ALKUSATU

Olipa kerran vanha ukko, Elias oli hänen nimensä, laiha, hiukan kumarassa kulkeva ukko, joka kontti selässään vaelsi talosta taloon ja kylästä kylään. Monet kovasti ihmettelivät, mitä varten tuo ukko vaelsi ja mitä hän kokoeli, koska kontti matkalla tuli yhä raskaammaksi, lopulta niin raskaaksi, että ukko kävi jossain sitä tyhjentämässä ja palasi taas uusia aarteita etsimään. Aarteita hän varmaankin löysi, sillä jota useammin hän läksi konttiaan tyhjentämään ja jota useammin hän palasi sitä täyttämään, sitä enemmän hän hymyili ja sitä onnellisemman näköinen hän oli tepsutellessaan paikasta toiseen.

Toisinaan, kun ukko oli laskenut kontin selästään ja istunut tien viereen lepäämään ja oli vaipunut uneen, silloin hiipivät ihmiset uteliaina lähemmäksi ja tarkastelivat ukon aarrelaukkua. Kun pani korvansa aivan konttiin kiinni, niin kuuli sisältä aivan kuin puhetta, kaikenlaista sihinää ja sohinaa, joskus riitaakin ja pientä tappelua, mutta kun kontin avasi, ei siellä sisällä ollutkaan mitään. Se oli tyhjä ja kuitenkin oli se raskas. Jotain siellä siis oli, mutta mitä, mutta mitä? Hyvin vanhat ihmiset olivat tuntevinaan nuo kontista kuuluvat äänet, mutta kun nuoremmat eivät niitä tunteneet, nauroivat he vanhuksille ja kutsuivat heitä höperöiksi. Muutamat lapset, hiljaiset, kirkassilmäiset lapset, jotka tavallisesti olivat vaiti ja arkoja, ne istuivat mielellään korva kontissa kiinni ja kuuntelivat, ja silloin heidän silmänsä suurenivat, huulille levisi hymy ja koko kasvot säteilivät.

Ja ukko Elias kulki ja kulki maita, kulki vuosikausia, ja jota vanhemmaksi ja väsyneemmäksi hän tuli, sitä uutterammin hän keräsi aarteitaan, noita puhuvia, sihiseviä ja sohisevia, riiteleviä ja tappelevia aarteitaan, yhä useammin hänen täytyi käydä konttiaan tyhjentämässä ja yhä useammin hän palasi taas vaellusmatkoilleen. Ja kansa rakasti tuota hiljaista, lempeää, aina uutteraa ukko Eliasta, jonka parrattomat, ryppyiset kasvot säteilivät sydämen puhtautta ja hyvyyttä. Ja kaikki uskoivat, että jotain suurta ja hyvää hän kokosi kaikille, koko kansalle matkallaan.

Eräänä päivänä kevättalvella löydettiin ukko Elias nukkuneena konttinsa viereen. Hän hymyili, eikä kukaan tohtinut häntä herättää. Mutta kun hän nukkui kauan, niin uskallettiin astua lähemmäksi ja silloin huomattiin, että hän olikin kuollut.

Ja koko kansa suri ja kaipasi tuota hiljaista, uutteraa, aina ystävällistä vanhusta.

Eniten kaipasi häntä pieni poika, joka kerran oli saanut pitää korvaansa ukko Eliaksen konttia vastaan ja kuulla, miten sen sisällä eli ja liikahteli. Ja tuo poika kaipasi noita kontista kuuluneita outoja ääniä, jotka olivat panneet hänen sydämensä niin kiivaasti sykkimään.

Ja poika varttui ja hänestä tuli mies, joka ei koskaan osannut ajatella ihmisistä ja elämästä sillä tapaa kuin muut, vaan joka aina oli omissa ajatuksissaan, omassa maailmassaan.

Kerran hänen tuli niin ikävä noita ääniä, että hän päätti lähteä niitä etsimään, hän tahtoi löytää nuo aarteet voidakseen niistä itse iloita ja antaakseen ne toisille. Hän tuli sen kallion luo, jonka sisään ukko Elias oli aarteensa vienyt. Hän painoi korvansa kallion seinään ja kuunteli. Ja silloin hän kuuli korvassaan tuttuja ääniä. Kaikki nuo ihmeelliset aarteet olivat siellä vuoren sisässä. Siellä sihistiin ja sohistiin, riideltiin ja tapeltiin. Ja sieltä kuului uusiakin ääniä ihmeellisiä satuääniä, sellaisia, joita hän ennen ei ollut kuullutkaan, ja hänen sydämensä sykki kiivaasti ilosta.

Hän tunsi taas olevansa pikkuinen poika, jolla oli ikävä ukko Eliaksen aarteitten luo, joka ei ainoastaan tahtonut kuunnella niitä vaan ne nähdäkin, sillä hän tiesi ne nyt osaavansa nähdäkin. Uutterasti hän etsi pääsyä vuoren sisään, etsi joka taholta ja löysi viimein pienen, pienen aukon, josta hän alkoi ryömiä sisään.

Pitkän käytävän päässä oli ovi, siitä pujahti hän vuoreen ja seisoi äkkiä keskellä suurta luolaa.

Ja mitä hän näki! Suuren lauman kummallisia olentoja, lempeitä ja vihaisia, kauniita ja rumia, suuria ja pieniä. Olipa se kirjava lauma.

Koko tuo satuolentojen parvi riensi hänen luokseen puhuen kaikki yht'aikaa — hui, kuinka ne kaikki huusivat!

Ja sitten koko liuta lähti karkuun, juoksi, lensi, mateli, rämpi vuoresta pois.

Mies ryömi niiden jälestä ja katseli ympärilleen. Tuolla ne jo kiisivät kukin omalle taholleen. Se oli niin hullunkurista, että mies alkoi ääneen nauraa.

Sitten alkoi hän juosta niiden jälestä, juoksi kuin hullu, sai aina toisinaan jonkun niistä kiinni, ja silloin täytyi sen kertoa hänelle kaikki mitä se tiesi.

Ja näiden olentojen kertomista jutuista syntyi kirja.