POIKA, JOKA KUULI METSÄN PUHUVAN

Olipa kerran pieni poika, Ranssu oli hänen nimensä, lapsi, jonka ei koskaan kuultu nauravan, mutta jonka huulilla aina oli niin kaunis hymy, että jokainen hänet nähdessään heti tuli iloiselle mielelle. Ja kun katsoi häntä silmiin, niin tulivat aikuiset ujoiksi, sillä he tunsivat aivan kuin tuo pikku poika olisi lukenut, mitä heidän sielussaan liikkui. Ja kun aikuisilla usein on huonoja ajatuksia, niin siksi he häpesivät ja tulivat ujoiksi.

Pitipä kerran eräs lempeä ja lapsia rakastava mies pikku Ranssua polvellaan ja puheli hänelle. Häneltä poika uskalsi kysellä sitä, mitä hän usein oli mietiskellyt löytämättä selitystä ajatuksilleen.

Miksi vain ihmiset ovat saaneet puhelahjan? kysyi hän. Miksi eivät puut osaa puhua? Nehän näkevät ja kuulevat niin paljon.

— Oletko sinä varma siitä, että ne eivät puhu keskenään? vastasi mies.

— Mutta miksi ne eivät minulle puhu? Minä olen usein kysynyt, mutta ne eivät vastaa.

— Ehkä et ole oikealla tavalla kysynyt. Kyllä ne sille vastaavat, joka niitä oikein rakastaa, ja osaa niiden kanssa puhella. Tiedätkö, kauan, kauan sitten oli mies, joka sen osasi. Hänen nimensä oli Ranssu niinkuin sinunkin.

— Aivanko ihan Ranssu?

— Hänen oikea nimensä oli Fransiskus, Frans, ja siitähän sinunkin nimesi on tullut. Siis sama nimi oli hänellä kuin sinullakin. Ja hän kuuli kaiken luonnossa puhuvan, puiden, lintujen ja eläimien. Ja kun hän niin paljon rakasti luontoa, niin saarnasikin hän sille, ja puiden humina taukosi ja linnut kerääntyivät häntä kuulemaan. Ja niin hyvä hän oli, että häntä kutsuttiin Pyhäksi.

Ranssun silmät suurenivat ja hän katsoi kauan mieheen sanaakaan sanomatta. Sitten alkoi hän hymyillä, ja se hymy kirkasti hänen kasvonsa. Hän laskeutui miehen polvelta alas ja läksi metsään juoksemaan.

— Minäkin tahdon kuulla puiden puhuvan, sanoi hän itsekseen.

Kun hän saapui metsään seisahtui hän neuvottomana. Puut humisivat, mutta hän ei ymmärtänyt mitään.

Hän kumarsi puille. Ei mitään muuta vastausta kuin huminaa. Hän yskäisi. Kaiku vain vastasi siihen.

— Täytyy kai kääntyä jonkun erityisen puun puoleen, arveli Ranssu. Mutta minkä puoleen, kun niitä on niin monta? Hän katseli ympärilleen, kaikki puut näyttivät niin juhlallisilta, että häntä pelotti niitä lähestyä kysymyksillään.

Hän näki männyn, joka jostain syystä oli kasvanut vialliseksi. Sen runko vääntyi sinne ja tänne, eikä se ollut niin ylpeän ja juhlallisen näköinen kuin muut puut.

— Kysynpä tuolta, arveli Ranssu ja lähestyi mäntyä.

Hän tarttui erääseen sen oksaan ja ravisti.

— Päivää, mitä kuuluu?

— Rrrrr! ratisi vanha mänty.

— Jokohan se puhui, arveli Ranssu ja ravisti uudelleen.

— Rrrrr! Mitä sinä minusta tahdot? kysyi vanha mänty.

— Osaatko sinä puhua? huudahti Ranssu.

— Mitä varten sitten oksaani ravistelet ja kanssani puhelet, jollet tahdo kuulla minun puhuvan? vastasi mänty.

— Näin minä sinua rutistan, sanoi Ranssu iloissaan ja kietoi molemmat käsivartensa männyn ympärille.

— Rutista vain, sanoi mänty. Hyvää se tekeekin, kun ihmislapsi minuun koskee. Sinä oletkin ensimäinen, joka siten tekee.

— Miksei kukaan ennen minua ole sitä tehnyt?

— Kun minä olen rumin kaikista männyistä.

— Mutta sinähän osaat puhua, jota muut eivät osaa. Vai osaavatko ne?

— Eivät niin hyvin kuin minä, sillä minä olen vanhin ja viisain.

— Kuinka vanha sinä olet?

— Hyvin vanha, niin vanha, etten enää itsekään muista. Minä olen niitä ensimäisiä mäntyjä, jotka kasvoivat suden karvoista.

