TOINEN KIRJA. Runouden sisällys ja taidetavat. (continued 3)

Paraat historialliset aineet ovat ne, joita kansan yhteinen kuvausvoima jo on tarinoiksi muodostellut. Tarinassa, poikkesipa todellisuudesta kuinka paljon tahansa, on aina syvä sisällinen totuus, koska se osoittaa, millaiseksi kansat itse ajattelevat muinais-aikaansa, ja tämä tekee sen runoudelle suuriarvoiseksi. Ajateltakoon vaan, mitä erinomaisia aineita kreikkalaiset runoilijat ja Shakespeare tarinoista ovat ammentaneet. Tarinassa kansan kuvausvoima jo karsii todellisuudesta pois sen karkeimmat kasvannaiset ja ikäänkuin tihentää sen yleisaatteelliset ainekset. Runoilija saapi sen välityksellä jalompia, taipuvaisempia aiheita, kuin mitä tosi-elämä suorastaan voisi tarjota; kun koko kansakunta tai useat sukupolvet ovat olleet niitä muodostamassa, ne jo siitäkin saavat yleisemmän merkityksen; monesti runoilijan ei tarvitse muuta kuin syventää niissä ilmaantuvia aatteita. Tarinan suhteen runoilijaa eivät sido mitkään tosiasiat; hänen kuvausvoimansa on vapaa, mutta on kuitenkin saanut vakavan jalansijan. Tarina muodostaa ikäänkuin sillan runoudelle kelpaavain historiallisten ilmausten ja pian puheeksi otettavain taruaineiden välillä. Kansantarinain luontoisia ovat myöskin kaikenlaiset muistotiedot, joita hyvällä menestyksellä sopii käyttää runoudessa.

Tässä paikassa, ennenkuin tosioloista siirrymme myytillisiä ja ajatuksellisia aineita tarkastamaan, sopinee ottaa keskusteltavaksi, tuleeko runoilijan valita aiheitansa vaan kotimaisesta ajatuspiiristä, vai sopiiko hänen, avaralle katsahdellen, vierastenkin kansojen keskuudesta poimia kuvattaviansa. Kansallisen hengen tärkeydestä ja kansojen vuorovaikutuksesta runollisessa suhteessa olen jo ennen lausunut mielipiteeni (vertaa I kirjaa.) Mutta alkuansa vieraissakin aineissa on jotain yleis-inhimillistä, kaikille kansoille otollista; saattavatpa ne välisti tavallista paremminkin soveltua sen kansakunnan ajatustapaan, jonka kirjallisuudessa niitä on käytettävä. Kaikkien aikojen kokemus todistaa, kuinka hyvin tällaisten aineiden viljeleminen voi menestyä, eikä niiden hylkäämiseen siis ole mitään syytä; päinvastoin ne monipuolisuudellaan rikastuttavat runouden sisällystä. Mutta myöntäminen on kuitenkin, että kotimaiset aineet yksinään voivat ilmi tuoda kansanhengen kaikki omituisuudet ja sen ohessa, liittyen moniin monituisiin lukijoissa ennestään oleviin mielikuviin, ihan toisella tavalla vetävät yleisöä puoleensa kuin yleis-inhimilliset tai vierailta kansoilta lainatut aiheet.

Tosiolojen rinnalle muodostaa kansojen mielikuvitus erityisen tarumaailman, siirtäen korkeimmat ihanteensa yliluonnolliseen, mutta aistillisesti tajuttavaan piiriin. Luonnon salaista elämää pidetään alkuperäisemmällä kehityskannalla erityisten haltiain aikaansaamana, ja yleisemmät, laajemmasti vaikuttavat luonnonvoimat ovat mahtavampain jumalain ilmauksia. Verrattain myöhään selviää ihmiselle, että hänen omassa hengessänsäkin elää maailmaa ohjaava, jumalallinen voima, jonka tarkoitukset toteutuvat hänen toimintansa kautta; sentähden hän vanhempina aikoina etsii kaikkien, vieläpä sisällistenkin, tapausten syytä ulkopuolelta omaa itseänsä. Niin luonnonvoimia edustavat jumalais-olennot lopullisesti muuttuvat siveellisten aatteiden kannattajiksi; jumaluuden käsite täten puhdistuu ja jalostuu, mutta jumalat itse pysyvät aistinomaisina, enemmän tai vähemmän ihmisenkaltaisina olentoina. Sittemmin kaikenlaiset yleiskäsitteetkin jumalina tai haltioina saavat konkreetisen muodon. Näin kutouu kirjava taruverho, joka ihanana, kuvarikkaana kaunistaa muinais-aikojen runoutta. Mutta kaikkien noiden vaihtelevien kuvien perustuksena on, että yleiset aatteet ja abstraktiset käsitteet, jotka nykyajan kirjallisuudessa kylminä järjen tuotteina jäähdyttävät kuvausvoiman hehkua, ilmestyvät aistin-tajuttavina, persoonallisina olentoina, jotka saattavat herättää mieltymystä ja myötätuntoisuutta.

sanoo Schiller kauniissa runoelmassaan "Die Götter Griechenlands".

