TOINEN KIRJA. Runouden sisällys ja taidetavat. (continued 2)

Olemme nähneet, että vaikka uudempi aika osoittaa jonkunlaista taipumusta itsekohtaisuuteen, ei päinvastaiseltakaan suunnalta puutu edustajia. Erittäin on mainittava, että meidänaikainen realismi tässä suhteessa näytti pyrkivän takaisin mitä ankarimpaan objektiivisuuteen; sen suunnan draama- ja romaaninkirjoittajat koettavat ainakin muodollisesti, mitä ulkonaisiin oloihin ja kuvattavain ihmisten katsantotapaan tulee, noudattaa puhtaasti asiallista esitystapaa, vaikka sen ohessa kyllä saattaa tapahtua, että pohjana oleva ajatussuunta on järin subjektiivinen.

Nouseepa kysymys: onko puheena-oleva itsekohtaisuus kirjallisuudelle hyödyksi vai haitaksi ja mihin määrään se on oikeutettu? Vastaus on, että se riippuu runouden laadusta, jopa osittain runoilijan omasta luonteestakin. Niissä runouden lajeissa, jotka, niinkuin puhdas kertomaruno, pyytävät kuvata ulkonaista olevaisuutta, taikka, niinkuin draama, selvittävät ihmishengen ja ulkomaailman vuorovaikutusta, semmoisena kuin se on, todella ei ole suotavaa, että runoilijan yksilöisyys aivan paljon tunkeuu näkyviin; mutta sitä myöten kuin koko runoilutapa on lyyrillisempi, enemmän runoilijan tunteista lähtenyttä, se sallii tekijän yksityisluonteen viljemmältä purkautua hänen teokseensa. Sitä laatua on tietysti ennen kaikkea lyyrillinen runous, mutta sen ohessa myös ne kertomarunouden lajit, joissa maailmaa yleensä katsotaan yksityis-ihmisen kannalta: lyriikkaan vivahtava eepos, romaani y.m. Mitä viimeksimainittuun tulee, sopisi kenties kysyä, minkätähden erotus on tehtävä draaman ja romaanin välillä, kun molemmat kuitenkin käsittelevät yksityis-ihmisen suhdetta oleviin oloihin; vaan draama on jo ulkonaiselta rakennukseltaan objektiivisempi kuin romaani; nuo runoilijan yksityisinä mietteinä ilmaantuvat älyn tai sukkeluuden leimahdukset, jotka kertoilijalle ovat mahdolliset, jopa toisinaan luonnollisetkin, eivät draamassa voi tulla kysymykseen. Mutta onpa niillä romaanissakin rajansa. Hylkäämistä ansaitsee ainakin se tapa, jota joskus tavataan vanhoissa romaaneissa, että kirjoittaja tekee selkoa kirjansa aiheista ja suunnittelusta tai puolustelee kertomuksensa uskottavaisuutta, sanalla sanoen rupeaa oman teoksensa tarkastajaksi; sellainen menetystapa tietysti kokonaan hävittää sen mielikuvituksen hohteen, joka asettaa taideteoksen ulkopuolelle jokapäiväisten ilmiöin piiriä.

Sanottiin asian osittain riippuvan runoilijan omasta luonteestakin. Muutamien taiteellinen omituisuus vie objektiivisempaan esitystapaan, toisten itsekohtaisempaan, ja parastansa luo jokainen, kun seuraa oman luontonsa viittausta, karttaen suuntansa liiallisuuksia. Tiettyä on myös, että mahtava runoilijanero voi itselleen muodostaa erityiset esityskeinot, jotka rikastuttavat runouden aartehistoa, vaikka ne poikkeaisivatkin tavan-omaisista eivätkä taipuisi muiden käytettäviksi. Kun sellaisella nerolla on suuri, tosi-runollinen maailmankatsomus, joka voimakkaasti puhkeaa esiin hänen henkensä tuotteissa, antaumme mieluisesti sen lumouksen valtaan silloinkin, kun puhdas objektiivisuus saa väistyä sen tieltä varsinaisen eepoksen tai draaman alalla. Mutta päinvastoin on asian laita, jos kirjailijan mietteet enemmän keinotekoisesti kuin luonnollisesti tunkeutuvat näkyviin, etenkin jos huomaamme jotain tendensimäistä pyrintöä levittää erityistä katsantotapaa. — Luonnollista on niin-ikään, että huumori erittäin kosolta tuopi näkyviin kirjailijan yksityisiä mietelmiä ja tunteita.

Muutoin objektiivisempi esityslaatu tavallisesti viepi suurempaan kuvailevistavan selvyyteen ja kirkkauteen, jommoista havaitaan esim. muinaiskreikkalaisessa kirjallisuudessa, Homerossa, Sofokleessa y.m. Kaikki esiintyy tarkoin piirtein, ikäänkuin marmorista veistettynä. Toiselta puolen subjektiivinen kuvaustapa helposti saattaa utuisen hämäriksi haihduttaa olioin piirteet; mutta, oikein sovitettuna, se vuodattaa teokseen yksityishengen lämpöisyyttä.

Toiseksi sanottiin itsekohtaisen suunnan ilmestyvän aineen laadussa, s.o. siinä, että runous aikojen kuluessa yhä enemmän ottaa kuvataksensa sielun-elämää ja tavallista todellisuutta. Runouden piiri, näet, laajenee kahdella tavalla; samalla kuin runotar enenevällä mieltymyksellä kiintyy sisäisen elämän ilmauksiin ja yhä hartaammin yrittelee ihmissielun aarnihaudasta nostaa puhdasta kultaa, samalla hän hellyydellä luo silmänsä koko ympäristöönsä, väljentää näköpiiriänsä ja havaitsee yhä useampia aineita kuvausta ansaitseviksi. Nämä molemmat puolet kuuluvat yhteen, sillä kumpaisenkin juuri on yksityishenkilön ja hänen olojensa tarkastaminen. Tällaisen kehityksen näemme jo kreikkalaisessa maailmassa. Odysseiassa päähenkilön heltiämätön pyrkiminen kotia kohti ja Penelopeian uskollisuus koskevat sisäistä elämää enemmän kuin Iliaan veriset taistelut; sen ohessa kertomus usein lavenee tavallisten olojen kuvaelmaksi. Jo Hesiodos ottaa puhuaksensa maanviljelijän jokapäiväisistä toimista, ja Euripides, kreikkalaisen näytelmäkirjallisuuden realisti, vaikka pysyykin vanhoissa, tarun-omaisissa aineissa, tuopi näyttämölle tavallisia ihmisiä, joiden luonteet eivät ole taiteen jalostamia eivätkä vastaa heidän juhlallisia sankarinimiään. Samaa yht'aikaa sisäkohtaista ja realistista suuntaa edustavat Sikelian idyllirunoilijat, uudempi Attikan komedia ja myöhemmin syntynyt romaani. Ei tarvinne muistuttaa, että kreikkalaisten runous kuitenkin, uudemman ajan tuotteihin verrattuna, on ulkokohtaista laatua ja enimmiten esittelee yleisiä, aatteen-omaisia aineita. Muinaistaruston ideaalinen kaunomaailma pysyi aina heidän runoutensa alustana, ja individisen sielun-elämän salaisimmat pohjukat paljastuivat vasta uudempina aikoina. Mutta käänne tapahtui, kun henkisen elämän keskus kristin-uskon kautta siirtyi ihmisen sydämmeen; tärkeimmäksi yleni silloin sielunelämän kuvaus. Jo niiden kansojen muinaisrunoudessa, jotka uudella ajalla astuvat maailman toimintatanterelle, tavataan siihen viittaavia enteitä, esim. Nibelungenliedissä ja Kalevalassa. Suomalainen kansallis-epopea ei ainoastaan myönnä lyyrilliselle puolelle, tunteille ja mietteille, avaraa ilmestysalaa, vaan koko sen värityskin on realistisempi kuin Homeron runojen. Kertomus liikkuu paljoa enemmän koti-oloissa, rauhallisen elämän piirissä kuin urosten tappotanterilla, ja sankarien pienet puutteet ja heikkoudet joutuvat nekin runottaren huulille. Ja kuinka yksityishenkilön mielenvaiheet sitten yhä enemmän ovat tulleet runouden esineeksi ja sen rajojen sisälle on vedetty yhä laajempia aloja, sen huomaa helposti eri aikakausien ihanteita tarkastettaessa. Syvää psykologista kuvailua sisältävät esim. Shakespearen, Cervantesin ja Goethen teokset, muita mainitsematta. Mutta samalla kuin runous näin pyrkii syvyyteen päin, mieltyy se sellaisiinkin aineisiin, joita ennen ei katsottu täysiarvoisiksi, ruhtinaitten saleista ja sankarien miekanmittelöistä se meitä vähittäin viepi loitommaksi, mataliin majoihin ja vaatimattomien ihmisten työvainioille.

Vaikka sielun-elämän tarkastelu ja suurempi realismi aineitten valitsemisessa ovat saman kehityssuunnan tuottamia, niin ne eivät kuitenkaan aina ole samoissa teoksissa tavattavina. Voihan aivan ulkokohtaisilla yleispiirteillä kuvata jokapäiväistä oloa ja päinvastoin ihmiskunnan tärkeimpien kysymysten yhteydessä käsitellä yksityis-ihmisen sielun-elämää. Mutta niiden yhtä-aikaista ilmaantumista ei ole vaikea selittää; siihen jo ylempänä viitattiin. Alkuperäisesti tahdotaan runoudessa asettaa näkyviin yleisiä, aatteenmukaisia oloja, elämän varsinaisia perimuotoja. Jumalais-olennot edustavat siveellisiä voimia; sankarit ja muut inhimilliset henkilöt ovat tyypillisiä kuvia ihmisten tai kansakuntien luonteesta; kertoelmatkin ovat tyypillisiä: suuriin, koko kansalle tähdellisiin tapauksiin sulkeutuu pitkät historialliset kehitysjaksot, taikka ne osoittavat ihmiselämän yleistä, säännöllistä menoa. Mutta kun sielun-elämän vaihtelevat tilat alkavat herättää huomiota, niin yksityishenkilö semmoisenaan saa suuremman merkityksen, ja silloin on yhdentekevää, mikä ulkonainen asema sillä on, jonka tunteita ja ajatuksia runoilija meille esittelee; ovathan sisälliset asiat nyt tulleet ulkonaisia monta vertaa arvollisemmiksi. Ihmisyyden yksin-omaisina edustajina eivät nyt enää ole maan mainiot sankarit ja heidän vertaisensa, vaan jokainen ihmis-olento kantaa sielussaan sukukuntamme yhteisen luonnon kuvaa. Ja avarammaksi aukenee runouden temppeli heitä kaikkia vastaanottamaan.

Mutta joudummepa kolmanteen kohtaan, — styyliin katsoen tärkeimpään, — aatteen ja ulkomuodon keskinäiseen suhteeseen. Tällä perustuksella muodostuu varsinkin kaksi taidetapaa, ihanteellinen eli idealistinen ja luonteinen eli karakteristinen (n.s. välitön ja välillinen idealismi). Tällä runous-opin kohdalla monet eri nimet ja käsitykset törmäävät yhteen, osittain liittyen toisiinsa, osittain ristiriitaisina ponnistellen toisiansa vastaan. Näiden eri suuntien selvitys vaatii erityistä lukua.

KUUDES LUKU. Idealistinen ja karakteristinen taidetapa.

Ajatelkaamme, että kaksi runoilijaa ottaa esittääksensä samaa historiallista henkilöä. Silloin ehkä toinen suurin, yleisin piirtein kuvailee niitä tekoja ja ominaisuuksia, jotka perustavat hänen varsinaisen merkityksensä, liittäen siihen semmoisia erityiskohtia, jotka valaisevat tätä hänen luonteensa, niin sanoakseni, ideaalista puolta; toinen kenties kiinnittää vähemmän huomiota henkilön ideaaliseen luonteeseen ja koettaa pikemmin antaa kokonaiskuvan hänen olennostaan semmoisena, kuin se todellisuudessa oli, kaikkine pikkupiirteineen, vaikkapa ne olisivatkin yhdentekeviä hänen historialliseen tehtäväänsä katsoen. Edellinen saattaa antaa selvemmän yleiskuvan, joka viehättää kirkkaalla ihanuudellaan ja jossa esitettävän henkilön aatteellinen merkitys himmentymättömänä tulee näkyviin; jälkimmäinen ehkä vetää puoleensa yksityisseikkojen tuoreella elävyydellä ja voipi paremmin selvittää, missä yhteydessä jokapäiväiset, vähäpätöisiltä tai epäkauniilta tuntuvat satunnaisuudet ovat henkilön pääluonteen ja toiminnan kanssa.

Tämä esimerkki sisältää noiden molempain viimeksimainittujen taidetapojen, idealistisen ja karakteristisen, varsinaisen ytimen. Ihanteiden historiassa kohtaamme niitä monesti; mutta erittäin tyypillisiä tässä suhteessa ovat kreikkalaisten ja Shakespearen kuvauslaatu, joista edellinen edustaa ihanteellista, jälkimmäinen luonteista styyliä. Kreikan taidetapaa on nimitetty klassilliseksi ja on sanottu sen pääasiallisesti vaativan, "että jokainen erityiskuvaama on kaunis", s.o. ett'ei ainoastaan taideteos kokonaisuudessaan ole kaunis, vaan myös joka erityinen kohta. Tämän kauneuden sanotaan olevan siinä, että sisällys ja ulkomuoto mitä täydellisimmin vastaavat toisiansa, siis etupäässä suoraa kauneutta, jossa aatteen ja muodon sopusointu pysyy häiritsemättömänä. Se on niinmuodoin lähinnä kauneuden alkukäsitettä ja muodostuu mallikelpoiseksi; siitäpä koko taidesuunnan nimi: "klassillinen".[55] — Kaikki nämä kreikkalaisen kuvauslaadun tunnusmerkit sopivat ihanteelliseen styyliin ylimalkain; mutta muinais-ajan helleeniläisellä taiteella on tietysti silläkin erityisluonteensa, jonka tähden klassillisuuden käsite ei kaikin puolin yhdy idealistisen taidetavan käsitteeseen. Kreikkalaisen runouden puhtaasti objektiivinen ja plastillinen luonne ei ole välttämättömässä yhteydessä idealistisen esitystavan kanssa; onhan sellainenkin idealistinen suunta, jossa ihanteellisen taidetavan pääominaisuuksiin liittyy syvä sielun-elämän kuvaileminen ja sisäkohtaiset seikat ovat asettuneet runoilun keskustaksi, tai jolle runoilijan oma persoonallisuus antaa subjektiivisen värityksen. Klassillinen taidemuoto on siis ihanteellisen taidetavan, välittömän idealismin, tyypillisin edustaja, mutta ei ole kuitenkaan sama. Tätä nimitystä on sitten laajemmassa merkityksessä sovitettu semmoiseen uudempina aikoina ilmestyvään suuntaan, joka mukailee antiikista runoutta tai suosii muinaiskreikkalaisia ihanteita; niin puhutaan Ranskan, Ludvig XVI:nen aikuisesta klassillisesta (= tekoklassillisesta) kirjallisuudesta, Goethen ja Schillerin runoutta sanotaan klassilliseksi j.n.e.[56]

Idealistisen styylin vastakohta on se, jota nimitetään karakteristiseksi eli luonteiseksi.[57] Pyytäisin saada johdattaa lukijan mieleen, mitä siitä sanottiin. Luonteet kuvataan täydellisesti, kaikkine omituisuuksineen, niin että ne puolet, jotka erottavat yksityishenkilön kaikista muista, etupäässä astuvat huomioon. Henkilöt eivät siis edusta ihmisluonteen yleisiä päämuotoja eli tyyppejä, vaan niillä on kullakin ihan omavarainen, erityisellä tavalla kehittynyt sielun-elämä. — "Luonteisen taidetavan piirissä ei kauneus ole yksityiskuvaelmissa, vaan niiden muodostamassa suuressa yhteiskuvassa; yksityisihmisten tai erinäisten kohtien ei tarvitse vastata ihanteellisuuden vaatimuksia; välisti ne saattavat olla rumiakin; mutta kaikkien sopusoinnusta syntyy ideaali."

Ennen aikoina asetettiin klassillisen styylin vastakohdaksi romantinen taidemuoto, jolla tarkoitettiin uudempina aikoina syntynyttä, tunne-elämään perustuvaa ja sielun-elämän syvyyksiin tunkeuvaa suuntaa. Sen ohessa puhuttiin itämaan kansojen symbolisesta taidetavasta.[58] Tällä symbolisella esitystavalla ei ole kuitenkaan runoudessa erityisenä taidemuotona mitään merkitystä. Sana "romantinen" taas voi antaa aihetta väärinkäsitykseen, koska se oikeastaan tarkoittaa keskiajan taideaistia ja sitä suuntaa, joka uudempina aikoina tavoittelee keskiajan ihanteita. Tähän sen käytäntö nykyaikana rajoittuukin.

Karakteristista taidetapaa nimitetään myös realistiseksi, koska sen pääohjeena on reaalisuuden eli tosiolojen kuvaileminen. Mutta sanoja "realistinen" ja "realismi" on viime aikoina usein, vaikka väärin, käytetty naturalismista eli semmoisesta taidesuunnasta, joka ei huoli ilmiöin aatteellisesta puolesta, vaan ainoastaan kuvailee olevaisuutta sellaisena, kuin se on. Väärinymmärtämisen välttämiseksi on parasta sanoa oikeaa realismia (välillistä idealismia) karakteristiseksi taidetavaksi.

Niinmuodoin saadaan nuo ylempänä mainitut kaksi päästyyliä: idealistinen eli ihanteinen ja karakteristinen eli luonteinen.

Edellinen lähtee aatteesta, ihanteesta; se tahkoo kuvattavistansa kaikki jyrkät kulmat ja epätasaiset mukurat, jotta ihanne kuvastuisi niiden sileään pintaan; se täydentää niiden puutteita ja aatteenmukaiset ominaisuudet se vielä jalommiksi jalostaa. Mikä on vaan erityisluontoon kuuluvaa, jätetään pois tai sysätään syrjälle. Jos luonteita kuvattaessa täytyy kajota oudonpuolisiin erikoispiirteihin, niin näitä lievennetään mahdollisuuden mukaan ja ainoastaan hieno viittaus huomauttaa niitä älykkäälle tarkastelijalle. Tämä ei kuitenkaan estä runoilijaa voimallisesti esittelemästä niitä ominaisuuksia, jotka jollakin tavoin ovat tyypillisiä: tyrannin korskea ja väkivaltainen mieli ilmenee selvästi Kreonissa (Sofokleen Antigonessa); Mortimer (Schillerin Maria Stuartissa) edustaa oivallisesti intohimoista, tekojensa seurauksia ajattelematonta nuorukaista. Mieluimmin tuodaan kuitenkin esiin ylevän ihanteellisia henkilöitä: sankareita ja puolijumalia, niinkuin Prometheus, Agamemnon, Aias, tai jaloja ihmisyyden esikuvia, niinkuin Antigone, Goethen Iphigenie y.m. Aina perikuvissa pysyen tämä taidetapa asettaa näkyviin säännöllisiä, yleis-inhimillisiä oloja, — eheän, kirkkaan maailmankuvan, — ja suosii suuria, itsestään arvokkaita aineita. Elämän varjopuolistakin se valitsee etupäässä sellaisia, jotka johtuvat ihmisluonnon pysyväisistä epäsuunnista tai joilla on suuruuden leima, niinkuin kiihkeät intohimot, ylimielisyys j.n.e.; mutta huolellisesti se poistaa kaikki, mikä on halpaa, hurjaa, liiallista tai rumaa. Sekä runoelman kokoonpanossa että kielipuvussa se harrastaa kauneutta, säännöllisyyttä ja sopusointua. Siten se meitä kohottaa korkeampaan maailmaan, puhtaan kauneuden ikuiseen valtakuntaan.

