsi näihin vertailemisiin heprean ja kreikan kielten kanssa, oltiin 18:n vuosisadan keskipaikoilla myös hyvin ahkerat todistelemaan suomen sukulaissuhteita ruotsinkieleen. Tämän sukulaisuuden keksijänä oli jo ollut vanhempi Rudbeck, joka Atlantica-teoksessaan arveli sekä Suomalaisten että Skandinaavilaisten polveutuvan Japhefista, Noakin pojasta, ja olleen ensin yhtenä kansana Skyyttain nimellä, mutta sittemmin eronneen. Samaa kysymystä pohti meidän yliopistossamme Mattias Hallenius, talonpojan poika Mynämäen Haloilasta, syntynyt v. 1699, jumaluus-opin apulaisprofessorina kuollut v. 1748. Apulähteenä tutkimuksessaan, jonka julkaisi maisteriväitöksenä nimellä De Borea Fennia v. 1732, oli hän käyttänyt kuuluisan muinaistutkijamme Elias Brenner'in tekemää suomelle ja muinais-skandinaavian kielille yhteisten sanojen luetteloa, sitä itse puolestaan vielä lisäillen ja ulotuttaen vertailunsa Ulfilaan raamatunkäännöksessä tavattavaan vanhan-aikuiseen gootinkieleen. Hän tuli kuitenkin siihen päätökseen, että ainoasti Suomalaiset olivat mainittuin Skyyttain jälkeläisiä, ja että Ruotsalaiset olivat myöhempiä tulokkaita sekä Suomeen että Skandinaaviaan. Gootin kielessä tavattavat suomenkielen kanssa yhtäpitävät sanat hänen mielestään ainoasti todistivat, että Gootit olivat alkuperältään Suomalaisia ja vasta myöhemmin germaanilaistuneita.[44] Kokonaan Rudbeckin kannalle tässä kysymyksessä asettui vielä v. 1756 Lund'in yliopiston professori Liivinmaalainen Arvid Moller, joka Vesterås'issa julkaisi ruotsinkielisen kertomuksen Viron- ja Liivinmaasta sekä tutkimuksen näiden maiden asukkaiden, erittäin virolaisen ja suomalaisen kansallisuuden, alkuperästä.[45]

Lopuksi olkoon vielä mainittu esimerkkinä, kuinka sen-aikuinen kielitutkimus umpisokeana hapuili, että Juslenius kehuu suomenkielen olevan lapin, viron ja bjarmin kielten emän, joihin lisäksi vielä sanoo muutamain lukevan slavooniankielenkin ynnä sen haarat: venäjän, puolan, böömin, moldaavian ynnä unkarin kielen (!).[46] Itsepä hän sanoo kuulleensa eräältä upseerilta, joka oli ollut kolmekymmenvuotisessa sodassa, että Itä-Saksassa asuvilla slaavilaisheimoilla oli siksi paljon suomen sanoja puheessaan, että sitä jossain määrin voi ymmärtää!

Näistä vertailevan kielitutkimuksen ensialkeista, vaikka ne tosin olivat epävakaiset, hapuilevaiset, oli kuitenkin, niinkuin mainittiin, se hyöty, ett'ei enää pidetty latinan kielioppia ainoana ojennusnuorana muiden kielten rakennusta tutkiessa, ja toiseksi oli tämän vertailemisen kautta tultu tarkemmin huomaamaan oman kielen omituista luonnetta. Siitä kypsyi pian hyvä hedelmä Vhaël'in kieliopissa.

Pärttyli Vhaël, syntyi v. 1667 Oulussa, jossa isä oli kruununvoutina. Jäi aikaisin orvoksi, pääsi Turun yliopistoon v. 1684, tuli opettajaksi kotikaupunkinsa kouluun 1689, muutti konrehtoriksi Vaasaan 1692, määrättiin Riiassa majailevan Pohjanmaan rykmentin pastoriksi 1694 sekä kirkkoherraksi Ilmajoelle 1699. Venäläisten tultua Pohjanmaalle läksi hän pohjoiseen päin pakoon, toimitti jonkun aikaa Ruotsin puolella kirkkoherran virkaa Kainuun pitäjässä, joutui v. 1717 Yli-Torniossa käydessään Venäläisten käsiin ja vietiin Turun linnaan vankeuteen. Mutta pian hän jälleen päästettiin irti ja asetettiin saksankielen-taitonsa tähden saarnaajaksi Venäjän sotaväessä palveleville, Turussa majaileville Saksalaisille. Joku aika sen jälkeen tuli hänelle vielä suurempi luottamuksen osoitus valloittajan puolelta osaksi. Suomen kenraalikuvernööri Galitsin näet määräsi hänet v. 1719 koko Pohjanmaan provastiksi, antaen hänelle samassa Vaasan kirkkoherran paikan sekä tulot Ilmajoen kirkkoherra-kunnasta lisäksi. Rauhan tultua palasi Vhaël entiseen virkaansa Ilmajoelle, mutta kuoli v. 1723 äkkiä halvaukseen, parast-aikaa ollessaan Tukholmassa valtiopäivillä. Hänen kielioppinsa Grammatica Fennica ilmestyi painosta vasta v. 1733, kymmenen vuotta tekijän kuoleman jälkeen, lesken toimesta. Esipuheessa kehuu leski miesvainajaansa syvimmäksi suomenkielen tuntijaksi, mikä vielä oli elänyt, ja tämä kehuminen ei ollut perätön, niinkuin myös siitä näkyy, että Vhaël'in kielioppi vielä v. 1821 katsottiin ansaitsevan uudestaan painamista.

Kiireisin katsahdus tähän kielioppiin todistaakin, että Vhaël jo on suunnilleen käsittänyt ja selittänyt kielemme pääasialliset omituisuudet. Hän tuntee vokaalisoinnun ja antaa välttäviä neuvoja konsonanttein pehmentämisestä, vaikk'ei hän ole keksinyt niiden perussyytä. Sijoja on hänellä ensin latinan 6, mutta sitten vielä 8 uutta; ainoasti komitatiivi ja prolatiivi puuttuvat, jotavastoin vokatiivi on liikaa. Akkusatiivista hän selittää, että se voi olla kahtalainen, totaalinen ja partsiaalinen. Pronomineista on hänen esityksensä hyvin täydellinen. Muun muassa hän antaa tarkat säännöt suffiksein käyttämisestä, lukien suffikseihin myös verbein persoonapäätteet, josta näkyy, että juuri vertaileminen hepreankielen kanssa oli kiinnittänyt niihin huomion. Verbein muodot ovat niin-ikään jotenkin täydellisesti selitettyinä. Kielteisestä konjugatsioonista ei hänellä tosin ole eri sääntöjä, mutta verbi olen on negatiivisestikin käytettynä. Sanan johdon suhteen voittaa hän suuresti molemmat edeltäjänsä, sillä hänellä on 25 nominaalista ja 15 verbaalista päätettä, kun heillä vaan oli 5 edellistä ja 4 jälkimmäistä laatua. Partikkeleista puhuessaan osoittaa hän aivan oikein niiden olevan nominein sijoja. Erityisenä ansiona tälle kieliopille on vielä mainittava, että siinä otetaan huomioon suomen eri murteet, joihin tekijä lukee myös Turun-puolisen puhetavan, ollen sitä mieltä, että kirjakielen tulee olla niiden välittäjänä: Lauseoppia ei Vhaël'in teos valitettavasti sisällä.

3. Taneli Juslenius.

Samoin kuin suomenkielen tutkimus, on myös Suomen historian tutkimus tämän aikakauden alkupuolella vielä hyvin haaveksivainen, epätarkka ja eriskummallisilla luuloilla sekoitettu. On ikäänkuin tiede ensi alussa ilmautuisi vain himmeänä päivän salona, jonka hämärä valaistus usein näyttää meille olemattomia, epätodellisia haamuja; vasta myöhemmin, kun päivä täydelleen on koittanut, saavat kappaleet kaikki luonnollisen ja todellisen muotonsa ja värityksensä.

Niiden miesten joukossa, jotka ryhtyivät vertailemaan suomen kieltä heprean ja kreikan kieliin, olen jo maininnut Taneli Juslenius'en. Mutta sillä en ole vielä kosketellut muuta kuin vähäistä osaa tämän merkillisen miehen toimista, jonka persoonassa aikakauden alkujakson kaikki pyrinnöt ikäänkuin huippenevat.

Taneli Juslenius, Mynämäen samannimisen kappalaisen poika, syntyi 10 p. Kesäk. 1676 Rankan pappilassa mainittua pitäjää. Merkittävä pojan vastaisten harrastusten suhteen lienee, että isäkin jollain hartaudella näkyy suosineen oman kielen viljelemistä, niinkuin se latinainen onnentoivotus todistaa, minkä hän on kirjoittanut Tuomas Rajalenius'en v. 1654 painattamaan suomalaiseen saarnakokoelmaan. Nuorella Tanelilla oli ensimmäisenä taluttajana opin tiellä lähinnä vanhin veljensä Abraham ja, tämän lähdettyä kotoa, toinen veli Gabriel. Yksitoistavuotisena pantiin Taneli sitten Turun kouluun, jossa nosti opettajain yleisen ihmettelyn erinomaisen tarkalla muistillansa sekä väsymättömällä ahkeruudellaan. Kertoipa hän itse perästäpäin silloin oppineensa König'in jumaluus-opin yhdessä päivässä! Hän ei ollutkaan vielä täyttänyt viidettätoista vuottansa, kun keväällä 1691 yliopistoon pääsi. Siitä ajasta täytyi hänen myös ruveta, niinkuin aikamiehen, pitämään huolta elatuksestaan, sillä isä oli samaan aikaan kuollut häneltä. Tämä huolenpito tuli hänelle sitä vaikeammaksi, koska maamme juuri seuraavina aikoina oli katovuosien, jopa viimein nälänhädänkin alainen. Muutamat vuodet omassa maassa oltuansa lasten opettajana, josta ei hänelle voitu antaa palkaksi muuta kuin vapaa elanto, sai hän kotiopettajan paikan Kapriossa Inkerinmaalla paremmilla eduilla. Sieltä palattuansa v. 1696 juuri pahimman nälän aikana hän ei nähnyt neuvokseen muuta kuin ruveta merimieheksi vanhimman veljensä, Uudenkaupungin pormestarin Henrik Juslenius'en haahteen. Siinä purjehti hän Suomen ja Riian väliä, kunnes oli koonnut itsellensä vähän varoja, niin että taisi palata Gabriel veljen luo Turkuun rakkaita opintojansa jatkamaan.

V. 1700 kirjoitti hän väitöksensä Aboa vetus et nova[47] (Vanha ja uusi Turku), joka on yhtä merkillinen siinä ilmaantuvasta isänmaallisesta innosta kuin epätieteellisestä herkkäuskoisuudestakin. Tässä väitöksessä puhuu hän Turun kaupungin asemasta ja ulkomuodosta, sitten sen historiasta ja viimein sen hallinnosta sekä tavoista. Läpi koko teoksensa kokee hän aina todistaa hyväksi ja kelvolliseksi, mitä vaan suomalaista on.

Tätä tehden suurentelee hän kaikki ylenmäärin, vaikka ei hän itse sitä havaitsekaan kerskaamiseksi. Niinpä hän Turun tuomiokirkosta puhuessaan vakuuttaa, ett'ei huoli tehdä ulkomaalaisten tavalla, jotka pilvien tasalle ylistelevät kirkkojansa, kaupunkejansa, kyliänsä; mutta kehuu kuitenkin yhteen hengenvetoon, ett'ei löydy koko Ruotsin valtakunnassa eikä luultavasti missään muuallakaan toista Jumalan huonetta, joka Turun tuomiokirkon voittaisi, paitsi Upsalan ikivanha temppeli. Samaten on muka Turun satama paljoa parempi paraitakin ulkomailla, ainoasti Tukholman ja Karlskronan satamat tunnustaa hän vielä paremmiksi. Thessalian Tempe-laaksokaan ei muka ollut mitään ihanan Ruissalon rinnalla.[48]

Historiallinen osa niinkuin myös sitä seuraava luku Suomalaisten tavoista ovat kirjoitetut sen ajan käsityksen mukaan erinomaisella opilla — jokaisen sivun alla on pari riviä käytettyni lähteitten nimiä — mutta meidän silmissämme hyvin naurettavalla tavalla. Siitä vähät, että Juslenius pitää täytenä totena kaikki hullutukset, mitä Rudbeck Atlantica'ssaan oli ladellut Pohjoismaiden asukasten tulosta tänne, ynnä ne juorut Suomen muinaisista kuninkaista, jotka löytyvät 17:n vuosisadan keskipalkoilla ilmestyneessä käsikirjoituksessa Chronicon Finlandiae incerti auctoris (Suomen kronikka, tekijä tietymätön). Mutta paitsi sitä tuopi hän rohkeasti esiin mitä kummallisimpia arveluja, todistaen ne hyvin loogillisilla johtopäätöksillä, joissa ei ole mitään muuta vikaa, kuin että kaikki perussyyt eli premissit ovat aivan tuulesta temmatut. Sillä tavoin ottaa hän selvää esim. Turun kaupungin perustamisen ajasta. Turku merkitsee toripaikkaa, se sana on epäilemättä aivan alkuaikoina syntynyt, sillä ilman sitä olisi suomenkieli ollut vaillinainen. Ja kun Suomalaiset Magog'in. Japhet'in pojan, johdolla vedenpaisumuksen perästä tulivat tänne, niin tarvitsivat tietysti kaupunkia, jonka rakensivat ja nimittivät Turuksi. Selvää on myöskin, että Turku alusta pitäen on ollut kuninkaan asuntopaikkana, sillä eihän Suomen maassa tiedetä toista kaupunkia entuudestaan löytyneen! Saman veroinen on hänen todistuksensa Turun koulun vanhuudesta. Hän mainitsee perustukseksensa vanhan runon, jossa äiti kysyy koulusta tulevalta pojaltansa:

Koskapa ei mitkään kirjalliset lähteet voi tietoa antaa, mihin aikaan Turku on ollut uusi, niin näkyy siitä Turussa jo löytyneen koulun ylimuistoisista ajoista asti. Eikä se koulu ollut mikään talonpoikainen kansakoulu, vaan aatelisopisto, missä nuoria junkkareja harjoitettiin kaikellaiseen aateliseen taitoon. Sillä mainittu runo kertoilee vielä, kuinka sama koulusta tullut poika käkesi mennäksensä kosimaan ja varustettiin monilla palvelijoilla, hevosilla ynnä kalleilla aseilla:

Muutama ehkä epäilee, onko tässä koulussa annettu tieteellistäkin opetusta, koska Ruotsalaiset Suomenmaan valloittaessaan eivät siitä mitään mainitse. Mutta tämä epäilys on aivan turha; onhan Olaus Magnus jo aikaa sitten todistanut tieteen aikeitten tulleen Roomalaisille Skandinaaviasta, ja Skandinaavilaisten saaneen ne vielä pohjempata Kimmeriläisiltä. Nämätpä Kimmeriläiset nähtävästi eivät ole muuta kuin meidän Kemiläiset, jotka joka lapsikin tietää selviksi Suomalaisiksi. Ei siis voi päättää muuta, kuin että Ruotsalaiset, Suomenmaan valloitettuaan, hävittivät täältä kaikki kirjalliset muistomerkit, saadaksensa Suomalaisten kansallistunteen masentumaan! Kummallista oikein on nähdä, kuinka epätarkasti silloin tiedettiin uuden-aikaisemmatkin asiat. Niinpä esim. sanoo Juslenius Agricolan Uuden Testamentin painetuksi v. 1554! Historiallisten tietoin joukossa näemme nekin kaksi mainittuna, että Juhana kuninkaan aikana 600 Suomen talonpoikaa kerran karkoittivat 100,000 Venäläistä, ja että Kustaa Aadolf suomalaisten soturein ynnä muutamain muiden avulla valloitti Saksan!

Tämmöinen on tämä teos, joka kuitenkin kaikkein hullutustensa ohessa sisältää hyvän kuvauksen Juslenius'en aikaisesta Turusta, niin että siitä nykyäänkin vielä sopii ammentaa arvokkaita tietoja. Mutta aikoinansa pidettiin sitä kaikin puolin kelvollisena teoksena, ja tekijä saavutti sillä suuren maineen. Siitä seurasi hänelle paremmat edut toimeentulonkin suhteen. Valtiosihteeri Samuli Åkerhjelm antoi, näet, molemmat poikansa, jotka oleskelivat Turussa, Juslenius'en hoitoon. Seuraavana vuonna pääsi Juslenius heidän kanssaan Tukholmassa käymään ja seurasi heitä sitten Strengnäs'in kymnaasiin. Åkerhjelm'in kuoltua v. 1702, palasi hän Turkuun, jossa nuorempi piispa Gezelius antoi hänelle konsistoorin varasihteerin viran ja paitsi sitä otti hänet poikansa opettajaksi.