Mutta tarumaailmasta puhuttaessa ei tarvitse ajatella ainoastaan vanhoja luonnon-uskontoja; jokainen uskonnonmuoto, vieläpä henkisimmätkin, luo ympärillensä tarupiirin: olentoja ja tapauksia, joiden havainnollisuus tehokkaammin vaikuttaa mielikuvitukseen ja tunteisiin kuin aatokset ankarassa alastomuudessaan. Niin syntyy paljon traditsiooneja; sellaisia ovat esim. vanhimman kristikunnan ja keskiajan pyhimystarut. Kauniimpia kristillisen fantasian muodostelmia ovat enkelit; näiden miellyttävien kuvien vastakohtana ovat käsitykset pahuuden ruhtinaasta ja hänen valtakunnastansa, jotka aikojen kuluessa ovat niin paljon turmiota tuottaneet ja, joita ainoastaan suuret nerot, niinkuin Dante ja Goethe, menestyksellä saattavat käyttää runolliseen tarkoitukseen. Osittain tällaiset mielikuvat ovat perintöä alkuperäisemmistä uskonnoista. Pakanuuden muistoja ovat tavallisesti ne tarunomaiset olennot, jotka myöhempäin aikain taika-usko tuottaa, niinkuin tontut ja keijukaiset sekä keskiaikaiset sylfit, undinat y.m. Näistä kaikista voi useasti muodostua kertoelmantapaisia kuvauksia; usein niillä myös saattaa olla ajatuksellinen tai eduskuvallinen merkitys.

Vanhoissa kansan-eepoksissa tarumaailma ilmaantuu alkuperäisessä tuoreudessaan. Toisinaan jumalisto itse on kertomuksen pääaineena; tavallisesti se, maailmankaikkion huippuna, ohjaa tapausten menoa. Tunnettu on, minkä elävyyden ja väririkkauden se antaa muinaisrunouden maailmankuvalle. Zeus, istuen Olympon kukkulalla punnitsemassa akhaialaisten ja troialaisten kohtaloa, — Athene, tarttuen Akhilleun ruskeihin hiuksiin pidättääksensä häntä taistelusta Agamemnonia vastaan, tai Afrodite, pelastaen Aineiaan uhkaavan kuoleman vaarasta, — Apollon, suuttuneena astuen alas Olympon kiireeltä ampuaksensa helkähtäviä nuoliansa kreikkalaisten leiriin, — nämä ovat selväpiirteisiä kuvia, jotka viehättävät meitä plastillisuudellaan. Muistettakoon myös noita hauskoja erityispiirteitä, joilla etenkin helleeniläisessä tarustossa kunkin jumalan luonnetta esitetään. Vähemmän plastillisia, mutta yhtä paljon kuvausvoimaa vireyttäviä ovat Suomen runottaren myytilliset kuvat; hänen mielessään elää, niinkuin kansamme taruston hieno-aistinen tarkastelija, Fritiof Perander vainaja kerran huomautti, jonkunlainen kaukomielisyys, haaveksivainen pyrkimys tosiolojen piiristä mielikuvituksen vapaihin yläilmoihin. Kalevalassa metsän ja veden jumalat, vaikka mielikuvituksen usvaan käärittyinä, tarjoovat meille miellyttävän ja monesti huumoria uhkuvan näytelmän. Suomalaisten jumalaisolentoin individisyys on vähemmän kehinnyt kuin kreikkalaisten, sillä ne ovat vanhemman käsityskannan tuottamia. Ne eivät vielä edusta siveellisiä voimia, vaan liittyvät yksin-omaisesti luontoon, antaen sille virkeän hilpeyden. Mikä paikka jumalilla ja haltioilla on muinaisrunouden luonnonkuvauksessa, siitä on jo ennen puhuttu.

Antiikisessa kirjallisuudessa taruaineilla yleensä oli suuri merkitys, ei ainoastaan kertomarunoudessa, vaan myös lyriikassa ja draamassa. Muistettakoon, kuinka paljon aiherikasta ainetta mytologia on antanut helleenien näytelmärunoudelle, — mainittakoon vaan syvämietteinen Prometheus-taru, — puhumattakaan noista puoli-historiallisista sankaritarinoista, jotka enimmiten ovat draamojen sisältönä. Mutta toiseksi huomattakoon taruston satunnainen käytäntö vertauksissa, lauseparsissa j.n.e., eli toisin sanoen tarusto, niinkuin se elävänä asuu runoilijan omassa mielessä ja hallitsee hänen kuvausvoimaansa. Ilossa ja murheessa hän noista vanhoista taruaarteista löytää tuhansia kuvia ja vertauskohtia, joiden avulla hän saa sydämmensä tunteet lausutuiksi. Eikä niitä ajatella paljaiksi utukuvaelmiksi, vaan niillä on sekä runoilijan että yleisön mielestä täysi todenperäisyys. Ja vaikka epäilys vähittäin rupeaa sitä haihduttamaan, niin ne kuitenkin ovat niin vahvasti juurtuneet yleiseen käsitystapaan, että niiden luontainen tuoreus vielä kauan säilyy. Vasta roomalaisessa kirjallisuudessa huomataan niiden muuttuvan tyhjiksi koristeiksi, arvattavasti sentähden, että ne pääasiallisesti ovat lainatavaraa.

