LUMMELAHDEN VALTIAAT.

Kevät oli kerkeimmillään, kauran kylvön aika. Mies kylvi kauraa kaskeen metsäisten mäenselkämien ympäröimän suuren takamaanjärven rannalla, vastapäätä ränsistynyttä mökkipahasta, joka kyyhötti lahden toisella puolella, pienen peltotilkun keskellä.

Päivä paistoi kuumasti, ei tuntunut tuulen värettäkään. Mies pyyhki hikeä otsaltaan ja istuutui ojan reunalle levähtämään.

Uudismaan viljelijä oli nuorenpuoleinen, parhaissa voimissaan. Hänen kasvoillaan kuvastui tyytyväisyys. Ihailevin silmäyksin katsellessaan ympäristöään näytti hän vaipuvan syviin mietelmiin. Hän olikin harras luonnon- ja maalaiselämän ihailija. Saloseutua hän rakasti, siellä hän muokkaili maata, kalasteli, metsästeli, tarkkaili huvikseen eläinten elämää… nykyistä elämäänsä ei hän tahtonut vaihtaa mihinkään muuhun. Mikään ei ollut viehättävämpää kuin tällaisina kevään herttaisimpina hetkinä perkailla uudismaata ja sirotella siemeniä takamaan raivioon, autereinen metsä toisella, tyyni salojärvi toisella puolella. Pienet linnut visertävät, käki kukkua helkyttelee kauempana niin että korpi kajahtelee, ja karjan kellot kalkattavat. Tämä kaikki on saanut hänen rintansa paisumaan kymmenet kerrat, mutta joka kevät on takamaan tunnelma hänestä yhtä viihdyttävä.

Tunnelman lumoihin vaipunut mies ikäänkuin heräsi, nousi seisomaan ja tarttui siemenvakkaansa. Mutta ennenkuin hän jatkoi työtään, jäi hän ihaillen katsomaan vielä hetkeksi kimaltelevalle järvenselälle ja aivan raiviomäen alle pistävälle kapealle lahdelle, joka näin keväällä tosin näytti hieman autiorantaiselta, kaislat ja lumpeet kun eivät olleet ennättäneet kasvaa veden pinnalle asti. Rasvatyynenä päilyi nyt lahden ruskea vesi, laineet eivät hämmentäneet sen ventomutaista, leväistä pohjaa. Paikoittain ulottui levä veden pinnalle asti. Saraheinätaimistossa rannalla ja keskempänä lahtea oli se vallannut alaa kaislikolta ja limakolta: ehkä parin sadan vuoden kuluttua on maatuminen ehtinyt niin pitkälle, että matala lahti on muuttunut suoksi.

Tätä luonnon muutosta edistävän rehevän vesikasvillisuutensa takia Lummelahti kesäisin tarjoaa suojaa ja ravintoa vesihyönteisille, kaloille ja linnuille. Keväisen auringon paistaa helottaessa lahden tyyneen veteen uiskentelivat siinä vikkelästi, kiurut, punaiset "vesileppäkertut", siirat ja monenlaiset muut pikkuelävät, veden pinnalla loikiskelivat vesihämähäkit ja -itikat, suuri hauki paistatti päivää matalassa vedessä mutalietteen reunustalla, samalla vaanien lähitsensä edestakaisin uiskentelevia pikkukaloja ja melkein veden pintaa pitkin lenteleviä sudenkorentoja. Sorsa poikueineen pulikoi aivan lahden perimmässä pohjukassa, ollakseen mahdollisimman etäällä vaistomaisesti vihaamastaan uikkuparista, joka asusti lahden suupuolella kortteikkoon veden pinnalle kaislankappaleista ja levistä rakentamansa pesän seutuvilla. Uikkuja, härkälintuja, kaihtoivat jonkin käsittämättömän syyn takia kaikki lahden linnut, joskaan eivät tahtoneet jättää näin hyvää lahtea kokonaan uikkujen hoteille. Olivathan sorsat ja tavit tulleet tähän lahteen paria viikkoa aikaisemmin kuin järven selältä oli alkanut iltaisin kuulua härkälintuparin lemmenlaulu, härän mylvinnän kaltainen "ammuminen", joka päättyi aina katkeraa itkua muistuttaviin katkonaisiin äännähdyksiin, samalla kuin lempivät uivat toistensa luo ja terävät nokat näyttivät yhtyvän suudelmaan. Näytti siltä kuin ne olisivat siten surreet ja valittaneet onnettomuuttaan tai kaipaustansa.