Olo arvokkaan, oppineen ja kunnollisen piispan kodissa vaikutti kaikin puolin syvästi nuoreen Juslenius'een. Täällä kirkastui myös hänen sydämmessään jo alusta aikain palava kotimaanrakkauden tunne selväksi tiedoksi siitä, mitä hän Suomen maan ja kansan eduksi erittäin oli luotu toimittamaan. Ulkonaisen aiheen siihen kertoo hän vastamainittavan sanakirjansa esipuheessa seuraavalla tavalla. En voi myöskään olla mainitsematta, mikä etenkin on ollut minulla yllyttimenä tähän työhön. Asuessani kotiopettajana nuoremman piispa Gezelius'en luona, oli siellä kerran vieraana eräs Ruotsalainen, muuten hyvin kelpo mies, joka kiivaasti vaati, että suomenkieli asetuksella kokonaan kiellettäisiin, ja että kaikki avaran maamme asukkaat pakoitettaisiin käyttämään ruotsia sekä yhteiskunnallisissa asioissa että yksityisissä perheoloissaan, vieläpä että jumalanpalveluskin pidettäisiin yksin-omaan ruotsiksi. Silloin vanha kunnioitettava piispamme, jonka isä oli Ruotsalainen, ja joka itsekin oli saanut kasvatuksensa Ruotsissa, antoi sille miehelle monen sekä Suomalaisen että Ruotsalaisen läsnäollessa tämän lyhyen vastauksen: "kaikkein kielten pitää tunnustaman Jumalaa". Samasta asiasta oli piispa perästäpäin vielä laveammin puhunut, arvellen apostoleille juuri sitä varten kielten lahjan annetun, että he saattaisivat saarnata kullekin kansalle sen omalla kielellä, niin että kuulijat vuorostaan voisivat omaisiinsa istuttaa totista jumalanpelkoa ja jokapäivä keskenään ylistää Jumalaa. Helppo on arvata tämmöisten puheitten vaikutusta innokkaan nuorukaisen mieleen, joka siitä lähtein päätti kaikin voiminsa ryhtyä oman äidinkielensä tutkimiseen ja viljelemiseen.

Ensimmäinen teos, jonka Juslenius tämän jälkeen julkaisi, maisteriväitös Vindiciae Fennorum (Suomalaisten puolustus) v. 1703, ei kuitenkaan vielä koskenut suomenkieltä, vaan on pikemmin täyte edelliseen teokseen, kuvaillen koko Suomenmaan ansioita samalla lailla kuin ennen Turun kaupungin. Hän aloittaa tämän väitöksen Ciceron sanoilla: "emme ole syntyneet ainoasti oman itsemme tähden, vaan osan syntymästämme vaatii itselleen isäinmaa, osan vanhemmat, osan ystävät". Mielestään hän ei millään muulla paremmin voi maksaa velkaansa kotimaalle, kuin voimia myöten puolustamalla kansaansa pahansuovain soimauksia vastaan. Ensimmäisessä luvussa osoittaa hän sitten Suomenmaan kasvattavan kaikkia kohtuulliseen elämään kuuluvia tarpeita, vaikk'ei ylellisiä herkkuja suokaan. Toisessa luvussa tekee Juslenius tyhjäksi sen soimauksen, ett'eivät Suomalaiset muka milloinkaan olisi kyenneet muistettaviin töihin. Syyksi siihen soimaukseen arvelee hän, että, mitä Suomalaiset ovat mainittavaa tehneetkin, se kaikki on tullut muukalaisten tietoon Ruotsalaisten nimessä. Kolmannessa luvussa hän luettelee koko joukon suomalaisia miehiä, jotka ovat merkilliset sotaisten tai tieteellisten töitten vuoksi — niissä kuitenkin useampia Ruotsalaisiakin, joilla oli ollut virkoja Suomessa. Samassa luvussa ovat Suomalaisten hyvät avut ja tavat kuvattuina.

Jo teoksen luonteesta seuraa, että kaikki, mitä Suomen maassa sekä kansassa on puuttuvaista tai moitittavaa, on jäänyt mainitsematta, sitä vastoin hyviä puolia usein liioiteltukin. Mutta ylimalkain täytyy tunnustaa, että Juslenius tällä kertaa paljoa paremmin pysyi kohtuuden rajoissa. Yhtähyvin ei hänen teoksestaan ole ollut muuten hyötyä kuin kotimaanrakkauden kiihoittimena; tieteellistä siitä ei juuri ole mitään saatavana. Loppusanat ovat hyvin merkilliset ja selvästi kuvaavat: "Nämät olen kirjoittanut kotimaanrakkauden vaatimuksesta, joka on kaikkea rakkautta ylin. Minä en huoli muusta, kuin että olen Suomalainen ja, vaikka itse tuntematonna, toki saan kuulua mainehikkaasen kansaan".

Juslenius oli tarkka Raamatun alkukielten tuntija, jonka tähden hän Gezelius'en luona oleskellessaan saikin itselleen uskotuksi muutamat osat piispan toimittamaa suurta Raamatun-selitystä. Ja v. 1712 määrättiin hän näiden pyhäin kielten professoriksi. Sitä ennen oli hän jo v. 1705 päässyt apulaisprofessoriksi filosofiassa sekä vuodesta 1707 toimittanut yliopiston sihteerin vaivaloista virkaa. Parempiakin paikkoja yliopistossa oli hänellä pari kertaa ollut tarjona, vaan hän oli aina käskenyt antaa niitä muille hänen mielestään ansiokkaammille.

Ennenmainitussa puheessa suomenkielen sukulaisuudesta heprean ja kreikan kanssa, jolla hän luentonsa aloitti, ryhtyi Juslenius ensikerran pääaineesensa, oman kielen tutkimiseen. Tässäkin puheessa puhkeaa hänen harras kotimaanrakkautensa yhtenään ilmi suurentelevissa lauseissa. Niinpä hän suomen ja heprean runoutta verratessaan ottaa esimerkiksi erään vähää ennen ilmestyneen suomalaisten sananlaskuin kokoelman ja huudahtaa sen johdosta ihastuksissaan: "Mikä on näitä runoja somempi kun niitä alkukielellä katselee? Mikä voi olla ytimellisempää?" Samalla lailla hän kehuilee suomenkieltä melkein kreikan vertaiseksi murteitten rikkaudessa ja liikuttamisen voimassa.

Vakinaiseen virkaan päästyänsä, jossa hänellä oli hyvä toimeentulo ja tilaisuutta rakkaihin tieteellisiin tutkimuksiinsa, saattoi nyt Juslenius toivoa saavansa viettää lopun elämäänsä rauhassa ja onnessa. Mutta toisin oli sallittu. Vuoden perästä täytyi hänen jo vaimoinensa, lapsinensa paeta vihollisen jaloista Pohjanmaalle, jossa hänen anoppinsa asui Pietarsaaren pitäjässä. Syksyllä, kolme päivää sen perästä kuin hänen vaimonsa oli synnyttänyt lapsen, täytyi jatkaa pakoa yhä kauemmaksi. Torniossa, johon pakenijat joutuivat Joulukuussa, kuoli äsken syntynyt lapsukainen. Heinäkuussa he joutuivat Tukholmaan. Siellä elätteli Juslenius omaa ja perheensä henkeä töin ja tuskin yksityisellä lasten-opetuksella, siksi kuin hänelle v. 1715 suotiin lehtorin virka Vesterås'in kymnaasissa. Puhe, jolla hän astui tähän virkaan, oli De Miseriis Fennorum (Suomalaisten kärsimyksistä).

Ajat kuluivat, vuodet vierivät, ja vihdoin viimein koitti maanpakolaisille palaamisen päivä. V. 1722, jolloin Turun yliopisto oli jälleen työnsä alkanut, tuli Jusleniuskin takaisin entisiin toimiinsa. Samallaisena ei hän kuitenkaan enää palautunut. Sekä omat että myös koko kansan yhteiset kovat kokemukset olivat hänen mielensä suuresti masentaneet. Kadonnut oli tuo rohkea ylpeys Suomalais-nimestä, kadonnut kerskaus Suomen kaikenpuolisesta rikkaudesta. Minkälainen hänen mielialansa siihen aikaan oli, näkyy selvästi latinankielisestä esipuherunosta, jonka hän v. 1725 kirjoitti muutamaan yliopistolliseen väitökseen. Tekijä oli tässä väitöksessään selitellyt erään Suomalaisen teosta, josta aiheesta Juslenius muun muassa katkerasti huudahtaa: "Mitäs sulla on tekemistä Suomalaisten kanssa? Rikoshan on pitää halveksitusta kansasta lukua!"

Käytännössä hän ei sittenkään lakannut oman kansallisuutensa puolta pitämästä. Sitä todistaa hänen samanaikuinen lausuntonsa yliopiston konsistoorissa, kun oli täytettävänä matematiikan professorin virka v. 1723. "Jos Suomalaisia aina syrjäytettäisiin, silloinkin kun heidän joukossaan on kykeneviä miehiä, niin pian häviäisi uskallus ja halu tieteellisiin harrastuksiin oman maan lapsista, josta taas olisi seurauksena, että maamme ennen pitkää joutuisi kaikkia hyveitä, yksin Jumalansanaakin vaille".[49] Väsymättömällä ahkeruudella hän myös yhä edelleen työskenteli virassansa, josta v. 1727 siirrettiin kolmanneksi ja v. 1728 toiseksi jumaluus-opin professoriksi. Paitsi sitä oli hän v. 1725 saanut myös kirkkoherran viran Turun tuomiokirkon suomalaisessa seurakunnassa. V. 1732 suotiin hänelle jumaluus-opin tohtorin arvo.

Samana vuonna, jona hän toiseksi jumaluus-opin professoriksi siirrettiin, oli hän myöskin saanut useimmat huudot piispaksi Turun hiippakuntaan. Hiippaa ei hänelle kuitenkaan vielä silloin suotu, vaan vasta v. 1734, jolloin ihmeellisestä sattumuksesta pidettiin yht'-aikaa piispanvaalia molemmissa Suomenmaan hiippakunnissa ja Juslenius'elle kumpaisessakin annettiin useimmat äänet. Nöyränä kuin aina hän valitsi itselleen pienemmän, Porvoon hiippakunnan. Tässäkin uudessa virassa ryhtyi hän toimeen tavallisella innollaan ja uutteruudellaan, käyden alueensa kaukaisimmissakin pitäjissä omin silmin oloja tarkastamassa, neuvoen ja kehoitellen sekä pappeja että myös itse kansaa. Niin esim. tiedetään hänen v. 1737 kulkeneen veneellä Liperistä Pieliseen eli Lieksaan ja sieltä jatkaneen matkaansa Nurmekseen; tämän matkan muistona on vielä "Piispankallio" Pielisjärvessä. Varsinkin koetti Juslenius poistaa kansan taikauskoa ja piti erittäin tarkkaa huolta opetuslaitoksista.

Kovin pitkällistä rauhaisan työn aikaa ei ollut tälläkään paikalla suotu Juslenius'elle, sillä jo v. 1742 täytyi hänen toista kertaa vihollisten tullessa paeta perheensä kanssa, jota nyt oli 14 henkeä. Tukholmassa eli hän taas kaksi vuotta viratta, vaikk'ei suinkaan työttömänä. Pitkällisillä, metelisillä valtiopäivillä 1742-43 otti Juslenius osaa moneen tärkeään valtiotoimeen; muun muassa istui hän siinä säätyjen valiokunnassa, joka tuomitsi onnettoman kenraali Buddenbrock'in kuolemaan. Samoilla valtiopäivillä ehdotti Juslenius myöskin, että Suomen toinen piispan-istuin muutettaisiin Porvoosta Kokkolaan, koska edellinen kaupunki oli niin likellä rajaa ja siten aina sodan jaloissa. Kaiken ajan, joka hänelle liikeni valtiollisilta toimilta, käytti Juslenius tärkeimmän kirjallisen teoksensa valmistamiseen, johon epäilemättä jo monen vuoden kuluessa oli koonnut aineksia. Tämä teos oli Suomalaisen Sana-Lugun Coetus, jonka esipuheen hän "hyvinkin häiriytyneellä mielellä" (turbato satis animo) allekirjoitti Tukholmassa 15 p. Elok. 1744; painosta se ilmestyi kuitenkin vasta seuraavana vuonna 1745.

Pienempiä sanakirjoja oli, niinkuin on ennen mainittu, tullut useampia 17:n vuosisadan kuluessa. Mutta ne kaikki olivat n.k. tulkkikirjoja, jotka sisälsivät ainoasti tavallisimpia, arkipäiväisessä puheessa tarpeellisia sanoja järjestettyinä aineen mukaan, niin ett'ei niistä suomalaisiin kirjoihin ryhtyvälle ollut juuri mitään apua. Paremman sanakirjan saaminen oli siis kipeänä tarpeena, varsinkin niille monille Ruotsalaisille, jotka tulivat maahamme virkamiehiksi. Paitsi sitä halusivat tiedemiehetkin, kielemme nyt tultua tieteellisen tutkimuksen esineeksi, hartaasti saadaksensa tämmöistä välttämätöntä apukeinoa. Niinpä esim. oppinut Linköping'in piispa Eerik Benzelius v. 1731 kirjoitti professori Iisak Björklund'ille Turkuun: "olisi hyvin tärkeätä, että joku suomenkielen perinpohjainen tuntija toimittaisi suomalaisen sanakirjan, osoittaen siinä, mitkä sanat ovat alkuperäisesti suomalaiset ja mitkä lakien, siirtolaisten ja kaupan kautta tulleet Ruotsista".

Juslenius itse ei kuitenkaan mainitse näitä käytännöllisiä eikä tieteellisiäkään syitä yllyttiminään sanakirja-työhön, vaan ilmoittaa tällä tahtoneensa hankkia ulkomaalaisille apukeinon suomen kyllä halveksitun, vaan ei suinkaan halveksittavan kielen oppimiseen, siksi että he voisivat suomenkielisistä kirjoistamme nähdä, mitenkä Suomalaisetkin ovat yhtä jumalisia ja puhdas-uskoisia kuin muut kristityt kansat. Sitten mainittuansa yllä jo kerrotun tapauksen, joka niin suuresti kiihoitti hänen rakkauttansa omaan kieleen, lisää hän: "Ruotsin viisaat kuninkaat eivät ole katsoneet suomenkielen hävittämistä sopivaksi, eikä mahdolliseksikaan. Sentähden on se tähän asti jäänyt tekemättä ja armollisimman Jumalan varjeluksella on niin aina jääväkin!" Lopuksi hän vielä arvelee: "Jos eivät Suomalaiset köyhyytensä ja alhaisen yhteiskunnallisen asemansa vuoksi olisi halpana pidetyt, ynnä myös heidän kielensä, niin ei työni suinkaan olisi turha ja hedelmätön". Siinä siis taas ilmautuu sama epätoivo kansastansa, jonka edellisten vuosikymmenien kauheat vitsaukset olivat tämänkin jalon Suomalaisen mielessä synnyttäneet.

Kirjassaan löytyvät sanavarat sanoo Juslenius keränneensä sekä kirjoista että kansan suusta, johon hänellä, piispana ympäri hiippakuntaa matkustellessaan, olikin ollut hyvä tilaisuus. Mistä seudusta mikin sana oli saatu, ei hän ollut merkinnyt, ensiksikin sen vuoksi ett'ei siitä aina ollut helppo saada selvää, ja toiseksi siinä toivossa että kaikista murteellisistakin sanoista yhteinen kirjakieli rikastuisi.