Suuri etu oli tosiaankin kreikkalaisella runoudella tästä tarumaailmasta, joka teki mahdolliseksi tuoda ideaaliset käsitteet esiin aistintajuttavina olentoina. Siihen suureksi osaksi perustuu se havainnollisuus ja ulkopiirteiden rikkaus, jota tavataan helleenien lyyrillisissäkin hengentuotteissa. Uudempi runous semmoisissa tapauksissa helposti joutuu absraktisten ajatelmien esittelemiseen. Roomalaiset taisivat vielä, vanhan kultuurin voimassa pysyessä, hyväksensä käyttää tuota muinaisaikaista jumalistoa; mutta kun uudennus-ajan kertomarunoissa, roomalaista kirjallisuutta mukailemalla, yhä vaan pannaan tuota samaa vanhaa jumalaiskuntaa kansojen kohtaloita johtamaan, niin tämä tuntuu luonnottomalta teeskentelemiseltä.

Nykyisemmässä runoudessa on taruaineita pääasiallisesti käytetty joko suorastaan kertoelmien aineina taikka kuvaannollisesti, pääsisällystä kaunistavina yleisten aatteiden symbolisina kannattajina. Varsinkin jumalaistaruston yhteydessä olevat sankarimyytit kelpaavat kaikkina aikoina runouden esitettäviksi; suuri Goethe on Iphigeniessa osoittanut, kuinka muinaiskreikkalaisiin taruihin voipi luoda jalo-aatteisen, uudenaikaisen sisällyksen, niinkuin Runebergkin "Salaminin kuninkaissa" menestyksellä on käsitellyt helleeniläistä sankaritarinaa. Samaten Schiller kreikkalaisesta tarustosta on saanut monta kaunista kuvaa, jotka luontevasti mukautuvat syvien mietteitten verhoksi. Mytologiset edus- ja vertauskuvat saattoivat antaa esitykselle erinomaisen elävyyden semmoisena aikakautena, jolloin muinais-ajan tarkka tunteminen vielä oli tärkein osa sivistyksestä. Toiselta puolen ne, vähemmällä taidolla käytettyinä, helposti voivat muuttua tyhjiksi koristeiksi tai paljaiksi opinnäytteiksi.

Nykyaikana, kun runoudelta ennen kaikkea vaaditaan kansantajuisuutta ja antiikinen maailma korkeammasti sivistyneillekin on käynyt yhä vieraammaksi, ei muinaiskreikkalaisen taruston käytäntö voi tulla kysymykseen paitsi hyvin rajoitetussa määrässä. Mutta sen sijaan omat kansalliset taruaineet oivallisesti soveltuvat runollisesti käsiteltäviksi. Ja onhan siihen meidän kirjallisuudessamme jo alku tehty. Jo pian neljäkymmentä vuotta sitten Z. Topelius nerokkaalla tavalla Kypron prinsessassa sovitti yhteen kreikkalaisen ja suomalaisen tarumaailman, mahtava Kullervo-taru on ollut kahden etevän runoilijan muodosteltavana ja Aino-runoston hienon lyyrillisyyden on Erkko menestyksellä siirtänyt näytelmän alalle. Että kaikenlaatuisilla taruaineilla, etenkin kansallisilla, on erittäin sopiva sija varsinaisessa sadussa ja saduntapaisissa kertoelmissa, niinkuin myös ballaadeissa ja yleensä kertovaisessa lyriikassa, sanalla sanoen, kaikkialla, missä romantinen tunnemaailma on perustuksena, se jo selvästi johtuu näiden runoudenlajien luonnosta.

KYMMENES LUKU. Ajatusrunous. Oikea tunnnelma.

Vielä on yksi laji aineita jäänyt koskettelematta, — ne, jotka perustavat ajatusrunouden. Kaikki runous kyllä tavallansa on ajatusrunoutta, koska sen pohjana on aate, joka on yhtähyvin ajatuksen kuin tunteen ja mielikuvituksen tajuttavana. Mutta erotetaanhan kuitenkin varsinainen ajatusrunous, joka on sopivampi nimitys kuin "aaterunous",[76] muusta runoudesta, ja näiden rinnalle asettuu vielä kolmantena tendensi- eli tarkoitus-runous. Erotus niiden välillä on helppo oivaltaa. Sofokleen Antigonea ja Shakespearen Hamletia, vaikka ne kyllä ovat ajatusrikkaita kuvausvoiman tuotteita, ei kukaan pitäne ajatusrunoelmina, saatikka tendensikappaleina; Aiskhylon Prometheun ja Goethen Faustin sitä vastoin jokainen huomaa ajatusrunouden piiriin kuuluviksi eikä kukaan niistä tendensiä etsi; mutta Minna Canthin "Työmiehen vaimon" ja "Köyhää kansaa" jokainen lukee tendensikirjallisuuteen. Missähän raja lienee? Koetetaanpa seuraavassa saada siitä selkoa.

