RUNOJA

Leimuaako ainoasti tässä minun rinnassain Sua kohtaan rakkauden liekki, Suomi, armahain? Eikö muuallakin voita voimas vastustamaton, Saata kunniasi tähden voittoisahan voitteloon? Jospa rakkauden tuli sydämmissä hehkuis vaan, Sydämmehen suljettuna ei se sietäis kahleitaan; Ulos pyrkis kätköstänsä, valaisisi, lämmittäis, Palo sammumaton kohta ympärillä välkähtäis. Missä vastuksia kohtais, vastukset se voittaisi, Epäjumalien kuvat poroksi se polttaisi; Kuvat polttais muukalaiset, joita kansa kumartaa; Tuolle puolen merta saisi tuhan tuuli hajottaa. Mutta talven kylmyys vielä tätä kansaa vaivuttaa, Pyhää tulta pyytää pohjan rajutuulet sammuttaa; Vieras kieli, vieras mieli kansan ohjaajana on; Päivän koite peitettynä viel' on yöhön kolkkohon. Eikö sula talven hanki, valkene jo musta yö, Valtaa vierasta jo murra kansalaisten into, työ? Eikö toivon kirkas aamu koita sulle, armas maa, Jolloin rakkauden liekki sydämmihin leimahtaa? Vaan jo pimeyden valta sortuu, kevät tullut on; Talven kahleet katkeavat heltehessä auringon; Tulee lämmin, pian loistaa korvet kauneudessaan, Vapaasti jo pian kaikuu kieli kaunis kotomaan.

I. Lapsuuden hetken ihanainen huomen Nuorelle maalle oli koittanut Ja salomailla kulki impi Suomen Kuin kukka raitis, vasta puhjennut; Hän tuntehensa lauloi hilpein mielin, Surunsa ilmoitti hän sulokielin, Ja laulu kaikui yli Suomenmaan. Korvessa yleni hän tuorehena Ja metsän neidot häntä hoitivat; Mut leivo oli hällä sisarena Ja ystävinä hongat vihannat, Ja päivän koitto vienon hohtehensa Poskelle antoi, puhtaan kirkkautensa Loi järven sinilaine mielehen. Häll' oli kevään tuoksu ilonansa Ja sävelehet rastaan riemunaan; Hän vireänä hääri pellollansa, Laaksossa paimensi hän karjojaan; Vaan koto oli kalliin kallihista Ja armahaisen elon aartehista, Hellästi hoideltava ainiaan. Hän kaihons' uskoi puille rakkahille, Kun lemmen huolet mieltä ahdisti Tai hänet teille tuntemattomille Kotoa onni julma karkoitti; Hän murehti, kun Aino siskosensa Aalloista etsi hoivaa tuskillensa Välttääkseen pakkolemmen kahleita. Niin aika vieri. Mutta ahtahille Tään onnen rajat tuntui viimeinkin. Aloille mieli hehkui laajemmille, Pyrintöin jaloin suureen piirihin. Silmänsä ulommaksi tahtoi luoda Ja hengellensä virkistystä tuoda Hän sivistyksen iki-lähteistä. II. Toivo täyttyi, tiedon suureen, avarahan temppeliin Suomen neito nuori, kaino salomailta saatettiin; Taiteen taikalinnaan astuu, ihanteita ihaillen; Hänen etehensä aukes' aarteet kaikkein kansojen. Kultasaleissa hän eli loistehessa yhtenään, Asu halpa paimentytön vaihtui silkkiin välkkyvään; Sulo, sievistyksen tuoma, verho hienoin tapojen Paremmin vaan ilmi saattoi herttaisuuden luontaisen. Mutta vieras kieli kaikui kaikkialta vastahan, Vieras mieli anastanut oli paikan korkeimman; Kotomuistot kauas poistui! oudoksuin hän kuunteli Virttä, jota sisarensa erämailla lauleli. Mutta kuule: sävel outo, mutta tuttu kuitenkin Soipi, täynnä lumousta, Suomen immen korvihin, — Soipi yhä tutummalta, tenhoo ihmevoimallaan Kaikkein mielet; kotomuistot herää jälleen unhostaan. Taaskin hänen mielehensä muistuu päivät rauhaisat, Jotka kotovainiolla ajan virtaan vaipuivat; Sisariin ja veljiin elpyy uudestansa rakkaus, Rinnan täyttää pyhä liekki, kansallinen innostus. Uusi henki puhaltaapi, tuopi kevään tullessaan, Lentää voimallisin siivin yli armaan Suomenmaan; Tieteen suuret salaisuudet, taiteen soinnut ihanat Tajueltaviksi äänin kotimaisin tarjouvat. Suomen impi iloissansa joutuu tiedon lähteellen, Siitä yhä syvemmältä virvoitusta etsien; Opinnon ja taidon tanner laajemmaksi laajentuu, Ja sen piiri naisellenkin avaraksi avauu. Katso, täänkin rakennuksen ajan riennot ilmi toi; Oma kieli, opin oivan kannattaja, täällä soi; Suomen tytöt, neidot nuoret, rientää tähän kartanoon; Jalon aatteisuuden valo sitä aina valaiskoon! III. Vihdoin koulu koditon Suojan, turvan saanut on: Tässä kohden korkeaa Taivaan kantta kohoaa Koulun koti uusi, jalo. Holvikaarta kannattaa Patsahat Solakat. Taivaan ihanainen valo Virtaa lainein loistavin Kaunihisti saleihin. Valaiskoon tän huonehen Aina valo taivainen! Ihanteiden kirkkaus, Isänmaahan rakkaus Aina täällä vallitkohon! Suuren Luojan siunaus Orahat Versovat Kylvöstämme nostakohon, Ett' ois opistomme ainiaan Onneks armaan Suomenmaan!