Kaikkia tähän pantuja sanoja ei hän ole kuitenkaan itse kerännyt; apua hän mainitsee saaneensa varsinkin kahdelta pappismieheltä. Toinen niistä, Oriveden kirkkoherra Juhana Wanaeus, samannimisen Oriveden kappalaisen poika, syntynyt v. 1680, kuollut v. 1746, oli käynyt läpi hänen sanakirjansa ja tehnyt siihen melkoisia lisäyksiä. Toinen, Vaasan kappalainen, Anterus Aspegren, talonpojan poika Suovedeltä, kuollut v. 1751, oli oman valmistamansa sanakirjan jättänyt hänelle käytettäväksi; tältä saadut sanat ovatkin Juslenius'en sanakirjassa tähdellä merkityt.[50]

Sanansa on Juslenius järjestänyt kantasanoja myöten ja varustanut ne sekä latinaisella että ruotsalaisella merkityksellä. Kirjainten järjestyksessä on hän tavanmukaisesta poikennut siinä, että on antanut ä:n ja ö:n seurata välittömästi a:n ja o:n jälkeen. Lopussa on ruotsalainen sanaluettelo, joka viittailee, millä sivulla vastaava suomalainen sana löytyy. Ruotsalais-suomalaista sanakirjaa valmisteli muuten tähän aikaan Vaasan provasti Klaus Hedman, suutarin poika Hernösand'ista, syntynyt v. 1680, kuollut v. 1765. Se ei ole tullut painetuksi, mutta tällaisen sanakirjan käsikirjoitus löytyy Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran huostassa.[51]

Vähää ennen kuin Juslenius allekirjoitti sanakirjansa esipuheen, oli hän saanut kutsumuksen tulla piispaksi Skaran hiippakuntaan, jonka hän ottikin vastaan. Nähtävästi pelkäsi hän, jos palaisi kotimaahansa, saavansa ehkä pian paeta vielä kolmannenkin kerran. Mutta Suomea, rakasta Suomeansa ei Juslenius kuitenkaan koskaan unhoittanut, niinkuin näkyy niistä hartaista terveisistä, jotka hän v. 1746 lähetti omille "rakkaimmille maamiehillensä" esipuheessa suomentamaansa Olavi Svebelius'en katkismukseen. Tämä hänen suomennoksensa on suoranaisemmin kuin mikään muu hänen teoksistaan säilyttänyt hänen muistoansa Suomen kansan kesken, jolla se puolentoista sataa vuotta on ollut ensimmäisenä opastajana uskonnon asioissa.[52] V. 1751 kävi vanhus vielä kerran valtiopäivillä, mutta sieltä pois tultuansa nukkui hän 17 p. Heinäk. 1752 kuoleman uneen Brunsbon pappilassa ja haudattiin Åsakan kirkkoon.

Juslenius'en toimia luetellessa on vielä jäänyt mainitsematta muutamia, joista ei ole paljon nähtäviä jälkiä säilynyt. Hän oli, näet, aikojen kuluessa kerännyt kieliopillisiakin aineksia, joiden avulla hän sanakirjansa esipuheessa lupaa parantaa ja kartuttaa Vhaël'in kielioppia. Mutta siihen hänellä ei enää ollut ikää suotuna; ainoasti ensimmäinen arkki hänen toimittamaansa, rivin-alaisilla muistutuksilla varustettua, uutta Vhaël'in kieliopin laitosta on tullut painetuksi.[53]

Mihin hänen kieliopilliset muistiinpanonsa ovat joutuneet, on tietymätöntä. Ne suomalaiset runot, joita hänen myös tiedetään keräilleen, Porthan mainitsee palaneen tuhkaksi v. 1711 yhdessä Juslenius'en koko kirjavaraston kanssa. Mitä runoja hänellä oli koottuna, on siis mahdoton saada selville; mutta ett'ei niissä tainnut olla paljon vanhoja, varsinkaan ei tarullisia, saattaa päättää Juslenius'en sanakirjassa esiintyvistä mytholoogisista sanoista, joita ei ole useampia kuin seitsemän. Niistäkin ovat vaan Ahto, Hiisi, Lembo oikealla merkityksellänsä mainitut; Mehtola (= hijde, willdiurs bo), Tapio (= skog) ja Tuoni (= död) ovat tehdyt pelkiksi appellatiiveiksi; Wäinämöinen on selitetty latinaksi Nereis, ruotsiksi hafzfru, ikäänkuin olisi luettava Vein emoinen. Juslenius'elle todistettavasti tunnettuja runoja on ainoasti kolme: ennenmainittu ballaadi koulusta kotiin tulleesta pojasta, joka alkaa:

eräs Juslenius'en aikana "tietty", mutta nykyään aivan tietymätön runo kosijoista, jotka tulevat päiivän huowoisilda ja cuun kehildä[55] sekä Luojan surmarunon alkusäkeet:

jotka jo Eerik Cajanus oli tuonut esiin suomalaista ja heprealaista runoutta vertaillessaan.

Tuntematon ei hänelle myöskään voinut olla se Karhuruno, jonka Turun yliopiston professori Pietari Bång (kirkkoherran poika Helsinglannista Ruotsissa. syntynyt v. 1633, kuollut Viipurin hiippakunnan piispana v. 1696) oli v. 1675 painattanut kirkkohistorialliseen teokseensa Priscorum Sveo-Gothorum ecclesia. Runon ynnä riimillisen ruotsinnoksen siitä oli tämä tiedemies saanut suomalaisena runoseppänä vielä mainittavan Lapinmaan kirkkoherran Gabriel Tuderus'en lähetyskertomuksesta.[56] Bång sanoo tämmöisiä runoja yhä laulettavan Satakunnan (Ruoveden) sekä Savon korpimailla ja lupaa niitä julkaista, kun vaan saisi käsiinsä. Mutta se jäi häneltä tekemättä, samoin kuin myöhemmin Mattias Hallenius'eltakin, joka ennenmainitussa väitöksessään v. 1732 lupasi sekä kerätä että julkaista Suomalaisten runoja niiden pakanallisista epäjumalista, juhlista ja muista semmoisista ynnä katolisesta taikauskosta.[57]

V. 1733, Juslenius'en ollessa vielä yliopiston opettajana, julkaistiin fysiikan professorin J. Thorvösten johdolla väitöskirja nimellä: De effectibus fascino-naturalibus (Loitsimisen luonnollisista vaikutuksista), joka muun muassa sisälsi viisi loitsurunoa. Sen tekijä, Gabriel Maxenius, oli uusmaalainen, joka kuitenkin nähtävästi oli asunut jonkun aikaa Savossa, koska omistaa kirjansa, paitsi piispa Juslenius'elle ynnä muille sen ajalle eteville suomalaisuuden harrastajille, Savon jalkaväen majuurille Henrik Juhana von Fieandt'ille ja Leppävirtain kirkkoherralle Juhana Kyanderille. Näitä loitsurunoja ilmoittaa hän olevan niin viljalti, ett'ei ole sitä tapausta ihmis-elämässä, johon ei joku semmoinen sopisi. Siitä syystä sanoo hän valinneensa ainoasti muutamat harvat näytteiksi, halullisia tutkijoita kehoittaen niitä itse kansan suusta keräilemään.[58]

Näihin painettuihin todistuskappaleihin vanhan kansanrunoutemme olemassa olosta tulisi vielä lisätä ne loitsulukujen kirjaanpanot, joita tuon tuostakin tavataan hengellisten ja maallisten käräjäin pöytäkirjoissa, erittäinkin n.k. noitajuttuja käsittelevissä. Täten säilynyt suomenkielinen runonkatkelma löytyy Narvan kaupungin neuvoston tuomiokirjassa jo vuodelta 1615 ja on se aivan viaton parannusluku, vaikka sen käyttäjä, eräs suomalainen vaimo, jota syytettiin sillä nostaneen tauteja, monen kidutustutkimuksen jälkeen elävältä poltettiin.[59] Suomessa on 1600 luvun loppupuoliskolta löydetty runsaasti parikymmentä lyhyempää ja pitempääkin loitsurunoa tuomio-istuinten päätöksissä, erityisellä tarkkuudella paperille piirrettynä,[60] ja samantapaisia muistiinpanoja tavattaneen vielä 1700 luvun alkupuoliskolta. Mutta nämät kaikki hautautuivat asian päätyttyä arkistojen kätköön, josta ne vasta nykyinen tutkimus on vetänyt päivän valoon. Juslenius ja hänen aikalaisensa niitä tuskin tiesivät ottaa huomioon.

Yhtä kansanrunoutemme lajia tuli kuitenkin jo Juslenius'en ajalla melkoinen määrä kerätyksi ja julkaistuksi, nimittäin Suomen kansan sananlaskuja. Niiden keräämiseen oli kohta yliopistomme perustamisen jälkeen ryhtynyt Tammelan kirkkoherra Lauri Pietarinpoika, jonka jälkeiset ovat ottaneet nimekseen Tammelinus. Tämä ahkera suomenkielen viljelijä, josta vielä useammin kerroin tulee puhuttavaksi, oli oikealta liikanimeltään Aboicus, arvatenkin siis syntynyt Turussa. Hän ilmaantuu ensikerran v. 1641 Loimaan kappalaisena. Pääsi täältä v. 1648 kirkkoherraksi Tammelaan, sai myöhemmin provastin arvon ja kuoli luultavasti v. 1671. Hänen alkamaansa sananlaskuin keräystä jatkoivat sitten hänen poikansa Gabriel Tammelinus, syntynyt v. 1641. kuollut provastina Lohjalla v. 1695, sekä Paimion kirkkoherra Henrik Florinus.

Viimeksimainittu toimitti v. 1702 nämät sananlaskukokoelmat painosta nimellä Wanhain Suomalaisten Taivaliset ja Suloiset Sanan-Lascut, luvultaan noin puolitoista tuhatta. Esipuheessa sanoo hän niiden tulleen kerätyiksi ja monen pyynnöstä julkaistuiksi Jumalan Cunniaxi, ja Suomen Maan caunistoxex, nijn myös nijlle otolisixi, jotca tätä kieldä oppia pytäwät. Sillä niissä löytyy monda wanha puhdasta Suomen sana, jotca muun kielen hembestä secoituxest näillä maan paicoilla owat unhotuxeen joutunet.

Henrik Florinus syntyi v. 1633 Paimion pitäjässä, jossa isä oli kirkkoherrana. V. 1664 määrättiin hän Hämeenlinnan koulun rehtoriksi, sai v. 1671 isänsä jälkeen kirkkoherran viran ja kuoli v. 1705 surusta, kun poikansa oli häpeällisen murhan tähden tuomittu kuolemaan. Florinus'en muista kirjallisista toimista mainittakoon, että hän 1685 vuoden Raamatun painoksen katsoi läpi ja oikaisi alkukielten mukaan. Hän on myöskin suomentanut 1686 vuoden kirkkolain v. 1688, toimittanut ennen jo mainitut pienet latinais-ruotsalais-suomalaiset sanakirjat ja painattanut muutaman suomalaisen saarnan.

Kuinka suuren arvon Juslenius pani Henrik Florinus'en sananlaskuin-julkaisuun, käy ilmi hänen yllämainitusta ylistyksestään. Vaan vielä selvemmin osoittavat sen välitöntä vaikutusta ne monet suomalaiset sananlaskut, jotka Juslenius on siitä ottanut ainoasti vuotta myöhemmin julkaisemaansa "Suomalaisten puolustukseen".

Olen tässä koettanut kuvata Taneli Juslenius'en monivaiheista elämää ja monellaisia toimia. Ja toivon tästä kuvauksestani käyneen selville, että hän, jos kohta tieteellisessä suhteessa epätarkan aikansa lapsi, ei kuitenkaan ollut tavallisia miehiä, Mutta hänen vaikutuksensa suomalaisiin harrastuksiin ei ole kenties vielä tarpeeksi selvästi esitettynä, jonka tähden sallittaneen minun siitä vielä lisätä muutamia sanoja.

Olemme nähneet, mikä tulinen rakkaus kaikkeen kotimaiseen paloi hänen rinnassaan, millä innolla ja voimalla hän koki puolustaa ja halveksimisesta pelastaa oman maan, oman kansan, oman kielen. Tämmöinen tuli ei voinut olla muitakin sytyttämättä, varsinkin kun sen lietenä oli opistaan niin mainion ja viraltaankin korkea-arvoisen miehen sydän. Semmoisen miehen sanat eivät voineet olla turhaan lausutut, jota kahden avaran hiippakunnan papisto yhdellä aikaa kunnioitti kaitsijakseen ja pääksensä valitsemalla. Ne voivat sitä vähemmin olla turhaan lausutut, koska kuohuivat sydämestä tuolla kaikkea sulattavalla innon voimalla. Eivätkä ne olleetkaan turhaan lausutut. Se hartaus oman maan historian ja oman kansan kielen tutkimiseen, joka Isonvihan jälkeen Turun yliopistossa ilmestyy, on epäilemättä suureksi osaksi Juslenius'en herättämä. Pidän varmana, että ilman Jusleniusta ei olisi ollut Porthaniakaan. Tässä kohden on erittäin muistettava, että Porthan oli Taneli Juslenius'en veljentyttären poika ja siis paitsi sitä herätystä, jota edeltäjänsä yleinen toimi oli vaikuttanut, taisi saada rakkauden Suomen kansaan ja kieleen ikään kuin perheellisenä perintönä äidiltään. Ja tahtoisinpa väittää, että Juslenius vielä suuremmalla syyllä kuin Porthan olisi ansainnut nimen Suomalaisuuden isä. Sillä Porthan, vaikka hän olikin paljoa suurempi tiedemiehenä ja vaikka hänkin sydämestään rakasti Suomen kansaa ja suomenkieltä, ei kuitenkaan ollut mies herättämään. Siihen tarvittiin semmoinen kiihkoinen, tulinen luonne kuin Juslenius'en; Porthan vakaisella, hiljaisella mielenlaadullaan voi vaan olla, niin kuin on ollutkin, jo herätetyn harrastuksen selvittäjänä ja johtajana. Muistettava on myöskin, että Porthan'in harrastus suomenkielen hyväksi yksistänsä vaan liikkui tieteellisen tutkimuksen ja kirjallisen viljelyksen alalla, kun sitä vastaan Juslenius, niinkuin edempänä tulee mainittavaksi, toimi valtiollisessakin suhteessa kansan kielen hyväksi ja sai sille muutamia etuja myönnetyksi.

4. Henrik Gabriel Porthan.

Porthan, jonka nimellä Fennofiilein aikakauden jälkimmäinen puolisko epäilemättä on mainittava, ei ole kyllä, niinkuin edellisessä koetin näyttää, pidettävä suomalaisten harrastusten kanta-isänä; mutta hänelle tulee kuitenkin se ikikunnia, että hän todellisen tiedemiehen tarkkuudella ja terävyydellä jatkoi Juslenius'en aloittamia sekä historiallisia että kielellisiä tutkimuksia, pohtien erilleen jyvät akanoista, todet valheista, jotka Juslenius'en ja hänen aikalaistensa kirjoissa vielä olivat kaikki yhdessä seoksessa. Hänelle on myös myönnettävä se ainainen ansio, että hän ensimmäisenä kokosi ja osaksi painatti suuremman joukon kansan muinaisrunoja, joiden valtaavan vaikutuksen kansallistunteemme kiihdyttämiseen sekä runoutemme viljelemiseen pian saamme nähdä.

Henrik Gabriel Porthan,[61] kirkkoherran Sigfrid Porthan'in poika, syntyi 9 p. Marrask. 1739 Viitasaarella, siis maamme keskisydämessä, jossa lapsuudesta kuuli ja puhui selvää, turmeltumatonta suomenkieltä, ja jossa tämä kieli ja lapsuuden rakkaimmat muistot liittyivät yhteen eroamattomilla siteillä. Luultavasti kuuli hän myös lasna siellä laulettavan muinaisia runoja, josta hänen huomionsa sitten myöhempinä aikoina sitä helpommin kääntyi niiden puoleen.

Hyvin pienenä täytyi hänen kuitenkin jo jättää kotipesänsä, sentähden että isä vaipui surkeaan mielen ja ruumiin heikkouteen, joka teki lasten kotona kasvattamisen mahdottomaksi. Hän vietiin ensin Kruununkylään Pohjanmaalle, jossa hänen äitinsä veli Kustaa Juslenius oli kirkkoherrana. Muutamat vuodet siellä oltuansa muutettiin hän sitten toisen enon Pietari Jusleen'in luokse, joka oli tuomarina Piikkiön ja Halikon tuomiokunnissa. Edellä jo olen huomauttanut, että likeinen sukulaisuus piispa Juslenius'en kanssa varmaankin on ollut yllykkeenä Porthan'in suomalaisille harrastuksille. Siihen voin nyt vielä toisen seikan lisätä, Tuomari Jusleen'in vaimo oli nimittäin laamanni Eerik Paleen'in sisar, vastamainittavan lainsuomentajan Samuli Forseen'in vävyn, jonka toimesta tämä lainsuomennos viimein tuli painetuksi. Epäilemättä kuuli siis Porthan nuorukaisena myös siitäkin asiasta enemmän kuin moni muu, ja sekin taisi olla hänelle herätyksenä. Ajatuksemme ja tekomme ovat niin hienoilla säikeillä yhdistettyinä meitä ympäröiväin olojen kanssa, ett'ei voi olla liian tarkka mainitessa vähäpätöisiäkin seikkoja mainion miehen elämästä; sillä usein voivat ne arvaamattomalla valolla selvittää hänen sisällisen muodostumisensa historiaa.