Kaikessa runoudessa yksityiskuvien avulla selvitetään jotain aatetta. Sentähden, niinkuin jo ennen on mainittu, nuo yksityiskuvat saavat yleisen, tyypillisen merkityksen. Jokainen runoteos on ikäänkuin pieni erityismaailma, mikrokosmos, jossa maailmankaikkiossa vallitseva sopusointu on esiintuotava; sentähden ristiriitaisuudet siinä loukkaavat paljoa enemmän kuin todellisuudessa, jossa tiedämme erityisten ilmiöin olevan ainoastaan vähäisen osan kokonaisuudesta. Mitä yleisempää laatua kuvatut ilmiöt ovat, sitä pysyväisempi arvo ja suurempi merkitys on runoteoksella; siinä suhteessa vanhemmalla runoudella onkin suuri etu uuden-aikuisen rinnalla. Mikä on syynä siihen, että Homeron ihanat kuvaelmat yhä vielä, pian kolmentuhannen vuoden kuluttua, vähenemättömällä voimalla lumoavat lukijan mieltä? Etupäässä se, että ne esittelevät yleis-inhimillisiä asioita, luonnollisia ja alkuperäisiä oloja, jotka aina ovat yhtä todenperäisiä. Samoin on Kalevalan ja yleensä kaiken kansanrunouden laita. Sofokleen ja Shakespearen, Goethen ja Schillerin hengentuotteet, nekin kuvailevat noita ihmis-elämässä aina uudistuvia pyrintöjä ja taisteluita, iloja ja kärsimisiä, jotka vaan pukeutuvat aikoja myöten vaihtelevaan verhoon, mutta syvemmältä tutkien pysyvät muuttumattomina. Heidänkin teostensa nuoruus on ainaiseksi taattu. Mutta kun runoelman sisällyksenä vaan ovat paikalliset tai hetkelliset olot, niin runoelmalla ei voi olla yleisempää merkitystä; samaten myös, jos sen aineena ovat eriskummaiset, ihmisen tavallisesta luonnosta poikkeavat mielentilat, jotka ainoastaan joskus tulevat näkyviin omituisten olosuhteiden vaikutuksesta ja peräti omituisissa ihmis-olennoissa, — siis kaikenlaiset sairauden tilat, idiosynkrasiat y.m., joita nykyajan runous mielellänsä kuvailee. Jos runoilija verrattomalla taidolla esittelee onnettoman Ofelian mielenhäiriötä tai Lady Macbethin unissa-käyntiä, niin se on ihan toista; me näemme, kuinka hento ihmiskukka, suloinen ja miellyttävä, elämän myrskyissä katkeaa ja kuihtuu, ja kuinka tarmokas luonne, kova ja intohimoinen, vihdoin murtuu omain rikostensa taakan alle. Tämä kaikki on elämän yleisten lakien mukaista, ja vavisten meidän täytyy tunnustaa, että ihmisen povessa piilee näidenkin onnettomuuksien siemeniä. Mutta kun meidän ajan naturalisti, semmoinen kuin Zola, tuo esiin nuoren miehen, joka kituu ja masentuu luonnottomasta kuolemanpelosta, niin semmoinen todellisuudessa herättäisi korkeintaan sääliä, mutta kirjassa esiintyvänä meitä naurattaa ja inhottaa nykyajan pessimismin tuotteena, ja tällaisen ilmiön ymmärtämisen mahdollisuus on haihtuva pois itse pessimismin kanssa.