"Maan mainiona eikö Ruotsin valta Nyt kansain kesken loista avaralta, Ja eikö Itämerta aaltoisaa Se äidin lailla sylihinsä sulje Ja ylpeänä voiton teitä kulje, Rohkeesti vastustaen maailmaa? "Kuningas yksi sitä hallitseepi Ja yksi kansa siinä vallitseepi, Se kansa uljas Ruotsin kansa on; Siis kaikkialla, missä voittoisana Sen lippu liehuu, siellä mahtavana Sen kieli yksin arvon saakohon. "Mut mitä täällä teidän seuduillanne Ma kuulen, herra piispa? Kirkoissanne Soi kieli outo, halpa Suomenmaan. Miks suvaitsette tuota kurjaa kieltä? Se ylevämmän siirtyköhön tieltä, Tuon ruotsin kielen jalon, arvokkaan." Niin Ruotsin mies se puhui korskeasti; Sen kuuli vakavana loppuun asti Gezelius piispa; sanan pontevan Hän sitten lausui, vaikka tyynin mielin: "Näin sanoo pyhä kirja: kaikin kielin Jumala pitää tunnustettaman. "Te tahdotteko Hänen kunniaansa Vähentää, joka suureen maailmaansa Loi kansat, määräs kielet kansoillen Ja heille kullekin soi tehtävänsä, Ett' yhä töillänsä ja kielellänsä Hänt' ylistäisi kansa jokainen?" Vait' oli Ruotsin mies. Mut nuorukainen Sen kuuli. Siitä säen pienokainen Lennähti nuorukaisen sydämmeen. Se liekiks yltyi, joka leimahdellen, Jusleniuksen mieltä lämmitellen, Toi valon kirkkaan hänen sielulleen. Välkähti aatos hänen hengessänsä: "On Suomen kansallakin tehtävänsä, Johonka sitä kutsuu sallimus. Ei mua houkuttele loiste, maine; Mun kyllin on, että olen suomalainen; Meillenkin koittaa päivän valkeus!"

