TOISTEN HYVÄKSI.

Talvi-illan hämärtyessä tuuli tyyntyi, taivaankansi selkeni ja pakkanen kiihtyi. Venus-tähti palaa loimotti jo synkkenevän salon yllä, tumman taivaan kuvun eteläisellä rannalla.

Orava asettui yölevolle korkeassa kuusessa olevaan pesäänsä, tukkien sen "oven" sammalilla, ja teeriparvi pudottautui urpukoivustaan illalliseltaan hangen sisään nukkumaan.

Silloin lähti liikkeelle Mikko Mieleväinen, viisas kettu, joka oli yölliseltä metsästysretkeltään palattuaan aamusta asti nukkunut puoleksi lumeen hautautuneen halkopinon päällä. Se tunsi näet hiukaisevaa nälkää, piti saada jotain syötävää. Viime yönä oli saalis ollut niukanpuoleinen: pyy ja muutamia hiiriä. Ei sen vertaisesta nälkä oikein paennut; pahimmoiksi vain pääsi ruuan makuun. Mikko Mieleväinen lipaisi kielellään suupieltään ajatellessaan makeita "lintu- ja hiiripaisteja". Sitä harmitti, ettei ollut onnistunut saamaan sitä lajia enemmän, vaikka viime yönä oli hyvä hiipimäkeli: upottamattomalla karmanteella siksi paljon pehmeää vitiä, ettei astunta kuulunut. Nyt oli paljon epäedullisempi keli; lumen pinnalla oli ohut kuori, joka narskui kävellessä. Varsinkin näin selkeällä säällä kuului se verrattain pitkän matkan päähän. Se huolestutti kettua. Mitenkähän luonnistuu tämän-öinen pyynti? Hyvälläkin kelillä on "paistien" tavoittelussa täysi työ, ne vintiöt kun ovat tarkkakuuloisia ja varovaisia. Olet juuri pääsemäisilläsi viimeisen hyppyvälin päähän teerestä, niin silloin tuo peijakas rupeaa kuikistelemaan kaulaansa ja katselemaan ympärilleen, ja seuraavassa silmänräpäyksessä pelmahtaa lentoon, kuten tapahtui viime yönäkin.

Se harmitti Mikkoa niin, että hän oikein istahti hangelle sitä miettimään, tuontuostakin lipaisten kielellään suupieltään.

Metsässä oli hiljaista. Hämärä sakeni. Ketun edessä vähän matkan päässä häämötti puunrunkojen lomitse niityn aita. Mikolle se oli tuttu: se oli "pajukkolintuniityn" aita. Monesti oli Mikko tuolta niityltä talvisin saanut pajupensaiden ympärillä piipertäneen valkean metsäkanan. Viime yönä ei siellä tullut käydyksi. Nyt sinne ehkä kannattaisi mennä, kun ei ole parempaakaan hanketta tiedossa. Eihän tuo ota jos ei annakaan.

Mikko lähti varovasti juosta sipsuttamaan niitylle päin. Aidan luona se pysähtyi hetkeksi nuuskimaan ilmaa sekä kuuntelemaan ja katselemaan, arasti vilkuillen joka suunnalle. Sitten vasta se uskalsi hypätä aidan yli niitylle, jonka vastaisella laidalla oli pajukkoa ladon ympäristössä ja ojien varsilla.

Mikko seisahtui taas ja veti ilmaa sieraimiinsa: niityllä oli "pajukkolintuja". Tehdäkseen itsensä niin huomaamattomaksi kuin suinkin, lyyhistyi kettu matalaksi, lähtien hiipimään pajukkorivin vierustaa. Mikon vatsa melkein viisti hankea, tuuhea, punertava häntä oli jäykästi suorana niin että valkeakarvainen latva lakaisi lunta, korvat olivat terävästi pystyssä ja silmät kiiluivat, katse tiukasti tähdättynä eteenpäin. Varovasti, askel askeleelta metsästäjä eteni. Joskus se pysähtyi, toinen etujalka kohotettuna askeleen ottamiseen. Sitten se painoi käpälänsä varovasti lumikuoren läpi, koettaen siten niin paljon kuin voi karttaa rapisuttamista, sillä Mikko tiesi jokaisesta askeleestaan riippuvan, saisiko syömistä vai jäisikö maha tyhjäksi. Tämä kysymys oli Mikolle tietenkin tärkeä, tärkeintä kaikesta, mitä sillä oli elämässään ratkaistavana. Jos et osaa olla kyllin viekas ja varovainen, saat olla syömättä, kunnes opit tarpeeksi ovelaksi, siinä elämän totuus. Siksi Mikko oli niin jännittynyt, että aivan vapisi: sen takajalat hiukan lepattivat, ne olivat vireessä minä silmänräpäyksenä tahansa tarvittavaan voimakkaaseen ponnahdukseen.