Samoin kuin äsken kuvattu suunta panee enimmän arvoa aatteen yhteyteen, niin toinen eli karakteristinen etupäässä suosii sitä moninaisuutta, johon aatteen yhteys tosimaailmassa hajoaa. Se tahtoo tuoda julki ilmiöin kirjavan runsauden ja siten luoda mahdollisuuden mukaan elävän tosimaailman kuvan. Mikä selvästi ja pontevasti ilmaisee tämän omituisuuden, on karakteristista eli luonteista. Samanniminen taidetapa esittelee maailman ilmiöitä etenkin niiden luonteisten ominaisuuksien puolesta. Ei sekään siis valikoimatta tuo näkyviin mitä piirteitä hyvänsä, vaan ainoastaan sellaisia, jotka ovat karakteristisia. — Koska se vaan välillisesti tavoittelee ihannetta ja asettaa sen ikäänkuin eri kuvaustensa lopputuotteeksi, ei sen tarvitse vaatia erityiskuvaelmain kauneutta; sen sijaan se harrastaa niiden luonnonmukaisuutta ja omituisuutta. Siten se voi syvemmältä ja runsaammasti kuin ihanteellinen taidetapa ammentaa aineita elämän virrasta, monta vertaa rohkeammin tarttua kaikenlaisiin poikkeaviin olosuhteisiin, sekä traagillisiin että koomillisiin. Väririkkaudellaan ja enimmiten subjektiivisella luonteellaan se muistuttaa maalaustaidetta, jonka tuotteet ovat katsottavat määrätyltä paikalta määrätyssä valossa. Mutta jos karakteristinen taide täten avaakin laajat näköalat mitä erilaisimpiin elämän piireihin, ei yksityis-ilmiöin yhteys pääaatteiden kanssa kuitenkaan katkea. Se päinvastoin sopusoinnuksi yhdistää nuo säännöttömät, jopa usein eriskummaisetkin ilmaukset ja näyttää, miten aatteen voima maailman ristiriidoissakin pysyy kumoamattomana, kaikkea elähyttävänä. Mutta tämä ei estä sitä käsittelemästä semmoistakin, mikä on pahaa tai rumaa; päinvastoin juuri ideaalinen kanta tekee sen sille mahdolliseksi. Richard III:n tai Jagon kaltaiset henkilöt voivat ainoastaan Shakespearen aatteellisen katsantokannan turvissa vaatia kansalais-oikeutta runouden valtakunnassa. — Ihannetta siis karakteristinenkin taidetapa kuvailee, kohottaen mieltä sopusointuun, joka yhdistää maailman ristiriitaiset ilmiöt.

Styylien erilaisuus ilmaantuu selvästi teosten ulkonaisessa muodossakin. Idealistinen kuvauslaatu suosii ylimalkain runomittaista, karakteristinen suorasanaista esitystapaa. Kuitenkin on siitä hyvinkin paljon poikkeuksia, eikä runomittaisuus tai proosa yksinään kelpaa styylien tunnusmerkiksi. Mutta muutoinkin tämä erilaisuus monella tavalla tulee näkyviin; esityslaatu voi olla enemmän tai vähemmän realistinen tai idealistinen. Verrattakoon toisiinsa esim. Schillerin jalon ihanteellista, Shakespearen pontevaa ja vertauksia uhkuvaa sekä norjalaisten dramaatikkoin jokapäiväistä puhetta kuvailevaa, runollisesti melkein laihaa dialogia.

Niinkuin idealistinen taidetapa kallistuu objektiivisuuteen, vaikk'ei se aina siihen yhdisty, niin karakteristinen styyli on sukua subjektiivisuuden kanssa. Ylempänä jo siihen viitattiin. Noita reaalisia aineita itse runoilijakin käsittelee suuremmalla uskaliaisuudella oman individisen katsantotapansa kannalta, ja koko kuvauslaadun mukaista on, että henkilöin erityisluonteet ja sielun-elämä ovat runoilun keskuksena. Esitys tulee niinmuodoin itsekohtaista, sisällisiä oloja koskevaa. Koko tämä subjektiivisempi suunta on tietysti yhteydessä sen katsantotavan kanssa, joka aikojen kuluessa on voitolle päässyt, ett'eivät ihmisten kohtalot ole ainoastaan ulkonaisten voimien vaikuttamia, vaan heidän oman toimintansa seurauksia. — Mutta niinkuin idealistinen taidetapa monesti voi yhtyä itsekohtaisuuteen, niin karakteristinen styyli sangen usein saattaa olla puhtaasti objektiivisen käsitystavan kannattajana. Esityslaadun objektiivisuus tai subjektiivisuus on siis ihan riippumaton runoteoksen yleisestä styylistä. Shakespeare, vaikka suurin luonteisen taidetavan edustaja, on kaikin puolin objektiivinen; samaten Goethe nuoruutensa teoksissa ja Kivi. Toiselta puolen Schiller, vaikka idealisti, on subjektiivinen; niin-ikään Vergilius ja Tasso.

Muutoin molemmat pää-styylit sekaantuvat toisiinsa monella monituisella tavalla. Antaakseni jonkunlaisen käsityksen eri styylimuotojen yhtymisestä, olkoon tässä muutamia esimerkkejä. Kuinka antiikin runoilijat, pysyen välittömän idealismin piirissä, vähitellen lähestyivät välillistä idealismia, on jo edellisessä monesti esitetty. Keskiajalla on yleensä taipumus luonteiseen esitystapaan; mutta individin henkinen elämä ei ole vielä vapaa eikä sitä siis voida menestyksellä kuvata. Vasta Shakespearessä yksityishengen vapaus viettää voittojuhlaansa ja siitä asti styylien vastakohta saa kirjallishistoriallisen merkityksen. Erotus "klassillisen" ja "romantisen" runoilun välillä on kauan aikaa kaikkein kirjallisten kiistain vaikuttimena. Antiikiset ihanteet pääsevät jälleen kirjallisuutta johtamaan, milloin herättäen puhtaan kauneuden pyhää innostusta ja elähyttävästi vaikuttaen sen edistymiseen, milloin väärin käsitettyinä, liiallisella kaavamaisuudella sitä estäen; niitä vastaan asetetaan luonnollisuus, subjektiivinen vapaus, tunteellisuus ja elämän runsauden kuvailu. Pääasiallisesti klassillisuuden puolella seisovat Espanjan dramaatikot, Calderon etupäässä, Ranskan kirjailijat Ludvig XIV:n ajoilta, Goethe ja Schiller enimmissä myöhemmän aikakautensa tuotteissa, Ruotsin runoilijat menneellä vuosisadalla y.m.; romantisuutta edustavat, Shakespeareä lukuun ottamatta, Cervantes, Goethe ja Schiller nuoruutensa aikana, Goethen Faust sekä varsinaiset romantikot niin ahtaammassa kuin laajemmassakin merkityksessä (Saksan runoilijat tämän vuosisadan alkupuolella, Walter Scott, Manzoni, Byron, Ruotsin fosforistit y.m.). Romantisuuden pohjalla on sittemmin kasvanut nykyaikuinen realistinen runous. Mutta moni säie näitä suuntia yhteen kietoo. Niin esim. Goethen Egmont on molempain styyli-virtojen, ihanteellisen ja luonteisen, yhteinen tuote; Wallensteinissä Schiller on irtautunut (paitsi Maxin ja Theklan episodissa) tavallisesta subjektiivisuudestaan ja piirtää henkilönsä objektiivisesti tajuttaviksi, antaen niille realistisen kuvauksen kaiken väririkkauden, samalla kuin runomittainen muoto ja ylevä kieli pidättävät runoelman aatteellisuuden rajoissa. Goethe on kaikkialla, pohjaltaan lyyrillisen luonteensa mukaan, sielun-elämän kuvailija; hänen perin idealistisissakin näytelmissään, Iphigeniessä ja Tassossa, on psykologinen kuvaus pääasia, vaikka individit aatoksineen, tunteineen on tavallisista oloista nostettu jalon ihanteellisuuden piiriin. "Hermann und Dorothea" yhdistää ihanalla tavalla molemmat taidetavat; tapaus on otettu jokapäiväisestä elämästä, mutta Ranskan vallankumous antaa sille suuremmoisen alustan; luonteita kuvataan tarkasti kaikkine omituisuuksineen, ja runoilija sallii meidän luoda silmäyksen heidän sydämmensä maailmaan; mutta tosi-eepillinen objektiivisuus ja helleeniläinen kauneus vallitsevat kaikkialla. Samaa on sanottava Runebergin Hirvenhiihtäjistä, Hannasta ja Joulu-illasta. Niiltä puuttuu tosin tuo suuri maailmanhistoriallinen pohja, mutta Joulu-illassa ulkomaailman mahtavat taistelut tuntuvasti vaikuttavat perhe-elämän rauhaan, ja Hirvenhiihtäjissä vanha pyssy jälleen virittää historiallisia muistoja. Sen sijaan Hirvenhiihtäjät vielä syvemmälle kuin Goethen runoelma tunkeuu kansan-elämän ytimeen, siinä kun kuvataan maakansan elämää. Mutta samalla aineen luonnon-omaisuus tekee, että esitys tuntuu ulkokohtaisemmalta, antiikisesti objektiivisemmalta kuin "Hermann ja Dorotheassa", jossa päähenkilöin mielialoilla on enemmän sijaa. Vänrikki Stoolin Tarinoista muutamat ilmeisesti lähestyvät ihanteellista, toiset yhtä selvästi luonteista kuvaustapaa; edellisistä mainittakoon Pilven Veikko, Torpantyttö ja Döbeln, jälkimmäisistä Sven Dufva, Törne ja Kuormarenki.

Näistä jo näkyy, ett'ei taidetapojen välillä ole aivan jyrkkää rajaa ja että erotus vaan on siinä, missä määrässä toisen tai toisen styylin omituisuudet tulevat ilmi. Toisinaan ihanteellisuus ja luonteisuus hyvinkin likeisesti koskevat toisiinsa, kun on kuvattava ilmiöitä, jotka itsestään ovat kauniita ja todellisuudessa lähestyvät ihannetta. Niin esim. Homeron kuvaelmat ovat ihan luonnon-omaisia, realistisia, ja vastaavat samalla idealistisen taiteen vaatimuksia. — Ideaali-styyliksi sopisi tietysti katsoa sitä, joka yhdistää molempain taidetapojen parhaat puolet. Muutoin ne molemmat ovat yhtä oikeutetut, vieläpä runouden kaikenpuoliselle kehitykselle välttämättömän tarpeelliset. Sillä toiselta puolen ihmishenki haluaa jokapäiväisen pyörinän tomusta nostaa katseensa puhtaaseen kauneuteen, nähdä aatteet täydellisesti toteutuneina, ja tämän halun tyydyttää ihanteellinen kuvauslaatu. Mutta toiselta puolen ihmishenki tahtoo elämän tavallisissakin ilmiöissä nähdä niissä piilevää aatteellisuutta ja tulla siihen lohdulliseen vakaumukseen, että aatteen voima on kukistamaton ja että se maailman ristiriidoissa, vieläpä niiden kauttakin, pääsee toteutumaan, ja tätä se voi havaita karakteristisen taidetavan avulla.

Kun kummallakin styylillä näin on oma tehtävänsä, niin nousee käytännöllisessä suhteessa kysymys, kuinka pitkälle kumpikin saa mennä omituiseen suuntaansa. Raja tässä niinkuin muissakin kohdin on tietysti runoilijan oman aistin asetettava. Mutta molemmat taidetavat voivat liioiteltuina viedä arveluttaviin erehdyksiin. Ihanteellinen saattaa syrjäyttää luonnollisuuden vaatimukset ja tuottaa värittömiä, ytimettömiä kuvaelmia, joilta puuttuu erikoisluonnetta; luonteiselta styyliltä sitä vastoin aatteellinen puoli helposti jää varteenottamatta, niin että se tyytyy olevaisuuden valokuvauksentapaiseen esittelemiseen, vieläpä joskus valitsee rumia ja inhottaviakin aineita, unohtaen velvollisuutensa kokonaiskuvan kauneudella palkita erityiskuvaelmain vaillinaisuutta. Ensinmainittuun hairaukseen voipi saada paljon esimerkkejä vanhemmasta romaanikirjallisuudesta tai Ranskan tekoklassillisen aikakauden draamoista; jälkimmäiseen nykyajan kirjallisuus antaa runsaasti esimerkkejä.

Tavallisesti sanotaan luonteisen, "realistisen" taidetavan kuvailevan todellisuutta. Tämä ei ole aivan oikein. Molemmat styylit, sekä ihanteellinen että karakteristinen, esittelevät todellisuutta; Sofokleen Aias tai Goethen Iphigenie ovat omalla alallansa yhtä todenperäisiä ihmisyyden kuvia kuin Cervantesin Don Quijote tai Runebergin Lotta Svärd. Usein idealistisen esityksen kirkkaus tuopi kokonaiskuvaelman suuret piirteet selvemmin silmiemme eteen kuin yksityisseikkoihin helpommin takertuva karakteristinen styyli, ja toiselta puolen juuri viimeksimainittu rohkeammin tarttuu semmoisiinkin aineisiin, jotka ovat ulkopuolella tavallisen kokemuksen piiriä; esimerkkeinä olkoot Faust ja Don Quijote. Onhan todenmukaisuus taiteen päävaatimuksia. Mutta todellisuudeksi ei saa ajatella ainoastaan tuota ulkonaista luonnon mukailemista, joka ilmaantuu yksityispiirteiden tarkassa jäljittelemisessä, vaan olevaisuuden varsinaista ydintä, joka tietysti kuultaa läpi ilmiöin erityiskohdissakin. Idealismi kun menee liiallisuuteen, ei pidä silmällä tämän ytimen esiintymistä erityispiirteissä, ja silloin sen tuotteet ovat abstraktisia, värittömiä; yksipuolinen "realismi" poikkeaa samaten todellisuudesta, kun haihduttaa esineiden varsinaisen olemuksen erityisseikkojen paljouteen taikka jättää sen tykkänään syrjälle satunnaisten yksityis-ilmiöin tähden. Erityispiirteet kyllä suuressa määrässä lisäävät kuvaukselle elävyyttä, jotta sen varsinainen aate monipuolisemmin tulee näkyviin; mutta ne saavat merkityksensä ainoastaan esiintuotavasta aatteesta.

Sillä, sanottakoon mitä tahansa, jotakin yleistä runous aina kuvailee, olipa sen esitystapa ihanteellinen tai luonnon-omainen. Idealistinen runous kyllä esittelee luonteita ja oloja etupäässä säännöllisten perimuotojen eli n.s. tyyppien mukaan; jälkimmäinen koettaa rohkeammin ammentaa olevaisuudesta ja ottaa huomioon luonteiden ja olojen eri puolia, vieläpä satunnaisiakin kohtia ja poikkeuksia.[59] Mutta sittenkin runoelma kummassakin tapauksessa on yleisen totuuden edustajana, eikä karakteristisenkaan runouden laita ole toisin. Jokainen taideteos on itsekseen pieni maailmankuva, ainakin välillisesti; sillä se näyttää jonkun osan maailman kokonaisuudesta. Mikä kerran on sijoittunut runouden juhlakartanoon, se on, niin sanoakseni, koroitettu tyypilliseen arvoon; sitä ei sovi pitää paljaana yksityis-ilmauksena, vaan yleisempien suhteiden osoittajana. Väärässä ollaan siis, kun runoudessa ilmaantuvaa epäsointua puolustetaan sillä, että on kuvattu todellisia oloja. Tosimaailmassa epäsoinnut johtuvat meille tuntemattomista alkusyistä ja sulauvat yhteen korkeampaan, aavistamaamme sopusointuun; mutta runoteos, ollaksensa ylevämmän totuuden mukainen, vaatii sovintoa oman kehyksensä rajoissa. Tämän voisi toisin sanoen lausua näin: kaikki tosi-runous pyytää "idealiseerata" kuvaelmiansa, muodostaa niitä ihanteen johdolla. Että ihanteellinen taidetapa niin tekee, sitä ei kukaan kiellä; mutta suuresti erehtyy, jos luulee luonteisen styylin menettelevän toisin. En tarkoita ainoastaan sitä, että karakteristisetkin runoilijat aina ovat omaksuneet taiteilijan peruuttamattoman oikeuden käyttää hyväksensä kaikkea, mitä olevaisuudessa on kaunista, vaan tahtoisin erittäin huomauttaa, että realistisinkin runous muodostelee tosioloja omain tarkoitustensa mukaan. Sen päämäärä on välillisesti ihanteen, mutta välittömästi luonteisen eli karakteristisen esiintuominen. Saadaksensa sitä selvästi ilmaantumaan, se "idealiseeraa" toisella tavalla kuin välitön idealismi. Jälkimmäinen jättää ilmiöistä, miten mahdollista, pois sellaisia piirteitä, jotka eivät ole ihanteen mukaisia, ja vahvistaa niitä, jotka edustavat yleistä perikuvaa; edellinen sitä vastoin jättää pois kaikki, mikä ei ole luonteen-omaista, ja lisää semmoisia erityisseikkoja, jotka selvästi kuvailevat esitettävää luonnetta tai olosuhdetta. Nummisuutarein ja "seitsemän veljeksen" puheet ovat kauttaaltansa omituisia ja täynnä koomillisia sananparsia, — kaikki elävän todellisuuden mukaisia; mutta tosielämässä niitä tietysti harvoin tahi ei milloinkaan saa niin yhtä päätä kuulla samojen henkilöin suusta, vieläpä juuri sellaisia, jotka niin sattuvasti kuvailevat kunkin erityistä luonnetta. Tunnettu on myöskin, kuinka jokainen runoilija, esim. draaman- tai romaaninkirjoittaja, toimintaa esittäessään, valitsee ne kohdat, jotka paraiten sopivat hänen tarkoitukseensa, ja teoksensa vaatimusten mukaan sovittaa ja supistaa ajan ja paikallisuuden suhteet, jättäen pois, mikä on tarpeetonta, ja yhdistäen, mikä merkityksensä puolesta kuuluu yhteen. Ja kuvaileehan luonteinen styyli noita omituisuuksia, joita se mielihyvällä tuopi esiin, juuri näyttääksensä ne kirjavat säteet, joiksi aatteen puhdas, valkoinen valo taittuu ilmiöin särmiössä.

Syystäpä siis näitä molempia taidetapoja on sanottu idealismiksi, välittömäksi ja välilliseksi. Eikä tosirunoutta sovi muuksi ajatellakaan kuin aatteen, ihanteen, ilmaisijaksi. Sen tehtävänä on aina ollut ja onkin aina pysyvä ihmishengen vapauttaminen hetken vallasta, yksityis-olojen pakosta, osoittamalla sitä ikuista sisällystä, mikä erityis-ilmiöissä piilee, ja ainoa vapauttaja on aistin-omaisessa piirissä kauneus, joka toimittaa tehtävänsä eri tavalla kolmessa eri ilmestysmuodossaan: suorana kauneutena, ylevyytenä ja koomillisuutena. Tosiaatteellinen sisällys ja muoto, joka sen elävästi tuopi esiin, nehän yhdessä runouden tekevät; suoritustavalla ja aineella ei ole väliä, jos ne vaan siihen mukaantuvat. Ja laaja ala onkin kuvausvoimalle alttiina. Pannaan julistettuna tästä pyhästä piiristä on vaan sellainen runouden haamua tavoitteleva kirjoittelu, joka ei onnistu lausumaan julki aatteitansa tai vapaaehtoisesti hylkää kaikki ihanteet. Jälkimmäistä laatua on se nykyaikana leviävä ihanteeton runoilu, joka rikkaruohon tavalla rehoittelee pessimismin höystämällä pellolla ja jolle on annettu naturalismin nimi. Mutta ovathan sen edustajat (esim. Zola) jo oman teoriansakin nojalla asettuneet ulkopuolelle runouden rajoja, he kun tunnustavat tahtovansa romaaneissaan pääasiallisesti tehdä psykologisia kokeita ja tarjota aineita yhteiskunnan parantajalle.

