KOLMAS LUKU. Kansallinen eli Fennomaanein aikakausi. (continued 4)

Juhana Viktor Calamnius oli syntynyt 18 p. Toukok. 1838 Kruununkylässä, jossa isä oli kappalaisena. Tuli ylioppilaaksi 1857, filosofian kandidaatiksi 1862 ja lisensiaatiksi 1866. Suoritettuaan vielä teologian kandidaatti-tutkinnon 1876, nimitettiin notaariksi Kuopion tuomiokapituliin ja viimein tuomioprovastiksi 1885, jossa virassa kuoli 26 p. Kesäk. 1891. Oli pari kertaa valtiopäivilläkin hiippakuntansa edustajana. Hänen ensimmäinen julkaisunsa vuodelta 1864. Taivalkoski-niminen novelli, on ruotsinkielinen, samoin myös hänen seuraavana vuonna painettu väitöskirjansa Aristoteleen kauneuden-opista. Mutta Kirjallisen Kuukauslehden ilmestyttyä on hänen kirjallinen toimensa, samoin kuin Bergbom'in, jonka elämäkerta tulee myöhemmin esitettäväksi, ollut yksin-omaan suomenkielinen. Huomattavin hänen kirjoituksistaan on Kynäkuvia muinais-ajan sadustosta, kirjeitä Suleimalle, vuosikerroissa 1866-68, 70-71; myös eri kirjana ilmestynyt v. 1875 nimellä Kreikkalaisia satuja. Muista teoksista mainittakoon: Muinaistiedustuksia Pohjanperiltä, Suomi-kirjassa 1868; Metelinkirkon haltia, Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimittamassa Novellikirjastossa 1870; sekä suomennokset Aristoteleen Runous-oppi 1873 ja Platon'in Faidoni 1882.

Jaakko Oskar Forsman, Yrjö-Koskisen nuorempi veli, syntyi Vähänkyrön pappilassa 30 p. Heinäk. 1839. Tuli ylioppilaaksi 1857, filosofian kandidaatiksi 1862 sekä lakitieteen kandidaatiksi 1868 ja tohtoriksi 1874. On ollut vuodesta 1869 ylimääräisenä suomenkielen ja 1879 vakinaisena rikoslain-opin ja oikeushistorian professorina lain-opillisessa tiedekunnassa. On vuodesta 1882 istunut valtiopäivillä Kuopion hiippakunnan valitsemana jäsenenä pappissäädyssä. Hänen ensimmäiset julkaisunsa ovat Kettu Repolainen, suomennos saksalaista Reineke Fuchs tarinaa, joka ilmestyi kalenterissa Mansikoita ja Mustikoita 1859, ja Tietoja maailman kansoista, heidän tavoista, uskonnoista ja vaiheista, mukaelma saksasta, 1860. V. 1863 alkoi hän vaikutuksensa sanomalehti-alalla Helsingin Uutisten vastaavana toimittajana. V. 1865 oli hän osallisena vanhan Suomettaren ja vv. 1866-68 Kirjallisen Kuukauslehden sekä vv. 1869-78 Uuden Suomettaren toimituksessa. Hänen lakitieteellisistä julkaisuistaan mainittakoon ainoastaan tohtoriväitös Pakkotilasta kriminaali-oikeudessa, joka on ensimmäinen suomenkielinen väitöskirja tällä alalla.[189]

Juhana Julius Frithiof Perander oli syntynyt 15 p. Marrask. 1838 Lestijärvellä, jossa isä oli pitäjän-apulaisena. Tuli ylioppilaaksi 1858, vihittiin maisteriksi 1864 ja tohtoriksi 1879. Nimitettiin filosofian dosentiksi 1870 sekä viimein vakinaiseksi kasvatus-opin professoriksi 1884. Kuoli 28 p. Jouluk. 1885. Hänen suomenkielisistä kirjoituksistaan ovat mainittavimmat hämäläis-osakunnan albumissa Kaikuja Hämeestä ilmestyneet kaunotieteelliset Kalevalan tutkimukset: Tragillisesta periaatteesta Kullervo-runoissa 1872; Kalevalan Aino-runosta 1874; Sisar Kalevalassa 1886.

Bernhard Fredrik Godenhjelm maalaustaiteilijan Berndt Abraham Godenhjelm'in poika, on syntynyt Pietarin kaupungissa 7 p. Maalisk. 1840. Muutti seitsenvuotisena vanhempainsa mukana Helsinkiin, mutta vietti kesät, niinkuin ennenkin, Kymin pitäjässä, jossa myös oppi suomenkielen. Tuli ylioppilaaksi 1858 ja maisteriksi 1864, nimitettiin saksankielen lehtoriksi yliopistoon 1866. On yhdessä puolisonsa Iida Gustaavan kanssa, joka on syntyisin Lindroos, omistanut elämänsä v. 1869 perustetulle Helsingin suomalaiselle tyttökoululle ynnä siihen v. 1881 liitetylle jatko-opistolle. Hänen kirjallisesta toimestaan, joka on ollut kauttaaltansa suomenkielinen, huomattakoon: Saksalais-suomalainen sanakirja, ensimmäinen täydellisempi uudemmista sivistyskielistä suomeksi, 1873; Oppikirja suomalaisen kirjallisuuden historiassa 1884; Runous ja runouden muodot I. 1885.[190] Runoelmiakin on hän kirjoitellut, niiden joukossa useita kertovaisia, esim. Kaupin linna ja Gezelius, sekä ottanut osaa Vänrikki Stoolin tarinain suomentamiseen.

Kirjallisen Kuukauslehden apumiehistä riittänee esittää muutamat etevimmät, nimittäin: Otto Donner, Kaarlo Ferdinand Ignatius, Thiodolf Rein, Juhana Reinhold Aspelin ja nuorena kuollut Kaarle Alfred Castrén.

Otto Donner on syntynyt 15 p. Jouluk. 1835 Kokkolassa, jossa isä oli kauppiaana. Tuli ylioppilaaksi 1857, vihittiin maisteriksi ja tohtoriksi 1864 ja kävi sitten useammat kerrat ulkomailla opintojansa jatkamassa. Hänellä oli erittäin tarkoituksena sanskriitin-kielen oppiminen sekä siihen perustuvaan, uuteen vertailevaan kielitieteesen tutustuminen. Tässä aineessa hän tuli dosentiksi 1870 ja ylimääräiseksi professoriksi 1875. Intiaan päin oli jo viitannut hänen tohtoriväitöksensä Indernas föreställningar om verldsskapelsen, jemförda med Finnarnes (Intialaisten käsitykset maailman luomisesta verrattuina Suomalaisten taruihin) 1863. Mutta siinä oli samassa ilmaantunut myös toinen edellisen rinnalla ja yhteydessä käyvä harrastus, nimittäin vanhain kansanrunojemme tutkimiseen. V. 1866 hän ryhtyi Kalevalan toisintojen järjestämiseen painoa varten. Tämä yritys jäi tosin häneltä kesken, mutta se antoi kuitenkin aiheen siihen uuteen runonkeräykseen, jonka Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 1870-luvun alkupuolella pani toimeen, lähettäessään muiden muassa Aksel Borenius'en[191] Venäjän Karjalaan Lönnrot'in keräyksiä uudistamaan ja täydentämään, ja jota on jatkettu aivan viime aikoihin asti. V. 1871 painatti Donner Tiedeseuran toimituksiin lavean saksankielisen selityksen Sammon merkityksestä Der Mythus von Sampo. Kalevala veti luonnollisesti jo aikaisin hänen huomionsa myös likisukuisiin Viron runoihin ja Suomi-kirjassa vuonna 1866 julkaisi hän kirjoituksen: Kalevipoeg jumalaistarulliselta ja historialliselta kannalta katsottuna. Myöhemmin laajenivat nämät tutkimukset vielä enemmän. Käytyään v. 1874 Ruotsin Lapissa, hän painatti kokoelman Lappalaisia lauluja Suomi-kirjaan 1876, jossa hän niitä samassa vertasi muidenkin heimokansain runoihin ja niin koetti ottaa selvää koko Suomen suvun runouden synnystä.

Vähitellen oli Donner kuitenkin yhä enemmän omistanut aikansa suomalaisen kielikunnan kielten vertailevaan tutkimukseen. V. 1872 oli häneltä ilmaantunut katsahdus tähän-astisiin töihin mainitulla alalla: Öfversikt af den finsk-ugriska språkforskningens historia. Vv. 1874, 1877 ja 1888 tuli painosta kolme osaa Vertailevaa suomalais-ugrilaisten kielten sanakirjaa saksaksi, muita pienempiä teoksia mainitsematta. V. 1883 sai hän aikaan Suomalais-ugrilaisen Seuran perustamisen.[192]

Vaikka pääasiallisesti tiedemies, on Donner harjoittanut myös muita kirjallisuuden haaroja. Nuoruudessaan on hän julkaissut ruotsinkielisen runovihkon Dikter 1863 sekä jonkun ainoan suomenkielisenkin runoelman. Vielä on hän esiintynyt etevänä valtiollisena kirjailijana. Hän toimitti Helsingfors Tidningar'ia vv. 1864 ja 1866 ja auttoi erittäin Morgonblad'ia, myöhemmin myös Finland'ia, kirjoituksillaan. Tässä osoitettu taito teki, että hän on ollut valittuna edusmieheksi kaikille valtiopäiville vuodesta 1877 sekä pappissäädyn puolesta pankki-valtuusmieheksi vuodesta 1885.

Kaarlo Eemil Ferdinand Ignatius on syntynyt 27 p. Lokak. 1837 Porissa, jossa isä oli apulaispappina. Tuli ylioppilaaksi 1855, vihittiin maisteriksi 1860 ja tohtoriksi 1864. Määrättiin dosentiksi pohjoismaiden historiassa ja Suomen tilastotieteessä 1865, pääsi samana vuonna Gabriel Rein'in väliaikaisesti järjestämään tilastolliseen toimistoon tämän apulaiseksi sekä vakinaisesti perustetun viraston päälliköksi 1870. Oltuaan porvarissäätyyn valittuna 1877, 1882 ja 1885 vuosien valtiopäivillä, nimitettiin senaattoriksi viimeksimainittuna vuonna.

Ignatius'en aikaisemmat historialliset teokset, joista mainittakoon Finlands historia under Karl X Gustafs regering (Suomen historia Kaarle X:n Kustaan hallitus-aikana) 1865, ovat kaikki ruotsiksi kirjoitetut. Hänen myöhemmistä julkaisuistaan ovat suomeksi ilmestyneet m.m. Tilastollinen käsikirja Suomenmaalle 1872 ja Suomen maantiede kansalaisille I. 1880-90, osaksi yht'-aikaa ruotsinkielisen alkuteoksen kanssa, osaksi ennen sitä. Suomenkielisiä ovat myös useat hänen tiedon-annoistaan Historiallisessa Arkistossa, samoin lukuisat kirjoituksensa Polén'in Mehiläisessä, Kirjallisessa Kuukauslehdessä sekä Uudessa Suomettaressa, jonka paraita apumiehiä hän alusta pitäen ja kauan on ollut.

Kaarle Gabriel Thiodolf Rein, usein mainitun Gabriel Rein'in poika, on syntynyt 28 p. Helmik. 1838. Tuli ylioppilaaksi 1853, vihittiin maisteriksi 1860 ja tohtoriksi 1869. Nimitettiin filosofian dosentiksi 1863 ja professoriksi 1869. Oli yliopiston rehtorina vuodesta 1887 vuoteen 1896, jolloin määrättiin virkaa toimittavaksi yliopiston sijaiskansleriksi. On esiintynyt aatelissäädyssä melkein kaikilla valtiopäivillä vuodesta 1872. Hänen pääteoksensa ruotsinkielellä on Försök till en framställning af psykologin (Sielutieteen esityksen koe), josta kaksi osaa on valmistunut 1876-91.[193] Sekä ruotsiksi että suomeksi on ilmestynyt Oppikirja muodollisessa logiikassa 1882 ja yksistään suomenkielellä Sielutieteen oppikirja 1884 (toinen painos 1896).

Juhana Reinhold Aspelin on syntynyt 1 p. Elok. 1842 Messukylässä, jossa isä oli apulaispappina. Tuli ylioppilaaksi 1862, suoritti filosofian kandidaatti-tutkinnon 1866 sekä lisensiaatti-tutkinnon 1876. Nimitettiin ylimääräiseksi professoriksi pohjoismaiden muinaistieteessä 1878 ja valtioarkeoloogiksi 1885. Matkusteli vv. 1868-69 muinaistieteellisillä tutkimuksilla kotimaassa, osaksi Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran, osaksi valtion antamilla apurahoilla. Jatkoi näitä tutkimuksia Venäjällä asuvien suomensukuisten kansojen keskuudessa vv. 1871-74 sekä kävi vielä vv. 1887-89 Siperiassa sikäläisistä kalliokirjoituksista selkoa ottamassa. Sai perustetuksi Suomen Muinaismuisto-yhdistyksen 1870. Erityiseksi ansioksi on Aspelin'ille luettava, että hän tätä meillä uutta tutkimus-alaa on alusta pitäen suomenkielellä viljellyt. Hänen lukuisista muinaistieteellisistä julkaisuistaan mainittakoon: Kertomus Maalahden pitäjästä Suomi-kirjassa 1866, Korsholman linna ja lääni keskiajalla 1869, Kokoilemia muinaistutkinnon alalta I. Suomi-kirjassa 1871, Savonlinna 1475-1875 ja Suomalais-ugrilaisen muinaistutkinnon alkeita tohtoriväitös 1875, Muinaisjäännöksiä Suomen suvun asumusaloilta, suuri kuvateos suomalaisen ja ranskalaisen selityksen kanssa, 5 osaa 1877-1884, Kaarina Maununtyttären muisto ja Suomen asukkaat pakanuuden aikana 1885.

Kaarle Alfred Castrén oli syntynyt 26 p. Marrask. 1845 Sotkamossa, jossa isä oli pitäjänkirjurina; äiti oli omaa sukua Cajan, historioitsija Kajaanin sisar. Jo koulupoikana matkusti hän yksityisellä apurahalla kesällä 1864 halki eteläisen Pohjanmaan, pohjoisen Hämeen sekä Savon, pannen muistiin kansan suusta taruja Suomen viime sodasta. Nämät aineksensa hän sitten painatti nimellä Muistelmia vuosien 1808-1809 sodasta seuraavana vuonna 1865, jolloin myös pääsi yliopistoon. Ylioppilaana hän julkaisi, paitsi arvokkaita kirjoituksia Kirjallisessa Kuukauslehdessä, niinkuin Suomalaisuus 1738 vuoden valtiopäivillä 1872, eri teoksena v. 1867 Kertoelmia Kajaanin läänin vaiheista vv. 1650-1750. Hän oli, huolimatta varattomuuden tuottamista vaikeuksista, saanut suorittaneeksi filosofian kandidaatti-tutkinnon 1871 ja oli juuri aikeissa toimittaa laveaa yleistajuista teosta Suomen sota vv. 1808-1809, kun keuhkotauti teki lopun hänen elämästänsä 22 p. Huhtik. 1873 suureksi vahingoksi Suomen historian tutkimukselle.

7. Lyyrillisiä runoilijoita.

August Ahlqvist'in rinnalla ja jäljissä ilmestyi pian joukko pienempiä laulajia tervehtimään uuden kansallisen kevään tuloa. Niiden parvet taajenivat, niiden äänet voimistuivat, sillä ikään kuin ilmassa tuntui, että nyt oli suomenkielen lauluaika.

Hyvin merkillistä on, että suurin osa tämän ajan lauluniekoista on kotoisin "Vanhasta Suomesta". Näyttää siltä kuin tämän saksalaistuneen osan maatamme vasta yhteinen herännyt suomalaisuuden aate olisi muuhun Suomeen henkisesti yhdistänyt ja äkkiä purkanut esiin siinä kauan pidätetyt tunteet. Paitsi Pietari Hannikaista,[194] on meille täältä tullut Konstantin Schröder, Pietari Mansikka, Antti Räty, Kaarlo Slöör, Aleksanteri Rahkonen, Olli Berg eli Vuorinen ja Arvi Genetz eli Jännes.

Vanhin mainituista runoilijoista ja osaksi edelliseen ajanlohkoon luettava on Konstantin Schröder. Hän oli syntynyt 29 p. Kesäk. 1808 Uukuniemellä, jossa isä oli kirkkoherrana. Tuli ylioppilaaksi 1826, vihittiin papiksi 1834 ja nimitettiin v. 1837 kirkkoherraksi Valkeasaareen Inkerinmaalle, jossa virassa kuoli 9 p. Elok. 1868. Myös oli hän Suomen Julkisten Sanomain ensimmäinen toimittaja vv. 1857-58. Schröder'in runoelmia ja suorasanaisia kirjaelmia löytyy jo Sanansaattajassa ja Mehiläisessä, sittemmin Maamiehen Ystävässä, Kanavassa ja Suomettaressa, toisinaan salanimellä Lieto. Hänen sievänlaisista tunnelmarunoistaan mainittakoon esim. Vait!

Pietari Mansikka, talollisen poika Kelkkalan kylästä Viipurin pitäjästä, oli syntynyt 29 p. Heinäk. 1825. Hänessä heräsi jo pienenä lapsena halu päästä kouluun, mutta vanhempain varat eivät siihen riittäneet. Kuitenkin sai hän vanhemmalta veljeltään Juhanilta, joka oli muutaman vuoden käynyt Viipurin sen-aikuista piirikoulua, opetusta kirjoituksessa, luvunlaskussa sekä maantieteen ja historian alkeissa. Hänen mainitaan olleen näissä opinnoissaan niin uutteran, että äiti rupesi pahoittelemaan kynttiläin haaskausta, joiden luuli turhaan palavan. Talonpoikaiseen elämään tyytymättömänä läksi hän 19-vuotiaana Käkisalmeen siltavoudiksi, mutta luopui pian tästä toimesta ja rupesi seuraamaan tuomaria puhtaaksikirjoittajana, paremmin perehtyäkseen ruotsinkieleen, jota oli jotenkuten oppinut. Käkisalmessa olonsa aikana oli hän myös lukenut ahkerasti kaikellaisia kirjoja. V. 1848 hän muutti takaisin Viipuriin, jossa pääsi palovartio-korpraaliksi, mutta otti kivulloisuuden tähden siitäkin virasta eron 1857. Palkinnoksi toimestaan sai hän, paitsi vähäistä eläkettä, kaupungin maistraatilta ravintolaoikeuden, jonka kuitenkin antoi arennille, itse työskennellen puhtaaksikirjoittajana ja asian-ajajana. Hän kuoli 20 p. Maalisk. 1871.

Vähäisiä värssyjä sepitteli Mansikka jo lapsena ja sitten taas Käkisalmeen jouduttuaan, jossa rakkaus taisi panna hänen runolähteensä pulppuamaan. Mutta näitä runojansa hän ei minkään arvoisina pitänyt, vaan sanoo ne "metsässä käydessään etulatinkina ampuneensa jänisten jälkeen ja pyitten perään". Kolmannen kerran heräsi hänen runo-intonsa 1856, jolloin Corander-Veljesten toimittama Sananlennätin rupesi Viipurissa ilmestymään. Siihen lehteen hän lähetti runon uudelle vuodelle ja sai toimitukselta kehoituksen enemmän tuomaan, jota sitten usein noudattikin.

Mansikka on yleensä enemmän älyllä, kuin tunteella ja mielikuvituksella sepittänyt runojansa; harvoin niissä ilmautuu oikeata runo-intoa. Paljon näkyy hänen luontoperäistä runokirjaansa haitanneen Juteinin runoelmien lukeminen, joiden arkipäiväisiä ajatuksia ja kuivanlaista lausetapaa hän liian usein on mukaillut. Mansikka on runomuotoon pannut monta ainetta piplianhistoriasta, samaten katkismuksenkin. Monta laulua ja runoa on hän myös tehnyt tärkeistä tapauksista, esim. 1854-55 vuoden sodasta. Kaikki nämät ovat tietysti runollisesti vähäpätöisiä. Löytyypä kuitenkin joitakuita runoja, joissa lämpimämpi tunne puhkeaa ilmi ja vilkkaampi mielikuvitus esiintyy. Paraita ovat hänen vertausrunonsa, joissa on usein syvä ajatus, esim. Oravan valitus.

Paitsi runoja on Mansikka vielä kirjoittanut suoranaisen kertoelman, jopa yrittänyt näytelmänkin tekoon.

Antti Räty, suutarin poika, syntyi Kuokkaniemen kylässä Sortavalan pitäjässä 22 p. Elok. 1825. Vanhempain muutettua Pietariin, sai poika siellä opetuksensa, arvattavasti suomalaisen seurakunnan kansakoulussa. Mielellään olisi hän mennyt edemmäksikin opin teille, mutta varattomuus — vanhempain kuolo jätti hänet aikaisin orvoksi — tuli ylitsepääsemättömäksi esteeksi. Hän palasi siis Sortavalaan ja oli tunnetulla lahkon perustajalla, kirkkoherra Renqvist'illä, apuna tämän hengellisiä kirjoituksia suomentaessa. Paitsi sitä alkoi hän jo siellä kääntää muitakin kirjoja ja sepittää runoelmia, joita lähetteli Gottlund'in Suomi-lehteen 1847. Seuraavana vuonna hän muutti Viipuriin. Siellä oli, näet, Kanavan toimittaja Hannikainen saanut toimeen sen, että monet kaupunkilaiset, kieltäen pois uudenvuodentoivotuksilla-käynnit luonansa, maksoivat pieniä apurahoja suomalaisen kansakoulun ylläpitämiseksi. Tähän kouluun otettiin Räty Hannikaisen kehoituksesta opettajaksi. Syksyllä erosi hän kuitenkin jälleen toimestaan ja lienee jo silloin tullut Helsinkiin. Jonkun ajan kuluttua hän sitten muutti Nurmijärvelle, jossa elätti itseään yksityisellä kansan lasten opettamisella. Pitkä ikä ei ollutkaan hänelle suotu, onneton taipumus väkeviin turmeli hänen ruumiinsa voimat niin, että hän kuoli jo 15 p. Marrask. 1852.

