HALLAKORVEN KUNINGAS.

Vielä on Suomessa suuriakin saloja, asumattomia, hiljaisia korpia ja rauhallisia suoseutuja. Vielä tapaa maassamme luonnon alkuperäistä koskemattomuutta, jylhyyttä ja kauneutta. "Luonnon herra" ei ole vielä ennättänyt tätä kaikkea turmella ja hävittää. Kaukaisilla takamailla, etäällä ihmisten ilmoilta, on peninkulmittain jykevää hongikkoa tai naavaista, riippuoksaista korpikuusikkoa. Siellä tapaa myös kauniin lummerantaisen lammen, joka silloinkin, kun muualla myrsky myllertää, uinuu tyynenä korkeitten metsärantojensa suojassa. Sen tumman veden sileätä pintaa rikkoo vain toisinaan vähäinen vihuri, rauhallisesti uiskentelevan vesilinnun viri tai kalan pulahdus lumpeikossa. Samoilla mailla kohtaa harhaileva erämies myös kirkkaan lähteensilmän, joka on kuin yksinäisyyttään kaihoksuen puolittain vetäytynyt piiloon sammalreunojensa suojaan. Sen reunalla näkyvä jalanjälki osoittaa, että jokin otus on sen raikkaalla vedellä janonsa sammuttanut.

Täällä saa Tapiolan karja rauhassa elää. Hirvi, karhu ja kotka eivät ole vielä täältä sukupuuttoon hävinneet. Mutta ne häviävät, ellei näiden metsiemme komeimpien eläinten pyyntiä kokonaan kielletä — siihen viittaa majavan surullinen tarina —, ja ellei ennen kaikkea metsien hävitystä ehkäistä.

Kaukana Hallakorven perukoilla, suurien soitten ja rämeitten takana, oleskeli ylhäisessä yksinäisyydessään iso uroskarhu, vanha karilas, korven kuningas viisas ja väkevä, sukunsa ainoa edustaja näillä tienoilla. Pari vuotta sitten oli se Hallakorpeen kulkeutunut. Kesäisin se oli huoletonna kelletellyt kanervikossa paistattaen päivää, sulatellen vankkoja lehmän- ja lampaanliha-aterioitaan. Useita elukoita olikin se mahtavan kämmenensä läimäyksellä karjasta kaatanut. Jälkiruuaksi se oli saanut toisinaan metson tai teeren, joskus myös muurahaisia, joita se nuoli käpälistään, ensin pistettyään sen hetkeksi kekoon. Pari kertaa kesässä sattui sekin onni, että löysi kimalaispesän. Silloin oli otso mielissään, vaikka saikin muutamia pistoja pesäänsä puolustavilta kimalaisilta, joita se käpälillään läimäytteli yksitellen lennosta maahan. Sitten se söi hunajan, toukat, vahan ja viimeiseksi tappamansa kimalaisetkin, loksutellen leukojaan kuin sika ruoka-altaansa ääressä.

Syksyisin ei ollut tällaisia herkkuja. Karhun täytyi elää melkein yksinomaan marjoilla ja juureksilla. Talvella se ei tarvinnut mitään syötävää maatessaan kaatuneen kuusen koholle jääneen juurakon alla metsäsaarekkeessa suuren suon keskellä. Sinne se aikoi asettua tulevaksikin talveksi ja siihen saarekkeeseen tiheän näreryhmän keskelle kuoppaan se oli nyt syksyn tultua taas ruvennut kourissaan kantamaan sammalta pesän pehmikkeeksi. Milloin tahansa saattoi tulla tupsahtaa lumi ja peittää maan valkeaan vaippaansa. Kaiken tämän oivalsi Hallakorven kuningas ja järjesti asiansa sen mukaisesti.