Mitä viimeiseksi lausuin, ei perustu abstraktiseen mietiskelyyn, niinkuin moni ehkä arvelee. Helppohan olisikin keksiä teoria, joka laventaisi runouden piiriä ja vetäisi siihen koko naturalistisen kirjallisuuden. Ei, ratkaisijana on tässä kohden runollinen tunto ja aisti, tuo ihanteellisuuden tarve, josta ennen on puhuttu, eli toisin sanoen, runouden oma vaikutus. Se mielihyvä, jonka runoteosten kuuleminen tai lukeminen tuottaa ja joka vastustamattomasti vetää meitä puoleensa, on siinä, että itsessämme syntyy saman harmonian tunne, jonka huomaamme runouden esittämässä kuvaelmassa. Mutta mistä tulee sellainen sopusointu, ellei sitä ole runoilijan omassa sielussa ja se hänen teoksensa kautta valu meidän mieleemme? — Naturalismi ei ole välttämättömästi pessimistinen; voisihan se olla raikas ja elokas kuin luonto itse. Mutta nykyajan naturalismi melkein aina yhdistyy pessimismiin. Sellainen on ajan suunta; se ei riipu taidetavasta, vaan runoilijan maailmankatsomuksesta. Sen huomaa siitäkin, että pessimistinen katsantotapa voi soveltua muihinkin taidemuotoihin kuin naturalismiin. Mistä tämä synkkä maailmankäsitys on tullut nykyajan henkiseen elämään, on vaikea selvittää; mutta salaisen luonnonvoiman tavalla se on valloittanut laajoja aloja, ilmaantuen milloin uskonnollisen ankaruuden ja suvaitsemattomuuden puvussa, milloin yhteiskunnallisena epätoivona ja epäluottamuksena ihmiskunnan siveellisiin ihanteisiin. Onpa se runoudenkin kukkaisvainiot laskenut valtansa alle. Joudutaanpa vihdoin niinkin pitkälle, että runouden kentältä täytyy paeta tosimaailmaan etsimään sitä mielen tyydytystä, jota turhaan saa hakea mielikuvituksen aloilta. Siis ihan päinvastoin kuin olla pitäisi!

Usein tämä pessimismi on yhteydessä sen tarkoitusperäisen suunnan kanssa, josta jo edellisessä (II kirjan alkuluvussa) on puhuttu. Kumma kyllä, maailman parantamista tarkoittavaan tendensiin monesti liittyy naturalismi, joka on sen suora vastakohta. Naturalisti ei tahdo tietää aatteesta mitään; tendensikirjailija antaa taiteellisuuden ja runollisen tyydytyksen käytännöllisesti toteutettavan aatteen tähden alttiiksi.

En tahdo kuitenkaan kieltää, ett'ei tosi-runouskin toisinaan voi ottaa esittääksensä jotain sellaista erityiskohtaa, jossa elämän valoisampi puoli hyvin himmeästi pilkoittaa esiin tahi on mustain pilvien peittämä. Niin saattaa tapahtua lyyrillisessä runoudessa, joka kuvailee hetken tunteita. Runoilija, murheen valtaamana, lausuu ilmi apeata mielialaansa. Siinä se on ihan luonnollista: yksityinen runo ei pyydä antaa mitään kokonaiskuvaa, ja lyriikassa runoilijan oma tunne-elämä on pääasia ja herättää aina myötätuntoisuutta, jos se on jaloa ja puhdasta. Samaten joku kauhea, synkkä tapaus ilman sovitusta joskus saattaa olla novellin aineena, koska novelli vaan esittelee otteita elämän suuresta kirjasta; mutta pitkässä romaanissa on toisin, niin myös draamassa. Ylimalkain, mitä laajempaa elämänkuvaa runoteos tahtoo antaa, sitä enemmän se on sovinnon tarpeessa.

SEITSEMÄS LUKU. Luonto runouden aineena.

Tuo sisällinen kuva, joka runoteoksen kautta tulee yleisesti tajuttavaksi, on saanut alkunsa ulkonaisen olevaisuuden vaikutuksesta ja esittelee siis olevaisuutta runollisen fantasian valaisemana ja kirkastamana. Runoilija ottaa aineensa, s.o. runoilunsa aiheet, ulkonaisesta olevaisuudesta, puhaltaa niihin oman persoonallisuutensa lämmintä henkeä ja antaa ne näin uudistuneena olevaisuudelle takaisin. Niin tapahtuu silloinkin, kun runoilija esittelee omia tunteitansa; sillä nämä tunteetkin ovat ulkonaisten olojen herättämiä.

Runoteoksessa näin ilmaiseikse kolme vaikuttajaa: ulkoapäin saatu, taiteellisesti jalostettava aine, runoilijan oma katsanto- ja tuntemistapa sekä näistä molemmista valuva ulkonainen muoto. Katsottuamme, miten kuvausvoima eri tavalla hakee ja löytää vastineita sisällisille kuvillensa, kääntäkäämme nyt huomiomme sille tarjoutuviin aineisiin eli luonnonkauneuden eri piireihin.

Edellisessä arveltiin taiteen saaneen ensimmäiset aiheensa siitä, että tahdottiin pysyttää mikä kauneutensa tai merkityksensä tähden oli viehättävää. Kokemuksesta tiedämme, että ilmiöillä on jokaisella oma henkinen värityksensä; niihin liittyy kuhunkin erilainen tunnesävy, ja kun vertaamme tätä esteetistä mielihyvää aistillisempiin mielihyvän tunteisiin, huomaamme niissä ihmisen ja ulkonaisen esineen olevan ihan eri suhteissa toisiinsa. Aistillisuuden hallitsemassa sielun-elämässä ihminen kohdistaa ilmiöin vaikutelmat vaan omaan erityisolentoonsa, sulkien ne kaikki yksilönsä ahtaaseen piiriin; esteetisessä samoin kuin siveellisessäkin mielihyvän tunteessa hänen olentonsa laajentuu tajuamaan muiden olentojen sisintä elämää, myötätuntoisuudella siihen yhdistyen. Jo aistillisuudenkin alalla tavataan tällaisia myötätuntoisuuden tunteita, jotka ovat ikäänkuin askeleita tähän suuntaan, — luonnollisia tunteita, jotka ylevämmällä kehityskannalla, itsetajuisen maailmankatsomuksen koroittamina, ovat siveellisen järjestyksen kulmakiviä, esim. äidinrakkaus tai rakkaus omaan maahan ja kansaan. Nämä eivät ole vielä esteetisiä tunteita: äiti rakastaa lastansa, koska se on hänen omansa; isänmaanrakkauden alkujuuret ovat muistoissa ja elämäntottumuksessa. Mutta ne yhtyvät monella monituisella tavalla puhtaasti esteetisiin tunteisiin ja muodostavat niitä. Me kykenemme paremmin kuin muukalaiset havaitsemaan ja arvostelemaan sitä omituista kauneutta, joka ilmaantuu meidän kansanrunoudessa, ja kuvauksesta, joka esittää meille persoonallisesti rakasta ainetta, ehkä löydämme monta tosi-runollista piirrettä, jotka muilta jäävät huomaamatta. Tietysti voi päinvastoinkin tapahtua, että yksityiset sympatiamme tai antipatiamme vievät arvostelumme harhaan.

Esteetinen mielihyvä, niinkuin jo sanottiin, riippuu myötätuntoisuudesta sitä ilmiötä kohtaan, joka meitä viehättää. Havaitsemme siinä jotain, joka vastaa henkemme syvimpiä vaatimuksia. Mutta myötätuntoisuus sisältää sen, että mielessämme asetumme toisen tilaan, että ikäänkuin elämme toisen olennon omaa elämää. Sentähden myötätuntoisuutemme enenee tai vähenee sen mukaan, kuin tämä on mahdollista. Täysin määrin meissä voi olla myötätuntoisuutta vaan meidän kaltaisia olentoja, siis ihmisiä kohtaan; mutta koska muuallakin, esim. eläimissä, vieläpä kasveissakin, voimme nähdä ihmis-elämää muistuttavia piirteitä, niin tämä tunne saattaa ulottua edemmäksikin. Ihminen onkin esteetisten tunteiden ja niinmuodoin taiteen ja runouden varsinainen esine. Kun esteetisesti nautimme jostakin muusta, esim. maiseman kauneudesta, asetamme sen tietämättämme — enimmiten aivan vaistomaisesti — johonkin yhteyteen ihmis-olojen kanssa.

Tämä on ihan selvää, jos ajattelemme sitä vaikutusta, jonka lyyrillinen runoelma tai murhenäytelmä meihin tekee. Edellisessä tapauksessa siirrymme runoilijan sieluun, iloitsemme tai suremme hänen kanssansa, ja jälkimmäisessä tunnemme esiintyvien henkilöiden tunteita, asettaen mielikuvituksessamme oman itsemme heidän sijaansa; sillä piileehän samojen mielentilojen, pyrkimysten ja intohimojen siemenet jokaisen ihmisen povessa. Mutta samoin on asian laita muissakin tapauksissa. Kun näemme hennon impyen sievästi liikkuvan taikka voimakkaan atleetin helppoudella käyttävän ruumiinsa jäntereitä, niin meillä on jonkunlainen sisällinen tunne siitä keveydestä tai jäntevyydestä, jota luulemme heidänkin tuntevan. Yksin tajuttomaankin luontoon tämä soveltuu. Katsellessamme nuorta taimea tai tuuhealatvaista puuta emme voi olla ajatuksissamme vaipumatta niiden omituiseen eloon ja oloon, kuvaillen mielessämme rauhallista luonnon-omaista varttumista, ja nähdessämme kauniin rehevän koivun kaskipuuksi kaadettuna, on surkuttelumme sukua sille säälille, jolla murehdimme ihmislapsen sortumista nuoruuden kukoistus-ajalla. Tässä on jonkunlaista olijoitsemista, personioimista, samanlaista kuin vanhimmassa kansanrunoudessa; nykyajan älyllisyyden täyttämässä ilman-alassakin ihminen tällä lailla ehdottomasti, häviämättömän alkuluontonsa johtamana, yhä palajaa tuohon ikivanhaan katsantotapaan, joka käsittää ihmisen ja luonnon yhdeksi kokonaisuudeksi. — Toisella tavalla ilmaantuu ihmisolojen sovittaminen luontoon esim. silloin, kun mielihyvällä katsellaan metsän pimentoja ja siihen liittyy tunne, kuinka hauska olisi levätä tuolla viileässä siimeksessä, taikka kun luontoa pidetään ihmis-elämän kuvana tai käytetään taustana inhimillisiä oloja kuvailtaessa.

Tuo myötätuntoisuus, esteetisten tunteiden varsinainen maaperä, selittää myöskin, miksi muutamat aineet meitä enemmän viehättävät, toiset vähemmän, vaikka niiden taiteellinen muodostelu olisikin yhtäläinen. Mutta sittenkin asia monesti riippuu niiden käsittelystä; sillä siinähän juuri ilmaantuu runoilijan nero, että hän kustakin aineesta, kuinka vähäpätöinen se muutoin lieneekin, löytää sen kohdan, joka on omansa suurimmassa määrässä herättämään yleis-inhimillistä myötätuntoisuutta. Että runoteoksen pitäisi antaa ihmisille aivan uusia käsityksiä, ennen tuntemattomia aatteita, ei ole oikeutettu vaatimus, eikä se olisi edes mahdollistakaan; mutta se voi ja sen tuleekin herättää parasta, mikä ihmismielessä hämäränä uinailee, jotta se, täyteen kirkkauteen selvinneenä, itsenäisesti kasvaisi ja vaurastuisi. Sillä ainoastaan sellaiset mietteet ja tunteiden kuvaukset, jotka ovat hänen oman katsantotapansa mukaisia, voivat ihmistä täysin määrin miellyttää ja painua hänen sydämmensä syvyyteen; runoelmasta vastaa heleä kaiku hänen pimeihin tunteisiinsa, mutta kaiku, joka on niitä sointuisampi ja joka niitä vahvistaa ja selvittää. Mutta oudot ajatukset, jotka eivät luonteeseemme tajounnu tai eivät vielä ole ehtineet sulautua meidän maailmankäsitykseemme, jättävät meidät kylmiksi; ne antavat meille vaan miettimisen ainetta, mutta eivät lämmitä tunnettamme. Siitäkin syystä niin moni nykyaikainen teos ei voi taiteen täydellä lumousvoimalla lukijaa innostaa. Kaunokirjallisuudessa on hyvä ottaa varteen tuo opetuksessa noudatettava sääntö, että esityksen pitää liittyä toisen "vallitseviin mielikuvasarjoihin".

Mutta olipa runollista fantasiaa herättävä ilmiö mikä tahansa, se etu sillä ainakin on, että se on elokas, todellisuuden virkeää vaikutusvoimaa täynnä. Koska taiteessa voi ilmaantua ainoastaan himmeä kajastus tästä eloisuudesta, joka tekee luontaiset ilmiöt niin viehättäviksi, niin sen sijaan täytyy vahvistaa esineiden aatteellista puolta ja siten korvata luonnon tuoretta elinvoimaa. Tämäkin siis viepi ihannoitsemisen (idealiseerauksen) tarpeellisuuteen, vaikka taide muutoin asettuisikin realistiselle pohjalle.

Kun silmällemme niitä aloja, joilta runous aineitansa keräilee, kohtaa meitä ensiksi ulkonainen luonto: ilma ja taivas valoineen, pilvineen, maan perusta muodostuksineen, sen pinta vaihtelevine ilmiöineen, kivikunta ja vesien moninaisuus, niinkuin meret, järvet ja joet, ja näiden kaikkien yhteisenä tuotteena monenlaiset maisemat, joille etenkin kasvikunta antaa erityisen luonteen. Seuraapa sitten runsasmuotoisena tämä kasvimaailma, ilahuttaen silmää lehtien vihannuudella ja kukkien heleällä loistolla. Liittyypä siihen vielä eläinten moniheimoiset parvet, tuoden eloa ja liikettä luonnon laveaan valtakuntaan.

Varsinainen luonnonkuvailu on vasta aikoja myöten kehittynyt, runouden itsekohtaisemman suunnan tuotteena. Vanhempina aikoina se vähemmän itsenäisenä yhdistyy muunlaatuiseen sisällykseen.[60] Kuitenkin jo itämaan kansojen vanhimmat runoteokset uhkuvat komeita luonnonkuvauksia, esim. indialaisten suuret eepokset, joissa ne liittyvät kertomuksen juoksuun, ja hebrealaisten pyhät kirjat, joissa ne tarkoittavat Jumalan suuruuden ylistämistä. Edellisten virkeästä luonnontunteesta olen jo puhunut, etenkin siitä, miten indialainen, samoin kuin suomalainenkin, katsoi luontoa ystävän silmin.[61] Indian rikas, hehkuva luonto saattoi ihmisen hartaalla innolla ja rakkaudella vaipumaan ja milt'ei katoamaan sen salaperäiseen elämään; hebrealaisten luonnonkäsitys sitä vastoin on ihan toista laatua. Luonto on heille Jumalan majesteetin ja iki-viisauden verho, jonka järjestys ja ylevä kauneus julistavat hänen kunniaansa. Tarkasti kuvataan Palestiinan ja sen naapurimaiden luontoa, ja ennen kaikkea asetetaan eteemme suuren suuria maailmankuvia, joissa ulkonainen luonto ja ihmisten toimet muodostavat mahtavan kokonaisuuden.[62]

Kun itämailta siirrymme Eurooppaan, kohtaamme ensin Kreikan kansan. Helleenin mieli oli ihan toisapäin suunnitettu kuin itämaalaisen. Ihmisyys oli hänen ihanteensa; puhtaaseen, kauniiseen ihmisyyteen hänen harrastuksensa tähtäsi; ihmisten kaltaisiksi hän jumalansakin muodosti. Eipä hänen luonnontunteensa siltä ollut vähemmän virkeä; mutta sekin sai inhimillisen muodon. Kreikkalainen loi hengen koko luonnonmaailmaan; luonnon-ilmiöitä ei ainoastaan semmoisinaan ajateltu omatajuisiksi olennoiksi, joita ihminen saattoi myötätuntoisuudella lähetä; vaan hänen kuvausvoimansa teki niistä suorastaan henkilöitä, sekä ulkomuodoltaan että sielun-elämänsä puolesta ihmisten kaltaisia, ja kehitteli yhä näiden persoonallisuutta. Kun kreikkalainen tahtoo kuvata luonnon suloa ja ihanuutta, niin hän puhelee metsäin ja vesien soreista nymfoista; ne ovat tuon salaperäisen, luonnon povessa liikkuvan, ihmiselle puolittain tutun, puolittain oudon elämän edustajia. Heidän piirihyppynsä lehtojen siimeksessä johdatti kreikkalaisen mieleen puistojen suojassa vallitsevaa, viehättävää hiljaisuutta; tuntureilla kuljeskelevat Oreadit toivat hänen eteensä vuoriston karkeamman-luontoista kauneutta, ja Naiadeja mainittaessa muistuivat hänen mieleensä jokien ja lähteiden raikkaat, hopean-kirkkahat vedet, niinkuin Nereidien lukuisa parvi saattoi häntä ajattelemaan meren aaltojen mahtavaa loiskinaa. Erittäin miellyttävät ja herttaiset paikat pidettiin nymfain varsinaisena asuntona, ja ne olivat heille pyhitetyt niinkuin tuo luola, josta Odysseiassa kerrotaan.[63] Forkyn, meren vanhuksen, oma on rauhaisa lahti Ithakan kaupungin kohdalla, turvallinen satama, jossa laivat ovat rajumyrskyiltä suojeltuna; lahden päässä ylenee pitkälehtinen öljypuu ja lähellä sitä on luola, mieluisan hämärä, "nymfoille pyhitetty, joita Naiadeiksi nimitetään". Siellä on kivestä sekoitusmaljoja ja kaksikorvaisia ruukkuja, joissa mehiläiset oloa pitävät. Luolassa on myös pitkän pitkät kiviset kangaspuut "ja siellä nymfat kutoa helskyttelevät meripurpuraisia vaatteita, ihmeellisiä nähdä. Ja sisällä yhä virtailee vettä; mutta kaksi on luolassa aukkoa, toinen pohjoiseen päin, josta ihmiset astuvat alas, toinen etelää kohden, jumalien oma, eivätkä ihmiset koskaan sen kautta kulje, vaan se on kuolemattomain käytävä". Luonnon jylhempää ja kolkompaa puolta osoittavat Pan ja Satyrit, nuo sarvikkaat, pukinjalkaiset metsäjumalat, joiden ulkomuotokin lähestyy eläin-maailmaa. Kun Aiskhylos Persialaisissa sanoo:[64]

niin on mainitun saaren ryhmyinen ulkonäkö näillä lauseilla selvästi kuvattu.[65] Samoin vaahtopäisten hyökylaineitten vähittäin tapahtuva tyyntyminen myrskyn jälkeen muodostuu Poseidoniksi, joka liehuva-harjaisilla hevosillaan ajelee yli meren pinnan, aaltoja asetellen.

Näin jokaisesta, ulkonaisen luonnon ilmauksesta kreikkalaisen mielessä tuli persoonallinen olento, joka elävänä ihmiskuvana esitteli sen omituisuutta. Läheisessä yhteydessä tämän kanssa on vielä toinenkin käsitystapa. Luonnon-esineiden, niinkuin kallioin, kasvien, eläinten, ajatellaan usein ihmisistä sellaisiksi muuttuneen. Ne tunteet ja mielialat, joita runoilija niissä on oivaltavinaan, kuuluvat niinmuodoin niiden alkuperäiseen olentoon. Satakielen laulussa kajahtelee Filomelan mielihaikea, ja jylhän vuoriston synnyttämä kaihoisa tunnelma, kun lumet sulaessaan puroina syöksyvät alas pitkin erämaan kallioseiniä, kuvautuu surun sortaman, kivettyneen Nioben kyyneltulvissa.

Mutta tavataanpa kreikkalaisessa runoudessa oikeita luonnonkuvauksiakin. Homeron lauluissa on monessa paikoin kertomukseen sovitettu viittauksia tapahtumapaikkojen luontoon. Näin saamme Iliaassa selvän kuvan Troian ympäristöstä, jopa kaikista yksityiskohdistakin, niinkuin Ilon muistopatsaasta, tuosta vanhasta pyökkipuusta j.n.e., samaten Odysseiassa Faiakien kaupungista, Ithakan saaresta y.m. Harvoin kuitenkin ilmaantuu laveampia maisemankuvauksia. Mutta onpa sellaisiakin, niinkuin esim. kuvaus Kalypson asunnosta[66] tai ylempänä mainittu kertomus Nymfain luolasta. Muistettava on myöskin, että ympärillä olevan luonnon henki ikäänkuin puhaltelee kaikkien kuvaelmain läpi; tahdon vaan kääntää huomion Iliaan kymmenennen rhapsodian alkuun, jossa Agamemnon, unen hylkäämänä, yön pimeässä ihmetellen näkee troialaisten yövalkeat, kuulee Troian edustalta huutojen huminaa ja sitten levotonna lähtee akhaialaisten ruhtinaita herättämään. Yön kuva tässä ikäänkuin väikkyy koko toiminnan ympäri. Useammin sentään vertaukset sisältävät komeita luonnonkuvauksia; ne laajentuvat ikäänkuin itsenäisiksi maalaelmiksi, joissa runotar mielihyvällä viivyskelee. Sankareita vertaillaan väliin jalopeuroihin, väliin metsäkarjuihin, joita esitellään milloin missäkin tilassa; uros kaatuu kuin vuoriston petäjä, jonka tapparan terä armottomasti laivapuiksi kukistaa. Pieniä laatukuvia, tuoreita, heloittavia, piirtelee meille Kreikan runotar kertoillessaan Akhilleun kilven taonnasta. Me näemme maalaiset kyntämässä ja eloa niittämässä, näemme jalopeurain laitumella ahdistavan karjaa, näemme viininkorjuujuhlan ja iloiset piiritanssit. Tämä vie meidät jo ulkopuolelle varsinaisen luonnon piiriä viattomaan, yksinkertaiseen ihmiselämään luonnon yhteydessä.

