SUDET.

Pureva öinen pakkasviima puhalsi Laatokan lumilakeudella. Tuhattähtinen, tummansininen taivaankansi näytti kaikilla puolin kaukana yhtyvän lakeuteen. Punertavankeltainen sirppikuu loi himmeän hohteensa hangelle, jota pitkin hieno vitilumi vieri sihisten tuulen kuljettamana. Toisinaan kuului kauempaa aavalta kovaa jyminää ja ryskettä, — pakkanen halkoi Keski-Laatokan vielä kierää jäätä.

Kuin jatkona jyminälle ja ryskeelle kuului sieltä päin lähempää silloin tällöin omituisia ulvahteluja, jotka tuntuivat tulkitsevan kuin pohjatonta kaipuuta ja ikävää: rannattoman jääkentän yksitoikkoisuutta ja lohduttomuutta.

Samalta suunnalta rupesi kohta erottumaan kuun kalpeassa valossa kolme tummaa haamua, jotka keveästi liukuen verkalleen lähenivät. Sudet, arojen asukkaat, olivat nälissään lähteneet ruuanhakuun, taivaltaen Karjalan suuren meren länsirantaa kohti. Etumaisena juoksi joukon johtaja, suurin, harmain ja tuuheakarvaisin peto. Tuontuostakin pysähtyi se hetkiseksi, kohotti kuononsa avaruutta kohti ja ulvoi… Sen kidasta tuprahteli pakkashöyry, ja silmät kiiluivat villisti kuun hohteessa.

Tuulen yläpuolelta päin alkoi kuulua aisakellon kodikas kalkatus. Sudet kääntyivät kulkemaan sitä kohti: vihdoinkin syötävää tässä loppumattomassa lumi-erämaassa.

Hevonen laahusti hitaasti ja uupuneesti umpeen juoksettunutta tienpohjaa pitkin. Reen perässä istui kaksi miestä suuriin turkkeihin kääriytyneinä. Äkkiä hevonen nyhtäisi rekeä, nosti korvansa terävästi pystyyn ja korskahtaen peloissaan kiskaisihe tieltä syrjään niin rajusti, että reen aisa vänkäytyessään rasahti ja oli vähällä katketa. Pelästynyt hepo lähti nelistämään kaukana kohoavaa jylhää kalliorantaa kohti, huolimatta ajajan ohjastelusta ja kieltelemisestä. Miehet olivat ihmeissään tästä hevosensa omituisesta käyttäytymisestä. Mutta kohta selvisi asia. Kolme sutta ilmestyi juoksemaan jonkun matkan päähän reestä. Ne eivät uskaltaneet käydä matkamiesten enempää kuin hevosenkaan kimppuun, vaikka niillä näytti olevan hyvä halu siihen, sillä toisinaan ne lähestyivät uhkaavasti milloin puolelta, milloin toiselta. Niiden silmät välähtelivät vihertävinä, saaliinhimoisina kuuraisen naaman keskellä, ja kielet riippuivat suusta. Hevonen oli kuin mieletön pelosta. Se laukkasi minkä jaksoi, niin että lumi tuprusi, mutta sudet eivät jääneet vähääkään jälkeen. Muuan susi rupesi kiirehtimäänkin kulkuaan, kaartaen hevosen eteen, ikäänkuin katkaistakseen matkalaisten tien. Miehet arvelivat sillä olevan aikomuksena hyökätä hevosen kimppuun, — paukahti pistoolin laukaus… toinen ja kolmas. Susi ulvahti kovasti ja lysähti voimattomana vatsalleen lumeen, mutta ponnistautui jälleen jaloilleen ja jatkoi matkaansa. Sen haavoittuneesta säärestä roiskui verta lumelle. Toiset sudet tunsivat veren lemun. Se kiihoitti niitä. Ne eivät voineet enää pidättäytyä. Veri kuin veri. Ne eivät voineet vastustaa pedon vaistoja. Suurin susi hyökkäsi heti haavoittuneen kimppuun. Nyt oli siihen hyvä tilaisuus, sillä vioittunut ei voinut itseään puolustaa täysin voimin. Kun se oli kelpaamaton elämän taisteluun, jouti se terveitten ja voimakkaitten ruoaksi. Sudet olisivat syöneet nälissään vaikka omat pentunsa, jos ne olisivat haavoittuneet.

