KANAHAUKKAPERHE.

Kevät on se vuodenaika, jolloin luonnossa kaikki elollinen alkaa kehittyä varttuen lämmössä ja valossa. Ilman kevättä ei uutta syntyisi; pian loppuisi entinenkin. Kevät on elämän uudistaja, virkistäjä ja pystyssä pitäjä.

Keväisen yön hienotunnelmainen hämärä hälveni. Pilvettömän taivaankannen auringon nousun puoleinen reuna valkeni yhä enemmän. Suuri järvenselkä siinsi peilityynenä; muutamin paikoin oli ulapalla vielä hauraita jäälauttoja. Peipposten ja muitten pikkulintujen liverrys raikui jo metsässä. Riemuiten otettiin vastaan alkava päivä. Kaikkialla tuntui vallitsevan sopusointuisuus ja rauha. "Paha maailma", "elämän taistelut", surut ja ristiriidat olivat olemattomia. —

Kallioisen saariryhmän korkean vaaran laelle pystyyn kuivuneen, harvaoksaisen petäjän ylimmässä huipussa nukkui vielä kanahaukka, seisten toisella jalallaan, pää siiven alle painettuna. Samassa puussa oli alempana toinenkin kanahaukka.

Vähän ennen auringon nousua haukat heräsivät, pöyhistelivät höyheniään, levittelivät siipiään ja katselivat ympärillään leviävää maisemaa. Siinä oli lähinnä joka puolelle viettävä havumetsäinen vaaranrinne, kauempana vehmaita lehtosaaria ja kaiken kehyksenä laaja selkävesi, rajoittuen kaukaisiin rantoihin. Muutamalla suunnalla ei näkynyt muuta kuin vihertävän veden ja sinisen taivaankannen epäselvä rajaviiva, joka autereen väreillessä näytti omituisesti katkeilevan ja yhdistyvän. Erään lahdekkeen pohjukassa oli talo viljelysmaineen. Muita ihmisasuntoja ei näkynyt. Virkku kalamies souti etäisen saaren luona. Airojen hankarautojen tahdikas vingunta kuului selvästi sieltä saakka.

Terävin katsein seurasivat haukat pienintäkin liikahdusta läheisyydessään ja kuulostivat tarkoin jokaista risahdusta. Näin ne kiinnittivät huomiota pienimpiä yksityiskohtia myöten kaikkeen havaittavissa olevaan, jolla saattoi olla merkitystä saalistamisen tai turvallisuuden kannalta.

Auringon ensi säteitten kullatessa puitten latvoja vaaran huipulla levitti koiraskanahaukka suuret siipensä, lähtien levollisesti lentää leyhyttelemään. Saarien välisten salmien tienoilla rupesi se verkalleen kiertelemään liikkumattomin, levitetyin siivin. Peipposet, västäräkit ja muut pikkulinnut huomasivat haukan ja keräytyivät sen ympärille liitelemään ja vitisemään, siten muka häätääkseen vihollisen seudulta. Samaan hätään tuli variskin pesästään rantapetäjästä, katsoen olevansa velvollinen puolestaan ottamaan osaa karkoittamiseen, lentää suhautellen kiivaasti puolelta ja toiselta niin läheltä haukkaa, että melkein kosketti sitä, samalla kaiken aikaa vaakkuen minkä jaksoi. Varis ja pikkulinnut uskalsivat olla näin rohkeita tietäessään kanahaukan vain harvoin viitsivän kajota heihin, se kun sai parempaakin syötävää. Eikä haukka välittänyt vähääkään ympärillään hälisevistä linnuista, se tarkasteli vain levollisesti allansa olevaa seutua.

