SYÖJÄTÄR.

Kevätpäivän lämpimästi paistanut aurinko painui verkalleen metsän taakse. Sen viimeiset säteet kimaltelivat kaukana korkealla mäellä olevan talon ikkunaan, loimuten kuin olisi koko seinä tulessa, mutta alavat seudut olivat jo varjossa. Heinikkoon rupesi kohoamaan kastetta ja suoniitylle sumua. Onkimies meloi venhevalkamaan tyyneltä järvenselältä, jossa luotomatalikolle nousseet ahvenet olivat auringon laskettua lakanneet käymästä onkeen. Rantatalon saunasta kuului selkeässä ilmassa kauas kylpijäin vastain läiske ja puheenporina. Karjatarhassa kalahtelivat lehmäin kellot. Pellonpientareilla heinäsirkat vielä soittivat, hangaten takajaloillaan siipiään.

Illan tummetessa hämäräksi kevätyöksi lakkasivat pikkulinnut visertelemästä metsässä; käki vain jatkoi kukkumistaan ja päivällä ääneti olleet laulurastas ja leppälintu nyt vuorostaan rupesivat laulamaan, kehrääjä hyrisemään ja lehtokurpat lentelemään. Auringon valoa paossa ollut suuri, mustan ja harmaan kirjava hämähäkki kömpi esille puun raosta. Sen ruumis oli kuin puolipyöreä pallo, jota kannatti kahdeksan nivelikästä jalkaa ja jonka kupeessa oli pieni pallo, pää, sekä siinä kahdeksan silmää ja suuntapainen.

Hetkisen käännähdeltyään puolelle ja toiselle, ikäänkuin arvellen, mihin tässä olisi ryhdyttävä tai minne päin lähdettävä, rupesi hämähäkki ahkerasti kutomaan verkkoaan kahden lähekkäin kasvavan katajan väliin. Se venytti takaruumiistaan yhtaikaa useita hienoja valkeita säikeitä, joiden päät olivat kiinni katajan oksassa. Sitten se punoi jalkojensa päissä olevilla kammoilla säikeet yhteen paksummaksi langaksi. Parisen tuntia touhusi hämähäkki hyvin tärkeän näköisenä. Ennen keskiyötä oli verkko valmis ja hämähäkki asettui tyytyväisenä sen keskelle odottamaan saalista. Sitä tuli vasta aamupuolella yötä hämärän haihduttua. Suuri vihreäruumiinen metsäkärpänen ei huomannut lentäessään ohutta verkkoa, vaan sotkeutui joustaviin, limaisiin lankoihin. Kärpänen riuhtoi niin että koko verkko hytkyi. Iloissaan tästä menestyksestään hämähäkki juoksi kiireesti saaliinsa luo ja puri sitä myrkkyisillä leuoillaan niin että kärpänen kuoli heti. Sitten hämähäkki imi veren saaliistaan sekä palasi verkkonsa keskelle odottamaan. Pian tulla tupsahtikin taas verkkoon kärpänen. Hämähäkki söi senkin, vieläpä kolmannenkin, mutta enempää se ei jaksanut tällä kerralla ahtaa itseensä. Myöhemmin verkkoon takertuneet kärpäset se puri kuoliaiksi, kutoi niiden ympärille verkkopussin ja jätti siihen riippumaan, syödäkseen ne sitten kun tuli nälkä, tai jonain viileänä, pilvisenä päivänä, jolloin kärpäsiä ei lentänyt pyydykseen.

Verkkoon takertui myös muutamia hyttysiä, mutta niistä ei lukki välittänyt vähääkään, niissä kun sen mielestä oli varsin vähän syömistä. Se ei viitsinyt liikahtaakaan niiden takia vahtipaikaltaan. Hyttyset saivat epätoivoisesti rimpuilla verkossa siksi kunnes jäivät siihen kuolleina riippumaan. Pienikin kärpänen sensijaan kelpasi mainiosti hämähäkille. Kerran sattui tarttumaan lankoihin siipimuurahainen. Sen ympärille hämähäkki heti kiiruhti kietomaan lankojaan. Hämähäkki pitää muurahaista pahimpina vihollisinaan. Kerran tuli myös suurilajinen itikka. Hämähäkki luuli sitä ensin kärpäseksi, lähtien juoksemaan sen luo, mutta huomasi sitten erehdyksensä ja kääntyi tyynesti takaisin odotuspaikalleen. Muutamana päivänä lensi ampiainen verkkoon, takertuen siihen. Hämähäkki pakeni kauhuissaan maahan. Pian ampiainen kuitenkin selviytyi irti, repien verkkoon suuren reiän, jonka hämähäkki heti korjasi. Samoin oli tehtävä sittipörriäisen lennettyä verkon läpi.