Marjankeruumatkalla ollessaan osui Hallakorven kuningas eräänä päivänä tiuhaa kuusikkoa kasvavalle suosaarekekummulle, josta pitkän matkan päähän oli tuulen mukana karhun sieraimiin tullut omituinen suloisen-kitkerä lemu. Karhu haistoi myös ihmisen jäljet maassa, mutta kun ne johtivat poispäin ja kun ne sitäpaitsi eivät olleet aivan tuoreet, ei karvaturkki lähtenyt tiehensä, vaikka ensin aikoi paeta tältä tienoolta, — karhulla oli näet entuudestaan synkät muistot ihmisestä, — vaan jatkoi matkaansa sitä kohti mistä tuo houkutteleva tuoksu tuulahteli; mesikämmenellä on ihmeellisen tarkka vainu, — kilometrinkin päästä tietää se, kuten kettukin, ihmisen lähestymisen tuulen puolelta päin.

Karhu tuli näreiköstä pienelle aukeamalle, jonka laidassa oli havuista tehty maja ja keskellä tulisija, kummallisen näköisiä vehkeitä ja puisia ja rautapeltisiä astioita. Eräässä suuressa puusaavissa oli happamelle haisevaa, ruskeaa velliä ja pienemmässä rauta-astiassa veden näköistä nestettä, vielä väkevämmälle katkuavaa kuin edellinen. Nuuskittuaan uteliaana, vaikka varovaisena ja epäillen joka esinettä, etsien jotain syötäväksi kelpaavaa, lipaisi karhu kielellään veden väristä nestettä. Se oli väkevää, poltti suuta kuin tuli ja tupsahti ilkeästi sieraimissa. Mutta karhun mielestä tuo tulivesi oli mainiota. Karhut ovat, kuten monet ihmisetkin, hyvin ahneita kaikelle väkevälle ja imelälle. Karhu rupesi latkimaan ahnaasti nestettä, huoahti välillä, ja jatkoi taas… kunnes astia oli tyhjä. Mutta makuun päästyään olisi karhu mielellään juonut vielä lisää samanlaista lientä vaikka kuinka paljon. Se kävellä jolkutteli toivehikkaana astialta toiselle, työnsi päänsä astioiden sisään ja nuuski tarkasti, mutta mielipahakseen ei löytänyt pisaraakaan tuota kirkasta, väkevää lientä. Viimein tuli kontio ruskeata velliä sisältävän saavin luo, kastoi käpälänsä velliin ja rupesi nuolemaan sitä, — samalla tavoin kuin oli tottunut syömään muurahaisiakin. Mutta Hallakorven kuningas oli äsken saanut "parempaa" ainetta eikä nyt välittänyt pahanmakuisesta vellistä. Semmoista sotkua piti se halpa-arvoisena syömisenä. Majesteetti murahti tyytymättömänä ja survaisi saavin syrjälleen: menköön tuonne koko höskä. Kyllä joutaa. Kun ei ole tässä muutakaan mihin viskaisi vihansa. Karhun mielestä täytyi joka tapauksessa purkaa vihansa johonkin, mihin tahansa, kun ei saanut makeata nestettä tarpeeksi, ja se seikka, ettei sitä saanut, oli tietysti tuon tuntemattoman "jonkun" syy.

Karhu lähti uudestaan etsimään lientä, mutta kun ei löytänyt, suuttui se yhä ärtyisämmäksi. Se tunsi päässään kihisevän ja korvissaan surisevan. Vaistomaisesti sipaisi se tuontuostakin korvanlehteään niinkuin häätääkseen surisevaa mehiläistä. Mutta kun surina ja kihinä siitä huolimatta yhä jatkui, vimmastui kuningas ja rupesi näyttämään valtaansa ja voimaansa. Sen huomio kiintyi lähinnä oleviin esineihin, noihin sen mielestä niin kummallisiin tavaroihin: mikähän tuokin on tuossa… ja tämä tässä… Muutamia astioita kiukkuinen karhu löi laudoiksi tantereeseen, toiset saivat kyydin metsään. Sinne lennähtivät myös muutkin rakkineet, yksinpä sammuneet kekäleetkin tulensijalta. Karhun vihaa lisäsi se, että hän saavutti mielestään "voittonsa" liian helposti, ettei kukaan vastustanut häntä. Karhu olisi toivonut nyt löytävänsä jonkun, jonka kanssa olisi saanut täysin voimin kamppailla, joka olisi jotakuinkin tasaväkinen hänen kanssaan. Silloin olisi parempi tilaisuus purkaa vihaansa ja voittaessa olisi tyytyväisyyden tunne suurempi.