Kyntäjä: Mistä kuljit, neito nuori, kautta korpien? Seuraa soreata lienet sinipiikojen, Tahi mailta kaukaisilta toi sun tänne tiesi, Raunioiksi rauennut kun oli kotiliesi. — Tyttö: Sinipiikoja en ole — tyttö turvaton, Kodin armaan vainolainen hävittänyt on; Muukalaisena en tullut maille rakkahille, Ikävöiden elomaille pyrin entisille. Tuolla, missä järven aalto nientä syleilee, Ennenkuin se tyynehesen lahteen pakenee, Oli ennen talo uljas — kiuas seisoo vielä; Siellä synnyin, lasna kasvoin iloissani siellä. Täällä, jossa vihannoiden pensaat rehottaa, Näkyi ennen avaralta kaunis viljamaa; Murehesta sydän murtuu tuota muistellessa, Onnen aikaa kodissani tässä muinaisessa. Tuli tuima vainon aika, veljet kaatuivat, Julman vihollisen miekka surmas vanhemmat. Minut vietiin orjuutehen maalle vierahalle, — Ihme, etten sortunut ma kohtaloni alle. Kaipuu syvä sydämeni minut tänne toi; Miten pääsin, vaarat vältin, selittää en voi. Kaiho synkkä kumppanina matkallani mulla, Herran apu johtajana; niin ma taisin tulla. Mutta lausu, tuntematon: ken tääll' asustaa? Uusi halme täällä kasvaa orast' ihanaa, Pieni mökki pilkistääpi tuolta honkain takaa; Sano, ken sa itse olet, kyntömiesi vakaa? Kyntäjä: Kaukaa, vetten tuolta puolen, tänne vaelsin, Rauhan tultua ma tuonne pirtin rakensin; Omaa perkaamaani huhtaa tässä kyntää aura, Minun kylvöstäni tuolla yleneepi kaura. Tyttö: Kotopaikkaa vaivaisella ei siis olekaan! Lähden kurja mieron teitä taaskin astumaan; Poistun täältä, levähtää jos hetkisen mun annat, Kerran vielä nähtyäni armaat kotirannat. Kyntäjä: Älä poistu, jalo impi, ota haltuhus, Minkä omaksesi suopi vanha oikeus! Palvellen ma sua autan, kasket sulle kaadan, Kynnän, kylvän, metsät jylhät vainioiksi raadan. Vaan jos luotat miehen mieleen, suoran, kokeneen, Niin lyö kättä suotuisasti liittoon herttaiseen! Käsi, sodan karkaisema, sulle turvan tuopi, Sydän hellä tuntehensa parhaat sulle suopi. Tyttö: Silmänluontias ma uskon, sanaas vakavaa; Yhdessä siis viljelkäämme maata mieluisaa! Maasta hurmeisesta nousee uusi kevät Suomen, Veripäivän jälkehen jo koittaa uusi huomen.

Alas laskee huntunsa syksyinen yö, Kivirantaa laine loiskuen lyö, Ja kuivina pitkin kenttää Syystuulessa lehdet lentää. Mut laivasta hiipii hiljalleen Uros uljas vankkoine miehineen; Etäältä valkea hohtaa, Hän sinne joukkonsa johtaa. He pirttiin ryntää kuin rajusää, Talon vanhin kaatui jo harmaapää; Tää taistelu voittajan hurmaa; Hän riehuu, ryöstävi, surmaa. Mut tulva hurjien hyökkääjäin Se äkkiä työntyvi taaksepäin; Ja virtaa estävi salpa, Uron nuoren nostettu kalpa. Vaan Atso, ankara valtias, Riens' esiin, päällikkö voimakas, Katseeltaan kauhea, tuima; Jo nousee ottelu huima. Nuor' urho iskusta sankarin Verihinsä jo vaipuu viimeinkin, Nuoruutensa toiveet heitti, Ja kuolema silmät peitti. Mut sulhonsa viereen impyinen Nyt syöksyi itkien, huokaillen Kovan tuskansa taakan alla Valituksella haikeimmalla. "Pois viekää neitonen laivan luo! On kullan arvoinen saalis tuo!" Niin käskee ylpeä Atso Ja tarkoin tyttöhön katsoo. "Mist', impi, sait tuon renkahan, Hopeisen, kaulaa kaunistavan?" — "Emo eläissään sitä kantoi, Sen hälle taattoni antoi." "Sä näitkö taattos?" — "En milloinkaan, Sotasankari hän oli vieraan maan; Oi, jospa täällä hän oisi, Työs sullekin kostaa voisi!" — "Ylös, tyttärein! Suru poistukoon, Pois lähde taattosi kartanoon! On mulla linnoa monta, Hyvyyttä loppumatonta. "On aitassa kullat, on hopeat, Tään miekan uljahan voittamat; Kaikk' aartehet sulle näytän, Sun kalliiss' silkissä käytän. "Miks' jäisit sä köyhään Karjalaan? Mua seuraa rannoille Kuurinmaan! Elo meillä siellä on toista, Ei muuall' onnea moista!" — "Mit' ompi kulta, mit' ompi muu, Elon onni kaikki kun surkastuu? Sä lemmen murhasit multa, Sit' ei voi palkita kulta." Ja miekan tempasi neitonen; Hän sydämmeensä työntävi sen, Ja vierehen armahansa Hän sortuvi kuollessansa. Hänt' Atso kammolla tarkastaa Ja otsa synkkänä huudahtaa: "Pois paikalta hirmuisalta, Tuhon tuiman saastuttamalta! "Pois uutta saalista etsimään, Heti laivat läntehen käännetään! Kun pauhaa taistelun myrsky, Niin mielen tyyntyvi tyrsky." Jo valkeneepi syksyinen yö, Kivirantaa laine loiskuen lyö, Ja kuivina pitkin kenttää Syystuulessa lehdet lentää.

