VOITTAJA.
Reading edition
Talvi-ilta pimeni. Hämärä hiipi kuin huomaamatta esille. Se levittäytyi vastustamattomasti kaiken ylle. Talvinen maisema, kylä, lakeus ja metsä, näytti vaipuvan surumielisyyteen ja kaipaukseen. Ihmisten hälinä ja liike kylässä hiljeni ja taukosi vähitellen; valot syttyivät ikkunoihin kodikkaasti hohtamaan. Sitten ne muutamien tuntien kuluttua sammuivat toinen toisensa perästä. Silloin oli pimeys täydellinen eikä hiljaisuutta mikään häirinnyt.
Lumivalkoinen, vikkelä kärppä kurkisti talon piharehuladon kivijalan raosta. Tuo pieni, siro eläin käänteli vilkkaasti päätään joka puolelle. Kun mitään pelättävää ei näkynyt, lähti se tavanmukaiselle yöretkelleen kartanolle. Siellä oli yhtä hiljaista ja rauhallista kuin tuolla rantaladon seutuvillakin, jossa kärppä oli äskettäin asustanut. Siellä se oli hiiriä ja päästäisiä metsästellessään laukkaillut öisin ristiin rastiin hankia pitkin, pistäytyen välistä lumen sisäänkin, milloin vainusi siellä saaliin. Koko rantaniitty tuli jälkiä niin täyteen, että olisi luullut kymmenen kärpän temmeltäneen. Kun kärppä oli syönyt kaikki hiiret ja päästäiset siltä seudulta, oli se muuttanut tyytyväisenä asustamaan kartanolle. Täällä olikin riistaa runsaasti. Rehuladon, navetan ja tallin siltain alukset olivat rottain, hiirien ja päästäisten mieluisia olinpaikkoja. Talon kissa ei saanut tapetuksi muuta kuin jonkun rotan tai pari hiirtä vuorokaudessa. Kärppä sen sijaan surmasi niitä enemmän, vaikka se hankki saalista kunakin yönä vain sen määrän, minkä jaksoi syödä silloin heti sekä seuraavana päivänä. Kokoonsa nähden söi kärppä hyvin runsaasti. Päivällä se ei juuri metsästellyt.
Nyt olikin taas nälkä. Oli lähdettävä etsimään jotain syötävää.
Navetan alta sai kärppä pari hiirtä. Niitten koppaamisessa ei ollut suurtakaan vaivaa. Sitten se lähti ajamaan takaa suurta rottaa, joka pakeni navettaan, ravaten ympäri lattiaa. Rotta tunsi kärpän nopeuden ja sisukkuuden ja siksi se pakeni. Pimeys ei ollut haitaksi kummallekaan, ne osasivat väistää esineitä. Pian kärppä kuitenkin tavoitti ajettavansa. Syntyi tulinen taistelu, sillä rotan täytyi puolustautua kun ei enää päässyt pakoon. Hyppien raivokkaasti vastakkain koettivat eläimet purra toisiaan. Vihdoin sukkela ja notkea kärppä sai isketyksi hampaansa rotan poskeen niin että tämä ei kyennyt hampaillaan puolustautumaan, eikä sillä ollut muuta neuvoa kuin lähteä surkeasti vikisten juoksemaan, laahaten mukanaan hampaistaan kiinni kiikkuvaa sisukasta kärppää. Sen kulku oli kuitenkin työlästä ja väsyttävää. Etsien turvapaikkaa se yritti tunkeutua navetanuunin ja seinän väliseen kapeaan solaan, mutta ei mahtunut sinne. Siinä kärppä salamannopeasti iski hampaansa saaliinsa niskaan. Pian oli rotta hengettömänä. Enemmän kuin kerralla tarvitsikaan sai urhoollinen pikku kärppä siitä syötävää.
Tyytyväisenä ja kylläisenä laukkaili kärppä koko aamuyön sillanalustoissa ja rakennusten ympäristöillä. Vasta sitten kun kukko kanalan orrella rupesi hartaana kuin paras lukkari aamuvirsiään vetelemään ja ihmiset alkoivat liikehtiä navetassa ja tallissa, palasi kärppä rehuladon sillan alle. Siellä oli turvallinen ja rauhallinen olinpaikka päivän aikana. Sinne eivät mitkään hätyyttäjät yltäneet. Ihmisen ja koiran tiesi kärppä pahimmiksi vihollisikseen.