Mutta jos tosirunous perustuukin siihen, mikä elämässä on pysyväistä ja kaikille yhteistä, eivät kuvattavat ilmiöt esiinny runoudessa vaan aatteiden puhtaassa, värittömässä valossa. Päinvastoin, runous vaatii mitä tarkinta individualiseerausta, mitä suurinta erityismuotojen runsautta, ja mieltymys näihin erityis-ilmiöihin, sehän juuri viehättääkin runoilijaa niitä esittelemään. Mutta hän saattaa myös suorastaan ottaa aatteita runoilunsa esineiksi, niin että hänen kuvaelmansa symboleina niitä edustavat. Faust esim. ei ole yksityinen ihminen, vaan ihmiskunnan eduskuva, ja Goethen runoelma pyytää Faust-tarinan verhossa tuoda ilmi ihmiskunnan yhteisen pyrinnön korkeinta päämäärää kohti. Tässäkin tapauksessa teoksen aihe on saatu yksityis-ilmiöstä; tuo vanha tarina veti mystisellä ylevyydellään runoilijan puoleensa; mutta ainoastaan, kun päähenkilöstä tehtiin ihmiskunnan edustaja, taisi tuosta omituisesta aineesta, joka muutoin, yksityis-ilmiönä käsitettynä, taikauskoisella värityksellään tuskin olisi viehättänyt nykymaailmaa, muodostua tuo iki-mainio, syvä-aatteinen teos. Alkutarinakin vaatii, ainakin nykyaikana, ajatusrunollista käsittelyä, siinä kun itse pahuuden peruste on henkilönä esiintuotava. Prometheus-tarukin itsestään ajatusrunoelmaksi sukeuu, kun se koskee jumalain ja ihmisten keskinäistä suhdetta; samoin Divina Commedia, kun runoilija siinä tahtoo suureksi yhteiskuvaksi sovittaa oman ja koko aikakautensa maailmankatsomuksen. Pääsisällyksenä ovat näissä kaikissa itse aatteet, ei yksityis-ilmiöihin kuvastuneina, maailmassa toteutuneina, vaan — niin sanoakseni — alkuperäisessä, yli-aistillisessa mahtavuudessaan. Mutta niitä esitetään kuitenkin aistintajuisten kuvien avulla. Danten rohkea fantasia loitsii esiin haudan tuonpuolisia maailmoja, jotka hän täyttää selvin piirtein esiintyvillä muinais-ajan henkilöillä; Faustissa etenkin ensimmäinen osa muodostuu taiteellisesti yhteensovitetuksi kuvasarjaksi. Kaikki ajatusrunoelman osat eivät olekaan ajatuskuvallista laatua; niin esim. Margareta ja koko Margaretan episodi Faustissa eivät ole symbolisia, vaan esimerkkejä siinä mielessä, jossa tätä sanaa ylempänä käytettiin. Näin ajatusrunouskin vastaa kaikkia tosirunouden vaatimuksia; se näyttää kuvausvoiman tuottamassa ja sen avulla tajuttavassa muodossa, miten jumalalliset aatteet olevaisuutta hallitsevat, ja ylentää siten kuulijan tai lukijan mieltä. Helposti tosin nuo aatteen kuvat voivat muuttua värittömiksi allegorioiksi, niinkuin usein kyllä on tapahtunutkin; muistettakoon monta kohtaa Faustin toisesta osasta, joissa paljas ajatus on saanut voiton kuvausvoiman luomasta verhostansa; mutta yllämainitut esimerkit ynnä moni muu ajatusrunoelma todistavat, ett'ei se ole välttämätöntä. Tosirunouden piiriin siis ajatusrunouskin on luettava täysin oikeutettuna erityismuodostelmana.

Vähän toisin kuin ajatusrunouden laita on kaikenlaisten ajatus-aineiden, joita esitellään kertomuksissa ja muissa runoelmissa. Yleisen totuuden sisältävä mietelmä, oikeaan paikkaan sovitettuna, tekee yleensä hyvän vaikutuksen; se on, ikäänkuin kuvattavana olevan situatsioonin tai mielentilan ydin olisi kiteytynyt puhdasmuotoiseksi, loistavaksi helmeksi. Suurten runoilijain teokset tarjoavat viljalta esimerkkejä, ennen muita helleeniläiset ja saksalaiset (kreikkalaiset traagikot ja Pindaros, Goethe, Schiller). Tällaiset mietelmät ovat runoteoksen kaunistuksena ja viittaavat sen piiristä elämän laajemmille aloille, yleisten totuuksien maahan. Mutta toinen asia on, jos esim. kertomuksessa otetaan puheeksi tieteellisiä, yhteiskunnallisia, siveellisiä tai uskonnollisia kysymyksiä ja annetaan henkilöin niistä keskustella, sen sijaan, että niitä pitäisi toiminnan avulla selvittää. Tällaisia teoksia, olletikin romaaneja, on pitkin maailman sivua kirjoitettu sangen paljon; mutta selvä on, että niiden päätarkoitus on toinen kuin runouden ja että ne siis ovat arvosteltavat joko opetus- tahi tendensikirjallisuuden kannalta. Varsinaisessa runoteoksessa sellaiset selitykset, lausuttakoon niitä kirjan henkilöin tai tekijäin omasta puolesta, aina häiritsevät pääsisällystä. Niin esim. Tourgee'n kirjassa "Hullun yritys", jossa pääaine — Clux-Clux'ien nostamat riidat entisissä orjavaltioissa (lemmenjuttu on vaan sivuasiana) — varsin hyvin soveltuu romaanin toiminnaksi, nuo pitkäveteiset, sanomalehtiartikkelien tapaiset selitykset ja mietelmät kirjan loppupuolella ovat pysyneet jotensakin raskaana, sulamattomana teoksen osana. Muita esimerkkejä ei tarvitse mainita; niitä on itsekunkin helppo löytää. Sitä vastoin lyhyt keskustelma tai lausunto, joka muutamilla piirteillä kuvailee jonkun henkilön ajatustapaa, ei ole vikana pidettävä, vaan päinvastoin ansiona, jos se antaa selvän käsityksen hänen luonteestansa tai ylimalkain olosuhteista.