Uljaasti Kauppi herra ratsastaa linnastaan. Ja poikasensa pieni on hällä seurassaan. Kullasta loimet loistaa ja ohjat orhien, Hopeakengät hohtaa jaloissa ratsujen. Mut rautaportti raskas se kiinni kumahti, Ylt'ympäriltä kaiku etäältä vastasi. Ja jouluaamun tähdet taivaalla kimaltaa, Kun Herran temppelille näin Kauppi matkustaa. Vaan kummun alla Kauppi katsahti linnaan päin, Ja riemu huulillansa hän haastelevi näin: "Ei asuntoa moista maan päällä avaran! Tuskinpa lintu lentäis yl' linnan korkean!" Majasta matalasta nyt ratsun etehen Käy ukko harmaapäinen, apua rukoillen. "Pois tieltä parempien!" niin hälle ärjähtää Komea Kauppi herra; pois väistyy harmaapää. Vaan poika pienokainen se kysyy taatoltaan: "Me voisimmeko tulla näin kurjiks milloinkaan?" "Hikoilla taivaan Herra kyll' aika lailla sais, Niin syvälle jos meitä hän sortaa koettais!" Näin vastaa röyhkeästi ritari kerskaillen. Vaan vihdoin poikinensa hän saapui kirkollen. Ja Kauppi poikinensa taas kulkee kotihin, Etäältä linnan vuori jo siintää silmihin. Vaan kummastellen Kauppi nyt katsoo tuijottaa: Ei linnaa näy missään, ei harjaa korkeaa. Poroksi palanunna on linna julkinen; Kuin sormi, tyhjä torni vaan viittaa taivaasen. "Kyll' linna saadaan uusi ja kahta uljaampi!" Niin mielihaikealla ritari huudahti. Ja pian saha suihkaa ja kirveet heiluvat, Ja kivi kiveen liittyy ja muurit nousevat. Vaan minkä työ ja vaiva päivällä aikaan saa, Yöll' ilkamoiden peikot sen maahan hajottaa. "Mit' ompi tää?" niin Kauppi nyt huutaa raivoissaan; "Aseihin, miehet, joutuun! pois peikot ajetaan!" Ei kuule ykskään, kaikki vaan syöksyy pakohon; Mut haltioita vastaan käy Kauppi pelvoton. Ja katso, kaikkialta nyt heitä kohoaa: Vedestä, manteresta; jo täynnä heit' on maa. Puun-oksilla he kiikkuu ja nauraa, irvistää, Ja joka pensahasta hänehen tirkistää. Ritari kauhistuupi ja valjuks vaalenee; Pois miekkansa hän heittää ja kauas pakenee. Hän kauan vielä kulki, — niin kansa tarinoi, — Keräillen armon leipää, min miero hälle soi.