Kun auringon noustua laulurastas ja leppälintu lopettivat laulamisensa ja muut linnut rupesivat kilpaa visertämään, ja kun hämähäkin silkkirihmainen seitti välkkyi auringon säteissä, tuli metsään raikasta, kaunista kevätaamua ihailemaan, aikansa kuluksi kävelemään nuori mies, jolla oli päässään valkoinen, kultalyyrainen lakki. Ajattelemattomasti hän huitaisi kepillään hämähäkin verkon halki. Kauhistuneena laskeutui hämähäkki nopeasti lankaansa myöten maahan ja aikoi piiloutua sammalikkoon, mutta nuorukainen otti hämähäkin kämmenelleen. Siinä se peloissaan kyyristäytyi niin pieneksi kuin voi, vetl jalat allensa ja jäi liikkumattomaksi kuin kuollut, koettaen siten "viholliselleen" vakuuttaa olevansa jo hengetön, se kun luuli siten pikemmin saavansa jäädä rauhaan. Se näet tunsi olevansa tekemisissä sitä paljon voimakkaamman kanssa. Hämähäkki ei tiennyt mikä tuo häiritsijä oli, mutta peloittavan suuri ja voimakas se vaan oli, — sitä oli turha vastustaa tai yrittää pakoon sen käsistä. Siksi hämähäkki ei uskaltanut purra nuorukaisen kämmentä, niin äkäinen ja raatelunhaluinen kuin se onkin. Vasta viimeisessä hädässään, esimerkiksi jos nuorukainen olisi sitä sormellaan painanut kämmentään vasten, olisi hämähäkin ollut pakko puolustautua leuoillaan. Sen purema tuntuu kipeältä ja on lievästi myrkyllinen, mutta vaaraton ihmiselle.

Katsellessaan kämmenelle kyyristynyttä hämähäkkiä hyräili nuorukainen mietteissään Adolf Paulin näytelmän säkeitä.:

Taa korpien yön, jossa nurmikko on, ikipaahde käy auringon. Siell' varjossa vaanii ja uhriinsa lyö hämähäkki niin musta kuin yö.

— On sitä eläjätä jos jonkinlaista tässä maailmassa, sanoi nuorukainen itsekseen. Mikähän lienee tämänkin olennon olemassaolon tarkoitus?

Sitten ylioppilas heitti huolettomasti lukin maahan ja lähti kulkemaan edelleen, jatkaen hyräilyään:

Säde päivän sen vangiksi värjyen käy, iki-yönä se verkkonsa taa hämärtäy, mi murtumaton, kevyt, keinuva on. Sen silmihin kaikki se vangitsee, lyö maahan ja raatelee…

Vasta pitkän ajan kuluttua uskalsi hämähäkki kiivetä katsomaan särjettyä verkkoaan, joka oli repeytynyt niin pahasti, ettei siitä tullut korjaamalla kalua. Lannistumatta vastoinkäymisestä ryhtyi ahkera lukki heti kutomaan uutta verkkoa entiseen paikkaan. Paljon oli siinä työtä ja touhua, mutta vähitellen, järjestelmällisesti, suunnitelman mukaisesti, liittyi lanka lankaan, ja kohta oli verkko valmis. Sitten meni hämähäkki haon halkeamaan polttavaa auringon paistetta pakoon.

Puolen päivän jälkeen tuli kuitenkin sade, jonka lakattua taivas jäi pilviseksi ja ilma viileni. Hämähäkki tuli piilostaan ja asettui vahtipaikalleen verkkonsa keskipisteeseen. Mutta tuskin se oli sen ehtinyt tehdä kun läheisen puun oksalle lensi rastas. Sen nähtyään hämähäkki pudottautui hirveästi säikähtäen maahan. Rastas huomasi hämähäkin ja tavoitti sitä, viedäkseen sen nokassaan poikasilleen pesään syötäväksi, mutta vikkelä lukki ennätti pujahtaa lahonneen puukapulan alle.