Mutta palatkaamme ajatusrunouteen. Tämä on vaan sisällyksensä laadulta erityinen runouden laji; muodostuksensa puolesta se voipi kuulua mihinkä runouden päälajiin hyvänsä. Divina Commedia on epopeankaltainen; Prometheus, Calderonin "Mahtava manaaja" ja Faust ovat draamoja, Schillerin "Laulu kellosta" ja "Taiteilijat" lyyrillisiä runoelmia. Varsinkin lyyrilliseen runouteen ajatusrunous yhtyy monella monituisella tavalla, jolloin muodostuu n.s. mietelyriikka. Samoin opetusrunoudenkin eri lajit usein kyllä voivat olla ajatusrunoutta. Siitä enemmän, kun seuraavassa otan tarkastaakseni mainittua runouden lajia yhdessä tendensikirjallisuuden kanssa. — Ihan omituinen muotonsakin puolesta on Jobin kirja. Se on puolittain eepoksen, puolittain draaman kaltainen ja samalla opetusrunoelma.

Opetusrunous kuuluu erityisenä lajina siihen välialaan, joka, käyttäen runouden ulkonaisia keinoja, on ikäänkuin siltana runouden ja muun kirjallisuuden vaiheella. Se ei tarkoita mielen ylennystä ihanteen esittämisellä, vaan suorastaan opetusta. Kun sen sisällyksenä ovat maailmaa hallitsevat aatteet — filosofiset, uskonnolliset j.n.e. —, niin se tietysti on ajatusrunoutta. Semmoisia teoksia ovat esim. Hesiodon Theogonia ja indialaisten Vedat; sellainen oli myöskin Parmenideen suuri filosofinen runoelma. Toiset opetusrunoelmat sitä vastoin koskevat käytännöllisiä toimia, elämänviisautta y.m. eivätkä siis joudu ajatusrunouden piiriin, esim. Hesiodon "Työt ja päivät", Vergilion Georgica j.n.e. Erittäin huomattavat ovat tällä alalla nuo pienet mieterunot, joiden eri muodostuksia ovat kreikkalaisten gnoomit, persialaisten ghaselit (joka nimi kuitenkin oikeastaan tarkoittaa erityistä runomuotoa) y.m.m., sananlaskut, vertauspuheet, jos näihin on pantu aatteellinen sisällys. Näistä kaikista tulee vast'edes sopivassa paikassa tarkemmin puhuttavaksi.

Toisin on tendensirunouden laita. Se ei muodosta mitään erityistä lajia, vaan voipi, samoin kuin ajatusrunouskin, olla melkein mitä lajia hyvänsä, etenkin kertovaista runoutta ja draamaa. Näytelmässä tai kertomuksessa (enimmiten romaanissa tai novellissa) sanotaan olevan tendensiä, jos selvästi huomataan jonkun käytöllisen tarkoituksen teosta hallitsevan. Tendensirunous niinmuodoin ei tyydy siihen ylentävään vaikutukseen, minkä tosirunous aina saapi aikaan, vaan pyytää sen ohessa ohjata lukijan mieltä jotain käytöllistä tarkoitusperää kohti. Niin esim. "Köyhää kansaa" lukiessa jokainen väleen havaitsee, ett'ei tekijä ole tahtonut antaa ainoastaan ihmiselämän kuvausta, vaan ennen kaikkea tuoda esiin työkansan kärsimää kurjuutta kääntääksensä siihen yleisön huomion ja siten valmistaaksensa parannuksia. Tendensi semmoisenaan on tietysti oikeutettu, jos se muutoin vaan on suunnitettu hyvää tarkoitusperää kohti, ja tendensirunoudella siis on kyllä paikkansa kirjallisuudessa. Yksityistapauksissa moni tendensiteos onkin hyvää tuottanut; onhan esim. tunnettu, miten Beaumarchais'in "Sevillan parturi" aikanaan edisti ylimysvallan kukistumista. Sellaisten teosten arvo onkin oikeastaan punnittava siveellisyyden ja yhteiskunnallisen edistyksen eikä taiteellisuuden vaa'alla. Mutta runollisuuden kannalta katsoen on tendensi virhe; sillä se ylevä aatteellisuus, johon tosirunous pyytää mieltä kohottaa, alenee sen kautta jälleen yksityistoimien pyörinään. Tendensirunous monessa kohdin lähenee opetusrunoutta ja muita yllämainitun välialan lajeja, mutta on ylimalkain päinvastaisessa suhteessa tavalliseen runouteen kuin ajatusrunous. Ajatusrunous laajentaa kuvaelmain merkityksen aivan yleiseksi, maailman syvimpiä juuria käsittäväksi, ja pyrkii siten runouden äärimmäisille rajoille asti; tendensirunous supistaa sen päivän kysymysten ahtaaseen piiriin ja suistuu niinmuodoin korkeudestaan alas proosan karkealle tanterelle. Opetusrunoudesta taas tendensikirjallisuus eroaa siinä, että edellinen pyytää ohjata ymmärrystä, vaan jälkimmäinen tunnetta ja tahtoa.

