TERVE-ANTTI, SAIRAS-ANTTI JA KIPUMÄEN NEITO

Olipa kerran kaksi veljestä ja kummankin nimi oli Antti. Kun toinen oli hyvin terve ja roteva ja toinen hyvin sairas ja heikko, niin kutsuttiin edellistä Terveeksi-Antiksi ja toista Sairaaksi-Antiksi. Terve-Antti oli kiivas ja kiukkuinen, Sairas-Antti lempeä ja hiljainen. Terve-Antti oli hankkinut itselleen suuren kartanon. Pahat kielet kertoivat, ettei hän rikkauksiaan kootessaan aina ollut menetellyt rehellisesti ja että hän kaikenlaisilla konnankoukuilla oli lisännyt varallisuuttaan. Sairas-Antti oli aina ollut valmis muita auttamaan, ja tietäähän sen, ettei sellainen ihminen koskaan rikkaaksi tule. Kaikki apua tarvitsevat tulivat Sairaan-Antin mökille, Terveen-Antin kartanoon ei kukaan mennyt, sillä hän ajoi köyhät luotaan pois ja seurusteli vain niiden kanssa, jotka olivat yhtä rikkaita kuin hän ja rikkaampiakin.

Sairas-Antti oli koko elämänsä ajan ollut kivulloinen koskaan sanallakaan valittamatta, mutta eräänä keväänä hän tuli niin sairaaksi, ettei hän jaksanut enää työtäkään tehdä. Ja kun hän ei sitä jaksanut, niin ei hän ansainnut rahaakaan, eikä siis voinut auttaa toisia puutteessa olevia. Lopulta ei hänellä ollut itselläänkään, mistä olisi elänyt. Silloin hän meni Terveen-Antin luo, mutta tämä ajoi veljensä luotaan antamatta hänelle ropoakaan, antamatta leipäpalaakaan.

Alakuloisena asteli Sairas-Antti tietä eteenpäin. Ensi kerran elämässään hän syytti kohtaloa siitä, ettei se ollut tehnyt häntä terveeksi, ja hän alkoi jo käydä katkeraksi koko elämälle.

Hän oli kuullut puhuttavan jostain kummallisesta paikasta, jonka nimi oli Kipumäki. Siellä kuului olevan kummallinen nainen, joka pienessä kattilassa keitti ihmisten kipuja. Tämä nainen ehkä voisi vapauttaa hänet sairaudesta, ja hänen luokseen päätti Sairas-Antti lähteä. Mutta kukaan ei tuntenut Kipumäelle vievää tietä. Jossain kaukana tuntemattomien seutujen takana se kuului olevan, sen Sairas-Antti sai kuulla. Vaivalloisesti hän asteli tietä eteenpäin uskoen, että kerran hän sen oikean polun löytää.

Heikko ja väsynyt hän oli ja monasti täytyi hänen tiepuolessa levätä. Lähteestä hän joi ja söi marjoja metsästä, sillä siellähän oli runsaasti talven yli säilyneitä puolukoita ja pakkanen oli soilla karpalot kypsyttänyt.

Aivan asumattomia seutuja hän asteli, eikä ainoakaan ihmisolento tullut häntä vastaan. Yöt hän nukkui suurten kuusien alla ja päivät asteli hiljaa eteenpäin. Koko ajan hän tunsi itsensä kovasti sairaaksi ja heikoksi, mutta lopulta hän sen unohti katsellessaan, miten kaunis oli luonto, joka juuri paraillaan teki kevättä. Kaikesta hän iloitsi, jokaisesta puusta ja pensaasta, jokaisesta linnusta ja metsäneläimestä. Ja vähitellen hän tuli ajatelleeksi, että hän oli saanut sairautensa sen vuoksi, että hän sen kautta oppisi iloitsemaan kaikesta siitä kauniista, mitä hänen ympärillään oli. Jos hän olisi ollut terve, niin ehkä hän olisikin ollut samanlainen kuin veljensä Terve-Antti, joka ajatteli vain rikkauden keräämistä, eikä sitä tehdessään joutunut ajattelemaan mitään muuta. Ja nyt hän, joka matkalle lähtiessään oli soimannut kohtaloa sairaudestaan, nyt sitä kiittikin. Hän katseli ympärillään olevaa luontoa, varsinkin puita, ja näki, miten erilaisia ne olivat, miten kuusi oli komea ja kataja matala. Ja hän ajatteli, että ihmiset olivat samanlaisia kuin puutkin. Hän näki koivun, joka oli kyhmyinen ja ruma, jonka rungossa oli pahoja koloja ja halkeimia ja joka toisten puitten rinnalla oli metsän rumuutena, mutta siinä puussa oli kaikkialla linnunpesiä, joka oksalla, joka kolossa. Ja hän huomasi, että se puu on sittenkin tavallaan kaunein kaikista, sillä antaahan se suojan ja kodin laululinnuille, jotka ovat koko metsän ilona.

