SAKARI METSÄNKÄVIJÄ

Sakari metsänkävijä eleli muijansa kanssa pienessä mökkipahasessa syvällä salolla. Pienestä peltotilkusta he saivat leipänsä ja särpimen toi kyllä Sakari metsästä, sillä runsaasti oli niillä tienoin kaikenlaisia metsäneläviä. Mutta eräänä keväänä alkoi riista kovasti vähetä, ja monasti sai Sakari tyhjin toimin palata metsästysretkiltään.

— Mitä sinä tästä oikeastaan ajattelet? sanoi Sakari eräänä kevätiltana muijalleen istuessaan tuvassa pyssynkuulia valamassa.

— Niin, siitäkö riistan saannista, sanoi Sakarin vaimo, lyhyt akan tyllerö.

— Niin siitä, vastasi Sakari. Eihän nyt näekään enää karhuja näillä tienoilla, puhumattakaan muusta riistasta, metsät ovat aivan autioita. Ja millä sitä taas ensi talvenakin eletään, ellei riistaa ilmesty? Saamme kauniisti panna hampaat naulaan tai muuttaa kokonaan muille maille.

— Olisit käynyt Tapiota puhuttelemassa, sanoi muija.

— Ole siinä löpisemättä joutavia! Ei Tapiota eikä Mielikkiä ole olemassakaan. Mitä lie jutut lasten kaskuja heistä.

— Elä sano niin, vastasi muija. Muistatko, miten toissa talvena sait kolme karhua samalla matkalla? Tiedätkö miksi sait? Minä olin rukoillut Tapiota avaamaan karhuläävänsä oven. Kai tuo piti sitä hiukan kauemman aikaa raollaan, koska kolme karhua ennätti pujahtaa metsään. Ja kyllähän sinä jokaisen eläimen kiinni saat, joka vain metsässä kävelee tai lentää.

— Rukoilisit nytkin, ehkä tuo auttaisi.

— Olenhan minä rukoillut, mutta ei tuo näytä minusta välittävän. Eiköhän tuo odottane sinua.

— Minuako? kysyi Sakari.

— Niin. Voisithan tuota koettaa. Menet sinne, missä metsä on tihein, siellä se asustaa.

— Ei kai tässä muu auttane. Näin sanottuaan puki Sakari muijansa neuvosta paraimmat vaatteet ylleen ja meni metsästä etsimään sitä kaikkein tiheintä paikkaa. Eihän hänen sitä etsiä tarvinnut, sillä tunsihan hän metsän monen penikulman laajuudelta aivan tarkoin. Sakari asteli ja asteli ja tuli viimein metsän tiheimmälle paikalle.

— Istunpahan tuohon kivelle, arveli Sakari. Tulkoon nyt Tapio kysymään, mitä haluan.

Hän istui ja odotteli, mitään Tapiota ei näkynyt.

— Kyllä se on suuri herra, kun antaa näin odottaa, arveli Sakari. Mutta pitäisiköhän kumartaa, tulisikohan tuo silloin pikemmin.

Ja Sakari nousi ja kumarsi lakki kourassa, kumarsi toisen kerran vielä syvempään, ja kolmannen kerran niin syvään kuin hän vain nimismiehelle oli kumartanut. Kun hän vartalonsa oikaisi, niin näki hän puiden lomassa harmaapartaisen jykevän ukon ja lihavan, lyllyvän emännän hänen rinnallaan.

— Lienevät nuokin samoilla asioilla kuin minäkin, ajatteli Sakari, Tapiotako tekin olette etsimässä, kysyi hän heiltä, kyllä se taitaa olla turhaa työtä, minäkin olen tässä istuskellut ja kumarrellut, mutta ei ketään näy eikä kuulu. Taitavat nukkua tai ovat kokonaan muuttaneet toisaanne.

— Mitä asiaa sinulla on Tapiolle? kysyi vanha ukko.

— Ahdistaisinhan häneltä hiukan karhuja. Viime talvena ei niitä ole näkynytkään ja jos ensi talvi tulee samanlaiseksi, niin hukka minut tässä perii, selitti Sakari.

— Viime kesä oli niin kylmä, että uusia karhuja ei voitu valmistaa, selitti lihava akka.

— Täytyykö niitä valmistaa? kysyi Sakari kummastuneena.

— Tottahan toki, sanoi akka. Etkö sinä sitä tiedä? Ja hän nauroi niin, että hänen suuri vatsansa oikein tutisi.

