TUOKIOKUVIA SALOLTA.

On kylmä ja kirkas talvinen kuutamoyö kaukana korvessa. Pilvettömällä taivaalla kumottaa täysikuu ja tähdet vilkkuvat. Silloin tällöin lennähtää tähti, sammuen äärettömään avaruuteen.

On hiljaista. Heikkona kaikuna kuuluu vain koiran haukunta kaukaa jostain metsämökistä. Liikkumatta odottaa luminen, suuri salo. Ei hiirenkään hisahdusta kuulu, ei näy… Vienon alakuloinen ja surumielinen on talviöinen tunnelma yksinäisellä, kaukaisella salolla; samalla se kuitenkin kuin salaa riemuitsee korven vapaudesta ja rauhasta.

Mitä nyt? Pienelle kuun valaisemalle metsäaukeamalle ilmestyy äkkiä valkea, pitkäkorvainen jänis. Siinä se istuu takakäpälillään, korvat pystyssä, liikkumatta kuin lumipallo. Jollei kuun hopeankirkas valo kuvastaisi sen sinertävää varjoa hangelle, ei sitä huomaisikaan. Mitähän miettinee pupu-jussi? — Se harppailee läheisen kaatuneen haavan luo ja alkaa, ensin hetkisen vielä kuulosteltuaan, järsiä puun jäistä, kuuraista kuorta… Mutta äkkiä se loikkaa parilla pitkällä potkulla metsän reunaan pienen kuusen varjoon, jääden siihen hätäisenä kuuntelemaan.

Metsästä kuuluukin hiljaisia risahduksia. Ne lähenevät. Jänis ponnahtaa täyteen laukkaan, syöksyen kuin kerä entistä, puoleksi umpeen tuiskunnutta polkuaan pitkin alas loivaa, salskeapetäjikköistä salolammen rantarinnettä — äkkiä lentää se kuperkeikkaa, parahtaa ja koettaa riuhtoutua irti ansasta, joka silloin yhä tiukemmin kuristaa kaulaa. Kylmä salo ei armahda, siihen on kuoltava.

Pian saapuu aholle komea, sarvipää hirvi, jota jänöjussi turhaan peläten puikki pakoon. Siinä seisoo metsän kruunupää kauniina ja juhlallisena, — mutta vain hetkisen. Se vavahtaa, pakkashöyry tuprahtaa sen sieraimista ja keveästi hypättyään pisteaidan yli, se katoaa metsän kätköön.

Lammen päässä suuren suon laidassa hiiviskelee kavala kettu tavanmukaisella yöllisellä eväänetsintäretkellään. Suipolla kuonollaan tarkasti nuuskien se seurailee varvikossa mutkittelevia metsäkanan jälkiä. Sitten tarmokkaasti koppaa lumen alla luolassaan vaaraa aavistamatta nukkuvan riekon, puraista rusauttaa sen hengettömäksi ja alkaa ahneesti syödä saalistaan.

Korven öistä murhenäytelmää todistamaan jää vain pari veripisaraa ja vähän valkeita höyheniä hangelle. Korvessa on kova, lahjomaton laki: se, joka ei jaksa pitää puoliaan, joutuu vahvemman ja ovelamman uhriksi.

Taas on rauhallista ja hiljaista. Pakkanen vain paukahtelee huurteisissa puissa, kuu kumottaa ja tähdet tuikkivat.

* * * * *

Marraskuun aamu on raikas ja selkeä. Ruskotus taivaanrannalla ennustaa auringon nousua. Pitkän ja pimeän yön jälestä tuntuvat elähyttäviltä aamun ensi hetket.

Salolla alkaa vilkas elämä ja liike. Ahon laidan koivuun lennähtää maasta makuulta komea koirasteeri, kohta toinen, kolmas… ja ennen pitkää on puu mustanaan urpujen kimppuun käyneitä lintuja. Ritvojen nenistä kurkottelevat ne niitä. Hennon oksan taipuessa liiaksi muuttautuu teeri toiselle, vahvemmalle, jossa se sitten syöntinsä lomassa kaula pitkänä kotkotellen ja arkana kuulostellen tähyilee yli hiljaisen salon, joka leviää kaikille tahoille viheriänä havumerenä silmän kantamattomiin. Tämä on teerten, samoin kuin muittenkin metsän eläinten valtakunta. Muuta maailmaa ne eivät tunne eivätkä kaipaa.