— Mitä minä suotta valitan, sanoi Sairas-Antti. Joskin ruumiini on näin sairas ja raihnainen ja ruma kuin tuo koivu, niin olenhan minä saanut kaikki kauniit ajatukset.

Nyt hän ei enää tahtonutkaan mennä Kipumäelle tullakseen terveeksi, vaan kääntyi kulkemaan omia jälkiään takaisin. Matkallaan hän eksyi, eikä enää tietänyt, missä päin liikkuikaan.

Iloisesti astella tepsutellessaan näki hän vihdoin ihmisasuntoja, korkealla mäellä kylän. Sitä kohden hän nyt kulki. Lähemmäksi tultuaan hän ihmetteli, kun ei ainoatakaan elävää olentoa näkynyt rakennusten luona. Hän tuli kylään, se oli aivan autio. Kylä oli kehän muotoon rakennettu ja sen keskellä oli kaunis niitty, ja niityn keskellä oli suuri lähde, ja lähteen keskellä oli kivi, ja kivellä istui vanha, kyttyräselkäinen vaimo pienen pientä kattilaa hämmennellen.

Sairas-Antti pysähtyi lähteen reunalle.

— Mitä sinä täältä Kipumäeltä etsit? kysyi vaimo häneltä.

— Vai tämä nyt on se Kipumäki, sanoi Sairas-Antti.

— Onko sinulla jotain tuotavaa?

— Olihan minulla aikomus tuoda jotain tänne, ja tätähän paikkaa minä alussa etsinkin, mutta nyt minä olen aikeissa palata takaisin.

— Oletko sinä sairas?

— Olenhan minä, mutta eihän jokainen saa itselleen terveyttä toivoa.

— Etkö sinä tahdokaan terveeksi tulla?

— En oikein tiedä. Minä olen sairaana oppinut olemaan onnellinen, ehkä terveenä olisin onneton. Minä olen sellaista nähnyt elämässä.

Vaimo katsoi hyvin pitkään Sairaaseen-Anttiin. Sitten ojensi hän kätensä Anttia kohden ja ikäänkuin sieppasi siihen jotain, jonka hän sitten pani kattilaansa.

Samassa Sairas-Antti tunsi jotain omituista ruumiissaan, oli aivan kuin veri olisi virrannut lämpöisempänä ja voimakkaampana hänen suonissaan, tuntui niin kepeältä liikkua. Hän oli terve, aivan terve!

Mutta vaimo katseli tarkkaan kattilaansa, hämmensi sitä ja lopulta nosti pienellä kauhalla siitä kauniin helmen.

— Oikein minä arvasin, sanoi vaimo. Sinä olet niitä harvoja, joille sairaus on voinut olla iloksi, siksi se kattilassani onkin muuttunut helmeksi. Tällaisia helmiä minä koetan maailmasta koota, mutta niitä saa niin harvoin. Kun niitä on yhdeksän kertaa yhdeksän, niin silloin kaikki taudit loppuvat. Mutta paljon minulta niitä vielä puuttuu ja kauan minä vielä saan kipuja kattilassani keittää, ennenkuin ne olen koonnut.

Ja uudelleen ryhtyi vaimo työhönsä ja hämmenteli pientä kattilaansa. Sinne hän pani vieressään olevasta vakasta kummallisia aineita, joita hän kutsui kivuiksi ja joista kattilaan jouduttuaan levisi paha löyhkä. Näitä kipuja kantoivat akan vakkaan rumat ja inhoittavat sikiöt. Ne olivat jos jonkin näköisiä ja toinen toistaan ilettävämpiä.

Niityn ympärillä kehässä olevissa taloissa nämä tautiolennot asustivat, mutta harvat niistä olivat kotosalla, ne kiersivät kylissä ja kaupungeissa ja toivat kipuja suuret kantamukset ja läksivät taas matkoilleen. Rutto vain oli kotosalla ja rupisena ja inhottavana lojui asuntonsa ovella päivänpaisteessa.