Myöhemmiltäkin ajoilta on semmoisia itsenäisiä luonnonkuvauksia, kuin ylempänä mainittiin. Tunnettu on Sofokleen ylväs ylistyslaulelma Attikasta ja Kolonosta, näin alkava:[67]

Saman näytelmän alussa Antigone kuvailee Kolonon seutua näillä sanoilla:

Vielä runsaammin on tällaisia kuvauksia Euripideellä. Mutta outoa on ylimalkain vanhemman ajan kreikkalaisille se hellä, romantinen tunteellisuus, jolla nykyisempi aika katselee luontoa, paeten sen turviin yhteis-elämän proosallisuudesta. Tällainen katsantotapa tulee kuitenkin yhä enemmin näkyviin, sitä mukaa kuin sisäkohtaisuus pääsee suurempaan valtaan. Myöhemmän ajan kaunopuhujat ottivat usein luonnon kuvailemisen harjoitelmainsa aineeksi; idyllirunoilijatkin tietysti ihan itsestään siihen johtuivat, ja varsinkin antiikisen kirjallisuuden loppuajoilta on monta teosta, joissa näyttäytyy virkeä luonnontunne. Esimerkkinä voisi olla Aelianon, luultavasti Dikaiarkhon mukaan tehty kertomus Tempen laaksosta[68] ja monta paikkaa Longon paimenromaanissa. Mitä on sanottu kreikkalaisista, sopii yleensä roomalaisiinkin; kauniita luonnonkuvauksia tavataan Lucretion luonnonfilosofisessa runoelmassa, Vergilion Georgicassa, Horation lauluissa[69] y.m.

Mutta vasta kristin-uskon tuottama maailmankatsomus vireytti täysin määrin uuden ajan kirjallisuudessa huomattavaa syvätunteista luonnonkauneuden harrastusta. Samalla kuin yksilön tunne-elämä koroitettiin henkisen olon keskustaksi, näki ihminen ulkonaisessakin luonnossa oman sielunsa kajastuksen, tajusi sen ilmiöitä oman sydämmensä kuvaksi tai oivalsi niissä Luojan hyvyyden ja voiman, jonka ihailemiseen antautui innokkaalla hartaudella. Sitä havaitaan jo kirkkoisissä; niin esim. Basilios "Suuri" eräässä kirjeessä Gregorios Nazianzenolle lämpimästi kuvailee sitä jylhää, tiheämetsäistä vuorta ryöpeän kosken partaalla, jonne hän oli vetäytynyt pois hiljaista eräkäs-elämää viettämään.[70]

Liian pitkäksi vetäisi, jos askel askelelta seuraisin luonnontunteen kehittymistä eri aikakausina. Sopisihan muutoin puhua siitä, miten Minnesängerit mielellään pakisevat kevään tulosta, vertaillen toisiinsa naisten ja kukkien suloisuutta, tai kuinka tavataan monta onnistunutta luonnonkuvausta Danten ja Tasson teoksissa sekä Camõesilla, valtameren taidokkaalla maalailijalla. Shakespeare, jonka näytelmissä tosi-draamallisella tavalla kaikki liittyy toimintaan, osaa henkilöin puheluun mestarillisesti luoda heitä ympäröivän luonnon omituista mielialaa. Todisteeksi on useinkin mainittu "Venetian kauppiaan" loppukohtaus, joka tuo silmiemme eteen Italian ihanan kuutamo-yön, tahi metsässä tapahtuva toiminta "Kesäyön unelmassa". Sopisipa lisätä monta muutakin kohtaa, esim. rajuilman Learissa ja erämaan jylhän luonnon kuvan Cymbelinessä. Huomattava on, kuinka nämä Shakespearen luonnonkuvat samalla esittävät ihmishengen tunteita ja toimintaa. Venetian kuutamo-yö hyvin kuvastelee näytelmän sopusointuisaa lopputunnelmaa, Learissa myrsky raivoaa yhtä paljon kuningasvanhuksen rinnassa kuin ulkona kankaalla ja Macbethissa huuhkajan-äänet ja suden surkea ulvonta ovat ihmisten ilkitöiden kamalia enteitä.

Melkein kaikissa tähän asti mainituissa kuvauksissa luonto esiintyy jonkun ihmis-elämästä otetun aiheen lisäyksenä tai pohjana. Mutta kahdeksannellatoista vuosisadalla harrastus kääntyy itse luonnon puoleen; sen ilmaukset semmoisinaan, kuten vuoden-aikojen vaiheet, maisemain kauneus y.m., valitaan runouden aineiksi. Tämän kanssa on lähimmässä yhteydessä tuo palajaminen luonnollisuuteen, josta ennen on ollut puhetta, maakansan yksinkertaisten tapojen ihaileminen ja kyllästys ajan ylenmääräiseen sivistykseen. Ihminen etsi luonnosta sitä täydellisyyttä, jota hän kaipasi yhteis-elämässä ja luuli saavuttavansa rauhan sen hiljaisessa, muuttumatonten lakien alaisessa elämässä. Vaikka siihen sekaantuikin paljon sumeata hentomielisyyttä, niin se kuitenkin opetti ihmisiä luonnon todellista kauneutta oivaltamaan ja sen povesta imemään tuoretta elinvoimaa. Tämän suunnan varsinaisina alkulähteinä sopii pitää Rousseaun teoksia ja Macphersonin toimittamia Ossianin lauluja, jotka melkein yht'aikaa valloittivat Euroopan lukijakunnan. Huomataanpa jo aikaisemminkin muutamia samansuuntaisia ilmauksia; mainittakoon vaan englantilainen Thomson ja saksalainen Haller. Deskriptiivistä esitystapaa suosittiin; tämä tosin helposti vie tyhjään rhetoorisuuteen ja ulkonaisten seikkojen pitkäveteiseen luettelemiseen, mutta siitäkin yleisestä säännöstä on kiitettäviä poikkeuksia. Sitä paremmin luonnonkuvailu menestyi, missä se yhtyi kertomuksen toimintaan tai lyyrillisten tunteiden ilmaisuun.

Edellisessä suhteessa ovat merkillisiä Bernardin de St. Pierren tunnettu kertoelma "Paul et Virginie" sekä Chateaubriand'in teokset. "Paul ja Virginiassa" on troopillisen luonnon kuvaileminen pääasia; sen ympäröiminä kasvavat nuoret päähenkilöt luonnollisessa viattomuudessa yksinäisessä saaressa keskellä Atlantin merta. Humboldt siitä lausuu Kosmos kirjassaan,[71] kerrottuaan, kuinka hän sitä luki tutkimusretkillään matkatoverinsa kanssa: "Kun etelän taivas hiljaa loisteli tai sateiden aikakautena salama, ukkosen pauhatessa, valaisi metsää Orinocon rannoilla, valtasi mielemme se ihmeellinen todenmukaisuus, jolla tuossa kirjasessa kuvataan kesämaiden mahtavaa luontoa kaikessa omituisuudessaan." — Toisessa pienemmässä kertomuksessa "Indialainen maja" (La chaumière indienne) on Bernardin de St. Pierre kuvaillut Indian hehkuvaa luontoa ja sitä onnea, jota ihmisten hylkäämä paria raukkakin voi löytää sen äidinsylissä. — Ihmeteltävällä havainnollisuudella Chateaubriand lukijoillensa esittelee milloin Amerikan synkeitä aarniometsiä, joihin pakenee kultuuriin väsynyt eurooppalainen, milloin Kreikan maisemia, entis-aikain sivistyksen kirkastamia, tai kristin-uskon muistojen pyhittämiä Palestiinan maita.

Uudemman ajan lyriikassa luonto ja tunteet usein sulauvat yhteen; runoilija aavistaa oman olentonsa salaista yhteyttä luonnon-elämän kanssa, eri mielialat luovat siihen valonsa tai varjonsa, ja luonnon vaiheissa hän näkee oman sielunsa värähdykset. Niin ulkomaan runoilijoista erittäin Goethe. Muistakaamme esim. "Harz-matkaa talvella", tuota pientä runoa, täynnä nuoruuden haaveksivaa intoa, jossa aatokset, luonnonkuviin kietoutuneina, vapaan rytmin kannattamina, kulkevat vaihtelevana sarjana silmiemme ohitse, taikka runoa "Henkien laulu vetten päällä", jossa taivaasta valuneet, rajusti pauhaavat tai tyyneesti vierivät ja sitten taas taivaaseen palajavat vedet ovat ihmishengen vertauskuvana. Toisinaan pienessä luonnonkuvassa, muutamissa harvoissa piirteissä, puhkeaa esiin runoilijan syvimmät tunteet, niinkuin tunnetussa laulelmassa: "Über allen Gipfeln ist Ruh". — Ballaadeissaan Goethe usein, käyttäen hyväksensä vanhaa kansan-uskoa, joka luonnonvoimissa näkee haltiain maailman, kuvailee niiden salaperäistä vaikutusta ihmismieleen; ne houkuttelevat luokseen ihmistä, joka vapautensa menetettyään tahdottomana, vaistomaisesti, heittäytyy niiden omaksi. Vedenneito viehättää vastustamattomalla tenhovoimalla kalastajan meren viileään syvyyteen, jossa kalan on armas aikaella, jonka aalloissa kylpevät aurinko ja kuu ja johon taivas kuvastuu, kosteudesta kirkastuneena. Pelokkaana poika kätkeytyy vasten isänsä povea, varoen joutuvansa peikkojen valtaan, kammoen hän katselee keijukaiskuningasta ja hänen tyttäriänsä, jotka häntä houkuttelevat hämärään valtakuntaansa, mutta isän silmissä eivät ole muuta kuin utua ja harmaita pajupensaita, ja tuskissaan lapsi parka vihdoin heittää henkensä. Tällaiset kuvaukset eivät ole yksistään ulkonaisen luonnon, vaan sisimmäisen tunne-elämän esitystä.

Saksan lyyrillisestä runoudesta voisi saada paljon muitakin kauniita esimerkkejä luonnon käyttämisestä tunteiden tulkitsijana. Ajatelkaamme vaan, miten Heine osaa koko luontoon vuodattaa elävän ihmissielun tunteita.

Samoin kuin Goethe, niin Byronkin syvästi tuntee ihmishengen yhteyttä luonnon kanssa. Hänen kertomarunoissaan, joiden jokaisen säkeen läpi tunkeuu mitä sainein lyyrillinen tunteellisuus, maisemakuvat aina ihmeellisesti tajountuvat vallitsevaan mielialaan, ilmestyipä silmiemme eteen Attikan kalliorannat ja niitä vastaan tyrskyävä meri synkän tarinan kehyksenä tai hymyilevä luonto Konstantinopolin salmen rannoilla tahi kaukainen saari Etelämerellä, rakkauden syrjäinen turvapaikka. "Childe Harold's Pilgrimage" nimisessä runoelmassa eri maiden kuvat omituisella tavalla yhtyvät menneiden aikojen muotoihin ja hetken herättämiin aatoksiin ja tunteihin. Ja niinkuin Byronin teoksissa, niin on tällä tunteenomaisella luonnonkuvailulla muutenkin tärkeä sija Englannin runoudessa.

Vähän toisemmalla tavalla luonto ilmaantuu Ranskan uudemmassa romaanikirjallisuudessa; se muodostaa tapausten ympäristön ja ihmeen selvillä väreillä sitä semmoisena esitetäänkin. Daudet'in kertoelmista sopisi mainita monta kaunista Pariisin kaupungin kuvausta, Loti'n "Islannin kalastajista" noita surunvoittoisia luonnonkuvia Bretagnen rannikolta ja Jäämeren aavoilta ulapoilta.

Mitä meidän maan runouteen tulee, niin virkeä osanotto luonnon elämään jo vanhastaan on ollut sen tähdellisimpiä tunnusmerkkejä. Sen todistavat jo Kalevalan ja Kantelettaren runot, jotka esittävät luonnon ja ihmisen välin mitä lähimmäksi, herttaisimmaksi. Ihminen sitä katselee ystävän silmin, uskoo sille sydämmensä tunteet ja toivoo saavansa luonnonkin puolelta kokea samanlaista ystävällistä myötätuntoisuutta. Emon ja sulhon murhe Ainon kuolemasta puhkeaa ilmi käkien kukunnassa, jotka itse ovat sukeuneet surevan äidin kyyneltulvasta. Koivu valkeavyöhyt itkee kolkkoa kohtaloansa; mutta Väinämöinen lupaa sille elon uuden armahamman, jolloin se on ilosta itkevä, riemusta remahutteleva, ja veistää siitä kanteleen, joka ilmoittelee ihmis-elämän vaihtelevia mielialoja. Näin ilmaantuu kaikkialla muinaislauluissamme vuorovaikutus ihmisen ja ulkonaisen luonnon välillä. Raikasta luonnontunnetta osoittavat niin-ikään Kalevalan maisemakuvaukset, jotka eivät kuitenkaan ole samaa laatua kuin Homeron, määrättyjä paikkoja esittäviä, mutta sen sijaan luovat eteemme mitä selvimmän ylimalkaisen kuvan pohjoismaiden luonnosta ja näköaloista. Helleenien luonnon-jumalistoa muistuttavat muinaisrunojemme monilukuiset haltiat: Suvettaret ja Terhenettäret, Vellamon neidot ja Aallottaret, niinkuin myös Tapio ja Mielikki ynnä heitä ympäröivä Tapiolan kansa, sekä Luonnottaret, kaiken elon ja olon hämärät alkuolennot.

Uudemmassakin kirjallisuudessa havaitaan tätä luonnontunnetta, joka niin syvälle on juurtunut suomalaiseen katsantotapaan. Rakkaus luontoon — etenkin Suomenmaan luontoon — kaikuu myötäänsä Runebergin unohtumattomista runoelmista; sen ihanuutta hän ylistelee ja tarkasti hän sitä kuvailee erityiskohtia myöden. Niin varsinkin Hirvenhiihtäjissä ja Hannassa sekä monessa lyyrillisessä runossa. Tahdon tässä vaan johdattaa lukijan mieleen, kuinka elävästi Suomen sisämaan luonto leviää silmiemme eteen Hannan kolmannessa runossa:

Ja edempänä kauniisti kuvataan "tuli-kumpua" ja laajaa näköalaa sen kukkulalta. — Runebergin runoudessa yleensä luonnon kirkas kuva luo säteitänsä ihmismieleen, joka siitä kirkastuu ja lämpiää ja innostuksella ihailee luonnon kauneutta, semmoisena kuin se itsestään on. Runebergin käsittelytavassa on melkein aina jotain eepillistä. Topeliuksella sitä vastoin luonto ja tunteet perin lyyrillisellä tavalla sulavat yhteen. Luonto on hänelle enimmiten henkisen olemuksen, sisällisen maailman, eduskuvana ja ilmaisijana. Sylvian lauluissa luonnon äänet lausuvat ilmi isänmaanrakkauden vienoimpia tunteita. Suomen kansan surut ja toiveet useinkin verhoutuvat hilpeäin luonnonkuvien taa. Kauniisti kuvailee kotimaan rakkauden ja luonnontajunnan yhteyttä tuo ihana satu "koivusta ja tähdestä", jotka ainoana kodin muistona johtivat lapset vieraalta maalta omain vanhempain sylihin.

Tiettyä on, että tämän luonnontunteen on täytynyt ilmestyä suomenkielisessäkin taiderunoudessa. Niin tapaamme esim. Kiven "Seitsemässä veljeksessä" mestarillisia, tosi-eepillisiä luonnonkuvauksia; lähtemättömänä pysynee jokaisen lukijan mielessä tuo juhlallinen näköala Impivaaran harjalta, — monta muuta samanlaista kohtaa mainitsematta. — Kuinka haikeansuloisesti talvisen luonnon kolkkous yhtyy valittavan immen kyyneliin Paavo Cajanderin runossa ("Saaren impi"):

Ja riehuva kevättunne, yht'aikaa elinvoimaa ja kaihoa täynnä, käy kaikuvana pohjasävelenä Erkon Ainon läpi; luonnon kevät, ihmis-elämän ja kansan kevät sointuvat yhteen mahtavaksi tunnevirraksi:

Ja kaikkialla tässä ihanassa runoelmassa luonnon elämä muodostuu ihmis-elämän kuvastimeksi, niinkuin esim. Ainon kauniissa mietelmissä, kun hän vertailee oloansa milloin allin tai pääskysen, milloin ulpukan kohtaloon.

Luonnon tuntehikas kuvaileminen on varsinkin kehittynyt nykyisessä "tunnelmakirjallisuudessa". Siinä ilmaantuva kuvailutapa lienee ensimmältään saanut alkunsa tuosta ylempänä mainitusta, uudemmassa ranskalaisessa kirjallisuudessa tavattavasta luonnonkuvailusta; muutamissa J. Ahon teoksissa se onkin ihan sama. Mutta myöhemmissä, niinkuin "Lastuissa", suomalainen luonnontajunta pääsee voitolle: ihmissielu, apeitten mielialojen valtaamana, antautuu luonnon salaperäisen vaikutuksen alaiseksi, etsii siitä lievennystä, lohdutusta, virkistystä, tai näkee sen ilmiöissä oman ja kansansa kohtalon; toisinaan taas, niinkuin "Papin rouvassa", luonnonkuvaus säestää ihmisten sielun-elämää; se ei esittele vertauskuvia vaihtelevista mielentiloista, vaan muodostaa kehyksen niiden ympärille, ja sen ilmiöitä katsellaan eri tunteiden valossa.

KAHDEKSAS LUKU. Yksityis-ihminen runoudessa.

Ihmis-elämän piiriin astuessamme aukenee meidän eteemme moninaisuutta uhkuva, sisältörikas maailma, käsittäen yksityishenkilöt ja kaikki niiden erilaisuudet, mutta samalla myöskin koko sen avaran alan, jonka ihmisten yhteistoiminta tai heidän ajatus- ja kuvausvoimansa on ilmoille saattanut. Jälkimmäisessäkin tapauksessa pysyy kuitenkin yksilö runollisen esityksen keskuksena; sillä runous, niinkuin taide yleensä, pyytää tehdä kaikki aistin havaittavaksi, kammoten abstraktisten käsitteiden väritöntä kylmyyttä. Tuodessaan esiin valtiollisia tai yhteiskunnallisia taisteluita tahi koko ihmiskuntaa koskevia, syvämielisiä kysymyksiä, se antaa näiden kaikkien värähtelevin sätehin kajastella muutamien erityishenkilöin kohtaloissa tai sielun-elämässä.

Aloittakaamme siis individistä. Monenlaisista säikeistä se pohja on kudottu, joka persoonallisuutta kannattaa. Alustana ovat syntyperä, temperamentti ja muut ominaisuudet, jotka johtavat alkunsa luonnon salaperäisestä työpajasta, kansalliset olot, jotka painavat leimansa sekä alkuperäiseen luontoon että sen kehkiämiseen, ja kaikki ne monituiset vaikutelmat, joiden alainen on ensimmäinen lapsuuden aika. Mutta paljoa tärkeämpi on varsinainen luonteen varttumus, jossa ihmisen vapaa tahto on myötävaikuttajana. Runoudessa tahdomme etupäässä tutustua ihmisiin, semmoisina kuin ovat; me tahdomme nähdä, miten olot ja heidän oma toimintansa heitä kehittävät tai millaisiksi he niiden vaikutuksesta ovat tulleet. Uudenaikuiset romaanin- ja näytelmänkirjoittajat tahtoivat meille useinkin antaa jonkunlaista ihmissuvun luonnonhistoriaa osoittamalla, miten kunkin ihmisen omituisuus siemenenä piilee edellisissä miespolvissa ja hänen oma peritty luontonsa yhdessä ulkonaisten olojen kanssa tekee hänet siksi, mikä hän on. Mutta täten epäilemättä pannaan liian yksipuolisesti arvoa individin hämärään luonnonpohjaan ja syrjäytetään sen henkinen, vapauteen pyrkivä puoli, eikä tällainen menettely muutoinkaan ole runouden luonnon mukaista. Se on yhtä vähän taiteellista, kuin jos joku, aikoessaan kuvailla kaunista maisemaa, rupeaisi selittelemään, minkä luonnonlakien mukaan valot ja varjot siinä jakaantuvat, ruoho kasvaa ja lintujen laulu pääsee korvamme tärykalvoa koskettelemaan.