Ahon takana herää ketterä orava suureen kuuseen tekemässään sammalpesässä, hypähtää virkeästi viereiselle huojuvalle oksalle, siistii jo harmaaksi käynyttä turkkiaan, oikoo takajalkojaan, sitten tyytyväisyydestä kurahtaen kimpoo viereiseen kuuseen, nousee runkoa myöten lähelle latvaa, kiskaisee kävyn hampaihinsa, juoksee pirteästi häntä pystyssä oksannenälle ja istahtaa siihen, pitäen etukäpäliensä välissä käpyä, josta syö siemenet ja silpoo suomut, karistaen ne kanervikkoon kuusen juurelle, missä suuri kukkometso niiden lipattavaa laskeutumista pää kallellaan hiukan kummastellen katselee, mutta rauhoittuu huomattuaan etteivät nuo ilmassa liitelevät silput olleet sille vaarallisia.

Pienet, vilkkaat tiaiset, hömötiaiset, töyhtötiaiset, talitiaiset ja näöltään harakkaa pienoiskoossa muistuttavat pyrstötiaiset, ovat kaikki tapansa mukaan sekaisin samassa parvessa jo aikoja sitten olleet liikkeellä. Tiristen ja sirkuttaen hyppelevät ne kuusten alaoksilla, riippuvatpa myös kynsistään selkä maahan päin einettään etsiessään. Vähitellen, puu puulta siirtyy parvi läheiselle nevalle päin, häipyen sinne.

Aina ahkerasti liikehtivä kirjava tikkakin on hereillä takomassa terävällä nokallaan pystyyn kuivuneen hongan kylkeä, etsien toukkia ja hyönteisiä. Se kiertää ruuvimaisesti puun runkoa tasapäiseksi taittuneeseen latvaan, josta lennähtää tiuskaisten toisen kelon kupeeseen.

Jänöjussi, jäkkäniska, töpihäntä, vietettyään tyytyväisenä yön palohalmeen ruislaihoa syöden, puikkii pitkin nokisista puista tehdyn aidan vartta, työntäytyy viimein ahtaasta raosta, loikkaa yli jäätyneen vesilätäkön ja kapsahtaa kahdelle käpälälle kuulostamaan… pamahdus ja savun pelmahdus lähellä koivukossa, kuloheinät katkeilevat jäniksen ympärillä. Pupuparka pykertyy maahan, jääden siihen hiukan viputtaen toista takajalkaansa. Suusta tippuu tummanpunaista verta kellastuneelle koivunlehdelle.

Laukauksen kaiku kiirii kauas seesteisessä ilmassa ympäri hiljaisen, rauhallisen salon. Säikähtyneenä humahtaa teeriparvi siivilleen ahonlaitakoivusta, lentää havistaen peräkorpeen. Orava pudottaa peloissaan kävyn käpälistään, livistää kuusen korkeimpaan kerkkään, kääriytyen siihen pieneksi harmaaksi mytyksi. Metsokin rumahtaa lentoon, kohoten ison hongan tukevalle oksalle puun maltoon.

Nevalta päin kuuluu askeleiden rapse. Varovainen metso kiertää puunrungon toisella puolella olevalle oksantyvelle.

Pian loittonevat askeleet kuulumattomiin. Metso lentää muurahaispesään "kylpemään" ja orava hyppää läheiseen runsaampikäpyiseen kuuseen.

Salon rauhaa ei enää mikään häiritse.

Auringon ensi säteet kultaavat kalliolla, nevan takana kasvavien koivujen latvoja. Loppumaton latvameri lainehtii raikkaassa tuulessa.

Metsän aamuinen taika on hävinnyt.