KULJUS

— Kyllä se Sauna-Maija puheli omiaan, kun kertoi sellaisesta pojasta, jonka nimi oli Kuljus, arveli pikku Mikko.

Mikko oli neljän vuoden vanha, jolle Sauna-Maija joutohetkinään kertoili kaikenlaisia tarinoita. Niinpä oli syksypuoleen Maija puhunut Kuljus nimisestä pojasta, joka asusteli lähteissä ja oli Pakkasen poika.

— Eihän semmoisia ole olemassakaan, arveli Mikko.

Mutta samalla heräsi hänessä kuitenkin ajatus:

Olihan Maija vanha ja viisas, tiesi paljon kaikenlaisia asioita, joita muut eivät tietäneet ja paranteli tauteja omilla keittämillään lääkkeillä. Ehkä Maija tässä asiassa olikin oikeassa. Olihan Mikko usein kuullut Maijan itsekseen puhelevan ja kysellyt silloin, kenen kanssa Maija keskusteli. Maija sanoi kaikkialla olevan paljon pikku haltioita, jotka hän erinomaisen hyvin tunsi ja jotka tunsivat hänet. Ja niiden kanssa hän puheli.

Jos sellainen kuin Kuljus oli olemassa, jos se asui lähteessä, niin oli se varmaan siinä suuressa lähteessä, joka oli keskellä suurta niittyä Mikon kotitalon lähellä.

Oli kylmä syksypäivä, aivan tyyni, ei tuntunut tuulen värähdystäkään. Mikko hiipi kenenkään huomaamatta niitylle. Päästyään lähteelle hän pisti sormensa veteen. Se oli aivan kylmää. Kyllä Kuljus varmaankin oli siellä.

Mikko kutsui häntä hiljaa:

— Kuljus! Kuljus!

Ei mitään näkynyt eikä kuulunut.

— Se on varmaankin niin syvällä, ettei se heti kuule, arveli Mikko. Kuljus, huusi hän kovempaa. Tule tänne, jotta minä näen sinut, Kulju-us, huusi Mikko.

Ei mitään näkynyt eikä kuulunut.

— Missähän se poika viipyy? ajatteli Mikko. Tule tänne minun luokseni!

Mikko kumartui lähteeseen katsomaan ja näkikin siellä äkkiä pienen pojan, joka tirkisteli häneen.

— Siellähän sinä oletkin, tule ylös, sanoi Mikko.

Ja lähteen veden pintaan kohosi pieni, kirkassilmäinen poika.

— Oletko sinä se Kuljus? kysyi Mikko.

— Olen, vastasi poika. Kuljus minä olen.

— Ja Pakkasen poika?

— Juuri se sama.

— Sauna-Maija kertoi sinusta ja minä tahdoin nähdä sinut. Tunnethan sinä Sauna-Maijan?

— Kyllä minä hänet tunnen. Kaikki haltijat hänet tuntevat, sillä hän puhelee aina meille.

— Tule ylös, niin minä näen sinut paremmin, sanoi Mikko.

— En minä tule, siellä on liian lämmintä, vastasi Kuljus.

— Pelkäätkö sinä lämmintä?

— Enhän minä muuten olisi Pakkasen poika.

— Eikö sinulla ole muuta asuntoa kuin lähde, joka aina on märkä?

— Märkäähän täällä on, mutta on ainakin viileätä. Täällä minä olen kaiket kesät ja tulen vasta syksyllä maalle ja talvella minä juoksen pitkin lumikinoksia.

— Kyllä sinä olet merkillinen poika. Minä olen aivan toisenlainen, sanoi Mikko. Kesällä minä juoksentelen pitkin maita, talvella pääsen vain silloin tällöin kelkkamäkeen. Kuinka sinä sellaiseksi olet tullut?

— Minä kerron, sanoi Kuljus.

Hän nousi lähteen reunalle istumaan ja sitten hän alkoi tarinansa.