— Ja mistä niitä valmistetaan? kysyi Sakari.

— Ilman neiti heittää taivaalta tukun villoja ja panee kehtoon ja siinä sitten liekutetaan uskollisesti, selitti akka.

— Silläkö lailla, sanoi Sakari. Ja eikös noita villoja sieltä vakasta saisi?

— Eipä näy saavan, sanoi ukko.

— Täytyisi käydä hakemassa, arveli Sakari.

— Voithan sen tehdä, sanoi ukko.

— Kyllähän minä sen tekisin, jos vain tien osaisin.

— Menet vain yhä ylöspäin, selitti akka.

— Tuonne ilmaanko? sanoi Sakari. Ei, hyvä emäntä, siitä taida mitään tulla, liian tanakka minä olen lentämään.

— Saat tikapuut, niin kiipeät, sanoi ukko.

— No, kyllä minä aina kiivetä osaisin, vakuutti Sakari. Mutta jos sattuisi kapuamista kestämään kovin kauan. Jollei tulisikaan taivaan laki vastaan, vaan suuri reikä, niin tiesi minne lopulta joutuisikaan, saisi kavuta ja kavuta ja — Ei, en minä uskalla!

— Kyllä se taivaan laki aina vastaan tulee, vakuutti ukko, se on kova ja lujaa tekoa.

Sakari raapi korvallistaan, tuumi ja mietti.

— Ei kai tässä lopulta mikään muu auta, jos metsästää mieli, sanoi hän viimein. Täytyy kai siis lähteä kotipihalta hakemaan tikapuita ja jatkaa niitä siksi, kunnes ulottuvat aivan ylös asti.

— Et sinä niillä pääse kylliksi korkealle, sanoi ukko. Minä annan sinulle täältä sellaiset tikapuut, jotka venyvät ylös asti.

— Hyvähän se on, sanoi Sakari. Ei siis muuta kuin kapuamaan kuin orava. Mutta kotona minun ensin täytyy käydä muijalleni ilmoittamassa. Eihän sitä tiedä, kuinka kauan tuollainen matka kestää, ja hän voisi odottaessaan tulla levottomaksi. Ja tarvitseehan sitä evästäkin matkalle.

— Kyllä sen matkan jaksaa syömättäkin tehdä, sanoi akka.

— Ei saa niin sanoa, vakuutti Sakari. Minä en koskaan lähde matkalle ilman evästä. Noutakaa te ne tikapuunne esiin, minä juoksen sillävälin kotia.

Ja Sakari alkoi juosta livistää kotiaan kohden. Jo kaukaa hän huusi:

— Muija! Muija! Ota se eväskontti esiin ja aja sinne runsaasti ruokaa. Muija! Liiku vikkelästi, sillä tässä on tulinen kiire!

— No, minne sinä nyt sellaisella hädällä menet? kysyi Sakarin muija.

— Taivaaseen!

— Taivaaseen! Ethän toki aio kuolla?

— En, en. Minä menen sieltä hakemaan karhun aineksia. Täytyy tässä itseni ruveta hommaamaan, kun ei niistä muuten tule valmista.

— Oletko sinä aivan pähkähullu? huusi vaimo.

— En ole. Minä tapasin ukon ja akan metsässä ja ne minulle tämän keinon neuvoivat.

— Millaisen ukon ja akan? Ethän vain itse Tapiota ja Mielikkiä?

— Taisivat niitä olla, koska olivat niin selvillä metsän asioista. Mutta pane nyt kiireimmän kautta evästä konttiin. Ja runsaasti, oikein runsaasti, siellä ylhäällä voi tulla hyväkin ruokahalu.

Muija otti kontin ja ajoi siihen kymmenen reikäleipää ja runsaasti suolakaloja.

— Ja millä sinä sinne ylös pääset? kysyi hän.

— Tuo ukko lupasi lainata tikapuut, vastasi Sakari.

— Kylläpä niissä sitten on pituutta! huudahti muija.

— En minä niitä vielä nähdä saanut, mutta sinne ylös asti sanoivat he niiden ulottuvan.

— Mutta jos ne kaatuvat, parkaisi muija. Ja juuri silloin, kun olet ylimmällä pienalla! Miten sinun silloin käy? Minä tulen pitämään niistä kiinni.

— Elä suotta tule, sanoi Sakari. Hoida sinä täällä taloa. Joutavat ukko ja akka siihen työhön, tanakoita ovat kumpikin, ja joutilaita myöskin. Niillä on enemmän aikaa kuin sinulla.