Noiden muutamien työvuosiensa kuluessa oli hän kuitenkin ehtinyt saada aikaan sangen paljon. Pietarista saadun saksankielen taitonsa avulla hän oli ahkerasti suomennellut senkielistä rahvaankirjallisuutta. Erittäin on hänen kauttansa koko joukko taitavan kirjailijan Kristof von Schmidt'in kertomuksia tullut Suomen kansan luettavaksi: ennen mainittu Genoveva 1847; Pyhän Eustakiuksen merkilliset elämänvaiheet Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksissa 1848; Uusi Genoveva tahi Roosa Tannenpurista 1851; Josafat sekä Joulun-aatto 1853. Hänen kääntämänsä on vielä Aleksanteri Dumas'in Kertomus Wilhelmi Tellistä ja Sveitsinmaan vapauttamisesta, minkä ilmestyminen v. 1849 oli auttavana aiheena niille, jotka saivat aikaan 1850 vuoden kiellon. Enimmän osan hänen Suomi-lehteen lähettämistään lauluista, joiden joukossa kuitenkin on paljon suomennoksia, ynnä 1850 vuoden Suomettaressa ilmestyneet painatti Viipurin Suomalaisen Kirjallisuuden Seura vihkoksi, nimellä Lauluja Suomen neitoisille 1850. Alkuperäisiä runoja sisältää myös Pieni Kanteletar 1853, ainoasti suomennettuja sitä vastoin samana vuonna ilmestynyt kokoelma Hengellisiä virsiä. Ylimalkain oli Rätyn runolahja sangen mitätön, jos kohta onkin joukossa yksi ja toinen sievänlainen runo. Kieli on hänellä sujuva, selvä, runollinen ja ylipäätään puhdas. Suureksi osaksi tästä syystä, vaikka tietysti myös alkuteosten kansantajuisuuden vuoksi, ovat hänen suomennoksensa olleet erittäin rakkaat kansalle ja tulleet yhä uudestaan painetuiksi.

Kaarlo Aleksanteri Slöör on syntynyt 18 p. Tammik. 1833 Viipurissa, jossa isä oli seppänä. Tuli ylioppilaaksi 1851 ja maisteriksi 1857. Seuraavana vuonna hän muutti Pietariin, siellä olevan suomalaisen seurakunnan kansakouluin kaitsijaksi, mutta palasi Suomeen syksyllä 1865, kun hänelle Suomalaisen Virallisen Lehden toimitus uskottiin. Tämän viran ohessa sai hän 1874 paikan kenraalikuvernöörin kansliassa.

Virkatöittensä loma-aikoina on Slöör harrastanut suomalaista kirjallisuutta. Hän oli ensimmäinen, joka Macbeth'in suomentamisella Kirjallisuuden Seuran toimittamaa Näytelmistöä varten 1864 aloitti Shakespeare'n saattamista suomalaiseen muotoon. Samassa Näytelmistössä oli jo aikaisemmin v. 1861 julkaistuna hänen käännöksensä Scribe'n huvinäytelmää Ensimäinen rakkaus. Slöör on myös ollut osallisena Vänrikki Stoolin tarinain käännöksessä sekä yleishistoriallisessa teoksessa Kertomuksia ihmiskunnan historiasta (enin osa viidettä vihkoa 1866). Aikaisemmin ylioppilaana, hän suomenteli ja sepitteli alkuperäisiäkin lyyrillisiä runoelmia, joita salanimellä Santala julkaisi Mansikoita ja Mustikoita nimisessä kalenterissa 1860-61. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran matkarahalla kävi hän v. 1854, niinkuin on mainittu, yhdessä Ahlqvist'in kanssa runoja keräämässä. Vv. 1868-70 hän toimi Seuran sihteerinä.

Aleksanteri Rahkonen, myllärin poika, oli syntynyt 26 p. Kesäk. 1841 Ykspään herraskartanon maalla Viipurin pitäjässä. Muutamia vuosia myöhemmin muuttivat vanhemmat Viipurin kaupunkiin, jossa heillä oli pieni talo. Isän kuoltua äiti meni toisiin naimisiin vaskiseppä Elias Meurosen kanssa, joka koulutti poikapuolensa kaupungin ruotsalaisessa kymnaasissa. V. 1862 ylioppilaaksi päästyänsä Rahkonen teki kirjallisella kyvyllänsä nimensä sangen pian tunnetuksi Helsingin suomalaisissa piireissä. Hän otti hartaalla innolla ja suurella menestyksellä osaa suomalaisten kansantajuisten luentojen pitämiseen Helsingissä, joita v. 1863 alkuun pantiin; näitä luentojaan, samoin kuin runoelmiaan ynnä muita kirjoituksiaan, antoi hän kuvalehteen Maiden ja Merien takaa. Runoelmansa hän keräsi kahdeksi pieneksi vihkoksi, jotka julkaisi nimellä Sääskiä vv. 1865-67. Nämät Sääskien "parvet" sisältävät enimmäkseen suomennoksia, joilla hänen tarkoituksensa oli poistaa suomalaisten laulujen puutetta, ja ovat ne muodon puolesta hyvin sujuvia ja sointurikkaita, esim. Kevätlaulu ("Niitty jälleen vihannoipi"). Hänen omat runokokeensa ovat vähemmin onnistuneita; mainittakoon kuitenkin Käen kukunta ja Imatralla. Vielä kysyttiin hänen taitoansa Vänrikki Stoolin tarinain edellisen osan suomentamisessa, jossa hänelle uskottiin erittäin huumorillisten kappaleiden kääntäminen. V. 1868 hän suomalaisella runomitalla mukaili pienen näytelmän, jolle pani nimeksi Kukka kultain kuusistossa. Kaiken tämän kautta nousseet tulevaisuuden toiveet eivät kuitenkaan täydesti toteutuneet; epäsäännöllinen elämä keskeytti luvut yliopistossa ja mursi hänen voimansa. Hän jätti Helsingin 1869 ja asui sitten enimmiten Viipurin kaupungissa tai sen seuduilla. Jonkun aikaa oli hän kansakoulun-opettajana Viipurin ulkosatamassa Uuraassa, toisen lyhyen ajan Pietarin kaupungin suomalaisessa seurakunnassa. Kirjallista työtä hän sielläkin vielä yhä jatkoi: kirjoitti v. 1869 Laukkuryssä nimisen näytelmän tanskalaisen aiheen mukaan ja rupesi tutkimaan Viipurin läänin, erittäin Vuoksen seutuin, luontoa ja kansaa. Hedelmänä tästä oli hyvin hauska ja ainerikas käsikirja Imatran-kävijöitä varten, joka kuitenkin tuli ilmi ainoasti saksalaisessa käännöksessä 1874. Toinen samaa ainetta koskeva laajempi teos, Kertomus Antrean pitäjästä, ei tullut painetuksi puutteellisen aineenjärjestyksen tähden, mutta sisältää paljon tärkeätä. Kansantapoja erittäin kuvaavat luvut siitä ovat julkaistut Suomen Kuvalehdessä 1874. Seuraavassa vuosikerrassa on niin-ikään samallaisia kuvaelmia Suistamolta. Nämät työt, vaikka tosin jo miehistyneemmän hengen lapsia, olivat yhtähyvin vaan suitsuvan lampun viimeisiä liekehtimisiä. Hivuttavainen rintatauti teki lakkaamatta turmiollista työtänsä ja lopetti Rahkosen elämän 1 p. Toukok. 1877.

Olli Berg eli Vuorinen, talollisen poika, syntyi 29 p. Helmik. 1842 Uukuniemellä. Ikävöi jo aikaisin opin uralle ja pääsi vihdoin v. 1860 Maaskolan maanviljelys-kouluun likellä Viipuria. Sen oppimäärän suoritettuaan jäi vielä vuodeksi samaan kouluun aliopettajaksi. Sitten oli vv. 1864-68 maanviljelyksen hoitajana ja käsitöiden opettajana Siitosen kansakoulussa Kymölässä. Opetuksen näkeminen siellä sytytti häneen halun päästä itsekin samalle alalle työskentelemään. Täysi-ikäisenä, naineena miehenä hän meni Jyväskylän seminaariin 1868, tuli sieltä 1872 Rantasalmelle kansakoulun opettajaksi ja sai seuraavana vuonna samallaisen viran Haminan kaupungin ylemmässä kansakoulussa poikia varten. Ensimmäiset runoelmansa Vuorinen painatti Viipurissa ilmestyvään Otava-lehteen 1862-63, sitten samaten Ilmariseen, Pääskyseen, Suomen Kuvalehteen ja Jyväskylän seminaarilaisten albumeihin. Myös on hän antanut osaksi alkuperäistä, osaksi suomennettua tekstiä useihin laulukokoelmiin. Koottuina on hänen runoelmiansa kahdessa vihkossa, nimeltä Sepitelmiä 1875 ja Kotikuusen kuuluvilta pieniä pakinoita 1881. Suomentanut on hän vielä Sankey'n Lauluja Karitsan kiitokseksi, 8 vihkoa, 1876-81.[195]

Olli Vuorisen Sepitelmissä, lausuu eräs arvostelija,[196] ansaitsee etenkin ulkomuoto kiitosta. Hänen suurta taitoaan runojen muodostamisessa osoittaa sekin seikka, että hän menestyksellä on viljellyt vaikeimpia runomittoja. Erittäin onnistunut on hän loppusointujen keksimisessä, Kaikissa hänen runoissaan vallitsee raikas, luonnollinen henki; kivulloinen hentomielisyys on hänelle aivan vierasta, Paraimmat ovat ne kappaleet, joissa ilmaantuu jotain leikillistä; sellaisia ovat esim. Kova pää, Lumisilla ollessa, Luistinretki. Muutamat hänen epigrammeistaan, joilla on yhteisenä nimenä Niitä näitä, runon päitä, ovat niin-ikään hyvin luonnistuneet. Toisinaan kuitenkin runoilijan leikillisyys yltyy katkeraksi ivaksi; syvää ironiaa, oikein sydäntä vihlaisevaa, sisältää kappale Juokaa miehet, juokaa! Sitä vastoin ne kertovaiset runot, joita hän myös on yrittänyt kirjoittamaan, eivät ole onnistuneita.

Viimeinen mainituista Vanhan Suomen edustajista, Arvi Oskar Kustaa Genetz eli Jännes, on syntynyt 1 p. Heinäk. 1848 Impilahdella, jossa isä oli kruununvoutina. Tuli ylioppilaaksi 1866, filosofian kandidaatiksi 1871 ja lisensiaatiksi 1877, jona vuonna myös nimitettiin suomenkielen dosentiksi. Määrättiin kohta sen jälkeen normaalilyseen lehtoriksi Hämeenlinnaan, josta koulun mukana siirtyi Helsinkiin 1887. Nimitettiin professoriksi Suomen kielessä ja kirjallisuudessa 1891 ja suomalais-ugrilaisessa kielitieteessä 1893. Valittiin Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran esimieheksi 1892.

Oli jo v. 1867 mainitun seuran kustannuksella käynyt Suojärven murretta tutkimassa; vv. 1871 ja 1872 niin-ikään Aunuksen ja Vienan lääneissä Venäjän Karjalan kielimurteihin tutustumassa sekä runoja keräämässä. V. 1876 hän Turjan niemellä tiedusteli Venäjän Lappalaisten kieltä ja kansatieteellisiä oloja, Vv. 1887 ja 1889 hän matkusteli Venäjällä Permin, Vjatkan ja Samaran kuvernementeissa sikäläisiä suomen sukukieliä tutkien. Näiden matkojen tuloksista mainittakoon: Kertomus Suojärven pitäjäästä Suomi-kirjassa 1870 ja Kuvaelmia kansan elämästä Salmin kihlakunnassa samana vuonna ilmestyneessä Koitar-albumissa; Vepsän pohjoiset etujoukot Kielettäressä 1872; Matkamuistelmia Venäjän Lapista Suomen Kuvalehdessä 1877-79; Tutkimus Venäjän Karjalan kielestä 1881 ja Aunuksen kielestä 1884, molemmat Suomi-kirjassa.[197]

Genetz on paitsi suomen kielioppia, josta ensimmäinen kouluja varten aiottu laitos ilmestyi v. 1881, tutkinut myös runomitan käytäntöä suomenkielellä. Erittäin on hän kuusimitta-runolle keksinyt sääntöjä, jotka ynnä Runeberg'in Hirvenhiihtäjäin neljännestä laulusta tekemänsä suomennoksen painatti Koittareen jo v. 1873. Kokonaisuudessaan julkaisi hän etevän käännöstyönsä 1884. Omiakin runoelmia on hän antanut ylioppilas-albumeihin, Suomen Kuvalehteen, Kirjalliseen Kuukauslehteen y.m. Niiden joukossa on erittäin huomattava tulinen Herää Suomi, johon nuorempi veli Eemil Genetz on sepittänyt yhtä mahtavan sävelmän.[198]

Edellä esitettyjen runoilijain aikalaisista muussa Suomessa ansaitsevat huomiotamme, paitsi Pohjanmaalaista Juhana Bäckvall'ia, joka oikeastaan kuuluu vanhempaan sukupolveen, Paavo Cajander ja Juhana Henrik Erkko. Nämät kaksi nimeä, yhdessä näytelmänkirjoittajina vasta mainittavain Aleksis Kiven ja Antti Tuokon kanssa, jotka lyyrillisiäkin runoja ovat sepittäneet, edustavat Hämäläisten runoutta mitä arvokkaimmalla tavalla.

Juhana Bäckvall oli syntynyt 28 p. Kesäk. 1817 Haapajärvellä, missä hänen isänsä Heikki Herranen oli talollisena, Tuli ylioppilaaksi 1839, vihittiin papiksi 1842 ja tuli, oltuaan apulaisviroissa pohjoisimmalla Pohjanmaalla, kappalaiseksi Oulunsaloon 1855 ja Oulun kaupunkiin 1856, siirtyi sitten kirkkoherraksi Kesälahdelle 1865, Koivistolle 1870 ja v. 1876 taas Ouluun, jossa kuoli 21 p. Jouluk. 1883. Bäckvall ilmautui ensin kirjallisuuden alalle siten, että antoi pienempiä runoelmia sekä suorasanaisia kirjoituksia Lönnrot'in Mehiläiseen. Samaten autteli hän sittemmin Maamiehen Ystävän toimitusta. Viimein otti hän itse toimittaakseen Oulun Viikkosanomia, jota työtä jatkoi vv. 1854-65. Hänen alkaessaan nämät Lönnrot'in lähinnä edellisinä vuosina julkaisemat sanomat olivat yksistään opettavainen rahvaanlehti, vaan muuttuivat sitten vähitellen valtiollisiksi. Paitsi sitä on Bäckvall suomentanut Holberg'in komedian Ei ole aikaa Näytelmistöä varten 1867 sekä laittanut v. 1860 Topelius'en Luonnonkirjan, myöhemmin v. 1876 myös Maamme-kirjan, ensimmäisen suomalaisen painoksen.

Paavo Eemil Cajander syntyi 24 p. Jouluk. 1846 Hämeenlinnassa, jossa isä eli nahkurina. Tuli ylioppilaaksi 1863 ja maisteriksi 1873. Nimitettiin suomenkielen lehtoriksi yliopistoon 1890. Ahkerana ja taitavana suomentajana ei hänellä ole vertaistansa kirjallisuudessamme! Vaikeimpainkin runoteosten käännöksissä on hän yhdistänyt tarkan uskollisuuden ja ytimekkään lyhyyden suuren runollisen kauneuden kanssa. Hänen suomennoksiansa lueteltakoon: Björnstierne Björnson'in novelli Kalatyttö 1869; mukailtu laulunäytelmä Yökausi Lahdella 1870; Ludwig'in romaani Taivaan ja maan välillä 1875; Josef Julius Wecksell'in etevä, kotimainen murhenäytelmä Daniel Hjorth 1877; Runeberg'in Hanna 1880 ja Joulu-ilta 1881 sekä vuodesta 1879 ilmestyneet mestarilliset Shakespearen dramojen suomennokset, jotka täydelleen vetävät vertoja Hagberg'in mainioille ruotsinnoksille. Myös on Cajander ollut osallisena Vänrikki Stoolin tarinain suomentamisessa.[199]

Cajander'in omia lyyrillisiä runoelmia valitettavasti ei vielä ole koottu, vaan ovat ne hajallansa ylioppilas-albumeissa: Kaikuja Hämeestä sekä Snellman'in ja Lönnrot'in muistoksi julkaistuissa, Kansanvalistus-seuran kalentereissa, Suomen Kuvalehdessä y.m..[200] Hän ei ole myöskään ollut siinä suhteessa erittäin tuottelias, mutta mitä hän on julkaissut, on ollut sekä muodon että sisällyksen puolesta eheintä ja parasta, Luonteeltansa ovat hänen runonsa enimmäkseen objektiivisia, usein ballaadintapaisia, esim. Vapautettu kuningatar ja Runolaulaja.

Juhana Henrik Erkko syntyi 16 p. Tammik. 1849 Orimattilan kirkonkylässä Eerakkalan talossa, jonka mukaan hän muodosti nimensä; vanhemmat olivat sukunimeä vailla. Ensin pitäjän kiertokoulussa oltuaan ja sitten vuoden aikaa Jyväskylässä yksityis-opetusta saatuaan, kävi hän kansakoulu-seminaarin läpi 1867-72. Opettajauransa hän alkoi Rokkalan yksityisessä kansakoulussa Johanneksen pitäjässä. 1874 vuoden alusta otettiin hänet Vilken alkeiskoulun johtajaksi Viipuriin. Koulun lakattua 1893 sai hän valtiolta vähäisen, 800 markan eläkkeen.

Erkon lyyrillisiä runoja on monta eri aikoina ilmestynyttä kokoelmaa: Runoelmia kolme vihkoa 1870, 1872 ja 1876, Paimenet 1878, Valikoima runoelmia 1881, Uusia runoelmia 1885 ja Havaittuani 1886. Myös on hän kirjoittanut suorasanaisia kertomuksia: Kotoisia tarinoita kaksi nidosta 1881 ja 1883, sekä näytelmiä: Kokkimajuri ja Sotaiset veljekset, jotka ilmestyivät Viipurin Kirjallisuuden Seuran toimituksissa 1873. Vielä on hän toimittanut Viipurissa sanomalehteä Ilmarista vv. 1875-76 ja Ilmiö nimistä yleistajuista aikakauslehteä 1881.[201]

Kaikista lyyrillisistä runoilijoistamme on Erkko ollut ainoa oikein tuottelias. Muut ovat enimmäkseen vaan nuoruutensa kevät-aikana laulaneet ja sitten vaienneet, mutta hän on kaiken ikänsä runoillut, ja se jo osoittaa todellista luonnonlahjaa. Sitä paitsi on hän kohta alusta kohonnut, ikään kuin Minerva Jupiter'in päästä, ihan täydellisenä sillä alalla, jolla on pysynytkin etevimpänä, pienoiskuvissaan luonnon ja ihmissydämen elämästä. Näitä on heti hänen ensimmäisen runovihkonsa ilmestyttyä verrattu Runeberg'in idylleihin ja epigrammeihin. Sukulaisuus niiden välillä on tosiaan niin suuri, että voisi luulla Runeberg'in esikuvain häneen vaikuttaneen; niitä hän ei kuitenkaan silloin vielä tuntenut muuten kuin huononpuolisista suomennoksista.

Paraat Erkon runoelmista löytyvät koottuina erinäisiksi jaksoiksi nimellä Paimenelta (ensimmäisessä ja toisessa vihkossa), Paimenet (eri vihkona) ja Kesäpoimintoja (Valikoimassa). Nämät sisältävät osaksi erittäin somia "genre"- eli laatukuvia paimenten elämästä. Niissä viehättää meitä raikas luonnollisuus, jota ei mikään teeskennelty sentimentaalisuus häiritse. Niissä on jotakin paratiisin alkuperäisestä ilosta ja kainostelemattomuudesta. Paimenpoikaset ja -tyttöset leikkivät vapaasti keskenänsä tuntematta minkäänlaista ujostelemista, ja rakkaus syntyy heidän tietämättänsä. Esimerkkeinä mainittakoon: Paimenen laulu, Iltalaulu ja Kesä-aika. Näiden kaltaisia runoja, joita voisi nimittää pastoraaleiksi, ei kuitenkaan ole suurin osa. Enimmät ovat ihan subjektiivista laatua, lyhyitä lyyrillisiä tunteen kajahduksia taikka mietelmiä. Luonteeltansa ne ovat yleensä leikillisiä ja muodoltansa usein epigrammeja, joissa loppu on tavallisesti hyvin näppärä.