Nyt olivat uikut kuitenkin kuin yksinvaltiaita Lummelahdessa. Ne eivät suvainneet lähettyvillään toisia uikkujakaan. Kerran sattui lentämään lahteen kaksi silkkiuikkua, mutta pian oli niiden poistuttava.

Kahdenkesken olivatkin Lummelahden valtiaat koko kesän. Naaras oli muninut pesään viisi sinervän valkeata, päistään suippenevaa munaa, ja linnut olivat elelleet tyytyväisinä kaislikossa pesän seutuvilla, sukellellen syödäkseen pieniä kaloja. Uros-uikku oli muita uros-vesilintuja ritarillisempi. Se ei jättänyt naarasta yksin hautoma-ajaksi. Se piti tarkasti silmällä kaikkea liikettä pesän seutuvilla. Se ei poistunut etemmäksi kuin läheisen luodon liepeelle sukeltelemaan tai lahden suun edustalle huvikseen kelluilemaan. Joskus tyyninä iltoina, kun oli hyvin hiljaista ja rauhallista, tai kun moneen päivään ei ollut näkynyt munia himoitsevia variksia, vesikkoa eikä lumpeen lehdelle aivan pesän viereen noussutta tyhmän näköistä, kiiltomustaa vesimyyrää, uskalsi naaras siirtyä uroksen luo. Pesältä lähtiessään se kuitenkin aina varovaisuuden vuoksi peitti munat levätukolla. Samoin teki naaras myös kun sen oli poistuttava pesästä läheisen mökin miehen illoin ja aamuin soutaessa Lummelahteen laskemaan ja nostamaan verkkojaan. Silloin uikku pesän olemassaoloa salatakseen paiskautui heti sukeltamaan läpi leväryteikön ja kaislikon, nousten pinnalle vasta kaukana selvällä vedellä ja teeskenteli välinpitämättömyyttä Lummelahteen nähden, uiden verkalleen poispäin, painautuen veden sisään niin että selkä oli veden pinnan tasalla.

Erään kerran palattuaan pesälleen venhemiehen poistuttua huomasi uikku ihmeekseen neljä munaa kadonneen. Onneksi oli yksi vielä jälellä. Parin päivän perästä oli pesässä jälleen kolme munaa, — mutta mies tuli ja vei taas niistä kaksi kotiinsa syödäkseen. Sama temppu uudistui vielä kolmannenkin kerran. Viimeistä munaa ei ryöstäjä koskaan ottanut, sillä kokemuksestaan hän tiesi, ettei härkälintu muuten munisi enää samaan pesään.

Vasta kun mies kiireelliseltä heinänkorjuutyöltään ei joutanut tulemaan Lummelahteen kaloja pyydystämään, sai uikku viimeinkin hautoa munat poikasiksi, — kolme untuvaista, tummanharmaata, valkojuovaista piiskuttajaa. "Vesimunaksi" pesään mätänemään ei siis jäänyt yhtään munaa. Harvoin uikku nahkamunia tekeekään. Se ei tahdo jäljitellä siinä muita vesilintuja, esimerkiksi sorsaa ja telkkää, joilla on paremmin varaa sellaiseen tuhlaukseen, ne kun saavat haudottavakseen toistakymmentäkin munaa — sitäpaitsi niiden pesät, sorsan pesä metsässä noin sadankin metrin päässä rannasta, kuoppa pitkässä kanervikossa pienen, tiheäoksaisen näreen tai katajan juurella, ja telkän pesä ontossa puussa, ovat munavarkailta paremmassa turvassa kuin härkälinnun pesä veden pinnalla. Uikku ei voikaan tehdä pesäänsä sen parempaan piiloon, sillä sen jalat ovat niin takana ruumiissa, että maalla liikkuminen on hyvin vaikeaa. —