Vaikka oli jo hyvin hämärä, olivat metsäkanat vielä valveilla, nyppien pajun nuppuja illallisekseen. Karvaisilla jaloillaan tallustellen pensaitten ympärillä ja jättäen lumeen kolmihaaraisen jäljen kurottelivat ne silmuja varpujen nenistä niin korkealta kuin ylettivät. Kun pensaassa ei ollut enää mitään syömistä, kävellä taapersivat tai juosta tipittivät ne toiselle pensaalle. Ylempänä olevat silmut jäivät syömättä, sillä metsäkana ei koskaan lennä oksalle, enintään joskus hypähtää matalalla olevalle pajun tyvelle.

Kettu oli vielä siksi loitolla metsäkanoista, ettei se nähnyt niitä, niin lumen näköisiä ne olivat, kauttaaltaan puhtaanvalkoisia — lukuunottamatta pientä mustaa silmää ja kapeata mustaa juovaa pyrstössä.

Mutta pienen ripsahduksen kuultuaan parven vartialintu huomasi lunta vasten selvästi näkyvän hallavan revon, ja kakattaen pelmahti lentoon. Toiset lumilinnut katselivat kaula pitkänä joka puolelle, mutta eivät vieläkään huomanneet vihollistaan, sillä vartialinnun lähtiessä lentoon oli kettu nopeasti kuin salaman iskun saanut lysähtänyt vatsalleen hangelle, painautuen niin matalaksi kuin voi. Se toivoi näet edes toisten lintujen pysyvän paikoillaan sitä huomaamatta.

Mutta se erehtyi. Metsäkanaparvi ymmärsi johtajansa varoitushuudon ja lentoon lähtemisen syyn. Jossain läheisyydessä piili vaara, vaikka ne eivät sitä huomanneetkaan. Viisainta oli siis paeta. Toinen toisensa jälkeen, mikä sieltä, mikä täältä, pelmahtelivat ne lentoon.

Mikko Mieleväinen oli aivan masentunut. Siihen se nyt meni se homma! Jopa meni hukkaan "hyvät humalat!"

Kuin lohdutuksekseen nuuski Mikko lintujen jälkiä lumessa. Kuinka suloisilta ne tuoksuivatkaan!

Ei edes rihmapyydykseen takertunutta riekkoa ollut ketun saatavissa, kuten muutamia päiviä sitten tässä samassa pajupensaikossa. Nyt oli tyydyttävä vain pariin päästäiseen. Suuritöistä oli niidenkin saalistaminen: toinen täytyi kuopia kärsivällisesti paksun lumen alta ojan pohjasta ja toisen lähtemistä ladon alta hangelle juoksemaan piti kauan malttaa odottaa.

Nälkäisenä istahti Mikko hangelle miettimään elämänsä kovuutta. Minkä takia "paisteja" on näin niukasti? Mikähän tässä nyt tulee tuumaksi? Ja nälkä on niin, että näköä haittaa. Ei tee mieli enää mitään yrittää, kun kaikki kuitenkin menee päin mäntyyn.

Vallitsi jo melkein täydellinen pimeys. Salaperäisen synkässä ja hiljaisessa metsässä humahteli heikosti tyyntyvä tuuli. Toisinaan kuului etäältä metsäkanojen iltaääntely "väk-kä-kä-kää, kopeuk, kopeuk", joka ikäänkuin ilkamoiden kiusoitteli kettua.

Mikko päätti koettaa onneaan uudestaan; eihän tässä muukaan auttanut. Se lähti laukkaamaan ääntä kohti. Äskeinen ankara jännitys ja nälkä tuntuivat herpaisevan jäseniä.

Suurella vaivaiskoivuja ja mataloita männynkäkkyröitä kasvavalla nevalla rupesi Mikon ihmeellisen tarkkavainuisiin sieraimiin tuntumaan omituinen käry. Se oli ketulle tuttu. Vallan hyvin tiesi Mikko entuudestaan, mitä se merkitsi. Paljon oli tullut jo koetuksi yhtä ja toista ja kaikesta oppia otetuksi, sillä kaikesta tiedosta saattoi olla hyötyä vielä joskus.

Vähän matkan päässä oli suksenlatu ja sen vieressä pyöreäpohjainen ura lumessa, niinkuin hiihtäjä olisi hankea pitkin vetänyt jotain.