Onpa tässä toinenkin, psykologinen kohta huomioon otettava. Tosirunous, samalla kuin se ylentää mieltä iki-aatteiden esittämisellä, vaikuttaa sen kautta myös lukijan ajatustapaan ja tahtoon, ja saattaahan runoilija toisinaan pitää tätä vaikutusta sivutarkoituksenakin. Kaikissa tapauksissa hänen oma innostuksensa synnyttää lukijassa samanlaista intoa. Mieli lämpiää runoelman sisällyksestä ja käytännöllisessäkin elämässä tosirunouden hedelmät eivät suinkaan ole vähäiseksi arvattavat. Kieltämätöntä on, että esim. Runebergin isänmaallinen mieli on virkistänyt suomalaisten kansallistunnetta; mutta hänen teoksissaan ei ole tendensiä; niiden tuottamat tunteet ovat vaan kuvaelmain luonnollisia seurauksia, eivätkä ajan satunnaiset vaatimukset häiritse runollista mielialaa. Tendensirunous sitä vastoin kääntää huomion pois ideaali-maailmasta hetken käytännöllisiin kysymyksiin. Mutta esteetinen nautinto vaatii, että mieli on vapaa kaikista omaa itseämme tai omaa toimintaamme tarkoittavista mielenvaikutuksista. Kun selvästi tunnemme, että jotain mielipidettä meille tyrkytetään tai tahtoamme pyydetään ohjata määrättyyn suuntaan, niin teoksen aikaansaama mielihyvä pian haihtuu tahi saapi toisen, vähemmän esteetisen muodon. Erotus todellisen ja tendensin-omaisen runouden välillä on siis usein esitystavassa, eikä rajaa olekaan aina helppo määrätä. Joskus tarkoittelevaisuus on yhteydessä aivan itsekohtaisten seikkojen kanssa. Toisen mielestä joku teos sisältää tendensiä; mutta toisen mielestä se on vapaa kaikesta tarkoittelevaisuudesta, sentähden että sen mietteet ja tunteet hänestä ovat ihan luonnollisia. Niin saattaa usein olla valtiollisten mielipiteiden laita, etenkin kun kansallistunne tai puoluekäsitykset ovat suuresti kiihtyneet. Saksan keisarikunnan perustamisen jälkeen on esim. Saksan kirjallisuudessa syntynyt monta teosta, joissa ylistetään keisarinvaltaa ja Hohenstaufien sukua ja jotka meistä tuntuvat tendensimäisiltä, mutta saksalaisista varmaan eivät ole muuta kuin syvän kansallisen innon ilmauksia.

Yhteydessä runouden aineiden kanssa sallittakoon minun vielä tuoda esiin muutamia mietteitä. Tärkeä on runoelman oikea väritys eli tunnelma. Tällä en tarkoita sitä historiallista tai paikallis-olojen väritystä, jota aikakauden tai olojen kuvaileminen vaatii, (että esitys tuntuisi elävältä ja luonnolliselta,) ja josta jo edellisessä on puhuttu, vaan sitä, niin sanoakseni, henkistä ilmakehää, johon lukija on saatettava, heti kun astuu runoelman aukaisemaan pyhään piiriin. Taitava runoilija osaa teokseensa luoda omituisen hengen, joka siinä kaikkialla ilmaantuu ja tekee, että lukijan fantasia heijastaa sen kuvat siinä valossa, jossa hän tahtoo niitä esittää.

Ensiksikin ilman, jota hengitämme runouden maailmassa, tulee olla ihan toisenlaista, kuin se, mikä meitä ympäröi tosielämän sumuisessa ja helteisessä ilmapiirissä. Meidän pitää tuntea, että olemme vapautuneet jokapäiväisyyden raskaasta taakasta, että vapaina leijumme hengen korkeammilla aloilla. Tätä nykyajan kirjailijat useinkaan eivät muista, vaan sitovat jalkoihimme arkipäiväisten huolten ja murheitten raskaat painot, tahtoen itsepintaisesti meitä vetää maata kohden, kun kuvausvoiman siivillä pyrimme mielikuvituksen maailmaan ja runoilijoilta toivomme siipien kannatusta. Ulkomuodollakin, etenkin runokielellä, on tässä suhteessa suuri merkityksensä.