Kontti oli ruokaa täynnä, Sakari heitti sen hartioilleen ja jätti vaimolleen hyvästit. Tämä pillahti erotessa itkemään ja sanoi:

— Tule nyt terveenä takaisin. Ja kun siellä ylhäällä olet, niin heiluta edes lakkiasi minulle.

— En minä tiedä, joutuuko siinä heiluttelemaan, sanoi Sakari ja läksi kiireesti astumaan.

Mutta vähän ajan päästä hän kuuli ääntä takanaan.

— Sakari, Sakari, elä mene vielä! huusi hänen muijansa.

Sakari pysähtyi, ja hengästyneenä juoksi hänen muijansa hänen luokseen.

— Minä toin tämän punaisen kaulahuivini, sanoi muija, jotta olisit koreampi. Eihän sitä tiedä, kuinka hienoa väkeä siellä ylhäällä tapaat.

Ja hän sitoi miehensä kaulaan punaisen huivin,

— Aina teillä naisilla on ne omat temppunne, sanoi Sakari. Kiitos kuitenkin, hyvähän se on kun on taivaassa koreasti puettu.

Ja Sakari jatkoi kiireesti matkaansa metsään.

Siellä jo Tapio ja Mielikki häntä odottelivat ja kummallakin oli viiden sylen pituiset tikapuut.

— Lähde nyt matkallesi, sanoi Tapio, jotta ennen iltaa palata ennätät.

— Eihän toki sellaiselle matkalle syömättä lähdetä, sanoi Sakari ja istui kivelle, avasi konttinsa ja söi kelpo aterian.

Lopetettuaan hän pyyhkäisi kädellään suutaan ja sanoi:

— Nyt minä olisin valmis!

Ennenkuin hän konttinsa sulki, otti hän sieltä kaksi reikäleipää, pani kummankin päälle kaksi suolakalaa ja ojensi ne Tapiolle ja Mielikille ja sanoi:

— Tässä olisi teille vaivoistanne! Mutta sitten minä pyytäisin teitä, jotka olette tanakoita ihmisiä pitelemään tikapuista kiinni, jotta eivät pääse pahasti heilumaan.

Tapio oli pannut tikapuunsa aivan pystysuoraan seisomaan. Sakari sylkäisi hyppysiinsä ja alkoi kavuta. Päästyään ylimmälle pienalle hän huusi:

— Ja mitäs nyt? Kuinka tästä jatketaan?

Mielikki ojensi omat tikapuunsa ja sanoi:

— Pane nämä niiden toisten tikapuitten jatkoksi.

— Jaha, sanoi Sakari, kiskoi tikapuut ylös ja liitti ne toisiin.

Kun hän oli pari pienaa kavunnut, huusi Tapio alhaalta:

— Vedä nyt minun tikapuuni maasta irti ja vie ne mukanasi, niin liität ne sitten toisten jatkoksi.

— Elä, elä puhu sellaista, tokaisi Sakari. Jos minä otan alempana olevat tikapuut irti, niin silloinhan minä romahdan koko tämän rustamentin kanssa alas.

Mutta Tapio ei välittänyt hänen puheistaan. Hän kiskaisi tikapuut irti. Sakari parkaisi pahasti, mutta vaikenikin samassa nähdessään, ettei hän pudonnutkaan. Hän otti Tapiolta tikapuut, kantoi ne selässään Mielikin tikapuitten jatkoksi, irroitti siellä Mielikin tikapuut ja vei ne Tapion tikapuitten jatkoksi. Ja näin hän nyt yhä nousi ja nousi.

Hän oli jo hyvin korkealla, kun hän ensi kertaa levähti ja katsahti ympärilleen. Laaja oli näköala, ja etäälle hän näki yli metsien ja järvien. Kauan hän tirkisteli, ennenkuin oman mökkinsä löysi. Sen pihamaalla seisoi hänen muijansa ja liehutti jotain valkoista, Sakari sieppasi lakin päästään ja heilutti sitä vastaukseksi.

Kiipeämistään kiipesi Sakari ja jatkoi aina toista tikapuuta toisella. Uupunut hän jo oli, kun vihdoin pääsi suuren pilven reunalle. Tikapuut hän veti viereensä ja istahti pilvelle. Kosteahan se oli, mutta istua täytyi, sillä niin uupunut hän oli. Voimiaan vahvistaakseen hän avasi konttinsa ja söi kelpo aterian.