V. 1754 viisitoista-vuotisena tultuansa yliopistoon, ryhtyi Porthan innolla tieteellisiin opintoihin, varsinkin klassilliseen ja ennen kaikkea Rooman kirjallisuuteen. V. 1760 hän saavutti maisteriseppeleen ja kaksi vuotta myöhemmin pääsi hän roomalaisen kaunopuheisuuden dosentiksi yliopistoon. Tämä virka oli kuitenkin aivan palkaton, eikä paljoa tuottavampi ollut amanuenssin toimi yliopiston kirjastossa, jonka hän v. 1764 siihen yhdisti. Elatuksensa hän ansaitsi etupäässä tuntiopetuksella yksityisessä oppilaitoksessa, jonka yhdessä muutamain muiden nuorten opettajain kanssa oli perustanut. Vasta v. 1772, yliopiston kirjaston hoitajaksi nimitettynä, sai hän vakinaisen paikan, ei kuitenkaan suuremmalla palkalla kuin 50 hopeatalarin. Siitä palkasta hän sitten järjesti koko kirjaston uudestaan ja kartutti sen kirjavarastoa, jolla oli ainoasti 200 talarin vuosiraha, niin suurella harrastuksella ja taidolla, että se hänen eläissään lisääntyi kolminkertaiseksi. V. 1777 hän vielä määrättiin roomalaisen kirjallisuuden professorin virkaan, jossa pysyi kuolemaansa asti, 16 p. Maalisk. 1804.

Porthan'in päätyönä, niinkuin kaikki tiedämme, on ollut Suomen historian tutkiminen. Edeltäjäinsä perättömät arvelut ja haaveilut tyhjäksi tehden, rupesi hän todellista kuvausta maamme entis-oloista kokoonpanemaan vakavalla tieteellisellä perustuksella, tarkoin pohdittujen ainesten pohjalla. Hänen ensimmäinen historiallinen julkaisunsa on nimeltä Historia Bibliothecae Regiae Academiae Aboensis, jota ilmestyi 24 vihkoa vv. 1771-1787 ja lisävihko v. 1795. Se on Turun yliopiston kirjaston historia, mutta sisältää samalla paljon arvokkaita tietoja yliopistomme muistakin oloista. Suurin ja tärkein kaikista Porthan'in teoksista on vv. 1784-1800 56:na vihkona ilmestynyt uusi, laveilla historiallisilla selityksillä ja noin 650:llä todistuskappaleella varustettu painos Paavali Juusten'in piispainkronikkaa, jonka nimi kuuluu: M. Pauli Juusten Chronicon Episcoporum Finlandensium, annotationibus et apparatu monumentorum illustratum. Paitsi näitä on hän julkaissut useita pienempiä tutkimuksia historiamme eri kohdista väitöskirjain muodossa, joita ajan tavan mukaan antoi ylioppilaitten johdollansa kokoonpanna ja julkisesti puolustaa;[62] niin-ikään on hän toimittamassaan sanomalehdessä Tidningar utgifna af ett Sällskap i Åbo painattanut lukemattomia historiallisia asiakirjoja ja vähäisiä selityksiä. Hänen kirjoittamansa on myös se kuvaus Suomen maasta, ensimmäinen laatuaan, joka löytyy v. 1794 ilmestyneessä Tuneld'in maantieteen painoksessa.

Aikaisemmin vielä kuin maamme historiaan oli Porthan'in huomio ollut kääntyneenä kansamme vanhoihin runoihin. Siihen suuntaan lienevät osaksi vaikuttaneet Skotlantilaisen Macpherson'in v. 1762 julkaisemat Ossian'in laulut, jotka ilmestyessään herättivät suurta ihastusta oppineissa piireissä ja myös Porthan'ille olivat hyvin tutut; mutta toiselta puolen oli tämäkin harrastus hänellä, niinkuin olemme nähneet, kotoista perintöä. Jo v. 1766 ilmestyi ensimmäinen vihko Porthan'in merkillistä teosta De Poësi Fennica (Suomalaisesta runoudesta), jossa hän selittää Suomen runon rakennusta ja luonnetta, valiten esimerkkinsä kuitenkin melkein yksin-omaan myöhemmistä oppineitten tekemistä, samaa runomittaa jäljittelevistä runoista, jotka painettuina olivat helpommin käsillä saatavina ja joissa saattoi myös osoittaa virheitä. Varsinaisista kansanrunoista ennätti hän esittää ainoasti lyyrilliset n.k. jauhorunot, joita naisten Savossa, Karjalassa ja Kajaanin puolella Pohjanmaalla oli tapana laulella, sekä aloittaa esitystänsä loitsurunoista, kun koko teos jäi häneltä kesken, niin kesken että se viidennessä vihkossaan, joka ilmestyi v. 1778, loppuu keskelle raudansynty-runoa. Eräässä saman-aikuisessa kirjeessä Upsalan oppineelle arkkipiispalle Kaarlo Fredrik Mennander'ille, jonka professorina ja piispana Turussa ollessaan tiedetään myös suomalaisten runojen keräystä harrastaneen,[63] hän kuitenkin puhuu vielä 6:nnesta vihkosta, jossa lupaa muun muassa vertailla vanhoja venäläisiä kansanlauluja suomalaisiin runoihin, voidakseen määrätä näiden jälkimmäisten ikää; venäläisen ja suomalaisen runouden välimuotona pitää hän kreikan-uskoisten Karjalaisten itkuvirsiä, ja sanoo niitä koonneensa jotensakin täydellisen kokoelman. Toisessakin kirjeessä vuodelta 1781 hän yhä ilmoittaa aikomuksenaan, jos suinkin mahdollista, lopettaa teoksensa, johon ainakin pari vihkoa olisi lisättävä. Mutta arvelee, ett'ei voi saada niitä omina julkaisuinaan väitösharjoituksia varten painetuiksi, joten hänen on täytymys antaa ne valmiiksi suunniteltuina toisten kokoonpantaviksi väitöskirjain muotoon. Tosin hänellä näiden kokeitten korjaamisessa on usein enempi vaivaa, kuin jos itse alusta kaikki kirjoittaisi; vaan hänen mielestään oppilaitten harjoittaminen itsenäisempään työhön ja luvallisen kunnianhimon vireillä pitäminen kyllä maksaa tämän vaivan. Myöhemmin mietti hän teoksensa kirjoittamista kokonaan uudestaan ruotsiksi, mutta tämänkään aikeensa toteuttamiseen ei hän toisilta, yhä lisääntyviltä toimiltansa koskaan saanut aikaa.

Suuren osan niitä aineksia, joita oli aikonut julkaista suomalaisessa runous-opissaan, mainitsee hän kirjeessä vuodelta 1782 panneensa sinä vuonna ilmestyneesen väitöskirjaan De superstitione veterum Fennorum theoretica & practica (Vanhojen Suomalaisten tietoperäisestä ja käytännöllisestä taikauskosta), jonka Kristian Eerik Lencqvist hänen esimiehyydellään kahdessa osassa julkaisi. Mainitun nuoren miehen isä Oriveden provasti Eerik Lencqvist,[64] oli käsikirjoituksena valmistanut kaksi saman-aineista tutkimusta ruotsinkielellä: Om Finlands hedendom och af gudadyrkan (Suomen pakanuudesta ja epäjumalan-palveluksesta) sekä tähän toisena osana liittyvän Om Finlands fordna vidskepelse och trollkonst (Suomen muinaisesta taikauskosta ja noituudesta), jotka lienevät suureksi osaksi olleet pojan julkaisujen pohjana.[65] Mutta runonäytteistä, jotka enimmäksensä ovat itämurteen alalta, ei saata olla muuta kuin vähäinen osa tämän ikänsä Länsi-Suomessa eläneen miehen muistiinpanemia. Myös ainesten tieteellinen järjestely, jossa väitöksen edellinen osa, eri jumaluus-olentojen esitys, jyrkästi eroo saman-aikuisesta Ganander'in teoksesta, ilmaisee Porthan'in olleen avullisena "Suomalaistemme mythologian sekavan vyyhdin selvittämisessä", niinkuin hän itse mainitussa kirjeessään myöntää. Jälkimmäinen, taikatemppuja käsittelevä osa, joka tosin sisältää enemmän ainesten järjestelyä kuin itse aineksia, on siitä merkillinen, että se osoittaa tähänkin kansanrunouden lajiin jo Porthan'in aikana huomiota pannun, vaikka se sitten pitkiksi ajoiksi jäi kotimaiselta tutkimukselta unohduksiin.

V. 1789 toimitti Porthan'in johdolla toinen hänen oppilaistaan Fredrik Juhana Rosenbom väitöskirjan De fama magiae Fennis attributae (Suomalaisille omistetusta loitsimisen maineesta), jossa tehdään selkoa kansamme taikauskon alkuperästä. Se arvellaan olevan osaksi itsenäisesti kehittynyttä, osaksi mahdollisesti opittua Lappalaisilta. Mutta melkoinen osa Suomalaisten nykyistä taikauskoa selitetään olevan Ruotsalaisilta ynnä yleensä germaanilaisilta kansoilta lainattua ja joko katolis-kristillistä tai roomalais-kreikkalaista alkuperää. Myös muutamissa Suomen ja Ruotsin kansan loitsuluvuissa, joista Koin ja Niukahduksen sanat molemmilla kielillä ovat näytteiksi painettuina, osoitetaan keskinäinen sukulaisuus niin likeiseksi, ett'ei ole epäilemistäkään toisen niitä toiselta lainanneen. Tosin ei sitä mahdollisuutta kielletä, että useat yhtäläisyydet eri kansojen käsityksessä ovat selitettävissä yhtäläisten syiden synnyttäminä yhtäläisinä vaikutuksina; mutta huomautetaan samalla yhtäläisyyksistä, jotka ovat siksi paikallista laatua, ett'ei niitä kukaan asiaa lähemmin ajatellut voi ymmärtää muulla tavoin kuin suoranaisena lainana kansalta toiselle siirtyneen. Tässäkin teoksessa siis esiintyy aatteita, jotka ilmaisevat Porthan'in kaukonäköistä katsetta.

Porthan'ista kansanrunojemme harrastajana on vielä mainittava, että hän oli ensimmäinen, joka on koettanut sovitella yhteen saman runon eri kirjaanpanoja. Hänellä oli se käsitys, että kaikki jonkun runon n.k. toisinnot ovat yhteisestä alkutekstistä lähteneitä ja ainoasti eri tavalla turmeltuneita lukutapoja. Niitä toisiinsa vertailemalla, täyttämällä toisesta, mikä toisessa on vajanaista, poistamalla myöhempiä lisäyksiä ja oikaisemalla virheellisiä paikkoja erityisten kriitillisten ohjeitten avulla, piti hän mahdollisena päästä tämän alkutekstin perille. Päätoisinnoiksi, joita kokoonpanossa oli etupäässä noudatettava, arvosteli hän semmoisia, jotka, samalla kuin olivat toisia täydellisemmät ja eheämmät, sisälsivät jotain tiedonlisää esi-isäimme elin- ja ajatustavoista. Edellämainitun kesken painattamatta jääneen raudansynty-runon on hän siten pannut kokoon ja varustanut muistutuksilla, joissa luettelee eri säkeitten toisinteluja. Kaksi tähän runoon käytettyä kirjaanpanoa oli jo v. 1767 maisterikokelas Kaarle Robert Giers painattanut kolmen muun runon mukana kemian professorin Pietari Gadd'in esimiehyydellä julkaisemaansa väitöskirjaan Indicia Mineralogiae in Fennia sub gentilismo (Jälkiä kivennäistieteestä Suomessa pakanuuden aikana), mainiten nimen-omaan ne molemmat saaneensa Porthan'ilta.[66] Niistä voi nähdä, mitenkä Porthan toisen runon alkusäkeet on liittänyt toisen, muutenkin täydennetyn, runon edelle. Tämä Porthan'in käsitys runojen alkuperäisestä täyteläisyydestä, johon hänen menettelynsä perustuu, ei tosin ole tieteellisesti paikkaansa pitävä, niiden kulkuun ja kehitykseen nähden, joka on peräti toista laatua kuin vanhain käsikirjoitusten muunnokset kopioitsijain käsissä; mutta sillä on kuitenkin ollut suuri historiallinen merkitys. Sillä ilman sitä vakaata uskoa, että ainoasti uudelleen liitti yhteen vanhan, lukemattomiin katkelmiin ja toisintoihin hajaantuneen runoston, olisi Elias Lönnrot tuskin uskaltanut ryhtyä Kalevalan kokoonpanemiseen.

Ennenmainitussa kirjeessä Mennander'ille vuodelta 1778 ilmoittaa Porthan keräilevänsä myös Suomen kansan sananlaskuja ja aikovansa toimittaa parannetun ja lisätyn laitoksen Henrik Florinus'en sananlasku-kokoelmaa vihkoittain väitöksinä painosta; vaan tämäkin tuuma jäi häneltä toteuttamatta. Omat muistiinpanemansa sekä toisten kautta kokoon saamansa uudet sananlaskut oli hän kirjoittanut välilehtiseen Florinus'en kirjan kappaleesen, joka hävisi Turun palossa v. 1827, samoin kuin melkein kaikki hänen runokokoelmansa;[67] onneksi oli siitä kuitenkin ennätetty ajoissa ottaa kopioita, joiden avulla jotenkin tarkoin voimme vielä saada selkoa niiden lukumäärästä ja sisällyksestä.[68] Sitä paitsi talletetaan yliopiston kirjastossa paria sananlaskukokoelmaa, joita Porthan nähtävästi on käyttänyt.[69]

Vähimmin huomattu, vaan ei siltä vähimmän arvoinen, on Porthan'in vaikutus suomen ja sen sukukielten tutkimukseen. Hänellä tiedetään olleen aikomuksena vielä v. 1796 toimittaa ensin pienempi suomen kielioppi käytännöllistä tarvetta varten ja sitten toinen laveampi ja tieteellisempi, jota varten oli tehnyt muistiinpanoja välilehtiseen Vhaël'in kieliopin kappaleesen, mikä on yliopiston kirjastossa tallella. Samoin oli hän koonnut runsaasti aineksia Juslenius'en sanakirjan kappaleesensa siinä tarkoituksessa, että professorinvirasta täysinpalvelleena luovuttuansa voisi ryhtyä toimittamaan suurta suomalaista sanakirjaa, jossa aikoi tehdä selkoa suomen sanojen suhteista sekä sukukielten että naapurikielten sanoihin, siten eroittaakseen alkuperäiset ainekset vieraista. Tätä varten oli hän hankkinut itselleen tietoja ei ainoastaan Suomenmaan, vaan myös Aunuksen, Inkerin ja Vironmaan murteista. Kaukaisemmista sukukielistä tunsi hän paitsi lappia, — jonka oikean suhteen suomenkieleen, ei niin likeisenä sukulaisena kuin lainanottajana naapurina, hän ensiksi oivalsi, — hyvin myös unkarinkieltä. Sitä oli hän, näet, ulkomaanmatkalla, jonka v. 1779 teki Ruotsiin, Tanskaan ja Pohjois-Saksaan, opiskellut Göttingen'issä parin siellä tapaamansa Unkarilaisen johdolla, ja oli sittemmin vielä unkarilaisten tiedemiesten kanssa kirjevaihdossa, joka koski suomen ja unkarin kielten keskinäistä sukulaisuutta. Porthan'ilta on jäänyt jälkeen vihkonen muistutuksia erään Saksalaisen kirjoittamaan unkarin kielioppiin, jotka osoittavat hänellä olleen paljoa selvemmän käsityksen unkarinkielen luonteesta kuin itse oppikirjan tekijällä. Hänen papereissaan on vielä toinen vihko, joka saksankielellä sisältää lyhyitä otteita v. 1775 venäjäksi ilmestyneistä tsheremissin ja votjakin kieliopeista.[70] Mordvan sekä voguulin ja ostjakin kielestä oli hänellä joitakuita sanaluetteloja, sekä painettuja että eräs käsinkirjoitettu Göttingen'issä, ollut käytettävänä. Muita vielä etäisempiä kieliä näkyy Porthan ottaneen huomioon sekä samojeedilaisia että turkkilaisia, mainitseepa myös mongolilaisia suomenkielen tutkimuksen piiriin kuuluvina, Nämät Porthan'in kielitieteelliset harrastukset herättivät aikoinaan huomiota ulkomaillakin, niin että eräs Pietarin akatemian jäsen v. 1795 tarjoutui hänelle hankkimaan apurahaa Venäjän keisarinnalta kielellis-kansatieteellistä tutkimusmatkaa varten Venäjällä asuvain suomensukuisten kansain keskuuteen. Porthan ei silloin enää ikäänsä nähden katsonut voivansa antautua niin laajaan yritykseen. Toista olisi ollut, kirjoittaa hän muutamalle ystävälleen, jos tämä tarjous olisi hänelle nuorempana tehty, ja toivomuksenaan hän lausuu, että joku taitava mies saisi suorittaaksensa tämmöisen retken, ennen kuin suomensukuiset kansat peräti venäläistyvät. Suomenkielen lainasanoja selville saadakseen on Porthan sitä vielä verrannut gootin kieleen, vanhoihin skandinaavilaisiin murteihin, nykyiseen ruotsiin ja venäjänkieleen sekä liettualais-lättiläiseen kieliryhmään, jonka vaikutuksen suomenkieleen hän luultavasti ensimmäisenä on huomannut. Porthan on myös ensimmäinen, joka on kielemme sanoja käyttänyt sivistyshistoriallisina todistimina. Esipuheessaan Juusten'in kronikkaan hän näet antaa kuvauksen muinaissuomalaisten sivistyskannasta, joka milt'ei yksinomaan nojautuu kielellisiin todistuskappaleihin. Tämän nerokkaan ajatuksen on hän aivan itsenäisesti keksinyt, paljoa aikaisemmin kuin indoeurooppalaisella alalla perustettiin kielitieteellinen muinaistutkimus eli n.k. linguistinen palaeontologia.