Rantakiveltä pyrähti sorsa lentämään, koettaen siten paeta haukkaa. Siivet supussa pudottautui haukka nopeasti kuin salama sorsan jälkeen, liiti silmänräpäyksen ajan uhrinsa alapuolella ja keikahti sitten ylöspäin, iskien terävät kyntensä sorsan vatsaan. Kuului hätäistä rääkymistä, höyhentukko pölähti ilmaan ja vähällä olivat molemmat taistelijat pudota järveen. Pian selviytyi kuitenkin haukka kunnollisesti siivilleen, kynsissään räpistelevä sorsa, ja lensi lähimmälle rannalle kannon nenään tyytyväisenä syömään saalistaan. Saaliinsa päällä seisten repi haukka sorsan pala palalta kappaleiksi, nieleksien niin suuria lihakimpaleita, että ne toisinaan juuttuivat kurkkuun ja suljahtivat alas vasta aikamoisen kakistelun ja kuikistelun perästä. Verenhajun vainunnut kärppä juosta hipsutteli rantakivikolla ja pysähtyi katsomaan haukkaa, joka huomatessaan kärpän pyörähti selin siihen ja laski siipensä riippumaan puoleksi levälleen, siten muka suojellakseen saalistaan. Vähän ajan kuluttua oli sorsasta jäljellä vain luut, pää ja höyhenet.

Haukka lensi takaisin "rakkaan puolisonsa" luo vaaran laelle, asettuen entiselle paikalleen kelon latvaan. Naarashaukkakin oli saanut syötävää; se reposteli ahkerasti metsäkanaa mättäällä niin että ruskeat höyhenet pölähtelivät uhrista. Koirashaukka katseli mielihyvin "elämänsulostuttajansa" aterioimista… Mutta sitten koirashaukka lennähti ilmaan, paiskautui nopeasti alaspäin ja tarttuen kynsillään kelon kuivaan oksaan rusautti sen poikki painollaan ja vauhtinsa voimalla. Sitten se oksa kynsissään lensi läheisen ison, tuuhean kuusen latvapuolelle ja asetti oksansa siellä olevan puolivalmiin pesän reunalle. Nämä nuoret, tänä keväänä avioituneet linnut rakensivat pesäänsä, niillä kun ei ollut valmiina entistä, kuten vanhemmalla kanahaukkaparilla. Lopetettuaan syöntinsä taittoi naarashaukkakin kuivan oksan ja vei sen pesään. Sitten ryhtyivät molemmat haukat ahkerasti katkomaan kuivia oksia kelosta ja muistakin puista. Maassa oli runsaasti risuja, mutta haukat eivät ottaneet niitä, sillä kanahaukka, kuten pesän rakennushommissa olevat haukat yleensä, eivät mielellään laskeudu maahan; koukkukyntisen on näet siinä vaikea kävellä, ja tasaiselta lähtiessä lentoon sattuvat haukan pitkät siivet maahan, saamatta aluksi tarpeeksi paljon ilmaa alleen. Tämän takia haukat syövät saaliinsa mieluimmin vähän korkeammalla paikalla, kuten kivellä, kannolla, mättäällä tai kaatuneen puun rungolla, joskus myös niittyladon katon harjalla tai kuivuneen puun oksalla. Sitäpaitsi on ylemmältä paikalta parempi näköala kuin maasta: sekä uhkaavan vaaran, että uuden saaliin huomaa helposti.

Muutaman päivän kuluttua tuli pesä valmiiksi. Se oli oksantyville rungon viereen tehty laaja risurottelo. Sen keskellä oli syvennystä vain sen verran, että toukokuun puolivälissä siihen ilmestyneet munat eivät vierähtäneet maahan tuulen huojutellessa pesäkuusta, naarashaukan ollessa poissa pesästä. Harvemmin haukka olikin nyt metsästämässä saadakseen syötävää. Se ei välittänyt omasta hyvästään. Se laihtui paljon, mutta siitä huolimatta se melkein alinomaa hautoi muniaan, — kunnes vihdoin kesäkuun alkupuolella munista kuoriutui, vuorokauden väliajoin, kolme pientä poikasta.

