TURJAN AKKA JA HÄNEN NELJÄ RENKIÄÄN

Se tapahtui siihen aikaan, jolloin kaikki ihmiset olivat yhtäläisiä ja jolloin kaikki oli mahdollista.

Turjan akka, väkäleuka, pitkäsormi, koukkupolvi ja mulkosilmä oli palkannut itselleen neljä renkiä. Ne olivat tasaisia, hiljaisia työntekijöitä. Turjan akka oli kaikissa puuhissaan rivakka ja sen vuoksi hän oli hiukan tyytymätön näihin miehiin, jotka joka työssä olivat samanlaisia. Eihän se sellainen käynyt laatuun. Kun voimaa tarvittiin, niin ei kukaan ollut heistä kyllin väkevä, kun kaivattiin nokkeluutta, niin olivat he kaikki yhtä kömpelöitä, kun kysyttiin kekseliäisyyttä, niin olivat he kaikki yhtä tyhmiä, ja kun rohkeus olisi ollut paikallaan, niin olivat he kaikki yhtä epäröiviä.

Turjan akan mielestä ei tällaisella työväellä voinut päästä puusta pitkään. Hän mietti ja tuumi ja pyöritti päätään. Luontoa täytyi jotenkin parantaa, jos hän aikoi saada työmiehistään kunnollisia ja joka työhön sopivia. Akka tiesi, että siellä ihmisen pääkopan sisällä se luonnonlaatu oli, siellä oli aineita, joista riippui se, millainen kukin oli. Kun nämä ainekset uusisi, niin eiköhän jotenkin saisi miehiä muuttumaan.

Tämä tapahtui siihen aikaan, jolloin kaikki oli mahdollista.

Turjan akka ryhtyi toimeensa. Hän nouti padan ja pani siihen kaikenlaisia aineksia. Hän pani sinne multaa ja pieniä kiviä, pani savea, kirkasta lähdevettä ja koivunmahlaa, pani käärmeen myrkkyä ja palavia hiiliä.

Ja hän hämmensi ja hämmensi pataansa, mutta nuo ainekset eivät ottaneet sekaantuakseen.

— Sepä kummaa, ajatteli hän, ovathan ihmiset niin usein päästään sekaisin, miksi eivät nämä ainekset sekaannu? ajatteli hän.

Akan hommatessa patansa ääressä olivat miehet laskeutuneet ruokalevolle. Käyttääkseen hyväkseen heidän untaan hiipi akka heidän luokseen ja nosti kunkin päälaen pois. Akka otti kauhalla pään sisustan pois, pisteli aivan kuin puuroa vadista. Sen tehtyään hän alkoi jälleen hämmentää pataansa, mutta ainekset eivät vain sekaantuneet.

— En minä tässä joudu iänkaiken sekoittelemaan, ajatteli hän. Parasta on kun heti täytän päät. Menkööt ainekset siellä sekaisin.

Ja hän alkoi ammentaa padastaan miesten tyhjiin pääkoppiin täytettä, Ensimäisen miehen päähän hän pani multaa ja pieniä kiviä, ja tuppasi mullat ja kivet kovalle. Sitten sulki hän pääkopan, naputtipa vielä päälle ja sanoi:

— Kova on, hyvin kova! kyllä se pää kestää vaikka mitä.

Toisen miehen pään hän pani savea täyteen. Suljettuaan sen hän tunnusteli sitä ja sanoi:

— Ei tämä ole yhtä kova, mutta täynnä sekin on.

Kolmannen miehen päähän hän kaasi padasta lähdeveden ja mahlan. Se ei tullut aivan täyteen, mutta, kun neljännellekin oli jotain säästettävä, ei akka uskaltanut sen enempää sinne panna. Pään sisässä ainekset loiskuivat niin omituisesti. Akka arveli:

— Ei siitä tainnut tulla aivan luotettavaa, mutta kaunis ja iloinen on sen pään sisältö. Saa kelvata sellaisenaan.

Neljännen päähän ei enää ollut jälellä muuta kuin käärmeen myrkkyä ja tulisia hiiliä, hiukan mullan rippuloita, mahlan ja lähdeveden loppuja. Akka kaasi kaikki padastaan aivan pohjaa myöten, joutuipa padan nokeakin hiukan muiden ainesten joukossa pään sisään. Suljettuaan pään akka arveli:

— Taisi siitä tulla merkillinen yhdistys. Hillitseeköhän sitä sellaista miestä enää millään?