Kaikista näistä kielentutkimuksistaan ennätti Porthan valitettavasti vaan satunnaisina muistutuksina historiallisissa teoksissaan tehdä selkoa, jonka tähden ne ovat jääneetkin osaksi unohduksiin. Ainoa erikseen painosta ilmestynyt kielitieteellinen tutkimus on De praecipuis dialectis linguae Fennicae (Suomenkielen päämurteista), josta Johannes Sarelius hänen johdollaan julkaisi alkuosan väitöskirjana v. 1801, eikä siihenkään enää jatkoa tullut.

Mutta Porthan'in työ kotimaisen tieteen kohottamiseksi ei käy selville yksistään painettujen teosten lukumäärästä ja laajuudesta, hänen persoonallinen vaikutuksensa oli ainakin yhtä suuri, joll'ei vielä suurempi, ja epäilemättä suurin, mikä kellään yliopistomme opettajalla on ollut. Luentoja piti hän mitä vaihtelevammista aineista, aina sen mukaan kuin yliopiston tarve vaati. Sitä paitsi johti hän ylioppilaitten latinan- ja ruotsinkielisiä kirjoitusharjoituksia, kehittääkseen muodollista tyyliä oppilaissaan. Kerran viikossa oli hänen tapana ylioppilaspiireissä lukea ja selittää ulkomailta saapuneita sanomalehtiä, tutustuttaakseen heitä yleisiin ajan rientoihin. V. 1770 oli hän muutamain nuorten tieteen ja taiteen harrastajain kanssa perustanut kirjallisen yhdistyksen "Aurora-seuran", jonka nimessä seuraavana vuonna edellämainittu, suurimmaksi osaksi Porthan'in toimittama, ruotsinkielinen sanomalehti, ensimmäinen aikakauskautinen julkaisu omassa maassamme, alkoi ilmestyä.[71] Yliopiston kirjaston ohella oli myös hänen yksityinen runsas kirjakokoelmansa jokaisen opiskelevan käytettävänä. Kotiinsa otti hän usein kasvattejakin; muiden joukossa tiedetään Franzén'in nuorena ylioppilaana saaneen nauttia hänen persoonallista huolenpitoansa. Inspehtorina oli Porthan kahdessa osakunnassa, monet eri kerrat tiedekuntansa dekaanuksena, jonka tehtävänä siihen aikaan oli myös ylioppilaiksi pyrkivien tutkiminen, ja kaksi kertaa yliopiston rehtorina. Vielä oli yliopiston raha-asiain sekä sille kuuluvain maatilojen hoito uskottu Porthan'ille, ja mainitaan hänen siitä erittäin pitäneen huolta, ett'ei yliopiston alustalaisia liiaksi rasitettu. Jos lopuksi otamme huomioon, että hallituskin käytti häntä useampaan käytännölliseen toimeen, nimittäen hänet jäseneksi esim. Suomen koskenperkkauskommissiooniin, niin emme enää ihmettele sitä, että häneltä niin moni omista töistänsä jäi kesken, kuin pikemmin sitä, että hän niinkin paljon ennätti saada aikaan.

Enin osa Porthan'in teoksia on latinankielisiä; ruotsiksi on hän julkaissut, paitsi sanomalehtikirjoituksia, ainoasti pari tutkimusta Ruotsin akatemian toimituksissa sekä muutamia maisterivihkiäis-runoja. Suomenkielellä, vaikka sitä piti "varsinaisena äidinkielenään", ei hän ole mitään kirjoittanut. Sen johdosta on epäilty, tutkiko hän pelkästä tieteellisestä harrastuksesta Suomen kieltä ja kansanrunoutta, ikäänkuin jotain jo häviämäisillään olevaa muinaismuistoa. Mutta joka vähänkin tarkemmin on lukenut Porthan'in tähän kuuluvia teoksia,[72] ei ole voinut olla huomaamatta, että Porthan'in mielessä kuvastui kielemme ja runoutemme tulevaisuus yhtä selvästi kuin sen entisyys. Hänen tutkimuksensa De Poësi Fennica sisältää silminnähtävästi sääntöjä ja ohjeita vastaisille runoniekoille. Itse hän ilmoittaa tällä työllä tahtovansa kiihoittaa maamiehiänsä Suomen runoja lukemaan, joita hänen mielestään Suomalaisen oli häpeä ei ainoastaan olla tuntematta, vaan ihastelemattakin. Ja hän lausuu toivovansa, että joku toinen vastaisuudessa toimittaisi täydellisemmän suomen runo-opin, lisäten: "Jos se tapahtuu, ja kansassamme herää harrastus tähän runouteen, sen viljelemiseen ja kehittämiseen, niin on minun tarkoitukseni täysin saavutettu". Aivan samalla lailla väitös suomenkielisistä saarnoista Historiola concionum sacrarum Fennicarum, jonka Eerik Tulindberg hänen esimiehyydellään julkaisi v. 1781, ei ole pelkkä kirjallishistoriallinen esitys siitä, mitä ennen on painosta tullut, vaan sisältää myös neuvoja saarnantekijöille, joissa ilmenee tarkka huoli kielemme puhtaudesta, Yhtä todistaa se esipuherunokin, jolla Porthan aloitti mainitun sanomalehtensä ja jossa hän kehoittaa nuorisoa Suomen eteen työtä tekemään, muiden alojen ohessa, missä työtä tarvittaisiin, mainiten: "kielesi on viljelemätön" (ditt språk är utan rykt)!

Ja jos vielä jäisi jotain epäilyksiä Porthan'in kannasta, niin tarvinnee vaan viitata siihen vastalauseesen,[73] jonka hän Åbo Tidningar'eissa v. 1793 julkaisi Ruotsinmaan lehdissä esiintyneitten vaatimusten johdosta, että Suomenmaan kaikille asukkaille olisi pantava pakoksi luopua äidinkielestään ja oppia ruotsinkieltä. Osoitettuaan, mitenkä semmoisten ehdotusten tekijät ovat yhtä tietämättömiä kuin itserakkaita, ja mitenkä aika, lähempi yhteys sekä selvät edut ovat vähitellen vaikuttaneet ruotsinkielen taidon leviämiseen ilman minkäänlaista pakkoa, hän lopuksi lausuu: "Mutta jos ruotsinkielen oppiminen määrättäisiin koko kansalle välttämättömäksi velvollisuudeksi, ja jos tarkoituksena olisi sen äidinkielen hävittäminen, niin vapaat ihmiset varmaankin katselisivat asiaa aivan toisilla silmillä. Silloin he epäilemättä rupeisivat vertaamaan omia oikeuksiaan ja velvollisuuksiaan muiden lain edessä yhdenvertaisten kansalaisten oikeuksiin ja velvollisuuksiin; ja ajattelevien ihmisten olisi vaikea ymmärtää, että äidinkielen häiritsemätön käyttäminen kuuluu niihin oikeuksiin, joista ihmisen on luovuttava siirtyessään luonnollisesta vapaudentilastaan yhteiskunnan piiriin!"

Kristfrid Ganander.

Milloin ikänä Porthan'in suomalaisia harrastuksia mainitaan, on niihin aina liittyvä hänen työkumppaninsa Ganander'in nimi. Paljoa vähemmän huomatussa asemassa ja verrattomasti vähempilahjaisenakin on tämä mies kansallisen mielensä ja -toimensa kautta ansainnut täysiarvoisen sijan Porthan'in rinnalla suomalaisen kirjallisuuden historiassa.[74]

Kristfrid Ganander oli syntynyt 21 p. Marrask. 1741 Haapajärvellä, jossa isä oli kappalaisena. Tuli ylioppilaaksi 1759, vihittiin papiksi ja määrättiin Pietarsaareen apulaiseksi 1763. Hankittuaan opintojensa jatkamiseksi tarpeelliset varat, palasi yliopistoon 1765, jossa samana vuonna valittiin pohjalaisen osakunnan kuraattoriksi. Saavutti maisteriarvon 1766 ja tuli seuraavana vuonna taas apulaispapiksi, ensin Vaasaan, sitten Laihialle. Sai v. 1775 oman kappalaispaikan Frantsilassa, jossa pysyi, siksi kuin kuoli 17 p. Helmik. 1790.

Jo ylioppilaana oli Ganander alkanut keräillä vanhoja kansan runoja, sananlaskuja ja arvoituksia. Yliopistossa oli hän myös sepittänyt ensimmäiset runokokeensa, osaksi klassillista kuusimitta-runoa, osaksi vanhaa kansanrunoa jäljitellen. Niitä on onnentoivotus väitökseen vuodelta 1763, sekä vuodelta 1766: erään papin jälkimuisto, runo perintöruhtinaan Kustaan (III:n) häihin ja Riemu-Laulut Runoisissa esipuheena Porthan'in teokseen De Poësi Fennica. Viimeksimainittu ynnä kaksi myöhemmin painettua,[75] jotka Ganander saman ihastuksen valtaamana on kirjoittanut, todistavat siitä läheisestä ystävyydestä, jonka yhteiset isän maalliset pyrinnöt jo aikaisin olivat solmineet näiden miesten välillä. Sittemmin uskoi Porthan hänelle runsaat runokokoelmansa, joista ynnä omista keräämistään Ganander ammensi ainekset ruotsiksi kirjoitettuun teokseensa suomalaisesta jumalaistarustosta. Tämä Mythologia Fennica, painettu v. 1789, ei ole mikään järjesteellinen esitys, vaan ainoasti aakkosellinen luettelo suomen ja lapin kielten tarullisista nimistä selitysten kanssa. Ganander'in selityksetkään eivät osoita mitään tieteellistä arvostelukykyä, vaan on niiden joukossa paljon vertauksia kreikkalaiseen ja skandinaavilaiseen tarustoon, jotka eivät vähääkään pidä paikkaansa. Kuitenkin on Ganander'in teoksella aineskokoelmana pysyväinen arvonsa; siitä sekä Porthan'in julkaisuista voimme, näet, jotenkin tarkoin saada selville, mitä runoja tähän aikaan jo oli koolla. Näissä runoissa ilmautuu myös useita Kalevalan nimiä ja seikkoja. Niin mainitaan loitsuissa Pohjola eli Pimentola paikkana, mihin pahat manataan. Taudin kohtauksissa kutsutaan Pohjolan emäntää tai Pohjolan neittä avuksi. Tunnettu oli runo Väinämöisen syntymisestä, vaikka kerrottuna hänen isästään; niin myös "Sampsa Pellervoisen" kylvö ja "Rutimoraidan" kaataminen sekä Joukahaisen riita Väinämöisen kanssa. Samoin olivat tiedossa: Väinämöisen veneenveisto ja polvenhaava; runo isosta härästä; Kalevan pojan syntyminen, työnteko, paimenessa käynti ja kosto sepän emännälle; Väinämöisen purren itku; laivaretki, jossa Väinämöinen panee Lemminkäisen soutamaan, sekä siihen liittyvä kantelen synty ja soitto; viimein palausta Samporetkeltä muistuttava Joukahaisen kehoitus Väinämöiselle ilontekoon, jota tämä pitää vielä liian aikaisena. Valitettavasti vaan runoja ei ole kokonaisuudessaan painettu; Gananderkin, samoin kuin Porthan'in johdolla Lencqvist, on julkaissut niistä ainoasti otteita, jos kohta paljoa runsaammin ja pitempiä. Mutta tämäkään puute ei vähennä sitä merkitystä, joka Ganander'in teoksella ilmestyessään oli. Vielä kauan sen jälkeen pysyi Mythologia Fennica suomalaisen taruntutkimuksen päälähteenä, niin että siitä v. 1822 oli uusi painos tarpeen vaatima. Edellisenä vuonna oli sitä saksaksi muodostellut, aineenmukaisesti järjestäen ja virolaisia todistuskappaleita lisäten, Tarton ylioppilas Chr. J. Peterson (syntynyt Riiassa 1801 ja siellä kuollut 1822), joten se tuli ulkomaillakin tunnetuksi ja käytetyksi.[76] Myös Kalevalan kokoonpanoon nähden sen vaikutus ei ole vähäiseksi arvattava. Lönnrot siitä itse lausuu Vanhan Kalevalan esipuheessa seuraavin sanoin: "Jo ainaki ajattelin ma ennen koottuja, liiatenki Gananderin, runoja lukiessa, eikö niitä Väinämöisestä, Ilmarisesta, Lemminkäisestä ja muista muisteltavista esivanhemmistamme olisi mahtanut siksikin löytyä, että olisi heistä saanut pitempiäki kertoelmia, niinkun näemmä Greekalaisten, Islandilaisten ja muitten esivanhempainsa runoja siksi saaneen".

Ganander'in tarullinen nimistö oli alkuansa aiottu loppuliitteeksi laveaan suomalais-ruotsalaiseen sanakirjaan, jonka hän kolmattakymmentä vuotta työskenneltyään oli saanut käsikirjoituksena valmiiksi v. 1787. Tässäkin työssä oli hän kaiken aikaa saanut Porthan'ilta apua ja ohjausta; Porthan'in oli aikomus tätä vielä tarkastaa ennen painatusta ja hänen tiedetään Ganander'in kuoleman jälkeen siihen ryhtyneen, vaikk'ei hänkään sitä ennättänyt eläissään loppuun suorittaa. Ganander'in käsikirjoitus, joka on tallella yliopistomme kirjastossa yhdeksänä paksuna nidoksena, on siitä merkillinen, että se sisältää vertailuja viroon, lappiin ynnä muihin sukukieliin, lisäksi vanhaan gootinkieleen, ruotsin murteihin ja venäjään, sekä runsaasti esimerkkejä siihen-astisesta suomalaisesta kirjallisuudesta niinkuin myös kansanrunoudesta. Kriitillisen arvostelukyvyn puute tosin haittaa tätäkin teosta, mutta aineskokoelmana on se ollut siinä määrin täydellinen, että neljääkymmentä vuotta myöhemmin ilmestyneessä Renvall'in sanakirjassa, jonka päälähteenä se on ollut, on kokonaisiin kirjainjaksoihin ainoasti yksi ja toinen sana tullut lisätyksi.

Julkaisematta on niin-ikään jäänyt Ganander'in suurin ja aakkoselliseen järjestykseen valmiiksi toimitettu sananlasku-kokoelma, jossa Porthan taas oli ollut hänellä avullisena, lähettämällä siihen omista keräelmistään lisiä alussa vuotta 1784 ja ottamalla sen tarkastettavakseen saman vuoden lopulla.[77] Sitä vastoin oli Ganander jo edellisenä vuonna 1783 saanut painetuiksi Aenigmata Fennica eli Suomalaiset Arwotuxet, Wastausten kansa, joita sanoo 18 vuoden aikana keräilleensä yksin-omaan kotipuolellaan Pohjanmaalla. Tämä kokoelma sisältää 378 arvoitusta eli, niinkuin toimittaja itse huomauttaa, enemmän kuin millään muulla kansalla siihen aikaan oli kirjaanpantuna.

Myös muinaistieteen alalla on Ganander työskennellyt ja julkaissut muutamia kirjoituksia ruotsinkielellä Åbo Tidningar lehdessä. Tähän aineesen hän viehättyi Laihian kappalaisen Israel Reinius'en apulaisena ollessaan, jonka hautatutkimuksia hän jatkoi ensin Laihialla ja sitten Siikajoen tienoilla. Pahaksi onneksi on hänen kokoomansa muinaiskalusto teillä tietymättömillä, samoin kuin suuri osa hänen käsikirjoituksiaan, niiden joukossa mustalaiskielen sanakirja.[78]

Vielä sopii lisätä, että Ganander on mainittua Tuneld'in maantieteen laitosta varten toimittanut Porthan'ille tietoja useista paikoista, joissa oli oleskellut ja liikkunut.