Samoihin aikoihin sai poikasensa myöskin hippiäinen, Suomen pienin lintu, joka oli tehnyt pesänsä — kanahaukan pesäoksan nenään, katsoen sen siinä olevan parhaassa turvassa; muuten hippiäinen aina tekeekin pesänsä kuusen lehvään. Sitäpaitsi kääpiölintu kyllä tiesi, että niin suuri ja mahtava eläjä kuin kanahaukka ei viitsi tehdä pahaa vähäiselle, perhosen tavoin heinänkorsissa ja kukissa räpistelevälle Pohjolan kolibrille. Monesti muutkin pikkulinnut laittavat pesänsä kana- tai hiirihaukan, kalasääsken, vieläpä ilmojen hallitsijan, kotkankin pesän välittömään läheisyyteen.

Kolme nyrkinkokoista, vaaleanharmaauntuvaista kanahaukanpoikasta, kaikki erisuuruisia, seisoi pesän laidalla, alinomaa ikävystyneesti piiskuttaen ja katsellen kuin kummastellen joka puolella leviävää avaraa maailmaa. Tutkivasti tarkastelivat ne ohi kiitäviä pikkulintuja, puitten oksain heiluntaa ja auringon valon kimaltelua järvenselällä.

Pienet untuvapalleroiset odottivat vanhempiaan saalistusmatkalta. — Tuolla tulikin jo koirashaukka, joka naaraan apuna huolehti poikasten ruokkimisesta, — päinvastoin kuin monet muut uroslinnut, vaikka ei ollutkaan niin ahkera ruuan kantaja kuin naaras. Sen sijaan koirashaukka usein vartioi poikasia toisen emon ollessa metsästysmatkalla.

Koirashaukka lensi pesän reunalle ja pudotti siihen kynsistään pyyn, jonka sitten taitavasti paloitteli ja syötti poikasille. Piipittäen, siiventyngät levällään ja varpailleen nousten kurkottelivat ne makupaloja emon nokasta. Yhden syödessä osaansa, odottivat toiset maltillisesti vuoroaan. Syötäväksi kelpaamattomat jätteet, kuten pää, luut ja osa suolistoa, pudotettiin pesästä maahan tai jäivät ne riippumaan kuusen alaoksille. Höyhenet vei tuuli.

Syötyään pyyn tahtoivat poikaset lisää ruokaa. Kirkuen kimakasti ja kidat ammollaan ne kurkottelivat kaulojaan emoansa kohti. Niillä oli aina hyvä ruokahalu. Emon piti taas lähteä etsimään saalista. Vasta sitten nuo syömärit rauhoittuivat ja siirtyivät pesän laidalle katselemaan ympäristöänsä. Emolinnut saivat panna liikkeelle kaiken valppautensa ja taitonsa hankkiessaan ruokaa poikasilleen. Pienokaistensa hyväksi tekivät ne kuitenkin kaiken voitavansa, onnistuen hyvin.

Avaruudesta kuului kanahaukan kiljaisu. Poikaset katsahtivat sinne ja huomasivat korkealla taivaan sineä vasten kuvastuvan, edestakaisin leijailevan pisteen. Sieltä naaraskanahaukka saalista tähystellen silmäili seutua. Kohta lähti haukka kaarrellen laskeutumaan alemmaksi, samalla siirtyen vähän kerrassaan myös pituussuuntaankin. Ja sitten se pudottautui nopeasti suoraan alaspäin, kadoten muutaman saaren metsikköön. Pian se kuitenkin kohosi sieltä ja kääntyi lentämään pesälle päin, puristaen tiukasti kynsissään suurta, tumman-sinistä koirasteertä. Silloin kuului humahdus ja suurten siipien läimähdys haukan pään yläpuolella. Iso, musta maakotka iski kyntensä haukan hartioihin, ei kuitenkaan kovin lujasti, saadakseen teeren. Kotka oli syrjemmällä leijaillen pitänyt silmällä kanahaukkaa, otaksuen sen saavan saaliin, jonka sitten siltä voisi ryöstää. Se oli kotkasta helpoin tapa hankkia elatusta itselleen tai kahdelle jyrkän ja korkean kallion kielekkeellä pesässä kirkuvalle pojalle. Kanahaukka oli kotkan ruuanhankkija, siksi kotka ei tarpeettoman "kovakouraisesti" pidellyt sitä, puristeli vain sen verran kuin "tarvis vaati".