Juuri samallaisia runoja löytyy muuten ulkopuolellakin mainittuja jaksoja, siinä määrin samallaisia, että on vaikea käsittää, miksi runoilija ne on eroittanut paimenlauluista. Niissä on monta aivan yhtä kaunista ja täydellistä. Useat näistä runoista ovat hyvin läheistä sukua vanhoille kansanrunoille, ovat ikään kuin kaikuja Kantelettaresta, esim. Siksi itken ynnä Kodista ja kotiin.

V. 1881 julkaisemansa Valikoiman runoelmia on Erkko jakanut kolmeen sarjaan, pannen jaon perustukseksi niiden ilmestymisen ajan. Nämät sarjat kuvastavat hänen kehitystänsä runoilijana. Ensimmäisen sarjan runoissa (1868-72) tapaamme harvoin syvempiä aatteita ja tunteita, ne ovat vielä ikään kuin itsetajuttoman luonnon ääniä. Mutta viattomassa hilpeydessään ja erinäisessä suloudessaan ne voittavat kaikki myöhemmät Erkon Runottaren tuotteet. Kuitenkin löytyy jo niiden joukossa myös mietelmärunoja, jotka usein aivan liian abstraktisesti ilmi lausuvat yleisesti tunnettuja ajatuksia ja siitä syystä tuntuvat arkipäiväisiltä ja kuivahkoilta, niinkuin Ihmis-onni.

Toisenkaan sarjan runoissa (1872-78) ei tunne ole erittäin syvä eikä voimakas. Niissä on mietiskely enemmän kuin tunne-elämä edistynyt. Rakkauskin, jota ne jo useasti esittävät, on pelkkää toivotun rakkauden haaveilua, ja sen esine vaihtuu alin-omaa. Eikä niissä juuri voi huomata mitään sisällistä sydämen taistelua; joskus kuitenkin saa jonkun aavistuksen siitä, mitä myöhemmissä runoissa oli puhkeava ilmi, esim. Tomussa.

Kumpaisessakin sarjassa Erkko aniharvoin uskaltautuu ulos varsinaisesta alastaan, ja silloin hän onnistuu ainoasti kuvauksissaan kansan-elämästä, jotka ovat erinomaisen pirteitä ja huvittavia. Sellainen on runo Kamppiaiset, ja samanvertaisia ovat useat muut, esim. Hevospaimenet yömajalla, Paimenet tulilla ja Perheen jouluhartaus. Joskus, niinkuin vihkossa Paimenet, on hän koettanut yhdistää näitä kuvaelmiaan suuremmaksi kokonaisuudeksi; kuitenkin on side niiden välillä jäänyt kovin hölläksi.

Erkko on myös sepitellyt ballaadirunoja, vaan ylimalkain huonolla menestyksellä. Hänellä ei ole kylliksi kuvausvoimaa esittääkseen sitä, mitä ei omin silmin ole nähnyt. Tätä puutetta on hän koettanut korvata pöyhkeällä, luonnottomalla kirjoitustavalla ja eriskummaisilla tapauksilla, niinkuin runoissa Vangittu äiti, Vyyhtynyt ja Loisen poika. Myöhemmin on hän kuitenkin parempia ballaadeja julkaissut, esim. Äiti Uusissa runoelmissa.

Heikonpuoliset ovat niin-ikään Erkon enimmät isänmaalliset laulut. Niissä puuttuu pontta, ja useat ovatkin pelkkiä luettelorunoja. Yhtä vähän onnistuneina voi pitää hänen allegoorisia runoelmiansa, joissa hän luonnontapahtumia käyttää vertauskuvina ihmis-elämälle, kts. Maapallo. Tämän kaltaiset ovat kylmiä, teeskenneltyjä ja hämäriä. Jonkinlainen epäselvyys on usein muutenkin haittana Erkon aikaisemmissa runoelmissa.

Kolmannen sarjan runoissa (1878-81) tuntuu siltä, kuin runoilijan mieli syventyisi, ajatus laajentuisi. Hänen esitystapansa on tullut vähän enemmän objektiiviseksi, niinkuin voi huomata runosta Leppärukki. Nyt tapaa joskus, vaikka harvoin, myös onnistuneita isänmaallisia lauluja, tosin hyvin subjektiivisessa muodossa, esim. Nöyristy, ihminen! Usein tulee näkyviin syvä jumalinen tunnelma, esim. Korkein, Rukous, Matkamies, Tuoni ja elämä. Vaan välistä pistää jo epäilys esiin, niinkuin runossa Puhdas tosi. Näiden rinnalla näkee kyllä vielä joskus leikillisiä, esim. Nuori vieras ja Tuettu pää, mutta verrattain harvoin. Ylimalkain on tämän sarjan runoissa yksivakainen henki päässyt vallalle. Naiivisuus eli luontoperäisyys on niistä milt'ei kokonaan haihtunut. Kesäpoimintoja ei siinä suhteessa voi asettaa edellisten paimenlaulujen rinnalle, vaikka niidenkin joukossa on muutamia erittäin kauniita, esim. Ruusun luonne, Kalastaja, Kaksi kosijaa.

Vielä enemmän käy sama kehityksen suunta selville Erkon Uusissa runoelmissa. Niissä löytää enää aniharvoin lystillisiä, niinkuin Häiriö. Entisen iloisuuden sijaan on niihin painunut surunvoittoinen mieliala, joka ilmenee milloin kadonneen viattomuuden kaipauksena, esim. Utelias kuu ja Miks' eletään, milloin yleisenä maailmankaihona, esim. Epäsointua ja Risumummo. Vuotta ennen kuin tämä runovihko ilmestyi, 1884, oli Erkko päässyt valtion varoilla matkustamaan Saksaan, Sveitsiin ja Italiaan. Ulkomailla päivättyjä runoja onkin hänellä suuri joukko, mutta niitä voisi yhtä hyvin luulla kotona kirjoitetuiksi. Hänen subjektiivinen luonteensa ilmenee jälleen siinä, ett'eivät ulkonaiset seikat ole voineet häneen vaikuttaa. Useassa runoelmassa tulee vaan näkyviin hänen koti-ikävänsä. Tosin täytyy myöntää, että hänen runoilunsa on tullut monipuolisemmaksi, mutta varsinaista edistystä ei siinä sittenkään voi huomata.

Viimeksi mainitussa kokoelmassa Havaittuani tuntuu siltä, kuin Erkko tuomitsisi koko aikaisemman runoilunsa ja luulisi vihdoin löytäneensä oikean runolaatunsa. Vihkon nimikin viittaa siihen, että hän olisi havainnut entisen ajatuskantansa, varsinkin uskonnon asioissa, vääräksi ja pyrkisi siitä vapautumaan. Toinen puoli vihkon runoja esiintyy "virsinä". Ne kyllä ovat uskonnollista lajia, mutta eroavat monessa suhteessa siitä, mitä meillä on kristillisissä virsissämme. Vaikka niissäkin on monesti hyvin runollinen henki, ja vaikka ne ilmaisevat tulista taistelua ja syvää ajatusta, haittaa niitä yksi vika, joka johtuu siitä, että runoilija on joutunut aivan uuteen ajatuspiiriin: ne ovat nimittäin hämäriä.

Erkon suorasanaisista kertomuksista vielä puhuakseni, ovat ensimmäiset, joissa hän kuvaa kansan-elämää, paraiten onnistuneita. Etevin niistä on Salapolttaja. Lausetavassa huomaa selvästi Aleksis Kiven vaikutusta, erittäin mitä takaheiton käyttämiseen tulee. Erkon myöhemmät novellit ovat keskinkertaisia, ja vielä vähemmän onnistuneita ovat hänen suorasanaiset näytelmänkokeensa.[202]

Nuoremmista runoilijoistamme[203] mainittakoon tässä ainoasti Uno von Schrove, Pietari Juhani Hannikainen ja Kaarlo Kramsu.

Uno Otto Gabriel von Schrove, nimismiehen poika, oli syntynyt Joutsassa 28 p. Tammik. 1853. Tuli ylioppilaaksi Jyväskylän suomenkielisestä alkeis-opistosta 1872 ja suoritti opettajakandidaatti-tutkinnon 1881. Määrättiin v. 1885 suomenkielen kolleegaksi Porvoosen ja kuoli ulkomailla Görbersdorf'in parannuslaitoksessa rintatautisia varten 2 p. Lokak. 1886. Hänen runoelmiansa, joista etenkin ballaadintapaiset, esim. Morsian, ovat huomattavat, löytyy albumissa Kaikuja Hämeestä, Kirjallisessa Kuukauslehdessä sekä Suomen Kuvalehdessä, jonka aputoimittajia hän oli.

Pietari Juhani Hannikainen syntyi 23 p. Jouluk. 1854 Nurmeksessa, jossa isä oli lukkarina, Tuli ylioppilaaksi Jyväskylän suomenkielisestä alkeis-opistosta 1875 ja vihittiin maisteriksi 1882. Määrättiin laulun ja soitannon lehtoriksi Jyväskylän seminaariin 1893. Hänen runoelmissaan, jotka ovat ilmestyneet Koitar-albumissa, Suomen Kuvalehdessä y.m., ilmaantuu vieno, hellä tunteellisuus. Muodoltaan ne ovat erittäin sointuisia ja laulukkaita, esim. Lauluun pyyntö. Suomalaista soitannollista kuukauslehteä Säveleitä on Hannikainen toimittanut vv. 1887-90.

Kaarlo Robert Kramsu oli merimiehen poika Oulusta, syntynyt 22 p. Jouluk. 1855. Tuli ylioppilaaksi 1874, oli useassa paikassa sanomalehden toimittaja ja kuoli mielisairaana Niuvanniemen parantolassa lähellä Kuopiota 26 p. Elok. 1895. On julkaissut kaksi vihkoa Runoelmia 1878 ja 1887. Niistä ovat varsinkin hänen isänmaalliset, Vänrikki Stoolin tarinain tapaiset kertovaiset runonsa huomattavat, niinkuin Hannu Krankka ja Taneli Luukkonen.

Ihmeellistä kyllä ei meillä kukaan ole koettanut suurempaa eepillistä runoelmaa suomeksi kokoonpanna, Sen suuntainen yritys on tosin Thure Juhana Dahlberg'in v. 1862 julkaisema kokoelma Runoja Herkules uroosta, joka on Kalevalan jälkeen laajin teos Suomen vanhalla mitalla; mutta runollisessa katsannossa ei sillä ole mitään merkitystä. Sama Dahlberg on suomentanut Björnstierne Björnson'in novellin Iloinen poika 1862 sekä Kneisel'in näytelmän Viuluniekka Näytelmistössä 1863, molemmat erittäin sujuvalla ja luontevalla kielellä. Hän oli syntynyt 23 p. Maalisk. 1836 Pielavedellä, jossa isä oli siltavoutina, tullut ylioppilaaksi 1861, suorittanut kameraali- ja tuomarintutkinnon 1865 ja kuollut 4 p. Toukok. 1870, ennen kuin vielä oli vakinaiseen virkaan päässyt.

Eepillinen on myös Malakias Costiander'in klassilliseen kuusimittaan puettu runoelma Jaako, Kyröskosken poltissa kerran 1848. Se on kuvauksessaan varsin vilkas ja onnistunut, mutta aineeltansa aivan vähäpätöinen. Costiander oli syntynyt 11 p. Jouluk. 1815 Kostulan kylässä Hämeenkyrössä, jossa isä oli lautamiehenä. Sen-aikuisen kirkkoherran toimesta hän pääsi Porin kouluun, josta Turun kymnaasin kautta tuli yliopistoon keväällä 1839. Hänen oli aikomus lukea papiksi, mutta siitä tuumasta täytyi hänen kohta luopua ruumiinvian tähden. Vielä samana syksynä otti hän vastaan koulumestarin viran Nurmijärvellä, jossa pysyi kuolemaansa saakka 1 p. Marrask. 1870. Mainitun runoelmansa oli hän sepittänyt kansantarinan perustuksella vielä kymnaasissa ollessaan. Sittemmin osoitti hän harrastustaan eepilliseen runoiluun suomentamalla Runeberg'in Hirven-ampujat, joka painettiin 1855 vuoden Suomi-kirjaan. Samoin alkoi hän suomentaa Virgilius'en Aeneidia, josta ensimmäinen runomus ilmestyi 1858 vuoden Suomi-kirjassa. Nämät käännökset todistavat myös runollista kykyä, vaikka jyrkimmästi laajuudelle perustettu mitta tekee niiden nauttimisen mahdottomaksi. Myöhempinä aikoina suomensi hän vielä Auerbach'in novellin Juoseppi lumessa 1863 sekä useita pieniä hengellisiä lastenkirjoja. Kirjallisuuteemme on hän viimein vaikuttanut sillä, että oli Aleksis Kiven ensimmäinen opettaja ja sitten jokapäiväinen seurakumppali lukukausien väliaikoina, jolloin hänen runollinen harrastuksensa epäilemättä viritti nuoren runoilijan intoa.

8. Aleksis Kivi.

Merkillistä on myös, että suorasanainen kertovainen kirjallisuus niin kauan pysyi köyhänä. Ja vielä merkillisempää on, että draamallinen kirjallisuus meillä ehti sen edelle. Tällä alalla, näet, astui esiin Aleksis Kivi, ensimmäinen ja kieltämättä etevin kirjailijanero suomenkielellä.

Aleksis Kivi, räätälin poika, oikealta nimeltänsä Stenvall, oli syntynyt 10 p. Lokak. 1834 Palojoen kylässä Nurmijärvellä. Hänen iso-isänsä oli ollut merimiehenä ja iso-äitinsä sen ajan asunut Helsingissä, josta toivat ruotsinkielen taidon mukanaan. Hänen isänsä oli kaupungissa vähän kouluakin käynyt ja saanut siellä oppia pikkusen kirjoitusta ja luvunlaskua, mutta oli viinaan menevä. Äiti oli jumalinen ja ymmärtäväinen ihminen, jolta poika sai hyvät tietonsa Raamatusta ja omisti katsantokantansa maailman asioista. Neljästä veljeksestä oli Aleksis nuorin, ainoa sisar oli kuitenkin häntä vielä nuorempi. Jo aikaisin ilmaantui hänen lahjakkaisuutensa taipumuksena ja haluna maalaamiseen. Hänen ensimmäinen taulunsa kuvasi taivasta ja helvettiä; se oli tekaistu tuvan seinälle tervalla, sillä vasta vähää myöhemmin hankkivat vanhemmat hänelle oikean värilaatikon. Isä toivoi pojastansa räätäliä, mutta tämä piti parempana kulkea pyssyineen metsässä, josta hän jo kaksitoista-vuotiaana toi kotiin ensimmäisen saaliinsa, ison teeren. Hänen ensi askeleitansa opin tiellä ohjasi, paitsi oma isä, Nurmijärven silloinen kiertokoulun-opettaja, mainittu Malakias Costiander; luultavaa on, että hänen kehitykseensä on myös vaikuttanut toinen pitäjässä samaan aikaan oleskeleva kirjailija Räty.

Seitsentoistavuotiaana pääsi Aleksis Helsinkiin kouluun, mutta siihen loppuikin onnellinen aika hänen elämässään. Kun vanhemmilta puuttui tarpeellisia varoja, sai hän usein kärsiä sekä nälkää että kylmää. Huonon toimeentulon murtamalla terveydellä pääsi hän viimein 1857 yksityistä tietä ylioppilaaksi: Koulun ja yliopiston loma-ajat vietti hän kotonaan, kuluttaen aikaansa metsästykseen ja kalastukseen sekä kirjoittelemiseen. Erittäin suurella mielihyvällä hän kuunteli kansantarinoita; varsinkin oli hän mieltynyt muutamaan vanhaan ukkoon, joka oli mainio satujen kertoja. Pyyntiretkillään tutustui hän myös perinpohjin kotiseutunsa luontoon.

Aivan vähäpätöinen tapaus sai Kiven koettamaan kykyänsä kirjallisella alalla. Eräänä päivänä näki hän maitoa kantavan tytön kaatuvan mäessä ja särkevän ruukkunsa, ja siitä hän heti tekaisi pienen hauskan tarinan. Tämä on kuitenkin hävinnyt, samoin kuin muutkin kouluajan ja ensimmäisten ylioppilasvuosien kirjalliset tuotteet. Sen vaan tiedämme, että ne luultavasti kaikki olivat ruotsiksi kirjoitetut; niin esim. Brölloppsresan (Häämatka), jonka pohjalla hän sittemmin pani kokoon Nummisuutarinsa. Erään ranskalaisesta aiheesta kirjoittamansa näytelmän oli hän vienyt nähtäväksi Fredrik Oygnaeus'elle, joka siitä lähtien rupesi häntä suosimaan ja puoltamaan.

Ylioppilaana ajatteli Kivi kandidaatti-lukujakin, mutta häneltä puuttui tarpeellista kestävyyttä, jonka tähden tuon tutkinnon suorittamisesta ei koskaan mitään tullut. Sen sijaan luki hän ahkerasti Kalevalaa, Homerosta, Shakespearen draamoja ja Don Quixote'a, jotka kirjat Raamatun ohella ovat häneen tuntuvasti vaikuttaneet. Lähimpänä aiheena Kiven esiintymiseen julkisuudessa oli se, että Suomalaisen Kirjallisuuden Seuralle oli jätetty 150 ruplaa palkintona annettavaksi paraimmasta suomenkielisestä näytelmäkappaleesta. Kivi kirjoitti silloin runomitalla ensimmäisen Kullervon luonnoksensa, josta tutkijakunta, sen puutteellisuuksista huolimatta, katsoi voivansa myöntää tekijälle palkinnon, koska hänellä oli "toivollinen tulevaisuus Suomen kirjallisuudessa". Neljää vuotta myöhemmin kirjoitti hän, tehtyjen muistutusten johdosta, näytelmänsä uudestaan, tällä kertaa suorasanaisena, jossa muodossa se myös painettiin Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Näytelmistöön 1864.

Tämän väliajan oli Kivi elänyt mitä suurimmassa puutteessa ja kurjuudessa. Viimein eräs lämminsydäminen nainen, neiti Lotta Lönnqvist, joka oli huomannut hänen luonnonlahjansa, rupesi häntä auttamaan, vuokraten hänelle huoneen Siuntiossa, lähellä omaa asuntoaan ja antaen hänelle ruokaa kotonaan. Siellä hän eli kokonaista seitsemän vuotta ja siellä hän kirjoitti melkein kaikki, mitä on saanut luoduksi. Lopulla vuotta 1864 valmistui häneltä uusi kappale Nummisuutarit, joka saatiin painetuksi erään hänelle ennen tuntemattoman, meille hyvin tunnetun näytelmätaiteemme edistäjän avulla. Tästä huvinäytelmästä sai tekijä seuraavana vuonna valtion määräämän palkinnon, 2500 markkaa, jotka kuitenkin kohta menivät velkojen maksuun. Lähinnä seuraavina vuosina ilmestyivät: toinen vähäisempi komedia Kihlaus Kirjallisessa Kuukauslehdessä ja Kanervala, kokoelma runoelmia, 1866 sekä v. 1867 murhenäytelmä Karkurit Näytelmistössä ynnä yksinäytöksinen Yö ja Päivä. V. 1869 oli hänen aikomuksensa, jollakin tavoin turvatakseen tulevaisuuttaan, mennä oppiin Uudenmaan läänin maanviljelysneuvojan luokse, joka oli myös luvannut ottaa hänet vastaan. V. 1870 piti hänen sinne lähteä Siuntiosta. Mutta tämänkin tuuman teki hänen kivulloisuutensa tyhjäksi. Jo jonkun aikaa oli häntä vaivannut suuri hermojen kiihtymys, joka pakoitti hänet melkein kokonaan lakkauttamaan työskentelemisen. Vielä kuitenkin sai hän valmiiksi Lea näytelmänsä, joka painettiin Viipurin Kirjallisuuden Seuran julkaisemaan sarjaan Näytelmiä 1869. Mutta kun se samana vuonna Helsingissä esitettiin, ei tekijä sisällisen levottomuutensa vuoksi voinut tulla itse näytäntöä katsomaan. Se olikin hänen viimeinen omintakeinen teoksensa; seuraavana vuonna 1870 Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimittamaan Novellikirjastoon painettu romaani Seitsemän veljestä oli häneltä aikaisemmin valmistunut. Myöhempään Margareta nimiseen näytelmäänsä, joka ilmestyi v. 1871, on hänelle maisteri Eemil Nervander[204] juonen osoittanut. Hänen tautinsa yhä yltyessä ja pahetessa, oli hänet kevättalvella 1870 tuotu sairashuoneesen Helsinkiin. Siellä hänen järkensä valo viimein kokonaan sammui; mielipuolena vietiin hänet takaisin kotiseudulleen Tuusulassa asuvan veljensä luo, joka häntä hoiti, saaden Nurmijärven pitäjältä viisi tynnyriä jyviä vuodessa elatuksen avuksi. Täällä kuolema vihdoin teki lopun onnettoman runoilijan kärsimyksistä vuoden viimeisenä päivänä 1872.