— Minä olen syntynyt hiukan eriskummallisella tavalla. Eräässä suuressa talossa vietettiin pitoja ja juhlaruuaksi teurastettiin hevonen. Sen lämmin veri kaadettiin pajan taakse, ja kun oli kylmä ilma, niin se höyrysi. Iso Pakkanen näki sen ja alkoi kylmillä käsillään puserrella höyryä kokoon.

— Nyt sinä valehtelet, sanoi Mikko.

— En valehtele, vastasi Kuljus. Totta kai minä itse tiedän, miten olen syntynyt. Tuon hevosen varsa, Lumikki oli sen nimi, oli tullut Pakkasen työtä katsomaan, ja sille Pakkanen jätti minut hoidettavaksi. Siten minä tulin maailmaan.

— Tuosta höyrystäkö? ihmetteli Mikko.

— Niin, sitten kun se oli tullut oikein tiiviiksi. Lumikki katseli minua ja tuumiskeli minne se minut veisi. Mutta eihän se osannut minua minnekään kuljettaa. Se alkoi hirnua. Pilvet kuulivat sen ja tulivat minua noutamaan. Ne veivät minut sinne ylös hyvin korkealle.

— Taivaaseenko asti? kysyi Mikko.

— Niin, vastasi Kuljus.

— Miksi et jäänyt sinne?

— Siellä oli liian lämmin olla, aivan liian lämmin. Aurinko paistoi aina, ja minä tulin siitä kipeäksi. Eräänä päivänä, kun luultiin minun jo kuolevan, päätettiin antaa minulle nimi, sillä kaikillahan täytyy nimi olla, kuten sinullakin on.

— Minä olen Mikko, minä, vastasi Mikko.

— Pilvet kuljettivat minut suurelle lähteelle kastettavaksi. Ne valelivat lähteen vettä päälleni ja sanoivat: Nyt sinun nimesi on Kuljus. Se on kaunis ja komea nimi. Sellaista ei olekaan jokaisella. Sitten pilvet aikoivat minut viedä takaisin taivaalle. Mutta minä, joka olin tuntenut, miten vilpoinen lähteen vesi oli, pujahdinkin niiden käsistä ja hyppäsin suoraa päätä lähteeseen. Silloin pilvineidot hätääntyivät, hyörivät lähteen ympärillä ja viittoivat minua tulemaan pois. Mutta kun minulla oli lähteessä viileä ja hyvä olla, niin minä vain nauroin niille. Ja kun pilvet eivät päässeet veden alle, niin täytyi niiden lopulta lentää pois. Siten minä jäin lähteeseen asumaan. Ja täällä minä olen aina, kun on liian lämmintä ja aurinko paistaa.

— Mutta nythän on viileätä, tule leikkimään minun kanssani, sanoi Mikko.

Kuljus nousi seisaalleen, ja nyt alkoi outo leikki. Kaikkialla, missä Kuljus liikkui, laskeutui hienoa härmää kukille, jotka heti painoivat päänsä alas. Koko nurmi oli kohta aivan kuin kuollut. Mikkoa tämä huvitti varsinkin silloin, kun Kuljus tarttui nauraen lehtipuihin ja ravisti niitä, jolloin kaikki lehdet kellastuivat ja alkoivat putoilla maahan. Kuljus istahti aidalle, ja heti levisi sille valkoista härmää. Hän hävitti kaiken, mikä vain kukoisti ja vihannoi. Lopulta tämä hävittäminen Mikkoa jo kauhistutti. Kun Kuljus tuli heidän puutarhaansa ja alkoi sormillaan kosketella kukkia, jotka heti surkastuivat, tuppasi itku jo Mikon kurkkuun. Äidin kauniit kukkapenkereet oli tuo paha poika jo pilannut ja lähestyi sitä pientä pengertä, joka oli Mikon oma.

— Elä tule tänne, huusi Mikko. Mene pois!

— Miksi en minä saa sinne tulla? kysyi Kuljus.