Kun tanner alkoi olla jotenkin "sileä", lähti kontio etsimään tuota kaipaamaansa tasaväkisempää vastustajaa, — makeata nestettä ei se enää muistanut. Se nousi takajaloilleen, karjaisi niin että korpi raikui ja aikoi tarttua sylin suureen kuuseen, mutta horjahtikin ja kaatui havuseinän läpi majaan. Nyt karhu kohdisti vihansa siellä olevaan ruisjauhosäkkiin, kopristi siihen etukäpäliensä koukkukynnet ja rupesi huitomaan tällä lähes sata kiloa painavalla säkillä kuin se olisi ollut kevyt höyhenpussi, hajoittaen koko kojun ja viimein paiskaten säkin puun kylkeen sellaisella voimalla, että säkki halkesi ja jauhot pelmahtivat joka puolelle, tehden mustanruskeasta Hallakorven hallitsijasta valkean "lumiukon".

Tätä tupsausta mellastaja hiukan hämmästyi ja jäi vähäksi aikaa ajattelemaan, mikähän se mahtoi oikein olla. Tämä oli karhulle uutta, sen kokemuspiiriin ei entuudestaan sisältynyt mitään tämäntapaista. Ihmetellen katseli se karvoihinsa ilmestyneitä valkeita jauhoja ja nuoleksi niitä käpälistään ja suupielistään. Viimein se moneen kertaan pudisteli niitä selkäturkistaan, kuten uitettu koira maalle noustuaan karistaa vettä karvoistaan. Joka tapauksessa tahtoi karhu päästä eroon tuosta lumen näköisestä, epämiellyttävästä pölystä, joka kohosi sieraimiin kutkuttamaan, pannen kiusallisesti aivastelemaan. Karhu tajusi tuon pölyn olevan jotain Hallakorven valtakuntaan kuulumatonta, epäilyttävää, vahingollista, ehkä vaarallistakin. Ja siksi karhu tahtoi päästä siitä. Se vihasi sitä, samoin kuin seutua, josta se oli kotoisin. Karhu vihasi kaikkea, mikä ei ollut korpeen kuuluvaa, kaikkea joka oli ollut yhteydessä ihmisen kanssa.

Ikäänkuin jotain epämiellyttävää pakoon lähti karhu mennä vuhkuroimaan kummulta suolle, jossa se sitten äkäisen sonnin tavoin vihaisesti ärjähdellen ja päätään puistellen laukkasi edestakaisin niin että sammaltukot sinkoilivat. Kohta tuli kuitenkin väsymys, täytyi talttua kävelemään, ja viimein pysähtyi karhu muutamalle mätäsryhmälle, jossa oli vähän kuivempaa, laskeusi siihen pitkälleen ja nukahti väsyneenä keskipäivän auringon suloisesti lämmittäessä. —

Seuraavana yönä, jolloin tähdet kiiluivat, revontulet loimusivat ja sumu peitti suon, heräsi Hallakorven kuningas. Nukkuessaan se oli selvinnyt humalastaan. "Viinatehtaalla" toimeenpanemastaan mellastuksesta ei se muistanut mitään, oudoksuen puisteli vain viimeisiä jauhoja turkistaan ja nuoleskeli toiseen käpäläänsä kuivunutta rankkia.

"Tehtaalta" päin rupesi kuulumaan kirveen kalketta ja ihmisten ääniä. Viinankeittäjät olivat palanneet hävitetylle salapolttimolleen.

Karhu lähti talvipesälleen. Sakeasta sumusta ja pitkästä matkasta huolimatta osasi se sinne erehtymättä.

* * * * *

Syystalveen saakka, kun ei ollut paljon lunta eikä kovia, pitkiä pakkasia, liikuskeli Hallakorven kuningas laajalti valtakunnassaan. Kun tuli nälkä eikä sattunut saamaan muuta syötävää, palasi se puolukka- ja karpalokasalleen. Ja kun varasto loppui, meni karhu juurakon alle ja nukkui talviuneensa. Tuiskuyönä nietostui pesän suuaukko umpeen. Sille kohdalle lumeen muodostui kuitenkin parin päivän perästä pieni ruskeareunainen reikä, "ilmaventtiili". Kovakaan tuisku ei kyennyt pitkäksi aikaa tukkimaan tätä reikää.