Antti aikoi lähteä pois, mutta tuo vanha vaimo käski häntä jäämään ja vei Antin suurelle aitalle, joka oli täyteen ahdettu kultarahoja.

— Nämä ovat ihmisten maksamia sairausrahoja, ne tulevat aina lopulta minulle. Ota niistä, minkä haluat, ja jota enemmän otat, sitä parempi.

Suuren säkin täytti Antti kultarahoilla ja läksi iloisin mielin ja reippaana astumaan kotiaan kohden. Matka, joka Kipumäelle oli niin pitkä, olikin sieltä palatessa kummallisen lyhyt.

Tieto Antin paluusta ja hänen ihmeellisestä rikkaudestaan levisi hyvinkin pian, ja köyhät saapuivat saamaan rahoja, joita Antti säkistään auliisti jakeli. Ja jota enemmän hän säkistään ammensi, sitä täydemmäksi se vain tuli.

Terve-Anttikin sai kuulla, miten rikkaana Sairas-Antti oli palannut. Hyvin ystävällisenä saapui hän Sairaan-Antin luo tiedustelemaan häneltä hänen matkansa vaiheita. Kuultuaan, missä veljensä oli käynyt ja mistä hän oli rikkautensa saanut, päätti hänkin lähteä sinne itselleen aarteita kokoamaan. Saatuaan tietää, mitä tietä Kipumäelle päästiin, otti hän paraimman ja väkevimmän hevosensa, otti monta suurta säkkiä matkaansa, sillä hän aikoi tuoda vielä enemmän kultaa kuin veljensä. Matkalle hän otti runsaasti evästä ja läksi Kipumäkeä kohden ratsastamaan.

Iltahämärässä hän sinne saapui. Salavihkaa hän kylän laitaa myöten ajoi sinne, missä veljensä kertomuksen mukaan tiesi raha-aitan olevan. Hän kaivoi suuren reijän seinään ja kokosi säkkeihin raosta valuvat kultarahat. Niin paljon hän niitä kokosi, että hevonen tuskin jaksoi niitä kantaa.

Jo oli hän aikeissa lähteä, kun ahneudessaan tuli ajatelleeksi tuota pientä kattilaa, jossa kipuja keitettiin.

— Jos minä sen saisin, niin tuovat kaikki silloin kipunsa ja rahansa minulle. Siten tulee minusta maailman rikkain mies. Hän hiipi nurkan takaa nurmelle. Vaimo ei ollutkaan kattilaansa hämmentämässä. Terve-Antti sieppasi sen käteensä ja alkoi juosta hevosensa luo. Mutta tiellä hän kompastuikin ja kattilan sisällys valui hänen päälleen. Heti tunsi hän ruumiissaan polttavia tuskia, jokaista jäsentä kolotti ja pisti. Voihkien ja ryömimällä hän pääsi hevosensa luo. Hän kapusi sen selkään rahasäkkien päälle ja alkoi ajaa kotiaan kohden. Kultaa hänellä oli runsaasti, mutta sairas hän oli, kamalan sairas.

Kotimatkalla kohtasi hän ne, joilta hän vääryydellä oli koonnut itselleen rikkauksia. Kun he nyt näkivät Antin niin voimattomana ja heikkona hevosensa selässä, hyökkäsivät he hänen kimppuunsa, ottivat kaikki hänen rahansa ja jakoivat ne keskenään. Veivätpä vielä hänen hevosensakin ja jättivät Antin sairaana tielle makaamaan.

Antti itki ja parkui, hän etsi rahojaan, mutta ne olivat viedyt niin tarkoin, että vain yhden ainoan kultarahan hän löysi erään säkin pohjalta. Ryömimällä hän kulki tietä pitkin kotiaan kohden koko ajan voihkien ja valittaen. Kyllä kylä kuuli hänen valituksensa, mutta kukaan ei tullut auttamaan, niin kaikki häntä vihasivat. Sairas-Antti oli ainoa, joka tuli hänen luokseen ja selässään kantoi hänet kylään.

Terve-Antti, joka nyt oli sairas, saikin ruveta terveyttään hoitamaan. Kaikenlaiset parantajat ja lääkärit ottivat suuret maksut vaivoistaan, mutta kukaan ei kyennyt häntä parantamaan. Lopulta hupenivat hänen varansa, kartano myytiin, jotta lääkärit saisivat palkkansa. Ja jota kauemmin hän sairasti, sitä kiukkuisemmaksi hän tuli.

Mutta Sairas-Antti oli onnellinen ja tyytyväinen elämänsä loppuun asti.

Sen pituinen se.