Seuraavana yönä kartanolla liikuskellessaan osautui kärppä riihen luo. Se tahtoi "nähdä maailmaa" vähän laajemmalta. Sitä kyllästytti entiset aina samat paikat. Oli niin hauska juoksennella sinne tänne lumella. Valkean turkin takia kärppää tuskin huomasikaan hangelta.
Riihirakennus kohosi uhkaavan synkkänä ja totisena metsän laidassa. Sen musta luukunreikä ammotti peloittavana kärppää kohti. Kärppä pysähtyi sitä katsomaan. Se ei uskaltanut siltä puolelta lähestyä riihtä, vaan kiersi metsän puolelle, aikoen mennä sillan alle. Silloin huomasi se lähellään peltopyyparven lumikuopassa nukkumassa, pyrstöt yhdessä, päät ulospäin, valmiina vaaran tullen pakoon pyrähtämään.
Hyvillä mielin pysähtyi kärppä. Sen pienet sieraimet niiskuttivat ilmaa kuin vainua vetäen. Se tunsi halua seikkailuun. Se päätti ryhtyä uhkarohkeaan yritykseen, sillä sen mieli teki peltopyypaistia. Linnunliha oli kärpän mieliruokaa, olihan se paljon makeampaa kuin hiiret, rotat ja päästäiset. Lintuja oli kärppä saanut syödäkseen vain toisinaan, varsinkin kookkaampia riistalintuja, vaikka se aina tilaisuuden tullen petovaistonsa vetämänä oli koettanut niitä nujertaa. Pikkulintuja ja niiden poikasia maassa ja pensaissa olevista pesistä sai sen sijaan helposti keväisin.
Kärppä lähestyi peltopyyparvea, pysähtyi, painautui viekkaasti matalaksi hangen pintaa pitkin, ja äkkiä kuin nuoli suikahti halki ilman rauhallisena nukkuvan peltopyyn kimppuun, tapansa mukaan pureutuen sen niskaan. Hirveästi säikähtyneet linnut pyrähtivät siivilleen, hajautuen mikä minnekin. Lentoon yritti kärpän uhrikin, mutta ei päässyt: kärppä oli siksi voimakas ja painava taakka peltopyyn kokoiselle linnulle. Pyyparka koetti kauhuissaan irtautua vihollisestaan kovasti peppuroimalla, siipiään vinhasti räpyttämällä ja hypähtelemällä, mutta turhaan. Sisukas kärppä puri vain linnun niskanikamia, vaistomaisesti tietäen siten iskemällä arkaan paikkaan herpaisevansa pian uhrin voimat. Kohta peltopyy herkesikin temmeltämästä, lyyhistyi avuttomasti lumelle aukomaan nokkaansa ja pyristelemään pyrstöään. Silloin tällöin peittyi jo toivottomasti sen silmä valkeaan kalvoon — kuolema, tuo julma vapauttaja ei ollut etäällä. Kärppäkin tunsi uhrinsa voimien vähenevän, — se uskalsi silmänräpäyksen ajaksi hellittää hampaansa peltopyystä, iskeäkseen ne linnun päälaen läpi aivoihin, kuin tietäen siten saavansa uhrinsa nopeimmin kuolemaan. Samalla kiertäytyi se käärmemäisesti valkoiseksi sepeliksi linnun kaulaan. Pieni, valkoinen peto tunsi voiton tyydytystä.
Peltopyyn jäädessä liikkumattomaksi hakkasi kärppä hampaillaan mäsäksi saaliinsa päälaen ja söi aivot ensiksi… Mitähän jälkeä tulisi, jos kärpän sisu ja notkeus olisi annettu kooltaan suuremmalle raatelijalle! Aamun valjetessa loikiskeli kärppä kylläisenä riihen luota metsään. Pieni lumikko tuli riihen alta ja otti osansa peltopyystä. Mutta ei saanut kauan "nirkka" herkutella: metsästä hiipi varovasti tarkkavainuinen kettu, sieppasi suuhunsa peltopyyn riekaleen, ja arasti vilkuillen juoksi takaisin petäjikköön. —
Hajautuneen peltopyyparven johtajalinnun kutsuääni titirrit, tirrih kuului kimakkana kauempaa vainiolta. Heti tuli vastauksia kuin sopimuksesta monelta suunnalta. Lentäen tai kiireesti juosten kokoontuivat peltopyyt johtajansa luo, asettuen tottelevaisesti riviin nietosharjanteelle kuin "tarkastukseen". Vaikka siinä oli jo kymmenkunta lintua, jatkoi johtaja kutsumista, ilmeisesti odottaen lisää. Toiset linnut kääntelivät päitään joka suunnalle, ikäänkuin katsellen, mistä päin tuo odotettu, joukosta vielä poissa oleva tulisi. Mutta vastausvihellystä ei kuulunut, eikä tullut odotettu, — siitä oli jäljellä vain muutamia ruskeita sulkia hangella riihen luona.