Syntyi vimmattu taistelu. Se oli sisukasta, katkeraa kamppailua elämästä ja kuolemasta. Haavoittunut susi sortui viimein selälleen hankeen, mutta vielä sittenkin koetti se itsepintaisesti puolustautua puremalla vihollisensa rintaa ja takajalkojensa kynsillä raapimalla sen vatsaa. Suuri ja voimakas susi ei kuitenkaan hellittänyt hampaitaan uhrinsa niskasta, vaan puri yhä syvempään, ja toinen hukka iski terävät hampaansa lujasti haavoittuneen kurkkuun. Samoin oli se tottunut tekemään monesti ennenkin hyökätessään hirven, koiran tai muun saaliinsa kimppuun. Se oli yhtäkkiä unohtanut, että saaliina tällä kertaa oli entinen asetoveri…

Susien temmellyksen ja rähinän lakattua kuului aisakellon kalkatus jo kaukaa rannikolta. Se soi rauhallisen verkkaisasti.

Aamupuoleen yötä tuuli tyyntyi, viti ei tuprunnut enää, ja kuun sirppi laskeutui taivaanrannan taa. Aamun valjetessa ulappakarien lähettyvillä mateenpyyntikoukkujaan kokeva suksimies huomasi kolmen suden puoleksi umpeen menneet jäljet. Kotimatkallaan hän seurasi niitä, nähden ihmeekseen temmellyskentällä paljon verta ja harmaankellertäviä karvatukkoja. Siitä lähti vain kahden suden jäljet suoraan mantereelle.

* * * * *

Seutukunnalle oli ilmestynyt susia. Niitä oli nähty tuontuostakin milloin milläkin puolella pitäjää. Kaikesta päättäen olivat kävijät kaikkialla olleet samat kaksi sutta. Ne olivat kopanneet ruuakseen monta kartanolta öisin loitonnutta koiraa ja vieneet vinkuvan sianporsaan pahnasta, jonka ovi oli sattunut jäämään raolleen. Näiden rohkeitten petojen saaliiksi oli muutamana iltana joutua myös saunatiellä yksin tallusteleva pikkutyttökin. Susi tuli jo hänen lähettyvilleen, mutta kun lapsi rupesi "suurta koiraa" pelästyen parkumaan, säikähti hukka tätä outoa ääntä, jollaista se ei ollut ennen kuullut, ja pakeni. Vaikka susi ryhtyy ankarasti ahdistettuna tai äärimmilleen nälkiytyneenä taisteluun sitä voimakkaammankin vastustajan kanssa, kammottaa sitä kaikki ennen näkemätön ja kuulematon. Uusi, outo ja salaperäinen tekee siitä luihun ja aran. Varsinkin ihmisen ääni ja hänen äkilliset liikkeensä, joitten tarkoitusta susi ei voi käsittää, vaikuttavat petoon kuin herpaiseva taikavoima. Samoin on useiden muittenkin eläinten laita. Ne tunnustavat siten vaistomaisesti ihmisen herrakseen ja valtiaakseen.

Susia nähtiin pimeän tullen usein maantielläkin ja monissa muissa paikoissa kun niitä kaikista vähimmin osattiin odottaa.

Niinpä talosta toiseen alituisesti hynttäävää hieroja-akkaa, Paksua-Hellua vastaan äkkiarvaamatta tulla tupsahti tiellä kaksi sutta. Sekä ne että Hellu pysähtyivät hämmästyneinä jonkun matkan päähän toisistaan. Muutamien silmänräpäysten neuvottomuus. Sudet huomasivat vastustajan ihmiseksi, niiden vainu sanoi sen niille pettämättömästi, vaikkakin tuo heidän edessään pimeässä liikkumattomana ja "juhlallisen" uhkaavana seisova lyhyt ja leveä olento ei muodoltaan muistuttanut paljoakaan niitä ihmissuvun edustajia, joita hukat olivat ennen nähneet.

Selvittyään hämmästyksestään ja tajuttuaan susien seisovan edessään, joutui paksu homo sapiens yksilö hurjan pelon valtaan, alkoi huutaa täyttä kurkkua ja huitoa vimmatusti sarvisäkillään, kun ei uskaltanut kääntyä pakoonkaan, peläten susien pahemmin ahdistavan juoksevaa, kuten äkäiset koirat tekevät. Hellun mieleen oli hädän hetkellä, juuri kun hän oli kääntymäisillään pakoon, juolahtanut Yläpihan piski, joka aina ärhenteli melkein hameen helmoissa Hellun tullessa taloon, mutta ei hätyyttänyt niin pahasti jos hidastutti kulkuaan tai pysähtyi.

Sudet astuivat arasti muutamia askeleita tieltä syrjään. Hellu luuli niitten aikovan hyökätä sivulta päin hänen kimppuunsa, ja rupesi yhä silmittömämmin hosumaan ja kauheammin huutamaan, luullen viimeisen hetkensä tulleen.