— Ruokaa mies tarvitsee, jotta työtä tehdä jaksaa, arveli hän. Ja kai tässä saakin vielä aikalailla hommata, ennenkuin saa kaikki asiat kuntoon. Sellaista se on, aina ne naiset lyövät laimin tehtävänsä, ei niille pidä mitään tärkeätä uskoa. Missähän nyt se Ilman neitikin mahtaa olla villavakkoineen. Kunhan minä hänet tavoitan, niin kunniansa hän saa kuulla. Lyö sillä tavoin työnsä laimin, aikoo jättää maailman ilman karhuja! Onko ennen mokomaa kuultu!

Ja Sakaria kiukutti niin, että ruokapala ei tahtonut kurkusta alas luistaa.

Syötyään hän nousi seisaalleen ja alkoi pitkin pilveä astella. Ei näkynyt missään ainoatakaan elävää olentoa, ei muuta kuin pilviä.

— Taisi tulla hukka reisu, arveli Sakari. Tiesi mistä tuon Ilman neidin saa käsiinsä.

Hän huuteli ja huhuili, mutta ketään ei näkynyt. Jo oli Sakari aikeissa kääntyä maan päälle sadatellen naisia ja niiden huonoja hommia, kun hän etäällä näki tytön, jolla oli vakka kainalossa.

— No tuolla se tyttö vihdoinkin on, ajatteli Sakari. Ja hän alkoi huutaa täyttä kurkkua: Hoi, tyttö, tule tänne! Tyttö hoi! Etkö sinä kuule?

Tyttö kääntyi ja nähdessään ihmisen pilvien mailla pelästyi pahanpäiväiseksi, ja alkoi juosta pakoon.

Mutta siitäpä Sakari suuttui ja läksi juoksemaan, minkä alta pääsi. Niin sitä mentiin, tyttö edellä ja Sakari jälestä. Olipa se kilpajuoksua! Sakari hyppäsi pilveltä pilvelle ja huusi moitesanoja tytölle. Ja tyttö kippasi pakoon. Kun tytöllä oli suuri vakkansa, niin se hidastutti hänen juoksuaan. Sakari oli jo aivan lähellä, kun pilven reuna tuli eteen. Tyttö aikoi hypätä toiselle pilvelle, mutta Sakari sai hänen hameenhelmastaan kiinni. Molemmat kaatuivat ja olivat vähällä pudota pilven reunalta alas. Kun he taas varmasti istuivat pilven pielellä, alkoi Sakari purkaa tytölle kiukkuaan:

— Vai sinä sillä tavoin karkaat. Sainpas sinut kiinni. Ja nyt anna heti paikalla vakkasi tänne.

Tyttö oli niin säikähdyksissään, ettei osannut mitään tehdä, mutta Sakari otti hänen vakkansa ja alkoi siitä ajaa konttiinsa villoja niin paljon kuin ehti ja ennätti. Ja koko ajan torui Sakari tyttöä:

— Onko tämä nyt laitaa, sanoi hän. Tässä saa tänne asti kavuta hakemaan karhun aineksia, kun te naisväki hoidatte niin huonosti asianne. Olkoon tämä kuitenkin vielä tällä kertaa anteeksi annettu, mutta muistakin, että se on viimeinen kerta. Jollet tästälähin muista, mikä on työsi, niin siitä seuraa sinulle vielä pahoja.

Kontti oli täynnä viiloja, ja Sakari läksi paluumatkalle. Hän löysi tikapuunsa ja alkoi kavuta alas. Se kävi helpommin ja nopeammin kuin ylöspäin kapuaminen.

Oli ollut aivan tyyni ilma, jotenka pilvet eivät olleet lainkaan liikkuneet, ja niin tuli Sakari samalle kohtaa maan päälle kuin mistä hän oli lähtenyt. Lopulta oli hänellä niin kova kiire, että hän astui huolimattomasti viimeiselle pienalle ja tulla romahti Tapion ja Mielikin eteen.

— Oho, sanoi Sakari noustessaan istumaan. Päivää, tässä sitä nyt ollaan ja kontti on villoja täynnä! Mitäs näillä nyt tehdään?