Ensi lumilta lähtien koko syystalven ajan oli Hallakorven mökin keskenkasvuinen poika, innokas eränkävijä, pitänyt silmällä karhun liikehtimistä, seuraillen sen jälkiä. Siten pääsi hän selville, mihin suosaarekkeeseen karhu asettui talveksi makaamaan. Tiesipä tarkalleen makuupesänkin.

Eräänä aamuna päivän valjettua hiihtää junnasi suolla paksussa, upottavassa lumessa kolme miestä peräkkäin. Jokaisella oli pyssy selässä. Kohta he pysähtyivät. Edellä hiihtänyt Hallakorven mökin poika osoitti sauvallaan läheistä suosaareketta. Miehet puhelivat hiljaa keskenään. Sitten molemmat aikamiehet hiihtivät eri puolille saareketta, asettuen pyssy kädessä tukevaan asentoon suksilleen seisomaan. Poika hiihti saarekkeeseen, asetti pyssynsä puuta vasten, käänsi suksensa ladulle takaisinpäin, taittaa rusautti pitkän petäjäriuvun, karsi sen ja alkoi sillä sohia kaatuneen kuusen juurakon alle… äkkiä tuuskahti poika suulleen lumeen, seipään luiskahtaessa syrjään hänen käsistään. Karhu tarttui näet seipääseen ja vetäisi siitä, kaataen siten rohkean herättäjänsä, joka kuitenkin heti tarmokkaasti tarrautui taas kiinni riukuun.

Lumen alta kuului kuin sian röhkäisy, sitten kiukkuista ärinää, ja pesänsä suun lumikuoren läpi töytäsi nopeasti rohkean pojan eteen irvistelevä ja karjahteleva Hallakorven kuningas. Se nousi kahdelle jalalle, aukoi kitaansa ja kopristeli harrottavia, mustia kynsiänsä kuin olisi se tahtonut sanoa, että tulepas tänne, poikariepu. Silloin sai poika jalat alleen. Viskaten seipäänsä poikkiteloin karhun rintaa vasten, siten hämmästyksissään koettaen kiinnittää karhun huomion siihen saadakseen ennakkomatkaa, lähti poika syvässä lumessa hätäisesti kahlaamaan pyssynsä ja suksiensa luo. Mesikämmen sieppasi vihaisesti seipään ja rouskautti sen etukäpälissään poikki helposti kuin tulitikun, heitti nopeasti kappaleet kauas luotaan kuin inhoten niitä, ja lähti nelinkontin juosta kuhnustamaan aivan pojan kintereillä. Pedon punainen kita oli auki, sieraimet levällään ja niskakarvat pystyssä. Karhu oli äärimmilleen vimmastunut siitä hävyttömyydestä, että sen makeinta talviunta oli häiritty, seipäällä kylkeen kolkutettu. Ei sillä hyvä, että valveilla ollessaan sai aina olla varuillaan ihmistä välttääkseen, nyt ei annettu enää olla rauhassa omassa pesässäkään. Tästä on tehtävä loppu kerta kaikkiaan, — kun saisi kiinni tuon kirotun ihmissikiön… Kun karhu näki pojan edessään ja tunsi voimakkaana saman epämiellyttäviä tunteita herättävän tuoksun, jonka se monesti oli vainunnut ihmisen jäljissä, heräsi sen tajuntaan hämärä tietoisuus entisistä seikkailuista ihmisen kanssa ja niitten synnyttämä, vuosi vuodelta yhä katkerammaksi käynyt viha. Nyt oli tullut koston hetki.

Poika sai sukset jalkoihinsa ja sauvat käsiinsä, mutta ei ennättänyt ottaa vähän syrjemmästä pyssyään, vaan lykkäytyi liukumaan kummulta suolle. Juuri kun hän oli sinne pääsemäisillään, töksähti suksen kärki lumen alla olevaan kiveen ja poika kaatui syvälle lumeen aivan karhun eteen. Poika luuli nyt viimeisen hetkensä tulleen. Silmänräpäystä nopeampana välähdyksenä kulki hänen silmiensä editse pienoiskuva koko hänen elämästään. Näinkö tämän piti päättyä? Ja mitä seuraa tämän jälestä? Elämä, joka oli usein tuntunut harmaalta ja yksitoikkoiselta, keskitti kaiken viehätysvoimansa viimeisiin hetkiin. Miten houkuttelevaa olisi elää ja miten toisin eläisin nyt, jos saisin jatkaa!