Jo elämänsä ensi päivänä läksivät pirteät uikunpojat, vaikka eivät olleet varpusenkaan kokoisia, uimaan emonsa mukana. Yksi poikasista, paljon pienempi kuin toiset, se kun kuoriutui munasta monta päivää myöhemmin, oli heikkovoimainen ja avuton. Se koetti ahkerasti potkia eteenpäin pienillä jaloillaan, mutta matkan teko oli hyvin työlästä, varsinkin tiheässä limakossa. Se oli paljon huonompi uimari kuin samanikäinen ja -kokoinen sorsan tai telkänpoika, sillä uikulla on ainoastaan räpyläntapaisiksi laajentuneet varpaat. Toisenlaista olisi ollut meno, jos sillä olisi ollut täydellinen räpylänahka kolmen varpaan välissä, kuten sorsalla ja telkällä. Kun pienen uikun emo vantterampien poikastensa keralla sattui hiukankaan loittonemaan, alkoi pienokaista yksinäisyys pelottaa ja se rupesi surkeasti piiskuttamaan. Se lakkasi vasta kun emo tuli sen luo katsomaan, mikä oli hätänä. Toisinaan piti "äidin" hellästi nostaa nokassaan "lapsi" selkäänsä "ajamaan vapaalla kyydillä". Usein toisetkin poikaset, kun niitä rupesi väsyttämään pitempien matkojen uiminen, omin apuinsa tuontuostakin kapusivat emonsa selkään tyytyväisen näköisinä kököttämään ja päätään kallistellen ympärilleen katselemaan. Ne näyttivät nauttivan olemassaolostaan. Muitten vesilintujen poikain ei tarvitse ratsastaa emonsa selässä. Joskus uikunpojat jäivät veden pinnalle räpisköimään ja piiskuttamaan yksitoikkoista, kimeää "piip, piip" piiskutustaan, kun emo ei malttanut olla sukeltaen tavoittamatta edessään uivaa kalaa, jonka se syötti poikasilleen. Ne eivät vielä itse ymmärtäneet ottaa pientäkään kalaa kiinni, vaikka hädän tullen paetessaan ensi elinpäivistään saakka osasivat kyllä sukeltaa muutamien metrien päähän kerrallaan. Tästä taidostaan eivät poikaset tienneet ennenkuin tarpeen vaatiessa tulivat sen huomaamaan. Eräänä päivänä piti pienimmän poikasen pistäytyä piiloon hetkeksi veden sisään, pelastuakseen joutumasta onkimiehen venheen alle. Pinnalle noustuaan pikku tyhmeliini piipityksellään kutsuessaan emoa avukseen, taas kuitenkin kiinnitti ahdistajan huomion puoleensa. Pikku uikku piilottautui lumpeen lehden alle, mutta jätti päänsä näkyviin veden pinnalle, — voidakseen piiskuttaa. Mies meloi tiheässä kaislikossa ääntä kohti ja nosti typerän poikasen melan lappeella venheeseen. Poikanen oli niin lamautunut pelosta, ettei koettanutkaan enää pelastautua, vaikka sen olisi ollut helppo vielä melan lappeeltakin pudottautua veteen ja sukeltaa. Se ei voinut muuta kuin piiskuttaa alinomaa, hetkeksikään sulkematta suutaan. Se huusi äitiään, kuten pieni ihmislapsi. Venheen pohjalla ryyhötti se vatsallaan, jalat suorina takanaan. Se ponnisteli jaloillaan ankarasti, työntäytyen ylös venheen seinämää laidalle päin, mutta vähän ylemmäksi päästyään vierähti se aina nurinniskoin takaisin pohjalle, heti taas epätoivoisesti tehdäkseen uuden yrityksen. Näytti siltä kuin se olisi ymmärtänyt, että tuon hirmuisen korkealla olevan venheenlaidan takana oli pikku vangin vapaus ja emo.