Näitten tieteellisten töitten ohessa jatkoi Ganander myöhempinäkin aikoina suomenkielen viljelystä, erittäin runouden alalla. V. 1771 hän sepitti hautarunon mainitun Laihian kappalaisen muistoksi sekä painatti Wanhan Wuoden Muistutuxet, Uuden Wuoden Toiwotuxet saman pitäjän asukkaille.[79] V. 1784 hän toimitti kokoelman Uudempia Uloswalituita Satuja, joista 151 on suorasanaista ja 15 runomittaista. Ne ovat kaikki opettavaista laatua, n.k. fabuloita, ja suomennettuja latinan, ranskan, saksan sekä ruotsin kielistä; ainoasti pari suorasanaisista (n:ot 129 ja 130) ovat mahdollisesti alkuperäisiä suomalaisia kansansatuja ja siinä tapauksessa ensimmäiset meillä julkaistut. Runomittaiset hän sanoo kokeeksi oman harjoituksensa tähden ja Pohjanmiesten innon ja maun jälkeen tawallisijn Suomalaisijn Runoihin weisattawaxi kokoonpanneensa jo edellisenä kesänä ja lähettäneensä Tukholmaan kuninkaalliselle suomenkielen tulkille maisteri Abraham Lind'ille, jolla on 120 Suomalaista Satua ennen, nijnkuin hän on kirjan kautta tietä antanut. Ganander'in suorasanaisissa saduissa on kieli kovin ruotsinvoittoinen; runomittaisissa ei ole sitä vikaa, vaan aine on niissä huonosti valittu ja esitystapa kuivanlainen.

Yleensä ei Ganander'in runollisissa kokeissa ilmau oikeata runo-intoa, ajatukset ovat arkipäiväisiä ja kuvaukset pitkäveteisiä. Mutta runomme koristuskeinoja on niissä taitavasti käytetty ja runomitta hyvin sujuva. Niissä selvästi näkyy tuttavuus muinaisrunoin kanssa, jonka myös siitä heti huomaa, että Väinämöisen ja Ilmarisen nimet usein tulevat mainituiksi. Tämä Ganander'in taito runoin ulkonaisessa rakennuksessa tekikin, että hänen mukaelmansa Vanhan Testamentin runollisista kirjoista, joissa ylevät ajatukset ja kauniit vertaukset olivat ennalta valmiina, tavallista paremmin onnistuivat. Nämät mukaelmat ilmestyivät v. 1786 nimellä Runo-Kirja ja sisältävät Korkean veisun, Taavetin 96:n ja 100:n psalmin, Jobin kirjan 3:n ja 7:n luvun ynnä muutamia Ganander'in omatekoisia runoja; lopussa on Taavetin 133 psalmi virreksi tehtynä. Vielä kauniimmaksi olisivat hänen mukaelmansa tulleet, joll'ei hän olisi liian uskollisesti pitänyt kiinni alkutekstistä; sillä se on häntä varsinkin estänyt runonkertoa tarpeeksi viljelemästä. Hänen omat sepittämänsä runot: Kirjoitus Luu-karsinan yli, Ajatuxet Kirkko-maalla eli hautaus-sialla, kaksi hautarunoa ja Kiween-Pijrroxet haudan päälle, ovat kaikki vähäpätöisiä.

Viimeinen Gananderin painetuista runokyhäyksistä on Wenäjän Naima-Wijsu, suomeksi ja venäjäksi, vuodelta 1787. Se on venäläinen rakkaudenlaulu, jossa useimmat alkukielen sanat ovat aivan ymmärtämättömiksi väännetyt; sen verran siitä kuitenkin saa selville, että hänen suomennoksensa tuskin ollenkaan vastaa alkuperäistä.

Lopuksi on Ganander'in julkaisuihin lisättävä pari käytännöllistä kansankirjaa, nimittäin Eläinden Tauti-Kirja ja Maan-Miehen Huone- ja Koti-Aptheeki, molemmat vuodelta 1788, ensimmäiset ja vielä puolen vuosisataa ainoat laatuaan. Näidenkin ruotsinmukainen kieli osoittaa, kuinka suorasanainen kielemme käytäntö oli jäänyt takapajulle.

Ganander'in merkitystä arvostellessa ei myöskään saa unohtaa hänen suoranaista vaikutustaan siihen kansaan, jonka keskuudessa hän eli. Muutamia vuosikymmeniä takaperin vielä puhuttiin hänen entisillä asuinseuduillaan "Ganander'in ajoista" ja kerrottiin hänestä monta juttua, jotka kuvailevat hänen keräilijä-intoaan: kuinka hän uutterasti kokoili runoja ja satuja; kuinka hän kukista ja kovakuoriaisista valmisteli lääkkeitä; kuinka hän kotiin tullessaan aina kuljetti mukanaan, mitä tiellänsä oli käytettäväksi kelpaavaa tavannut, jos ei muuta niin poimimiansa risuja ja perkaamiansa kantoja polttopuiksi. Joku tiesi kertoa, että hän oli "kääntänyt runoille koko Raamatun". Minkä vaikutuksen hänen suomalaiset harrastuksensa yleensä tekivät sen ajan rahvaasen, siitä on säilynyt soma tarina. Ganander'in kerran matkustaessa Turkuun, oli renki, joka hänellä oli mukana, muutaman majatalon väeltä kuullut hänestä seuraavan arvostelun: "kas tuossa koko Suomi tulee!" Kauniimpaa kiitoslausetta ei kukaan Suomen mies ole kansaltansa saanut.

5. Suomenkielisen runouden laatu ja rakenne.

Ganander'in elämäntyön esittäminen on meidät johtanut suomenkielen tieteellisestä tutkimuksesta varsinaisen suomenkielisen kirjallisuuden piiriin. Siinä vaatii etupäässä huomiotamme runollinen puoli, jossa tosin hengellinen laji on yhä koon suhteen voittopuolella, vaan ei enää yksinvaltiaana. Tältä aikakaudelta on meillä jo melkoinen joukko maallisiakin runoja tarkastettavana. Kuitenkin ovat ne vielä suurimmaksi osaksi ainoasti tilapää-runoutta, nimittäin: onnentoivotuksia väitösten ja muiden kirjain tekijöille, riemu- ja sururunoja kuninkaallisten ynnä muiden korkeiden henkilöiden syntymisestä ja kuolemasta tai myös tervehdysvärssyjä heidän käyntinsä johdosta, samaten hää- ja hautarunoja yksityisistä, joissa kaikissa, itse asian luonteen mukaan, on enemmän kaunopuheisuutta kuin oikeata runollisuutta. Näiden ja varsinaisen runouden vaiheella ovat historialliset runot, joista toiset ovat kuivanlaisia riimitettyjä kronikoita, toiset sitä vastoin todella liikuttavat niissä ilmauvan kansallisen innon kautta. Semmoisia, jotka eivät ole jonkun ulkonaisen tilaisuuden johdosta syntyneet, on ani harvoja painettuna. Mutta käsikirjoituksenakin on niitä muutamia säilynyt, ja luultavaa on, että suurin joukko on käsikirjoituksina kadonnut. Sillä on muistettava, että siihen aikaan oli milt'ei mahdoton saada kustantajaa muille kuin uskonnollisille kirjoille ja mainituille tilapäisille julkaisuille, joiden kulungeista esim. väitöksissä asian-omainen itse tai hää- ja hautajais-tilaisuuksissa hänen perheensä piti huolta.

Vaan ennen kuin ryhdymme tarkastelemaan kutakin tämän runouden lajia ja jokaista runoilijaa erikseen, olisi vielä muutama sana sanottava sen ajan runoelmain ulkonaisesta rakennuksesta. Hengelliset virret, jotka olivat veisattaviksi aiotut, noudattavat enimmiten virsikirjassa löytyviä runomittoja; vaikka on niitäkin, jotka ovat rakennetut Suomen vanhaan runomittaan. Maallisissa myös löytyy jolloin kulloin niitä, jotka rakennukseltaan ovat uudempain kielten lauluin kaltaiset. Onpa semmoisiakin, joissa on yritetty taivuttamaan suomenkieltä muinaisiin kreikkalais-roomalaisiin runomittoihin, sekä heksameeteriin että pentameeteriin. Joku näistä on perustettu korolle, mutta useimmat laajuudelle melkein samojen sääntöjen mukaan, joita myöhemmin Eerik Aleksanteri Ingman sekä Lönnrot noudattivat suomennoksissansa klassillisesta runoudesta. Suurena helpoituksena oli kuitenkin sen-aikuisille runoilijoille, että inessiivin päätteenä kirjakielessä oli ainoasti yksi s ja abessiivin päätteenä samoin yksi t, joten sujuvien daktylein luku paljon karttui. Daktylina käyttivät he muuten huoleti semmoisiakin sanoja, joiden kaikki kolme tavuuta ovat lyhyet. Koristuksena näissä, niinkuin myös uudempiin runomittoihin rakennetuissa lauluissa ja virsissä, käytettiin alkusointua, useimmiten niin että jokainen säe jakautui kahteen jaksoon eri alkusoinnullaan, esim. näin:

Vaan kirjoittipa joku kuusimitta-runojaan silläkin tavoin, että aloitti säkeen sanat kaikki tyynni samalla kirjaimella, monesti vielä sovitellen rivien alkukirjaimiin oman nimensä taikka sen nimen, jonka kunniaksi teos oli sepitetty. Tämmöiset liian konstikkaat värssyt ovat tietysti aivan mauttomat, ja ne ne ovat ainoat korolle perustetut, esim.

Mutta vaikka siis välistä koeteltiinkin muualta lainatuita vanhempia ja uudempia runomittoja, niin viljeltiin sittenkin maallisissa runokokeissa enimmiten Suomen omaa vanhaa runomittaa. Alussa tätä aikakautta ei sitä kuitenkaan vielä osattu oikein käyttää. Niinkuin ennen on mainittu, katsottiin riimi aivan välttämättömäksi Suomen runoissa, eikä sananjakoakaan osattu panna sopiviin paikkoihin. Haittana oli vielä, että niissäkin käytettiin paljon katkaistuja sanoja. Tätä tapaa sekä Petraeus että Martinius muuten juuri kiittävät, sanoen siitä olevan Suomen runoudessa hyvän helpoituksen, että tarpeen mukaan saa sanoja sekä lyhentää että pitentää esim. nous(e), lohdut(a), m(in)ulle, ylpey(de)l(lä); valaise-pi, cotona-kaan.

Vuoden 1700 paikoin alkaa kuitenkin jo ilmestyä puhtaasen vanhaan runomittaan rakennettuja runoja, ja riimilliset, huonot runot katoavat kokonaan noin vuoden 1730 vaiheella. Siitäkin mitä Juslenius eri aikoina on lausunut suomalaisen runon rakennuksesta, näkyy, mitenkä tämä asia selviämistään selvisi.

Väitöksessään Ahoa vetus et nova hän sanoo: "Suomen runossa on 8 tavuuta säkeessä sekä alkusointua, ja pidetään yleensä hyvä huoli sanojen sulosoinnusta. Siihen on nykyisempinä aikoina tullut lisäksi riimi" (jonka hänkin siis piti tarpeellisena).[80] "Runoilua", hän lisää, "talonpojatkin viljelevät yhtä suuressa määrin kuin oppineet; niinkuin muinaiset Arkaadian asukkaat he sepittelevät runoja missä tilaisuudessa ja mistä aineesta hyvänsä". — Puheessaan suomen ja heprean sukulaisuudesta, 12 vuotta myöhemmin, hän sanoo Suomen runoin aina olevan jaettuina kaksoissäkeihin, joista jälkimmäinen toisilla sanoilla tahi voimakkaammilla kertoo saman ajatuksen; mutta jos välistä useammat säkeet yhteen kuuluvat, niin niissä joko eri osia luetellaan taikka ajatus kiihtymistään kiihtyy. — Viimeinkin, 32 vuotta tämän perästä, kirjoittaa hän sanakirjansa esipuheessa: "Meillä on omituinen runouden laji, jossa on 8 tavuuta, vaan ei pidetä mitään lukua laajuudesta ja mielellään aloitetaan säkeen kaikki sanat tai joka toinen sana samalla kirjaimella tahi tavuulla. Se on rikas kertomis- ja kiihtymislauseista. Riimi ei sovi Suomen runon luonteesen, vaikka esivanhempamme, muiden kristittyin kansain esimerkkiä noudattaen, ovat sepittäneet riimillisiäkin virsiä. Mutta paljoa paremmat ovat ne runot, joissa he ovat vapaammalla innostuksella laulaneet kotimaan tavalla".

Moni tämänkin jälkeen syntynyt runo on kuitenkin vielä jossakussa suhteessa virheellinen rakennukseltansa. Muutamat arvelivat kuuluvan asiaan aloittaa säkeen kaikki sanat samalla kirjaimella. Toiset, huomatessaan runomme trokeisen luonteen, katsoivat virheellisiksi kaikki säkeet, joissa on sanajakoa, ja pitivät siis tarpeellisena karttaa parittomantavuisia sanoja. Jotkut, nähtyänsä, että voi sanoa sekä panemaan että panemahan, hartaalla ja hartahalla, rupesivat sovittelemaan h:ta semmoisiinkin paikkoihin, joihin se ei kuulu, esim.

Kun se luulo oli yleinen, ett'ei Suomen runo välitä laajuudesta, niin pantiin usein lyhyet tavuut nousuun, pitkät laskuun. Katkonaisia sanoja ruvettiin kyllä vähitellen välttämään, mutta paraissakin runoissa on niitä aina edes joku päässyt joukkoon pujahtamaan. Toisinaan ei runokerrosta tarpeellista huolta pidetty, taikka liitettiin, aivan runomme luonnetta vastaan, lauseet eri säkeissä sidesanoilla toisiinsa.

Vasta Porthan'in teos De Poësi Fennica teki täysin selviksi suomalaisen runous-opin vaatimukset. Täytyy suorastaan ihmetellä sitä tarkkaa korvaa ja hienoa aistia, jolla Porthan osasi eroittaa hyväksyttävät runosäkeet hyljättävistä. Tosin ei hänkään vielä saanut lopullisesti ratkaistuksi kysymystä koron ja laajuuden suhteesta suomalaisessa runossa, mutta hän ei ole myöskään, niinkuin hänen jälkeisensä runo-opin tutkijat tämän vuosisadan alkupuolella, yksipuolisesti pitänyt toista taikka toista määräävänä. Ensiksi mainittuaan, että Suomen runo ei ole säejaksoihin jaettava ja että säkeet ovat kahdeksantavuiset, huomauttaa hän, että siinä tavuilla ei ole niin tarkoin määrättyä laajuutta kuin kreikkalais-roomalaisessa runoudessa. Sillä vaikka runon mitta, sävelmästä päättäen, on trokeinen nelimitta, eivät kuitenkaan säkeet ole aina sen mukaisia. Säännölliset säkeet tietysti olisivat paraat, vaan jos ei muita sallittaisi, niin pantaisiin runoniekoille kovin ahtaat rajat. Oikeasta trokeisesta mitasta poikkeavaisetkin säkeet näyttävät olevan jonkullaisten soinnunlakien alaiset, koska näet sopii sanoa:

vaan ei:

Näistä laeista ei hän sano saaneensa täysin selvää, niin että voisi antaa varmoja sääntöjä; kuitenkin mainitsee hän muutamia tekemiänsä havainnoita: 1) että on parempi käyttää lyhyttä tavuuta pitkän asemesta kuin päinvastoin; 2) että säkeen alussa poikkeus ei ole niin haitallinen kuin lopumpana; 3) että säe ei saa loppua yksitavuiseen sanaan; 4) että säkeen viimeinen jalka ei saa alkaa lyhyellä tavuulla, joka varsinkin loukkaa korvaa, jos vielä sen edellinen tavuu on pitkä. Huomattava on, että Porthan pitää pitkinä ainoasti niitä tavuita, joissa on pitkä ääntiö, kaksoisääntiö tai tavuun sulkeva kerake ja sen lisäksi korko.[81] Korkoa hän eroittaa kahta lajia, pää- ja sivukoron, joista jälkimmäinen paremmin kuin edellinen voi tehdä lyhyen tavuun pitkän arvoiseksi.

Tässä teoksensa ensi osassa Porthan jo varoittaa ylen säännöllistä runomittaa tavoittelemasta karttamalla kaikkia parittomantavuisia sanoja; vaikka itsekin pitää sananjakoa ainoasti hätätilassa luvallisena ja sallittavana poikkeuksena. Myöhemmin tultuaan huomaamaan, kuinka tarpeellinen sananjako on runossa, vaatii hän sitä kaikin mokomin käytettäväksi, koska runo tulee kovin yksitoikkoiseksi, jos jokainen säkeen jalka on eri sanana. Etenkin missä nopeasti kehittyviä tapauksia tai voimallisia tunteita on kuvattava, ovat parittomantavuisia sanoja sisältävät säkeet välttämättömät. Vakavammat asiat kerrottakoon parillisentavuisilla sanoilla, vaan ei sittenkään saa niitä tulla aivan monta säettä jäljekkäin.