Mutta armon aika ei ollut vielä päättynyt. Sudet kyllästyivät moiseen ihmisäänen tulvaan, joka vihloi kiusallisesti niiden hiljaisuuteen tottuneita korvarumpuja. Käsivarsien vinha huiske näytti myös varsin arveluttavalta, sillä eihän ihmiseltä ollut koskaan mitään hyvää odotettavissa. Pedot hiipivät häpeissään metsään. Silloin Hellukin puhalsi hartaan helpotuksen-huokauksen ja lähti pökerryksissään — sinne päin, mistä juuri oli tullutkin. Puoleksi juosten lyntysti hän niin että sarvet ja muut kupparin vehkeet pussissa kalisivat ja yhä pitäen kovaa porakkaa sadatteli itsekseen "pahanhengen hukkia" ja "riivatun hotkaleita".

Lähimmän talon asukkaat, jotka saivat sinä iltana kuulla Paksun-Hellun mainion kuvauksen tästä "kauheasta tapauksesta", eivät kuulemaansa koskaan unohda. Muutamia päiviä myöhemmin erään saman kylän miehen ollessa metsässä latomassa halkoja pinosta rekeensä, hysähti hevonen, tuhki sieraimiinsa eikä tahtonut pysyä paikoillaan, vaikka näkyvissä ei ollut mitään pelättävää.

Vähän ajan kuluttua ilmaantui kuitenkin kaksi sutta. Ne juosta jolkuttelivat rauhallisesti peräkkäin läheisen harjun rinnettä pitkin. Toinen susi oli harvinaisen suuri. Näytti siltä kuin ne eivät olisi vainullaankaan huomanneet miestä ja hevosta — ne olivatkin tuulen yläpuolella.

Pyssymiehet eivät, ihmeellistä kyllä, koskaan nähneet susia vilaukseltakaan, vaikka moni metsästäjä vaaniskeli ahkerasti niitä. Vanhat, tottuneet metsämiehet eivät tätä ihmetelleet. He sanoivat entisistäkin kokemuksistaan tulleensa siihen vakaumukseen, että susi, samoin kuin kettukin, tuntee jo kaukaa ruudin "hajun".

Ei saavutettu toivottua tulosta hevosenhaaskallakaan. Milloin oltiin vahdissa, eivät sudet tulleet haaskalle; muina aikoina ne kyllä kävivät.

Mutta valkenipa vihdoin kevättalvella päivä, joka tuli pienemmälle sudelle kohtalokkaaksi. Hiihti näet Erä-Kusti ketunkierrännässä, juoksuttaen selästään suurelta rullalta punalippuista lankaa, jonka yli muuten — niin viisas kettu ei uskalla mennä, ja huomasi tällöin hämmästyksekseen suden katsovan oksain lomitse läheisen kuusen juurelta. Peto oli nähtävästi äänen kuullessaan äkkiä herännyt päivämakuultaan ja oli yhtä hölmistynyt kuin Kustikin. Muutamia silmänräpäyksiä katselivat mies ja susi toisiansa. Kumpainenkin tunsi toisessaan katkerimman ja pelättävimmän vihollisensa. Vihdoin mies päättäväisesti tempasi pyssyn selästään. Susi säpsähti tätä äkkiliikettä, ja aavistaen siitä seuraavan jotain ratkaisevaa ja sille epäedullista, ponnahti pakoon. Monien muitten vaistojensa ohella onkin metsäeläimillä selittämättömän ihmeellinen aavistus ihmisen menettelystä ja sen merkityksestä niihin nähden, vieläpä mielentilastakin kohtauksen jännittävinä hetkinä. Näyttää siltä kuin eläimet ratkaisevissa tilanteissa tietäisivät ihmisen ajatukset, mikäli nämä koskevat niitä, ja määräisivät sen mukaan oman menettelynsä.

Mutta vaikka susi nytkin loikkasi pakoon samalla hetkellä kuin mies tempasi pyssyn, ei se kerinnyt kovinkaan kauas ennenkuin sai kylkeensä haulipanoksen ja heti myös toisen etulavoilleen. Susi kaatui, ärähti kiukkuisasti, koetti kohota seisomaan, mutta jalat eivät oikein kannattaneet. Sudesta tuntui niinkuin ne eivät olisi tavanneet tukea lumesta, vaan olisivat haparoineet tyhjyydessä. Ponnistaen viimeiset voimansa se vieläkin yritti nousta, mutta ei enää päässyt… Muutamia kertoja peto vielä pyöräytteli lyhyehköä häntäänsä, katsoen keltaisilla silmillään jäykästi ja avuttomasti, kuin soimaten surmaajaansa. Sitten karva silisi ja takajalat suoristuivat.

Silloin vasta suuri susi, joka aina oli nähty tämän toisen toverina, katsoi otollisimman hetken tulleen syöksähtää katajaryteikön sisästä aivan Kustin vierestä ja kadota metsään ennenkuin mies ennättäisi ampua.