Aleksis Kiven Valitut teokset, joiden joukossa kaksi ennen julkaisematonta: Koti ja kahleet, idyllinen kertoelma, sekä näytelmä Leo ja Liina, ilmestyivät Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimesta kahtena nidoksena 1877-1878.[205] Niihin liitetyn tekijän elämäkerran on kirjoittanut Eliel Aspelin.[206]

Kullervo on, niinkuin näimme, Aleksis Kiven ensimmäinen julkisuuteen tullut teos. Että nuori kirjailija, joka tunsi tavallista suurempaa voimaa itsessään, ryhtyi tähän kansalliseen aineesen, ei ole ihmeteltävää. Aineen syvä traagillisuus ikään kuin houkuttelee pukemaan sitä draaman muotoon. Mutta toiselta puolen on se melkein mahdoton näyttämöllä esitettäväksi. On aivan kuin tahtoisi esim. noiden klassillisten jättiläisten, Titaanien, taistelua Jumalia vastaan, heidän astimiksensa vuoria päällekkäin latoen, näytellä nykyisessä teaatterissamme, taikka pukea Vanhan Testamentin aikuinen Goljath Uudenmaan pataljoonan univormuun hihoineen, jotka eivät ulotu edes kyynäspäihin, ja lakkineen, joka törröttää korkealla kiharametsän päällä, niinkuin variksenpesä hongan latvassa.

Kullervo-näytelmässä tietysti ei voi olla puhetta kapalojen repäisemisestä muuten kuin sivumennen, eikä ollenkaan suunnattoman aidan panosta. Kasken kaataminen on sopinut mainita, vaan ei puitten sortuminen yhdellä vihellyksellä. Karhujen ja susien kotiin tuonti on yhtä vähän ollut säilytettävissä, kuin sekään runon piirre, että Kullervo yksin suorittaa kostotyönsä.

Pahempi on, että useat lisääntulleet seikat eivät ole yhtään sen ajan mukaisia, jota on ollut tarkoitus kuvata. Niinpä esim. Kimmo keskustellessaan Kullervon kanssa näytelmän alussa rupeaa pilkkaamaan uskoa Tuonelaan. Luonnotonta on niin-ikään, että Kullervon vanhemmat häntä heti ensi hetkestä kammovat Ilmarisen emännän tapon tähden, joka heidän kannaltaan ei olisi pitänyt olla mikään rikos. Sekin, että äidin haamu pyytää Sinipiikaa lepyttämään Ukkoa, on outoa vanhaan suomalaiseen uskontoon nähden.

Jos tätä näytelmää vielä vertaa kansanrunoon, niin siinä usein kaipaa runon herttaista sydämellisyyttä ja hellää tunteellisuutta, joka erittäin äidin rakkauden kuvaamisessa ilmenee. Kalevalan rinnalla tuntuu Kiven teos yleensä proosalliselta, johon myös sen suorasanainen puku osaltansa vaikuttaa; runomuoto, taitavasti käytettynä, olisi sille epäilemättä sittenkin ollut edullisempi.

Kullervon kohtalon traagillisena perisyynä ei näytelmässä esiinny sukukosto, jonka vasta Perander on kansanrunossa keksinyt, vaan on siinä seurattu aikaisempaa Cygnaeus'en käsitystä. Tämän mukaisesti on Kiven Kullervo ylös- ja ulospäin suuriin tekoihin ja maineesen palava sankarihenki, joka onnettomuudekseen on orjan halpoihin arkitöihin tuomittuna, Ainoasti harvoin, aivan alussa on kysymys vanhempain kohtelun kostamisesta. Tämä käsityksen suunta on tietysti myös mahdollinen, ja täytyy tunnustaa, että Kivi on sen taitavasti perille vienyt. Tavallansa sen kautta poistuu tuo heikko kohta Kalevalassa, että Kullervo sittenkin panee täytäntöön kostotuumansa, vaikk'eivät hänen vanhempansa olekaan surmatut, eikä siis sukuoikeuden kannalta katsoen enää ole kostoon syytä. Hyvin nerokas keksintö on Kullervon otsaan poltettu orjanmerkki, jota hänen on erinomaisen vaikea kärsiä. Joka kerta kuin sitä hänelle muistutetaan tai häntä vaan orjaksi nimitetään, leimahtaa hän ilmituleen. Kuinka syvästi hän tuntee tilansa, kuvaa paraiten hänen kamalanrunollinen vertauksensa vangista vuoressa.

On teräsvuori, joka tuhansia penikulmia korkeuteen kohoaa, tuhansia tunkee syvyyteen ja sama on sen leveys ja pituus. Keskellä tätä vuorta, sen sydämessä löytyy komero, niin pieni, että vanki, joka siellä nääntyy, tuskin kymeröissä mahtuu siinä istumaan, eikä läpeä niin suurta, että hyttynen hengittää taitaisi, juokse tästä ulos raikkaasen ilmaan. Tähän kuumaan ahtauteen vanki ainiaksi tuomittiin, sillä kuolla ei hän saa, vaan tukahtua ikuisesti täytyy, ja ikuisesti enenee kolossaan tulinen kuumuus. Niin hän kauas kätketyssä kammiossaan asua saa vuosituhansien kuluessa; mutta tämä on tuska!

Näytelmän alussa Kullervon sydän ei kuitenkaan ole vielä niin suljettu ja kovettunut kuin myöhemmin. Hän rukoilee takaisin entistä aikaa, jolloin kaikki oli vielä tapahtumatta. Silloin olisi hän kutsunut Väinämöisen kanteleineen lauhduttamaan veljesten vainoa ikisovinnoksi. Silloin olisi hänen itsensäkin kelvannut miehistyä isän ortten alla ja Metsolan linnoissa piehtaroida, kirkas keihäs kädessä. Näin metsän pedot hävitettyään, olisi hän viimein sukupuuttoon lopettanut ylpeän Pohjolan suvun ja vapauttanut Kalevan kansan sen veron-alaisuudesta. Se olisi ollut laillista sotaa, hänen mielensä mukaista sankarityötä! Mutta samassa saa hän tietää, että on myöty pilkkahinnasta Ilmariselle.

Heikko on Kullervon yksinpuhelu paimenessa ynnä se kohta, jossa hänen veitsensä katkeaa. Hänen toivottaissaan voivansa loitsia metsän pedot karjan kimppuun, ilmestyy Ajatar luvaten toteuttaa hänen toiveensa. Toiselta puolen tulee Sinipiika hänelle ilmoittamaan, että hänen vanhempansa ovatkin elossa; mutta tämä sanoma saapuu liian myöhään. Kullervon mielessä on nyt ainoasti kosto. Kuitenkaan ei ole alkuansa hänen aikomuksensa surmata Ilmarisen emäntää, vaan ainoasti hävittää hänen omaisuuttansa. Sitten vasta, kun emäntä sättii häntä orjaksi, hän työntää veitsellänsä tämän rintaan.

Tietämättänsä osuu Kullervo vanhempainsa asunnolle. Tässä kohden on kansanrunon esitys ristiriitainen eikä Kivikään ole sitä parantanut. Kuvaelman alussa Kalervo kertoo paenneensa tappelusta, heti kun näki pienen poikansa kaatuvan: mutta selittämätöntä on, mitenkä hän huomaamatta on voinut päästä pakoon. Vanhemmat eivät ensi hetkessä tunne Kullervoa, kun hän heiltä anoo pisaran kylmää vettä, ilmoittaen itsensä murhamieheksi. Erinomaisen voimallisesti on kuvattuna hänen tuskansa tehdystä työstä. Hän muistelee, kuinka kaunis murhattu emäntä oli. Ja hänestä tuntuu aika, joka siitä oli kulunut, niin ijankaikkisen pitkältä,

Kullervo: Yöseen metsiä kulkenut olen, väsyneenä seison tässä nyt ja odotan päivän nousua, mutta kauan viipyy kelmeä koi, joka meille aamusta tiedon antaa. Toki luulen, että tuolla idässä, toisella puolella kunnasta tuossa, hän jo pyristelee siipiänsä.

Kalervo: Nouseva kuu se on, nyt on meillä puoliyö!

Omaisten kammo Kullervon murhan johdosta on jo mainittu. Lopulta kuitenkin kaikki heltyvät ja hän saa jäädä vanhempainsa luoksi. Hän ei kuitenkaan menesty kodin pienissä askareissa, vaan karkaa metsälle karhukeihäs kädessä. Erittäin mahtavasti purkautuu täällä hänen mielensä:

Hävitys ja kuolema! Oi, olis tämä keihäs Ukon vasama ja minä pitkäisenä pilven partaalla istuisin, niin tietäisinpä työni. Kulovalkean hurjan ympäri mailmaa sytyttäisin, jyristäen kukistaisin taivahat maan helmaan, ja syvyyteen kaikki vaipuisivat viimein. Näin lakeutta tekisin ja ilman herrana valta-istuimellani istuisin noilla tasaisilla tantereilla. Niin juuri. Mutta miksi tämä? Mitä kaikesta tästä? Ei autuutta jumalien, ei kirottuin öitä Tuonen tulisilla paateroilla eikä näitä päiviä täällä, vaan kaikesta loppu! Mitättömyys paras ja kaikki antaisin, jos saisin tyhjyyden.

Kohtaus sisaren kanssa ei ole onnistunut. Mutta sen jälkeen seuraava monoloogi on vaikuttava.

Sydän kivestä ja koura rautainen, ne täällä ovat parhaat edut. Nyt vasta oikean olentoni käsittänyt olen, ja jos viaton hiilillä mun edessäni korventuis, niin enpä tuosta suuresti huolisi, vaan haukotellen kekäleitä hänen ympärilleen kohentelisin.

Epätoivoissaan hän tulee välinpitämättömäksi kaikesta, ja tehty rikoskin tuntuu hänestä jokapäiväiseltä, mitättömältä. Kotiin palatessaan on hän jo täydesti paatunut ja puhuu hirvittävällä raakuudella, ei laisinkaan siihen suuntaan kuin Kalevalassa. Ensin käyttää hän vaan himmeitä sanoja, mutta kun isä, vihastuksissaan hävitetystä veneestä, kutsuu häntä merkityksi juhdaksi, niin hän peittelemättä ilmoittaa asian, josta äiti paikalla pyörtyy. Kullervo itse päättää olevan ajan "alas Tuonen uumentoihin mennä niin kuin nuoli. Kosk'ei menty tästä korkeuteen päin, niin alas mustaan syvyyteen, että silmät tulta lyö!" Mutta silloin hänelle johtuu mieleen että hänen oli vielä kostamatta Untamolle.

Kun hän sitten kostonsa täytettyään vuoren harjulta katselee Untolan paloa, tuntee hän ikään kuin katumusta; on sen punerruksessa näkevinänsä Untolaisten verta, jota itse on vuodattanut. Samassa hän muiston silmällä näkee kuoleman saaliin isänsä kodissa ja tuntee senkin työkseen; myös Ilmarisen emännän surma kuvautuu nyt hänen eteensä. Kuitenkin hän palaa kotiinsa, jonka tietysti tapaa autiona, Ainoasti Kimmo on siellä elossa, hänkin mielipuolena. Kullervon kehottaessa Kimmoa kanssansa yhdessä iloisesti elämää jatkamaan, tämä ei häntä tunne, vaan kysyy orjanmerkkiä hänen otsallaan. Silloin Kullervo tekee päätöksen lopettaa omankin elämänsä. Hän menee metsään, jossa joutuu sisarensa turmion paikalle, ja on juuri täyttämäisillään aikomuksensa, kun Kalevalaiset saapuvat. Ilmarinen tahtoo heti hyökätä hänen päälleen, mutta pidätetään. Kullervo hänelle paljastaa rintansa ja käskee iskemään. Väinämöiseltä sitten tiedustelee oloa Tuonelassa, kääntää viimein toisten huomion nousevan päivän kajastukseen ja sillä aikaa lävistää itsensä miekalla. Tämä loppukohtaus ei ole oikein tyydyttävä.

Pääansiona tässä näytelmässä on Kullervon luonteen kuvaus, vaikk'ei se vedäkään vertoja kuvaukselle Kalevalassa. Mestarillisella tempulla, joka todistaa Shakespeare'n vaikutusta, on hän tehnyt tämän luonteen suuruuden ja jylhyyden vielä tuntuvammaksi, sen kautta että on rinnalle asettanut kaksi muuta ihan erilaista luonnetta. Toinen on Kimmo, joka on joutunut orjaksi yht'-aikaa Kullervon kanssa, mutta jokapäiväisellä luonteellaan käsittää sen välttämättömäksi sallimukseksi ja tyytyy siihen siivosti. Vasta sitten kuin Kalervon suku todella on kuollut sisaren turmeluksen seurauksista, hän kadottaa järkensä, mutta pysyy siinäkin tilassa passiivisena. Toisena, koomillisena vastakohtana Kullervolle on linnunpyytäjä Nyyrikki, joka aina mielistelee läsnäolijaa ja puhuu pahaa poissaolevasta sekä on valmis tekemään kaikki kurjan henkensä ja nahkansa säilyttämiseksi.

Paitsi tätä taipumusta koomillisuuteen, on Kivi Kullervossaan osoittanut myös taitoa esittää talonpoikaista elämää, joka ei siinä kappaleessa kuitenkaan ole aina paikallansa. Mutta oikeaan elementtiinsä pääsi hänen kuvaamiskykynsä Nummisuutareissa.

Koomillisuuden perustus on yleensä siinä, että joku toiminta tai olokohta ei ole tarkoituksensa mukainen, jolloin sitä perikuvaansa verrataan. Tässä näytelmässä on pääjuonena se, että Nummisuutari ja hänen vaimonsa kaikin mokomin tahtovat naittaa pois poikaansa ennen kasvattitytärtä Jaanaa, saadakseen itse korjata korpraalin testamentissa luvatut viisisataa riksiä. Siinä on jo rahanhimo avioliiton oikean vaikuttimen, rakkauden, vastakohtana. Mutta yhä koomillisemmaksi tulee juoni sen kautta, että Topias ja hänen poikansa yksinkertaisuudessaan eivät ole tarkoin perustaneet asiaa, vaan ovat ottaneet leikin todeksi ja luulleet saaneensa morsiamen ja hänen kasvatus-isänsä suostumuksen. Kun Esko suurten ja tärkeitten valmistusten jälkeen saapuu aiotun morsiamen taloon, viettää tämä parast'-aikaa häitänsä toisen kanssa. Tapaus voisi saada traagillisenkin käänteen, jos olisi todellinen rakkaus kysymyksessä, mutta Esko tyytyy kohtaloonsa hyvin helposti, josta näkee, ett'ei tämä ollut syvälle koskenut, ja se saa aikaan koomillisen vaikutuksen. Perheen rahan-ahneus tulee muuten vielä rangaistuksi sillä, että juuri hääretki ja sen varustukset tuovat mukanansa melkoista rahavahinkoa (Eskon temmellykset hääpaikalla ja Iivarin rentusteleminen kaupungissa). Mutta Jaanan hyvyyden kautta taittuu tältäkin vahingolta koskeva kärki. Oikea koomillisuus esiintyy myös monessa muussa pikkuseikassa, esim. klarinetin soittajan asettamisessa tielle odotettua hääjoukkoa vastaan sekä siinä ilossa, joka syntyy, kun "mustalaiskuorma" soittajan kera saapuu, ja joka yhä yltyy, kun Iivari ja Sakeri ilmoittavat tuovansa oikean "rahakuorman"; sitä täydellisempi on pettymys, kun suuren palkinnon toivossa kiinni otettu luultu varas osoittautuu Jaanan isäksi, joka pienellä kepposella on toimittanut itselleen maksuttoman kyydin.

Kappaleen pääansio ei kuitenkaan ole itse juonessa, niinkuin ranskalaisten huvinäytelmäin, sillä se on kaikissa tapauksissa jokseenkin mutkaton ja yksinkertainen. Se on n.k. luonne-komedia, jonka esteetikot syystä asettavat kaikkein korkeimmalle asteelle. Useat henkilöt ovat siinä täydesti koomillisia. Vanha Topias on tavallansa jumalinen mies, jolla on yhtenään raamatunlauseita ja puheenparsia maailman turmeluksesta suussa; mutta siitä huolimatta on hän kovin ahnas rahalle ja viinaan taipuva. Kun kanttori häntä kehoittaa uhraamaan kysymyksessä olevan perinnön onneksi köyhälle tytölle, eikä sitä vääryydellä puoleensa kietomaan, hän siihen vastaa kiertelemällä, että se on hänen vaimonsa Martan asia. Tai kun kanttori häntä varoittaa väkijuomista, joihin ihmissuku on eksynyt luonnon tieltä, Topias kyllä myöntää, että

Ihminen on poiskadonnut lammas. Mutta yksi naukki, hyvä kanttori, ei tee pahaa, vaan antaapa meille uusia voimia.

Myös Esko käyttää, samaten kuin hänen isänsä, mielellään Raamatun vertauskuvia, ja on hänen uskonnollisuutensa totisempaa laatua. Mutta hän on heikko luonne, joka antaa toisten vaikuttaa itseensä. Hän ei ole ijässään väkeviä maistanut eikä huonoilla teillä kulkenut, niinkuin itse kehuu, ja on kaikin puolin hiljainen ja siivo mies. Morsiamen näkeminen häätalossa tosin hänen sydäntänsä karvastelee, mutta hän päättää olla asiasta mitään hiiskumatta. Teemun soimauksetkaan eivät saa häntä vielä ärsytetyksi. Vasta Mikko Vilkastuksen ehdoittama paininlyönti, jossa hän joutuu alle kynsin, saa hänen luontonsa liikkeelle, vaan sittenkään se ei kuohahda yli reunojensa, ennen kuin tämä panee hänet uskomaan, että toinen oli epärehellisellä tempulla vienyt voiton. Heidän huonosti toimitetulta asialta kotiin palatessaan ja kaikki myötäannetut rahat kulutettuaan koettaa Mikko vielä viekoitella Eskoa valehtelemaan. Mutta siihen on hän taipumaton. Helpompi on hänet saada juotetuksi humalaan, jossa tilassa hän on vähällä kuristaa vastaan tulevan klarinetinsoittajan. Vaan hänessä on silloinkin se kunniantunto, ett'ei suostu lähtemään odotettavaa rangaistusta pakoon. Varsinaisesti koomillinen on vastakohta hänen yksinkertaisuutensa ja kuvitellun älykkäisyytensä välillä; isäkin pitää häntä yhtä viisaana kuin mitä itse mielestään on, vaan äiti tietää asian laidan.

Topias: Me ymmärrämme toinen toisemme tarkoitukset, ehkä välisti vähän haastelemmekin esikuvain ja tunnusmerkkein kautta; emme ole niin tyhmiä.

Esko: Tyhmyydelle minä olen vihainen ja äreä kuin rakkikoira, mutta viisaus ei ole kaikille annettu.

Eskon itsepäisyys tulee oikein näkyviin kun hän välttämättä tahtoo pistää omankin puumerkkinsä naimakirjaan. Toiselta puolen on hän valmis matkimaan, mitä muut hänelle päähän pistävät.

Topias: Noh, minä en ole se, joka pistää jotain hampaan koloon ja kävelee kuin lautapää härkä. Mutta pyydä myös anteeksi kanttorilta.

Esko: Antakaat minulle anteeksi, kanttori, älkäät pistäkö mitään hampaanne koloon ja älkäät kävelkö kuin lautapää härkä!

— — — — —

Sepeteus: Vastaa minua, poika! Mikä on häitten tarkoitus?

Esko: Sillä on monta tarkoitusta.

Sepeteus: Sen päätarkoitus.

Mikko (erittäin Eskolle): Että mies tulee vaimonsa pääksi.

Esko: Että mies tulee vaimonsa pääksi.

Sepeteus: Mutta sen taivaallinen, sen juhlallinen tarkoitus?

Mikko (erittäin Eskolle): Peli ja musiiki ja palavat olkilyhteet.

Esko: Peli ja musiiki ja palavat olkilyhteet aidanseipäissä.

Sekä isässä että molemmissa pojissa on vielä koomillista kauhea emännän pampun pelko; sillä vaikka kaikki ovat vahvoja miehiä, on talossa täysi akkavalta.

Kovasti koomillinen on niin-ikään kanttori Sepeteus. Hän on kunnian-arvoinen kelpo mies, täynnä moraalia ja viisautta. Mutta tämän viisautensa tuo hän monesti esille liiaksi juhlallisella tavalla, joten tulee naurettavaksi. Hän osoittaa alin-omaa oppiansa Raamatun ja historian esimerkeillä, toisinaan luonnontieteissäkin filosofeeraamalla.

Uusia voimia! Kuinka lyhytmielisesti haasteltu! Uusia voimia! — Mutta eihän tule minun toki kovin tätä ihmetellä; sillä näinhän haastelevat kaikki muutkin, muistamatta joka mullerruksen ruumiissamme, veressämme ikivoimaa kuluttavan, ja että tämä kulutus on palkitsematon. Mahdamme alati mieleemme painaa tämän: jo äidinkohdussa on jokaiselle annettu ikivoimasta vissi määrä, ja tämän varan käytöksen mukaan ikämme mitta myös asettuu, ja koska se tyhjennetty on, kätkee elämän lanka. Tämä on totuus, jonka havaitsen luonnossa ja johon vahvistuksen kirjoissa löydän.

Tämä luonteiden todenmukaisuus ja tosikoomillisuus tekevät Nummisuutarit ikuiseksi tuoreeksi näytelmäksi, niin että sitä voi väsymättä vaikka kuinka monta kertaa nähdä esitettävän, jota vastoin koomillinen juoni yksin pian kadottaa viehätyksensä, kun on kerran tullut tutuksi. Perinsuomalaista pitkämielisyyttä siinä edustavat, Eskon ohella, vielä häätalon isäntä Karri ja sulhasmies Jaakko. Edellisessä on myös suomalaisen taipumus filosofeeraamiseen kuvattuna. Paitsi sitä on tämä näytelmä täynnä lystillisiä kansan suusta otettuja puheenparsia, sanansutkauksia ja pieniä juttuja, joista mainittakoon kertomus kymnasistin saarnasta. Monestakin sen sukkeluuksista on tullut n.k. "lentävä sana" jokapäiväiseen puhekieleemme.

Kihlaus on asetettava Nummisuutarien rinnalle täysiarvoisena, vaikka pienoisena kuvauksena. Siinä on perusjuonena räätäli Aapelin yritys saada kaunis Herrojen-Eeva omakseen, joka hänelle hyvin huonosti onnistuu. Tämä tulee koomilliseksi sen kautta, että Eevan kirje on ensin herättänyt hänessä koko tuuman, ja että hän vasta pitkien arvelujen jälkeen, kaiken yön pasteerailtuansa, on rohjennut tehdä päätöksensä, sekä että tytön äkäisen luonteen tähden asian myttyyn meneminen on hänelle oikeastaan onneksi. Aapeli on perin rehellinen ja siveä, mutta heikko, epä-itsenäinen luonne, sekä suuri pelkuri, joka suostuu kaikkeen, mitä Eeva sanoo, arvellen että tämä ehkä vaan hänen luontoansa koettelee. Eenokki on vähän kanttori Sepeteuksen kaltainen. Hänkin on usein juhlallinen puheessaan ja viljelee mielellään raamatunlauseita; esim. puhuessaan pahaa Eevasta, hän kohta muistaa vertauksen raiskasta toisen silmässä ja malasta omassa. Peräti koomillinen on hänen saarnaa matkiva kihlajaispuheensa.

Kiven edellämainituissa teoksissa, varsinkin Kullervossa ja Nummisuutareissa, haittaa toiminnan edistymistä vielä liikanainen venytteleminen. Vuoropuhelut ovat tarpeettoman laveita ja väliseikkoja on paljon. Myös kieli on yleensä alhaista laatua ja usein raaka. Karkureissa ovat nämät viat suurimmaksi osaksi vältetyt. Dialoogit ovat siinä suppeammat ja vähemmän on tarpeettomia sivukohtauksia. Kieli miellyttää jaloudellaan ja ylhäisyydellään. Itse juonessa, joka perustuu kahden vanhan ylimyksen keskenäiseen vihaan ja heidän lastensa väliseen rakkauteen, on jännittävä voima. Kuitenkaan ei tämä näytelmä kiinnitä mieltämme samassa määrin kuin esim. Nummisuutarit. Siinä on, näet, esitettynä kirjalijalle aivan vieras maailma, jota hän ainoasti kirjoista lukemalla on tullut tuntemaan. Hän on koettanut kuvata hienojen aatelisherrojen elämää, mutta näiden tapoihin viittaavaa ei siinä ole muuta kuin vieraskieliset hyväily- ja kiroussanat: mon cher, mordieu, Donnerwetter. Niidenkin suhteen mainitut herrat usein unohtavat asemansa, turvautuen supisuomalaisiin haukkumasanoihin, niinkuin: "sä sitkeä ja uppiniskainen kami!" Perin talonpoikamaiselta tuntuu myös puhemiehen käyttäminen. Kuvauksessa on vielä se puute, ett'ei siinä ole vähääkään ajallista tai paikallista väritystä, vaikka ilmoitetaan tapauksen olevan Suomessa. Sitä paitsi on juonessa useita luonnottomia ja mahdottomia kohtia. Niin on esim. tehtävä kirjallinen naimasopimus, jommoista ei meillä ole tapana. Yhtä outoa on valeparran ja -puvun käyttäminen, ja kummaa, että molemmat pojat niissä niin kauan voivat pysyä tuntemattomina, usein sattuvista rooli-hairahduksista huolimatta. Myrkkypullo. jonka Elma tyhjentää, ja joka sisältääkin unijuomaa, muistuttaa niin-ikään pikemmin etelämaalaisia oloja.

Eivät luonteetkaan tässä näytelmässä ole niin elävästi kuvatut kuin edellisissä. Ainoasti molempain isäin sekä varsinkin vanhan Martti pehtorin kuvausta sopii pitää onnistuneena. Mutta toiselta puolen ei voi kieltää, että Karkurit sisältävät yksityisiä, hyvinkin kauniita kohtia, joiden vertaisia runoilija ei sitä ennen ollut luonut, erittäin missä Elman ja Tykon rakkautta esitetään. Olkoon näytteenä kappale Elman hyvästijättö-puheesta elämälle.

Yö ja päivä on verrattain vähempiarvoinen kappale. Vastakohdat ovat siinä samat kuin Karkureissa: vanhempain keskenäinen vihamielisyys ja lasten välinen rakkaus, joista kuitenkin kehkeytyy onnellinen sovinto. Erittäin kauniisti kuvattuna on näkönsä jälleen saaneen tytön ihastus hänelle auenneesen Jumalan luontoon.

Kertomus Seitsemän veljestä sitä vastoin on nerollisin Kiven teosten joukossa ja ylimalkain tähän-astisessa suomenkielisessä kirjallisuudessa, huolimatta kaikista sen puutteista ja vaillinaisuuksista. Totta on, että se on hieman pitkäveteinen, niin että ainakin alkupuoli tuntuu raskaalta lukea. Moni on luultavasti jättänyt kesken lukemisen, mutta se on ollut suuri vahinko. Sillä tämä teos ei ole tavallista kevyttä kaunokirjallisuutta. Se ei kohta ensi lukemisella huvita, mutta kuta useamman kerran sen käy läpi, hitaasti ja tutkimalla lukien, sitä enemmän siihen ihastuu ja kiintyy. Pitkäveteinen se on varsinkin alin-omaisten keskuspuheittensa kautta, joita olisi pitänyt ja voinut vetää kokoon, niillä tarkoitettua luonnekuvausta miedommaksi tekemättä. Kaikkein enimmän luultavasti häiritsee lukijaa se, että nämät puheet esiintyvät paljaaltansa puhujan nimen jälkeen, ilman yhdistäviä lausetapoja "hän sanoi" tai "sanoi hän". Näin ne tekevät sen vaikutuksen, kuin olisivat suunnitellut näytelmää varten, vaikka toiselta puolen niiden eepillinen laveus on aivan epädraamallinen. Seitsemää veljestä on myös moitittu siitä, ett'ei kertomuksessa löydy oikeata perusjuonta, ett'ei ole keskenäistä yhteyttä kuvausten välillä, jotka muka ainoasti perätysten seuraavat toisiaan. Perusjuoni on kuitenkin mielestäni hyvin selvä: tuon luonteeltaan väkivaltaisen ja voimallisen sekä kotikasvatuksen vaillinaisuuden kautta raa'aksi jääneen veljesjoukon kasvattaminen elämän kovassa koulussa kunnollisiksi ihmisiksi. Ja tämä perusjuoni on aivan johdonmukaisesti läpi saatettu.

Nuoruutensa ajan Jukolan veljekset kuluttavat hurjissa leikeissä ja metsänkäynnillä, johon heillä näkyy olleen peritty taipumus; isäkin oli laiminlyönyt maanviljelyksen tilallaan metsästyksen tähden. Vanhempain kuoltua on heidän ottaminen talo haltuunsa; sen johdosta he arvelevat, että olisi emäntäkin tarpeen, ja menevät viisi veljestä yhtäaikaa samaa tyttöä kosimaan, vaan saavat myös yhteiset rukkaset. Sitten he joutuvat aapiskouluun lukkarin luokse, joka vuorotellen kahdeksanvuotiaan tyttärensä kanssa heitä luettaa, käyttäen opetuksen välikappaleina tukistamista, häpeänurkkaan panemista ja eväitten piiloittamista. Tästä tuskaantuneina veljekset karkaavat ja lähettävät, tavatessaan matkalla Kuppari-Kaisan, hänen mukanansa uhkauksia sekä lukkarille että provastille, joka oli heitä vaatinut lukemaan. Kun lisäksi ovat joutuneet toistamiseen tappeluun naapureinsa Toukolaisten kanssa, päättävät he jättää kotitalonsa arennille ja muuttaa takamaille asumaan. Tässä suhteessa he hyvin muistuttavat Cooper'in amerikkalaisia squattereja, jotka eivät voi kärsiä mitään naapureita.

Juhani: Mikä on meidän täällä ollaksemme? Mitä huolisimme, vaikka pöllähtäisi tulessa tuhaksi ja tomuksi koko tämä maailma, paitsi Impivaara ja sen ympäristö? Täällä elämme kuin huhdassa vaan, omalla kannallamme ilman kuurtamista ja kaartamista kiukkuisista ihmisistä. Täällä on meidän hyvä olla. Metsä on niittumme, peltomme, myllymme ja pesämme iankaikkinen.

Timo: Ja liha-aittamme.

Veljekset asuvat savupirtissä, jota käyttävät sekä asuintupana että saunana; siellä on myös sija heidän mukanaan kuljettamillansa elukoilla: kahdella koiralla, kissalla, kukolla sekä hevosella, jolla on tuvassa oma hinkalonsa. Niinkuin villit, elävät he metsästyksestä ja osoittavat myös luonteissansa suurta villiyttä. Kun he ovat saaneet suden kuoppaan, vaan Timo ymmärtämättömyydessään sen päästänyt pois, niin he hänelle siitä äkeissään kauheasti kiroilevat ja uhkailevat. Samoin Joulun-aattona pehuilla istuessaan he yltyvät keskenänsä tappeluun, jonka johdosta talokin syttyy palamaan. Erittäin mahtavasti on siinä tilaisuudessa kuvattuna myös heidän hurja pakonsa halki korven talviyössä ilkialastomina ja susien takaa-ajamina. Hauskoja kuvauksia entisestä metsästäjäin-elämästä Suomessa on muuten useita. Paitsi Taula-Matin tarinoita, joiden säännöllisenä päätöslauseena on: "ja sitten me ryypättiin", mainittakoon esim. kertomus veljesten sorsanpyynnistä ja karhunjahdista. Kerran on heidän täytymys henkensä pelastamiseksi ampua kuolijaaksi neljättäkymmentä muutaman kartanonherran härkää, jotka ovat heitä ahdistaneet Hiidenkivelle ja pitäneet piiritettyinä kolme päivää. Tämä seikkailu tulee heille tietysti kalliiksi, mutta kääntyy samalla heidän onnekseen, sillä se pakoittaa heitä maatyöhön, suuren kasken ajoon, vahingon korvaamiseksi. Mutta toiselta puolen oman viljan saanti viekoittaa heitä itse valmistamaan viinaa, jonka nautintoon sitten hillittömästi antautuvat, kunnes sen seuraukset heitä säikyttävät. Syttyy vielä uusi tappelu heidän ja Toukolan miesten välillä, jossa muutamat näistä kaatuvat. He ovat jo epätoivoisina menossa sotaväkeen, kun vastaan tuleva nimismies heille ilmoittaa, ett'ei ketään ollut kuollut, samalla tuoden provastilta tervehdyksen sekä anteeksiannon. Tämä nimismies on erittäin patriarkkaalinen ukko, oikea kansan isä, jonka ystävällisyys yhdessä provastin hyvyyden kanssa vaikuttaa veljeksissä täydellisen mielenmuutoksen. He huomaavat, että jos muut ovat olleet pahoja heitä kohtaan, niin ovat he myös antaneet siihen aihetta. Tehdäkseen vuorostansa provastille mieliksi, he lähettävät nuorimman ja terävimmän joukostaan, Eeron, jahtivoudin luokse koulutettavaksi ja oppivat sitten hänen johdollansa lukemaan kahden talven kuluessa. Metsänriistan väheneminen pakoittaa heitä sill'aikaa vakinaisesti maanviljelykseen turvautumaan ja hallan hävitys suon raivaamiseen niityksi. Tässä kohden on kertomus pienoiskuva Suomen maanviljelyksen historiasta. Sitä myöten kuin veljesten toimeentulo paranee, edistyy myös heidän asumuksensa. Pirttiin laitetaan uloslämpiävä uuni, pannaan uusi lattia yli koko huoneen alan ja laitetaan oikeat ikkunat; lisäksi rakennetaan erikoinen sauna. Samassa muuttuvat heidän elintapansakin. Ennen jos olivat jonkun aikaa ankarammalla työllä vaivautuneet, he nukkuivat sen jälkeen kolmekin vuorokautta yhteen menoon; mutta tästä lähtien pitävät ainoasti pyhänä lepopäivää. Viimein he palaavat isänsä taloon Jukolaan, jossa viettävät ihanaa sovintojuhlaa kaikkien entisten vihollistensa kanssa. Vanhin veljeksistä, Juhani, saa omakseen ennen kosimansa Venlan. Toisetkin veljet, paitsi Simeonia, menevät naimisiin, ja kertomus päättyy heidän erilaisten kotiensa kuvaamiseen.

Moitittu on Seitsemää veljestä vielä siitä, että se sisältää paljon raakuuksia. Totta onkin, että niitä on paksulta varsinkin alussa, mutta kertomuksen edistyessä tämä meitä loukkaava ominaisuus yhä vähenee. Taiteilija on ensin ikään kuin leveämmällä ja karkeammalla pensselillä vetänyt, jättäen jälkeensä useita törkeitäkin löntteröitä, mutta vähitellen ruvennut kuvaamaan yhä hienommilla ja vienommilla piirteillä. Kuvaustapa siten kehittyy sisällyksen mukaisesti ja on täydesti realistinen. Jos vertaa tätä teosta esim. Hirvenhiihtäjiin, niin täytyy myöntää, että Runeberg'in kuvaus, samalla kuin se on realistinen, on enemmän idealistinen, ja että siinä hienommalla huumorilla ja suuremmalla taiteellisuudella on lievennetty loukkaavia piirteitä; mutta toiselta puolen on tässä enemmän alkuperäistä voimaa. Runeberg on taiderunoilija, Kivi luonnonrunoilija; edellisellä on korkeamman sivistyksen kautta jalostunut kuvaus-aisti, jälkimmäisessä puhkee ilmi luova kyky semmoisenaan. Kiven oppi ja sivistys, niinkuin olemme nähneet, oli hyvin vaillinainen ja sitä paitsi oli hän luonteeltaankin realistisempi kuin Runeberg. Yksi seikka on lisäksi vaikuttanut erilaisuuteen, nimittäin kuvattava kansan-aines. Pohjois-Hämeen Savolaisten luonne on tiettävästi paljoa hienostuneempi ja runollisempi kuin Uudellamaalla asuvain Hämäläisten, jotka ovat yleensä kovasti proosallisia.

Onpa sitäkin väitetty, että tässä kerrotut tapaukset, niin realistisesti esitetyiltä kuin tuntuvatkin, ovat paikan ja ajan puolesta aivan mahdottomat. Kuitenkin todistavat Wetterhoff'in ynnä muiden metsästyskertomukset, niin myös Heinäkankaan karhuntapot, Hämeen ja Uudenmaan välillä olleen laajoja erämaita. Nurmijärven rosvojen tunnettu elämä, joka tämän vuosisadan alkupuolella pani mielet liikkeelle Hankoniemestä Porvoosen asti, sekä vielä nykyisin paikoittain kansassa tavattava suuri raakuus poistavat viimeisetkin epäilykset kuvauksen todenmukaisuudesta.

Useitten veljesten luonteet ovat selvin piirtein esitetyt. Juhani on tuittupäinen, tulinen ja innokas. Aapo on hiljainen, haaveksivainen ja runollinen; hän on satujen ja kertomusten osaaja, joita on toisinaan liiankin runsaasti tapausten juoksun tiellä, sekä alituinen neuvon-antaja, samoin kuin vanha Nestor Homeeron Iliaadissa. Simeoni edustaa jumalisuutta; hän käyttää raamatunlauseita ja hurskaita mietelmiä puheensa höysteenä. Eero on parantumaton pilkkakirves. Muitten veljesten luonteet ovat vähemmän esiin astuvia. Lopussa ovat myös heidän vaimonsa kuvattuina, ja on huomattava, että niiden joukossa on useita "morakoita". Idealistinen on ainoasti Eeron kainon ja hiljaisen vaimon kuvaus.

Nämät eri luonteet ilmoittautuvat enimmiten keskenäisissä puheluissa, joissa myös moni yleinen piirre kuvattavan kansan luonteessa tulee näkyviin; niinkuin sen taikauskoisuus, omituinen käsitys luonnon-ilmiöistä, esim. ukkosesta, sekä taipumus filosofiseen mietiskelyyn. Kuitenkin, kuten on huomautettu, haittaa keskusteluja se vika, että ne ovat liiaksi pitkäveteisiä, usein väsyttäväisiä. Sitä vastoin ovat kertovaiset osat kaikki ytimekkäästi esitettyjä ja niin elävästi, kuin tapahtuisivat aivan silmien edessä. Välistä ne ovat mahtavan voimakkaita, toisinaan ihastuttavan suloisia, erittäin loppupuolella teosta. Onnistuneimpia ovat: Aapon kuvaus hyvästä emännästä; Juhanin perin koomillinen kertomus kaupungin keikarista ja koketista; yksisilmäinen yöllinen peikko; ensimmäinen Joulu-ilta Impivaaralla; ilveksenhiihto ja yöleiri karhun tapettua; kotiintulijaisissa tanssi, jota ei kukaan rohkene pitkään aikaan ensimmäisenä aloittaa; pyhä-ilta Eeron kodissa; sekä useat viehättävät luonnonkuvaukset.

Lea näytelmässä on jälleen aine, jota kuvailija ei ole omin silmin nähnyt. Vaan tämä on kuitenkin hänelle lapsuudesta asti aivan tuttu äidin kertomusten ja oman lukemisen kautta. Sen vuoksi ovat siinä henkilöjen luonteet yhtä hyvin onnistuneet kuin kansan-elämästä otetuissa kappaleissa.

Raamatussa mainittu publikaani Sakeus esiintyy heti näytelmän alussa maalliseen tavaraan kiintyneenä, mutta vielä herkkänä omantunnon äänelle. Siitä seuraa ristiriita hänen luonteessaan. Tyytyväisyydellä ja ilolla hän lukee rahojansa, vaan muistaa samassa, että ne ovat suureksi osaksi vääryydellä saatuja; kuitenkin lohduttaa hän itseään sillä, ett'eivät muutkaan ennen häntä siinä virassa ole toisin menetelleet. Vielä silloin kun tyttärensä kehoituksesta päättää mennä Jeesusta kuulemaan, on hän horjuvalla kannalla: lähtiessään käskee hän Lean pitämään tarkkaa huolta rahalippaasta, samoin Joaan vartioitsemaan puutarhaa, ja aikoo yhdellä tiellä kiristää vuokramaksut toisesta talostaan. Vasta palattuansa on hän kokonaan muuttunut. — Joas on ulkokullattu fariseus, jossa myös on suuri rahanhimo. Oikean mielensä hän ilmaisee heti ensimmäisessä yksinpuheessaan. Pian se myös pistää esiin, kun hän vaatii myötäjäisiä enemmän, kuin Sakeus tahtoo antaa; vaikka hän juuri vähäistä ennen on vakuuttanut, ett'ei huoli muusta kuin itse tytöstä. Erittäin kuvaavat ovat hänen rukouksensa, joissa hän ylistää omaa itseänsä sekä pyytää rangaistusta ja kadotusta vihamiehillensä. — Lea on mitä suloisin haaveksivan ja itsensä uhraavan naisen perikuva, hyvin Elman kuvan kaltainen, vaan siitä vielä kirkastettu. Tämä luonne on jotain ihan toista kuin Kiven kuvaamain kansannaisten. Se osoittaa, että hän oli oppinut käsittämään sivistyneitäkin naisia, vaikka hänellä oli ollut niin vähän tilaisuutta seurustella heidän kanssaan. Useimmat niistä kohtauksista, joissa Lean alttiiksi-antautuvaisuus tai rakkaus ilmenee, esim. hänen herätessään Aramin suudelmasta ja käskiessään Aramia lähtemään, vaan samalla häntä pidätellessään, ovat ihaninta runoutta, mitä ajatella voi. Joskus on Lean lempeys hyvin taitavasti, välistä vähän pistelijäästikin asetettu vastakohdaksi Joaan ilkeydelle.

Joas: Mikä hulluus!

Lea: Viisaus taivaallinen!

Joas: Lea, Lea, sinä olet soaistu.

Lea: Nähtyäni maailman valkeuden.

Mestarillista on se, että Jeesusta ei ole tuotu näyttämölle, joka ei olisi ollut sopivaakaan, vaan kuitenkin annettu hänen henkensä vaikuttaa koko ajan, aivan kuin hän itse olisi läsnä. Lean sydän ensiksi muuttuu; valtaava on hänen kuvauksensa siitä vaikutuksesta jonka Jeesuksen persoonallisuus on häneen tehnyt. Sitten kääntyvät Sakeus ja Rubens, viimein Lean kautta myös saduseus Aram. Joaan kirous ja toisten siunaukset lopettavat näytelmän. Jeesuksen saarnan sydämiä puhdistava ja rakkautta sytyttävä voima ilmenee läpitse kappaleen mitä suloisimmalla tavalla. Tämä antaa koko kuvaukselle loistavan ja ikään kuin kirkastavan yleisvalaistuksen. Kirjoitustapa on hyvin toisellainen kuin muissa Kiven teoksissa: kauttaaltansa hieno, idealistinen, täynnä vienointa tuoksua ja itämaalaisista vertauksista uhkuva. Joskus vaan tavataan joku ainoa Nurmijärven raaoista puheenparsista, esim. kun Joas vaatii Aramia heitettäväksi ulos, niin "että koivet ryskää".

Kiven viimeisessä näytelmässä, Margaretassa, niinkuin jo on mainittu, ei ole juoni hänen oma keksimänsä. Esityksessä ilmaantuu kivulloista sentimentaalisuutta.

Kiven lyyrilliset runoelmat ovat milt'ei kaikki kertovaisia, Niissä on hienoja ajatuksia, syviä tunnelmia ja kauniita kuvauksia. Kuitenkin haittaa niitä runoilijan taipumus kuvata ylen laajasti. Mutta enimmän häiritsee niiden nauttimista peräti huolimaton runopuku. Riimistä Kivi joko ei ollenkaan pidä lukua taikka, kun joskus yrittää, käyttää sitä takaperoisesti. Esimerkkinä mainittakoon: Keinu, jossa kuitenkin riimin puutteen korvaa antiikkiseen tapaan vaihteleva runomitta, ja Metsämiehen laulu, joka on muuten miellyttävä, vaan siinä suhteessa vaillinainen, että viidestä värssyn säkeestä ainoasti ensimmäinen ja kolmas ovat loppusointuisia. Muun kankeuden lisäksi tulee armoton sanojen katkominen vanhan virsikirjan tapaan, jota tekijä vielä puolustaa sillä, että se muka oli myös tulevaisuuden suomea. Kiven Valituissa teoksissa on näitä runoja siitä syystä täytynyt, jos kohta suurimmalla varovaisuudella, kielen puolesta korjata, ett'ei niiden sisällinen kauneus kokonaan peittyisi muodollisten epämukaisuuksien alle.

Niin suuri kuin Kiven vaikutus on ollut kirjallisuutemme kehitykseen, ei hänellä kuitenkaan ole ollut suoranaisia seuraajia. Nykyinen realistinen kirjallisuutemme ei ole ottanut vaikutusta Kivestä, vaan ulkomaisista kirjailijoista. Kiven voisi sanoa edustavan tulevaisuuden realismia. Sillä vaikka hänkin peittelemättä kuvaa oloja ja ihmisiä semmoisenaan, näkyy kuitenkin kaikissa hänen teoksissaan, mutta etenkin Seitsemässä veljeksessä, ett'ei raakuus ja pahuus ole maailman periaate, vaan sivistys ja siveys.

Se realismi, joka nykyisin on vallalla, on kahta lajia. Toinen ei tahdo muuta kuin leikellä yhteiskunnan mätähaavoja fysioloogin tieteellisellä harrastuksella. Toinen, pohjoismainen realismi tahtoo käytännöllisen lääkärin tavoin paljastaa nämät haavat siinä tarkoituksessa, että ne parannettaisiin. Tämä jälkimmäinen suunta kirjallisuudessa on ajan hengen vaatima ja sillä on suuri, vaikka ainoasti ohimeneväinen tehtävä. Se on moraalisesti tärkeä, mutta ei ajan pitkään voi tyydyttää. Se on, näet, liiaksi yksipuolinen ja hylkää kaiken runouden, mikä sotii sen tarkoitusta vastaan. Se on toisessakin suhteessa yksipuolinen, nimittäin pessimistinen. Se tahtoo maalata maailman niin mustaksi, ett'ei siihen jää mitään muuta kuin mustaa. Näin se joutuu päinvastaiseen liiallisuuteen kuin tuo idealismi, joka kuvaa kaikki ruusunkarvaiseksi. Aleksis Kiven realismissa sitä vastoin on pahaa ja hyvää rinnakkain sekä niiden suhteen uskoa siveellisyyden voimaan ja sivistyksen voittoon.

9. Näytelmänkirjoittajia.

Aleksis Kiven aikalaisista ovat näytelmänkirjoittajina huomattavat Kaarlo Bergbomja Antti Tuokko sekä myöhemmistä[207] Evald Ferdinand Jahnsson ja Minna Canth.

Kaarlo Juhana Bergbom, hovioikeuden-assessorin poika, syntyi Viipurissa 2 p. Lokak. 1843. Tuli yliopistoon 1859, vihittiin filosofian maisteriksi 1864 ja tohtoriksi 1869. Nuorena jo lähetettynä kouluun Helsinkiin, jonne myöhemmin myös koko perhe muutti isän senaattoriksi nimityksen johdosta, ei hän silloin vielä perin ruotsalaisessa pääkaupungissamme voinut oppia suomenkieltä. Sitä varten kävi hän kaksi erää Saarijärvellä, viettäen siellä ensin ylioppilaana yhden kesän ja sitten sinä vuonna, jona maisteriksi vihittiin, koko vuoden. Täten hankki hän itselleen hyvän käytännöllisen taidon suomenkielessä, jota pian myös kirjallisuutemme hyväksi käytti. Hänen tohtoriväitöksensä Om det historiska dramat i Tyskland (historiallisesta draamasta Saksassa) ja hänen ensimmäinen suuri murhenäytelmänsä Pombal och jesuiterna (Pombal ja jesuiitat), joka esitettiin ruotsalaisessa teaatterissa 1865, vaan ei ole tullut painosta julkaistuksi, olivat vielä ruotsiksi kirjoitetut. Mutta v. 1866 perustettuaan yhdessä mainittuin samanmielisten promotsiooni-tovereinsa kanssa Kirjallisen Kuukauslehden, on hän yksin-omaan suomenkielin esiintynyt. Paitsi eteviä arvosteluita ja kirjallisia katsauksia, on hän tässä aikakauskirjassa julkaissut muutamia pienempiä novelleja: Julian 1867, Aarnihauta 1868, Sydämmiä ihmistelmeessä 1869, sekä syvästi liikuttavan kaksinäytöksisen murhenäytelmän Paola Moroni 1870.

Epäilemättä olisi Bergbom kirjallisuuttamme rikastuttanut vielä monin verroin useammalla teoksella, joll'ei hänen koko voimaansa ja kaikkea aikaansa olisi vaatinut toinen suuri isänmaallinen työ, nimittäin suomalaisen teaatterin perustaminen ja johtaminen.

Niinkuin on mainittu, astui suomenkieli ensi kerran näyttämölle v. 1847, jolloin Hannikaisen Silmänkääntäjä Kuopiossa kaupungin nuorten herrojen ja neitien toimesta näytettiin. Sitä samaa nähtiin sitten muuallakin joskus harvoin, seuraavina vuosina. Helsingissä ei yritetty suomenkielistä seuranäytelmää ennen kuin v. 1858. Täällä panivat yrityksen alkuun ylioppilaat, jotka yhteen aikaan olivat muodostaneet oikean "draamallisen yhtiön" sekä ruotsalaisten että suomalaisten kappaleiden näyttelemistä varten. Myöhemmin jatkoi näitä yrityksiä "Suomalainen seura", joka muun muassa rohkeni v. 1865 murhenäytelmäänkin, Schiller'in Syyn sovitukseen, ryhtyä. Siihen aikaan perustettiin tohtori Oskar Toppelius'en johdolla Helsingissä teaatterikoulu, jossa kasvatettavain näyttelijäin piti esitellä niin hyvin suomen- kuin ruotsinkielisiäkin näytelmiä. Muutamien vuosien kuluttua kuitenkin tämä hanke raukesi ilman sanottavia seurauksia. Paremmin menestyi sitä vastoin pyrintö saada näytelmäkirjallisuutta aikaan suomenkielellä. Osaksi Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran, osaksi yksityisten toimesta ilmestyi 1860 luvun alkupuoliskolla koko joukko näytelmäsuomennoksia, joista useimmat ovat edellä mainitut, ja niinkuin jo tiedämme ilmaantuivat tällä vuosikymmenellä melkein kaikki Aleksis Kiven alkuperäiset näytelmät, jotka ikäänkuin ennakoitsevat suomalaista teaatteria.[208]

Tämmöinen oli suomalaisen draamallisen taiteen laita, kun Bergbom asiaan käsiksi ryhtyi. Seuranäytelmillä oli totutettu yleisöä teaatterissa suomeakin kuulemaan; näytelmäkirjallisuuden alkuunpanemisella oli vastaiselle suomalaiselle teaatterille käyttövaroja valmistettu. Mutta kumpikaan keino ei vielä voinut luoda suomalaista teaatteria toivosta todellisuuteen. Siihen tarvittiin varsinaisia näyttelijöitä, todellisia taideniekkoja. Sen käsitti jokainen suomalaisen teaatterin harrastaja, mutta yksin Bergbom uskalsi semmoisia siihen hankkia.

Hänen onnistui saada Helsingin ruotsalaisen teaatterin etevin naisnäyttelijä mieltymään ja innostumaan tähän tuumaan. Rouva Hedvig Charlotta Raa,[209] — ikuisesti pysyvä Suomen kansan kiitollisessa muistossa — teki mahdottomat mahdolliseksi: hän, Ruotsinmaalla syntynyt, oppi meidän kielemme, jota moni omassa maassa sanoi mahdottomaksi oppia, ja 10 p. Toukok. 1869 näyteltiin Kiven Lea ihastuneelle yleisölle.

Seuraavinakin vuosina jatkoi Bergbom näitä kokeitansa joka talvi. Kuinka väsymätöntä intoa, kuinka järkähtämätöntä lujuutta ne vaativat, kun ei ollut ainoasti tuhansia luonnollisia vaikeuksia, vaan vielä kaikellaisia kansallisuutemme asian vihollisten juonia voitettavana, sitä on nykyisen sukupolven vaikea mielessään kuvaillakaan. Ja kuitenkin, mitä oli oikeastaan näillä ponnistuksilla, näillä vaivoilla aikaan saatu? Ainoasti se, että Helsingissä jonkun kerran vuodessa sai ihaella todellista draamallista taidetta suomenkielellä. Mutta milloin ja kuinka kauan edelleen sitä saataisiin nauttia, oli perin epätietoista, vallan sattumuksen nojassa. Eikä ollut draamallinen nautinto vielä oikein täydellinen, sillä sivuhenkilöin puolesta olivat ja pysyivät nämätkin yritykset ainoasti seuranäytelminä. Viimeinen askel oli vielä astumatta, suomalainen teaatteri täyteen elämään ilmestymättä.

Uskalsipa Bergbom vihdoin tuoda esiin sen rohkean ehdoituksen, että varsinainen suomalainen näyttelijäjoukko perustettaisiin. 22 p. Toukok. 1872 yhtyi joukko suomalaisen teaatterin harrastajia, niissä myös paljon edusmiehiä par'-aikaa koossa olevilta valtiopäiviltä, asiasta keskustelemaan. Taiteellisesti tyydyttävän suomenkielisen näyttämön mahdollisuuteen tällä hetkellä lienee juuri harva läsnäolevista itsepäällään uskonut aivan lujasti. Mutta Bergbom'iin kaikki luottivat, ja koska hän asian mahdolliseksi uskoi, niin uskoivat kaikki muutkin hänen uskoonsa, ja melkoinen takaussumma suomalaiselle teaatterille kirjoitettiin kokoon. Vielä samana vuonna 13 päivänä Lokakuuta alkoi tämä kansallinen taidelaitos toimensa Porissa, ja on siitä alkain edistynyt yli kaikkien, tahtoisinpa sanoa, yli alkuunpanijankin toiveiden. Mutta meillä ei olekaan toista kansallista laitosta, joka olisi saanut siinä määrin taitoa, intoa ja rakkautta osakseen, kuin suomalainen teaatteri johtajaltaan Kaarlo Bergbom'ilta[210] ynnä hänen sisareltaan Emilie Bergbom'ilta, joka on hänen uskollinen auttajansa kaiken aikaa ollut.

Antti Törneroos eli Tuokko, talollisen poika, syntyi 3 p. Maalisk. 1835 Iitin pitäjässä. Tuokko, jota hän kirjailijanimenään piti, oli suvun alkuperäinen nimi, vaikka Hämeen tavan mukaan pois käytännöstä jäänyt. Ensimmäinen tietty esi-isä Tuokon Antti oli viime vuosisadalla tullut Mäntyharjusta Iittiin ja tuonut mukanaan kanteleen, jota talossa kauan aikaa muistona ukosta tallennettiin. Nuori Antti sai ruotsalaisen nimensä Loviisan kouluun tullessaan. Ylioppilaaksi hän pääsi 1858 ja maisteriksi 1864. Samana vuonna tuli hän opettajaksi juuri silloin perustettuun Helsingin ala-alkeiskoulun suomalaiseen osastoon. Kun tämä v. 1871 jälleen lakkautettiin, asettui Tuokko Vihdin pitäjään ja toimi yksin-omaan kirjallisella alalla. Vv. 1878-82 hän oli Jyväskylässä Päijänne-lehden toimittajana. Viimeiset ajat hän asui vuoroin maaseudulla, vuoroin Helsingissä, jossa kuoli 8 p. Helmik. 1896.

Tuokon pääteos on Saul, murhenäytelmän mukainen runoelma viidessä näytöksessä, joka ilmestyi v. 1868. Sen ohella on hän julkaissut joukon lyyrillisiä runoja, joista mainittakoon Birger Jarl'in linna. Ne ovat kaikki hajallansa kalenterissa Mansikoita ja Mustikoita, Maiden ja Merien takaa lehdessä, Suomettaressa, hämäläis-osakunnan albumeissa j.n.e. Näissä samoissa on myös sangen suuri joukko suomennoksia vieraskielisestä lyyrillisestä runoudesta; niin-ikään Annikan viidennessä osassa 1872, jossa paitsi Franzén'in Selma-lauluja y.m. on Runeberg'in Hauta Perhossa ja Tegnér'in Aksel. Vielä on mainittava, että Tuokko on ollut etevimpiä osan-ottajia Vänrikki Stoolin tarinain suomennostyössä. Kokonaan kirjallisuuden palvelukseen antauduttuaan on hän suomalaista teaatteria varten suomentanut paljon näytelmiä sekä ooperanlibrettoja, joista jälkimmäiset enimmäksi osaksi ovat painetut, niinkuin myös Runeberg'in perhenäytelmä En voi 1880. Julkaisematta sitä vastoin ovat vielä kaikki muut näytelmäsuomennokset, joista mainittakoon: Schiller'in Maria Stuart ja Wallenstein sekä Topelius'en Regina von Emmeritz.[211] V. 1859 Tuokko kävi Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran antamalla apurahalla Länsi-Inkerissä runoja keräämässä, josta matkasta kirjoitti kertomuksen Suomi-kirjaan 1860.

Saul näytelmän aine, lausuu Fr. Cygnaeus[212] laveassa ja seikkaperäisessä arvostelussaan, on hyvin valittu, koska se, paitsi että on syvästi traagillinen, on tuttu koko Suomen kansalle. Toiselta puolen on tapaus tarpeeksi kaukana meistä sekä ajan että paikan suhteen, joten mielikuvituksella on valta sitä jossakin määrin vapaasti esitellä, todellisuuden vaatimuksineen heti päälle tunkeumatta. — Tuokolla vaan valitettavasti ei ollut ollenkaan draamallisuuteen taipumusta runoilijaluonteessaan. Siitä syystä hän ei ole osannut antaa tälle näytelmälleen lyhyyttä ja ytimekkäisyyttä, joka olisi pannut siihen voimaa ja pitänyt sen koossa. Äärettömän pitkät ja ikävystyttävät ovat siinä monoloogit, erittäin Doeg'in, ja dialoogit eli vuoropuhelut ovat monesti vaan useain yksinpuheitten jaksona. Lisäksi ovat henkilöjen luonteet heikosti ja epäselvästi kuvatut. Saul on väliin julma, väliin jalo; eikä hänellä ole sitä sankarisuuruutta, joka nämät molemmat vastakkaiset ominaisuudet yhdistäisi kokonaisluonteeksi. Tuntuu aivan siltä, kuin runoilija olisi pelännyt hänen joutuvan liian syylliseksi ja sen vuoksi antanut hänen toimintansa kokonaan riippua Doeg'in neuvoista. Ei edes Doeg ole luonnistunut, hän on yksin-omaan ilkeä. Onnistuneita ovat tässä näytelmässä ainoasti lyyrilliset kohdat. Viehättävästi on kuvattuna David'in ja Mikal'in rakkaus, samoin David'in ja Jonathan'in ystävyys. Tässäkin, niinkuin kaikissa Tuokon runoelmissa, on erinomaisen kaunis, runollinen ja sujuva kieli sekä hyvin täydellinen riimi. Ainoasti lauserakennusta vastaan sopii muistuttaa, että se on toisinaan vähän hämärä.

Evald Ferdinand Jahnsson, laivurin poika, syntyi Kivimaan kappelissa 22 p. Syysk. 1844. Käytyään koulua Turussa tuli ylioppilaaksi 1864 ja maisteriksi 1869. Suoritti jumaluus-opillisen tutkinnon 1885. Eli väliaikaisena koulun-opettajana ja pappina eri paikoissa, viimeksi vuodesta 1887 vakinaisena kolleegana Turussa, jossa kuoli 7 p. Syysk. 1895.

Jahnsson on kirjoittanut kaunokirjallisia teoksia, sekä ruotsiksi: Korpens berättelser (Korpin kertomuksia), 3 vihkoa, 1873-81, historiallisen novellin Rådmannens dotter 1878; että suomenkielellä, jolla hän julkaisi ensimmäisen kertomuksensa Herra Niilo 1870; sitten näytelmät Lalli 1873, Bartholdus Simonis 1881, Raatimiehen tytär 1882 ja viimein romaanit Hatanpään Heikki ja hänen morsiamensa, kertomus Tuomas piispan ajoilta ynnä Muuan suomalainen soturi Kristiina kuningattaren aikakaudelta, molemmat 1884. Hänen kirjailijatoimensa on siitä merkillinen, että hän on valinnut aineensa oman maamme historiasta. Jossain määrin on hän myös osannut saada kuvauksiinsa tarpeellista ajan ja paikan väritystä, ainakin mitä ulkonaisiin seikkoihin tulee. Näytelmissä on dialoogi vilkas ja moni kohta hyvin keksitty, esim. se että Lallin vaimo on kristitty; samoin Lallin viipyminen kuolevan vaimonsa luona viimeisen taistelun kestäessä, jonka vuoksi häntä luullaan petturiksi ja Suomalaiset pakenevat. Toisia luonnottomia kohtia kuitenkin löytyy; niitä on esim. Kertun kuolema tarkoituksetta ulos ovesta viskatun miekan kautta. Mutta luonteet eivät ole kyllin selvästi ja eheästi kuvatut, ne usein ikään kuin heiluvat sinne tänne. Lalli esiintyy vuorotellen urhoollisena ja heikkona, voimallisena ja velttona, jalona ja julmana.[213] — Bartholdus'essa ja Annassa samoin vaihtelee rakkaus ja viha monta kertaa, eikä ilmaudu, että olisi edellisestä tunnelmasta seuraavalla kerralla mitään jäljellä. Toimintakin on hajanaista; se ei johdu henkilöitten luonteesta, vaan seuraavat tapaukset toisiansa usein hyvin satunnaisesti. Ei yksikään hänen näytelmistänsä ole oikein menestynyt näyttämöllä, paraiten kuitenkin Bartholdus Simonis. Myös hänen romaaneissaan voi huomata samat ansiot ja virheet. Kekseliäisyyttä tapausten sovittamisessa häneltä ei puutu, ja kertomustapa on hänellä sujuva. Mutta luonteet ovat aivan yleisin piirtein kuvattuja, niissä ei ole mitään yksilöllistä omituisuutta. Tapauksissa taas on paljon luonnotonta, tekemällä tehtyä.

Minna Canth, omaa sukua Johnsson, syntyi Tampereella 19 p. Maalisk. 1844. Isä oli silloin työmiehenä pumpulitehtaassa, mutta siirtyi sitten kauppiaaksi Kuopioon, jossa tytär kävi läpi ruotsalaisen tyttökoulun. V. 1863 tuli Minna Johnsson ensimmäisten oppilaiksi pyrkijäin joukossa Jyväskylän seminaariin. Siellä hän v. 1865 meni naimisiin seminaarinlehtorin Juhana Ferdinand Canth'in kanssa. V. 1879 kuoli mies ja jätti jälkeensä seitsemän ala-ikäistä lasta, joiden toimeentuloa turvatakseen rouva Canth seuraavana vuonna muutti Kuopioon, ruvetakseen kauppaliikettä pitämään. Täällä hän kuoli 12 p. Toukok. 1897.

Miehensä eläissä jo oli hän osoittanut kirjallista harrastusta. Lehtori Canth'in toimittaessa Keski-Suomea 1874-75 ja Päijännettä 1878 oli puolisonsa hänellä tässä työssä avullisena. Rouva kirjoitti Päijänne-lehteen muun muassa muutamia pieniä jutelmia kansan-elämästä, joista kolme painettiin uudestaan kokoelmaan Novelleja ja kertomuksia 1878. Ne eivät vielä herättäneet minkäänlaista huomiota, vaikka yksi niistä Ensimmäiset markkinat, oli hyvinkin onnistunut. Yleisemmin huomatuksi ja tunnetuksi tuli Minna Canth vasta Murtovarkaus nimisen näytelmänsä kautta, joka Suomalaisen Kirjallisuuden Seuralta sai Kristiinan kauppiaan Vilhelm Parmasen lahjoittaman palkinnon 1881 ja ilmestyi painosta 1883. Tämän jälkeen on hän julkaissut näytelmät Roinilan talossa (Suomalaisen teaatterin palkitsema 1883) ja Työmiehen vaimo 1885.[214]

Molemmat ensiksi mainitut näytelmät liikkuvat, samoin kuin Aleksis Kiven Nummisuutarit ja Kihlaus, kansan-elämän pohjalla, Kuitenkin on heidän välillänsä suuri erilaisuus huomattava. Minna Canth'illa on enemmän kirjallista sivistystä, hän on myös epäilemättä saanut enemmän tutustua teaatterin vaatimuksiin. Juoni on hänellä kekseliäämmin sommiteltu ja mutkikkaammin kokoonpantu. Toiminta on nopeammin edistyvä ja dialoogi vilkkaampi; ei ole liikanaisia välitapauksia, eivätkä puheet ole pitkäveteisiä. Kiven näytelmissä tavattavat eepilliset ainekset eivät siis tässä ole haitaksi. Mutta toiselta puolen kaipaa Kiven henkilöjen täyttä, kaikenpuolista reaalisuutta ja elävyyttä. Minna Canthin näytelmät eivät näet ole, niinkuin Kiven, etupäässä luonteenkuvauksia, vaan on niissä juoni pääasiana. Yhtä hyvin on myös Minna Canth edes muutamia luonteita erinomaisen mestarillisesti kuvannut. Murtovarkaudessa on Hoppulainen iloisen ja hyväntahtoisen, mutta heikon, huomispäivästä huolimattoman velikullan kuva, täydesti savolainen tyyppi, leikkipuheineen, sananlaskuineen ja runoineen. Hän ei tosityöhön kykene:

Milloin laiska työn tekee? Talvella ei tarkene, kesällä ei kerkiä, syksyllä on suuret tuulet, keväällä vettä paljon.

Kuitenkaan ei hänelle voi olla hymyilemättä, ei häneen voi olla mieltymättä. — Roinilan talossa on Sillankorvan Anna oikea juoruakan perikuva, joka hirveästi hätiköi päästäksensä kertomaan ja tekee kaikki siinä toivossa, että saisi kupillisen kahvia tai viinaryypyn palkaksensa. Hyvin kuvattu on myös jumalinen, tämän maailman menoon tyytymätön Leena. — Muissakin henkilöissä löytää usein sattuvia piirteitä, semmoisia ovat noita Murtovarkaudessa sekä Roinilan talossa pohjalainen Mauno ja leikkisä Elli. Mutta monesti myös tapaa talonpojille aivan sopimatonta sentimentaalisuutta, joka lisäksi vielä pilaa luonteenkuvausta: Murtovarkaudessa Helenan ja Niilon, Roinilan talossa Annan. Jälkimmäisessä on Olli liian yksipuolisesti paha,

Juoni Murtovarkaudessa on ylimalkain taitavasti keksitty. Vanhat isännät päättävät lastensa, Niilon ja Loviisan, naimisesta. Loviisa on siihen hyvinkin taipuvainen, eikä Niilokaan heikkoudessaan pane vastaan. Kohtaus lapsuutensa ystävän Helenan kanssa, joka on palannut kaupungista monivuotisen palveluksen jälkeen, tekee kuitenkin Niilolle asian aivan mahdottomaksi. Loukkaantunut Loviisa kääntyy noidan puoleen. Tämä toimittaa murtovarkauden ja jättää Helenan huivin, jonka on hänen kodistaan salaa vienyt, varkauspaikalle. Helena, joka vähäistä ennen on sitonut saman huivin isänsä haavoittuneen käden ympäri, tämän lähtiessä ulos yöllä noidan viinankeitosta huolta pitämään, luulee sen tähden isäänsä varkauteen syypääksi ja ottaa rikoksen päälleen, kun häntä siitä syytetään. Noita koettaa vielä enemmän hyötyä rahat takaisin toimittamalla, mutta Hoppulainen sattuu näkemään, kun hän ne sitä varten kätkee, ja tekee hänelle kepposen, joka saattaa hänet vahingossa itse ilmaisemaan tekonsa. Sivutapauksista, jotka näytelmän kehitykselle ovat tärkeitä, mainittakoon pojan parantaminen lehmän asemesta toisessa näytöksessä, joka erehdys noidassa kypsyttää päätöksen ryhtyä johonkin erinomaiseen tekoon maineensa ylläpitämiseksi. Milt'ei tarpeeton sitä vastoin on koko neljäs näytös, niinkuin eräs arvostelija[215] on huomauttanut. Muutamia mahdottomiakin tapauksia löytyy tässä näytelmässä: ainoasti puoli tuntia varkauden jälkeen jo tuodaan vanginkuljettaja Helenaa kiinni ottamaan; Helena vankikammiossaan aukaisee ikkunan ja puhelee sen kautta Hoppulaisen kanssa; Niilo pääsee Helenan luokse vankihuoneesen; tuskin on asia ilmi tullut, niin Helena jo on irti. Luonnoton on myös noidan pöydällä musta kirja.

Roinilan talossa syttyy satunnainen riita talon tyttären Annan ja renkimiehen Maunon välillä, joka molemminpuolisen ylpeyden kautta kiihtyy, niin että vihassa eroavat toisistansa. Olli, joka on hankkinut itselleen talon salaamalla nuoren tytön hyväksi tehdyn testamentin ja suostuttanut Roinilan isännän lupaamaan hänelle tyttärensä, saa aikaan, että Mauno tulee talosta pois ajetuksi. Talon poika Eero, joka on Maunon ystävä, juoksee hänen perässään, pyytääkseen häntä palaamaan. Kiihdyksissään on Mauno juonut päihinsä ja joutunut tappeluun, jonka Olli on pannut toimeen. Eeroa, joka on ollut muassa, ei kuulu useaan päivään takaisin. Olli tuo Sannan, joka kertoo kosken sillalla kuulemansa sanat ja näyttää rannalta löytämänsä Eeron lakin. Tämän johdosta ajetaan Maunoa takaa ja otetaan hänet viimein kiinni. Itse hän luulee tappelusta syytteesen joutuneensa, muut kuvittelevat murhasta olevan kysymyksen. Kaikki selviää, kun Eero tulee elävänä kotiin ja tuo vielä kaivatun testamentin mukanaan, jonka olemassa olosta oli saanut tietoa juuri mainitun tappelun aikana.

Sekä Murtovarkaudessa että Roinilan talossa vilisee kansan sukkeluuksia, pistopuheita ja sananparsia, joita on hyvin osattu sekaan panna. Ne ovat yhtä sattuvia kuin Kiven näytelmissä, mutta hienompia, joka on osaksi tekijän, osaksi myös kuvattavan Savon kansan ansioksi luettava.

Työmiehen vaimossa on Minna Canth astunut jättiläisaskelen eteenpäin. Aine on siinä paljoa suuremmoisempi, taistelu syvemmin traagillinen. Se kuuluu ennen mainittuun pohjoismaiseen realistiseen suuntaan, joka tarkoittaa aikakauden heikkouksien ja vikojen parannusta. Tämmöinen tarkoituskappale saattaa olla ikävä ja, vaikka hetkeksi mieltä kiinnittäisi, pian vanheta, mutta semmoisestakin voi oikea nero luoda mestariteoksen. Kerrassaan mahtava, masentava on tämän kappaleen vaikutus näyteltäissä. Arvostelijat ovat tosin väittäneet, ett'eivät eri kohtaukset siinä ole sidotut yhteen samalla välttämättömällä syyn ja seurauksen täytymyksellä kuin esim. Ibsenin draamoissa, mutta kyllä ne seuraavat kuitenkin johdonmukaisesti ja luontevasti toisiansa. Toiminta on ylimalkain hyvin järjestetty. Kohta ensimmäisessä näytöksessä astuu esiin sulhasen kevytmielisyys ja halpamaisuus; selvästi tulevat näkyviin paheen siemenet, joista ei voi koitua muuta kuin pahoja hedelmiä. Toisen ja seuraavain näytösten aikana ne ilmaantuvat aina voimakkaammassa muodossa; vaikutus ja jännitys yhä kiihtyvät, siksi kuin viimeisen leiväntoivon vienti miehen kautta ynnä siitä seuraava epäluulo ja uhka herrasväen puolelta tekevät onnettoman Johannan mielipuoleksi ja tuottavat hänelle kuoleman. Useissa paikoin on pikkuseikoilla erinomaisesti enennetty vaikutusta, esim. morsiamen uloshuutamisella ja hurraamisella juuri tuskan hetkenä; niin myös Topon humalaisilla renkutuksilla samassa kuin Johanna tulee hulluksi.

Kuvaus on yhtä voimallinen, kuin valitettavasti tosi. Naisen sortuminen tapahtuu osaksi puutteellisten lakien, osaksi väärien tapojen ja kansankäsitteiden vaikutuksesta, joihin hän itse ottaa osaa. Miehen ja naisen siveellisyydestä vallitsevat eri käsitteet ovat elävästi esitetyt. Riston selittäessä luvalliseksi huviksi narrata tyttöjä —jotka syyttäkööt itseänsä, jos heidän hullusti käy — muut tytöt vaan nauravat. Syystä kuitenkin on työväen elämässä viina suuremman sijan saanut. Mies ottaa vaimonsa säästöt ja juo ne suuhunsa, vieläpä anastaa tilatun kankaankin. Jumalinen Leena Kaisa kyllä ei hyväksy Riston juoppoutta, mutta arvelee Johannan olevan siihen syypään. Samoin häissä ei kukaan moiti Ristoa, mutta kun Johanna tahtoo purkaa, käyvät kaikki hänen kimppuunsa. Muutamia luonnottomuuksia tässäkin näytelmässä tapaa: Johanna menee heti tainnoksiin saatuansa selville sulhasensa petoksen toista vastaan; Risto on kohta valmis kosimaan toista, vaikka vaimon ruumis on vielä talossa; luonnoton on myös kosto revolverilla.

Luonteen kuvauksista on Johannan erittäin onnistunut. Hän on lempeä ja alttiiksiantava, mutta samalla heikko luonne. Hänen syyllisyytensä on siinä, että viehättyy menemään uljaalle ja reippaalle Ristolle, vaikka ei voi olla aivan tietämättä tämän taipumuksesta kevytmielisyyteen. Juoppo ei Risto kuitenkaan ennestään taida olla, siksi tulee hän vasta sitten, kun saa niin paljon Johannan säästämiä rahoja käsiinsä. —Homsantuu, mustalais-tyttö, on tulinen ja tarmokas luonteeltansa. Hänessä, joka on sortoon ja ylenkatseesen tottunut, ei petos tee masentavaa vaikutusta, se häntä ainoasti kiihoittaa; mutta lopulta se vie hänetkin turmioon. Mestarillista on näiden molempain naisluonteiden asettaminen vierekkäin; Homsantuussa on vaan liikanainen hellyys Ristoa kohtaan. — Risto ei oikeastaan ole paha luonteeltaan, vaikka kevytmielinen ja itsekäs. Mutta viinanhimo ja väärään tapaan perustuva usko, että hänellä on oikeus ottaa vaimoltansa kaikki, tekee hänestä hirmuvaltiaan. Kuitenkin on hän melkein liian kurjaksi tehty. — Toppo on täydellinen ajattelemattoman juopottelijan tyyppi. Hän ei kykene auttamaan edes silloin, kun Johanna tulee mielenvikaan. Yleensä tuntuu tässä siltä, kuin Minna Canth'in olisi vaikea miehissä uskoa ja löytää mitään hyvää.

10. Novellin- ja romaaninkirjoittajia. Loppukatsahdus.

Aleksis Kiven aikalaisista ovat alkuperäisten kertomusten kirjoittajina esiintyneet Kaarle Jaakko Gummerus ja Theodolinda Hahnsson, joille Pietari Hannikaisen rinnalla tulee tienraivaajain kunnia erittäin novellikirjallisuutemme alalla.

Kaarle Jaakko Gummerus on syntynyt 13 p. Huhtik. 1840 Kokkolassa, jossa isä oli pappina. Tuli ylioppilaaksi 1861 ja maisteriksi 1869. Pääsi suomen ja ruotsin lehtoriksi Jyväskylän alkeis-opistoon 1875. On nimimerkillä —l—b—s kirjoittanut sangen suuren joukon novelleja, jotka ovat julkaistuina Suomettaressa 1862-66, kuvalehdessä Maiden ja Merien takaa, Uuden Suomettaren alku-vuosikerroissa sekä myöhemmin hänen omissa toimittamissaan sanomalehdissä. Erikseen ovat painetut seuraavat kertomukset: Veljekset 1862, Rahvaan tytär, miljoonain hallitsia 1868, Ylhäiset ja alhaiset romaani 1870, Peritäänkö vihakin? 1877; useampia on myös tullut ilmi yhteisellä nimellä Alkuperäisiä suomalaisia Uuteloita, 3 nidosta, 1863-73. Suomentanut on Gummerus, paitsi muuta, pari tanskalaisen Holberg'in näytelmää Jeppe Niilonpoika ja Don Ranudo di Colibrados eli Köyhyys ja Ylpeys Näytelmistöä varten 1863 ja 1867. Vielä suurempi merkitys kuin alkuperäisen kertomakirjallisuutemme alalla on hänellä ollut opettavaisten rahvaanlehtien toimittajana. Jo nuorena ylioppilaana oli hän yhdessä August Hagman'in kanssa v. 1863 pannut alkuun Luonnotar nimisen kuukauslehden, joka ei kuitenkaan vuotta kauemmin elänyt. Kymmenen vuotta myöhemmin 1873 ryhtyi hän yksinään toimittamaan Kyläkirjastoa, parina ensimmäisenä vuonna Helsingissä ja sitten Jyväskylässä. Sen yhteydessä on hän vuodesta 1878 julkaissut Kyläkirjaston Kuvalehteä sekä vuodesta 1881 tämän lisänä vielä Lasten Kuvalehteä.

Gummerus'esta lausuu muudan arvostelija Kirjallisessa Kuukauslehdessä:[216] "Hän osaa kertoella sujuvasti ja taitavasti, hän keksii pian vaihtelevaisia juonia, hän taitaa yhtä hyvin esitellä huvittavia kuin liikuttavia tapauksia. Kuitenkin eräs huolettomuus ja pintapuolisuus estää näitä avuja lukijaan täydellisesti vaikuttamasta. Usein, kun mielihyvällä seuraamme jotain jännittävää seikkaa, tämä yht'äkkiä katkaistaan jokapäiväisimmällä käänteellä, ja usein, kun jonkun päähenkilön mieliluonne lupaa meille viehättävän kehityksen, hän yht'-äkkiä muuttuu tavallisimmaksi romanisankariksi. Kuitenkaan emme saa vähäpätöisiksi arvostella semmoisia kansantajuisia romanikirjailijoita, kuin —l—b—s on, vaikka kenties heidän ansionsa runollisuuden korkeampien vaatimusten mukaan ei liene erittäin huomattava. He tarjoovat jokapäiväistä kirjallista leipää suurelle ihmisluokalle, joka tuskin, paitsi virsikirjaansa, lukee muita kirjoja kuin romaneja, ja vaikuttavat siis mahtavasti yleisön sivistykseen sekä siveyden että runollisuuden puolesta".

Sofia Theodolinda Hahnsson, kappalaisen tytär, omaa sukua Liman, syntyi 1 p. Helmik. 1838 Kiikan kappelissa Tyrvään pitäjää. Muutti v. 1848 Pälkäneelle, jonne isä oli tullut kirkkoherraksi. Sieltä hän v. 1864 meni naimisiin maisteri Juhana Adrian Hahnsson'in kanssa. Kokkolasta, missä hänen miehensä oli suomenkielen kolleegana, siirtyivät he v. 1871 Hämeenlinnaan.[217] Theodolinda Hahnsson on ollut uuttera kirjailija. Hän on kirjoittanut novellit: Haapakallio 1869, Kaksoisveljekset 1870, Kuuselan kukka 1872, Muistoja Naantalista 1874 ja Mäkelän Liisu 1880 sekä näytelmät: Ainoa hetki 1873, Savon jääkäri ja Viinantehtailija, molemmat 1877. Myös on hän toimittanut vihkon Pikku kertoelmia 1878, enimmäkseen mukaelmia ynnä kokoelman entisiä julkaisujaan nimellä Kotikuusen kuiskeina 1884.[218]

Theodolinda Hahnsson'in teoksissa on ansiona sujuva kieli, soma ja miellyttävä esitystapa, lämmin ja teeskentelemätön tunne sekä puhdas isänmaallinen ja siveellinen henki. Siitä syystä ne ovatkin olleet hyvin suosittuja, niin että useammista on jo ilmestynyt toinen painos. Yhtähyvin ei niillä suurempaa taiteellista arvoa ole. Henkilöjen luonteet ovat kovin ihanteellisia; niitä on koetettu kuvata niin herttaisen suloisiksi ideaali-ihmisiksi, että niitä on vaikea toisistansa eroittaa. Satunnaiset kohdat vaikuttavat myös liian paljon tapausten kehkiämiseen. Enimmän tuntuvat nämät puutteet tietysti näytelmissä.

Täyteen taiteellisuuteen pääsi novellikirjallisuutemme, joka enemmän kuin mikään muu kirjallinen ala on riippuvainen jokapäiväisen puhekielen kehityksestä, vasta sitten kohoomaan, kun suomenkielisissä oppikouluissa kasvatettu uusi polvi valmistui sitä viljelemään. Eikä kirjailijanimien Samuli S(uomalaise)n, Juho Reijosen, Juhani Ahon ja Teuvo Pakkalan lukijakuntana ole enää ainoastaan oppimaton suomalainen rahvas tai harvalukuinen suomalaisuuden harrastajain joukko, vaan taajat suomenkielisten sivistyneitten ja sivistyvien rivit, niin voipa sanoa koko Suomen kirjallinen yleisö, sillä ruotsinkielisellekin nämät nimet sekä alkuteosten että käännösten kautta ovat hyvin tunnetuiksi tulleet.

Kaarlo Kustaa Samuli Suomalainen, juvelisepän poika, syntyi Pietarissa 8 p. Helmik. 1850. Suomalaisen seurakunnan koulun läpikäytyänsä lähetettiin hänet koulunjohtajan Kaarlo Slöör'in toimesta, joka pojan hyvät lahjat huomasi, Jyväskylän suomalaiseen alkeis-opistoon. Ylioppilaaksi tuli hän v. 1868, maisteriksi 1873 ja määrättiin matematiikan lehtoriksi uuteen Kymölän seminaariin 1880.

Suomalainen on ollut erittäin ahkera ja tuottelias kirjailija. Alkuperäisiä on seuraavat teokset: Novelleja kaksi sarjaa 1876 ja 1885; lasten kirjat Lauri ja Aina 1875, Pikku joululahja (yhdessä Suonion kanssa) 1878 ja Lapsuuden ajoilta 1881; molemmat ensimmäiset vihkot Venäjää Kansanvalistus-seuran toimittamissa Maantieteellisissä kuvaelmissa 1878. Lukuisista suomennoksista, joissa harva vetää vertoja Suomalaiselle, mainittakoon: Vernen Matkustus maan ympäri 80:ssä päivässä ja Sandeaun Lokkiluoto 1874, Hevésyn Räätälinkisälli Andreas Jelkyn merkilliset elämänvaiheet neljässä maailman-osassa 1875, Auerbach'in Avojalka 1876, Pushkin'in Kapteenin tytär 1876, Gogol'in Taras Bulba 1878 ja Kuolleet sielut 1882, Topelius'en Nuoruuden unelmia 1879, Turgenjev'in Metsämiehen muistelmia 1881 ynnä Kuningas Lear arolla 1886. Vielä on Suomalainen ollut osallisena Vänrikki Stoolin tarinain suomentamisessa, julkaissut Suomalaisia oikeakielisyys-keskusteluja ajan ratoksi suomenkieltä suosiville Suomen naisille kaksi vihkoa 1885-86, toimittanut kaikellaisia luonnontieteellisiä ja käytännöllisiä kirjoja suomeksi sekä perustanut Sortavalassa oman lehden, nimellä Laatokka, v. 1882, itse toimittaen sitä vuoteen 1884.

Suomalaisen ensimmäiset Novellit ovat enemmän kaikua luetuista ulkomaisista kirjoista kuin alkuperäisiä sanan täydessä merkityksessä. Ne ovat näppärästi keksittyjä ja sukkelasti kokoonpantuja sekä sujuvasti esitettyjä, mutta ovat tekemällä tehtyjä, eivätkä siitä syystä tunnu luonnollisilta. Poikkeuksena on kuitenkin syvätunteinen Halla-aamu niminen kertomus, joka perustuu kertojan omaan elämänkokemukseen. —Jälkimmäisessä novellisarjassa on suuri edistys huomattava. Siinä on todellisia kuvauksia elämästä, joita on esitetty joko leikillisessä muodossa, esim. Kalalta, taikka liikuttavalla tavalla, esim. Piispan Ellu. Tässä viimeksimainitussa on hiihtoretki suden jäljissä erinomaisen taitavasti kuvattu. Siinä myös ilmenee Suomalaisen kristillinen käsityskanta, että pahankin Jumala voi kääntää hyväksi.