Loppusoinnun eli riimin Porthan peräti hylkää tarkoituksellisena kaunistuskeinona ja neuvoo varomaan, ett'ei sattumaltakaan tulisi perätysten paljon samanpäätteisiä säkeitä. Sen sijasta hän kehoittaa käyttämään alkusointua, ei kuitenkaan liiaksi; samoin ajatusriimiä eli kertoa, jota ei saa laiminlyödä, vaan ei myöskään ylenmäärin monistella. Vielä hän huomauttaa, ett'ei lauseen sanoja saa miten tahansa jakaa eri säkeihin, esim. näin:

Semmoinen virhe tekee runon kankeaksi ja on haitallinen kerron käyttämiselle. Suomen runon lyhyt mitta edellyttää yksinkertaista ja mutkatonta lausetapaa.

Runomitan rakennuksen selitettyään rupee Porthan puhumaan runon kielestä, jonka pitää olla selvän ja sujuvan. Ei kuitenkaan sen tarvitse orjallisesti noudattaa puheessa tavallista sanain järjestystä; päinvastoin on sitä soma muutella, erittäin silloin kun runomitta vaatii pitempää sanaa säkeen loppuun asetettavaksi. Varoittaa vielä sanojen katkomisesta, joka on luvallista ainoasti sanan viimeiseen vokaaliin nähden seuraavan sanan vokaalilla alkaessa; sitä vastoin kehoittaa viljelemään h:ta vokaalien välissä, vaikk'ei väärässä paikassa, ynnä muita itämurteen omituisuuksia hyväkseen käyttämään esim. kaatoa (kaataa), eleä (elää), taitavi (taitaa), valeitta (valhetta), joutununna (joutunut).

Samoin kuin Porthan'in tutkimuksessa Suomen runon luonne oli tieteellisesti selvinnyt, alkoi se käytännössäkin melkein virheettömästi sujua. Enimmin siihen lienee vaikuttanut tarkempi tutustuminen kansamme muinaisrunoihin; mutta ett'eivät Porthan'in opetuksetkaan olleet turhaan kaikuneet, näemme, jos vertaamme esim. Ganander'in sekä vasta mainittavan Weman'in runoja ennen hänen teoksensa ilmestymistä ja sen ilmestymisen jälkeen.

6. Hengellinen runous.

Muutama vuosi uuden Raamatun-suomennoksen perästä, v. 1646, ilmestyi uusi virsikirjan painos, joka on sen puolesta merkillinen, että siihen on ensi kerran yhdistetty täydellinen kokoelma nykyisen virsikirjan liitteitä: ajantieto, kirkkovuoden evankeliumit ja epistolat, katkismus, Kristuksen kärsimisen ja Jerusalemin hävityksen historia, sekä rukous-ja käsikirja. Uusia virsiä ei se kuitenkaan sisällä enempää kuin kymmenkunnan, nekin melkein kaikki ruotsista suomennettuja. Painoksen kustantaja oli Turun raatimies Sipri Salko ja sen toimittaja Joonas Mattiaanpoika Raumannus. Tämä Raumannus oli syntynyt 1608 Raumalla, jossa isä oli kirkkoherrana, tuli Turun-puolisen Uudenkirkon kappalaiseksi 1640 ja kuoli 1683. Hänestä on se muisto säilynyt, että hän "useampain muittenkin onnistuneitten kokeitten kautta oli tunnettu suomalaisena runoilijana"; mutta näistä "muista" ei ole mitään enää tallella. Myös Raamatun suomennoksessa on hän ollut avullinen siten, että on sen kirjoittanut puhtaaksi ja tehnyt siihen sisällysluettelon.

Hyvin ahkerat kartuttamaan virsikirjaamme olivat molemmat Gezelius-piispat, sekä isä että poika. Heidän kustantamistaan lukuisista painoksista sisältävät runsaimmin lisävirsiä v. 1686 ilmestynyt Suomalaisten Sielun Tawara sekä 1700 ja 1701 vuosien virsikirjat. Viimeksimainittu, joka julkaistiin nimellä Uusi Suomenkielinen Wirsi-Kirja ja johon v. 1702 vielä Yxi Tarpelinen Nuotti-Kirja, ensimmäinen laatuaan suomenkielellä, liitettiin, on sitten pysynyt muuttumattomana kirkon ja kodin käytännössä aina vuoteen 1886.

Ensiksimainitun painoksen uudet virret ovat melkein kaikki arkkiveisuista kokoonpoimitut; siitä syystä ei ole kumma, ett'ei niiden tekijöistä ole paljon tietoa. Yksi mainitaan Pärttyli Hordell'in suomentamaksi, josta ei tiedetä muuta, kuin että hän oli Tukholman suomalaisen seurakunnan kirkkoherrana vv. 1633-46. Hänen kääntämänsä on toinenkin virsi, joka vasta otettiin 1700 vuoden painokseen. Eräässä lesken lohdutusvirressä muodostavat värssyin alkukirjaimet nimen Maria Simointytär, joka luultavasti osoittaa tekijää. Ihmeellisempää on, ett'ei 1700 ja 1701 vuosien painoksiin lisään tulleista virsistä ole nimen-omaista ilmoitusta, kenen kädestä ne ovat lähteneet. Yhtähyvin on sangen todennäköistä, että useimmat, joll'eivät melkein kaikki, ovat Eerik Cajanus'en käsialaa. Niiden koko luonteessa, jopa erityisissä, usein esiin tulevissa puheenparsissa ilmaantuu silmäänpistävä sukulaisuus, niin että ne tuntuvat yhden miehen tekemiltä. Mutta Cajanus'esta on säilynyt maine: "suomalaisen virsikirjan tarkastuksen ja painokorjauksen hänellä olleen työnä". Vielä enemmän tukea saapi tämä arvelu siitä, että hän ahkerasti ja hyvällä taidolla sepitteli onnentoivotus-runoja yliopistollisiin väitöksiin ja että hän oli, niinkuin jo tiedämme, harras suomenkielen tutkija. Eerik Cajanus oli samannimisen Sotkamon kirkkoherran poika, syntynyt v. 1675, pääsi ylioppilaaksi Upsalassa 1692, vihittiin maisteriksi Turussa 1697, määrättiin Turun koulun konrehtoriksi 1698 ja Kruununkylän kirkkoherraksi 1703. Hänen olonsa Turussa sopii siis juuri yhteen mainittuin viimeisten virsikirjanlaitosten ilmestymis-ajan kanssa. Isonvihan aikana oli hän pakoisalla Ruotsissa, tuli takaisin päästyään v. 1722 lääninprovastiksi ja kuoli v. 1737. Jos tässä esitetty arvelu pitää paikkansa, niin on Eerik Cajanus'en nimi muistossa säilytettävä ilman mitään vertaista etevimpänä virsiseppänämme. Samassa myös hän on Hemminkiä lähinnä kaikkein tuotteliain vanhan virsikirjamme tekijöistä; sillä jos luemmekin pois viisi virttä, jotka 1700 ja 1701 vuoden painoksiin ovat tulleet arkkiveisuista, niin ei kuitenkaan hänen osakseen jää vähempää lukumäärää kuin 109.

Jos näitä virsikirjamme lopulliseksi täytteeksi tulleita virsiä lähemmin tarkastelemme, huomaamme pian niiden luonteen olevan ihan päinvastaisen edellisen aikakauden yrityksille. Niissä ilmautuu, näet, yhtä suuri taito kuin toiselta puolen omintakeisuuden puute. 1686 vuoden virsikirjassa on vielä yksi osa uusista virsistä huonomman runomittansa ynnä muun suhteen johonkin määrin edelliseen aikakauteen päin kallistuva; mutta useimmat siinäkin osoittavat jo suurempaa taitoa. Onpa joukossa kymmenkunta v. 1685 ilmestyneestä arkista otettuja, jotka tuntuvat runollisesti samanarvoisilta kuin 1700 ja 1701 vuoden lisävirret. Toiselta puolen osoittautuu vielä joku yhtäläisyys edellisen aikakauden kanssa siinä, että tämän virsikirjan 37 uudesta virrestä 6 on suoraan käännetty saksasta, 3 latinasta ja 5, joita ei tiedetä käännetyiksi ja jotka siis kenties ovat alkuperäisiä. Aivan toinen on laita Cajanus'en toimittamissa molemmissa viimeisissä laitoksissa. Niiden kautta lisään tulleissa 114 virressä on ainoasti yksi alkuperäinen, yksi vapaampi mukailus ja yksi suoraan saksasta käännetty; muut kaikki tyynni ovat 1695 vuoden ruotsalaisesta virsikirjasta. Mutta niinkuin on jo huomautettu, ovat nämät suomennokset kaikkien edeltäjäinsä rinnalla aivan verrattomat. Sanat niissä kulkevat sujuvasti ja kepeästi runomittaa myöten ja ovat enimmiten hyvällä aistilla valitut. Koko lausetavassa iimautuu ylevä, runollinen henki. Myös sisällyksensä puolesta ovat mainitut virret paraita vanhassa virsikirjassamme, sillä useimmat niistä ovat alkuperäisin 17:n vuosisadan jalojen saksalaisten ja ruotsalaisten virsimestarien tekoa. Tosin on niissäkin vielä se vika, että Turun murteen lyhennyksiä on liiaksi käytetty, mutta tämä ei niin suuresti loukkaa toisten suurten etujen rinnalla, ja aikoinaan sitä, niinkuin olemme nähneet, pidettiin päinvastoin erinomaisena etuna.

Yllä mainittu ainoa alkuperäinen virsi, joka tavataan 1700 vuoden virsikirjassa, on tuo tunnettu ETkös ole Ihmisparca aiwan arca, runollisessa suhteessa merkillisin tuote koko tällä aikakaudella. Sen tekijä on Juhana Cajanus, Eerik Cajanus'en isän serkku. Hänkin oli samannimisen provastin poika, syntynyt Paltamossa v. 1655, tuli Upsalan yliopistoon 1670, jossa myös vihittiin maisteriksi 1679, pääsi seuraavana vuonna ylimääräiseksi filosofian professoriksi Turkuun, vaan ei saanut vakinaista virkaa, siitä syystä että oli taipuvainen Cartesius'en oppiin, ja kuoli nuorena työn ja taudin rasitukseen v. 1681. Erityisenä arkkina oli mainittu virsi tullut painosta heti tekijän kuoleman jälkeen v. 1683.

Joku aika ennen virsikirjan lopullista valmistumista ilmestyi v. 1690 laaja hengellinen runoteos, Mattias Salamnius'en Ilo-Laulu Jesuxesta, jonkullainen runomittaan puettu evankeliumi, jaettu 29 runoon ja sisältävä kaikkiaan 2,265 säettä. Se kertoo lyhyesti Jeesuksen syntymisestä, luettelee vielä lyhyemmin hänen työnsä ja rupee sitten kuvailemaan hänen kärsimistään, kuolemaansa ja ylösnousemistaan. Aine on semmoinen, ett'ei mikään runotaito voi kertoa sitä liikuttavammin kuin evankelistain yksinkertaiset, koristelemattomat sanat. Kuitenkin jos tätä runoelmaa omassa lajissaan arvostelemme, niin on meidän myöntäminen, että se on sangen taitavasti kokoonpantu. Varsinkin on siinä vanhan runomme omituisia kaunistuksia, esim. runonkertoa, sopivasti käytetty. Runomitan puolesta on se milt'ei virheetön, jossa asiassa se aikaansa nähden on melkein ainokainen. Kuvaus on välistä hyvinkin elävä ja voimallinen, esim. 6:ssa runossa, joka esittää pakoa Egyptistä sekä 19:ssä ja 20:ssa runossa, joissa Vapahtajan kuolema ja sen yhteydessä tapahtuneet ihmeet ovat kerrottuina. Tämä 19:s runo on siitäkin merkillinen, että vanhain runoin tavalla tekee luonnon kielelliseksi ja mielelliseksi. Aurinko nimittäin Vapahtajaa ristinpuulla pilkattaessa:

Vaan kun sitten Vapahtaja vaivoissaan huusi: "Jumala, miksi minut hylkäsit?" niin aurinko tulee jälleen pilvistä häntä lohduttamaan.

Ilo-Laulu Jesuxesta oli jo aikanaan suuressa arvossa, Juslenius'en hyvin kehuvasta lausunnosta päättäen, ja on ollut myöhemminkin Suomen kansan rakkaimpia luettavia, niin että siitä tähän saakka on kaikkiansa 16 painosta julkaistu. Valitettavasti vaan on teksti huolimattoman korrehtuuriluvun kautta yhä huonontunut; vasta viimeisessä, tohtori K. Grotenfelt'in v. 1886 toimittamassa painoksessa on se alkuperäisen mukaan oikaistuna. Paitsi Ilolaulua Jeesuksesta on mainittu Salamnius samana vuonna vielä painattanut sururunon vanhemman Gezelius-piispan kuolemasta. Sekin on rakennukseltaan hyvä, mutta sisällyksen puolesta aivan kuiva elämäkerta.

Kumma kyllä on tämän merkillisen miehen elämästä ollut viime aikoihin asti mahdoton saada vähintäkään tietoa. Aikalaisillansakin näkyy olleen sangen hämäriä tietoja hänestä. Stiernman v. 1719 painetussa Aboa litterata'ssaan sanoo hänen olleen kappalaisena jossain Pohjanmaalla; Juslenius sanakirjansa esipuheessa tosin tarkemmin määrää paikan, asettaen hänet Kalajoen kappalaiseksi, mutta panee hänelle taas väärän ristimänimen Johannes. Ei myös tiedetä koskaan sennimistä pappia löytyneen, ei Kalajoella, eikä koko Pohjanmaalla. Samoin ei ole se nimi tavattavana Sursill'in sukutaulussa, ei Turun yliopiston luettelossa eikä Upsalassa opiskelleitten Suomalaisten joukossa. Vihoviimeksi sitä turhaan on haettu Pohjanmaan henkiluetteloista sillä ajalla. Vasta K. Grotenfelt'in on onnistunut löytää nuoremman Gezelius-piispan muistikirjasta Mattias Salamnius kahdesta paikasta; toisessa hänet mainitaan virkaa odottavien pappien joukossa luultavasti 1690, toisesta käy selville hänen kuolleen Paraisissa 1691, ennen kuin oli vakinaiseksi papiksi päässyt. Että hän jo pitemmän aikaa oli toimittanut papinvirkaa, näkyy eräästä Stiernman'in tiedonannosta, jonka mukaan Mattias Salamnius'en Pähkinälinnassa pitämä ruotsinkielinen ruumissaarna tuli painetuksi Turussa 1681; vaikka turhaan on häntä Inkerinmaankin henkiluetteloista etsitty. Arvattavasti hän on oleskellut opintoaikansa jossain vieraassa yliopistossa, kukaties Tartossa. Todennäköistä myös on, että hän oli kotoisin Pohjanmaalta, jonka kirkkoherroille vanhin painos Ilolaulua on omistettu.

Toinen yhtä laaja hengellinen runoteos on nimeltä Uudet Hengelliset Runot Läsnä olewaisista Ja Tulewaisista Tiloista, painettu v. 1766. Sen tekijä on Simo Achrenius, samannimisen Sievin kappalaisen poika, syntynyt v. 1729, tullut ylioppilaaksi 1749, ollut kirkkoherran apulaisena Paltamossa ja Pietarsaarella ja kuollut vakinaiseen virkaan pääsemättä 1758. Tämän hänen työnsä tarkoituksena näkyy olleen poistaa kansan vanhat pakanalliset runot samaan runomittaan puetuilla uusilla hengellisillä.[82] Alussa on soma kuusimittainen runo, jossa hän teoksensa omistaa Pohjanmaan papeille. Itse teos, joka sisältää noin 2,300 säettä, on jaettu seitsemään runoon, joista ensimmäinen on kehoitus synnistä heräämään, toinen ja kolmas kuvaus Kristuksen ansiosta, neljäs kuoleman kodista, viides tuomion tulosta, kuudes helvetin valkeasta ja seitsemäs taivaan autuudesta. Esitys on yleensä pitkäveteinen, mutta sitä elähyttää tavallista vilkkaampi mielikuvitus ja harras jumalinen tunne. Varsinkin ensimmäinen runo innokkaasti saarnaa katumusta ja parannusta; neljäs ilmoittaa kammottavalla, vaan voimakkaalla tavalla haudan salaisuuksia; kuudes samaten maalailee helvettiä matoineen, liekkineen. Sanat ovat runollisella aistilla valitut ja sointuvat; runomitta sujuu erittäin hyvin.

Simo Achrenius on sepittänyt vielä yhden hautarunon Lappajärven kappalaisen Tuomas Wilckman'in muistoksi 1758, siinäkin luoden kuolemasta ilmielävän kuvan.