Tämä ei suinkaan tarkoita, ett'ei luonnonpuolta saisi ollenkaan esittää. Luontoperäisten taipumusten taistelu olevia oloja vastaan ja intohimojen raivo ovat päinvastoin aina olleet runouden otollisimpia aineita. Mutta niiden syntyä ei tarvitse esittää, jos se on haettava ulkopuolelta yksilön omaa elämänpiiriä. Luonnon-omituisuus on olemassa, siinä kyllin. Joku pieni viittaus entisyyteen jo riittää. Othellon tulista, intohimoista lemmen- ja oikeudenkiihkoa selittää tarpeeksi hänen maurilainen syntyperänsä. Richard III on kyllä pitkän hurjuuden-aikakauden viimeinen hedelmä; että olot olivat kypsyneet tuottamaan sellaista siveellistä epäluomaa, sen näkee edellisistä "kuningas-draamoista"; mutta Richard itse, näyttämölle astuessaan, on jo aivan valmis, ja mitä luontaiseen perustaan tulee, antaa hänen epämuotoisuutensa täysin tyydyttävän selityksen. — Sen sijaan haluamme nähdä, kuinka kuvailtava henkilö käytäikse eri tiloissa, mitä hän tuntee ja ajattelee ja miten ulkonaiset tapahtumat häneen vaikuttavat. Hamletissa erotamme selvästi kaikki hänen mielenlaatunsa piirteet: hän on melankoolinen, mietiskelevä, epäröivä, vastahakoinen ratkaisevaan toimintaan, liian jalo koston kamalaan työhön; me näemme, kuinka sellainen henkilö menettelee, kun elämän vaatimukset joutuvat ristiriitaan hänen sisimmän luonteensa kanssa, ja kuinka hän sortuu tähän vastariitaan. Siten näytelmän aate meille selviää, kirkkaassa valossa esiintyy yksityisihmisen ja siveellisen maailmanjärjestyksen väli. Jos runoilija vielä ottaisi vaivakseen kuvata, miten Hamlet on tullut semmoiseksi, kuin hän on, niin se pikemmin olisi näytelmälle häiriöksi kuin hyödyksi, koska se ei olisi missään yhteydessä pääaatteen kanssa.

Näin on etenkin draaman laita; vähän toisin on romaanissa. Se voi etäämpääkin urkkia tapausten alkuperusteita; mutta senkin on paras pysyä psykologisessa piirissä, pyrkimättä antropologiselle alalle, niinkuin Björnson suositussa ja muutoin taidokkaasti kirjoitetussa kertomuksessaan "Liput liehumassa" (Det flager i byen og paa havnen), jossa päähenkilön luonteenkuvausta edeltäpäin valmistellaan pitkällä rosvojuttujen sarjalla.

Ihmiset semmoisina, kuin he ovat, elämän kynnykselle astuttuaan, ja kuin he sitten luonteeltaan muuttuvat ja varttuvat, ovat siis runouden etevimpiä kuvattavia. Ja siinäpä runoilijalle tarjoutuu tyhjentymätön, iäti vuotava lähde, jos hänen silmänsä vaan tarkistuu heidän omituisuuksiansa tajuamaan, hänen älynsä osaa arvostella kunkin asemaa ja merkitystä. Kenen mieli ei täyttyisi ihmettelystä, silmäillessään tätä ääretöntä moninaisuutta? Kuin puiden lehdet vuosittain vaihtelevat, — niin lauloi jo Homeros, — samoin ihmispolvetkin väistyvät toinen toisensa tieltä, ja jokainen ihmiskesä tuottaa lukemattomia lehtiä, eikä niissä ole kahtakaan ihan yhtäläistä! Mutta kaikissa kimaltelee, milloin himmentyneenä, milloin jalommalla loisteella, se jumalallinen kipinä, joka, ollen ihmishengen oikea olemus, ei voi ikänään sammua, vaikka vastukselliset olot usein estävät sitä korkeammalle kohoamasta tai pakoittavat milt'ei näkymättömiin riutumaan. Ne todellakin ovat sokeat, jotka ahdasmielisessä kiihkossaan tahtoisivat kaikki ihmiset yhden kaavan mukaan valetuiksi, tylyllä ylenkatseella hyljäten tai ivaten, mikä heidän mallistansa poikkeaa. Kuinka yksitoikkoiselta, perin ikävältä maailma tuntuisikaan, jos kaikki ihmiset olisivat yhtäläiset, vaikkapa vastaisivatkin korkeinta siveellistä ideaalia! Moninaisuus, ihmishenkien vapaa vaihtelevaisuus, on juuri täydellisyyden vaatima; sillä yhdessä erilaiset ihmisluonteet, vaikka kukin itsekseen puuttuvainen, muodostavat täydellisen kokonaisuuden. Näin joka erityinen ihmishenki on välttämätön osa maailmassa ilmestyvästä Jumalan hengestä, joka kuvasteleikse kussakin erityishengessä kuni aurinko kasteenpisarassa. Kaikilla on tarkoituksensa. Halvin työntekijä täyttää paikkansa yhtä hyvin kuin älykäs hallitsija tai voittoisa sankari, jotka kansojen kohtaloita määräilevät; yksinkertainen jokapäiväisissä toimissa askartelija niinkuin suurin nerokin, jonka ajatus mittailee taivasten avaruutta tai tunkeuu henkisen maailman syvimpiin syvyyksiin. Eri katsantotavat, eri uskonnot, kansojen ja aikojen omituisuudet, eri pyrinnöt ja elämänpiirit — tahtoisinpa melkein sanoa: erilaiset heikkoudet ja hairauksetkin — antavat ihmisyydelle runsaamman sisällyksen. Ansiot ja viat vastaavat toisiinsa; useimmiten ne ovatkin samojen ominaisuuksien eri puolia. — Kuin ihmisten, niin on olosuhteidenkin laita; vastakohdat täydentävät toisiansa. Ylevä sivistys ja alkuperäiset luonnonolot, henkiset harrastukset ja käytöllinen toiminta, sievistyneen ylhäisön hieno komeus ja maaseutujen koruttomat, yksinkertaiset tavat, suuren, valtiollisen elämän levottomat pyörähdykset ja hiljaisen perhe-elämän ahkera työnteko, koko maailmaa tarkoittavat, laveat yritykset ja yksityis-ihmistä koskevat sydämen asiat, — nämä kaikki lisäävät viehätystä silmiemme eteen asettuvalle ihmis-elämän kuvalle, antaen sille väriä ja vaihtelevaisuutta.

Kun tällä tavoin katselemme elämää, niin mielemme valtaa rakkaus ihmiskuntaan ja kuhunkin yksityis-ihmiseen. Tätä rakkautta runoilijan tulee vuodattaa kuvaukseensa. Sen osoite on myötätuntoisuus, jolla hän seuraa henkilöitänsä heidän elämänsä vaiheissa, tuntien heidän tunteitansa, heidän ilojansa iloiten, murehtien heidän murheitansa. Tällainen hellyys ei häiritse esityksen objektiivisuutta. Eepillisessä runoudessa, esim. Homerossa, se näyttäypi siinä tyynessä mielihyvässä, jolla kertoilija pakisee sankariensa seikkailuista, tuomatta esiin omia mietteitänsä, luottaen vaan tarinansa tenhovoimaan. Kuka on objektiivisempi kuin Shakespeare? Omimpiahan ajatuksiansa hänen henkilönsä aina lausuvat eikä runoilija itse heidän takaansa tule näkyviin. Mutta siinäpä juuri hänen hellyytensä ilmaantuukin, että he itse saavat ajaa asiaansa, että saamme, niin sanoakseni, siirtyä heidän omaan sukuunsa. Vielä helpommin runoilijan myötätuntoisuus voi päästä ilmoille itsekohtaisemmissa esityslaaduissa, vaikka vaara pyörii, että hänen subjektiiviset mielipiteensä joskus vievät voiton. Muistakaamme Dickensiä, suurta ihmisluonteiden kuvailijaa! Millä herttaisuudella hän tuo henkilönsä näkyviin! Ja kuitenkin hänkin toisinaan, pääsankariensa kannalta asioita arvostellen, kokoilee vihansa nuolet muutamia erityishenkilöitä vastaan, jotka jätetään mustaan varjoon, lukijan ylenkatseelle alttiiksi. Mutta yleensä Dickensissä, niinkuin muissakin luonteenkuvauksen mestareissa, osoittuu hellä rakkaus kuvattavia ihmisiä kohtaan. Tahdonpa meidän kirjallisuudesta vaan mainita Runebergiä ja Kiveä. Jollei taitamattomuus taikka satiirinen tarkoitus saata kirjailijoita toisin menettelemään, on heidän tylyytensä syynä tavallisesti puuttuva käsitys ihmisluonnon alkuperäisestä ideaalisuudesta.

Eri runoudenlajeissa luonteenkuvaus saa hiukan eri muodon. Epiikka yleensä tyytyy ulkokohtaiseen kuvailuun; ihmisten omituisuudet ilmaantuvat vaan heidän puheissaan ja teoissaan. Romaanissa ja draamassa sitä vastoin runoilija avaa henkilöinsä sydämmen ja suopi meidän silmätä sen pyhimpiin kammioihin. Mutta kummassakin tapauksessa hän voi esittää henkilöitänsä suurin piirtein, mahtavilla pensselin sivauksilla, niinkuin Aiskhylos ja Shakespeare, taikka useain pienten, hienoin erityispiirteiden avulla, niinkuin Dickens ja nykyaikaiset romaaninkirjoittajat. Että uusi "psykologinen suunta" sielunelämän analyseerauksessa toisinaan menee liiankin pitkälle, ei liene kiellettävissä. — Saattaapa tässä suhteessa vielä olla eriäväisyyttä siinäkin, että joku runoilija, perin draamallisesti, kuvailee henkilöin mieltä yhteydessä toiminnan kanssa, toinen, enemmän lyyrillisesti, esittelee tunteiden vaihtelua sielussa. Edellisessä suhteessa sopii Shakespeare malliksi, jälkimmäisessä on Goethe mestari. Psykologisessa kuvailussa on ennen kaikkea tärkeätä, että luontevalla, selvästi tajuttavalla tavalla selitetään tunteiden ja mielikuvain syntyä ja niiden yhteyttä toiminnan kanssa. Täydellisimmäksi varttuu luonteenkuvaus, kun henkilön koko katsantotapa siitä selviää, niin ett'ei hänen omituisuutensa ilmaannu ainoastaan muutamissa satunnaisissa yksityiskohdissa, vaan että älyämme hänen sielun-elämänsä varsinaisen pohjan ja perustuksen.

Turha olisi tämän esityksen ahtaissa rajoissa ottaa puheeksi kaikki ne olot, mielentilat ja ominaisuudet, jotka saattavat antaa aihetta runouden kuvauksiin. Kiintyköön huomiomme siis ainoastaan muutamiin yleisimpiin ihmis-elämän muotoihin. — Fyysillisten suhteiden määrääminä havaitsemme tällä alalla ensinnäkin elämän-iät.

Mielellään runotar luo silmänsä hymyilevään lapseen, joka keväisen urvun lailla meissä herättää tulevaisuuden sumussa piileviä toiveita; mutta useammin hän saattaa vanhusta hänen loppumatkallaan, tukien hänen horjuvia askeleitansa ja kuunnellen hänen huuliltaan pitkän elämän ilon- ja murheensekaisia muistelmia. Useimmasti hän kuitenkin seuraa nuorta miestä tai kainoa impeä heidän ensimmäisellä retkellään ulos avaraan maailmaan, lempeästi tarkastellen niitä tunteita, jotka heräyvät heidän povessaan, kun oudot olot kehittävät heidän itsetietoaan tai heidän täytyy taistella ihanteittensa puolesta tylyä olevaisuutta vastaan; taikka hän seisoo vakavana varttuneen miehen tai kypsyneen naisen rinnalla tosi-elämän vaikeissa vastariidoissa, heidän koettaessaan toteuttaa, mitä oikeaksi katsovat, tai voimallisesti pyrkiessään kaukaista päämäärää kohti. Lapsuuden-ajan runollisuutta ei yksikään kirjailija osaa niin herttaisesti tuoda ilmi kuin Z. Topelius, vieläpä tavalla semmoisella, joka ei ainoastaan viehätä nuorisoa, vaan vanhemmissakin lukijoissa uudistaa noiden kultaisten päivien muistoja. Eepillisessä ja draamallisessa runoudessa lapsen vilpitön mieli joskus voi olla hyvä vastakohta ympäristön rajuudelle, — muistakaamme esim. Iliaasta Hektorin poikaa, pientä Astyanaxia, taikka Macbethista Macduffin poikaa, joka kaatuu säälittävänä julmuuden uhrina. Mutta yleensä lapsuus epämääräisyytensä tähden tarjoo runoilijalle verrattain vähän ainetta. Paraiten voi romaaninkirjoittaja sitä hyväksensä käyttää, kun hän pienuudesta saakka seuraa päähenkilöänsä, osoittaen, miten hänen luonteensa alusta alkaen on kehittynyt. Sellaisia kuvauksia onkin monta varsin luontevaa ja miellyttävää.

Laajempaa alaa tarjoo vanhuuden ikä. Säilyttäähän vanhuksen henki pitkän kokemuksen hedelmät. Voimien riutuminen ja siitä seuraava erillään-olo nykyhetken pyörinästä antavat hänelle jonkunlaisen tyynen rauhallisuuden. Sellaisena esiintyy ukko Laertes, Odysseun isä, joka ulkopuolella kaupunkia hiljaisuudessa hoitelee puutarhaansa. Ihanaa sovintoa täynnä on Sofokleen kuvaus Oidipus vanhuksesta, joka vihdoin elämän ärjyn tyynnyttyä, löytää kauan ikävöidyn rauhan Eumenidien pyhässä lehdossa. Toista laatua on Lear kuningas. Hänessä vanhuuden heikkous on traagillista sen soaistuksen tähden, jonka alaisena hän koko ikänsä on ollut, mitä tyttärien rakkauteen tulee; sillä, niinkuin narri ankaran leikillisesti muistuttaa, Learin "ei olisi pitänyt vanhentua, ennenkuin oli viisastunut". Yhtäläisen sokeuden uhriksi joutuu Glosterkin, jonka sisäinen tila kuvautuu hänen kamalassa ulkonaisessa kohtalossaan. — Semmoiset sankarit taas kuin vaka, vanha Väinämöinen ja pylolainen Nestor, jotka iäkkäinäkin pysyvät toiminnan keskuksena, edustavat vanhuuden kypsynyttä älyä, mutta samalla miehuuden tarmoa. Syystäpä runoilija antaa Väinön lausua itsestään:[73]

Että runous hakee enimmät henkilönsä nuorten ja keski-ikäisten joukosta, tuskin vaatinee mitään esimerkkejä. Kumpaisetkin voivat sille antaa enimmän ainetta, nuori — elämään pyrkiväinen — etenkin kehittymisensä, keski-ikäinen toimintansa vuoksi. Sentähden romaani, joka pääasiallisesti esittelee luonteen varttumista, tavallisesti ottaa päähenkilökseen nuorukaisen tai neitsyen ja draama, jonka pää-aineena on toiminta seurauksineen, useimmiten kypsyneemmän miehen tai naisen.

Ennenkuin jätän ihmisen iät, suotakoon minun johdattaa lukijan mieleen, kuinka Schiller "Laulussa kellosta" on yhdistänyt ihmisen elämänvaiheet kauniiksi kuvasarjaksi.

Toinen fyysillisiin ominaisuuksiin perustuva erilaisuus ihmisten kesken on se, jonka sukupuolet tuottavat. Sentähden yleinen ihmisyyden ihanne jakaantuu kahtia, mies- ja naisihanteeseen. Mitä edelliseen tulee, on se niin likeisessä yhteydessä aikojen vaihtelevain katsantotapojen kanssa, mies kun aina on toiminut valtion ja yhteiskunnan alalla, — että se jo lienee selvinnyt edellä olleesta silmäyksestä ideaalien historiaan. Naisten itsenäisyys ja merkitys yhteiskunnassa on sitä vastoin vaan askel askelelta saavuttanut tunnustusta, sen mukaan kuin on tultu havaitsemaan, että molemmat sukupuolet henkisellä alalla ovat yhdenvertaiset ja että naisen luontaiset hyvät ominaisuudet monella tavalla saattavat rikastuttaa korkeampiakin elämän piirejä. Ehkä lukija siis mielellään luo huomionsa siihen, miten naisen tilaa ja tehtävää on käsitelty eri kansojen runoudessa.

On kyllä semmoisia nais-olemuksen puolia, joita aina on suosittu ja jotka varmaan tulevaisuudessakin pysyvät mieluisina runouden aiheina. Naisen hentous ja ulkonainen viehättäväisyys, hänen uskollisuutensa ja rakkautensa äitinä, lemmittynä ja puolisona ovat aineita, joita tavataan kaikkien kansojen runoudessa ja jotka aina tenhoavat kuvausvoimaa. Mutta suuresti erehtyy, jos siitä syystä luulee nais-ihanteiden aikojen läpi pysyneen yhtäläisinä. Vaikka ulkonaisesti kenties yhdenkaltaisemmat, ne toden perästä ovat vielä enemmän toisistaan eriäväiset kuin mies-ideaalit. Ja onhan se ihan luonnollista, kun ajattelee naisen muuttunutta asemaa ja sivistyskantaa. Itämaan sortovaltiaan haaremista hänen oli kulkeminen kreikkalaisen naishuoneiston läpi keskiajan linnakamareihin trubaduurien ylistettäväksi ja siitä nykyaikaisen yhteiskunnan monenlaatuiseen toimintaan, yhä suurempaan itsenäisyyteen.

Huomattava on kuitenkin, että alkuperäisissä luonnonoloissa naisen arvo ja asema melkein kaikkialla pysyy jotenkin yhtäläisenä, semmoisena, miksi hänen tärkeä tehtävänsä perhe-elämän keskuksessa sen ihan itsestään muodostaa. Kultuuri vasta saattaa eri aikojen ja kansojen katsantotapaa tässä suhteessa jyrkemmin esiintymään. Ilmaantuuhan jo Homeron runoissa naisen arvo ja puolisoin keskinäinen rakkaus tavalla semmoisella, joka meidänkin tunteitamme tyydyttää, — paljoa pontevammin kuin myöhemmässä kreikkalaisessa kirjallisuudessa. Lempeä, rakastavainen Andromakhe ja uskollinen Penelopeia ovat mitä kauniimpia kotielämän onnea suojelevain naisten esikuvia. Ihanan perhe-idyllin kannattajana muistettakoon myös Nausikaa, jolle Odysseus toivottaa avio-onnea lausuen, ett'ei suurempaa autuutta ole maan päällä kuin aviopuolisoin keskinäinen sopu ja lempi:

Näitä helleeniläisen muinais-ajan alkuperäisiä oloja silmäillessä älkäämme unohtako mielikuvituksen luomaa tarumaailmaa. Jokainen kansa kuvailee jumaliaan ja heidän elämäänsä omien olojensa mukaan, asettaen tuohon yliluonnolliseen maailmaan parasta, mitä se voipi ajatella. Tapiolassa eletään niinkuin vankassa suomalaisessa talossa ainakin; Metsolan metinen muori hoitelee karjaansa kunnon emännän lailla; Kuuttaret ja Päivättäret uuraasti kutoa helskyttelevät, niinkuin Kalevalan kansan herttaiset tyttäret, vaikka tosin kulta- ja hopeakankaita. Samoin helleenien jumalaismaailma on selvä kuva kreikkalaisten vanhimmasta elämästä ja katsantotavasta. Siinäkin on naissuvun edustajilla huomattava asema. Niinkuin kreikkalaisia jumalia yleensä, niin heitäkin kuvaillaan kaikin puolin ihmisiksi, joilla itsekullakin on omituisuutensa, jopa heikkoutensakin. Zeun puoliso, "isosilmäinen, arvokas" Hera, on ylpeä ja luulevainen vaimo, joka useinkin pikku juonillaan johtaa maailman mahtavaa hallitsijaa. Afrodite on hempeä kaunotar, joka, Diomedeen keihään haavoittamana, itkien pakenee äitinsä turviin, valittaen tuon kreikkalaisen uroon röyhkeyttä. Puhtaassa Artemiissa, miehen lempeä kammoavassa metsästäjäimmessä, jo luulisi piilevän nykyajan "emansipatsioonin" oireita; joutsineen, nuolineen hän harhailee vuoriharjanteiden ja notkojen poikki; mutta nukkuvan Endymionin viaton kauneus hänen mieltänsä kuitenkin hellyttää, ja alas laskeutuen pilventakaisilta aloiltaan, hän painaa suutelon nukkujan huulille. Jos monessa kuvauksessa tuodaankin esiin, mitä pidetään naissuvun heikkoina puolina, niin sen vastakohtana on muistettava, että kansan kuvausvoima, tahtoessaan henkilöinä esittää ylevimpiä aatteita, tavallisesti asettaa nais-olentoja niiden kannattajiksi. Niin Pallas Athene on kaiken jalon henkisen toimen haltiatar; Muusat ovat taiteiden ja tieteiden hellät hoitajat; Kharitit eli Sulottaret edustavat kauneuden ihanaa viehätystä; Demeter, maanviljelyksen perustaja, totuttaa ihmiskuntaa lempeämpiin tapoihin ja kylvää yhteiskunnan ja sivistyksen ensimmäiset siemenet.