Mielikki otti kontin ja läksi Sakarin kanssa järven rannalle. Täällä hän otti villat syliinsä ja kahlasi niin loitolle, että vesi ulottui vyötäröisiin asti. Siellä hän villat huuhteli ja jakoi ne useaksi kääröksi. Kun hän jälleen kahlasi rannalle, oli Mielikillä kahdeksan tuollaista villakääröä helmassaan. Vaahterapuusta sai Sakari nyt veistää kahdeksan pientä kätkyttä. Niihin Mielikki laski villakääröt, ja yhdessä Sakarin kanssa hän kantoi ne syvälle metsään. Siellä oli suuri, korkea kuusi. Sen oksiin sitoi Mielikki kätkyeet riippumaan ja sanoi Sakarille:

— Nyt sinä saat ruveta niitä liekuttamaan.

— Mitä, teetkö sinä minusta lapsenpiian?

— Kun itse toit villat taivaasta, niin saat itse karhunpennut hoitaakin. Istu nyt tuohon kuusen juurelle liekuttamaan.

— Kahdeksaa kätkyttä yht'aikaa. Se on liian vaivaloista, sanoi Sakari.

— Oma syysi. Mitä toit niin paljon villoja, sanoi Mielikki. Kaikki ne ovat hoidettavat.

— Ja pitääkö minun aina istua niiden ääressä? kysyi Sakari.

— Ei sinun tuulella tarvitse, silloin ne heiluvat itsestään, mutta tyynellä sinun täytyy se tehdä.

Sakaria tämä tällainen homma koko lailla harmitti, mutta kun hän kerran oli työhön ryhtynyt, niin päätti hän sen loppuun asti suorittaa. Ilma oli aivan tyyni ja hän sai siis heti ryhtyä toimeensa. Hän mietti päänsä ympäri, miten hän noita kahdeksaa kuusen oksista riippuvaa kehtoa paraiten voisi liekuttaa. Keksipä hän keinon, punoi pajuiset köydet, jotka hän sitoi kuusen oksiin. Itse istui hän kuusen juurelle ja yht'aikaa veti noista köysistä, jolloin oksat ja niiden mukana kehdot painuivat alas. Sitten hän jälleen hellitti köysiä, jolloin oksat nousivat ylös. Näin saattoi hän yht'aikaa liekuttaa kaikkia kehtoja. Kauniit peitot pani Mielikki pikku kehtojen päälle ja läksi.

Sakari istui kuusen juurella ja liekutti. Hänen tuli nälkä, kontti oli tyhjä, eikä ruokaa ollut mistään saatavissa. Teki mieli jättää koko homma ja mennä kotia, mutta kun hän kerran oli päättänyt loppuun asti tehdä työnsä, niin istui hän paikoillaan odotellen tuulta, jolloin kehdot itsestään kiikkuisivat ja hän pääsisi lepäämään. Illalla nousikin tuulen viima, ja mielihyvillään meni Sakari kotiaan.

Ilo oli suuri hänen palatessaan, sillä hänen muijansa ei ollut enää odottanutkaan miestään näkevänsä. Sakari söi nälissään oikein runsaasti, Muijansa monista kysymyksistä huolimatta ei Sakari kertonut mitään matkastaan, häntä hävetti sittenkin tuo liekuttaminen.

Usein oli tyyniä ilmoja, ja silloin Sakari aina sai istua karhuja liekuttamassa. Hän istui kuusen juurella ja lauleli hiljaa:

Otsoseni, lintuseni, Mesikynsi metsoseni, Tehkämme sulat sovinnot, Rajarauhat rapsakamme Eleäksemme ehosti, Kesän kaiken kaunihisti.

Pian karhunpojat varttuivat ja tahtoivat tulla pois kätkyeistä. Eräänä kesäpäivänä tuli Mielikki, otti kaikki pennut syliinsä ja laittoi niille hampaat suuhun ja kynnet käpäliin kultaisen kuusen kauniista havuista. Sitten hän vannotti pentuja olemaan tekemättä mitään pahaa.

Sinne Sakari jätti karhut metsään ja läksi kotiaan. Mutta karhut olivat jo niin tottuneet Sakariin, että ne eräänä päivänä tulla tallustelivat Sakarin pihamaalle. Ja hänen luokseen ne jäivätkin, ja Sakari kulki kylästä kylään ja kaupungista kaupunkiin näitä kesyjä karhujaan näyttämässä. Kun niitä oli ihminen liekuttanut, niin olivat ne kadottaneet kaiken petomaisuutensa.

Ja Sakari ansaitsi paljon rahaa ja eli rikkaana miehenä kuolemaansa asti.

Sen pituinen se.