Mies otti uikunpojan käteensä ja katseli sitä uteliaasti vähän aikaa. Pikku raukka tunsi olevansa suuressa vaarassa, jonkun ison "eläimen" vallassa. Uikunpojan sydän oli pelosta pakahtumaisillaan. Se piiskutti nyt niin sydäntä särkevän surkeasti, että loitompana toisten poikastensa kanssa levottomasti uiskennellut emo lähti tulemaan lähemmäksi venettä. Se tuli viimein muutaman sylen päähän. Se tahtoi pelastaa poikansa. Oman henkensä vaarasta ei se välittänyt vähääkään: se oli unohtanut arkuutensa kokonaan. Nopeasti uiden, toisinaan lyhyeen äännähtäen, kierteli se venhettä.

Se rauhoittui vasta sitten kun mies päästi uikunpojan emonsa luo. Emo nosti sen heti selkäänsä ja ui kiireesti pakoon. Emon ilo oli rajaton kun se sai takaisin rakkaan poikasensa.

Muutaman kerran saivat kaikki poikaset opetella sukellustaitoa enemmänkin kuin tarpeekseen, rohkean varpushaukan ahdistellessa niitä. Aina kun jokin poikasista pulpahti pinnalle, lähti ilmassa räpyttelevä haukka syöksymään sen kimppuun, mutta turhaan: vikkelä uikunpoika ennätti paiskautua umpisukkeloon. Ja kun alituinen sukeltaminen viimein alkoi väsyttää, tarttuivat uikunpojat varpaillaan vähän veden alla oleviin leviin, siten pitäen itseään niin syvässä, että vain nokka ja otsa näkyi pinnalla. Häikäilemätön havukka sai nolona poistua paremmille metsästysmaille.

Syksykesän kuluessa varttuivat uikunpojat nyrkin kokoisiksi vuntaleiksi ja harjaantuivat hyviksi sukeltajiksi ja kalan kiinniottajiksi. Pitkiäkin matkoja ne jaksoivat jo uida emonsa ja uros-uikun mukana. Ne eivät olleetkaan enää veden pinnalla avuttomina kelluvia untuvatukkoja, vaan pirteitä ja kauniita lintuja; selkäpuolella lyijynharmaa, vatsapuolella valkea höyhenpeite. Punertavankeltaisia kaulahöyheniä, kuten emälinnuilla, ei poikasilla vielä ollut. Ne tulevat syksymmällä; nyt oli vasta elokuun loppupuoli.

Silloin eräänä tyynenä, kauniina aamuna auringon kohottua tuhatlatvaisen metsän takaa pilvettömälle taivaanrannalle, kastehelmien kimallellessa puiden oksilla ja heinien helpeillä, uikkuperheen ollessa luodon liepeellä sukeltelemassa aamiaistaan, ilmestyi läheisestä salmesta venhe. Se läheni peloittavan uhkaavasti, sitten se muutti suuntaansa kuin ohi mennäkseen, mutta samassa paukahti… Uikut sukelsivat silmänräpäyksessä. Jokainen paiskautui menemään siihen suuntaan, mihin päin nokka sattui olemaan. Suurimman poikalinnun jälkeen jäi veteen verinen viiru kuin punainen lanka. Hauli oli raapaissut kaulaan ison haavan.