"Ylös, orjat, reippahasti! Dromedaarit suistakaa! Aarreaitastamme tuokaa parahinta tavaraa! Tuokaa kankaat purppuraiset, kullat, kivet kallihit, Arabian suitsutukset, meren helmet kaunihit! "Menkää erämaiden poikki kaupunkihin kaukaiseen! Siellä köyhyydessä elää runoniekka itsekseen, Jonka laulut uljahina lentää kautta maailman; Maine hälle seppelehen suopi kuihtumattoman. "Viekää aarteet Firdusille palkinnoksi runojen! Hänen jalkojensa juureen laskekaa ne, lausuen: Mahmud nämä lahjat sulle antaa merkiks sovinnon, Vanha viha unhon virtaan upotettu olkohon!" Sulttani näin haastelevi, Ghaznan suuri valtias; Talttunut on tuima luonto, mielensä on laupias. Katuen hän muisteleepi, miten ennen aikoinaan Miestä mainiota vastaan rikkoi sokeudessaan. Kamelien pitkä jono aron poikki samoaa; Kohti taivasta jo tuolla Tuusin tornit kohoaa. Mutta katso, mikä siellä hiljallensa lähenee? Taajoin rivein vakavasti ihmisjoukko etenee. Kuule, soitto kajahtaapi, vieno, surunvoittoinen; Ratsuilla on mustat verhot, musta puku ihmisten; Vainajaa näin saatetahan viimeisehen lepohon. Matkamies nyt väsyneenä kuolon rauhaan mennyt on. Ken se lienee? Runoniekka, yli maiden mainio, Jolle yön, tuon pitkän, tullen vasta tuotiin palkkio. — Laulajalle eläissänsä suokaa lahjat parhaimmat! Riemua ei kuollehelle tuota kullat, hopeat.

Symbalien ääni yhtyy lyyran sulosoittohon, Ilman täyttää ambra-tuoksu, riemuitseepi Babylon. Yö se loistaa päivän lailla tulisoihtuin tuhansin, Hymenin kun soitsu syttyy häissä Aleksanterin. Sankari, jok' Aasiasta voitokkaasta voiton sai, Hänpä immen ihanaisen, tyttären Dareion, nai. Purppuran ja kullan näkee kaikkialla hohtavan; Valo lempeämpi loistaa hälle silmäst' armahan. Sama juhla yhteen liittää monen uljaan sotilaan Sekä mustakiharaisen neidon kuuman Persianmaan. Ruhtinattarelle raikuu juhlakööri neitojen, Morsianta tervehtivät riemuäänin laulaen: "Vihan, vainon veriruusuist' armas nousi aamunkoi, Kansojen tää lemmenliitto päivän uuden meille toi!" Niin he laulaa. Juhlass' yhtyy tuhansien riemastus, Idän tunteet hehkuvaiset, Hellaan tyyni jalous.

"Armas Anna, huolet heitä! Kaukomaille lähden pois. Köyhyys erottaapi meitä; Mut jos sulhos kultaa tois, Rikkaus kaikk' esteet poistais, Onnen tähti meille loistais." Niin hän lausui. Toivo hohtaa Silmäst' Antin, totinen. Sama toivo häntä kohtaa Katsehesta neitosen. Anna uskollisin mielin Hälle vastaa, hellin kielin: "Katso kuusta vieressämme: Ainiaan se vihannoi; Kuvatkoon se lempeämme, Jot' ei talvi murtaa voi! Aina olkoon, niinkuin kuusi, Lempemmekin tuore, uusi!" Antti läksi. Vuodet vaipui Ajan virtaan nopeaan, Verkalleen vaan onni taipui Hälle suomaan lahjojaan. Vihdoin kultaa saatuansa Palajaa hän kotiansa. Taas hän seisoo kukkulalla, Jossa kuusi kohoaa; Armaan koti rinteen alla Koivuin takaa pilkoittaa; Kaipausta suloisinta Täynnänsä on Antin rinta. Mutta kuusen pimennossa Leikki lapsi pienoinen. Antti lapsen katsannossa Huomaa sävyt Annasen, Tuntee kuni leimauksen Kummallisen aavistuksen. Heti astui lapsen luoksi, Tervehti sen hoitajaa; Ujostelematta juoksi Poika vastaan tulijaa. "Mikä nimes?" — "Antti." — "Nainen, Kenen laps' on pienokainen?" Hoitajalta lapsukaisen Antti vastauksen sai: "Se on poika Peltolaisen, Joka Annan tuolta nai..." "Annan! Koivulanko Annan Vaiko toisen, Metsärannan?" "Koivulan. — Hän kauan vuotti Ensimmäistä sulhoaan, Uskollisna aina luotti Antin rakkauteen vaan, Kunnes viimein kertoi maine, Että Antin kätki laine. "Riutuneena kuni kukka, Jonka myrsky kuihduttaa, Surkastui nyt Anna rukka, Kantain tuskaa kauheaa, Kaiken lohdutuksen hylkää, Itkien vaan kuollutt' yjkää. "Aika kumminkin tuo hoivan; Annan murhe lieventyi, Rakkaudessa miehen oivan Onni jälleen lähestyi; Mutta ensi lempi yhä Annalla on muisto pyhä." "Anna jälleen onnellisna! Muisto uuden tuskan tois", Antti mietti murheellisna Itseksensä, kääntyi pois; Kuusest' oksan taittoi vielä, Konsanaan ei nähty siellä.