Nyt akka halusi tietää, millaisiksi miehet olivat muuttuneet ja herätti heidät. Hän ravisti ensimäistä, ravisti useampaan kertaan, mies vain nukkui ja kuorsasi. Vihdoin viimein mies avasi silmänsä ja sanoi:

— Hä?

— Etkö siitä jo nouse, sanoi akka.

— Mä? vastasi mies. Ja mies nousi hitaasti, oikoi jäseniään ja alkoi astella työhönsä. Akka koetti ottaa selkoa siitä, millaiseksi mies oli muuttunut, mutta mies oli harvapuheinen ja vastasi aina vain hä? ja mä.

— Kylläpä tuli yksitotinen ja juro siitä miehestä, arveli akka. Eihän se puhu eikä pukahda, ja aina on sillä ensimäisenä sanana tuo: hä? Ja sitten se sanoo aina: mä. Enhän minä tiedä, miksi minä sellaista kutsuisin. Olkoon Hämäläinen

Ja akka herätti toisen. Tämä, jonka pää oli savesta nousi kyllä vikkelästi, mutta työhön sillä ei ollut kiirettä, hän vain lasketteli sukkeluuksia, nauroi ja oli hyvällä tuulella.

— Taisipa tulla liian pehmeäluontoinen, arveli akka. Mutta hauska ja hupaisa se on, vaikka onkin laiska. Ja sanasutkaus sillä on aina valmiina. Taitaa olla vuoroin kova, vuoroin pehmeä kuin savi. Annanpa tuolle nimeksi Savolainen.

Kolmas oli herätessään hyvin hilpeä, lauloi ja tanssi ja kun se lauloi, niin olivat sen sanat kuin keväistä mahlaa, ja kun se tanssi, niin olivat sen askeleet kepeitä kuin karjalla keväällä.

— Tuo ei taida työstä paljoakaan välittää, arveli akka, mutta kauniisti se puhuu ja laulaa ja reippaasti se tanssii. Se lähdevesi kai siellä sisällä pulppuelee.

Samassa hyppäsi vasikka korkealle laitumella ja mies tanssi sen jälestä työhönsä.

— Sepä on oikea Karjalainen, tuumi akka.

Kun hän neljännen herätti, niin tämä hyppäsi heti korkealle ilmaan ja huusi:

— Hih!

Kylläpä se oli kiivas, mutta samalla reilu mies. Se oli vihainen, jos vain väitti sitä vastaan ja karkasi heti puukko kädessä toisen kimppuun. Levoton se oli ja suurisuinen, kerskaileva ja kade, mutta urhoollinen ja rohkea menemään vaikka minne.

— Taisipa niistä pohjasakoista tulla oikea miesten mies, sellainen, jota kukaan ei komenna, ajatteli akka.

Ja kun mies oli saanut padan pohjimmaiset ainekset, kutsui akka häntä Pohjalaiseksi.

Akka oli näihin neljään renkiinsä tyytyväinen. Hämäläinen ei paljoa puhunut, mutta oli sen sijaan tavattoman ahkera raatamaan, jaksoi olla työssä aamusta iltaan. Ja luotettava hän oli. Mitä hän kerran lupasi, sen hän pitikin. Ja maata hän rakasti ja viljeli sitä uutterasti. Kova sen pää oli, ja itsepäinen se oli, mutta hyväsydäminen ja rauhallinen. Savolainen oli hyvin epävakaa, vuoroin se raatoi ahkerasti, vuoroin vain lörpötteli ja kertoi kaskujaan, mutta iloinen se oli, iloisempi kaikkia muita. Karjalainen tanssi ja lauloi, teki työtä ja taas lauloi. Ja kauniita lauluja se taisikin. Epäluotettava kuin vesi hän oli lupauksissaan, mutta vieraanvarainen ja ystävällinen. Hän lauloi iloistaan ja suruistaan ja rakasti metsää ja viljelemätöntä maata ja viihtyi mieluimmin puiden ja lähteitten luona. Pohjalainen oli oikea huimapää, tulinen ja kiivas, mutta suora ja rehellinen. Häntä täytyi pelätä ja rakastaa.

Hän se ensimäisenä läksi akan luota omille teilleen, uhkailipa vielä mennessään ja häristi puukkoaan. Karjalainen livahti salaa pois eräänä pimeänä yönä vieden akan kultiakin mukanaan. Savolainen laverteli niin, että akka ajoi hänet luotaan. Hämäläinen heitti eräänä päivänä kuokan kädestään ja sanoi:

— Nyt sitä mennään!

Akka tarrasi häneen kiinni, mutta Hämäläinen ravisti hänet kimpustaan pois ja meni, eikä palannut enää koskaan Turjan akan luo.

Sen pituinen se.