— Ne ovat minun kukkiani.

— Minä vain katselen niitä, vakuutti Kuljus.

— Etpäs. Sinä kosketat niihin ja silloin ne heti kuolevat, huusi Mikko. Mene pois!

Ja kun Kuljus yhä koetti lähestyä, sieppasi Mikko tyhjän vasun ja hosui sillä Kuljusta pois. Lopulta hän painoi vasun kumoon kukkien suojaksi. Kuljus koetti sitä nostaa, mutta ei jaksanutkaan.

— Ähä, etpä pääsekään minun kukkiini käsiksi, sanoi Mikko.

Kuljus pisteli sormiaan vasun raoista sisään, mutta ei saanut niitä niin pitkälle, että olisi kukkiin osunut.

— Nyt sinä saat mennä, sanoi Mikko. Sinä olet paha poika, enkä minä tahdo enää leikkiä sinun kanssasi.

— Osaan minä yksinkin leikkiä, huusi Kuljus ja juoksi pitkin puutarhaa ja ravisteli puita.

Toisinaan kaikki lehdet heti kuihtuivat, mutta toisinaan hän piteli vain vähän aikaa rungosta kiinni, joten vielä muutamia lehtiä jäi viheriäisiksi.

— Suojele sinä vain kukkiasi, huusi Kuljus. Kun minun isäni, se oikea kova Pakkanen tulee, niin sillä on niin pitkät ja hoikat sormet, että vaikka sinulla olisi millainen vasu tahansa kukkiesi suojana, niin hän ulottuu niihin.

— Sitä minä en usko, sinä paha poika, huusi Mikko.

Kuljus vain nauroi ja juoksi yhä kauemmaksi ja katosi lopulta.

— Kyllähän nyt äkkiä tuli kylmä, sanoi illalla Mikon äiti. Kukatkin ovat jo aivan paleltuneet.

Mikko tiesi kyllä kuka sen oli tehnyt, mutta ei uskaltanut hiiskua sanaakaan, sillä hänhän Kuljuksen oli lähteestä esiin kutsunut.

Aamulla kun aurinko taas paistoi, nosti Mikko vasun kukkiensa päältä pois. Kaikki kukat olivat aivan vahingoittumattomia. Päivän paistaessa tiesi hän Kuljuksen pysyvän poissa, ja siis kukkien olevan turvassa, mutta yöksi hän taas peitti kukat vasulla.

Näin kului viisi yötä ja joka aamu olivat kukat vielä elossa. Eräänä iltana Mikko unohtikin panna vasun kukkien päälle. Aamulla noustessaan hän muisti, mitä hän oli lyönyt laimin. Hän riensi puutarhaan arvellen, että Kuljus ei varmaankaan ollut käynyt siellä, kun niin monena yönä oli turhaan saanut yrittää kukkia tappaa. Mutta olipas se muistanut, tullut puutarhaan ja koskettanut kukkiin. Ne olivat kaikki kuolleet. Kahta toisten kukkien alla olevaa kukkaa ei Kuljus pimeässä ollut löytänyt, ne olivat vielä tuoreita. Mikko taittoi ne ja vei ne kotiaan, jotta Kuljus ei pääsisi niihin sormillaan koskettamaan.

Ja Mikko päätti, ettei hän enää koskaan käy lähteestä etsimässä sellaisia pahoja poikia pyytääkseen niitä leikkimään kanssaan. Ei enää koskaan.

Eräänä aamuna näki Mikko Kuljuksen isän, Pakkasen, käyneen puistossa. Maa oli aivan valkoisenaan, rannat olivat jäässä ja viimeisetkin lehdet pudonneet puista.

Ja Mikko odotti kevättä tietäen, että silloin, kun aurinko paistaa, täytyy Pakkasen ja hänen poikansa Kuljuksen etsiä turvaa kylmistä paikoista, ja silloin taas kaikki saa rauhassa kukkia ja vihannoida.

Sen pituinen se.