Kaikk' ompi hiljaa. Vinttikamarissaan Hän uupuneena istuu yksinään; Pää käteen vaipuneena, aatoksissaan Hän näkee entisiä päiviään; Nuoruuden ajan armas aamukoitto Luo säteitänsä synkkään mielehen, Ja muistot elpyneet, kuin vieno soitto, Sydäntä sykittävät vanhuksen. Tuo mennyt aika kirkkaudessansa Taas uudistuen herää unhostansa, Sen raikas riemu, toiveet uljahat Ja ensi lemmen utu-unelmat. Runotar hälle antoi suosionsa Ja hänen rintahansa innon loi; Niin jaloin äänin kaikui kantelonsa, Ja mainehen se laulajalle toi. Mut riemu raukesi ja toiveet haihtui Ja into, maine hukkui myrskyihin, Ja kolkon kylmäks elon päivä vaihtui, Jo aikaa kuihtui lemmenkukatkin. Nyt hyljättynä, yksin muistoinensa, Hän riutuu painamana murheittensa, Kun rintehellä yksinäinen puu, Syystuulten revittävä, surkastuu. Mut kuule: hiljaa ovi aukeaapi, Arasti nainen tuolta lähenee, Ja vanhus mietteistänsä havahtaapi Ja tulijata tarkkaan katselee. On, niinkuin vanhat muistot elon saisi; Näin entisyyskö hälle kangastaa? Se onko ihme? Kuinka rohkeaisi Hän todeks uskoa, mit' aavistaa? Niin, hän se on, jot' oli kaipaellut Ja unissansa usein ajatellut, Ei nuorna, kaunihina loistaen, Vaan vanha, harmaantunut, ryppyinen. Niin ruusuisena hymys neitoselle Elämän aamu hänen kodissaan; Mutt' onnen kukkaset, ne päivän helle Ja harmaat hallat saattoi kuihtumaan, Ja tuhat huolta syvää, haikeata Hän rintahansa oli sulkenut Ja kokein monta vaivaa vaikeata Näin tuskain teitä oli kulkenut. Mut vastoinkäymistenkin pyörtehessä Yks muisto kallis säilyi sydämmessä; Tää muisto kuihtumaton vihdoin tuo Nyt vanhan vaimon ystävänsä luo. Ja silmä silmään vaipuu, kädet yhtyy, Ja mielet valtaa aika entinen. Mut nainen lempeä nyt toimeen ryhtyy Ja somaks järjestääpi huonehen; Ja pientä pöytää, tuoksuin armahasti, Jo kukkaisvihko tuore kaunistaa. Näin vaimo, askaroiden taitavasti, Tuon halvan huoneen kodikkaaksi saa. Sydämmet avautuu. Mut tuskin kieli Kaikk' ilmaistuksi saa, min kätkee mieli; Vaan ilohonkin kaiho kuvastuu, Kuin veden kalvoon tyyni illan kuu. Mut vaimon poistuttua vanhus vielä Jäi hetken istumahan tuolilleen, Ja rauha laskeusi hälle siellä, Niin valoisa ja tyyni, sydämmeen. Viel' asuu rauha hänen otsallansa Ja onnen hymy hänen huulillaan, Kun illalla hän lepää vuoteellansa Ja uni pitää häntä vallassaan. Hän nukkuu näin, kun aamuloistehensa Luo aurinkoinen hänen kasvoillensa, Niin unta viimeistä hän uinuaa, Ain' yhtä hiljaista ja rauhaisaa.