Kesken jäi Kustilta ketun kiertäminen. Toimitettuaan tyytyväisenä kuolleen suden kotiin, lähti hän erään miehen kanssa jälkiä seuraten hiihtämällä ajamaan takaa vainajan toveria, suurta sutta.

Miehet hiihtivät sitkeästi pedon jälestä, mutta ilta tuli, eivätkä he edes nähneetkään ajettavaansa, sillä se tiesi olla varuillaan ja pysytteli pitkän matkaa edellä vainoojistaan, joiden oli vihdoin yövyttävä muutamaan torppaan. Silloin susikin pysähtyi lepäämään. Sen oli kova nälkä; se ei ollut pariin päivään saanut mitään syötävää. Tämä lisäsi väsymystä; juoksemisesta ei se vielä ollut kovinkaan rasittunut. Jos hukka olisi saanut vähän syötävää, olisi se jaksanut juosta lepäämättä koko yön ja siten jättää vainoojansa niin paljon jälkeensä, että nämä olisivat pian toivottomina heittäneet sikseen takaa-ajon, mutta kun ei saanut mitään suuhun pantavaa, täytyi tyytyä viettämään yö kaatuneen kuusen latvuksen alla, uskaltamatta nukahtaa hetkeksikään, saattoivathan ajajat milloin tahansa tulla. Aamun sarastaessa oli lähdettävä taas eteenpäin, sillä susi tunsi kaukovaistollaan vainolaistensa lähestyvän. Ne saapuivatkin kohta suden makuukselle ja painautuivat kiireesti edelleen. Kevättalven kovakuorisella hangella, jossa oli vain sen verran vitiä, että suden jäljet hyvin näkyivät, liukui suksi mainiosti. Keskipäivälläkään ei aurinko kyennyt vielä lämmittämään lunta niin paljon, että suksikeli olisi pilautunut. Mutta kyllä se miehistä hien irtautti.

Susi kierteli metsissä, kyliä ja aukeita maita vältellen. Metsissä oli turvallisinta. Toisinaan juoksi se jonkun matkaa tietä pitkin, mutta poikkesi pian taas metsään. Sitkeästi seurasivat miehet jäljessä. He pistäytyivät vain kerran mökkiin hetkeksi haukkaamaan päivällistään.

Ilta hämärtyi. Ajoa jatkui yhä. Sudella oli hiukaiseva nälkä. Kulku hidastui sen takia. Toisinaan piti pysähtyä hetkeksi levähtämään. Hämärän tultua uskalsi susi kulkea kylien kautta. Se toivoi asutuilta seuduilta saavansa paremmin jotain syötävää. Ja onni suosikin sitä nyt. Erään mökin pihasta hyökkäsi näet pieni piski kauas pellolle haukkua räkyttämään sutta, jota se luuli isoksi koiraksi. Suden lähestyessä peräytyi rakki pihaan päin, mutta kun peto ahdisti ja oli jo hyvin lähellä, tuli koiralle hätä ja se rupesi pakkautumaan riihen kivijalan reiästä sillan alle pakoon, mutta reikä oli ahdas ja susi sai saaliinsa kiinni. Koira päästi hirveän huudon, pihasta lähti riihelle päin juoksemaan mies seiväs kädessään, mutta susi nujersi nopeasti koiran hengettömäksi ja juoksi rantatietä pitkin alas jäälle, pitäen koiraa hampaillaan sen pääpuolesta, muun ruumiin retkottaessa hukan niskoilla. Kantamuksesta huolimatta nousivat nyt hukan jalat entistä keveämmin, — olihan tiedossa kunnollisen aterian saanti. Se tieto tuntui antavan voimia.

Korkeitten kalliorantojen välistä avautui kapea Laatokan lahti silmänkantamattomaksi jäälakeudeksi. Susi ohjasi kulkunsa suurinta aukeata kohti. Se aavisti, että sinne eivät takaa-ajajat uskalla lähteä ja siellä saa rauhassa syödä saaliinsa ja sitten jatkaa matkaansa kaukaiselle vastaiselle rannalle, takaisin avaroille aroille, synnyinseuduille. — — —

Erä-Kusti oli tyytyväinen, kun sai ammutuksi edes pienemmän suden. Saihan siitä arvokkaan taljan ja valtiolta sata markkaa tapporahaa. Kunnia ei myöskään ollut vähäinen.

Useina päivinä kävi Kustin mökillä suuret joukot suden katsojia, sekä nuoria että vanhoja, miehiä ja naisia.

Mutta Paksu-Hellu ei uskaltanut pariin viikkoon liikkua sillä puolella kylää, jossa Erä-Kustin mökki sijaitsi.