Haavoittunut vesilintu ei sukella etäälle vaikka jaksaisikin. Uikku kohosi pinnalle. Se ei pureutunut pohjaan kaislan juureen kiinni kuollakseen sinne, kuten haavoitettu sorsa tekee. Uikku pudisteli itseään ikäänkuin tahtoen irtauttaa kaulastaan jotain… Silloin sen ympärille veteen tipahteli muutamia hauleja, jotka eivät olleet jaksaneet kokonaan lävistää uikun rintapuolen tiivistä ja jäykkää höyhenpanssaria, — tämä panssari olisi kyllin vahva luiskauttamaan syrjään haulia paljon suuremmankin lyijyluodin, ellei se satu aivan kohtisuoraan sitä vasten.

Venhe läheni uikkua. Tyyneen veden pintaan kuvastuen näytti venhe uikusta suurelta, peloittavalta hirviöltä. Hätäyksissään uikkuparka lähti vaivaloisesti lentämään järven pintaa pitkin, siivillään veteen läiskyttäen. Silloin taas ammuttiin sitä venheestä. Hauli lävisti uikun nokan ja toinen osui päähän.

Uikku ei tuntenut päässään lainkaan kipua, mutta sen sijaan omituista huimausta. Tuntui kuin sen takia olisi ollut pakko ruveta entistä vinhemmin hakkaamaan siivillään, ja lintu kohosi silloin suoraan ylös: hauli oli vikuuttanut aivoja, jääden niitä painamaan. Kohta näytti uikku vain pieneltä pisteeltä valkeata poutapilveä vasten, ja se kohosi yhä ylemmäksi. Uikku ei ollut selvillä suunnastaan eikä mistään, se oli unhottanut kaikki, se tunsi vain että oli pakko lentää… sitten se ei enää tajunnut sitäkään. Kaula ojona, siivet herpautuneina lähti lintu putoamaan. Se tulla humisti nopeasti alas… läiskähti veden pintaan, jääden siihen kuolleena kellumaan.

Surullisen kohtalon sai osakseen muutamaa viikkoa myöhemmin toinenkin nuori uikku.

Se näet eräänä aamuna sukeltaessaan pienen särjen jälessä tunsi äkkiä pysähtyneensä johonkin käsittämättömään, näkymättömään esteeseen. Uikku koetti ponnistella yhä lujemmin eteenpäin: este tuntui antavan hiukan perään; uikku yritti kohota pinnalle, mutta tuo näkymätön pidätti sinnekin pääsemästä, — takaisinpäin ei uikku älynnyt yrittääkään.

Uikkua rupesi tukahduttamaan, — olisi jo pitänyt päästä pinnalle hengittämään. Uikku alkoi kaikin voimin jaloillaan meloen ja siivillään räpyttäen reuhtoilla puoleen ja toiseen: se käsittämätön tuntui kietoutuvan yhä enemmän jalkojen ja siipien, vihdoin koko ruumiinkin ympärille niin tiukalle, että hetken kuluttua uikku jäi kokonaan liikkumattomaksi.

Seuraavana aamuna mökin mies selvitteli verkkoaan ja viskasi uikun rannalle mätänemään, se kun kalalle maistavan, sitkeän lihansa takia ei kelvannut ihmisten syötäväksi, eikä sitä höyhentenkään tähden miehen mielestä kannattanut kotiin kulettaa. —

Kesä muuttui vähitellen syksyksi. Lopussa oli Pohjolan lyhyt kesä, — surunvoittoinen siksi, että se niin pian päättyy. Se on todellakin vain kuin "valmistus syksyyn, pimeyteen, kuolemaan…" Sää oli jo koleaa, vain toisinaan joku lämpimämpi, paisteinen päivä, jota taas seurasi tavallisesti pakkasyö. Ne alkoivat vähitellen kellastuttaa ja karistaa puitten lehtiä sekä lakastuttaa muuta kasvillisuutta, joka muisteli mennyttä onnen aikaa, lämmintä ja valoisaa kesää: jos saisi takaisin yhdenkään noista ihanista päivistä. Tahi kun saisi takaisin koko kesän, silloin voisi alkaa elämänsä uudestaan, kauniimmin kukkia ja parempia hedelmiä kantaa, mutta se on mahdollista vasta mullaksi muututtua ja uutena, kauniimpana kasvina kohottua…