Rastaan poistuttua kiipesi hämähäkki entiselle paikalleen verkkoonsa, söi muutamia siinä rimpuilevia kärpäsiä ja odotti lisää saalista, mutta viileän sään takia eivät kärpäset olleet liikkeellä. Kun kärsivällisesti odotti koko iltapäivän, sai sentään jonkun. Ja joutihan hämähäkki odottamaan, eihän sillä ollut muutakaan tekemistä.

Tuli ilta. Rupesi hämärtämään. Silloin tapahtui erikoista; katajan oksalta laskeutui verkon reunalle lankansa päässä riippuen pieni, musta hämähäkki, kooltaan vain noin neljännes verkon haltijasta — koirashämähäkit eivät ole sen suurempia.

Tulokas lähestyi arkaillen verkkonsa keskustassa liikkumatta murjottavaa suurta naarashämähäkkiä ja pysähtyi kunnioittavasti vähän matkan päähän siitä kuin jotain odottamaan.

Se odottikin — vastausta "kosimiseensa".

Mutta hämähäkkineito oli äreäluontoinen, kuten kaikki hämähäkkineidot ovat. Ne vihaavat hämähäkkiherroja paljon enemmän kuin kärpäsiä, muurahaisia y.m. Hämähäkkineidot pitävät yksinäisyydestä, hiljaisuudesta, hämärästä… Niin omituisia "neitosia" ne ovat.

Äkkiä syöksyi hämähäkkineito kosijansa kimppuun ja — söi sen. Kuin ei mitään erikoista olisi tapahtunut, palasi se sitten paikoilleen — hämähäkkien maailmassa ei tapahtuma ollutkaan mitään erikoista, päinvastoin tavallista.

Myöhemmin yöllä tuli toisia sulhasia, kaksi siroa hämähäkkiherraa yhtaikaa. Ne hiipivät varovasti lähemmäksi, nähtävästi tietäen, joko vaistomaisesti tai kokemuksestaan, "kaunottaren" äkäisyyden ja yrityksensä vaarallisuuden. Kaikesta huolimatta tahtoivat ne koettaa onneaan. Yrittänyttä ei laiteta; kokenut kaikki tietää; käyköön syvin tai matalin, arvelivat ne.

Huonosti kävi. Syöjätär syöksähti kosijoitaan kohti, sai kiinni niistä toisen ja söi sen, toisen kavutessa kiireesti pakoon takaisin katajan oksalle, mistä se katseli toverinsa surullista kohtaloa.

Yö oli hämärimmillään. Oli synkkää ja hiljaista. Tuntui kuin koko luonto olisi nukkunut. Turhaa oli odottaa kärpäsiä verkkoon ennenkuin aamun valjettua. Sentähden kiinnitti hämähäkki lankansa verkon laitaan, purki vähän rihmaansa ja jäi sen nenään riippumaan pää alaspäin ja jalat tiukasti painettuina vatsan alle. Siitä tuntui turvallisemmalta nukkua "ilmassa" kuin verkossaan tai maassa; lankansa päässä riippuen oli se mielestään parhaassa suojassa vihollisiltaan. Siinä eivät voineet ainakaan muurahaiset ahdistaa, kuten maassa, ja siitä pääsi tarpeen vaatiessa sukkelasti pudottautumaan maahan piiloon tai kiipeämään lankaa pitkin ylös.

Seuraavana iltana saapui taas kosija Syöjättärelle. Se oli muuan pieni mustapukuinen hämähäkkiherra, oikein sievännäköinen. Lienee ollut se, joka edellisenä yönä oli kiivennyt pakoon katajan oksalle. Siltä oksalta se nytkin laskeutui verkolle niin tottuneen näköisesti kuin olisi ennenkin siitä kulkenut. Mutta se ei tullut tyhjänä, vaan laahasi mukanaan kuollutta kärpästä, jonka se toi kihlajaislahjaksi mielitietylleen, työntäen varovasti kärpäsen aivan hämähäkkineidon eteen, itse peräytyen vaatimattomasti hiukan kauemmaksi ja jääden siihen nöyrästi odottamaan tuomiotaan. Se toivoi suosiollista vastausta kosintaansa, olipa melkein varmakin sen saannista. Eihän semmoista lahjaa vaativaisempikaan morsian voinut vähäksyä, ei varsinkaan tällaisena tuulisena, pilvisenä, koleana iltana, jolloin kärpäsiä lensi verkkoon vain jokunen. Vasta pyydystetyllä, mehevällä kärpäsellä on tällaisella säällä paljoa suurempi arvo kuin tyynellä poutailmalla, jolloin lentelee runsaasti jos jonkinlaisia pörriäisiä, tupsahdellen verkkoon niin tiheään ettei ennätä kunnolleen palata paikoilleen verkkonsa keskukseen, kun jo taas on lähdettävä toista rimpuilijaa lopettamaan ja lankapussiin käärimään.