Että hänellä oli taipumusta myös leikkisään runouden lajiin, todistaa eräs samana vuonna yliopistolliseen väitökseen painettu onnentoivotus. Tässä runossa, joka on tosin pitkä, vaan aika sukkela, hän opettaa, kuinka tuohiveneitä tehdään Pohjois-Amerikassa ja kehoittaa samallaisia Suomessakin kokoonpanemaan.

Uudempain, virsikirjan mukaisten hengellisten laulujen tekijöistä on huomattavin Abraham Achrenius, edellä mainitun setä. Hän oli Someron kappalaisen Simo Achrenius'en pojista nuorempi, syntynyt v. 1706 ja päässyt Turun yliopistoon 1725. Täällä teki hän itsensä pian huomatuksi runolahjansa kautta, jota aluksi ahkerasti viljeli väitöksissä ja muissa akatemiallisissa juhlatilaisuuksissa. Hän kirjoitteli kolmella kielellä: latinaksi, ruotsiksi ja suomeksi, ollen viimeksimainitulla kielellä ensimmäisiä ja verrattomasti taitavimpia klassillisten runomittojen käyttäjiä koko tällä aikakaudella. Paitsi maallista runoutta oli hän myös jo siihen aikaan harjoittanut hengellistäkin runoilemista, jonka alalle myöhemmin kokonaan kääntyi. Ollessaan näet kotiopettajana kreivi Creutz'in perheessä Haminassa, sai hän jumalisen rouvan kautta voimallisen herätyksen ja taipui pietistiseen suuntaan. V. 1730 pääsi hän kirkkoherran apulaiseksi Pietarsaareen, 1733 pataljoonan-papiksi Lappeenrantaan. Näillä ajoin kiihtyi hänen jumalisuutensa yhä yksipuolisemmaksi, niin että hän kovan taudin jälkeen v. 1735, luultavasti vahingoksi kirjallisuudellemme, poltti kokonaisen vihkon painamatta jääneitä maallisia runoelmiansa. Vielä enemmän yli kaikkein järjellisyyden rajain saattoi hänet uskonnollinen levottomuutensa Ähtävän kappelissa Pohjanmaalla, johon hän v. 1736 oli määrätty papiksi. Siellä oli silloin pieni uskonnollinen eriseura, joka ei pitänyt lukua kirkon papeista, vaan piti jumalanpalvelustansa itsekseen. Alussa koetteli Achrenius palauttaa heitä kirkon helmaan, mutta se ei hänelle ollenkaan onnistunut; päin vastoin luopuivat kaikki hänen heränneet ystävänsä heidän puolelleen. Jopa yhtyi viimein Achrenius itsekin heihin ja otti eron v. 1740 papin virastaan julkisesti kesken jumalanpalvelusta, hypellen ja huutain saarnastuolissa, riisuen kapan ja kauluksen päältään sekä juosten ulos kirkosta. Teostansa häntä sitten vaadittiin Turkuun vastaamaan, ja asia lykättiin hovioikeuden tutkittavaksi. Hovioikeus osoitti tässä asiassa siihen aikaan aivan harvinaista suvaitsevaisuutta, sillä se vapautti Achrenius'en kaikesta edesvastauksesta, vieläpä ehdoitti, että hänelle annettaisiin papinvirka takaisin, jota hän tyynemmäksi tultuansa oli pyytänyt. V. 1748 suotiinkin Achrenius'elle sitten linnansaarnaajan virka Turussa, ja 1753 pääsi hän kirkkoherraksi Nousiaisiin, jossa kuoli v. 1769, rakastettuna ja kunnioitettuna.

Jo viratonna Turussa oleskellessaan, ja vielä enemmän jälleen vakinaiseen virkaan päästyään, harjoitti Achrenius uutteraa kirjailijatointa sekä ruotsin että suomen kielellä. Ruotsalaisista teoksista on suuri osa jäänyt käsikirjoituksiksi, mutta jälkimmäisiä on painettuna neljättäkymmentä pienempää ja suurempaa. Enimmät ovat runomitallisia; niissä on hän jättänyt Suomen kansalle perinnöksi noin 200 virttä, joista vaan harvat ovat käännöksiä. Useimpia hänen kirjojansa on meidän aikoihimme asti yhä uudestaan painettu; yleisimmin levinneihin kuuluvat Sionin Juhla-Wirret, Halullisten Sieluin ylöskehoituxexi, joita ensimmäinen painos ilmestyi v. 1769. Kaikissa Achrenius'en virsissä ilmautuu syvä synnin tunto ja ehdoton turvautuminen Jumalan armoon. Innollisesti hän muutamissa saarnaa parannusta, viitaten sen ajan sotiin ja muihin surkeihin tapauksiin, esim. Lissabonin maanjäristykseen, joita osoittaa Jumalan vihan merkiksi. Toisissa sitä vastoin hän palavalla armon rukouksella ja kaiken oman ansion kieltävällä nöyryydellä heittäytyy Jumalan kasvoin eteen; vielä toisissa kuvailee vastaista autuutta. Tämä läpikäyvä jumalinen into ja tunteen hartaus on tehnyt Abraham Achrenius'en virret Suomen kansalle rakkaiksi, samoin kuin hänen suorasanaisetkin teoksensa, Mutta ankarampaa arvostelua ne eivät mitenkään kestä. Ne ovat melkein poikkeuksetta hirmuisesti pitkäpiimäisiä. Sivuseikat vievät esityksen usein pitkille mutkille ja toisinaan sekoittavat pois koko ajatuksen juoksun. Värssyjä saattaa olla yhdessä virressä 50-60 ja enemmänkin. Monta on virttä, joissa ei ole runollista tunnetta laisinkaan, jotka vaan ovat kuivakiskoisinta, riimeihin pingoitettua saarnaa. Riimiä on niissä hyvin huolimattomasti käytetty, vaikka toiselta puolen on välistä riimin tähden pantu ajatukseen aivan sopimattomia sanoja. Kuitenkin on näitä virsiä joku määrä karsimalla ja parantelemalla voitu ottaa myöhempiin virsikirjan-ehdoituksiin. Nykyiseen uuteen virsikirjaamme on niistä tullut yksi ainoa. Yksi on myös otettu hänen poikansa Nousiaisten kirkkoherran Antti Achrenius'en (1745-1810) toimittamista Halullisten Sjeluin Hengellisistä Lauluista, joiden ensimmäistä v. 1790 ilmestynyttä painosta on kymmeniä kertoja uusittu.[83]

Hengellisistä runoilijoista tällä aikakaudella ovat vielä huomattavat veljekset Frosterus, Jaakko, Lohtajan provasti (k. 1794) ja Abraham, Turun konsistoorin notaari (k. 1766). Edelliseltä on jäänyt 5 virttä, jälkimmäiseltä 10, ja yhdessä he ovat sepittäneet vielä 5; melkein kaikki ovat suomennettuja ruotsista tai saksasta, Ne ovat hyvin valittuja, suomennos on vapaa, usein enemmän mukailevainen. Ajatuksen, kielen ja runomitan puolesta ne ovat kauniita, sujuvaisia; ainoana haittana niissä ovat liiaksi katkotut sanat.

Mainittava on myös Loimaan provasti, sittemmin jumaluus-opin professori ja tuomioprovasti Turussa Gabriel Lauraeus (k. 1753), joka painatti kymmenkunnan ruotsista ja saksasta suomentamaansa virttä nimellä Muutamia Hengellisiä Wirsiä v. 1747. Niitä voisi kyllä muuten pitää hyvinä, joll'ei hän vaan olisi niissä niin onnettomasti polkenut korkoa.

Sitä paitsi tuli joka vuosi, siitä lähtein kuin Suomeen oli saatu omat kirjapainot, joukottain noita jo mainittuja hengellisiä arkkiveisuja, välistä tekijän nimellä varustettuna, mutta vielä useammin nimetönnä, Suurin osa tietysti on aivan ala-arvoista laatua, mutta muutamia on kuitenkin voitu käyttää uuteenkin virsikirjaamme.

7. Maallinen runous.

Jos nyt siirrymme maalliseen runouteen ja aluksi otamme katseltavaksi ne runoelmat, jotka eivät ole minkään erityisen tilaisuuden synnyttämiä, niin pistää meille kohta silmään Yxi Caunis Suomen-Kielinen Weisu, Talontöille cunniaxi ja ylistöxexi, jonka ennen mainittu Gabriel Tuderus oli "nuoruudessa ylösajatellut" ja kuuluisa muinaistutkijamme Elias Brenner painoon toimittanut "Suomalaisten suosiolla" v. 1703. Se kuvailee hilpeästi ja taitavasti talonpojan töitä ja elämää. Ruotsin sen-aikuisten lauluseppäin vaikutus näkyy selvästi sen konstikkaissa riimeissä.[84] Tekijän elämäkerta on lyhyesti seuraava. Hän oli Rantamäen kappalaisen Johannes Somerus'en poika ja mainitaan syntyneen v. 1638 Kemissä, johon pitäjään isänsä kuitenkin vasta v. 1649 tuli kirkkoherraksi. Tuli yliopistoon v. 1651, jossa vietti mitä vallattominta elämää, kestäen ylioppilas-aikanaan "useampia tappeluja kuin moni harmaapäinen soturi koko elinaikanaan". Karkoitettuna Turusta v. 1659 tiedetään hänen samana vuonna pyrkineen Upsalan yliopistoon. Missä hän vihdoin papintutkintonsa suoritti, on epätietoista. Mutta papin toimeen päästyänsä Lapin raukoille rajoille, jossa vielä vallitsi pakanuuden pimeys, hän tuliselle toimintahalulleen löysi jalomman tehtävän, kristin-uskon valon levittämisen Suomen Lappalaisille. Hän tuli ensin kappalaiseksi Inariin 1669, sitten kirkkoherraksi Kuusamoon, johon Inarin kappeliseurakunta silloin yhdeksi Lapin seurakunnaksi yhdistettiin, v. 1675 ja viimein Ala-Tornion kirkkoherraksi v. 1684, jossa virassa kuolikin v. 1705.

Toinen talonpoikaista elämää kuvaava runoelma on nimeltä Huoneen-Speili, Josa Ensin edespannan caickein welgolisus yhteisest Sitten Mitä erinomattain, Perhen-Isänille ja Emänille, Poijlle, Drängeille, Tyttärille ja Pijcoille hywin eli pahoin sopii — Lyhykäisest Opixi caikille JaloMaxi. Se ilmestyi ensi kerran v. 1699, ja on siitä sittemmin otettu kymmenkunta painosta, viimeinen v. 1867. Mutta vaikka se siis näkyy olleen kansalle hyvin mieluinen, on se kuitenkin aivan suloton, ikävä loru. Sen tekijä on ilmaissut ainoasti nimensä alkukirjaimet J.M.

Käsikirjoituksena on samoilta ajoin säilynyt vähäinen runokokoelma, joka sisältää viisi Suomen runomittaan käännettyä Aisopon eläinsatua. Niiden suomentaja on Juhana Henrik Hoppius, joka Kaarle XII:n aikana palveli kapteenina sotaväessä, vaan sitten vihitti itsensä papiksi ja tuli kirkkoherraksi v. 1723 Tyrön ja 1729 Tuuterin pitäjään Inkerinmaalla, jossa kuoli v. 1757. Kieli niissä on Inkerin karjalaista murretta.[85]

Painettu kokoelma näitä n.k. fabuloja ilmestyi vasta v. 1777 nimellä Caxi Neljättä Kymmendä Satua Suomalaisijn Runohin Käätty Wuonna 1775. Sisällykseltään ne ovat verrattomasti paremmat kuin Ganander'in suorasanaiseen kokoelmaansa liittämät runomitalliset sadut. Kertomustavassakin on enemmän elävyyttä ja sukkeluutta, vaikk'ei niidenkään kärki ole tarpeeksi teroitettu. Niiden tekijä on aivan tuntematon.

Historiallisten runoelmain tekijöistä, joihin meidän sitten on kääntyminen, on ensiksi mainittava Lauri Pietarinpoika Tammelinus, sama, jonka jo tunnemme ensimmäisenä sananlaskuin kerääjänä. Hänen kirjoittamansa on Ajan Tieto Suomenmaan menoist ja uscost, erinomaisest Suomen Pispoist cungin Kuningan ajall, Lyhykäisijn rijmein coottu v. 1658. Tämä on ensimmäinen Suomen historian koe kielellämme, vanhaan runomittaan rakennettu, mutta myös riimeillä varustettu; luultavasti oli Messenius'en ruotsinkielinen Suomen riimikronikka ollut siihen yllytyksenä. Niinkuin nimestä näkyy, ovat siinä pääaineena Suomen piispain työt ja toimet. Vaan sisältää se kaikellaisia muitakin historiallisia tietoja kuninkaista, sodista, ruttotaudeista j.n.e. Ylimalkain on se tietysti kuivakiskoinen, mutta loppupuolessa, joka tuli lisäksi toiseen painokseen v. 1671 ja jossa runoilija kertoo oman aikansa tapauksista, on kuvaus usein elävä ja innokas.[86] Runouden alalla on sama Tammelinus vielä tuottanut viisi virttä, jotka ovat painettuina 1674 vuoden virsikirjaan.

Huomiota ansaitseva historiallinen runoniekka tämän jälkeen on Anterus Aschelinus, joka ensin oli kolleegana Turun tuomiokoulussa, sitten kappalaisena Askaisissa ja kuoli v. 1703. Hänellä näkyy olleen tavallista runsaampi runolahja, Hänen laulunsa — varsinaisia runoja hän ei ole kirjoittanut — ovat kyllä enimmiten liian pitkäveteisiä, ja sanoja katkoo hän aivan armottomasti, mutta niissä ilmautuvat innolliset tunteet ja runolliset vertaukset kohottavat ne kuitenkin tavallista korkeammalle. Hänen teoksiaan on säilynyt virsi suuresta nälästä v. 1697 ja Kaarle XII:n kunniaksi kirjoitettu Uskollinen Uron-Uhri 1703, jotka luultavasti ovat alkuperäisiä. Sitä paitsi on hän v. 1702 suomentanut pöyhkeän sotaveisun nimellä Suomen Ilo-Ääni Narvan voiton yli.

Samasta Narvan voitosta on tallella toinenkin runo, nimittäin Ilo-Laulu vuodelta 1700. Se on sepitetty Oulun kaupungissa, ja tekijän nimen alkukirjaimet ovat I.G.H.S. Vanhain kansanrunoin vaikutus näkyy selvästi sanoissa ja sanankäänteissä, jopa kokonaisissa säkeissäkin.[87] Luonteeltaan on tämä runo leikkisä ja pilkallinen. Esitys ei ole historiallisesti uskollinen, vaan on mielikuvitus aineen omaan kaavaansa valannut. Kerrottuansa venäläisen joukon julmasta menettelystä, kuvailee runoilija, mitenkä Kaarle kuningas vähäisen väkensä kanssa tulee avuksi, ja mitenkä tsaari, saatuaan eräältä mieheltään kuulla tämän pienen joukon urhoollisuudesta, heti lähtee pakoon, sillä tekosyyllä, että menee poikaansa pois viemään ja pian tulee takaisin. Kun sitten tappelu alkaa, niin Kaarlen sotamiehet "Suomen tutulla tavalla" lämmittävät saunan ja antavat löylyä vihollisille, jotka eivät sitä kauan kestä, vaan antautuvat vangiksi.

Näissä runoelmissa esiintyvä voitonriemu ja ylpeys muuttui kuitenkin kohta surkeaksi hätähuudoksi, kun Kaarle XII:n kaukana poissa ollessa Venäläiset tulivat hävittäväisenä tulvana maahamme. Tästäkin Suomen kansan kauheimmasta ajasta on useampia runoja jäljellä. Varsinkin näkyvät Suomalaisten sydämessä siihen aikaan vaihtelevat tunteet niistä runoista, jotka on kirjoittanut Sakari Lithovius. Ne ovat ikään kuin nääntyvän Suomen povesta puhkeavia syviä huokauksia. Välistä, kun kuvailevat jotain onnellista tapausta, yrittävät ne iloansa osoittamaan, vaan tämä ilon ilmaus on aivan kuin sairaan hymyily, joka omaisiltaan tahtoo salata, kuinka vaikeasti häntä kipu kalvaa.

Sakari Lithovius oli porvarin poika Oulusta, syntynyt v. 1672, tuli ylioppilaaksi 1692 ja maisteriksi 1700, pääsi v. 1702 kirkkoherraksi Nevanlinnaan, josta Venäläisten voitolle päästyä pakeni Ruotsiin, eläen enimmäkseen Tukholmassa köyhänä ja viratonna, kunnes v. 1713 pääsi Ouluun kirkkoherraksi; hän kuoli 1743. Ensimmäinen hänen runoistaan, vuodelta 1715, on onnentoivotus Hessin Fredrikin ja Ulriika Eleonooran häihin. Juhlan vuoksi koettaa runoniekka hetkeksi unohtaa tuskansa, laulaen: