ENSIMMÄINEN LUKU. Uskonpuhdistuksen aikakausi 1542(43)-1642.

1. Suomenkielen asema uskonpuhdistuksen aikana.

Uskonpuhdistuksen aika oli tärkeä käännekohta Suomen kansan historiassa. Sen elämästä tai kuolemasta silloin arpaa heitettiin. Suomi oli valloitettu maa, jos kohta hyvin kohdeltu, ja sen kansallisuus oli toisen vallan-alainen. Virallisena kielenä meillä, niinkuin muuallakin, oli ensialussa latina, mutta kun se alkoi väistyä 14:n vuosisadan keskivaiheilla, niin sijaan ei astunut kansan oma, vaan Ruotsin valtakunnan kieli. Samoin vaihtui opetuskieli kouluissa, vaikka se tapahtui myöhemmin, osittain 17:llä ja 18:lla, osittain vasta tällä vuosisadalla. Jos vielä kirkon kielenä olisi pysynyt latina taikka muuttunut ruotsiksi, niin olisi Suomen kansa ollut kuolemaan tuomittu.

Mutta — käyttääkseni erään historioitsijan sanoja — Jumala on niin paljon vaivaa nähnyt Suomen kansasta, että olisi ihme, jos sen täytyisi kadota. Tässäkin voimme sitä huolenpitoa selvästi havaita. Uskonpuhdistus tuli meille juuri otollisena hetkenä, jolloin kansamme oli suomalaisempi kuin koskaan ennen tai myöhemmin historiallisella ajalla.

Kirkollisiin virkoihin tosin jo hyvin aikaisin alkoi kohota oman maan poikia, sillä katolinen kirkko on aina ja joka paikassa valinnut palvelijansa mitään säätyä tai kansallisuutta halveksimatta. Mutta maalliset virat annettiin vielä 14:llä vuosisadalla melkein kaikki muukalaisille. Vasta 15:llä asetettiin tuomareiksi, joskus linnan-isänniksikin myös meikäläisiä. Samaan aikaan syntyi omamainen ylimyssääty, osaksi ulkomaalaisten sukujen kotiutumisella, osaksi uusien suomalaisten nousemisella niiden talonpoikien riveistä, joilla oli varaa ratsumiehinä palvella kuningastansa sodassa, 15:llä vuosisadalla ei piispanhiippakaan enää peittänyt muiden kuin Suomen miesten päätä. Kaupungeissa oli saksalaisuus kauan aikaa vallitsemassa; mutta vuosisadan loppupuolella Steen Stuure sen vallan kukisti. Että suomalaiset kaikkia näitä tilaisuuksia käyttivät hyväksensä, osoittavat lukuisat suomalaiset sukunimet 15:n vuosisadan ylimyksissä, papeissa ja porvareissa. Aatelissuvuista mainittakoon: Kurki, Inkonen, Karpalainen, Rankonen, Särkilahti; piispoista, paitsi Arvi Kurkea, Lauri Suuripää, jonka isä oli Turun pormestari. Samat nimet ovat myös jonakuna todistuksena, että mainitut säädyt siihen aikaan puhuivat suomea omana kielenään; sillä suomenkielen halveksimisen seurauksena on aina ollut suomalaisten nimienkin hyljeksiminen. Silloisissa oloissa ei ruotsalainen kansallisuus olisikaan kyennyt toista syrjälle sysäämään. Katolisen aikakauden koko viimeisellä vuosisadalla oli Ruotsin yhtähyvin kuin Suomen kansa kolmannen, nimittäin Tanskan kansan vallan alla. Muutenkin olivat maakunnat Ruotsin valtakunnassa paljoa itsenäisemmät koko vallan suhteen. Suomi oli sen lisäksi runsaasti puolen vuotta suljettu kaikesta yhteydestä Ruotsin kanssa, sillä talvis-aikana kuljettiin yli ainoastaan suuren hädän vaatiessa. Luonnollisena seurauksena siitä piti olla, että maahan muuttaneet muukalaiset tulivat täysiksi suomalaisiksi mielen ja luultavasti myös kielen puolesta. Ei siis liene liian rohkeata päättää, että suomi uskonpuhdistuksen alkaessa oli kaikkein säätyin jokseenkin yleisenä puhekielenä. Vielä varmemmaksi tulee tämä päätös niiden tietoin kautta, mitä meillä on 16:n vuosisadan keskipalkoilta eli ensimmäisistä vuosikymmenistä uskonpuhdistuksen perästä. Papeista on meillä sen-aikuisen miehen, piispa Agricolan, nimen-omainen todistus, että moni heistä oli umpisuomalainen. Hän sanoo Uuden Testamentin esipuheessa: Nyt ettei yxiken Pappi taicka Opettaia madhaisi laiskudans (kansanopetuksessa) testelehin sille peitte, ettei hen Latinan eike Rotzin kielen taidha — —. Senteden ombi nyt se Wsi Testamenti yxikerdhaisesti Textin möte ulostulkittu. Samaa todistaa Agricolan pelko, että papit hänen toimittamansa suomenkieliset kirjat saatuaan kokonaan laiminlöisivät muiden kielten viljelemisen:

Kaikki papit kyllä eivät liene olleet semmoisia ummikoita; mutta suurin osa heistä käytti epäilemättä suomenkieltä omanaan. Sen näemme siitäkin, että Agricola aina kirjoitti suomeksi esipuheet kirjoihinsa, joissa hän enimmästi pappeja neuvoo ja kehoittaa.

Porvarein kielestä ei ole meillä kyllä niin epäämätöntä lausuntoa aikalaisen suusta, kuin minkä näimme papiston suhteen. Tässä selvästi todistetussa seikassa, että papisto oli suomenkielinen, olisi kuitenkin tarpeeksi perustusta sille päätökselle, että arvossa alempi porvarisäätykin oli kieleltään suomalainen. Mutta on meillä siitä asiasta muitakin todistuksia, jotka tekevät porvariston suomenkielisyyden aivan epäilemättömäksi. Huomattavaa on, että suurimmalla osalla porvareita 16:lla vuosisadalla oli suomalaiset sukunimet, Vaan varmin todistus on se, että, niinkuin vasta saamme nähdä, porvarit vielä 17:llä vuosisadalla yleisesti puhuivat suomea.

Ylemmät virkamiehet ja aateli sitä vastoin näkyvät Agricolan aikoina jo alkaneen ruotsalaistua kieleltään. Luonnollistahan oli, että vieras kieli ensiksi siinä säädyssä pääsi valtaan. Heidän virkakirjoituksensa olivat kaikki suoritettavat ruotsiksi; heillä oli paljon enemmän kuin muilla säädyillä tekemistä Ruotsinmaan ja Ruotsalaisten kanssa; tiheät naimisliitot suomalaisten ja ruotsalaisten aatelisperheitten välillä tekivät ruotsinkielen heille kodikkaaksi. Tuskin on epäilemistä, ett'eivät aateliset siihen aikaan jo enimmäkseen puhuneet ruotsia keskenään. Ainakin ovat meille säilyneet kirjeet, joita sen ajan suuret herrat ovat kirjoittaneet toisillensa, kaikki ruotsin- tai saksankielisiä. Oman maan kielen alkavaa halveksimista siinä säädyssä todistaa sekin, että 16:lla vuosisadalla melkein kaikki suomalaiset aatelisnimet katoavat. Karpalaisista eli Karpelaisista tulee Carpelan'eja. Rankosista Fincke'jä, Särkilahdesta Stiernkors.

Mutta yhtähyvin eivät aatelisetkaan olleet vielä kokonaan vieraantuneet kansansa kielestä, Kuinka se olisikaan voinut olla mahdollista? He olivat melkein kaikki syntyneet ja kasvaneet suomenkielisen väestön keskellä; virantoimituksissansa oli heidän enimmäkseen suomea puhuminen, sillä kaikki virkamiehet olivat silloin vielä välittömässä yhteydessä kansan kanssa: ei löytynyt nykyisiä virkakuntia, jotka tekevät kaiken työnsä kamarissaan, ilman että koskaan saavat puhutella tai edes nähdä sitä, kenen asioita ratkaisevat. Näissä seikoissa, vaikk'ei löytyisikään mitään todistuksia, olisi kyllin syytä siihen päätökseen, että aateliset ja korkeammat virkamiehetkin yleisesti osasivat suomenkieltä. Mutta eipä meiltä todistuksiakaan puutu. Ensimmäisen suomalaisen virsikirjan tekijä, Jaakko Suomalainen, rukoilee esipuheessaan caickia Jumalisi ia cunnialisi Suomalaisi, ylimäisi ia alamaisi, oppeneita ia oppemattomia, että he suosiolla ottaisivat hänen teoksensa vastaan. Silminnähtävää on tästä, että ylhäiset yhdessä alhaisten kanssa kävivät suomalaisessa jumalanpalveluksessa. Ensimmäinen tietty virallinen kirjoitus suomenkielellä sanotaan olevan aatelismiehen, Tuure Pietarinpoika Bjelke'n kääntämä. Ja olipa vielä 17:n vuosisadan alkupuoliskolla elänyt Turun hovioikeuden esimies Juhana Kurki eli Kurck (k. 1652) niin taitava suomenkielessä, että hänelle ynnä muutamille muille virkamiehille annettiin toimeksi Abraham Kollanius'en tekemän lainsuomennoksen tarkastaminen. Joku ehkä kummastelee, ett'en ole tähän todistukseksi vetänyt tunnettua juttua mainiosta Klaus Fleming'istä. Hän oli muka niin huonosti osannut ruotsia, että hänen virkaveljeinsä kuninkaan neuvoskunnassa oli kovin vaikea ymmärtää hänen puhettansa. Mutta koko tämän tarinan totuus on hyvin epäiltävä. Muistakaamme ensiksi, että Fleming oli syntynyt ja kasvanut ruotsinkielisessä Paraisten pitäjässä, ja sitten nuorukaisesta alkain palvellut kaikellaisissa viroissa, joissa ei voinut tulla ruotsinkielettä toimeen. Paitsi sitä on meille säilynyt koko joukko ruotsinkielisiä kirjeitä häneltä, joiden röyhkeät, väkevät sananparret ovat liian omituisia, että niitä voisi luulla jonkun sihteerin ruotsintamiksi suomenkielestä.

16:n vuosisadan keskipalkoilla hallitsi, niinkuin tiedetään. Kustaa Vaasan toinen poika, Juhana herttua, melkein itsenäisenä maamme paraita maakuntia, ja oli muussakin Suomessa kuninkaan ylimmäisenä käskynhaltiana. Silloin sai Suomen maa yhden ainoan kerran kehua siitä kunniasta, että sillä oli oma hallitsijansa, oma hovinsa; silloinpa sai suomenkielikin yhden ainoisen kerran kehua siitä kunniasta, että sitä oli käytetty hallitsijain kesken. Kerran, näet, kuuluu olleen Juhana herttualla kirje laitettava Ranskan silloiselle kuninkaalle, Kaarle IX:lle, ja siinä kirjeessä ei hän ruvennut käyttämään mitään muuta kieltä kuin sen kansan, jonka hallitsijaksi sallimus oli hänet asettanut. Samaten tiedetään hänen pitäneen suomenkielisen puheen Turun torilla, koska Heikinmarkkinoilla keräytyneelle kansalle selitti syyt riitaansa Eerik kuninkaan kanssa. Juhana herttualla oli ollut suomalainen pappi opettajana, arvattavasti sentähden että Kustaa Vaasa tahtoi oikein kasvattaa häntä Suomen herttuaksi, ja luultavasti oli tämä pappi opettanut hänelle suomenkielenkin. Niiden kirjain joukossa, jotka pantiin takavarikkoon, koska hän Turussa joutui vangiksi, oli myös Agricolan Uusi Testamentti. Kuinka hän sittemmin, koko Ruotsinvallan kuninkaaksi noustuansa, suosi ja edisti suomenkielen viljelemistä, tulee pian puheiksi.

Tämä kunnia, jossa suomenkieli siihen aikaan näkyy olleen, ei kuitenkaan ollut kaikille mieleen. Herttua Juhanan hovissa oli kaksi muukalaista, kansleri ja laintohtori Anterus Olavinpoika Ruotsista ja kamreeri Hannus Tuomaanpoika Ranskasta, jotka vihasivat Suomalaisia ja suomenkieltä. Nämät miehet muutamain samanmielisten kanssa toimittivat niin, että Agricolan kuoltua v. 1557 Ruotsalainen, joka ei yhtään osannut suomenkieltä, pantiin Turun piispaksi. Se tapahtui vasten Juhana herttuan tahtoa vanhan Kustaa kuninkaan käskystä, jonka muutenkin viimeisinä ikävuosina nähtävää epäluuloisuutta Suomalaisten uskollisuudesta yllämainitut herrat taisivat kiihdyttää.

Luultavasti toivoivat suomenkielen vihaajat saavansa ruotsalaisen piispan avulla ruotsinkielen määrättäväksi kirkossakin yksinvaltiaaksi. Jos se on heidän tarkoituksensa ollut, josta ei kuitenkaan ole täyttä selkoa, koska Juusten aikakirjassaan siitä vaan lyhyeltä mainitsee, niin raukesi tämä väkivaltainen tuuma aivan mitättömiin. Viisi vuotta piispana oltuansa eroitettiin Follingius virastansa Eerik XIV:n käskystä, joka nähtävästi tahtoi sillä taivuttaa Suomalaisten suosion puoleensa.

Mutta vaikka Suomalaiset näin jäykästi ja onnellisesti olivat vastustaneet muukalaisten julkisia yrityksiä heidän kieltänsä vastaan, niin oli kuitenkin jo muukalaisuus huomaamatta tunkeutunut heidän omaan leiriinsä. Andreas Buraeus'en kirjassa: Orbis arctoi imprimisque regni Sueciae descriptio, vuodelta 1631 on meille säilynyt lause, joka hyvin valaisee suomenkielen sen-aikuista tilaa. Hän sanoo, että suomalaisilla on omituinen, muiden Skandinavian kansain kielistä peräti eriävä kieli. Siinä ei ole F:ää, eikä yhtään B:llä, D:llä, G:llä tai kahdella kerakkeella alkavaa sanaa. Siitä syystä Suomalaisen kieli on kovin kankea taipumaan muiden kielten ääntämiseen. Kun pitää lausua grex, sanovat he rex, spes äännetään niinkuin pes j.n.e. Sentähden pitävät aatelismiehet, kauppiaat ja papit ynnä varakkaammat talonpojatkin huolta siitä, että heidän poikansa kätkyestä lähtien oppivat ruotsia, sillä keinolla totuttaen heidät muiden kielten omituisiin äänteihin.

Tämä keino epäilemättä täytti, mitä siitä toivottiin; lasten kieli taipui hyvin vieraihin kieliin. Mutta sillä oli toinenkin seuraus, josta Suomen kansa sitten on kitunut näihin päiviin saakka. Lapset tottuivat pitämään ruotsinkieltä omanaan suomenkielen rinnalla, ja Suomen silloiseen tilaan Ruotsin suhteen katsoen oli välttämätöntä, että oman kielen piti vähitellen jäädä yhä enemmän syrjälle. 16:lla vuosisadalla oli jo silminnähtävästi niin laita aatelistossa. Kun vasta taas palaumme tarkastelemaan kieliseikkoja Suomen maassa, olemme näkevät tämän muukalaistumisen koin jo syöpyneen paljoa syvemmälle Suomen kansan sydämeen.

Mutta nyt oli juuri otollinen hetki. Kun uskonpuhdistuksen piti tapahtua, ei voinut olla puhettakaan muun kuin suomenkielen käyttämisestä jumalanpalveluksessa Ja uskonnollisessa kirjallisuudessa. Siten säilyi kielellemme ja kansallisuudellemme vastaisen kehityksen mahdollisuus.

2. Katolis-ajan kirjallisuus Suomessa.

Katolis-aika ei Suomessa ole tuottanut paljon mitään kirjallisuutta. Suomenkielisestä tuskin voi olla puhettakaan. Sen todistaa Agricola esipuheessa Uuden Testamentin suomennokseen: temen Maan kieli oli ennen neite aicoija, iuri vehe, ia lehes ei miteken kirioisa eli pockstauisa prucattu taicka kartoitettu. Sillä juuri vähälläkin hän luultavimmasti tarkoitti omia, vähää ennen ilmitulleita kirjasiaan. Isämeidän-rukous, Ave Maria, apostolinen uskontunnustus ja rippisanat ovat ainoat, jotka tiedämme katolisena aikakautena suomenkielellä kirjaanpannun. Mainitut kappaleet määräsi v. 1492 Turun piispa Maunu III Stiernkors joka pyhä kirkoissa julki luettaviksi kansankielisessä käännöksessä, jonka tuli olla kirjallisen, ett'ei satunnainen sanojen vaihtelu oppimista vaikeuttaisi. Ehkä on se Isä meidän, joka löytyy painettuna eräässä Agricolan-aikuisessa saksalaisessa teoksessa, Sebastian Munsterin Cosmografey'ssa näitä vanhimpia suomennoksia. Siitä puuttuu päätössanat eli n.k. doxologia ennen Amenta. eikä se muutenkaan pidä yhtä ensimmäisessä aapiskirjassamme löytyvän Isämeidän-rukouksen kanssa.

Isämeidän rukous.

Cosmographey'n ensimmäisessä saksalaisessa painoksessa, joka ilmestyi Baselissa 1544.[11]

Isä meidhen ioko oledh taiuahissa, pühettü olkohon siŭn nimesi, tulkohon siŭn waltakuntasi, olkohon siŭn tahtosi kŭwin taiuahissa nyn manpällä, meidhen iokapaiwen leipä anna meilen tänäpaiwäue, ia anna anteixe meiden syndiä kŭwin möe annamma meden vastahan rickoillen, ia älä sata meitä kiusaŭxen, mutta päästä meitä pahasta, Amen.

Agricolan Aapiskirjassa, joka painettiin Tukholmassa ainoastaan yhtä tai kahta vuotta aikaisemmin.

ISe meinen, ioca olet taiuasa. Pyhetty olkon sinun nimmes. Lehestulkon sinun waldakunnas. Olcon sinun tactos nijn maasa quin on taiuassa. Anna miele tenepeiuen, meiden iocapeiuenen leipen. Ja anna meiden syndinne andexi, ninquin me meiden welgolisten anname. Ja ele iodhatta meite kiusauxen. Mutta päste meite pahasta. Sille ette sinun on waldakunda, ia woima, ia cunnia ijancaikisesta ijancaikisehen. Amen.

Uskon-opillisiin aineihin oli kieltämme ainakin suullisesti harjoitettu myös niissä saarnoissa, joita tiedetään aika ajoin pidetyn kansan kielellä. Siten olivat useimmat tarpeelliset sanat jo valmiina ja kansalle tuttuna, kun kirjakielemme oli luotava.

Samaten on epäilemätöntä, että tuomarein ynnä muiden virkamiesten toimitukset kävivät suullisesti suomenkielin. Siitä on vielä selviä jälkiä sen aikuisissa virallisissa asiakirjoissa: veroluetteloissa, tuomiopäätöksissä, kauppakontrahdeissa, testamenteissa y.m., joita on meille säilynyt sekä latinan- että ruotsinkielisiä. Niissä, näet, löydämme sadottain suomalaisia miesten ja paikkain nimiä, joiden kirjoitustapa ja taivutusmuodot usein osoittavat, mitä kieltä keskustelussa on käytetty. Jos esim. miehen nimi oli Antti ja hän oli kotoisin Kosken Viitalasta, niin se kirjoitettiin Anders Kosken Wijtalast. Jos taas rajasta oli kysymys. jonka piti kulkea Kotajärven poikki, niin pistettiin kirjaan till (!) Kotajerffwen poicki. Pujahtipa välistä pitempiäkin lauseen-osia paperille suorastaan suomeksi, esim. Först(!) Sääksijärwen silda Tietä möden Lähdesuon päähän Lächdenoia möten Tairo Jokehen wasta wirta joen perän taikka ylimeinen luosi Järwi Särki jerffui Nochko myötä Neuon wuoren odza nijn (sitten) Haria möte Tyri Jerffwen.[12] Näillä kielennäytteillä on vielä se erityinen merkitys, että ovat vanhimmat kirjalliset muistomerkkimme, joiden mureneita nykyinen kielitiede on kiitollisuudella käyttänyt.

Paitsi mainittuja virallisia kirjoituksia, ei ruotsinkielelläkään ilmestynyt juuri mitään kirjallisuutta Suomessa. Ainoa ruotsinkielinen kirjailia keskiajalla meidän maassamme oli eräs munkki Naantalissa, nimeltä Budde, joka muutamia Vanhan Testamentin kirjoja, pyhimysten elämäkertoja y.m. ruotsiksi käänsi, ja aivan epätietoista on, tokko hänkään oli Suomalainen syntyänsä. Hiukkaa tuotteliaampi oli kirkollinen valtakieli latina, ja sillä myös meidän miehet, varmain tietoin mukaan, koettelivat kirjallista kykyänsä. Papistomme, niinkuin jo tiedämme, oli melkein alusta pitäen suomalainen, ja omituisesti suomalainen henki ilmaantuu myös heidän latinankielisissä kirjoituksissansa. Tältä ajalta on ensimmäinen Suomen historian koe, aikakirja Turun piispain elämästä, josta Juusten on tietonsa ottanut, niin myös vielä jommoinenkin joukko kirkollisia virsiä ja koululauluja, joista niiden suomentaja Hemminki nimenomaan sanoo, että ne ovat Vanhain Suomen maan Pijspain ja Kircon Esimiesten tekemät.[13] Ne ovat suurella runonrakennustaidolla riimillisillä, monimuotoisilla runomitoilla kokoonpannut, ja maalliset antavat meille hyvin vilkkaan, elävän kuvan sen ajan teinein tavoista sekä ajatuslaadusta. Joukossa on myös muutamia historiallisia runoja. Yksi alkaa melkein Aatamista ja puhuu kristin-uskon tuomisesta Suomeen. Toinen kertoo Kristianin verisaunasta ja erittäin Arvi piispan kuolemasta. Kolmannen aineena on Nyköpingen murha v. 1317, jossa Birger kuningas surmasi molemmat veljensä, Erik ja Waldemar herttuat (jälkimmäinen oli Suomen herttua arvonimeltään). Tämä laulu, joka luultavasti syntyi silloin, kun tuon hirmuteon vaikuttama liikutus vielä oli aivan veres, osoittaa siis kirjallisten harrastusten Suomessa jo alkaneen melkein samoin ajoin, kuin kristin-uskon valta täällä oli lopullisesti vakaantunut.

Ei mikään yllämainituista kirjallisista kokeista kuitenkaan tullut tällä aikakaudella painetuksi. Ensimmäinen Suomea varten painettu kirja, latinankielinen messukirja Missale Aboense vuodelta 1488, täytyi teettää Lyybekissä Saksanmaalla, kun ei koko Ruotsin valtakunnassa silloin vielä löytynyt yhtään kirjapainoa.[14]

3. Mikael Agricola.

Suomalaisen kirjallisuuden isänä me, niinkuin on tietty, kunnioitamme piispa Mikael Agricolaa. Hän oli syntynyt vuoden 1508 paikoilla Torsbyn kylässä Pernan pitäjää, jossa hänen isänsä Olavi Simonpoika oli kalamiehenä kartanon palveluksessa. Mikä onnellinen sattumus saatti hänet opin tielle, siitä ei ole meillä tietoa, sen vaan tiedämme, että hän tuli Viipurin kouluun, jonka sen-aikuinen rehtori Johannes Erasmi tunnettiin toimelliseksi ja tarkaksi virassaan. Noin v. 1530 kutsui äsken valittu piispa Martti Skytte rehtori Johanneksen Turkuun käsisihteeriksensä, ja tämä vei silloin opinhaluisen oppilaansa kanssaan sekä hankki hänelle puhtaaksikirjoittajan viran piispan kansliassa.

Turussa tutustui nuori Agricola puhdistettuun uskonoppiin, jota Saksasta palannut suomalainen Pietari Särkilahti siellä jo oli saarnannut muutamia vuosia. Tämä uusi oppi miellytti nuorukaista, ja hän rupesi itsekin innokkaasti levittämään sitä sekä Turussa että muualla, missä ikinä kävi, seuratessaan Skytteä piispankäräjille. Agricola oli, näet. suosijansa ja opettajansa kuoltua, saanut hänen virkansa piispan palveluksessa.

Niinkuin kaikki tiedämme, lähetti piispa Skytte näinä aikoina kahdeksan Suomen nuorukaista omalla kustannuksellansa Saksanmaalle. Niiden joukossa oli myös Agricola, joka tuli Wittenbergiin talvella v. 1536. Neljä vuotta siellä oltuansa ja maisteriksi tultuansa 1539, palasi hän kotimaalle tuoden mukanaan Lutherilta ja Melanchton'ilta saadut suosituskirjeet, joissa he suuresti kiittävät hänen lahjojansa ja oppiansa sekä kehoittavat Ruotsin kuningasta, Kustaa Vaasaa, hänelle soveliasta virkaa antamaan.

Agricolalle uskottiinkin kohta rehtorin virka Turun koulussa, jossa hän toimi yhdeksän vuotta semmoisella innolla ja taidolla, että hänen koulunsa pysyi hyvässä kunnossa ja suuressa arvossa, vaikka kaikki muut koulut Ruotsin valtakunnassa ensi aikoina uskonpuhdistuksen perästä joutuivat peräti rappiolle.

Mutta Agricola oli vielä korkeampiin paikkoihin, vielä suurempiin toimiin aiottu. Vuonna 1548 määräsi kuningas hänet Turun piispan virkaa toimittamaan, josta vanha Martti Skytte heikkoutensa tähden oli pyytänyt eroa. Piispa kuoli v. 1550, ja 1554 peri Agricola hänen hiippansa, jonka aluskunnasta kuningas kuitenkin oli eroittanut kaakkoisen osan Suomea eri hiippakunnaksi Paavali Juusten'ille. Elämänsä lopulla käytettiin häntä tärkeään valtiolliseenkin toimeen. Hän sai nimittäin käskyn seurata sen lähetyskunnan mukana, joka v. 1556 meni Moskovaan Ruotsin ja Venäjän välillä silloin raivoavaa sotaa sovittamaan. Tämä oli Agricolan viimeinen toimi. Moskovasta palatessaan rauhanteon päätettyään, sairastui hän kovasti, niin pian kuin oli joutunut oman maan rajain sisälle, ja kuoli juuri kun häntä hänen pyynnöstään ruvettiin nostamaan reestä ulos. Se tapahtui 9:nä p:nä Huhtikuuta 1557 Kyrönniemen kylässä Uudenkirkon pitäjää. Ruumis vietiin Viipuriin, jossa se haudattiin suurella juhlallisuudella silloiseen tuomiokirkkoon. Nyt on Viipurin tuomiokirkko jauhomakasiinina, ja Agricolan luut lepäävät, missä levännevätkin jossakussa kuopassa sekaisin kaikkein muiden tuomiokirkossa haudattuna olleiden luiden kanssa.

Juuri niinä vuosina, joina Agricola toimitti piispanvirkaa vanhan Skytten sijasta, poistettiin enin osa katolisuskon menoja, vaikka kyllä alku jo oli tehty aikaisemmin ja vielä kesti puolen vuosisataa, ennen kuin työ oli loppuun suoritettu. Agricolaa sopii siis syystä sanoa varsinaiseksi uskonpuhdistajaksi Suomessa. Tässä toimessa oli hän hyvin harras ja innokas, kuitenkaan käyttämättä väkivaltaisia, jyrkkiä keinoja hyvän asian edistämiseksi. Totisena Suomalaisena hän turvasi ja luotti paraiten sanan voimaan, ja se ase vaikuttikin hänen kädessään enemmän kuin Kustaa kuninkaan kovimmat käskyt olisivat voineet saada aikaan. Hän antoi kansallensa Pyhät Kirjat ja pelasti sen sillä ijäksi päiväksi paavinvallan ikeestä. Eikä siinä kaikki: hän antoi kansallensa kirjallisuuden alun ja pelasti sen sillä jäljettömästä katoamisesta maan päältä.

Kaikkein ensimmäisenä tehtävänä, ennen kuin kirjallisuudesta voi olla mitään hyötyä, oli Suomen kansan lukuun taivuttaminen. Sentähden aloittikin Agricola kirjallisen toimensa Aapiskirjan painattamisella, niinkuin hän itse Psaltarin esipuherunossa mainitsee:

Tämä kirja luultiin kauan aikaa peräti kadonneeksi, kunnes siitä meidän aikoinamme löytyi muutamia kappaleita Upsalan kirjastossa erään toisen kirjan kansiksi yhteenliimatuilla lehdillä. Se sisältää, paitsi aakkosta, uskon alkeet: kymmenet käskyt, uskonkappaleet, Isämeidän-rukouksen, enkelin tervehdyksen Maarialle sekä kasteen, ripin ja alttarin sakramentit. Viimeinen lehti, jossa sen ajan tavan mukaan löytyi painatusvuosi- ja painatuspaikka mainittuna, valitettavasti puuttuu.[15] Yleisesti on tähän asti oletettu, että Agricola heti Aapiskirjan jälkeen olisi toimittanut jonkullaisen katkismuksen suomeksi v. 1543. Tämän Messenius'en tiedon-annon tekevät kuitenkin useat asianhaarat epäiltäväksi: ensiksi hän väärin ilmoittaa samana vuonna myös Psaltarin ilmestyneeksi ja toiseksi hän puhuu Lutherin katkismuksen suomennoksesta, joka tuntuu kummalliselta, kun ottaa huomioon Aapiskirjan ja sitä seuraavan Rukouskirjan puoleksi katolisen sisällyksen sekä sen seikan, että Lutherin katkismuksesta ei löydy ruotsinnostakaan tältä ajalta. Agricolan Aapiskirjansa rinnalla mainitsema Alkuoppi uskoon ei tarkoittane muuta kuin varsinaiseen aakkoseen liitettyä alkeis-oppia. Abc-kirian alkulehdellä hän näet lausuu:

Sitä paitsi on mahdollista, että sana sijtte ylläolevissa säkeissä olisi luettava tässä paikassa "siittä", eikä "sitten", taikka olisi väärin painettu sijte ("siitä") sanan asemesta, joten kirjan nimenä aivan luonnoton Alcu-Opista kävisi ymmärrettäväksi. Jos kuitenkin Agricola on toimittanut luterilaisen katkismuksen suomeksi,[16] niin on se kenties ilmestynyt, niinkuin Messenius. jos kohta väärän vuosiluvun kohdalla, asian esittää, jälkeen Psaltarin suomennoksen, johon kirjateokseen sekä Agricolan luettelo että Juusten'in tiedonannot päättyvät.

Tiettävästi vuonna 1544 ilmestyi Rucouskiria, joka sisältää paljon muutakin, paitsi mitä nimi näkyy lupaavan. Neljässäsadassa lehdessään sisältää se ensin almanakan ynnä siihen kuuluvien astroloogisten tauluin ja sääntöin kanssa, kaikellaisia muita hyödyllisiä tietoja ja sananlaskuja,[17] latinankielisiä jumalisia lauseita, luettelon paratiisin iloista ja helvetin piinoista, ensimmäisen luvun Johanneksen ja Luukkaan, toisen luvun Matteuksen ja viimeisen luvun Markuksen evankeliumista. Sitten seuraa esipuhe rukoilemisen tarpeellisuudesta ynnä kehoitus papeille kansaa opettamaan tästä kirjasta, sen perästä Manaus Pappien tyge enemmän virasta kuin maallisesta hyödystä huolta pitämään, ja kolmanneksi Valitos nykyistä Mailma wastan, joka ei tahdo enää maksaa papille saatavia niinkuin ennen. Kaikki kolme ovat riimillisiin värssyihin pantuina ja valaisevaiset senaikuisten tapain historialle. Nyt vasta tulevat itse rukoukset, suomennetut useampain kirkko-isäin teoksista. Tämän kirjan ilmestyminen oli käännekohtana Suomen kirkkohistoriassa; sillä siitä ajoin alkoi kansan kieli kaikua latinan sijasta kirkoissa. Se saattoi kuulua oudolta, josta syystä Agricola näki vielä tarpeelliseksi, moista rohkeata muutosta tehdessään vakuuttaa:

Esipuherunon lopussa huokaa Agricola ja toivottelee:

Uuden Testamentin suomennokseen, kaikkein tärkeimpään monesta toimituksistansa, olikin hän aikaa sitten Wittenberg'issä ollessansa ruvennut, niinkuin itse parissa kirjeessä Kustaa kuninkaalle vuosilta 1537 ja 1538 mainitsee. V. 1542 oli koko teos jo valmis, niinkuin Agricola eräässä kirjeessä ilmoittaa, vaikka se varain puutteessa ei voinut tulla painetuksi. Ylimalkain näkyy Agricola itse kustantaneen kirjojensa painatuksen, mutta tämän suuren teoksen julkaisemiseen eivät tainneet hänen varansa riittääkään. Sentähden kirjoitti hän tiheään kirjeitä Kustaa Vaasan suuressa suosiossa silloin olevalle superintendentille Yrjö Normannille ynnä kirjanpainajalle Tukholmassa. Amund Lauritzanpojalle, pyytäen heitä puhumaan hänen puolestaan kuninkaalle, niin että valtiolta saataisiin Uuden Testamentin painatukseen tarpeelliset varat. Luultavasti suostui kuningas näihin hartaihin pyyntöihin, sillä v. 1547 mainitsee Agricola kappalaisensa Mikael Tapaninpojan olevan toimessa Tukholman kirjapainossa, luultavasti korrehtuuria lukemassa, ja seuraavana vuonna 1548 ilmestyi itse kirja Se Wsi Testamenti lyhyillä selityksillä ja siellä täällä, varsinkin ilmestyskirjassa, kuvilla varustettuna.

V. 1549 toimitti Agricola painosta kaksi kirjaa, joilla muodosti jumalanpalveluksen ulkonaiset menot uuden opin mukaan. Ne olivat Käsikiria Castesta ia muista Christikunnan Menoista ja Messu eli Herran Echtolinen.[18] Kumpaisessakin huomataan yhtähyvin vielä paljo katolisuudesta säilyneitä temppuja. Samana vuonna ilmestyi myös Se meiden HERRAN Jesusen Christusen Pina, ylesnousemus ia taiuaisen Astumus, niste Neliest Euangelisterist coghottu.

Nämät aikaan saatuansa ryhtyi Agricola täydellä toimella Vanhankin Testamentin suomentamiseen. Ensimmäinen Vanhan Testamentin kirjoja, joka suomeksi ilmestyi, oli Dauidin Psaltari v. 1551. Sinä vuonna painettiin vielä Weisut ia Ennustoxet Mosesen Laista ia Prophetista Wloshaetut, joiden esipuhevärssyissä on sanottu:

Seuraavana vuonna tulivat viimein: Ne Prophetat Haggaj, SacharJa, Maleachi ynnä otteitten kanssa Mooseksen laista. Nämät olivat, niin Agricola selittää, väliin tulleen talven tähden, joka teki käsikirjoituksen lähettämisen Ruotsiin mahdottomaksi, jääneet edellisenä vuonna painamatta.

Siihen lakkasi Agricolan kirjallinen toimi. Se oli ollut hänellä aina kaikkein rakkainna sydämen asiana. Sitä hän kaikkina hetkinä muisteli, siitä puhui kaikissa kirjeissään. Lapsellisella ilolla hän kehuu välistä esim. Psaltarin käännöstä, joka on niin selkeä,

Mutta tässä kehumisessa ei ilmau mitään pöyhentelevää itserakkautta. Yhtenään teroittaa hän lukijainsa mieleen, ett'ei se ole hänen ansionsa, vaan Jumalan, joka niin suuriin töihin on antanut voimaa. Ei hän tahdokaan peittää, että hänen teoksessaan voi olla paljo virheitä. Niinpä hän sanoo esipuheessa viimeiseen kirjaansa:

Mutta lisää kuitenkin kohta:

ja tiuskaisee liialliselle moittijalle:

Hänelle, niinkuin kaikille muillekin uusien alkajille, ei ollut suotu omin silmin nähdä työnsä siinä arvossa, minkä ne olisivat ansainneet. Rukouskirjasta tosin Juusten mainitsee, että se kului Suomalaisten käsissä ahkerasta käyttämisestä. Mutta jälkimmäisiä ei näy otetun tarpeeksi yleisellä suosiolla vastaan. Psaltarin esipuheessa moittii hän jo pappein penseyttä näillä ankarilla sanoilla:

Ja esipuheessa viimeisiin kolmeen profeettaan huokaa hän:

Tämä lukijain haluttomuus ja köyhyys taisi olla pääsyynä, miksi Agricola ei enää kirjoittanut mitään. Mutta sen lisäksi tuli hänen parina viimeisenä ikävuotenaan rasittavainen sota, ja rauhan juuri palattua teki, niinkuin olemme nähneet, kuolema lopun kaikesta hänen toimelijaisuudestaan.

Ollen ruotsinkieliseltä paikkakunnalta kotoisin, oli Agricola luultavasti vasta koulua käydessään ja sitten elämässä oppinut suomea. Se tuntuu kyllä hänen teoksissaan, joissa on paljon ruotsinvoittoisia lausetapoja, esim. Minun Ysteuellen on yxi Winatarha ydhes lihauas paicas; Mutta se Zebaothin Herran Winatarha on nyt se Israelin Hone; he satettijn tai uastanotettin Seuracunnalda; Wsi Testamenti ensin kirioitettin nijste pyhiste Euangelisterist ia Apostolist Grekin kielelle; Carialaiset ylitzeiuoitettin Rotzalaisist: ioca ei alassäriete; ellei te ymberileikata. Varsinkin vilisevät hänen kirjoituksensa ylenpaltisesti käytetyistä prepositsiooneista. Niitä hän liittää aivan tarpeettomasti yhteen verbein ja verbeistä johtuneitten substantiivein kanssa, esim. ulgoshwta (ruots. utropa), ulgosluuattu (utlofvad), ulgosiaghetta (att utdelas); ylessöit (uppåto), ylesauasi (upplät), ylesualghistus (upplysning); ylitzeuoitti (öfvervann), ylitzelangesit (öfverföllo); tyghelangeuat (tillfalla); edhesastuit (framstego), edesseisoi (förestod). Muutenkin panee hän niitä semmoisiin paikkoihin, joissa ei suomenkielen luonne niitä suvaitse, esim. me iloitzima sen ylitze; hemmestuit ylitze henen ymmerdhyxens tai henen oppins päle; muistele sen päle. Silti ei Agricola ollut tietämätön, kuinka semmoisten lauseitten tulisi oikeastaan kuulua. Toisessa paikassa hän sanoo: he naurauat henen ylitzens, toisessa hen naura hende; samoin armachta heiden päle ja armadha meite; Jumala kysy sen peren ja mite hen kysy Jumalata. Sattuupa välistä samassa lauseessakin puhdas suomenkielinen lauseparsi kohta ruotsinmukaisen jälkeen, esim. catzocat taiuan linduin päle ja Catzocat Cuckaisita kedholla.

Enemmän ruotsin mukaan, kuin mitä nykyisin on tapana, kirjoittaa hän myös useita tästä kielestä lainattuja sanoja, esim. stoli, domari, fangeus, fati, wffrata, wghnijn, corghi (myös cori), hyuestisiugnapi. Mutta aniharvoin hänellä tapaa muita vieraita sanoja kuin uudemmassakin kirjakielessämme hyväksyttyjä, semmoisia kuin falski, insiglasit, wsi tidningi. Sitä vastoin tuntee hän monta supisuomalaista sanaa, joiden sijasta nyt käytetään muukalaista ja uudestaan suomeksi tekaistua sanaa, esim. näkypaicka (teaatteri), käsiwirca, (käsityö), kiriacammio (kirjasto), rahanhaltia (rahastonhoitaja). Köyhäksi ei Agricolan kieltä siis suinkaan sovi moittia, pikemmin sitä voi pitää todisteena aikaisemmasta suomenkielen viljelyksestä ainakin kirkollisella alalla. Aivan kelvottomaksi sitä ei muutenkaan tule arvella, sillä hänen suomennoksiansa on verrattain vähän tarvinnut korjailla myöhemmässä koko Raamatun käännöksessä.

Perustukseksi kirjakielellemme laski Agricola, niinkuin kaikki tiedämme, Turun-puolisen murteen, ei kuitenkaan yksipuolisesti. Itse hän siitä lausuu Uuden Testamentin esipuheessa: ette teme coco Hijppakunda Somen maxi cutzutan, ioca (Varsinais-Suomi) ombi ninquin mwidhen Äitei —Sille ette hen ensin tuli Christituxi, ia tesse Turussa ompi Maakunnan Eme kirko ia pijspan Stoli ia Istuin — Senteden ombi tesse P. Wdhen Testamentin kirioissa Somenkieli enimiten prucattu. Mutta lisää heti: Ja mös hädhen teden, coska tarue on anonut, ouat mös mwiden kielet, puhet ia sanat tehen siselotetud. Agricolan sanavaraston tarkempi tutkimus on osoittava, minkä verran hän on muita murteita, etenkin Viipurin-puolista, johon kaikkein ensiksi perehtyi, hyväksensä käyttänyt. Muoto-opillisista itäsuomalaisuuksista, joita ei ainakaan nykyään enää tavata länsimurteissa, mainittakoon esim. adjektiivein superlatiivi ja verbein refleksiivinen taivutus sekä pronomini-muodot mö (lue: myö), tö, hö; meiet l. meidet, teijet l. teidet, hei(j)et l. heid(h)et.[19]

Pääasiallisesti oli Agricolan kirjailijatoimi kirkon tarpeihin omistettu. Mutta kuitenkin puhui hän mielellään esipuheissaan myös maallisista asioista. Rukouskirjan kirjavasta sisällyksestä on jo ollut puhetta. Uuden Testamentin esipuheessa kertoo hän lyhyeltä, kuinka kristin-usko oli levinnyt Suomeen, antaen siinä muun muassa sen tiedon, että ruotsalaiset Lootolaiset Calandis (Ahvenanmaalla) olivat aikaa ennen kääntyneet kristin-uskoon kuin Suomalaiset mannermaalla. Psaltarin esipuheessa löytyy luettelo pakanallisten Hämäläisten ja Karjalaisten jumalista, jota yhteen aikaan kovasti epäiltiin virheelliseksi, vaan sittemmin yhä enemmän on opittu luotettavana lähteenä pitämään. Esipuheessa viimeisiin kolmeen profeettaan luettelee hän kaikellaisia Jumalan lahjoja, mitä ihmisellä on, sekä ulkonaisia että sisällisiä, joista jälkimmäinen esitys on ensimmäinen sielutieteen-tapainen suomenkielellä.

Kun vielä päätteeksi muistamme, että Pyhän Raamatun kirjat, paitsi mitä niissä on suorastaan uskonnollista, sisältävät kaikellaista yleistietoa, niin on meidän annettava Agricolalle sekin tunnustus, että hän on kaikinpuolin kehittänyt kieltämme sivistyksen välikappaleeksi. Täysi syy on meidän siis kunnioittaa Mikael Agricolaa myös suomalaisen kirjakielen luojana.

4. Agricolan aikalaiset.

Agricolan painetut kirjat eivät ole ainoasti ensimmäiset suomenkielellä, vaan aikanansa aivan yksinäiset. Hänen viimeksi ilmestyneen kirjansa jälkeen seuraa enemmän kuin kahdenkymmenen vuoden väliaika, jonka kuluessa ei tiedetä yhtään suomenkielistä kirjaa toimitetun.

Että hänen rinnallansa kuitenkin on ollut muitakin yrittelijöitä, todistavat pari meille säilynyttä käsikirjoitusta kirjallisuutemme alkuajoilta. Toisessa, joka sisältää käsikirjan ja messun, on vuosiluku 1546 ja nimi Mathias Johannis Westh, luultavasti sama henkilö kuin v. 1549 kuollut Rauman kappalainen Mathias. Kieli tässä käsikirjoituksessa näet viittaa selvästi Rauman tienoilla vielä käytettyyn suomen lounaismurteesen; esim. konsonantin pidennys semmoisissa muodoissa kuin kätten (= käteen), varkkan (= varkaan), hamppan (= hampaan), lappioit (= lapioita).[20] Toinen on vasta mainittavan Tukholman suomalaisen saarnaajan, vanhan herra Martin, Ruotsin maanlain suomennos vuodelta 1548.

Ett'ei Agricola myöskään ole ollut ilman apulaisia kirjallisissa töissään, todistaa hän itse Psaltarin esipuherunossa:

Ja Juusten aikakirjassaan ilmoittaa mielipahansa siitä, ett'ei hänen nimeänsä Psaltarin esipuheessa ollut mainittu, sanoen teettäneensä suomennoksen Turun koululaisilla ja oikaisseensa sen sitten itse. Hänen kertomuksensa mukaan ei olisi siis Agricola tämän kirjan suhteen nähnyt muuta kuin painattamisen vaivan. Mutta toiselta puolen sanoo Agricola eräässä kirjeessä Amund Lauritzanpojalle kevättalvella 1551 syksystä alkain olleensa Psaltarin suomentamisen toimessa. Luultavasti on asian laita semmoinen, että Agricola vielä paransi ja viimeisti muiden tekemän käännöksen. Paavali Juusten oli syntynyt Viipurissa isänsä Pietarin kartanossa noin v. 1516. Niinkuin nimi (Juustinen) näyttää, oli hän peräisin suomalainen. Ensimmäisen oppinsa sai hän yhdessä Agricolan kanssa Viipurin koulussa rehtori Johannes Erasmi'n johdon alla. Juusten pysyi siellä vielä Agricolan lähdettyä, mutta v. 1534 muutti hänkin Turun kouluun. Piispa Skytte huomasi pian nuorukaisessa hyvät lahjat ja vihitti hänet jo v. 1540 papiksi, suojellakseen häntä kuninkaalta, joka aina välistä otti itselleen väkisin virkamiehiä kouluista. Vv. 1541-43 toimitti Juusten kouluvirkaa Viipurissa ja lähetettiin sitten niinkuin Agricola piispan kustannuksella Wittenbergiin. Kolme vuotta siellä oltuansa läksi Juusten pois, koska Wittenberg'in yliopisto Schmalkald'in sodan tähden lakkautettiin. Hän oleskeli sitten vielä vähän aikaa Magdeburg'in, Rostock'in ja Königsberg'in yliopistoissa ja palausi kotimaalle syksyllä 1547. Maisterin arvoa ei hän kuitenkaan ollut saavuttanut ulkomaalla niinkuin Agricola.

Turussa sai Juusten kohta seuraavan vuoden alussa rehtorin viran Agricolan jälkeen, josta kuusi vuotta myöhemmin v. 1554 koroitettiin Viipurin uuden hiippakunnan piispaksi, ja 1563 pääsi hän Turun piispan istuimelle Follingius'en sijaan. Siinä korkeassa virassa pysyi hän sitten kuolemaansa asti, vahvistellen uutta oppia ja puhdistellen kirkkoa yhä enemmän jäljellä vielä olevista vanhan opin tähteistä. Lopulla elämäänsä lähetettiin hänkin, samaten kuin Agricola, lähettiläänä Moskovaan, jossa häntä yhdessä muiden lähetystön jäsenten kanssa pidettiin kolmatta vuotta vankeudessa kostoksi siitä, että tsaarin lähettiläitä oli pahoin kohdeltu Tukholmassa, silloin kuin herttuat olivat nostaneet kapinan Eerik kuningasta vastaan. V. 1572 pääsi Juusten vihdoin vapaaksi tästä vankeudestaan, ja sai palkinnokseen Juhana kuninkaalta aatelis-arvon. Mutta se ei voinut parantaa Juusten'in murtunutta terveyttä. Päin vastoin riutui hänen ruumiinsa ja synkistyi hänen mielensä yhä pahemmin siitä, kun hän näki Juhana kuninkaan yrittävän vähitellen saattaa jälleen voimaan jo poistettuja katolisia menoja. Suru tästä särki hänen sydämensä; hän kuoli 22 p. Elokuuta 1576 ja haudattiin Turun tuomiokirkon korkeakuoriin.

Vähää ennen kuolemaansa Juusten toimitti suomeksi kaksi kirjaa: Catechismus, Somenkielen tulkittus[21] udistettu ja Jumalisten ja caunisten Rukoisten ja Kijtos sanain cansa enätty ja Surella wisudella koottu Somalaisten hywäxi ja jocapäiwäsexi tarpexi, sekä cotona että matkas 1574 ja Se Pyhä Messu Somen kielen ei Pauin Mutta pyhän Euangeliumin ia Christilisen Seuracunnan tauan iälken visusta Somen Turus coottu 1575. Edellinen, joka ei enää ole löytyvissä, on kirjoitettu Moskovassa vankeuden aikana. Jälkimmäinen on parannettu ja lisätty painos Agricolan messu-kirjaa.

Mainiomman nimen kuin näillä vähäisillä suomenkielisillä teoksillaan on Juusten saanut siitä, mitä hän kirjoitti latinankielellä. Hänen aikakirjansa Suomen piispoista, Chronicon Episcoporum Finlandensium, vanhin historiamme, on ijäti säilyttävä hänen muistonsa. Paitsi sitä on hän myös kirjoittanut kertomuksen käynnistään Venäjällä sekä postillan.

5. Ensimmäiset suomalaiset virsikirjat.

Agricolasta löytyy vanhoissa kirjallisuudenhistoriankokeissa se maine, että hän muka oli ensimmäisen suomalaisen virsikirjankin toimittanut. Mutta tämä tieto on nähtävästi aivan perätön, sillä Juusten messukirjassaan käskee vielä laulamaan suorasanaisia kappaleita. Ainoasti kolme virttä on Agricola sepittänyt, mutta ne kirjoitettiin sittemmin aivan uudestaan.

Ensimmäinen suomalainen virsikirja ilmestyi kuitenkin tuskin kymmenen vuotta Juusten'in messukirjan perästä. Sen tekijän, Jaakko Suomalaisen eli Finnon, elämä ja toimet ovat kummallisesti kyllä olleet hyvin kauan hämärässä, vaikka hän kirjallisuudessamme ansaitsee suuremman sijan kuin Juusten. Eikä ole nytkään se hämärä kokonaan poistettu. Niinpä ei tiedetä yhtään, missä ja milloin hän on syntynyt. Nimestä päättäin oli hän kuitenkin Varsinais-Suomesta kotoisin; hänen isänsä nimi oli Pietari. V. 1563 tapaamme hänet Wittenberg'in ja 1567 Rostock'in yliopiston luettelossa. Myös mainitaan hänen olleen jonkun aikaa sotavankina Lyybekissä. V. 1568 tiedetään hänet määrätyn Turun koulun rehtoriksi, jota virkaa hän toimitti yhteen jaksoon kymmenen vuotta. Vv. 1578-82 oli Agricolan poika Kristian rehtorina, mutta sitten näkyy Suomalainen saaneen sen toimen takaisin. Sillä välin oli hän päässyt Räntämäen kirkkoherraksi, jonka ohessa hänelle oli annettu tulot katolis-aikuisista, Turun tuomiokirkkoon kuuluvista poenitentiarius- ja lector-viroista. Suomalainen kuoli ruttotautiin v. 1588.

Syynä yllämainittuun pitkään virkavapauteen koulutöistä oli se, että Suomalainen oli saanut v. 1578 Juhana kuninkaalta käskyn toimittaa muutamia tarpeellisia kirjoja suomeksi. Hänen työnsä hedelminä tulivatkin sitten painosta Yxi Wähä Rukous Kiria v. 1583, jota sata vuotta eteenpäin yhä painettiin uudestaan, ja Catechismus, jonka ensimmäinen, luultavasti vuosien 1580 ja 1582 välillä ilmestynyt painos on kadonnut (toinen on vuodelta 1615). Mutta Suomalaisen ansiollisin ja suurin teos on hänen virsikirjansa. Tämmöinen tiedettiin kyllä sepitetyksi, siitä päättäen että se myöhemmissä virsikirjoissa aina on mainittu, mutta kauan luultiin sen joutuneen häviön omaksi. Siitä vihdoin löytyi Upsalan yliopiston kirjastossa yksi kappale, joka valitettavasti vaan on vähä vaillinainen lopussa, niin että painatusvuodesta ei ole voitu saada selkoa.[22] Emme kuitenkaan suuresti erehtyne, jos päätämme virsikirjankin syntyneeksi noin 1580-82. Huomattava on, että siihen on suomennettu koko joukko virsiä 1572 vuoden ruotsalaisesta virsikirjasta, vaan ei yhtään sen jälkeisestä, v. 1586 ulostulleesta.

Esipuheessaan todistaa Suomalainen itse olevansa ensimmäinen suomalaisten virsien sepittäjä. Hän aloittaa sen näin: CAickille Jumalisille ia vskolisille Suomalaisille — — toiuotan minä Jacobus Finno Jumalan armon. Sitten selittää hän oppineitten ja jumalisten miesten ennen aikaan sepittäneen latinankielisiä virsiä veisattaviksi isoissa kaupungeissa, missä kouluja löytyi ja latinantaitavia miehiä. Eij ollu quitengan heidhän tactons, — — että sencaltaiset Latinankieliset wirdhet ainoasta cocouxisa weisataisin, ia maankieliset pois heitetäisin, ia vnhotetaisin. Mutta piru pani sitten pappein mieleen, että he toimittivat kaiken jumalanpalveluksen eij omal maan ia ymmärtäuäisel kielel, mutta waiuon wieral. Ja kun ei kansa saanut virsiä laulaa omalla kielellään, niin se ryhtyi maallisiin lauluihin, ja piru ylösherätti mös hänen runoians ia laulaians, ioidhen mielen hän lyckäis, ia suusa tacoi iuuri soueliaita sanoia, nijn että he kyllä äkist ia selpäst wirsiä cocon saidh ia teidh, iotca sittä muilda nopiamin mös opettin ia muiston pantin, quin nyt Jumaliset ia Christiliset wirdhet opetan ia muistetan. Viimein nousi Luther ja muitakin veisaamaan omakielisiä virsiä. Näiden esimerkki oli ollut yllytyksenä, että minäkin Jumalan nimen cunnian tädhen sen rackaudhen puolest quin minulle on Isän maata wastan rupeisin hengelisiä wirsiä Suomenkielel — — rimitäin muidhen Christilisten maacundain tauan iälken tekemän.

Niinkuin näistä otteista näkyy, käytti Suomalainen lyhennettyjä päätteitä kaikissa kirjoituksissaan, mutta varsinkin hän niitä suosi virsissänsä, jota ei ole yhtään kummeksittava. Turun seuduilla oli hän luultavasti kaiken ikänsä asunut, sillä huvin vuoksi ei siihen aikaan kukaan matkustellut, eikä koulunrehtorilla ollut mitään pakkoa virkatoimien tähden käydä muissa maakunnissa, niinkuin esim. Agricolan piispana. Se kieli, jota hän siis paraasta päästä oli kuullut, taisi silloinkin jo enimmiten käyttää katkonaisia päätteitä.[23] Mikä siis oli luonnollisempaa, kuin että hän samaa tapaa noudatti virsissä, joita suomentaessaan usein taisi olla kahdella päällä, kuinka saada ajatuksensa, suomen pitkiin sanoihin puettuna, runomittaan mahtumaan. Puikahtipa häneltä sittenkin välistä liikoja tavuita säkeesen, ja Suomalaisen virret varsinkin ne ovat, joista vanha virsikirjamme sai sen pahan huudon, että siitä veisatessa täytyy joka säkeen lopussa niellä pari sanaa. Osaksi on hän kuitenkin siitä syytteestä vapautettava, sillä paljon on myöhemmissä virsikirjan parannuksissa karttunut liikoja tavuita lisään sen kautta, että lyhennettyin muotoin sijaan koeteltiin panna täydellisempiä esim. minun ja sinun, missä alkuperäänsä oli mun ja sun.

Toiseen näissä virsissä haitalliseen suureen vikaan, joka tekee monesti ihan mahdottomaksi arvata tarkoitettua värssymittaa, oli syynä vanhan runomittamme väärä ymmärrys. Suomalainen oli tottunut näkemään sanain koron poljettuna kansanrunoissa, ja siitä päätti olevan yhtä mille sanan tavuulle runokorko tuli, kun vaan tavuiden luku oli, niinkuin piti olla. Että asiaa vielä myöhemminkin katsottiin siltä kannalta, eikä edes laajuutta vaarin otettu, näyttää seuraava lause Petraeus'en kieliopissa: ei suomalaisessa runossa pidetä mitään lukua tavuiden laajuudesta, kun vaan on määrätty tavuiden luku säkeissä ja lopussa riimi.

Riimeistä eli loppusoinnuista, joilla Suomalainen muiden kansain esimerkkiä noudattaen oli varustanut virtensä, on suomenkieli peräti köyhä, jos me nimittäin emme ota lukuun johto- ja taivutuspäätteitä, jotka eivät juuri kuulu miltään. Tästä köyhyydestä oli Suomalaiselle nähtävästi paljon hankaluutta. Harvoin onnistui hänen saada täydellisiä riimejä; enimmiten tyytyi hän vaan puoliriimiin eli assonanssiin. Niin esim. soinnuttaa hän yhteen puhdas ja sulhas, sanans ja walans, wahua ja waiua, pääst ja miest, sitä ja kijttä(ä), Jumal ja suomal. Pääteriimein yksitoikkoisuuden vaihetukseksi käytti hän myös noita suomenkielelle omituisia kolmi- ja nelitavuisia riimejä esim. kiruotta ja wiruotta, paettin ja aiettin, kiristäuät ja likistäuät, jota tapaa ei pitäisi nykyistenkään runoseppiemme laiminlyödä, Mutta ei tämä kaikki kuitenkaan välttänyt, ja hädissänsä sovitti Suomalainen monesti yhteen sanoja, joilla ei ollut keskenään mitään yhdensointuisuutta, taikka pisti säkeesen aivan sopimattoman sanan ainoasti riimin vuoksi. Suurta huolimattomuutta riimein suhteen näemme kyllä sen aikuisissa saksan ja ruotsin virsissäkin, mutta ei siihen määrään kuin näissä suomalaisissa,

Virsien valitsemisessa oli Suomalainen verrattain omintakeinen. Ruotsissa ilmitulleita virsikirjoja käytti hän apulähteenä muiden rinnalla, vaan ei suinkaan yksin-omaisena ojennusnuorana. Ruotsalaisia alkuperältään tai ruotsalaisesta käännöksestä suomennettuja on Suomalaisen 99 virrestä 56 kappaletta, siis ainoastansa vähän yli puolen. Suoraan latinasta käännettyjä on 10, saksasta 17. Sitä paitsi on vielä 16 virttä, joita ei tiedetä mistään käännetyiksi. Viimeksimainituista voinee, niiden luonteesta päättäen, sanoa varmaan alkuperäisiksi ainakin 6.

Käännöksissään on Suomalainen hyvin uskollinen, vaikka ei mitenkään orjallinen. Usein hän lyhentelee virsiä käantäessään, mutta laittaa mielellään niinkin, että vanhan runotapamme mukaan toinen säe toisilla sanoilla kertoo edellisensä sisällyksen. Suomalaisen omat tekemät näyttävät selvään, ettei hän ollut Jumalalta luovaa runolahjaa saanut. Ne ovat melkein kaikki älyn avulla, käskystä kirjoitetut ja siis mehuttomat; ainoasti molemmat aamuvirret maistuvat hiukan tuoreemmalta.

Joku aika Suomalaisen jälkeen ilmestyi vielä toinen virsiseppä suomenkielellä, joka sekä sepittämäinsä virsien paljouden että vielä enemmän niiden hyvyyden suhteen on monta vertaa etevämpi. Tämä mies oli Maskun kirkkoherra Hemminki. Valitettavasti ei hänestäkään ole paljon mitään elämäkerrallisia tietoja. Sen verran vaan tiedämme, että hän oli Maskussa syntynyt ja että isän nimi oli Henrik. V. 1587 pääsi hän Maskun kirkkoherraksi, kävi v. 1593 Upsalan kirkolliskokouksessa ja kirjoitti nimensä tämän kokouksen päätöksen alle. V. 1618 näkyy hänen nimensä viimeisen kerran kymmenysluettelon alla, mutta v. 1620 on jo siinä toinen nimi: Jooseppi Hemminginpoika, luultavasti hänen poikansa.

Hänen virsikirjastaan ei myöskään tiedetä, minä vuonna se ensikerran tuli painosta, Jonakuna 1610 ja 1614 välisenä vuonna sen on pitänyt ilmestyä, sillä siihen on vielä otettu joku virsi 1610 vuoden ruotsalaisesta virsikirjasta, vaan vuoden 1614 suomalaisessa käsikirjassa, piispa Sorolaisen toimittamassa, on jo koko joukko sen virsistä määrätty kirkoissa veisattaviksi.[24] Toinen painos on vuodelta 1639, siis Hemmingin kuoltua ilmitullut. Se sisältää 241 virttä; kun niistä luemme pois 98 Suomalaisen virttä, viisi nimimerkillä P.M., luultavasti Pietari Melartopaeus,[25] ja yhden nimimerkillä P.J.C, niin jääpi Hemmingin osaksi 137 virttä. Jos näihin lisäämme 75 virttä ja laulua ennen jo mainitusta keskiaikaisesta virsikokoelmasta Piae cantiones, jonka Hemminki v. 1616 suomensi, ja jos sitten otamme pois 3 molemmille kokoelmille yhteistä, niin nousee Hemmingin sepittämäin virtten luku 209:ään, joka ei ole vähäinen joukko.

Sanain katkomisen, runomitan liikkaavaisuuden ja riimin huonouden suhteen ovat nämät Hemmingin virret aivan Suomalaisen sepittämäin tapaiset. Hemminki itse siitä valittaa, että: Eip salli soucad Suomen sanad Tarkoin taiten edhes tuodha. Hän onkin kääntäessään harvoin aivan uskollinen, milloin vetää pari värssyä yhteen, milloin heittää värssyn kokonaan pois tai panee uuden lisään. Joskus ottaa Hemminki kaksikin virttä ja valaa ne yhdeksi suomalaiseksi. Toisinaan on hän kääntänyt vaan pari värssyä vieraskielisestä virrestä, ikäänkuin alkuun ja intoon päästäksensä, vaan jatkaa sitten omasta päästään. Siitä syystä onkin hänen virsillään paljoa vapaampi, elävämpi, omituisempi luonne kuin Suomalaisen tekemillä. Hän oli aika mestari suomenkielessä; oikein ihmeyttää nähdessä, kuinka rikkaasti, luontevasti ja sujuvasti se valuu hänen kynästään. Samaten kuin Suomalainen käytti hänkin ajatusriimiä, ja paljoa tiheämmin vielä. Mutta paitsi sitä on hänen virsissään sekin kansanrunoistamme saatu omituisuus, jota sanotaan alkusoinnuksi. Otettakoon mikä hyvänsä Hemmingin virsistä, niin tämä heti pistää silmiin. Välistä hän aloittaa kaikki säkeen sanat samalla kirjaimella, välistä vaan pari niistä. Toisinaan on samassa säkeessä kaksi alkusoinnun jaksoa esim. Pahad päänäns juuri julmaa. Toisinaan sointuu edellisen säkeen viimeinen ja jälkimmäisen säkeen ensimmäinen sana yhteen esim.

Virsiä valitessaan menetteli Hemminki vielä paljoa omintakeisemmin kuin Suomalainen. Hänen virsikirjansa 137 virrestä on tullut ainoasti 58, siis vähemmän kuin puolet, ruotsinkielen kautta. Suoraan saksasta on hän ottanut 25 ja latinasta 16. Semmoisia, joihin ei tiedetä vastaavaa virttä muulla kielellä, on 38. Viimeksimainituista on 15 (kenties 19) aivan silminnähtävästi alkuperäisiä. Niissä liikkuu Hemmingin innokas, hilpeä runohenki vielä vapaammin. Tosin ei niissä ilman erittäin syvää tunnetta, mutta mielikuvitus oli Hemmingillä hyvin vilkas ja voimallinen. Kun hän pääsee jotain kuvailemaan, varsinkin tämän maailman turhaa menoa ja syntisyyttä tai siitä seuraavia onnettomuuksia ja rangaistuksia, niin oikein kuohuu koskena kuvallisia sanoja. Näissä omissa virsissään käyttää Hemminki aina alkusointua sekä ajatusriimiäkin välistä läpi koko virren. Ja jos oikein tarkkaan rupeamme näitä virsiä tutkimaan, niin huomaamme, että ne myös rakennuksessaan tavoittavat taikka kumminkin ovat tavoittavinaan vanhaa runomittaamme.

Mikael Vexionius sanoi muutama vuosikymmen jälkeenpäin, että Suomalaiset eivät tunnusta runoelmaa runolliseksi, jos ei siinä ole riimiä ja lamdaismia s.t.s. että alkukirjaimet ovat samat. Esimerkiksi tähän hän vetää muutaman Hemmingin kirjoittaman virren:

lisäten: "näillä kaikilla oli muinoin yksi nuotti ja nimenä runot".

Vielä selvemmin suomalaiseen runomittaan rakennettu on Hemmingin esipuhe suomennokseensa kirjaa Piae Cantiones, jossa hän sanoo:

Tästä esimerkistä näkyy, että sen ajan oppineet olivat panneet riimin vanhan runomme koristukseksi ja että runomitan kokonaan perustivat korolle. Ja missä kansanrunomme käyttää sananjakoa, siihen he panivat selviä alkupitkiä eli daktyleja. Tällä tavoin saivat neljän pitkälyhyen eli trokeen sijaan yhden pitkälyhyen kahden alkupitkän kanssa tai kaksi pitkälyhyttä ja yhden alkupitkän esitavuun kanssa.

Kieli Hemmingin virsissä ei ole niin yksipuolisesti lounaissuomalaista kuin hänen edeltäjänsä kirjoittamissa. Huomattava on kuitenkin e, o, ö diftongien esiintyminen Lounais-Suomen murteen mukaisesti i, u, y diftongien asemella, esim. vaevoista, päevin, toevotan, töedhen, raoha, seoracunda, täödhen.[26]

6. Eerik Eerikinpoika Sorolainen.

Tämän aikakauden kirkollisista kirjoittajista on vielä mainittava piispa Eerik Eerikinpoika Sorolainen. Hän oli syntynyt 16:n vuosisadan keskipalkoilla Sorolan talossa Laitilan pitäjässä. Isänsä luultavasti oli Laitilan kirkkoherra Eerik Gregorin poika. Eerik Sorolaisen nuoruuden ajasta ei ole mitään muuta tietoa, kuin että hän v. 1573 kirjoitettiin Rostock'in yliopiston kirjoihin ja että hän palasi ulkomailta maisterin arvonimellä. V. 1578 tuli hän rehtoriksi Geflen kouluun Pohjois-Ruotsissa. Vähää myöhemmin, v. 1583, hänelle suotiin synnyinmaassaan paljoa korkeampi, mutta myös paljoa rauhattomampi paikka. Juhana kuningas oli, niinkuin tiedetään, taipuvainen katolisuuteen ja yritti liturgiallansa saattaa hylätyt kirkon menot jälleen voimaan. Luultavasti oli hän huomannut Eerik Sorolaisen myöntyväiseksi näihin tuumiin, koska hän pani hänet Turun piispaksi ynnä antoi Viipurinkin piispattoman hiippakunnan hänen hoitonsa alle.

Kuningas ei pettynytkään toivossaan, sillä uusi piispa oli hyvin ahkera hänelle uskotussa toimessa. Mutta Juhana kuningas kuoli v. 1592, ja kaikki hänen laitoksensa raukesivat hänen kanssansa. Nyt tuli Eerik Sorolaiselle vaikeat, surkeat päivät. Usko taisteli uskoa vastaan, kansastaan vieraantunut kuningas kansan puolta pitävää herttuaa vastaan, ja piispa Eerik Eerikinpoika seisoi puolueitten, taistelujen keskellä, epäillen, mitä hänen piti tehdä. Kummalle puolelle hän kallistuikin, oli virka ja henki vaarassa, ja mikä vielä pahempi, kummalle puolelle hän kallistuikin, ei hän voinut olla pyhiä velvollisuuksia rikkomatta. Eheänä ei Eerik Sorolainen päässytkään tästä vaikeasta välipulasta, mutta kuitenkin on hänelle se todistus annettava, että hän viisaasti ja rehellisesti koki yhdistää häntä eri haaralle vaativat velvollisuutensa. Yhteinen Flemingiläisten kanssa oli hänellä uskollisuus kuningasta kohtaan, mutta toiselta puolen piti hän heitä vastaan lujasti puhdistetun uskon puolta. Upsalan kirkonkokouksesta palattuansa rupesi hän täydellä toimella poistamaan siinä kiellettyjä paavilaisia kirkonmenoja. Tästä voisi luulla häntä huikentelevaiseksi tuuliviiriksi, joka aina sovitteli tekonsa ajan tuulispäitä myöten, sillä Juhanan aikoina oli hän yhtä ahkerasti pitänyt huolta näiden menoin noudattamisesta. Mutta hän seisoi niiden suhteen korkeammalla kannalla kuin hänen aikalaisensa ja piti ulkonaiset menot sivuseikkoina, joita sopi hyväksyä tai hylätä, sen mukaan kuin yleiset asetukset säätivät. Ainakaan ei pelko ollut tähän menetykseen syynä; sen näemme siitä, että hän protestanttisen intonsa vuoksi sai kärsiä Fleming'iltä julmat haukkumiset ja oli vähällä tulla piestyksi, eikä kuitenkaan lakannut toimestansa.

Mutta ei tämä hartaus puhdistetun opin puolesta eikä myöskään puuttumattomuus sotaan voineet lepyttää tylymielisen Kaarle herttuan vihaa siitä, ett'ei piispa ollut kokonaan ruvennut hänen puolelleen. V. 1599, kun Turun linna oli joutunut herttuan valtaan, pantiin Eerik Sorolainen siihen vangiksi ja vietiin seuraavana vuonna Linköping'in valtiopäiville pappissäädyn tuomittavaksi. Vaikka hän siellä sai virkaveljeinsä puolesta täydesti puhdistavaisen todistuksen, ei Kaarle herttua kuitenkaan päästänyt häntä entiseen virkaan takaisin, ennen kuin piispa oli maksanut hänelle tuhat talaria sakkoa. Myöhemminkin vainosi kuningas häntä lakkaamatta, yhä uhaten panna hänet pois viralta.

Kustaa Aadolfin noustua valta-istuimelle koittivat viimein Eerik-piispalle paremmat päivät. Hänelle suotiin taas runsaammat tulot ja muutenkin suosi valtiokansleri Aksel Oxenstjerna häntä monella tavalla. Tämän ikänsä rauhallisen loppupuolen käytti Eerik Sorolainen kansansa hyväksi sillä tavoin, että toimitti kirjoja suomenkielellä. Hän kirjoitti kaksi katkismusta, laveamman etupäässä opettajien ohjeeksi ja lyhyemmän kansaa varten. Edellistä, joka ilmestyi 1614, kehutaan itsenäisestä järjestyksestään sekä helppotajuisista selityksistänsä. Molemmat pysyivät käytännössä vuosisadan loppuun saakka; jälkimmäisestä ilmestyi useita painoksia, joista aikaisin meille säilynyt on vuodelta 1629. Myöskin toimitti hän v. 1614 suomennoksen uudesta käsikirjasta, Mutta kaikkein tärkein ja suurin hänen teoksistaan oli Postilla, joka tuli painosta kahtena paksuna nidoksena vv. 1621 ja 1625. Se sisältää noin 2,300 neljännesarkin sivua ja on merkillinen selitysten selvyyden sekä sisällyksen rikkauden puolesta. Kirjoitustapa siinä on helposti ymmärrettävä ja koristelematon. Usein on Eerik Sorolainen näyttänyt oppinsa sillä, että on pannut sekaan vahvistukseksi lauseita kirkko-isäin esim. Augustinuksen, Krysostomon y.m. teoksista sekä ottanut esimerkkejä Rooman ja Kreikan historiasta. Pitkän ajan oli se ainoana saarnakirjana Suomen kansalla ja sitä viljeltiin paikoin vielä meidän vuosisatamme alussa.

Tuskin oli postillan toinen osa valmistunutkaan painosta, niin meni sen tekijä noin kahdeksankymmenvuotisena levolle, kannettuaan hiipan kuormaa neljäkymmentä kaksi vuotta, neljän kuninkaan aikana.

Ei paljoa puuttunut, että Eerik Sorolaiselle olisi tullut osaksi kunnia olla Agricolan aloittaman Raamatun suomennoksenkin täyttäjänä. V. 1602 asetettiin Kaarle IX:n käskystä sitä työtä varten komitea, jossa piispa oli esimiehenä, ja jäseninä tuomioprovasti Pietari Melartopaeus, Turun kirkkoherra Gregorius Teitti, Turun koulun rehtori Markus Helsingius, Viipurin koulun rehtori Kristian Pärttylinpoika ynnä Turun kaupungin kolme suomalaista kappalaista. Mainitun komitean työstä ei tähän asti ole tiedetty juuri mitään, vasta nykyisin on saatu selville, että se jo v. 1617 oli, ainakin suurimmaksi osaksi, loppuun saatettu.[27] Silloin nimittäin Turun kaupungin papisto ilmoitti kuninkaalle pyytäneensä erästä Tukholman kirjanpainajaa, että hän sallisi Saksassa oleskelevan poikansa tulla Turkuun painamaan Pyhää Raamattua suomeksi. Tästä kirjapainon hankkeesta ei kuitenkaan sen enempää ole puhetta. V. 1630 kirjoitti piispa Rothovius kuninkaalle uudestaan samasta asiasta mainiten, että valmis Raamatun suomennos oli olemassa ja että monet tuhannet ikävällä odottivat sen painattamista. Vaan sodan tähden jäi Suomalaisten hartain toivomus silläkin kertaa toteuttamatta.

V. 1636 anoi pappissääty valtiopäivillä, että uusi komitea asetettaisiin Raamatun suomentamista varten, ja painatus toimitettaisiin valtion varoilla. Sen johdosta määrättiin v. 1638 tähän työhön Turun tuomioprovasti, sittemmin piispa, Aeschillus Petraeus, kreikan kielen lehtori Turun uudessa kymnaasissa, sittemmin heprean ja kreikan kielten professori, Martti Stodius, Maskun provasti Henrik Hoffman ja Piikkiön kirkkoherra Gregorius Favorinus. Tämä komitea teki työtänsä ahkerammin kuin komiteat tavallisesti tekevät, niin että teos jo tuli painosta v. 1642. Se on painettu suureen folio-muotoon yhtenä nidoksena, varustettuna niin vahvoilla kansilla, että sillä helposti voisi lyödä härän kuoliaaksi. Käännös on paraita, mitä siltä ajalta löytyy, alkukieleen katsoen, ainoasti saksalaista ja ruotsalaista Raamatunkäännöstä pidetään etevämpänä. Raamatun kieli on Agricolan suomennoksiin nähden puhdistettu useista ruotsalaisuuksista, niinkuin artikkelein ja prefiksein ylenmääräisestä käytännöstä. Se on myös vapaa yksipuolisista murteellisuuksista, joten se on voinut koota kaiken Suomen kansan yhden, yhteisen kirjakielen alle.

Tässä myös ensikerran esiintyy täysin säännöllinen suomenkielen oikeinkirjoitus. Sen vakaantumista Agricolan horjuvaisesta kirjoitustavasta, jolla kuitenkin on suunnitelmaan nähden suuret ansionsa,[28] voimme jo Finnon kirjateoksissa huomata, mutta vasta Sorolaisella löydämme ne säännöt, joiden mukaan Raamatun oikeinkirjoitus tarkistettiin ja jotka sitten pysyivät enemmän kuin puolentoista vuosisataa melkein muuttumatta voimassa. Nykyisistä kirjakielemme oikeinkirjoituksen säännöistä ne poikkeavat seuraavissa kohdin. Pitkä i-äänne kirjoitetaan ij:llä, k-äänne kovan vokaalin ja toisen k-äänteen edellä c:llä; loppupuolella 18:tta vuosisataa tulee kuitenkin ii yleiseen käytäntöön ja k syrjäyttää peräti c-kirjaimen. Nykyisiä ks ja ts yhtymiä vastaavat x ja dz, 1685 vuoden Raamatun painoksesta alkaen tz, jossa on huomattava palautuminen Suomalaisen kirjoitustavasta Agricolan käyttämään. Nykyisten k:n, t:n ja p:n asemella esiintyvät nenä-äänteen jälkeen, t:n asemella myös l:n jälkeen, säännöllisesti g, d, b; g:llä ja d:llä kirjoitetaan myös ne spirantti-äänteet, joita Agricola ja Suomalainen tavallisesti eroitukseksi edellisistä merkitsevät gh:lla ja dh:lla.[29]

7. Ensimmäiset lainsuomennokset.

Valtiollisella ja virallisella alalla suomenkieli tällä aikakaudella valitettavasti ei tullut viljellyksi yhtä ahkerasti kuin kirkollisissa asioissa, mutta onpas siinäkin suhteessa pieni itu jo nähtävänä, jonka vaan aikain kovuus ja kolkkous esti hedelmiä kantamasta.

Ensimmäinen tietty kuninkaallinen kirje Suomen kielellä tuli vielä Agricolan eläissä v. 1555. Se oli Helsingissä 21/11 päivätty kehoitus Wdhen Linnan (Savonlinnan) asukkaille varustaumaan maan varjelemiseksi Venäläisiä vastaan ja alkaa sanoilla: Mee Gustaff Jumalan Armon Kansa, Rodzin Götin Wendin &c. Kuningas, Mee tyghö sanonmee teille Meiden rackadt Alamaiset Wapahat mieheth, Papit, Nijmitys miehet, Luckarit, Neliennes miehet, Lwu(n)miehet ia kaicki muudt Meiden Crunun weroliset Talonpoijat, Samalla moto kaicki Lambodit, iotca elewet ia Aswat Wdhen Linnan Länisz Meidhen Szosijomme ia Armomme ennen &c. Tämän kirjeen suomentajaksi, niinkuin on mainittu, arvellaan Tuure Pietarinpoika Bjelkeä, joka siihen aikaan oli linnan isäntänä.

Sitä paitsi on meillä vielä joitakuita muitakin suomenkielisiä kirjeitä ja asetuksia tältä ajalta säilynyt, ja luultavaa on, että muutamia samallaisia on aikain kuluessa hukkunut. Kovin paljon ei niitä kuitenkaan ole mahtanut olla; sillä vanha tottunut tapa veti siinä asiassa enimmiten ruotsinkieleen. Kirjoituttivathan Nuijamiehetkin muiden maakuntain talonpojille ruotsiksi, vaikka eivät kirjeensaajat ymmärtäneet sitä kieltä paremmin kuin lähettäjätkään.

Paljoa merkillisemmät kaikkia näitä pieniä hajanaisia yrityksiä käyttää suomenkieltä virallisissa asioissa ovat kuitenkin ne lainsuomennokset, jotka tehtiin uskonpuhdistuksen aikakaudella.

Ensimmäisen Ruotsin maanlain suomennoksen tekijä, vanha herra Martti, on jo mainittu. Hän tavataan vuoden 1550 paikoilla kappalaisena Tukholman suomalaisessa seurakunnassa, muita tarkempia tietoja hänen elämästään ei meille ole säilynyt. Siinä kappaleessa tätä vanhinta lainsuomennosta, joka talletetaan Tukholman kuninkaallisessa kirjastossa, on takakannella luku 1548, arvattavasti kirjan syntymävuosi. Paitsi tätä alkukirjoitusta, löytyy vielä viisi kopiota, jotka todistavat, että sitä käytettiin hyvin yleisesti Suomessa.

Seuraava suomentaja on herra Martin työstä lausunut, että se on sangen huonosti tulkittu ja väännetty sekä sanoilla että ajatuksilla lain tarkoituksesta pois. Totta onkin, että herra Martti on välistä väärin ymmärtänyt jonkun lakisanan. Syynsanoia esim. on pantu, missä olisi pitänyt olla asian-omainen (ikäänkuin ruotsalainen sana olisi ollut tavattava målsägande eikä måls-ägande); paatin sijrtäminen (ikäänkuin båtdrägt eikä bodrägt) muka merkitsi yhtä kuin kotivarkaus. Mutta ylimalkain hänen suomennoksensa on selvä.

Kieli siinä on jokseenkin samallaista kuin Agricolan kirjoissa, mutta puhtaammin länsisuomalaista. Oikeinkirjoituksessa pistävät silmään muutamat ruotsalaisuudet, joita ei kirkollisessa kirjallisuudessamme juuri milloinkaan tapaa. Martti näet kirjoittaa usein o-äänteen ruotsalaisella å-kirjaimella, esim. kåska, kotå, v-äänteen keskellä sanaa fw:llä esim. hyfwen (= hyvän), ja t-äänteen sanan lopussa kahdella t:llä, esim. tulott, nytt.[30]

Toinen suomennos, edellisestä parantelemalla tehty, ilmestyi Pohjanmaalla. Sen tekijä Ljungi (latinaksi Ljungo) Tuomaanpoika oli syntynyt Limingassa, jossa isä Tuomas Ingonpoika eli kirkkoherrana. Oppinsa hän taisi saada Upsalassa. Hän mainitaan ensin kirkkoherrana Pyhäjoella v. 1576, muutti sieltä Sälöisten pitäjään 1581, Kalajoelle 1592 ja oli lopulla samassa Pohjois-Pohjanmaan provasti. Paitsi kirkollisia toimiansa oli hänellä myöskin lainlukijan eli varatuomarin virka hoidettavana, jota ei pidä kummeksia; siihen aikaan oli näet hyvin tavallista, että yhdellä miehellä oli useampia, aivan erilaatuisia virkoja. Lainlukijana saikin hän sen tiedon lainsääntöin sekä vanhentuneiden sananpartten merkityksestä, että sitten kykeni lakia suomentamaan.

Aikansa meteleissä piti hän, niinkuin muutkin Pohjanmaan papit, lujasti talonpoikien puolta, sen verran kuin voi tehdä, väkivaltaiseen kapinaan osaa ottamatta. Hän kävi muutamat kerrat talonpoikain asiamiehenä Kaarle herttuan luona ja antoi alussa vuotta 1597 Arbogassa säädyille voimallisen, liikuttavan kertomuksen Fleming'in tylystä menettelystä Pohjanmaalla. Myöhemmin taas hän oli yhtenä talonpoikien päämiehenä keskusteluissa Mustasaaressa v. 1598, joissa, Fleming'in kuoltua, Stålarm hieroi sovintoa Pohjalaisten kanssa. Että hän yleensä tarkalla silmällä katseli asiain menoa, osoittaa hänen kirjoittamansa ruotsinkielinen kertomus Nuijasodasta. Hän kuoli v. 1611 Nyköping'in valtiopäivillä ollessaan.

Esipuheessa teokseensa Ruodzin waldakunnan maan elj taloin poicain laki, Ruodzin kielestä Suomeen kielelle tulkittu, joka on kirjoitettu v. 1601, sanoo hän tähän työhön ryhtyneensä, kuultuaan, että Kaarle herttua halusi saada semmoisen kirjan toimitetuksi, ynnä myös monen Suomen aatelisen ja aatelittoman kehoituksesta. Itselläänkin on hänellä ollut hyvä tilaisuus huomata, kuinka usein hyvät ajatukset pahimmalla tavalla väännetään, kun ei toisen kieltä ymmärrä. Sillä monasti on tuomarinviroissa suomalaisia miehiä, jotka eivät oikein taida ruotsinkieltä, saatikka laissa käytettyjä vanhan-aikuisia puheenparsia; samaten pannaan usein tuomareiksi suomalaisiin kihlakuntiin ruotsalaisia miehiä, jotka huonosti osaavat suomea. Paitsi sitä on Ruotsissakin monin paikoin työansiolla Suomalaisia, joille välistä sattuu oikeudenkäymisiä. Lopuksi sanoo hän tässä käännöksessä enimmiten käyttäneensä sitä kieltä, mitä puhutaan Turussa ja Turun ympäristössä, Pohjois-Suomessa ja Pohjanmaalla, jonka kielimurre onkin kaikista puhtain ja selvin sekä kautta koko Suomenmaan paraiten ymmärrettävä, kun sitä vastoin Uudenmaan suomi on ruotsinvoittoista, Viipurin ja Savon suomi Venäjän-Karjalan kielen sekaista ja Hämeen suomi aivan epämääräistä, kaikellaisista suomen murteista koottua.[31]

Ljungi Tuomaanpoika antoi käsikirjoituksensa v. 1602 Kaarle IX:lle, kun tämä Pohjanlahden ympäri palasi Ruotsinmaalle. Myöhemmin, v. 1609, suomensi hän myös Kaupungin lain. Kuningas lupasi toimittaa molemmat painon kautta julkisuuteen. Huolenpidon siitä uskoi hän hovikanslerille, lain-opintohtorille Niilo Chesnecopherus'elle, ennen mainitun suomenvihaajan tohtori Anteruksen sisarenpojalle. Mutta kauas ei työ päässytkään edistymään, vaan lakkasi, kun 1 1/2 arkkia maanlaista oli saatu painetuksi. Syyksi siihen on mainittu Kaarle IX:n kuolema ja se ahdinkotila, johon valtakunta oli joutunut hänen loppuvuosinaan. Seuraavana sotaisena aikakautena menivät valtionvarat muihin tarpeihin, ja Ljungi Tuomaanpojan lainkäännökset saivat maata arkiston hyllyllä, kunnes ne viimein meidän aikoinamme tulivat painosta v. 1852 W.G. Lagus'en toimesta, ei enää käytöllisen tarpeen täyttämiseksi, vaan kirjallishistoriallisena ja kielitieteellisenä kummana.

Kielensä puolesta ovat Ljungi Tuomaanpojan suomennokset erittäin selvät ja sujuvat; ne osoittavat tuntuvaa kielemme edistystä Agricolan ajoilta. Pohjanmaan rannikkomurteen omituisuuksia on vokaalin heittyminen h:n edeltä muodoissa semmoisissa kuin tarphexi, silthan, tulkhan, turmelthin. Oikeinkirjoituksessa ilmaantuu samallaista ruotsalaisen kirjoitustavan vaikutusta kuin herra Martillakin, esim. åma; hirffuen, luffuata (= hirven, luvata); nytt, märänn.

Sekä herra Martin että Ljungi Tuomaanpojan maanlain-suomennoksessa on vielä huomattava eräs hyvin omituinen kohta.[32] Käräjän-asian kaaren 11:nnessä luvussa sanotaan ruotsiksi: Och ägher Laghman vppå alla sina Dooma Breff gifiva å Swensko. Sen on herra Martti suomentanut: Ja twle lakimiehen caicken duomioittens päälle aina kirian anda ruotzin eli swomen kielen; samoin Ljungi Tuomaanpoika: Silloin tule laamannin caickein domiottens pälle kiria anda maan kielellä. Nähtävästi oli suomi aijottu viralliseksi kieleksi maassamme, vaikka sitä aikomusta ei milloinkaan toteutettu.[33]

8. Loppukatsahdus uskonpuhdistuksen aikakauteen.

Kaikki tällä aikakaudella ilmestynyt suomenkielinen kirjallisuus oli käytännöllistä luonteeltaan. Historialliset ja muut tieteelliset teokset toimitettiin latinan tai ruotsin kielellä. Juusten'in vieraskielisistä kirjoituksista on jo ollut puhetta. Mainittava on vielä Klaus Hermaninpoiha Fleming'in, Kaskisten herran, ruotsinkielinen aikakirja, ulottuva vuoteen 1591, sekä latinankielinen kertomus tapauksista Suomessa Sigismund'in aikana, jonka tapainen ruotsiksikin löytyy. Myös Sigfrid Aronus Forsius'en tähti- ja luonnontieteelliset tutkimukset: almanakat, astroloogiset ennustukset, Physica (käännös latinasta) ja Minerographia ovat kaikki ruotsinkielellä kirjoitetut.

Ainoa tältä ajalta mainittava kaunokirjallinen teos on niin-ikään ruotsinkielinen. Sen nimi on: Hanhi kuningas (Gåås Kong), lystillinen ja hupainen runoelma Martin päivän hanhesta, Viipurin-karjalaisen Johannes Sigfridinpojan ruotsintama ja painattama Tukholmassa 1619.

Paitsi näitä tuli vielä painosta koko joukko väitöskirjoja, joita suomalaiset miehet ulkomaiden yliopistoissa julkaisivat, sekä erityisissä tilaisuuksissa pidettyjä saarnoja, etenkin hautapuheita. Useimmiten ne kirjoitettiin latinaksi, joskus myös ruotsinkielellä. Samoilla ynnä muilla vierailla kielillä sepitettiin ne tilapäiset runot, joita oli tapana painattaa yleisten ja yksityisten juhlien muistoksi. Suomenkielisiä runoja ei ole tiedossamme useampia kuin neljä. Ensimmäinen niistä on suomalaisen jesuiitan Valentinus Tuomaanpojan riemuruno Sigismund kuninkaan tulosta Vilnaan v. 1589, joka painettiin Jesuiitta-opiston oppilaiden toimittamaan juhlajulkaisuun.[34] Toinen löytyy kahden, latinan- ja ruotsinkielisen onnittelurunon jäljessä, jotka on kirjoitettu Turun koulun rehtorin Jaakkima Stutaeus'en häiden kunniaksi v. 1609, vaan painettu vasta 1611 Wittenberg'issä. Tekijäksi ilmoittautuu ylioppilas Olavi Yrjönpoika Suomalainen Huittisista, joka vieraalla maalla oli sairastunut pitkälliseen tautiin ja sen kautta joutunut kovaan raha-ahdinkoon, kun eivät kotolaisetkaan hänelle apua lähettäneet. Runon edellä on suorasanainen kappale, jossa hän selittää, minkä johdosta oli runonsa painattanut: ETtä täsä siaa oli, eikä paljan Paperin edhest Färmäjän Raha anda täytynydh ja ettei Breiweiä cummingan enä, näjemmä, cwlla eli totella. Kolmantena sopii pitää kuuden säkeen pituista häärunoa, joka tavataan liitteenä saman miehen v. 1610 sepittämässä latinankielisessä onnentoivotuksessa. Se on niin-ikään painettu Wittenberg'issä, jossa tekijä kuoli v. 1613.[35] Neljännen suomenkielisen runon on kamariviskaali Samuli Kroell kirjoittanut v. 1624, harjoittaessaan opintoja Rostock'issa, erään yliopistosta maisterin-arvolla eroavan Ruotsalaisen kunniaksi. Tämäkin on julkaistu yhdessä muunkielisten runojen kanssa.[36]

Viimeksi on huomattava Korsholman voudin Hannu Ingenpojan v. 1564 tilikirjaansa muistiinpanema loitsuruno ruttoa vastaan,[37] joka on merkillinen aikaisimpana näytteenä vanhoista kansanrunoistamme ja esimerkkinä sen-aikuisten virkamiesten taikauskoisuudesta. Mainittu Hannu Ingenpoika tiedetään kolmea vuotta myöhemmin olleen syytteen-alaisena vilpillisestä virantoimituksesta ja tuomitun hirsipuuhun, niin ett'ei hänen loitsuluvuistaan näy suurta apua olleen.

Uskonpuhdistuksen aikakausi on kumminkin ollut ainoa meidän aikaamme asti, jolloin suomenkielinen kirjallisuus on voinut vetää vertoja maassamme ilmestyneelle vieraskieliselle. Lukumäärältään se oli yhtä suuri kuin ruotsinkielinen, — latinankielinen oli tosin kahta vertaa lukuisampi, — mutta tärkeydessä se oli molempien tasalla.

Kaikissa tapauksissa oli tämän kirjallisuuden kautta suomenkieli saatettu kirjakieleksi ja pelastettu vajoamasta raa'aksi talonpoikaismurteeksi. Mitä kielestämme muukalaisetkin alkoivat arvella, näkyy seuraavasta lausunnosta Eerik Schroderus'en toimittamassa latinais-ruotsalais-saksalais-suomalaisessa sanakirjassa vuodelta 1637. "Ei ole suomen kieli niinkään viljelemätön, kuin muutamat luulevat, koska sillä löytyy painettuna useimmat sekä Vanhan että Uuden Testamentin kirjat, vieläpä virsikirja ja katkismus, ja päivä päivältä yhä karttuu. Eikä se ole uusi ja nykyisin keksitty, vaan on heti Suomen kansan ensi syntymisestä alkain tähän päivään saakka, monen vuosisadan kuluessa, säilynyt eheänä, rikkomattomana; sitä ei ole saanut hävitetyksi venäläinen naapuri eikä Suomen maan valloittanut ruotsalainen".