Peltopyyt lentää pyräyttivät alankopellolle, alkaen ahkerasti jaloillaan kaivella lunta. Niilläkin oli oma avulias vaistonsa: ne tiesivät laajalla lakeudellakin, missä saavat aamiaisekseen ruislaihoa lumen peitosta.
* * * * *
Renkipoika oli hakemassa heiniä saloniityn ladosta. Suurina nostannaisina keikautteli hän hangollaan heinälepeitä rekeen. Heinistä hypähti kärppä, yritti hädissään ulos ovesta, mutta poika asettui oviaukon eteen. Kärppä juoksi ympäri seinäin vierustoita, etsien tuskaisesti tietä ulos, kiipeilipä seinilläkin, kun taas poika tavoitteli sitä hangolla pistääkseen. Mutta turhaa oli pojan homma. Kun poika keihästi kärppää kohti, oli vikkelä eläin jo toisella puolella latoa. Viimein poika rupesi huitomaan umpimähkään hangon varrella, mutta tulos oli yhtä huono. Toisinaan piiloutui kärppä heiniin. Poika penkoi sen kuitenkin aina esille ennenkuin kärppä kerkesi tunkeutua syvemmälle tiukkaan painuneeseen heinäläjään. Siinä sohikoidessaan sattui poika huomaamattaan siirtymään vähän loitommaksi ovesta. Heti käytti kärppä tilaisuutta hyväkseen, pujahti ulos ja lähti juoksemaan yli niittyaukean. Musta hännännenä vain vilkkui hyvästiksi pojalle, jonka seuralainen, pajupensaikossa metsäkanan jälkiä nuuskinut koira lähti innokkaasti ajamaan kärppää. Niityn reunassa olisi tuho tavannut vikkelän eläimen ellei kärppä olisi kapaissut kuuseen, — ei sattunut näet olemaan maassa mitään sopivaa pakopaikkaa, sentähden täytyi kärpän turvautua temppuun, jota se vain hädän pakottamana käyttää, kun muuta pelastuskeinoa ei ole valittavana. Kärppä menetteli aina "viisaasti" ja harkitusti, pahimmassakaan pälkähässä ei se menettänyt malttiaan. Ja se toimi tavattoman nopeasti.
Kärppä nousi runkoa myöten latvapuolelle ja paneutui pitkäkseen oksalle. Koira haukkui kiukkuisesti ja hyppi kuusen tyveä vasten, mutta poistui kohta huomattuaan tekevänsä turhaa työtä.
Kun kärppä pian sen jälkeen uskalsi lähteä liikkeelle turvalliselta oksaltaan, aikoen laskeutua maahan, huomasi se viereisen oksan tyvelle kuusen naavasta tehdyn pesän, jossa ryyhötti tavallista pikkulintua hiukan suurempi, punaisen- ja vihreänkirjava, ristikoukkunokkainen lintu. Se oli käpylintu, joka pesii keskitalvellakin, — ainoa Suomessa talvella pesivä lintulaji, jos sekä suurempi että pienempi käpylintu lasketaan samaan lajiin kuuluviksi.
Kärppä läheni varovasti lintua, aikoen kopata sen kiinni, mutta ristinokka älysi uhkaavan vaaran, lennähti pois pesästä ja rupesi hätäisellä äänellä takittamaan "tak, tak", ja rapistelemaan kärpän ympärillä. Mutta kärppä ei välittänyt siitä vähääkään. Se oli tottunut sellaiseen. Se kurkisti vain pesään. Siinä oli muutamia munia. Kärppä särki yhden munan saadakseen selville, oliko munissa jo poikaset — juoksevassa tilassa oleva munan sisältö ei näet kelpaa kärpälle. Aivan elävä poikanen oli munassa. Kärppä söi sen, mielissään siitä, että omituisen sattuman kautta sai tänä vuodenaikana näin harvinaista herkkua. Tämä oli kärpän mielestä suuri "onnenpotkaus". Hetken kuluttua oli jäljellä vain yksi muna. Kun kärppä ei tällä kertaa jaksanut syödä sitä, vaikka mieli teki yksintein pistää poskeen sekin, puristi se munan kekseliäästi leukansa ja rintansa väliin, kuten kärpän tapa on kulettaa munia, sekä alkoi laskeutua maahan, pudottautuen oksalta toiselle. Kohta se jo juosta vilistikin hankea pitkin ladolle ja talletti munan heinien alle, syödäkseen sen myöhemmin.