Säikähtäen tätä äkkiarvaamatonta rynnäkköä, käännähti kanahaukka niin rutosti, että luiskahti irti kotkan kynsistä. Ryöväri ei iskenyt uudestaan, vaan pyörähti haukan eteen, siten estäen pakenemisen. Haukka muutti suuntaansa, mutta kotka kiepahti taas sen tielle. Nyt näki haukka parhaaksi päästää kynsistään teeren, jonka kotka sieppasi jo ennenkuin se ennätti ilmassa montakaan metriä pudota, ja lähti lentämään kaukana samean siniautereen takana häämöttävää korkeaa vuorta kohti, ikäänkuin koko olemuksessaan tuntien voiman kaikkivaltiutta.

Haukka lentää luuhatteli kuin häpeissään niemen nenään petäjän latvaan ja jäi siihen huonosta onnestaan masentuneena miettimään "väkevämmän oikeutta", tuota kaikkialla maailmassa vallitsevaa ryöstäjän väkivaltaa, jota hän, heikompiensa sortaja, itse nyt kerran oli saanut kokea… Ryöstäminen oli vääryyttä silloin kun siltä itseltään ryöstettiin…

Vasta illan hämärtyessä lensi haukka pesäänsä, vieden kuusen oksan nenältä koppaamansa harmaan siipioravan syötäväksi poikasilleen. Sitten se ryyhähti niiden ylle suojaksi yökylmää vastaan, koirashaukan nukkuessa tavallisella paikallaan kuivuneen kuusen latvassa.

Valppaana vartiana ei koirashaukka uskaltanut painaa päätään siiven alle, vaan kevyestä unestaan tuontuostakin heräten tarkkaili öisiä ääniä: laulurastas ja punarintasatakieli livertelivät lehdossa, siipioravapari kitisi haavan rungon ontossa, kaakkuri kuikutti järvellä, kaljantiputtajalintu eli "tilttaltti" istui tuntikaudet liikahtamatta korkeimman kuusen huipussa, tuontuostakin yksitoikkoisesti tilkuttaen heleätä "tilttalttiaan", ja pieni, vain varpusta vähän kookkaampi varpuspöllö naputti nokkaansa pökkelön nenässä siihen tapaan kuin metso soitimella. Risukosta, kanahaukkain pesäpuun juurelta kuului hiljaista ripsettä. Siellä hiiviskeli kettu, jolla oli pesä vaaran rinteen louhikossa. Repolaisen mieli teki kanahaukanpoikasten pesästään nakkelemia ateriain tähteitä. Se lähestyi varovasti, tuontuostakin pysähdellen kuuntelemaan ja katselemaan ympärilleen…

Aamun sarastaessa kuuli kanahaukkakoiras epäilyttävää rapinaa pesältä päin. Se silmäsi sinne ja näki näädän, linnunpesien rosvoojan, kiipeilevän pesäkuusessa. Nopeasti kuin nuoli syöksähti haukka kirkuen ahdistamaan sitä, saaden naarashaukan toverikseen. Näätä asettui ovelasti puunrungon maltoon tiheän oksakerkän alle, joten haukkain oli vaikea päästä käsiksi siihen. Nousten korkealle ilmaan koetti naarashaukka useita kertoja iskeä kiukkuisesti viholliseen, mutta aina satutti itseään näädän suojana oleviin oksiin niin että oli tupertua maahan. Ja lopuksi haukka suistuikin kanervikkoon, jääden sinne pökertyneenä makaamaan siivet levällään ja nokka raollaan. Sen täytyi haavottuneen sotilaan tavoin jäädä pois taistelusta.