Kuin tietämättään poika seuraavassa silmänräpäyksessä jännittäytyi ponnahtamaan ylös hangesta, jatkaakseen pakenemistaan… Karhu luuli nyt tavoittaneensa vihollisensa. Tyydytystä tuntien se nosti suuren etukäpälänsä voimakkaaseen lyöntiin… samassa kajahti pyssynlaukaus etempää. Kuula raapaisi haavan karhun lapaan.

Pyssyn pamahdus oli karhulle ennestään hyvinkin tuttu ääni, peloittavin kaikesta kauheasta, mitä se tiesi, pahempi kuin kuulan repäisyn kirvely. Pamahduksen salaperäisyys, käsittämättömyys kauhisti karhua. Tuollainen pamahdus edusti jotain voittamatonta, jota oli turha yrittääkään vastustaa. Sen karhu tiesi aikaisemmistakin kokemuksistaan, ja siitä oli karhun mielestä myös kyllin selvänä todistuksena nytkin tuon salaperäisen, kauhean voittamattoman "puraisu" lavassa.

Näin ollen ei karhulla ollut muuta pelastumiskeinoa kuin kiireinen pako. Takaa-ajonsa vauhdista se ponnahti äkkiä syrjään ja lähti laukkaamaan niin paljon kuin pääsi.

Sen jälkeen ammuttiin useita laukauksia, mutta kun välimatka oli pitkä, pöläyttelivät luodit vain lunta sen vierestä.

Poika kömpi ihmeissään hangesta, jääden katsomaan kuin lumottuna jo etäällä suota pitkin pakenevaa karhua, joka eteni verrattain joutuisasti: tasajalkapotkaisuin laukkasi se paksussa lumessa.

Ensimmäisen laukauksen ampunut mies riisui kiireesti turkin, takin ja liivitkin yltään, latasi pyssynsä, heitti sen selkäänsä ja ponnistautui hiihtämään karhun jälkeen.

Pakolaisella oli hyvä ennakkomatka; sitä ei enää näkynytkään. Jäljet, joihin oli tipahdellut verta, johtivat suolta kuusikkoon ja sieltä jyrkkää rinnettä alas lammen jäälle. Suksimies painautui perässä. Lammen rannalle jouduttuaan näki hän mielipahakseen karhun juuri pääsevän jo toiselle rannalle ja katoavan metsään. Niin iso ja kömpelön näköinen eläin kuin karhu onkin, juoksee se kuitenkin hämmästyttävän nopeasti. Nyt sen kulkua tosin hidasti paljon upottava, pehmeä lumi, joten hiihtäjä olisi piankin päässyt ampumamatkan päähän siitä, jollei lammen jäällä olisi ollut hyyhmää, joka jäädytti suksien pohjat. Niitä puukolla puhtaiksi raaputtaessa meni monta minuuttia hukkaan. Se suututti miestä. Useita "sarvipäitä" tuli siinä sanotuksi.

Selvittyään taas taipaleelle, sai mies ponnistella lujasti pitkän aikaa ennen kuin sai karhun näkyviinsä: pienenpuoleisen nevan takana vuovautui karhu ylös erästä jyrkkää mäentörmää. Löyhässä lumessa eivät sen jalat oikein tehneet tehtäväänsä, vaan toisinaan soljahti vaeltaja parikin pituuttaan alaspäin. Aina se kuitenkin yhä uudestaan ryntäsi eteenpäin sitä itsepintaisemmin ja pääsikin vihdoin mäen päälle. Hiihtäjää ei rinne hidastanut niin paljon, hän kun otti sukset käteensä ja kapusi karhun tekemää polkua pitkin. Alamäessä taas oli suksikyyti paljon joutuisampaa kuin karhun kulku.