Alkuperäisissä luonnon-oloissa tehtävät niin ihan itsestään jakaantuvat sukupuolien kesken, ett'ei voi olla puhetta naisen vaikutuspiirin suuremmasta tai vähemmästä laajuudesta. Mies on perheen suojelija, väkivallan torjuja, siis pääasiallisesti soturi, sen ohessa ehkä metsästäjä tai kalastaja; vaimo hoitaa kotilieden pyhää tulta, — vieläpä vanhimpina aikoina näiden sanojen varsinaisessa merkityksessä, — äitinä ja puolisona pitäen huolta perheen moninaisista tarpeista. Luonnonkansoissa nainen usein toimittaa kaikki talon raskaimmatkin työt. Tämä on alkuansa kovaa orjuutta; mutta mitä enemmän kansan mieli kääntyy rauhallisiin toimiin, sitä enemmän arvoa annetaan kodin hyvälle haltiattarelle. Kun runous alkaa taimelle nousta, niin naisen hiljainen työskentely, hänen äidinrakkautensa ja uskollisuutensa tarjoutuvat sille mieliaineeksi. Se onkin ensimmäinen, runoudessa havaittava askel naisen kunnioitukseen, että hänen suuri, kaikkina aikoina pysyvä merkityksensä kodin rakkaudentoimissa saapi runollisen kirkastuksen. Tässä omimmassa piirissään nainen ensin käsitetään itsenäiseksi henkilöksi; ennen sitä hän ei saa mitään erityiskuvausta osakseen. Mainittava on kuitenkin että itämaillakin, joissa naisen vapaus aina on ollut supistettu mitä ahtaimpiin rajoihin, ne kansat, joilla on luontainen viettymys perheellisiin tunteisiin ja vienoon idyllisyyteen, ovat miellyttävästi kuvailleet naisen alttiiksiantauvaa rakkautta ja luopumatonta uskollisuutta; kauniita senlaatuisia kuvauksia on etenkin indialaisilla ja hebrealaisilla.

Mieltymyksellä ja hellyydellä siis muinais-aikojen runotar katselee naisen oloa. Mutta yhteiskunnan kehittyessä useinkin muuttuu asianlaita. Sen näemme kreikkalaisissa. Vapaan kansalaisen julkinen toiminta koko kansan silmien edessä oli historiallisena aikakautena kreikkalaisen mielestä monta vertaa tähdellisempi kuin yksityisen hiljainen työ kodin piirissä tai jollakin muulla, vähemmän huomatulla toimialalla. Sentähden naisen merkitys helleenien hengenviljelyksessä jäi verraten vähäiseksi. Mutta väärin arvostelisimme kreikkalaista naisihannetta, ellemme sen ohessa ottaisi lukuun niitä jalon-ihania kuvia, joita tapaamme esim. Sofokleen tragedioissa ja jotka nostavat naisen paljoa korkeammalle, kuin mihin hänen yhteiskunnallinen asemansa näyttää antavan aihetta. Antigone on "jumalien vankkojen, kirjoittamattomien lakien" pelkäämätön puolustaja tyrannin mielivaltaisia säännöksiä vastaan, ja Elektra, Agamemnonin tytär, johtaa järkähtämättömällä ankaruudella kostontyötä äitiänsä kohtaan. Molemmat osoittavat miehuullista lujuutta, jälkimmäinen enemmänkin, kuin mitä nykyaikainen tunne voi oikeaksi myöntää; mutta Antigonessa samalla ilmaantuu naisellista lempeyttä. Sulasta sisarenrakkaudesta hän vastoin valtiaan käskyä vihkii kaatuneen veljensä ruumiin Tuonelan omaksi, ja itse hän sanoo:

Ja yhtä jalona, uhrauvaisena hän uskollisesti johtaa sokeata isäänsä, kunnes tämä Eumenidien pyhässä lehdossa saavuttaa ikuisen rauhan. Euripidestä, joka Sofokleen jälkeen hallitsi Athenan näyttämöä ja tavallansa on kreikkalaisen draaman realisti, pidettiin leppymättömänä naisten vihaajana; näytelmissään hän tarkoin piirtein esittelee heidänkin sielun-elämäänsä, vaan pysyy pääasiallisesti luontaisten tunteiden ja intohimojen kuvailemisessa, korkeampiin kohoamatta. Mutta Sofokleen äskenmainitut jalot henkilöt silmiemme edessä ja muistaen niitä helleeniläisiä naisia, jotka — niinkuin Sapfo, Korinna, Diotima, — saavuttivat maineen runouden tai filosofian alalla, ymmärrämme mahdolliseksi, että Platon, naiskysymyksen ensimmäinen virittäjä, ideaali-valtiossaan vaati naiselle samaa kasvatusta ja toimialaa kuin miehelle, vaikka ylen haaveksivalla tavalla, panemalla perhe-elämän alttiiksi.

Roomalaisten kesken oli perheen-emännän tila arvokkaampi kuin Kreikassa; mutta heidän runoutensa, ollen kreikkalaisen mukaelmana, ei aseta mitään uutta nais-ihannetta silmiemme eteen. Muistakaamme kuitenkin, kuinka yleviä naiskuvia Rooman historia meille esittelee: Coriolanon äiti, Cornelia, Julia Mamaea y.m. Sanalla sanoen, roomalainen nais-ideaali on toinen kuin kreikkalainen: ei hehkuvatunteinen Sapfo, ei viisas Diotima eikä sulopuheinen Aspasia, vaan perhettänsä hallitseva, talon arvoa kannattava, uskollinen puoliso ja äiti. Kun roomalainen kirjallisuus rupesi itsenäisesti kehkiämään ja uusia kirjallisia kysymyksiä keskusteltiin ylimysten saleissa, niin naisetkin tehokkaasti ottivat osaa näihin isänmaallisiin pyrintöihin. Mutta Rooman kirjallisuuden loistoaikana, kun pintapuolinen nautinnonhimo oli voitolle päässyt, ylistettiin naista vaan lemmenlauluissa ja lemmentarinoissa ja Horation Lydiat ja Glycerat edustavat häntä runoudessa.

Lemmenlauluihin viitattuani sopii tässä erittäin puhua lyyrillisestä runoudesta. Tietty on, että rakkauden ilot ja tuskat ovat sen otollisimpia aineita ja että lemmityn kuva siinä vaihtelee monella tavalla eri tiloja myöten. Mutta koska rakkaus on ihmisluonnon alkuperäisimpiä tunteita, niin muutamat piirteet kaikkina aikoina pysyvät muuttumattomina; rakastetun naisen kauneus ja sulous, hänen lempeytensä ja miellyttävä olentonsa vireyttävät aina runoilijan intoa, saattaen häntä ylistämään sydämmensä valittua. Ajan luonne antaa kuitenkin runoille erityisen värityksen. Vanhempina aikoina lempi ilmaantuu aistillisempana, sitten rakkauden henkinen puoli pääsee yhä suurempaan valtaan. Lisääpä kukin aikakausi vielä koko joukon omituisia piirteitä, milloin realistista, milloin ideaalista laatua. Yliaistillisella ihailulla ja haaveksimisella Petrarca laulaa Laurastansa; uudemman ajan alkupuolella, teeskenneltyjen paimen-idyllien kukoistaessa, kuultaa kaikkialla läpi suloisen Arkadian mielikuva, jossa ihmisellä ei ole muuta huolta kuin lemmen tuottama kaiho, ja kun korkeammat aatteet, syvemmät henkiset virtaukset hallitsevat aikakautta, silloin niidenkin vaikutukset huomataan lyyrillisen runouden naisihanteissa.

Mutta palatkaamme aikakausien tarkastamiseen. Antiikisen maailman raunioille rakentui uusi maailma, uuden katsantotavan nojalle. Kristin-usko julisti kaikki ihmiset tasa-arvoisiksi Jumalan edessä, ja tämä koski tietysti yhtä hyvin eri sukupuolia kuin muitakin suhteita. Tosin tasa-arvon aate ei heti ottanut orastaaksensa. Päinvastoin näyttää jonkunlainen taantuminenkin tapahtuneen. Kirkko-isät puhuvat usein kovinkin halveksivaisesti naisesta. Mutta naisen tunteellisessa sydämmessä tapasi uusi oppi hedelmällisen maan-alan, johon se pian juurtui, ja martyyrein joukossa oli yhtä paljon naisia kuin miehiäkin. Kristin-uskon ensi ajoilta ovat legendain pyhät immet, nöyrän jumalisuuden ja hurskauden esikuvat. Keskiajan uskonto pystytti itselleen Neitsyt Maariassa erityisen nais-ihanteenkin, joka sittemmin maalaustaiteessa, kuudennentoista vuosisadan madonnan-kuvissa, sai ihanimman kirkastuksensa. Ritarisuuden aikakautena sydämmen valtiattarelle osoitettava säädyllinen kohteliaisuus, Neitsyt Maariaa palveltaessa, sulautui yhteen uskonnollisen innostuksen kanssa, niinkuin toiselta puolen Jumalan emolle tuleva kunnioitus loi pyhän loisteen lauluin ja miekoin ylisteltäviin rouviin ja neitosiin. Tämä se antaakin romantiselle nais-ihanteelle omituisen värin, joka kirjallisuudessa näytäikse vielä hyvinkin laajalti ulkopuolella keskiajan runoutta. Nainen on yli-inhimillinen olento, muita tämän matoisen maailman lapsia paljoa ylevämpi ja puhtaampi, ja on sentähden pidettävä erillään kaikesta halvempain olojen tahrauksesta. Hän siis ei ollut kohonnut miehen vertaiseksi, vaan paljoa korkeammalle, jopa niinkin korkealle, että kadotti vakavan jalansijan maan päällä. Sillä hänen yhteiskunnallinen tilansa ei suinkaan vastannut hänen asemaansa mielikuvituksen piirissä. Keskiajan nais-ideaaleja ei ole ainoastaan ruhtinaallinen Ginevra, joka komeana hallitsijattarena loistaa Arthurin hovissa, vaan myöskin nöyrä Griseldis, joka tuhansissa koettelemuksissa todistaa kuuliaisuuttaan miestänsä kohtaan.

Mutta nainen vähittäin valloittaa luonnollisen asemansa maan päällä. Yhä enemmän tunnustetaan hänen arvoansa ja yhdenvertaisuuttansa miehen rinnalla. Huomattava on kuitenkin erotus Euroopan eteläisten ja pohjoisten kansojen välillä. Etelässä pysyivät naiset vanhan perityn tavan mukaan paljoa kauemmin erillään yhteis-elämästä kuin pohjoisessa. Ei siitä liene pitkää aikaa, kun ylhäisempäin säätyjen nuoret tytöt Espanjassa ja Italiassa, seura-elämään osaaottamatta, viettivät aikaansa vaan omissa huoneissaan, vieraitten silmiltä pois suljettuina. Tämä naisen tila usein kyllä antaa aihetta espanjalaisissa draamoissa, esim. Calderonin huvinäytelmissä, esitettyihin kohtiin ja vaikuttimiin. Siitä se luulevaisuus, jolla veljet, holhojat ja puolisot vartioitsevat suojeltaviansa; siitä myöskin se salaisuuden verho, joka tavallisesti peittää rakkaussuhteita. Naisen itsenäisyyttä ei pidetä missään arvossa; se sovinnainen kunnian-käsite, joka on valtavimpia voimia espanjalaisessa draamassa, tekee hänen maineensa suojelijan omaksi, olkoonpa tämä isä, veli tai aviomies, ja vaatii naista viattomanakin sortumaan, jos se maailman silmissä on tahraantunut. Niin tapahtuu esim. Calderonin näytelmässä "Kunniansa parantaja". Usein nuori neito, suuttuneena siihen vankeuteen, jossa häntä pidetään, rakastajansa avulla pettää vartiansa valppautta. Ja lukemattomista novelleista ja näytelmistä tunnetaan tuo vanha juttu, että vilkastunteinen nuorukainen vilahdukselta näkee kauniin immen seisovan korkealla balkongilla tai rukoilevan hiljaisessa, puolihämärässä kirkossa, ja etelämaan lasten tavallisella kiihkeydellä syntyy tulinen rakkaus hänen povessaan; salaisella kirjeellä tai suloisella yösoitannolla hän saattaa tunteensa neitosen tietoon, ja pian immessä leimahtaa ilmi yhtäläinen lemmen liekki; monet vastukset heitä kohtaavat, mutta vihdoin rakkaus voittaa tai kuolema heidät yhdistää. Tietty on, että nais-ideaali tähän mukaantuu: ensi silmäykseltä hurmaava aistillinen kauneus ja tulinen, koko sielun valtaava, enemmän omaan mielikuvitukseen kuin rakastetun tuntemiseen perustuva rakkauden into, jonka lisäksi tulee erinomaisen siveyden maine ja muutamia muita, vähemmän olennaisia ominaisuuksia. Kansalliset omituisuudet tulevat tässä kuitenkin näkyviin: espanjalaisissa suurempi oman arvon tunto sekä juurtuneen tavan ja kunnian-käsitteen jumaloiminen, italialaisissa hehkuvampi tunteellisuus ja vapaampi antautuminen mielenliikutusten valtaan.

Ranskalaisessakin runoudessa nähdään vielä paljon tämän käsityskannan jälkiä. Mutta ensimmäinen, joka siellä komedian aseilla puolustaa naisen itsenäisyyttä, on Molière. Kahdessa näytelmässä, "L'école des maris" ja "L'école des femmes", hän osoittaa, miten miehen epäluulo ja ankaruus holhottavaa tyttöä kohtaan kasvattaa häntä teeskenteleväksi ja juonikkaaksi, teroittaen naisen luontaista sukkeluutta, jota mies ei kykene vastustamaan, kun sitä vastoin suurempi vapaus naisessakin kehittää kaikki ihmisluonnon jalommat puolet. Samalla kuin nämä Molière'n näytelmät jo ilmoittavat melkoista edistymistä, niiden pääaate kuitenkin selvästi näyttää, mitä epäkohtia vastaan silloin oli taisteleminen.

Että romanilaisten kansojen kirjallisuudessa vielä uuden ajan alkupuolellakin naisluonteen paraat ominaisuudet niin vähän pääsevät ilmaantumaan, siihen saattavat olla syynä antiikiselta maailmalta perityt tavat, jotka pitivät naista holhonalaisena yksin perhe-elämänkin piirissä, ja mitä Espanjaan erittäin tulee, myöskin arabialaisen kultuurin vaikutus. Mutta oudostuttaapa sentään, että, kumminkin runouden alalla näyttää tapahtuneen jonkunlainen taantuminen, kun ei runotar enää esittele Antigonen tapaisia kuvia. Tämä on sitä oudompi, kun tiedetään uudennuksen aikakaudella Italiassa olleen monta hienosti sivistynyttä naista, jotka edustivat aikansa korkeinta hengenviljelystä.

Toisin on Pohjois-Euroopan kansoissa. Niiden muinaisrunoissakin, sekä germanien että suomalaisten, on naisella sangen etevä sija. Saksalaisten molemmissa kansallis-eepoksissa, Nibelungenliedissä ja Gudrunissa, on nainen päähenkilönä. Kriemhildin syvä, hiljainen rakkaus puolisoonsa, loistavaan Sigfried sankariin, muuttuu hänen petollisen murhansa jälkeen hurjaksi kostonhimoksi, joka hävittää koko burgundilaisheimon, ja lempeä Gudrun kestää kaikki vaivat ja koettelemukset vihollisten kolkolla rannikolla, kunnes hänelle koittaa vapauden päivä. Näiden naisten luonteet ovat erilaiset; mutta yhteinen piirre niissä on järkähtämätön lujuus ja luopumaton uskollisuus. Gudrun on hellätunteinen, kärsivällinen, alttiiksi antauvainen; armoa rukoillen koettaa hän pelastaa kiusaajansa Gerlinden, jonka raivokas Wate kuitenkin surmaa. Kriemhildissä sitä vastoin näemme muinaisgermanien rajun luonnon ja voimalliset intohimot, joita vielä suuremmassa määrässä kohtaamme Kriemhildin alkukuvassa, Eddan Gudrunissa. Samaa laatua on Nibelungenliedin Brunhild, joka kaksintaistelussa koettelee kosijainsa miehuullisuutta, — jälkikajastus muinais-uskonnon sota-immistä, Valkyrioista. Näin karkealuontoisena esiintyy muinaisgermanien nais-ihanne.

Ihan toisenlainen on naisen luonne omassa kansalliseepoksessamme. Lempeämpänä, tunnokkaampana hän siinä ilmaantuu kuin Eddassa ja Nibelungenliedissä. Minun ei tarvitse laveammalta puhua niistä miellyttävistä naiskuvista, joita Suomen runotar asettaa silmiemme eteen; asuvathan ne selväpiirteisinä meidän jokaisen mielessä: ihana, vaikka vähän keikaileva Pohjan neiti, "maan kuulu, veen valio", joka — päinvastoin kuin kreikkalainen Helena — rauhan siteillä yhdistää vihollismieliset heimot; kainotunteinen Aino, jonka puhdas, neitsyellinen sydän kammoo lemmen pakkoa ja jonka onnetonta kohtaloa niin hienosti kuvataan; vihdoin nuo mainion kauniit äidinrakkauden kuvat, joilla ei ole vertaa muiden kansojen runoudessa. Lisättäköön vielä — ei viehättäväisyyden, vaan arvon tähden — Louhi, Pohjolan ankara valtias, joka sekin puolestansa todistaa muinais-ajan kunnioitusta naista kohtaan.

Naisen suuri merkitys sekä suomalaisten että germanien kesken saattaa perustua näiden kansojen alkuperäiseen katsantotapaan; mutta epäilemättä siihen myöskin on vaikuttanut vanhimpain olojen omituinen laatu, josta ylempänä oli puhe, ja ennen kaikkea perhe-elämän tärkeys pohjoismailla. Täällähän luonnon ankaruus pakoittaa kaikki keskittymään kotilieden ympärille, ja se tietysti on kohottanut perhe-elämän haltiattaren arvoa.

Kun käännymme pohjoisten kansain uudempaan runouteen, kohtaamme ensiksi englantilaiset, etupäässä Shakespearen edustamina.

Ainiaan ihmeteltävä on Shakespearessä se nerokas taito, jolla hän avaa ihmisten sydämmet, antaen meidän katsahtaa heidän tunteittensa ja ajatustensa salaisimpiin lymypaikkoihin. Hänen henkilönsä ovat joka sävyltään uusia aatteita uhkuvan kuudennentoista vuosisadan kasvattamia. Intohimoisia, rajutunteisia, toimintakykyisiä he ovat; mikä heidän mielessänsä hehkuu, se saattaa heitä ulkonaiseenkin toimintaan, ja lannistumattomalla voimalla he toteuttavat aikeensa. Shakespearen naisissakin havaitaan näitä ominaisuuksia. Espanjalaisissa näytelmissä kuvataan ainoastaan vähäinen osa vaimonpuolisten henkilöin sielun-elämästä; Shakespearellä sitä vastoin saamme heissä samoin kuin miehissäkin tutustua kaikkiin ihmisluonnon eri puoliin.