Mutta turha oli kosijan kuvitelma onnestaan. Hämähäkkineidon kovaa, julmaa syöjätär-sydäntä ei lahjakaan lauhduttanut. "Kaunokainen" ei ollut lahjaa eikä sen antajaa huomaavinaankaan. Se ei tuntenut pienintäkään myötätuntoa hämähäkkiherraa kohtaan, rakkaudesta puhumattakaan. Näin ollen hämähäkkineito päätti edelleenkin jäädä odottamaan sitä, jota se voisi rakastaa.

Hämähäkkineito katseli pienen ja vähäpätöisen näköistä kosijaansa. Saisipa tuosta pari oivallista suupalaa, ajatteli se. Muuhun mihinkään ei ole koko miehestä, mokomastakin kellukasta.

Syöjätär aikoi kaapata kiinni sulhaskokelaan, pistääkseen sen poskeensa, mutta tietäen ennestään hämähäkkineitojen oikullisuuden ja äkkipikaisuuden, oli hämähäkkiherra varuillaan ja kiipesi vikkelästi katajan oksalle. Verkkonsa reunalta kääntyi Syöjätär takaisin paikoilleen.

Jonkun ajan kuluttua se söi lahjakärpäsen. Näin niukkana kärpäsensaantiaikana olisi anteeksiantamatonta tuhlausta jättää lihava ja mehevä kärpänen kuivettumaan verkkoon. Eihän lahja ollut sen takia pilalla, että sen sattui tuomaan naurettava kosija…

Mutta kun hämähäkkineito nyt makean lahjakärpäsen syötyään tarkemmin ajatteli äskeistä kosijaa, rupesi siitä tuntumaan siltä kuin tuo hämähäkkiherra ei olisi ollutkaan kaikkein halveksittavimpia kosijoita. Sehän oli oikeastaan jotenkin siro nuorukainen, arka ja kokematon tosin kaikesta päättäen, mutta eihän se ole pahin vika tässä maailmassa. Ja sillähän oli sentään ihmeen siistin näköinen musta puku. Sehän se miehen juhlistaa.

Hämähäkkiherran "puvusta" puuttui vain kiiltävät napit. Ne olisivat hämähäkkineitoon ehdottomasti tehonneet. Se olisi tuntenut vieläkin voimakkaammin heräävän "rakkauden" sulon.

Tuo oikullinen Syöjätär oli näet nyt sellaisella "päällä." Oikullisuuden ohella taisi se lahjakin sentään osaltaan vaikuttaa hämähäkkineidon mielenmuutokseen. Syöjättärelläkin oli pienet naiselliset heikkoutensa…

Lieneekö katajan oksalla kyyröttävä hämähäkkiherra huomannut lahjansa kuitenkin vihdoin kelpaavan, vai mikä lienee saanut sen laskeutumaan jälleen verkolle ja lähestymään "rakastettuaan", ja nyt paljon rohkeammin kuin äsken, ikäänkuin jo edeltäpäin varmana menestyksestään. Nyt ei hämähäkkineito yrittänytkään ottaa kiinni ja syödä hämähäkkiherraa, vaan meni verkalleen sen luo ja silitti hellästi sen selkää jalkakammoillaan. Se merkitsi sitä, että Syöjätär otti hämähäkkiherran miehekseen. Tämä oli niin rajattoman onnellinen eikä enää pelännytkään Syöjätärtä. Se uskalsi jo ruveta syömään illallisekseen samaa kärpästä "rouvansa" kanssa. Hämähäkkiherra olisi mielellään syönyt enemmänkin, mutta hämähäkkirouva ei antanut hänelle enää mitään, vaan söi itse kaikki verkkoon tarttuneet kärpäset. Eikä hämähäkkiherra voinut muuta kuin vesissäsuin katsella syrjästä.

Sitten onnellinen aviopari laskeutui maahan ja meni haon rakoon nukkumaan… Olikin jo puoliyö.