Mikko Mieleväinen tiesi, että tämä oli taas niitä Kalkkikallion torpan kettumiehen kujeita. Saadakseen kettuja paremmin myrkkypaloilleen tulemaan, oli se vanha veijari tuosta jälleen vetänyt jälessään nuorassa korvennettua kissanraatoa.

Mikko lähti seuraamaan uraa, toivoen saavansa nyt, kuten usein ennenkin, pyyntimiehen syöttiseudulla pistää poskeensa hangelle heitettyjä kissanraadon kappaleita. Olihan hän ennenkin osannut erottaa myrkyttömät lihapalat myrkytetyistä. Sillä eihän hän ollut mikään kokematon nuori kettu, jonka saa myrkyllä surmatuksi.

Kauan piti Mikon juosta vitvetellä ennenkuin ura vihdoinkin päättyi eräässä lepikossa. Mutta vaikka Mikko juoksenteli ristiin rastiin sillä seudulla, ei lihapaloja löytynytkään. Viimein se kuitenkin vaistonsa avulla joutui hangelle heitetyn kokonaisen kissanraadon luo. Ahaa, tämmöinenkö konnankoukku nyt! Viisas ja epäluuloinen Mikko Mieleväinen aavisti, että tämä on ketunpyytäjän uusi kavala temppu: koko kissa on myrkytetty. — Minuapa et petä, pitkäparta, ajatteli Mikko, — mutta olisi se tuo kokemattomille ketuille vaarallinen kasinraato peitettävä syvälle hankeen, ettei löytyisi ainakaan ennenkuin lumen sulamisen jälkeen, jolloin se ei ole enää kovinkaan viettelevä, sillä silloin, päinvastoin kuin nyt talvisydännä, saa helposti muuta parempaa syömistä.

Pontevasti Mikko ryhtyi puuhaan. Se kaivoi etukäpälillään syvän haudan lumeen. Sitten se lähestyi raatoa ja tarttui hampain siihen… silloin pelmahti lumi Mikon vieressä molemmin puolin, kuului naksahdus… ja kummankin etukäpälän luut taittuneina hirmuisten hammasrautojen väliin tuuskahti Mikko rinnalleen lumeen. Tuskissaan ja epätoivoissaan se koetti, vaikka tiesikin tuhonsa nyt tulleen, riuhtoutua irti raudoista, mutta huomasi pian pääsyn mahdottomaksi. Näinkö siis kävi!

Vielä on sentään olemassa keino.

Kettu rupesi itsepintaisesti puremaan poikki omaa jalkaansa. Monet ketut ovatkin tällä tavatonta sisua vaativalla tavalla päässeet pyydyksestä, jos ovat sattuneet tarttumaan rautoihin vain toisesta käpälästään. Hirmuisia tuskia kärsittyään onnistui Mikkokin vetämään verisen jalantynkänsä pois pihdistä, mutta toinen jalka oli yhä puristuksessa. Hammasraudat olivat sattuneet iskeytymään aivan jalan juureen. Sentakia kettu ei päässyt puremaan sitä, vaikka kovasti yrittikin. Se ei näet osannut ajatella, että eihän hänestä ollut eläjäksi molemmat etukäpälät katkenneina. Itsepintaisuudellaan luuli se voittavansa kaikki pulat. Se tahtoi elää, se tahtoi vain saada nälkänsä tyydytetyksi. Mitään muuta ei se kaivannut.

Kauhea oli Mikko-paran yö. Jalkoja kirve!i kuin olisi tuli niitä poltellut. Niistä valui veri. Se heikonsi. Mikko ei enää koettanutkaan päästä irti. Se kierähti vain kyljelleen hangelle ja odotti vapaaksipääsemistään, sillä Mikko ei voinut uskoa kaiken loppuvan tähän. Ihminen oli tosin ilkeyksissään saattanut hänelle kärsimyksiä, mutta pian on kaikki ohi.

Kettu odotti…

Alkoi herpaista niin omituisesti. Tuskakin väheni. Tuntui siltä kuin jalkoja ei olisi ollut olemassakaan. Mikko päätti hiukan nukahtaa odottaessaan.

Vapautus tuli aamun valjettua: kova lyönti päähän suksisauvalla.

Toisten hyväksi oli Mikko Mieleväinen uhrannut henkensä taistellessaan ihmistä vastaan, heimolaistensa hyväksi. Tyhjäksi jäi turvallinen makuukuoppa halkopinon päällä, ja rauhassa sai nyt olla häneltä riista tällä salolla. Muille kaikki, muille.