Tietysti Shakespeare, — hän kun koskettelee mielenlaatujen koko sävelikköä, — joskus käsittelee hentoja, viattomuudessaan turvattomia olentoja, jotka murtuvat elämän myrskyissä, niinkuin Cordelia, Desdemona, Ofelia, taikka lapsellisen puhtaita, joiden elämän aamuhetkeä ei mikään ukkosen pilvi vielä ole pimentänyt; ajatelkaamme vaan verrattoman hienosti kuvattua Mirandaa. Mutta paljoa tavallisempia ovat nuo tarmokkaat luonteet, jotka rohkealla itsenäisyydellä ottavat onnensa ohjat omiin käsiinsä, ja monta tällaista kuvaa meille tarjoo runoilijan uhkea luomisvoima. Näemme intohimonsa valtaan antautuneita, tulisten tunteitten hallitsemia naisia; semmoinen on nuori Julia, Romeon morsian, joka, elämän vaaroihin perehtymätönnä, joutuu rakkautensa uhriksi; semmoinen myös, vaikka toisenlaatuinen, Egyptin lumoava kuningatar, hekumallisuuden koulun käynyt Kleopatra. Miehensä pahana haltiana, rikoksiin kehoittajana esiintyy kunnianhimoinen Lady Macbeth, jonka säälimätöntä sydäntä omatunto masentaa unen rauhattomina hetkinä. Näiden vastakohtana ovat nuo hienosti sivistyneet, järkevät, sukkelapuheiset naiset, jotka älyllään ohjaavat tapausten juoksua. Jalo, leikkipuheinen Portia (Venetian kauppiaassa) rientää puolisonsa ystävää pelastamaan ja ajaa taitavasti hänen asiaansa oikeuden edessä, — kaunis esimerkki naisen kyvystä semmoisella alalla, jota on pidetty miehen yksin-omaisena toimipiirinä. Rosalinda "Miten mielenne tekee" (As you like it) nimisessä komediassa pakenee Celian kanssa salomaille isäänsä, vanhaa herttuaa, etsimään; taitavin hyppysin hän solmiskelee ja johtaa sekä omansa että muiden lemmentarinain säikeitä. Omantakeisesti pirteä Beatricekin (näytelmässä "Paljo melua tyhjästä") ryhtyy asioihin, kehoittaessaan Benediktiä puolustamaan Heron kunniaa. Hän, tuo terävä-älyinen tyttö, rohkenee yksin uskoa serkkunsa viattomuutta, kun kaikki muut sitä epäilevät, ja hänen sukkelan ivansa takana piilee kultainen sydän.

Näiden rinnalle asettuvat nuo ylevät naiset, joiden luonne on jalostunut elämän koulussa, niinkuin lempeästi anteeksiantava Hermione "Talvisessa tarinassa". Aimollinen, plastillisen ihana aviovaimon kuva on Portia Julius Caesarissa, esim. tuossa kauniissa kohtauksessa Bruton puutarhassa salaliittolaisten kokouksen jälkeen.

Nämä kuvaukset todistavat arvon-antoa naiselle ja osoittavat ihan toisenlaista katsantotapaa kuin romanilaisten kansojen. Ei sovi kuitenkaan kieltää, että muutamat kohdat selvästi ilmaisevat, kuinka suuresti naisen asema nykyään on muuttunut Shakespearen päivistä. Mutta usein kyllä näytelmän muualta lainattu aine on vaatinut sellaista käsittelytapaa. Puhumattakaan "Äkäpussista", joka tässä asiassa ei paljoa todistane (sillä näytelmän pääajatus on nähtävästi aivan yksinkertaisesti: kova kovaa vastaan), muistettakoon vaan sitä tapaa, jolla Cymbelinessä aviovaimon uskollisuudesta lyödään vetoa niinkuin juoksuhevosen nopeudesta kilpa-ajoissa; mutta se tapa, jolla Imogenin jaloa, viatonta luonnetta esitetään, saattaa kuitenkin vaakaa kallistumaan naisen arvollisuuden eduksi.

Yleviä naishenkilöltä esittelevät Saksan suuret runoilijat. Käsitys naisen olennosta on kirkastunut kauniiksi ihannekuvaksi; hänen merkityksensä aatteellisesti yhä selviää. Että naisella tunnustetaan olevan erityinen tehtävä ihmiskunnan henkisessä elämässä, sisältää suuren edistys-askeleen hänen varsinaisen olentonsa tajuamisessa. Monipuolisemmin kuin ennen kuvataan hänen sielun-elämäänsä, ja draamoissa naisten katsantotapa tehokkaasti vaikuttaa toimintaan. Korkeimman ideaalisuuden nimityksenä tavataan Goethen Faustissa ensi kerta "das Ewig-Weibliche". Sama runoilija on Iphigeniessä asettanut naisen korkeimman ja puhtaimman ihmisyyden edustajaksi; hänen jalo, vilpitön totuuden-rakkautensa voittaa kaikki halvat juonet, murtaa raa'an barbarisuuden tavat ja palauttaa rauhan ja sovinnon omantunnon raatelemaan sydämmeen. En tiedä maailmankirjallisuudessa toista kuvaa, joka niin täydellisesti kuin Goethen Iphigenie vastaisi sitä tarkoitusperää, minkä nykyaika naiselle asettaa. Samalla kuin hänessä tavataan naisen paraat ominaisuudet: lempeä hellätunteisuus, ihanteellinen innostus kaikkeen hyvään, tarkka velvollisuudentunto ja terävä äly huomaamaan, mikä kulloinkin on oikein ja soveliasta, ja hän näiden avulla estää omaistensa perikadon, on hänen suotu Dianan pyhässä temppelissä toimia avarammallakin, yleis-inhimillisellä alalla ja työnsä hedelmänä nähdä ihana ihmisyyden voitto, julmien ihmis-uhrien poistaminen. Ja juuri tässä hänen julkisessa toimessaan naisen lempeä, tapojen raakuutta lieventävä vaikutus mitä kirkkaimpana esiintyy. Iphigenie on tietysti ideaalikuva, runollisen innostuksen tuottama; se ei todista, että Goethe teoreetisesti olisi käsittänyt naisen tehtävän nykyajan kannalta. Mimmoiseksi Goethe ajattelee tosioloissa toimivaa ihanteellista naista, osoittaa hänen Dorotheansa. Hän on hienotunteinen, vireä ja älykäs; hellästi hän pakolaisten retkellä hoitelee sairasta vaimoa, ja hänen kauneuden-aistinsa antaa elämälle ulkonaistakin suloa. Niinmuodoin hänessä yhtyy kolme naisluonteen piirrettä: hellyys, kaunoaisti ja käytännöllinen äly. Mutta sen ohessa hänessä on luontainen uljuus ja neuvokkaisuus; miehuullisesti hän rosvoja vastaan puolustaa hänen huostaansa uskottuja tyttösiä. Dorothean miellyttävä kuva viehättää kaikkina aikoina; mutta epäiltävä on, missä määrässä nykyaika hyväksynee Dorothean sanoja, kun hän naisen velvollisuuksien etupäähän panee "palvelemisen hänen tarkoituksensa mukaan":

Goethe on kuuluisa naisluonteiden kuvailija. Hänen etevimmissä teoksissaan tapaammekin kaikkialla oivallisesti piirrettyjä naishenkilöitä. Johdettakoon mieleen uskollinen Klärchen, molemmat Leonorat Torquato Tassossa, äiti Hermann ja Dorotheassa ja ennen kaikkia Gretchen Faustissa. Viimeksimainitussa on runoilija erinomaisella hienoudella kuvaillut sitä traagillisuuden muotoa, joka valitettavasti usein kyllä joutuu puhdas- ja syvätunteisen neidon osaksi.

Goethe pitää naista, niinkuin jo äsken mainituista kuvauksista näkyy, etupäässä hyvän tavan ja siveellisyyden, kauneuden ja kaiken ideaalisuuden valvojana. Sanotaanhan Torquato Tassossa:

Sama ajatus ilmestyy Schillerinkin runoelmissa: naiset "valppaina hoitavat pyhin käsin kaunisten tunteiden ikuista tulta"; he "pitävät hyvien tapojen valtikkaa" ja yhdistävät rakkaudella voimia, jotka muutoin iäti vastustavat toisiansa.

Schillerin eetillinen katsantotapa asettaa ihmisen siveelliseksi päämääräksi sisällisen sopusoinnun, joka saattaa häntä mielihyvällä, ilman pakkoa, täyttämään siveyden-lain vaatimukset, ja tärkeimpänä kasvattajana tähän luonteen eheyteen hän pitää kauneutta ja taidetta. Naisen tehtävä on tavan hoitajana, elämän kauneuden kannattajana, omassa olennossaan edustaa tätä henkistä harmoniaa, puhdasta ihmisyyttä:

Samaten Schiller "Macht des Weibes" nimisessä runossa panee enimmän arvoa naisen persoonalliseen lumousvoimaan: "sulollansa yksistään hallitkoon vaimo!"

Varsin ahtaat rajat runoilija, tästä päättäen, määrää naisen vaikutuspiirille, — niinkin ahtaat, että luulisi monen puhtaasti ihanteellisenkin toiminnan jäävän niiden ulkopuolelle. Mutta, vaikka Schiller teoreetisesti näin rajoittaa naisen liikuntoalaa, on hänen draamoissansa moni vaimonpuolinen henkilö, jonka silmä kantaa paljoa avarammalle. Gertrud, Stauffacherin vaimo, vaatii, niinkuin Bruton Portia, itselleen osaa miehensä huolista ja kehoittaa urhoolliseen taisteluun väkivaltaa vastaan; Bertha von Bruneck on harras kansallisen vapauden puolustaja. Yleensä Schillerin naiset ovat jaloaatteisia, syvätunteisia, usein haaveksivaisiakin, niinkuin Luise ja Thekla, Plastillisen viehättävä on Isabella, kovaonninen äiti "Messinan morsiamessa". Kahdessa näytelmässä on nainen toiminnan kannattajana, Maria Stuartissa ja Orleans'in Neitsyessä. Suurella myötätuntoisuudella on runoilija piirtänyt Skotlannin onnettoman kuningattaren kuvan; edessämme on tunteellinen naisen sydän, katumuksen jalostama, murheineen, kärsimyksineen, Elisabetia sitä vastoin on käsitelty jonkunlaisella katkeruudella; hänen kovempi, miehekäs luontonsa oli nähtävästi runoilijalle vastenmielinen. Orleans'in Neitsyessä osoitetaan, kuinka Korkeimman kutsumuksesta nainenkin saapi maailmanhistoriallisen tehtävän; mutta tämä hänen tehtävänsä joutuu ristiriitaan naisen hennon, rakkautta haluavan luonnon kanssa, ja siihen hän sortuu.

Samoin kuin saksalaiset asettivat naisen alttiiksi-antauvan rakkauden ja ideaalisen katsantotavan kannattajaksi, samoin myös kotimaisen kirjallisuutemme vanhemmat runoilijat, niinkuin Runeberg ja Topelius, häntä kuvailevat, — muistuttaahan Runebergin Hanna monessa kohden sekä Vossin Luisea että Goethen Dorotheaa; mutta lisäksi tulevat suomalaisten naisten kansalliset omituisuudet, ennen kaikkea syvä, innokas rakkaus kansaan ja isänmaahan. Runebergin ylevät naishenkilöt, jotka kotimaansa tähden antavat rakkautensakin alttiiksi, niinkuin Pilven veikon morsian ja Torpan tyttö, viittaavat jo nykyajan ihanteeseen, yleisten pyrintöjen elähyttämään naiseen. Ja kuinka kauniisti reipas Augusta neiti auringonsäteen lailla karkoittaa omaisiltansa kaikki murheen sumut ja iloisella ystävällisyydellään vetää vanhan Pistolinkin vaikutuksensa piiriin, tasoittaen säätyerotuksen turhat rajat! Ja mitä runoilijavanhukseemme Z. Topeliukseen tulee, kuinka monesti hän kauniissa säkeissä on lausunut mieltymystänsä naisen pyrkimykseen valoon ja itsenäisyyteen. Tämä vie meitä nykyisiin aikoihin; luokaamme niihin vielä pikainen silmäys!

Se jalo tehtävä, jonka Goethe ja Schiller määräsivät naiselle, siveyden ja ihanteellisuuden säilyttäminen maailmassa, on epäilemättä tärkeä puoli hänen tarkoituksestaan ja on aina semmoisena pysyvä. Mutta uusin aika tahtoo antaa hänen elämällensä vielä monipuolisemman sisällyksen; sillä mitä hartaammalla innolla nainen ottaa osaa yleis-inhimillisiin ja kansallisiin rientoihin, mitä enemmän hän itsellensä omistaa aikansa kirjallista ja tieteellistä sivistystä, mitä väljemmäksi hän laajentaa toimialaansa, sitä paremmin hän voi olla ylevän aatteellisuuden kannattajana keskellä ajan käytöllisiä pyrintöjä. Sen ohessa nainen vaatii itsellensä liikuntoalaa näissä käytöllisissäkin toimissa sekä yhteiskunnallista itsenäisyyttä. Sen johdosta muodostuu uusi nais-ihanne, jonka tietysti tulee yhdistää edellisten parhaat piirteet uusien olojen vaatimuksiin. Askel askeleelta se selvenee. Nykyisempi näytelmä- ja romaanikirjallisuus on rikas taitavasti piirretyistä naiskuvista; näiden kuvaelmien päätarkoitus on osittain edistää naiskysymyksen ratkaisemista, osittain ne täysin taiteellisella tavalla esittelevät naisen luonnetta ja elämää. Mutta kirjallisuuden nykyinen suunta tekee, että nämä kuvaukset useammin näyttävät niitä epäkohtia, joita vastaan hänen on taisteleminen tai jotka häiritsevät hänen luonteensa eheyttä, kuin oikein sopusointuisaa naisluonnetta, jossa kajasteleisi nykyajan ihanne. Kuitenkin esim. Ibsen ja Björnson mielellänsä ilmaisevat naisen kautta teostensa periaatteet; mainittakoon vaan Sigrid "Kuninkaan aluissa" ja Valborg "Konkurssissa". Nuo molemmat norjalaiset runoilijat suosivat erittäin tarmokkaita, karhealuontoisia naisia, jotka jollakin tavalla ovat sukua edellämainituille muinaisgermanilaisille naistyypeille. Paras esimerkki on Hjördis "Helgelannin sankareissa"; mutta hän onkin oikeastaan tarun-omainen olento.

Yleensä nainen semmoisena, kuin hän ilmaantuu nykyisessä runoudessa, ei pysy erillään ajan kysymyksistä, viattomana hoitaen elämän kukkasia, tietämättömänä maailman myrskyistä, kunnes ne tempaavat hänet myötänsä; vaan hänen luonteensa niissä varttuu ja voimistuu niinkuin miehenkin, ja päämääränsä selvästi tietäen hän pyrkii sitä saavuttamaan. Tämän pyrinnön eri puolia esittelee kauniilla ja onnistuneella tavalla moni kirjallisuuden tuote. Mutta oli, miten oli, minun tietääkseni ei ole vielä semmoista taideteosta, joka suurin piirtein osoittaisi, kuinka meidän ajan nainen tosiolojen perustuksella, arvokkaana ja miehen vertaisena, toimii isänmaansa ja ihmiskunnan hyväksi, korkean aatteen innostamana. Jos kuitenkin nykyajan hajanaisista ilmiöistä aavistaen muodostamme syntymäisillään olevan ihanteen, niin se on nainen, joka, yhä vielä edustaen kauneutta ja siveyttä eli yleensä elämän hennompaa, lempeämpää puolta, on kehittänyt kaikki luonnon antamat lahjansa ja täydellä itsetajunnalla toimittaa sitä tehtävää, joka hänen osakseen on tullut joko kodin pyhässä piirissä tai jollakin muulla elämän alalla.

Sukupuolista joudumme helposti niiden yhtymiseen lemmensiteillä. Rakkaus, vaikka kasvaa aistillisella pohjalla, perustaa, oikein kehittyneenä, täydellisimmän henkisen yhteyden ihmisten välillä, ja avioliitossa tämä yhteys vakaantuu pysyväisimpään muotoonsa. Eri sukupuolet, itsestään vaillinaisia, tarvitsevat täydennystä: siitä se haikea, haaveellinen ikävöiminen, joka nuoruudessa heräjää ihmisen sielussa, hänelle itsellensä selittämättömänä, kunnes hän löytää ikävöitynsä, olentonsa toisen puoliskon, jonka kanssa hän siveellisesti muodostaa yhden henkisen persoonan. Siitä se milt'ei yliluonnollinen voima, jolla lempi valtaa koko ihmisen, vieläpä silloinkin, kun se ei ole kehittynyt jaloimpaan henkiseen muotoonsa, vaan on pysähtynyt paljaastaan aistilliselle asteelle. Tosi rakkaus perustuu siihen, että toinen tapaa toisessa ne ominaisuudet, joihin hän panee enimmän arvoa ja jotka samalla täydentävät hänen omaa olentoansa, jotta hänestä tuntuu, kuin toisen sukupuolen ihanne olisi rakastetussa toteutunut. Avioliitto sitten saattaa puolisot yhteiseen toimintaan; alituinen ajatusten vaihto ja tuhannet sekä aineelliset että henkiset siteet liittävät ne yhä likemmin toisiinsa. Metsässä näemme kaksi puuta, jotka kutovat oksansa yhteen, niin että niiden kumpaisenkin lehtiä on mahdoton erottaa. Niin puolisoinkin tunteet ja ajatukset sulavat toisiinsa, ja näin syntyy yhteinen henkinen elämä, jonka nojalla he täyttävät siveellisen tehtävänsä.

Kun ottaa huomioon, mikä merkitys rakkaudella on ihmis-elämässä, ei ole ihmettelemistä, että se pitkin maailman aikoja on ollut runoilijain mieliaineita. Sen näkee indialaisten Gitagovindassa ja hebrealaisten Korkeassa veisussa yhtä hyvin kuin keskiajan ritarirunoudessa tai uudemman ajan romaaneissa. Mutta eri aikojen kirjallisuudessa se on saanut eri värityksen, varsinkin naisen arvon ja aseman mukaan. Vanhempina aikoina tulee pääasiallisesti rakkauden aistillinen puoli näkyviin; sen syvempi, henkinen ydin piilee vielä intohimon peitossa; mutta vilpitön antautuminen luontaisten tunteiden valtaan ja luopumaton uskollisuus tekevät tällaisenkin lemmen jaloarvoiseksi. Itämaisen ja antiikisen fantasian tuotteissa tavataan toisinaan vallan romantisia piirteitä (esim. Kreikan kirjallisuuden myöhempinä aikoina syntyneessä tarinassa Herosta ja Leanderista); kuvataanpa joskus puolisoin väliä ihan nykyajan ideaaliselta kannalta, niinkuin Orfeun ja Eurydiken tarussa tai tuossa ihanassa kertomuksessa Adonetosta ja Alkestiista. Muinais-indialaisessa runoudessa meitä usein ihmetyttää rakkaudentunteiden hieno, henkinen väritys, niinkuin esim. Cudrakan vanhassa draamassa, joka meillä on tunnettu Vasantasenan nimellä. Mutta rakkauden ja avioliiton syvempi olemus, sielujen heimolaisuus ja siitä johtuva henkinen yhteys, sai vasta myöhemmin, keskiajan haaveksivaisen tunteellisuuden avulla, vakinaisen jalansijan yleisessä katsantotavassa, ja uudempina aikoina tämä käsitys on yhä puhdistunut ja syventynyt.

Lemmentunteiden esittely runoudessa on niin ylen tuttua, ett'ei minun tarvitse erittäin huomauttaa, missä ja miten sitä on käsitelty. Yleensä alkavan rakkauden tuottama epävarmuus ja levottomuus, nuorten toisiansa lähestyminen ja lemmen-aikeita vastustavat vaikeudet sekä niiden voittaminen näyttävät tällä alalla tarjoavan runoudelle kiitollisimmat aineet. Vakaantuneen rakkauden tasainen kulku avioliiton valtatiellä on enimmiten silloin tullut laajemman kuvauksen esineeksi, kun epäsuotuisat ulkonaiset olot häiritsevät sen rauhallisuutta tahi sisällinen epäsointu rikkoo puolisoin hyvää väliä. Että onnettomat avioliitot ja aviorikokset nykyaikana ovat saaneet valtaavan sijan etenkin ranskalaisessa, mutta myöskin pohjoismaiden kirjallisuudessa, ei ole suinkaan mikään ilahduttava todistus tän-aikaisen yhteiskunnan siveellisestä katsantotavasta.