Juho Reijonen, maakauppiaan poika, syntyi Nurmeksessa 27 p. Huhtik. 1855. Tuli ylioppilaaksi Kuopion suomalaisesta lyseestä 1872 ja vihittiin papiksi 1881. Pääsi kappalaiseksi Virolahdelle 1890. Julkaisi ensimmäiset kertomuksensa Koitar-albumissa 1880. Erikseen on ilmestynyt Vaihdokas, kuvaus vanhan kansan elämästä, 1884[219] sekä Kertoelmia, kolmessa vihkossa, 1884-85.[220] Näissä hänen pienissä kertomuksissaan ilmaantuu hieno, runollinen tunne.

Juhani Aho, kappalaisen poika, oikealta nimeltänsä Brofeldt, syntyi Lapinlahdella 11 p. Syysk. 1861 ja tuli ylioppilaaksi 1880 Kuopion suomenkielisestä lyseestä. Hänen ensimmäinen julkaisunsa oli Sipolan Aapon kosioretki, Helppohintaisessa novelli- ja romanijaksossa 1883 (samana vuonna ollut Uudessa Suomettaressa). Seuraavat kertomukset: Siihen aikaan kun isä lampun osti ja Kello, ilmestyivät Kansanvalistus-seuran kalentereissa 1884-85. Itsenäisinä teoksina tulivat v. 1884 vielä painosta Rautatie, Kievarin pihalla ynnä Muudan markkinamies sekä v. 1885 Papin tytär.[221]

Juhani Aho kuuluu niihin nykyajan realistisiin kirjailijoihin, jotka tahtovat niin perin tyystin ja tarkkaan kuvata todellisuutta, niinkuin se maailmassa on ja ilmautuu, kaikkine pienine haaroineen ja vielä pienempine haarukoineen. Tällä kertomistavalla on suuret vaaransa jos etunsakin. Se vetää tapausten ja henkilön kuvaukset olemattomasta pilvimaailmasta alas tähän todelliseen, joka, jos kohta monta kertaa matoinen, kuitenkin monta vertaa enemmän vetää puoleensa myötätuntoisuutemme, koska se on omanäkemämme, omakokemamme. Kaikki siinä tuntuu meistä niin tutulta, niin kodikkaalta ja sen kautta niin hauskalta. Mutta toiselta puolen voi kertomus välistä niin kokonaan vaipua pienoisuuksiin, että itse pääasia jääpi peittoon. Voipi toisinaan noiden pikkuseikkain kuvaaminen niinkin tulla pääasiaksi, ett'ei kertoja huomaa jättäneensä ytimen, aatteen paikan tyhjäksi. Edellisestä hairauksesta huomaa Juhani Ahon kertomuksissa joskus jälkiä. Hyvin harvoin hän kuitenkin on pitkäveteinen, ja ajatuksensa hän aina pitää koossa. Hänen kertomuksensa, niin pienet kuin suuret, ovat kaikki täydellisiä yhtenäiskuvia. Erityisseikat, ainakin tärkeimmät, ovat ikäänkuin jäsenet elävässä ruumiissa, joita ei saisi silpoa pois sen kokonaisuutta vahingoittamatta, ja joilla on kullakin tehtävänsä sisällä vallitsevan hengen tarkoitusten täyttämisessä.

Rautatie on paraana esimerkkinä semmoisesta kirjasta, jossa on kovasti vähän kerrottuna, vaan jota ei kuitenkaan voi olla mielenkiinnolla loppuun lukematta. Kertomuksen läpikäyvänä aatteena on tuon oudon ihmeen, rautatien, vaikutus takasalolaisen mieleen; sitä vaikutusta edistävät ja enentävät kaikki kerrotut pikkuseikat, siksi kuin viimein ei mieli enää voi malttaa, täytyy mennä tätä kummaa katsomaan ja koettamaan. Tuo yhä suureneva vaikutus on suurimpia ansioita tässä kuvauksessa ja se se luopikin koko joukon tapauksia — vaikka semmoisia oikeastaan ei ole olemassa; sillä ne ovat sisällisiä, mielessä kehittyviä, eivätkä ulkonaisia, silmin nähtäviä. Huomatkaamme, kuinka ensimmäinen sanoma rautatiestä tulee Matille pehtorilta: se ei vaikuta muuta kuin suuttumusta, huulten kokoonpuristusta; luonteeltaan luulokas Suomalainen pelkää itseään narrattavan. Mutta kun provasti ja hänen pruustinnansa asian todeksi vakuuttavat, silloin ei auta tietysti enää epäileminen; täytyy, kuin täytyykin, uskoa. Ei kuitenkaan vielä sillä ole herännyt uteliaisuus tuota laitosta omin silmin näkemään: "tiedänhän minä, minkälainen se on, kun provasti on selittänyt". Matkalla Matti tapaa miehen, joka on ollut sen rautatien teossa, vaan se on taas muka narrailemista, kun ei, näet, se mies ollut seppä. Matti päättää olla ajattelematta koko asiaa, kun ei siitä kuitenkaan tahdo oikein selvää saada. Mutta ihmeen vetovoima on liian suuri, se tunkeutuu väkisenkin ajatuksiin. Taas tulee ihminen vastaan, joka puhuu rautatiestä ja kysyy, onko Matti sitä jo nähnyt. Ukko parka joutuu pahaan pulaan: ei huolisi valehdella, eikä kehtaisi tunnustaa, ett'ei tunne, minkä jo kaikki muut näkyvät tuntevan. Hän pelastaa itsensä nyt tuommoisilla epämääräisillä vastauksilla, jommoisia kansassamme usein kuulee: "liehän tuota jo jotain nähnyt". Yksinpä tiellä sitten sattuvat tähdenlennotkin vaikuttavat samaan suuntaan. Eihän niitä ennen tullut näin paljon kerrassaan; mahtaa olla maailman lopun enteitä samoin kuin tuo rautatiekin. Kotona tekisi tietysti mieli kohta kertomaan uutista akalle, mutta toiselta puolen estää se pelko, että jos hän sen ajaa valheeksi. Käydään saunassa, syödään illallista, eikä Matti vielä puhu mitään, vaikka kielen kantaa hirveästi kutittelee. Yöllä ei hän saa unta levottomuudeltaan. Seuraavana päivänä viimeinkin puhkeaa, ja aivan oikein arvattu: Liisa ei usko mitään, sanoo ukon tulleen narratuksi. Mutta yhtähyvin hänessäkin tuo kerran kylvetty siemen itää. Hän vuorostaan ei saa unta; seuraavana aamuna hän keksii asian päästäksensä käymään oikein peräämässä tuota uutista.

Yhteistä tälle ja pienemmille Juhani Ahon kertomuksille on myös herttainen, leikkisä mieliala, joka tekee vähäistä pilaa kuvattavien henkilöjen pienistä heikkouksista, niitä pahoin ivailematta. Niinpä on laita jutussa oppipojasta, joka ylpeilee uudesta kellostansa; niin lystissä kertomuksessa vanhanpojan Sipolan Aapon myöhäisestä kosioretkestä; niin tarinassa kestikievarista, joka mahtavaa nimismiestä kyllä kumartelee, vaan muille matkalaisille on röyhkeä; niin myös mainiossa kuvaelmassa isän lampunostosta. Mestarillisesti on viimeksimainitussa saatettu silmiemme eteen tuo pikkuinen turhamaisuus, että piti sanottaman: tässä talossa oli ensimmäinen lamppu pappilan ja kauppamiehen jälkeen; sitten samasta ylpeydestä tuleva isännän suuttumus Pekka-ukolle, joka vielä päreen itselleen sytytti, vaikka lamppu jo katosta paistoi; viimein Pekan välinpitämätön vanhoillisuus, joka on niin hidas uutta hyvääkin älyämään ja omistamaan. Tässä kertomuksessa, samoin kuin Rautatiessä on vielä se erinäinen ansio, että uuden ja vanhan ajan yhteentörmäys tekee ne tavallaan historiallisiksi. Kuvattu yksityinen tapaus saa sen kautta syvemmän merkityksen koko kansassa tapahtuneen tapainmuutoksen osoitteena.

Aivan toista luonnetta kuin ylempänä mainitut on Munaan markkinamies. Tässä emme tapaa samaa kevyttä huumoria; tässä on edessämme synkästi surullinen ja syvästi liikuttava murhenäytelmä. Pääpersoonana on luontonsa vaatimuksesta korkealle yrittävä, mutta ympäristönsä tylyyden ja kylmäkiskoisuuden kautta aina alaspainettu ja viimein sorrettu henki. Hyvälahjainen, tietoja janoova poika jääpi ilman opitta, siitä syystä että on syntynyt avion ulkopuolella. Sattumalta hänelle käteen joutunut Kanteletar kehittää hänessä kumminkin yhden luonnonlahjan, taipumuksen runoiluun. Mutta mitä hän siinä suhteessa saa kaunista aikaan, siitä ei huolita kuitenkaan. Ikäväksi sanovat hänen ensimmäisiä yrityksiänsä paimenkumppanit, sopimattomiksi hänen virsiänsä hurskas Johanna. Oma vaimo ei edes huomaakaan, että on jotakin hänen kuultensa laulettu. Yksistänsä ilkeät pilkkarunot ja rivot laulut löytävät aina illastelevan yleisön. Melkein jokapaikassa häntä muutenkin kohdellaan tylysti tai niinkuin outoa ihmettä. Kerran vaan hän tulee lempeään, ystävälliseen piiriin, mutta siitäkin onneton rakkaus hänet jälleen ulos survaisee. Ei ole kumma, jos semmoisissa oloissa sydämen paremmat tunteet kuivuvat pois, ja hänestä tulee roisto sekä renttu. Tässä surullisessa elämäkerrassa on paljon Kullervon kohtalon sukuista, ja Sampan lähtö isän kodista pilkka- ja kostolaulua kajahutellen, niin että kaikki kansa kummastuen katsoo hänen jälkeensä, muistuttaa mieleemme Kullervon riemusoitannan Ilmarisen emännän tapon jälkeen.

Huomattavaa edistys-askelta Juhani Ahon kirjailijauralla edustaa Papin tytär, ei ainoastaan kertomistavan vilkkauteen ja ytimekkäisyyteen nähden, vaan myös siihen katsoen, että tässä on suunniteltuna suurempi kokonaisteos. Kuitenkin ilmautuu kertomuksessa vielä jonkunmoinen kokoonpanon heikkous, joka osoittautuu siinä, ett'ei periaate aina ole oikein yhdenmukainen, eikä päähenkilön luonne aivan selvä. Periaatteena siinä näkyy olevan ihmisen luonnollisen vapaudentunnon ponnistaminen masentavaa, väärin ymmärrettyä kasvatusta sekä tavallisen elämän kahlehtivaa vaikutusta vastaan ja sen lopullinen sortuminen, kun on havainnut taistelun mahdottomaksi. Suurella taidolla on kuvattu, kuinka vanhemmat kumpikin tavallaan koettavat kukistaa tyttäressä havaittua taipumusta ruveta aitumukseksi tytöille tavallisesti sallittuja ahtaita rajoja vastaan. Isä vaan käsittää ulkopinnan; hän pilkkaa puuhunkiipeämistä, kun katsoo semmoiset mieliteot tyttölapselle sopimattomiksi. Äiti, joka tyttäressä näkee oman nuoruutensa uudestaan haudasta nousevan, tunkeutuu syvemmälle itse sieluun. Hän arvaa nuo oudot ulkonaiset ilmiöt levottoman, ulos ja ylös pyrkivän hengen osoitteeksi. Hän ei oikein tiedä mitä tehdä — hänen oman kasvatuksensa aikaansaama perinjuurinen itsenäisyyden puute on mestarillisesti kuvattu — muisto muinaisista omista haluista ja ikävöimisistä tahtoisi häntä myöntyväisyyteen taivuttaa, ja hän antaakin jonkun ajan asiain mennä menoansa. Mutta sitten häntä kuitenkin taas peloittaa.

Joka sillä lailla lapsena alkaa, sen luonnossa on jotain, joka ei vanhempana tyydy — — — Ehkä olisi parempi tukehuttaa semmoinen jo alussa, niinkuin hänelle itselleenkin oli tehty — ett'ei se pääsisi mieleen juurtumaan koko elämän ajaksi — — — Olihan hänenkin täytynyt silloin ja täytynyt aina jälkeenpäin.

Ja niin hän aina kielii isälle, joka koettaa poistaa kaikki ankaruudella ja ivalla. Tuota haaveksimista ja ikävöimistä tavallisuuden rajain ulkopuolelle ei kuitenkaan saa tukehtumaan tytössä; ainoasti rakkaus vanhempiin saadaan kylmenemään ja lapsen iloinen sydän umpeen sulkeutumaan. Semmoisena hän tulee kouluun, jonne isä hänet lähettää hienoja kohteliaisuuden tapoja oppimaan. Lähtöhetkellä äiti mielessään surkuttelee tyttöstänsä, kun ajattelee, kuinka tämä kuvailemisissaan kouluelämästä ja suuremmasta maailmasta on pettyvä. Sillä siellä kukistaminen vasta alkaa: "vaikka parastahan lieneekin, että se tapahtuu ajemmalla". Ja sitä kukistamista jatkuu koulussa vielä armottomammin kuin kodissa, mutta se tapahtuu tavalla, joka ei ole oikein edellä kerrotun kanssa yhteydessä. Koulussa tosin Ellin toiveet ja tunteet tulevat usealla tavalla armottomasti loukatuiksi; mutta aniharvoin se tapahtuu luonnollisen hilpeyden tai haaveksivaisuuden tähden, useimmiten on syynä hänen maalaispukunsa ja hänen taitamattomuutensa kaupungin lasten huvituksissa, tanssissa sekä kiistelemisessä. Vastakohta ei ole tässä Ellin oman luonteen ja tavallisen, arkipäiväisen elämän, vaan kömpelyydessään sisällisesti kelvollisen moukkamaisuuden ja ulkoasussaan hienomman, mutta samassa turhamaisen seuraelämän välillä. Sen vuoksi kouluajan kuvaus, niin taitava ja hauska kuin se onkin, tuntuu hiukan vieraalta tässä yhteydessä.

Ellin luonne ei myöskään tule oikein selville. Perusteena nähtävästi pitää olla tavallisuudesta ulos pyrkivä henki. Lapsuuden aikana onkin aivan luonnollista, että se näyttäytyy paljaana tyhjänä haaveksimisena. Mutta ihme on, ett'ei kouluajalla, jolloin koulukirjain ohessa kaikellaista muuta kirjallisuutta sanotaan olevan tarjona, luultavasti myös, vaikk'ei siitä puhuta, kehittymisen tilaisuutta muulla tavalla, se sittenkään saa mitään sisällystä. Tosin mainitaan sivumennen Ellin mieltyneen lukemiseen, niin että mielellään vielä olisi jatkanut lukujansa, mutta siitä ei sitten kotona tulekaan enää puhetta, ei edes hänen toiveissaan ja ikävöimisissään. Hän vaan haaveksii yhä eteenpäin ilman mitään tarkoitusta. Silloinkin kun ylioppilas herättää kaikellaisia ajatuksia, ei niillä ole sen enempää sisällystä. Pois —ulos — noista ahtaista ummehtuneista oloista! Siinä on kaikki. Mihin —mitä varten — mitä tekemään? siihen emme saa mitään vastausta, Tämä kaiken todellisen sisällyksen puute suuresti vähentää meidän mieltymystämme Elliin ja hänen kohtalonsa surkuttelemista. Mitä elämistä ansaitsevaa hänessä oikeastaan kukistetaan? Onhan jokseenkin yhdentekevää, onko tyhjä olemassa vai ei. Ja paitsi sitä: kukistetaanko häntä oikein täydellä todella? Ainakaan kotiintulon jälkeen ei kukaan häntä enää kukista. Äiti tosin ilmoittaa oman mielipiteensä, että runoelmain lukeminen on syntiä, vaan ei nimen-omaan kiellä sitä; isä päinvastoin siihen kehoittaa. Tyttö noudattaakin aivan omaa tahtoansa. Tulee sitten apulaisen kosinta, jota isä suosii ja josta äitikin arvelee, että siihen on paras suostua, koska ei tytöt tavallisesti kuitenkaan saa sitä, jota tahtoisivat; mutta ei kumpikaan vähääkään pakoita. Kihlaus tulee toimeen tytön oman vapaehtoisen myöntymisen kautta, kun hän kuulee, että ylioppilas, johon hän on mieltynyt, on häntä muistamatta lähtenyt pitkille matkoille. Voisi arvella, että Ellin tahto edellisen kautta jo on niin kukistettu, ett'ei hänellä ole mitään voimaa vastustaa. Edellinen kehitys koulussa ja kotiintulon jälkeen ei kuitenkaan anna siihen arveluun mitään syytä. Tekijä tahtoo nähtävästi tehdä hänestä jonkunlaisen ahtaitten olojen marttyyrin, mutta siksi on Elli liian pehmeröinen; hän ei murru, hän vaan omaa kehnouttansa vaipuu maan tasalle, johon hän täydellisesti kuuluukin. Äiti sitä vastoin on todella semmoinen marttyyri: häneltä on kielletty kaikki luonnollinen ilo, kaikki maallinen hengenkehitys, kaikki oma tahto. Siksi hän on tullut niin murtuneeksi, itselöttömäksi raukaksi. Vaan tyttären olot ovat suurimmaksi osaksi olleet toiset.

Markkinamiehessä ja Papin tyttäressä ei Juhani Aho vielä esiinny aivan täydellisenä taiteilijana, mutta kuitenkin kirjailijana, joka on mestariksi kehittymäisillään. Näissä teoksissa myös ilmenee hänen taipumuksensa pessimismiin, joka katselee maailmaa sen synkältä puolelta.

Teuvo Oskar Pakkala, kultasepän poika, isän nimeltä Frosterus, syntyi Oulussa 9 p. Lokak. 1862, tuli ylioppilaaksi Oulun suomalaisesta alkeis-opistosta 1882. On kirjoittanut kertomukset Lapsuuteni muistoja 1885 ja Oulua soutamassa 1886.[222]

Lopuksi on vielä puheiksi otettava eräs suorasanaisten kirjailijain luokka, joka on uusi ja meille omituinen, nimittäin kansankirjailijain s.o. kirjailijain, jotka kuvaavat talonpoikaisen kansan elämää itse siihen kuuluvina. Tällä ilmiöllä, joka muualla on ollut aivan satunnaista laatua, on meidän kirjallisuudessamme suuri ja pysyväinen merkitys. Yhdessä vanhain kansanrunoilijain ja uudempain talonpoikaisten runoniekkain kanssa nykyiset kansankirjailijat edustavat sitä henkistä voimaa, joka kansamme "syvistä riveistä" on eri aikoina pyrkinyt esille. Ja tuskinpa mikään muu kansa on siinä määrin itse välittömästi luonut kirjallisuutensa kuin Suomen kansa.

Mitenkä outo tämä uusi kirjallinen ilmiö kuitenkin alussa myös meikäläisille oli, näkyy parista arvostelusta, jotka ensimmäinen ja etevin kansankirjailijamme, Pietari Päivärinta, sai osakseen, kun hänen perhe-elämällinen kertomuksensa Elämäni julkaistiin Kansanvalistus-seuran toimituksissa 1877. Toinen arvostelijoista, Östra Finland'in toimittaja lehtori Vilhelm Gabriel Lagus tutkistelee siinä uskossa, että tämä Päivärinta on sama kuin Kansanvalistus-seuran silloinen sihteeri Jaakko Päivärinta (alkuperäiseltä nimeltä Svan), hyvin tarkoin, missä määrin oppineen maisterin on onnistunut asettua "vanhan talonpojan kannalle", tullen siihen päätökseen, että kertomukselta puuttuu luonnollisuutta ja henkilönmukaisuutta! Toinen, professori Yrjö Koskinen arvostelee teosta Kirjallisessa Kuukauslehdessä[223] yleensä hyvin edullisesti, mutta johtuu lopussa siihen ennustukseen, ett'ei tekijä, joka vaan tilapäisesti, niinkuin kertomus osoittaa, oli kirjantekoon ryhtynyt, enää tulisi yrittelemään mitään senkaltaista. Vieläpä lisää: "tuskin saamme sitä vahinkonakaan pitää; sillä arvattavasti se ei kahdesti onnistuisi!" Mutta tokko taisi kukaan siihen aikaan arvata, että Pietari Päivärinnasta tulisi niin tuottelias kirjailija, kuin hän sitten on ollut, ja että hän saisi niin lukuisia seuraajia, kuin hänen jälkeensä on tullut.[224]

Pietari Päivärinta, huonemiehen poika, syntyi Ylivieskassa 18 p. Syysk. 1827. Oli ankaran kasvatuksen alaisena pietistisessä kodissaan ja sai jo aikaisin omalla työllään ansaita leipänsä. Meni naimisiin 22 vuotisena tyhjin käsin, eläen ensin vieraan huoneen nurkassa ja ostaen sitten velaksi osan Ylikorpi-nimisestä uudistalosta, jossa vähitellen vaurastui. Ahkeran työnteon ohella opetteli lukkariksi; äidiltänsä hän oli perinyt kauniin lauluäänen, isä oli aikoinaan hänelle kustantanut opettajan vielä harvinaisessa kirjoitustaidossa. Pääsi lukkarinsijaiseksi Alavieskaan 1856 ja vakinaiseksi lukkariksi Oulunsaloon 1861 sekä kotipitäjäänsä Ylivieskaan 1868. On sittemmin ollut monessa luottamustoimessa m.m. edusmiehenä kaikissa kirkolliskokouksissa vuodesta 1876 ja valtiopäivillä vuodesta 1882 vuoteen 1891.