Pääskyset, kuovit, tavit, haapanat ja muut aikaisemmin lähtevät muuttolinnut alkoivat keräytyä parviin, jättäen pian Pohjolan. Muutamina päivinä oli Lummelahden yli etelään päin lentänyt jo kurkiparviakin kiilajärjestyksessään, pikkulintujen "vapaamatkustajina" matkatessa etelän maihin viserrellen kurkien selässä höyhenten sisään painautuneina, vain päät näkyvissä. Ja muutamana tyynenä, kylmänä iltana, hämäryyden kietoessa kaikki tummaan verhoonsa ja suuren, punertavankeltaisen täysikuun noustessa vaaran takaa itäiselle taivaanrannalle, rupesi pohjoisesta lyhyin väliajoin lentää huristamaan haapana- ja taviparvia, kaikki noudattaen tarkoin samaa reittiä. Lauman lähestyessä alkoi aina jo kaukaa kuulua satojen siipien kohina, ja vasta lintujen häipyessä loitos synkkään avaruuteen, lakkasi se vähitellen kuulumasta. Matkalaisilla näytti olevan kiire; ne syöksyivät vinhasti kuin paeten. Kun parvet sivuuttivat Lummelahden, rääkyivät ja kakattivat sorsat kaislikossa jäähyväisiksi niille, sillä sorsat muuttivat vasta myöhemmin, puhumattakaan telkistä, jotka lähtivät viimeiseksi, vasta järvien jäätyessä; — nyt oli syyskuun alkupuoli. Vielä uiskenteli uikkuparikin pesimislahtensa edustalla surmalta säilyneen poikasensa kanssa. Uikkuemot olivat täysin tyytyväisiä saadessaan pitää edes yhden poikasen, mutta jos tämä viimeinenkin olisi kadonnut, olisivat ne kaivanneet sitä. Aikaisemmin hävinneet poikasensa olivat emot unhottaneet muutaman päivän perästä, kohdistaen huolenpitonsa jälelle jääneeseen.

Ilta pimeni ja pakastui. Rannat alkoivat mennä riitteeseen. Uikut nousivat siivilleen, lyöttäytyen lentämään ohi kiitävän suuren haapanalauman jälessä. Siinä oli huolettomampi ja helpompi lentää, kun edeltäjät määräsivät suunnan ja "aukaisivat" ilman.

Tuulen vauhdilla mentiin halki avaruuden ja pimeyden, yli järvien ja metsien. Yön kuluessa liittyi mukaan lisää haapanoita ja useita uikkujakin, mutta omaksi parveksi eivät viimeksimainitut ryhmittyneet, sillä niitä karttui vain vähäinen määrä.

Aamun sarastaessa tulivat kesämaahan matkaajat suurelle, myrskyävälle merelle ja laskeutuivat levähtämään ja ruokailemaan heinäiseen lahteen muutaman saaren suojaiselle puolelle. Mutta kauan ei joudettu viipymään. Saman päivän iltana hämärän tultua jatkettiin matkaa. — — —

Seuraavana keväänä Lummelahden valtiaat tulivat takaisin entiselle pesäpaikalleen. Vanhemmistaan eksynyt nuori uikku solmi lemmenliiton, palaten myös puolisonsa kanssa Pohjolaan ja teki pesänsä kaislaiseen ja leväiseen lahteen. Mutta maisema, jonka se nyt valitsi, ei muistuttanut viimekesäistä lapsuudenkotia. Rannalla ei ollut pientä, ränsistynyttä mökkiä eikä kaskiraiviota, — korkeat kuuset vain loivat veden kalvossa näkyviä kuvaisiaan.