Mäen takana aukeni suuri, melkein puuton suo, jossa karhu mennä kunttasi noin parin sadan metrin päässä takaa-ajajastaan.

Mies kiristi vauhtiaan. Suolla oli lumi kantavampaa kuin metsässä. Se helpotti ja joudutti paljon kulkua. Miehen ja karhun välimatka rupesi lyhenemään joutuisasti. Nyt oli mies jo varma voitostaan. Se antoi hänelle yhä enemmän intoa ja voimaa.

Karhukin huomasi toden olevan kysymyksessä. Se laukkasi minkä kerkesi, suu auki läähättäen, kieli pitkällä riippuen ja alinomaa hätäisesti taakseen vilkuillen. Sitä kiukustutti se, että sen piti vasten tahtoaan kulkea näin kovasti ja että se ei päässyt eroon ahdistajastaan. Sen teki mieli kääntyä vastarintaan, mutta muistaen nuo äskeiset peloittavat pamahdukset ja kivun lavassaan, ei se uskaltanut sitä tehdä.

Vihollinen läheni nopeasti ja varmasti. Hädissään alkoi karhu raahuilla noustakseen pakoon erääseen pystyyn kuivuneeseen kuuseen, mutta aina kun se tarttui oksiin, katkesivat ne ja se romahti alas. Ei auttanut muu kuin lähteä uudestaan eteenpäin. Mutta nyt oli ahdistaja jo jotenkin lähellä. Pamahti… luoti lävisti karhun takajalan, mutta ei rikkonut luuta. Karhu karjaisi kivusta. Se huomasi pakoon pääsyn mahdottomaksi.

Haavoitettuna ja ahdinkotilaan saatettuna on kontio peloittava vastustaja. Kun ei enää pakoonkaan pääse, syöksyy se kohti vihollistaan.

Niin teki Hallakorvenkin kuningas. Se tahtoi kuolla kunnialla.

Mies latasi pyssynsä uudestaan, tähtäsi ja tempasi liipaisinta, — mutta pyssy vain naksahti, patruuna ei lauennut. Mies koetti ampua toisen ja kolmannen kerran: sama tulos. Mies kiskaisi kiväärin lukkolaitteen auki, muuttaakseen toisen panoksen, mutta ei ennättänyt sitä täydelleen tehdä, eikä myöskään monta askelta pakoon juosta, kun raivoisa karhu tavoitti hänet ja löi etukäpälällään selkään niin voimakkaasti, että pakenija tupertui hankeen, jääden siihen vähissä hengin makaamaan.

Vihollisen kaaduttua ja jäätyä liikkumattomaksi luuli karhu miehen kuolleen. Korven kuninkaan viha lauhtui heti. Karhu on tarvittaessa urhoollinen, mutta samalla se on myös ritarillinen. Voitetun vastustajansa se antaa olla rauhassa. Se nuuski miestä päästä jalkoihin, kopaisi sitä käpälällään ja kallisti päänsä lähelle miehen rintaa ikäänkuin kuunnellen vieläkö sydän sykki… Viimein lähti kontio verkalleen, välinpitämättömän näköisenä tallustelemaan lähintä metsänlaitaa kohti.

Toverien saapuessa jälkiä myöten hangessa makaavan luo viedäkseen hänet viroiteltavaksi ja hoitoa saamaan, taivalsi Hallakorven kuningas kauas toisille erämaille, vaikkakin haavoittuneena kulkeminen oli hankalaa. Etenkin luodin reikä takajalassa haittasi paljon, tuottaen tuskaa. Siitä valui myös verta. Aina vähän päästä oli hetkeksi pysähdyttävä nuolemaan haavaa. Sitä tehdessään karhu murisi ja ärähteli kiukkuisasti, kun sen mieleen muistui ihminen. Se tahtoi olla rauhassa ja yksin korven hiljaisuudessa, niin kaukana kuin suinkin kaikista ihmisistä.

Saadessaan olla erakkona omissa oloissaan korven synkimmillä perillä ei karhuvanhus kaivannut mitään eikä ketään, ei toisia karhujakaan. Se etsi uuden talvipesän ja nukkui siihen, heräten sikeästä unestaan vasta kun kevään tullen viklan huuto kuului suolta ja teeret kuhersivat.