* * * * *
Kevätaurinko helotti kirkkaasti ja lämpimästi. Iloiselta ja toivehikkaalta näytti metsä. Puitten oksat heiluivat vireässä tuulessa. Aikaisin saapuvat peipposet visertelivät jo. Keltasirkut ja pakastiaiset säestivät niitä kevätlaulullaan. Kangasharjun päivänpuoleisella rinteellä oli jo sulapälviä. Niissä kukki kaino vuokko, suvikasvillisuuden esikoinen. Suuri ukkometso koppelonsa keralla rypi tyytyväisenä kaatuneen kuusen juurakon maan pinnalle penkaisemassa hietakasassa. Ruhjottaen siinä vatsallaan pelmuuttivat linnut hiekkaa siivillään ja jaloillaan. Ne eivät huomanneet kanervikossa vaanivaa ovelaa kärppää. Vaikea sitä olikin huomata, sillä lumivalkoisen talvipukunsa oli kärppä vaihtanut jo kanervan väriseen kesäkarvaan. Ja jos metsot olisivat huomanneetkin kärpän, eivät ne olisi osanneet pelätä tuota pientä eläintä. Niin vähäpätöiseltä ja viattomalta se näyttää, vaikka se on oikea peto pienoiskoossa, verenhimoinen, sisukas ja rohkea, joka ei tilaisuuden tullen häikäile käydä sitä monin verroin suuremmankin eläimen kimppuun. Kärppä ei pelkää pienuuttaan ryhtyessään omituisiin uhkarohkeihin yrityksiin, jotka saattavat toisinaan koitua sille hyvin turmiollisiksi. Harvoin sentään kärppä toisten eläinten saaliiksi joutuu. Se pelastuu tavattoman vikkelyytensä avulla. Ei sitä muut eläimet paljon ahdistelekaan. Kettu, kanahaukka tai huuhkaja saa sen joskus tapetuksi; kärpän pahin vihollinen, ihminen, himoitsee tämän pikku eläimen verrattain kallisarvoisena pidettyä talviturkkia hallitsijoittensa viittoihin.
Pitkällä loikkauksella hyppäsi kärppä pahaa aavistamattoman naarasmetson selkään, iskien sisukkaasti hampaansa sen kaulanjuureen. Kauheasti säikähtäneenä pelmahti koppelo lentoon, kärpän käpristyessä hellittämättömästi sen kaulan ympärille. Tuntien kirpeätä tuskaa kaulanjuuressaan, koetti metso vimmatusti lentämällä paeta sitä tai irtautua ahdistajastaan. Silmittömänä syöksyi se puitten oksastojen läpi, läiskäytellen siipiään oksiin niin että oli toisinaan vähällä tupertua maahan, selviten kuitenkin jälleen lentoon. Tässä vinhassa menossa humisi ilma kärpän korvissa. Se tunsi olonsa hiukan epämieluisaksi, mutta siitä huolimatta osasi se tässäkin tilanteessa turvautua erääseen "luonnonvaistoon", puremiseen. Se luuli puremisen auttavan jokaisessa tilanteessa. Puremiskäsky, vaiston käsky oli selvimpänä sen tajunnassa.
Ja kärppä puri yhä kiukkuisammin, yhä syvempään, kaulanikamiin asti. Se ei ollut tottunut hellittämään. Terävä hammas sattui selkäytimeen, — koppelo lähti lentämään kohti avaruutta, korkeammalle ja korkeammalle… Kärppä ei tiennyt suunnan muutoksesta, sen pää kun oli höyhenten peitossa. Kärpän mielestä oli samantekevää minne mentiin, — pääasia oli mielihyvä saaliin omistamisesta. Hampaat olivat saaliissa kiinni. Omasta hengestään se ei huolehtinut.
Äkkiä koppelon siivet herpautuivat suppuun, voittaja ja voitettu putosivat pyörryttävästä korkeudesta maahan, musertuen kuoliaiksi.
Kärppä ei tiennyt olleensa koskaan olemassakaan.