— Nyt sinä koetat minua pettää, sanoi Ranssu. Ethän sinä ole voinut kasvaa suden karvoista.

— Olen kuin olenkin, väitti mänty. Se tapahtui näin. Susi juoksi jäätä myöten, ja sen karvoja putosi jäälle. Kati, kaunis ja nuori neito, kokosi karvat ja istutti ne maahan, siitä minä sitten kohosin. Se oli samaan aikaan, kun Tuonen poika kalastaessaan sai suuren hauin, jonka hän keitti, ja jonka hampaista kuusi kasvoi. Se kuusi on jo aikoja sitten kuollut. Se ei ollut niin lujaa ainesta kuin minä.

— Mutta mistä muut männyt ja kuuset tulivat? Eihän niitä suden karvoja eikä hauin hampaita olisi niin paljoa riittänyt kuin maailmassa on havupuita.

— Minun ja kuusen kävyistä varisi siemeniä, ja ne kokosi Sampsa, Tapion poika. Hän pani minun siemeneni näädännahkaiseen pussiin ja kesäoravan koiven sisään kuusen siemeniä. Sitten läksi hän kylvämään pitkin maita, Ja kyllä hän onkin laajalti kylvänyt!

— On ollut siinä työtä, arveli Ranssu.

— On siinä ollut.

— Hänkö ne kaikki muutkin puut on kylvänyt, pajut, katajat, lepät, koivut ja monet muut?

— Hän. Mutta niistä ei kannata puhua, ne ovat niitä huonompia puita.

— Miksi ne ovat huonompia?

— Siksi, että ne usein etsivät omaa hyötyään. Esimerkiksi leppä. Katsohan, millainen leppä on. Se etsii itselleen hedelmällisimmän ja kosteimman maan, sen kaikkein paraimman. Mutta tuleeko siitä koskaan kunnollista puuta? Eihän se osaa edes suoraan kasvaakaan, vaan ojentelee oksiaan sinne ja tänne. Ja jota vanhemmaksi se tulee, sitä lahompi se on. Se on aivan kuin ihmiset, jotka aina ajattelevat vain omaa itseään, nekin saavat lopulta huonon sydämen. Toista on honka. Minä kyllä olen käyrä ja ruma, mutta minä iloitsen sukulaisistani. Katsohan, millaisen temppelin niiden rungot muodostavat. Ei mikään muu puu koko avarassa maailmassa ole niin kaunis kuin honka.

— Ei olekaan, huudahti Ranssu. Nyt minä ymmärrän, miten tuo kaimani, tuo, jota Pyhäksi kutsutaan, ymmärsi metsän. Nyt minä vuorostani kerron sinulle. Honka kasvaa kuivilla kankailla ja mäillä, missä muut puut eivät viihdy, sillä se ei tahdo seisoa toisten tiellä. Se pyrkii yhä korkeammalle, jotta tuulet saisivat puhaltaa ja katkoa kaikki kuivat oksat pois. Kun minä kasvan suureksi, niin tahdon minäkin kasvaa suoraksi ja korkeaksi kuin honka.

— Jos pääset kasvamaan, etkä jää käyräksi, kuten minä, sanoi honka.

— Mutta jos jään käyräksi, niin onhan sydämeni silloin lujempaa ja kestävämpää ainesta kuin muilla. Ja osaanhan minä ainakin iloita toisista puista, jotka ovat päässeet sinne ylös, minne minä en pääse.

Samassa lensi suuri kuningaskotka vanhan hongan latvaan.

— Asuuko tuo suuri lintu sinun latvassasi? kysyi Ranssu hongalta,

— Asuu. Se istahtaa toisten honkien latvaan, mutta minun latvaani se tekee pesänsä, sillä vaikka olenkin tällainen käppyrä, niin kestää latvani tuulet paremmin kuin solakammat puut, ja täällä voivat sen poikaset olla turvassa.

Kauan istui Ranssu vanhan hongan juurella. Kun hän sieltä läksi niin ymmärsi hän kaikkein puiden kielen. Ja hän näki puissa kuvan kaikista tutuista ihmisistä ja tullessaan ihmisten seuraan hän ymmärsi niitä paremmin kuin kukaan muu.

— Ihmiset ovat samanlaisia kuin puut, ajatteli hän. Ne ovat vain niin levottomia, kun ovat saaneet jalat alleen. Sen vuoksi kai ne aina katsovatkin maahan, eivätkä ylöspäin, jossa on niin avaraa, niin suurta, niin kaunista ja niin ihmeellisen valoisaa. Kun minä tulen suureksi, niin tahdon kasvaa sellaiseksi kuin honka on.

Sen pituinen se.