Mutta ei näätä sittenkään saanut olla rauhassa, sillä kauempana pysytellyt koirashaukka hätyytti sitä nyt vuorostaan. Se astui nyt taistelukentälle. Näätä olisi jo mielellään tätä seikkailuaan katuen paennut pois leikistä, mutta se ei uskaltanut hievahtaa suojapaikastaan, vaan kyyrötti siinä karvat pörröllään, ikenet irvessä ja toinen etukäpälä iskuasentoon kohotettuna. Kerran sattuivatkin sitten näädän terävät kynnet haukan kaulaan, ja siihen repesi pitkä, verta vuotava haava. Samalla onnistui kuitenkin haukka sysäämään näätää niin, että se suljahti toiselle, alemmalle oksalle, ja ennenkuin näätä ennätti päästä jälleen turvapaikkaan, iski haukka vankalla koukkunokallaan oksanselällä juoksevaa vastustajaansa päälakeen. Näätä putosi kuolleena maahan. Öinen kaksintaistelu korvessa oli päättynyt. Muutaman tunnin kuluttua naarashaukka virkosi, kävellä laahusti läheisen kalliojyrkänteen reunalle ja heittäytyi lentoon niin virkeänä kuin ei mitään erikoista olisi tapahtunut.

* * * * *

Vielä heinäkuun puolivälin tienoilla olivat kanahaukanpoikaset pesässään. Ne eivät uskaltaneet lähteä avaraan maailmaan elättämään henkeään. Kodin turvassa ja vanhempain hoivassa oli hyvä ja huoletonta olla. Poikaset olivat kasvaneet jo suurenpuoleisiksi ruhjakkeiksi. Niillä oli siro höyhenasukin, untuvia enää vain hiukan hartioissa ja päässä. Niille oli ilmestynyt täydelliset siipi- ja pyrstösulatkin, joten poikaset olisivat varsin hyvin voineet lentää. Ne eivät vain uskaltaneet yrittää. Emohaukat koettivat kyllä monena päivänä kanahaukkain kielellä houkutella poikasiaan lentämään luokseen viereiseen puuhun, mutta nuoret haukat eivät rohjenneet heittäytyä siipiensä varaan. Jos emot eivät olisi niitä ruokkineet, olisi niitten ollut pakko jo aikaisemmin yrittää lentämistä. Ne luulivat saavansa aina nauttia "vapaata ylöspitoa".

Viimein kuitenkin eräänä päivänä sattui suurin poikanen pesän reunalla kurkottaessaan horjahtamaan. Putoamista välttääkseen se vaistomaisesti levitti siipensä ja lennähti emonsa luo läheisen kuusen oksalle syömään emon kynsissä olevaa sepelkyyhkystä. Esimerkkiä seuraten lensivät sinne kohta toisetkin poikaset, ja siitä alkaen ne kyllä uskalsivat lentää pitempiäkin matkoja. "Putoamisen pelko" oli niiltä haihtunut kokonaan.

Mutta jos mieli tulla toimeen elämän kovassa kamppailussa, täytyi haukanpoikien oppia toinenkin tärkeä taito: ruuan hankkiminen. Eivät haukanpoikaset opi sitäkään itsestään, emolintujen täytyy neuvoa tämäkin taito.

Niinpä eräänä aamuna, muutamia päiviä sen jälkeen kun kanahaukanpojat olivat oppineet lentämään, nousi naarashaukka puitten latvojen tasalla tottumattomasti lentää räpyttelevien poikahaukkojen yläpuolelle ja pudotti kynsistään kuolleen rastaan! Nuoret haukat koettivat kilpaa kaapata sen ilmasta, mutta eivät ennättäneet. Viimein tuo temppu kuitenkin onnistui, ja jo jonkun päivän perästä nuoret haukat nappasivat nokkelasti vinhastikin lentäviä lintuja.

Näillä saalistamismatkoilla retkeillessä, toisinaan hyvinkin pitkien taipalien takana, haihtuivat vähitellen kanahaukkaperheen jäsenet toisistaan. Muutamat niistä siirtyivät talven kylmimmäksi ajaksi lauhkeampaan ilmanalaan, toiset taas jäivät tuiskuun ja pakkaseen hankkimaan niukkaa toimeentuloaan.