Mutta runoilijan tuottama tunnelma ei ilmaannu ainoastaan siinä, että teoksissa yleensä vallitsee korkeampi lento ja runollinen mieliala, vaan siinäkin, että hän kullekin teokselle antaa sille sopivan värityksen. Toinen henki huokuu tietysti runoelmassa, jossa esitetään historiallisia tosiasioita, maailman suuria tapahtumia, toinen semmoisessa, jossa kuvataan tavallisia oloja, jokapäiväistä elämää, ja väritys sen lisäksi vielä vaihtelee sisällyksen erityislaadun mukaan. Ihan toisenlaiseen mielialaan taas on lukija saatettava, kun hänet viedään mielikuvituksen luomaan satumaailmaan. Erilaista kokonaisvaikutusta vaativat vakavanlaatuinen, jaloa juhlallisuutta tavoitteleva esitys ja koomillinen, kevyttä leikillisyyttä tarkoittava kuvaus. Tämä koskee sekä sisällystä että myöskin kielen käytäntöä. Kaikki kohdat pitää saada runoelman perisävelen mukaisiksi. Katsokaamme esim. Shakespearen satunäytelmiä, niinkuin Kesäyön unelmaa tai Myrskyä, niin huomaamme, kuinka sadun-omainen mieliala niissä kaikkialla ilmenee. "Kesäyön unelmassa" esiintyy ihmisen sielun-elämä taikamaisessa valossa, salaperäisten luonnonvoimien hallitsemana; siihen soveltuvat äkkinäiset mielenmuutokset ja koko tuo haaveellinen keijukaismaailma. Samaa laatua on "Myrsky"; mutta kaikki on juhlallisempaa, syvempää. Meitä viedään kerrassaan ulkopuolelle tunnetun maanpiirin rajoja. Luonteetkin ovat puhtain piirtein esiintyviä, ideaalisia kuvaelmia tai satumaailman henkiä ja hirviöitä. Tarkkapiirteiset, yksityisseikkoihin menevät tavallisten esineitten kuvailut eivät sopisi tällaisiin runoelmiin. Mutta mielikuvituksen vallaton leikki, joka saduntapaisissa esityksissä miellyttää lukijaa, ei olisi paikallaan historiallisessa romaanissa tai näytelmässä, saatikka nykyaikaisen elämän kuvauksissa. Nämä päinvastoin vaativat mitä tarkinta todenmukaisuutta.

Erityisseikkoja ja esimerkkejä voisi mainita melkein loppumattomiin asti. Muistakaamme, miten Goethe heti Tassonsa alkukohtauksessa asettaa silmiemme eteen Italian ihanan luonnon ja Ferraran hovissa vallitsevan hienon sivistyksen, siten siirtäen meidät keskelle Italian renessansin aaterikasta elämää. Samoin Schiller Wallensteinin alkuosassa, "Wallensteinin leirissä", antaa meille eloisan kuvan kolmikymmenvuotisen sodan melskeisestä ajasta.

Osittain nämä huomautukset koskevat siveellisyydenkin alaa. Eri tavalla arvostellaan tekoja tarumaailman piirissä ja etäisessä muinaisuudessa kuin nykyajan tarkoin säännöitetyssä yhteiskunnassa. Ken rupeaa Homeron jumalia moraalin kannalta arvostelemaan tai tutkimaan, mitä oikeutta Kalevalan sankareilla oli Sammon anastamiseen? Kunkin aikakauden tuotteita on tietysti katsottava ajan omalta kannalta; mutta hyvin paljon perustuu myös eri teosten laatuun ja siihen henkiseen ilman-alaan, joka niissä vallitsee. Mitä todellisempia oloja kuvataan, sitä ankarammat ovat siveellisyyden vaatimukset; mitä satumaisempiin, oudompiin tai luonnon-omaisempiin oloihin meitä viedään, sitä sukoilevampi on runotar jokapäiväisen moraalin suhteen. Samoin koomillisessa esityksessä paljon käy laatuun, jota ei voisi suvaita totisemmassa kirjallisuudessa. Loukkaavien kohtien karttaminen, kun kuvaus liittyy vakaviin tosioloihin, tietysti ei merkitse sitä, ett'ei saisi mitään pahaa esittää, vaan että se on asetettava oikeaan valoon. — Mutta äskenmainitulla säännöllä on kuitenkin rajansa. On paljon semmoista, joka aina loukkaa lukijaa ja jota siis ei milloinkaan voi hyväksyä. Ne ovat sellaiset asiat, jotka liian suuressa määrässä nykyajan ihmisessä herättävät mielipahaa ja sen kautta ehkäisevät esteetistä nautintoa, esim. kertomukset kaikenlaisista julmuuksista, jotka eivät ainoastaan tuota siveellistä paheksimista, vaan suorastaan inhottavat. Fyysillisesti iljettävää tulee tietysti mahdollisuuden mukaan karttaa, niinkuin jo ennen on sanottu; jos se välttämättömästi on tuotava esiin, niin riittää lyhyt viittaus. Vaikka kyllä klassillinen esimerkki Sofokleen Filokteteessä näyttää antavan tukea tällaisille kuvauksille, ei tätä esimerkkiä tulisi noudattaa, niinkuin uusimmat kirjailijat mielellänsä ovat tehneet.

Muutoin on tehtävä selvä erotus siveellisyyden ja paljaan ulkonaisen säädyllisyyden välillä. Jälkimmäisellä ei voi runoudessa olla yhtä suuri valta kuin sivistyneessä seuraelämässä. Etenkin karakteristiselle ja koomilliselle esitystavalle täytyy myöntää oikeus tässä suhteessa vapautua liiallisesta pedanttisuudesta.