Istui neito nurmikolla, Riippakoivun katvehessa Lauloi hiljaa itseksensä: "Menin männikköön mäelle, Kuljin kurja kuusistossa; Helmet kaulasta karisi, Sinne helmeni hajosi Metsän impien iloksi; Ken tuo helmeni takaisin? "Kävin kerran kylpemässä Kotilahden lainehissa, Sormus sormesta solahti, Järven pohjahan pakeni Veden neitojen varahan; Ken tuo sormuksen takaisin? "Mull' oli muinoin armahainen, Sydämmelleni suloisin; Sulhoni meni sotahan, Vaaroihin verisen leikin; Monta siit' on aikaa mennyt, Vuotta kymmenen kulunut, En ole kuullut kullastani, Liekö taistelu tuhonnut, Sota vienyt surman suuhun. Ken tuo kultani takaisin? "Pian muistosta mureni Helmet kaulasta karisseet; Sormuksenikin unohtui Veden valtahan vajonnut; Kultani ei konsanahan Sinä ilmoisna ikänä." Tuli pensaston takoa Miesi varteva, verevä, Neidon luo lähentelihe, Lempeästi lausutteli: "Helmet metsähän hajosi, Tässä sull' on toiset helmet, Heleämmät, hempeämmät; Sormus järvehen solahti, Onpa tässä toinen sormus, Kaunihimpi, kiiltävämpi; Sota sulhosi kadotti, Tulipa jo toinen sulho, Miesi muhkea, sorea, Armahakses aikovainen." "Huoli en, hurja, helmistäsi, Hele'istä, hempe'istä, Enkä suostu sormuksehen, Kaunihisen, kiiltävähän, Itsehes en ensinkänä; Sulho entinen sulompi, Oma armas armahampi."

Kun lasna vielä heiluin huoletoinna, Ma päivänpaistett' aina rakastin; Auringon heltehessä istuskelin Ja leivon laulelua kuuntelin; Mietettä monta silloin mietiskelin Ja lämmint' aurinkoa ihaelin. Ja nytkin vielä iän kukkuloilla Valoa, lämmintä ma rakastan. Muut viihtyköhön myrskylinnun lailla Pyörteissä raju-ilman ankaran. Ma hiljaisemman onnen kukkaismailla En mielen viihdykettä ole vailla. Oi, jospa päivänpaistetta ma voisin Myös luoda sydämmihin ihmisten, Mi murheellisten huolet huojentaisi, Jäät sulattaisi mielten tylyjen Ja myrskypilvet kauas karkoittaisi, Niin että valo lämmin voiton saisi!

Armahani nukkuu! Hyvät henget, Viatonten unta valvovaiset, Kuvat taivaalliset, ihanaiset Eteen silmiensä lumotkaa, Onnen saareen häntä saattakaa! Sulosaareen, jossa suru kuolee, Kultalatva-kuuset humiseepi, Ikirunojansa kertoileepi, Riemua ja rauhaa mielehen Luopi laulu satakielisen. Armahani nukkuu! Suuta suihkaan Hiljaa otsallensa kaunihille; Suuteloni unen kankahille Armahani luokse lähteköön, Kultalintusena lentäköön. Lennä, lennä kultalintusena, Laula lauluasi suloisinta, Että täyttyy armahani rinta Tuntehilla onnen, autuuden, Laulaessa kultalintusen.

Mit' ihanaa ja jaloa Tajuat ihmetellen, Sen anna mielees valua, Sen säteet kokoellen, Ja siitä kuva kasvakoon, Sydämmen pohjaan juurtukoon, Valaisten elämääsi. Ja siitä valo käyköhön, Levitköön kirkkahana Sielusta ympäristöhön; Ja kahta kauniimpana Sua kaikki kohtaa jällehen Valossa tuossa säteillen, Ja riemun, rauhan suopi.