Seuraavana aamuna auringon ollessa jo korkealla hämähäkkirouva kömpi unisena halkeamasta haolle ja oikoi jalkojaan. Kohta tuli hämähäkkiherrakin, mutta tuskin oli se päässyt näkyviin kun rouva ryntäsi raivoisasti puolisonsa kimppuun ja söi sen — näyttäen sen jälkeen erittäin tyytyväiseltä ja levolliselta.

Sellainen on hämähäkkirouvien tapa. Hääyönsä jälkeisenä aamuna syövät ne miehensä. "Hiukan" kummallisilta nuo tavat tosin ihmisistä tuntuvat, mutta jos hämähäkit tietäisivät ihmisten tavoista, lhmetteleisivät ne yhtä paljon.

* * * * *

Syöjätär eleli taas yksinään ja pyydysteli kärpäsiä. Kävi kosijoitakin, mutta kaikki kosijat jotka eivät kyllin nopeasti kerinneet juosta pakoon, joutuivat Syöjättären suuhun. Hämähäkki oli entistäkin ärtyisämpi. Se ei tiennyt itsekään syytä siihen.

Päivä tuli, toinen meni, eikä mitään erikoista tapahtunut.

Mutta eräänä iltana ei hämähäkki enää kiivennytkään verkkoonsa, vaan käveli maassa rauhattomana edestakaisin. Viimein se pysähtyi ja muni kymmenen pientä munaa, kaikki yhteen kasaan. Sitten se teki vielä neljä kymmenen munan kasaa, kääri kunkin kasan ympärille seittilankojaan ja hautasi munat maahan, kunkin kasan eri paikkaan. Munien hautomisen jätti hämähäkki seuraavan kevään auringon säteitten tehtäväksi. Vaikka maa routaantuukin talvella, pysyvät hämähäkin munat vahingoittumatta.

Tästä puuhasta päästyään kiipesi hämähäkki tyytyväisenä verkkoonsa ja söi pari lihavaa kärpästä.

Hämähäkki oli maassa lehden alla aurinkoa paossa. Saman lehden alle tuli muutamia isoja punertavia muurahaisia. Hämähäkki ei suvainnut minkäänlaisia seuralaisia, kaikkein vähimmän muurahaisia. Mutta nyt se ei voinut paeta minnekään, sillä maa oli joka puolella täynnä muurahaisia. Monituhantisena joukkona olivat ne lähteneet valloittamaan naapuri-muurahaispesästä munia, koteloita ja toukkia, kasvattaakseen niistä orjamuurahaisia. Ahkeruutensa ohella ovat muurahaiset näet hyvin tappelun-, murhan- ja ryöstönhaluisia. Eri kekojen muurahaisten välillä on alituisesti ankaria sotia, jotka jättävät paljon kuolleita ja haavoittuneita. Aseina käytetään voimakkaita leukoja, piikkiä, myrkkyä ja kirpeän nesteen ruiskuttamista. Elämä on täälläkin taistelua olemassaolosta ja toimeentulosta.

Tämmöinen liikekannalla oleva muurahaisarmeija tarvitsee runsaasti syömistä. Sitä hankitaan ryöstämällä ja tappamalla kaikki mitä eteen sattuu. Siksipä muurahaiset hyökkäsivät hämähäkinkin kimppuun.

Syntyi vimmattu taistelu. Hämähäkki puri kuoliaaksi useita muurahaisia, mutta siitä ei ollut suurtakaan apua, sillä kymmeniä vihollisia keräytyi tiheäksi parveksi sen ympärille, ja pian peittyi hämähäkki kokonaan hyökkääjien alle. Se oli Syöjättären loppu. Hämähäkin osaksi tuli väkivaltainen kuolema, vaikka se olisi kohta kuollut itsestäänkin.

Muurahaiset vetivät kuollutta hämähäkkiä mukanaan, mutta kun maakiitäjä läheni, pakenivat muurahaiset, sillä ne tiesivät että ne eivät yhteisin voiminkaan taida mitään tälle suurelle, julmaluontoiselle ja lujapanssariselle kovakuoriaiselle. Maakiitäjä käänsi hämähäkin selälleen, viilsi sen vatsan auki ja söi sisälmykset, kuten sen tapa on. Se teki tämän niin itsetietoisen mahtipontisesti kuin olisi ollut maailman luonnollisin asia, että se oli voittamaton ja että ylivoimaisuus antoi "oikeuden" heikompien hankkiman saaliin ryöstöön ja nautintoon.

Sitten se asettui taas mättääseen kaivamansa käytävän suulle odottamaan uutta saalista.