Kontion kovaotsaisen Oman kämmenen oikeus Sääsi korpien kuninkaaks. Afrikan hieta-aavikolla Loistavasilmäisen Armahan antiloopin Runtoo ruskean jalopeuran Valtava voima. Haukan harmajan kynsihin Sortuvi turvaton Leivo, laulaja ilmojen. Niin ikivanhuudesta Sääntö on luonnon säälimätön. Sääntöä luonnon noudattaen, Mahtava ihmismaailmassa Sortavi, herjaa heikompaansa. Oikeus oiva, Lain ankara aitaus, Väkivallan vaihtuvi vartijaksi. Vaan jo historian jalo haltijatar, Väkivallan kostaja lahjomaton, Käsin voimakkain monet kahleet katkoi. Alas astui jo linnastaan Rosvo ylpeä, ylhäinen; Ijäks murtui jo orjanruoska, Lain turvissa yhteisen Maamies pelvotonna kyntävi peltoansa, Verin kostutetusta maasta Kasvoi kansojen vapaus. Mut ei maailman mahtavilta Vielä uupunut unhotukseen Mielivalta mieluinen; Raskas rautavaltikkansa Vielä pyytää maahan painaa Päätä kansojen sorrettuin. Suakin, Erin vihriäinen, Sorea smaragdi-saari, Ihana aaltojen impi, Ahdin morsio murheinen, Painavat verivainon vaivat. Kaiholla kaipaellen katsot, Erin, entistä aikaa, Muistat muinoista onneas. Kuivaa kyyneles, poistukoon Otsaltas surupilvi, Erin! Kerran on kaikuva kultakannel Tharan linnassa taas. Sua suojelemaan Jo nousi sankari kunniakas, Jalo vanhus valkeahapsi; Ei teräsmiekoin iskein, Vaan oikeus sotakilpenään Ja viisauden voima huulillansa. Tietäs kuljet, Gladstone, Vankkana vain, Sankari rauhan ja oikeuden, Horjahtamatta, halveksien Halpaa joukkoa pilkkaajain. Aattehes, jalo vanhus, kerran voittaa, Vielähän väistyy pois väkivallan haamu, Kansoille sun työstäsi kerran koittaa Armahin aamu.

Mustasilmä Murheen impi istui Ajatellen itseksensä kerran Pyöriväisen virran penkereellä; Kuvan miettiessään muodosteli Savesta hän silloin sormillansa. "Mitä teet sä, miettiväinen neito?" Kysyy Luoja hältä tullessansa. "Kuvan tein mä savesta, voi, anna Eläväinen henki sille, Luoja!" "Eläköön, vaan olkoon hallussani!" — Kuva kohta liikkuu, hengittävi; Mutta Murheen impi rukoileepi: "Heitä, Herra, heitä valtahani Omain sormieni valmistama!" — "Mun se on, ma hengen sille annoin", Vakavasti Luoja vastaa hälle. — Näin kun väittelivät keskenänsä, Tuli siihen myöskin Mannun eukko: "Mun se onpi, Murheen tyttö multa Sylistäni otti lapsukaisen." Silloin Luoja lausuu viisahasti: "Tulee tuolla vanha Väinämöinen, Hänpä olkoon seikan selvittäjä." — Vaka, vanha, viisas Väinämöinen Taitavasti riidan ratkaiseepi: "Omaksenne ottakaa se kaikki, Sillä niin on Onni sallinunna; Sinä, jonka elämäns' on lahja, Ota henki siltä kuoltuansa; Sulle, Maa, sen luut on heitettävät, Sillä muu ei ole antamaasi. Valtahasi on se, Murheen impi, Elin-ajaksensa annettava. Jolloin vielä maassa hengittääpi, Et sä koskaan luovu lapsestasi; Päivä päivält' on se puuhoava, Kunnes viimein vaipuu hautahansa." Onnen päätös onkin toteentunut: Ihminen on lapsi nimeltänsä; Murheen oma on se eläissänsä, Mutta kuoltuansa Maan ja — Luojan.

On yö ja viuhuin myrskyt raivoaa, Hispaanian munkit, uksi auvaiskaa! Tääll' antakaa mun siksi levähtää, Kun rukouskellonne mun herättää. Min voitte, tarjotkaatte vieraallen, Vain munkinkaapu, ruumis-arkkunen. Mua vihkikää, ja suokaa kammio! Mun oli maailman toinen puolisko. Ja moni kruunu seppelöitsi pään, Mi saksille nyt alttiiks heitetään. Ja keisar'-arvon puuhkat, purppurat Kaunisti muinoin nämä hartiat. Ma kuolen pois jo ennen kuolemaa, Kuin vanha valtakunta raukeaa.