Rakkauden tärkeys uudemmassa runoudessa tulee siitä, että se niin suuressa määrässä on luonteen muodostaja. Siitäpä sen suuri merkitys romaanissa, joka ennen kaikkea esittelee luonteen kehkiämistä. Olipa se ennen saanut niinkin suuren vallan, että romaanin sisällys tavallisesti pyöri sen kysymyksen nojassa, miten rakastavaiset saisivat toinen toisensa. Tämä on luonnollista, mutta ei välttämätöntä. Nykyisempinä aikoina on romaani vähittäin vapautunut tästä yksitoikkoisuudesta ja ruvennut kertoelman keskustana käyttämään muitakin sielun-elämän ilmauksia. Näytelmärunoudessakin on rakkaus usein esiintyvä aihe, varsinkin komediassa. Tragediassa se tavallisesti on muiden vaikutusten kanssa tasa-arvoinen; mutta suuren tärkeytensä vuoksi sisälliseen elämään nähden sillä kuitenkin on huomattava sija. Kuinka avara ala lemmentunteilla on lyyrillisessä runoudessa, on sanomattakin selvää.

Mutta rakkaus ei ole ainoastaan sitä puolittain aistillista, puolittain henkistä laatua, joka ilmaantuu lemmentunteissa ja avioliitossa; laajemmassa merkityksessä se sisältää kaikki ne mieltymyksen ja hyväntahtoisuuden muodot, jotka sitovat ihmisiä toisiinsa. Avioliitto muodostaa kodin ja perheen, ja kodin pyhässä piirissä versovat nuo perheenjäseniä yhdistävät tunteet, joilla on niin suuri luontainen voima: vanhempain ja lasten, veljesten ja sisarusten keskinäinen rakkaus, hyväntahtoisuus muita omaisia ja lähellä-olevia kohtaan j.n.e. Erittäin mainittava on ystävyys. Se syntyy ihmisten kesken, joilla on samat tunteet ja pyrinnöt ja jotka toimivat saman maailmankäsityksen pohjalla. Eri luonteet tarvitsevat täydennystä; sentähden ystävyydessä, samoin kuin tosi-rakkaudessakin, ne henkilöt paraiten liittyvät toisiinsa, joilla on paljon sekä yhteisiä että erilaisia hengen-ominaisuuksia. Ystävyys onkin tärkeä aines tosi-rakkaudessa. — Kaikista näistä yksilöitä yhdistävistä tunteista kasvaa rakkaus kotiseutuun ja isänmaahan, ja varttuvatpa ne vihdoin yleiseksi ihmisrakkaudeksi.

Näihin tunteisiin perustuu monenlaisia siveellisiä suhteita. Liian pitkäksi vetäisi, jos ottaisin tarkastaakseni, miten ne eri aikoina ja eri kansoissa ovat antaneet aihetta runoudelle, vaikka semmoinen katsaus ei suinkaan olisi viehätystä vailla. Viittaan vaan äidinrakkauteen Kalevalassa ja asekumppanien veljyyteen muinaisgermaneilla sekä läänitysherran ja läänitysmiehen väliin keskiajalla. Ja niinkuin luonnollista onkin, eivät nämä tunteet ja olosuhteet ainoastaan puhtaassa ideaalisessa muodossaan anna aihetta fantasian kuvauksille; vaan huomioon on sen lisäksi otettava kaikki niiden eri muodostukset, vieläpä niiden vastakohdatkin: viha, kateus, luulevaisuus, kostonhimo j.n.e., sekä nuo monenlaiset, koko tästä kirjavasta paljoudesta johtuvat vastariidat.

YHDEKSÄS LUKU. Yhteiskunta, historia ja tarumaailma runouden aineena.

Ihmisen tarkoitus ei ole rajoitettu hänen omaan itseensä, vaan hänen on määrä elää yhteiskunnassa ja toimia muiden ihmisten rinnalla. Ulkopuolella yhteiskuntaa on ihmisen siveellisyys mahdoton, ja ainoastaan siinä hän voi tyydyttää henkensä korkeimmat vaatimukset. Kun edelläpäin on puhuttu ihmisestä semmoisenaan, on siis aina muistettava, että yksityishenkilön luonne ja kaikki hänen mielihalunsa, tunteensa ja tekonsa voivat tulla ilmi vaan yhteis-elämässä hänen suhteissaan kanssa-ihmisiin. Perhe on yhteis-elämän alku, ja siitä se, järjestyen monenlaisiin muotoihin, vihdoin valtioksi lavenee. Yhteiskunnassa tavataan monta elämänpiiriä, joilla itsekullakin on omat olonsa ja oma luonteensa. Näin tarjoutuu runoudelle runsaan runsaasti aiheita. Edellisessäkin luvussa on jo muutamia näistä tullut kosketelluksi; sillä yksityishenkilön kuvaus aina enemmän tai vähemmän kietoutuu yleisten olojen kuvaukseen. Niin-ikään on ennen huomautettu, kuinka runous, aluettansa laajentaen, on vetänyt rajojensa sisälle yhä useampia elämänpiirejä. Tällä alustalla liikkuu siveellisen elämän esittely.

Ennenkuin mennään edemmäksi, on mainittava ulkonaisten olojen kuvailu eli n.s. sivistysmuodot (kultuurimuodot). Eri kansakuntain ja aikakausien koko elämäntapa, semmoisena kuin se näytäikse asunnoissa, vaatteissa, aseissa, ulkonaisissa tavoissa j.n.e., on todenmukaisesti esilletuotava, niin että kuulija tai lukija paremmin saattaa asettautua kuvattaviin oloihin. Selvä on, että se etenkin kertovaisissa runouden lajeissa on tärkeätä, niinkuin varsinaisessa eepoksessa ja romaanissa; mutta niin on osittain draamassakin asian laita. Kysymykseen, missä määrässä pitää noudattaa kansatieteellistä ja historiallista tarkkuutta, on edempänä vastattava.

Ylempänä lausuttiin, että yksityisluonteen tarkempi kuvailu aina jollakin tavalla liittyy yhteis-elämän esittelemiseen. Mutta selvimpään valoon tulevat siveellisen elämän ilmaukset, kun ne esitetään yhteiskunnan yleisen tilan syynä ja seurauksena, eli toisin sanoen, kun yksilön ja yhteiskunnan vuorovaikutus otetaan selvitettäväksi. Ottakaamme Shakespearen päädraamat esimerkiksi. Niissä on jokaisessa keskuksena joku ihmisen vakavimmista pyrkimyksistä tai tärkeimmistä siveellisistä suhteista; milloin osoitetaan luvallisestakin alkujuuresta puhjenneen yksipuolisen kiihkon tai sokean intohimon laajalle leviävät turmiolliset vaikutukset; milloin hairaukset vaan paljastetaan ja niiden seuraukset tulevat estetyiksi. Aina nähdään avarampain olojen ympäröivän toimintaa. Niin on vallan- ja kunnianhimo pääaineena Macbethissa, rakkaus Romeo ja Juliassa, tehtävän ja mielenlaadun ristiriitaisuus ja siitä seuraava epäröiminen Hamletissa, perhesiteiden höltyminen ja siitä johtuva yhteiskunnan häviötila Kuningas Learissa, muodollisen oikeuden syrjäytyminen tosi-oikeuden edestä ("summum jus summa injuria") Venetian kauppiaassa, j.n.e. Yksityisen intohimojen ja yleis-olojen yhteenliittämistä helpottavat nuo Shakespearen voimalliset, omavaraiset ihmisluonteet, joiden ulkonainen toimivalta on melkein rajaton. Suurin piirtein voidaan kuvata vaikuttimet ja tekojen seuraukset. Erinomaiseksi eduksi onkin Shakespearen runoudelle, että hänen näytelmiensä pohjana on yleis-inhimilliset luonteenpiirteet, koko ihmiskunnalle yhteiset tunteet ja pyrkimykset, eikä vaan nuo satunnaisten olojen tuottamat mielentilat ja ristiriidat, joita nykyajan kirjailijat niin mielellään esittelevät. Tämäkin seikka on hänen teostensa ikuisen tuoreuden takeena.

Näin voipi yksityisluonteiden kuvailemiseen yhtyä yleisolojen esitys. Mutta kun puhutaan yhteiskunnallisten aineiden käyttämisestä runoudessa, tarkoitetaan oikeastaan semmoista sisältöä, joka koskee kirjoittajan oman ajan yleisiä kysymyksiä.

Yhteiskunnallinen kuvaelma kohdistuu siis nykyaikaan; menneitten aikojen yhteiskunnalliset olot joutuvat tietysti historian piiriin. Valtiolliset tapahtumat, kun ovat pääaineena kertoelmassa, ovat ylimalkain entisyyteen kuuluvia, siis historiallisia; ihan yksinäisenä poikkeuksena on pidettävä, jos nykyajan valtioseikat otetaan romaanin (tai jonkun muun kertoilevan teoksen) aiheeksi ja tunnetut nykyajan henkilöt tuodaan näkyviin, niinkuin "Georg Samarowin" romaaneissa. Mutta sellaisia ilmauksia tuskin tavattaneen kirjallisuuden historiassa, paitsi koomillis-satiirisella alalla, tahi jos nykyajan valtiolliset tapahtumat muodostavat kertomuksen taustan. Tavallansa niihin kuitenkin sopisi verrata Frynikhon näytelmiä "Foinikialaisnaisia" ja "Mileton valloitus" ja Aiskhylon "Persialaiset". "Mileton valloituksessa" runoilija tahtoi laskea athenalaisten sydämmelle liittolaiskaupungin onnettoman kohtalon, joka heidän syystään oli kukistunut; "Persialaisissa" Aiskhylos toi näyttämölle voitetun Xerxes kuninkaan, isänmaallisessa innostuksessa ylistäen jumalallista Nemesistä, joka oli kohdannut ylpeää valtiasta. Mutta erotus heti pistää silmään. "Persialaiset" oli osa näytelmäsarjasta, jossa helleenien lopullinen voitto esitettiin heidän ja barbaarien välillä kauan kestäneen taistelun viimeiseksi kohtaukseksi, ja "Mileton valloitus" oli tendensikappale, jonka oli määrä puhua athenalaisten omalletunnolle. Mutta mitä athenalaiset vastasivat tähän kehoitukseen? Athenan taitehikas kansa, joka suurimmalla mielenmaltilla alistui komedian ivallisten ruoskimisten alle, sakoitti runoilijaa, koska se ei tahtonut nähdä omia kärsimyksiänsä näyttämöllä esitettävän. Mikä vastakohta meidän aikamme yleisölle, joka hekkumoiden ihailee yhteiskunnan vammojen paljastamista!

Mutta palatkaamme yhteiskunnallisiin aineisiin. Väärän ja liiallisen tarkoittelevaisuuden puolelta suurin vaara uhkaa näiden aineitten runollista käyttelyä. Mutta se ei vähennä niiden sopivaisuutta; sillä oikein ja tarpeellistakin on, että yhteiskunnalliset olot otetaan runoudessa kuvattaviksi, kunhan vaan varotaan, ett'ei saarnaavainen opettavaisuus tai pessimistinen maailmankäsitys häiritse runollisuutta. Kuinka hedelmikäs tämä ala saattaa olla sekä romaani- että näytelmäkirjallisuudessa, osoittavat sellaiset arvokkaat teokset kuin Mrs Beecher-Stowen "Tuomas sedän tupa" (vaikka tendensi siinä on selvästi huomattava), G. Freytagin "Die Journalisten", Ibsenin "Yhteiskunnan tukeet" y.m.m.

Edellä-olevat mietteet tarkoittavat kertomarunoutta ja draamaa. Mutta tiettyä on, että lyyrillinenkin runous voipi ammentaa aineita yhteiskunnallisista pyrinnöistä ja taisteluista, vieläpä rohkeammalla kädellä kuin edelliset, koska tunteen ilmauksille yleensä täytyy aineeseenkin katsoen myöntää mitä suurinta vapautta; samoin nykyhetken valtiolliset asiat voivat lyriikalle tarjota otollisia aiheita. Läheisessä yhteydessä valtiollisten ja yhteiskunnallisten aineiden kanssa on isänmaanrakkauden ja kansallistunteen ilmituominen runoudessa. Tuskinpa tarvitsee mieleen johdattaa sitä isänmaallisten tunteiden runsautta, joka kansallisen herätyksen hetkinä tavallisesti valuu lyyrillisen runouden tuotteisiin. Onhan meilläkin "Maamme" laulu; onhan meillä "Suomen valta", "Savolaisen laulu", "Herää, Suomi", monta muuta mainitsematta. Että meidän lyriikka viime aikoina on ruvennut palajamaan tällaisiin aineisiin, on ilolla tervehdittävä ilmiö.

Mutta siirtykäämme historiallisiin aineisiin. Historia on vapaan tahdon varsinainen toimi-ala ja sen ilmaukset ovat runouden paraimpia aineita. Kahdella tavalla sopii historiaa käyttää runoudessa. Runoilija saattaa suorastaan valita kuvattavaksensa historiallisia tapauksia ja henkilöitä taikka laskea historialliset olot kertoelmansa pohjaksi, tehden niinmuodoin teoksestaan entis-aikaisen elämän ja ajatuslaadun kuvauksen.

Edellinen käyttämistapa perustuu siihen ihmishengen vaatimukseen, että historian johtavat aatteet ja niitä toteuttavat henkilöt runoudenkin kirkastamina ovat asetettavat silmiemme eteen. Jälkimmäistä menetystapaa oikeuttaa se seikka, että laaja historiallinen tausta antaa yksityis-elämänkin pienille tapauksille syvemmän merkityksen, koska sen riippuvaisuus maailman yleisestä menosta selvästi tulee näkyviin; silloin myöskin ilmenee, miten historiallisten aatteiden taistelu muodostuu ahtaammissakin piireissä, samalla kuin nähdään eri aikojen luonne. Molemmat esitystavat voivat tietysti tulla käytäntöön missä runouden lajissa hyvänsä; mutta historiallisten henkilöin ja heidän toimintansa kuvailua tavataan erittäinkin näytelmärunoudessa (esim. Shakespearen ja Schillerin mestariteoksissa), historiallisten tapain kuvausta olletikin nykyisemmässä romaani- ja novellikirjallisuudessa.

Yleensä historialliset aineet viime aikoina näyttävät joutuneen epäsuosioon. Tämän ilmiön syyksi voisi kenties arvata meidän aikamme luonnetta, joka mieluisemmin tarkastelee erityisseikkoja kuin yleisiä asioita; mutta luulisinpä sen pikemmin tulevan niistä väärin-ymmärretyistä vaatimuksista, joita nykyajan lukijat usein kyllä asettavat kuvauksen todellisuudelle. Ei siis liene liikaa, jos tässä otan punnitakseni, missä määrässä runoilijan on velvollisuus noudattaa historiallista totuutta tai lupa siitä vapautua.

Ensiksikin on selvä, että historianperäinen runollinen kuvaus ei ole mikään muinaistieteellinen tutkimus, jonka päätehtävä on saattaa niitä näitä tieteellisiä yksityiskohtia yleisön tietoon. Sen tarkoitus on päinvastoin ihan toinen kuin historian tai muinaistieteen. Jo Aristoteles sanoi runouden olevan "filosofisemman" kuin historia. Se on: runous näyttää selvemmin kuin historia ne aatteet, jotka ovat tapausten alku ja perustus, puhtaina kaikista häiritsevistä sivuseikoista. Historian täytyy tietysti totuuden kunniaksi esittää olevaisuutta kaikkine erityispiirteineen, siis semmoistakin, mikä vaan himmentää olevaisuudessa piilevää varsinaista todellisuutta; aate siinäkin vallitsee, mutta ikäänkuin paloiteltuna, vähemmän olennaisten piirteiden rasittamana, ja historioitsijan tehtävä on johdattaa lukijaa sen oikeaan käsittämiseen. Runous sitä vastoin yhdistää aatteen hajalliset ilmaukset ja puhdistaa sen kaikista hairahduttavista lisäyksistä; sanalla sanoen, runoilijan kuvausvoima kohtelee historiaa ja tositapauksia ylimalkain samalla tavoin kuin muutakin luonnonkauneutta, taideteoksia luodessaan. Pääasia on siis, että historiallisten olojen ja tapahtumien ydin, niissä toteutuva aate, oikein esiintyy ja että henkilöin ja tapausten keskinäinen väli selviää.

Mutta tapaukset riippuvat ennen kaikkea henkilöin luonteesta. Kahta kohtaa on siis tärkeinnä pitäminen: historiallista aatetta ja henkilöin luonteita. Vähemmän tähdellisissä suhteissa olkoon runoilijalla valta muodostaa historiallista todellisuutta runouden ja runoilulaatunsa vaatimusten mukaan. Älköön asiaa kuitenkaan ymmärrettäkö niin, kuin hänellä silloinkaan olisi täysi vapaus muutella tosiasioita jos jonkin satunnaisen oikun mukaan. Hänen on etenkin noudattaminen, mitä kuulijan tai lukijan vastaan-ottava kuvausvoima sallii. Tämä vaihtelee aikojen ja kansallisten olojen mukaan ja riippuu etupäässä yleisön tiedoista. Kaikille tunnettuja ja yleiseen käsitystapaan juurtuneita asioita ei saa mielinmäärin muodostella; kansallissankareita ja muita historian mainioita henkilöitä ei saa esittää toisenlaisiksi, kuin miksi heitä yleensä on totuttu ajattelemaan. Täydellisesti runoilijan mielivallassa sitä vastoin ovat vähemmän tärkeät tapaukset tai sellaiset, jotka eivät ole välttämättömässä yhteydessä esitettäväin aatteiden kanssa, samaten sivuhenkilöt, joista aivan vähän tiedetään tai joita eivät tunne muut kuin historiantutkijat. Myös päähenkilön luonteen ja elämänvaiheet saattaa runoilija väliin sovittaa omain tarkoitustensa mukaan, jos yleisön käsitys tästä henkilöstä on hämäränpuolinen; niin on tehty esim. Wecksellin Daniel Hjortissa. Mutta uusia henkilöitä ja erityiskohtia, jotka kuvausta täydentävät, saa runoilija ihan vapaasti keksiä, jos ne vaan ovat sopusoinnussa pääaatteen kanssa. Jos toiselta puolen syntyy ristiriita esitettävän aatteen ja ulkonaisen totuuden välillä, niin jälkimmäisen ehdottomasti täytyy väistyä syrjälle (aivan jyrkkä ristiriita kuitenkin osoittaa itse aineen sopimattomuutta); samoin täytyy tapahtua, jos tarkka tosiasioissa pysyminen saattaisi päähenkilön luonteen himmeäksi tai väärin ymmärrettäväksi. Samoin kuin historiallisten tosiasiain on myöskin historiallisen värityksen laita, s.o. kultuurimuotojen sekä niiden erityiskohtain, joissa ilmaantuu aikakauden omituinen ajatustapa. Näidenkin esitteleminen täytyy monessa kohden sovittaa niiden tietojen ja käsitysten mukaan, jotka runoilijan oman ajan sivistys on istuttanut lukijain mieleen. Itsestään on selvä, että sivistysmuotojen tarkka esiintuominen on tärkeämpi, jos tapainkuvaus kuuluu teoksen yleiseen luontoon, kuin jos historialliset tapaukset ovat sen pohjana, siis yleensä tärkeämpi romaanissa kuin draamassa. Mitä kultuurimuodoista ja historiallisesta värityksestä ylimalkain on sanottu, koskee niinikään vierasten maiden ja kansojen kuvailua eli n.s. paikallisväriä.

Ei sovi kieltää, että entis-ajan runoilijoilla tässä kohden oli monta etua nykyajan kirjoittajain rinnalla. Shakespeare esim. sai historiallisissa draamoissaan liikkua mitä suurimmalla vapaudella; Britannian pakanuuden-ajan hoveissa eletään niinkuin kuningatar Elisabetin aikana, roomalaisten senaattorien ja sotapäällikköjen puhe ei eroa sen-aikuisten Englannin ylimysten keskustelutavasta; kaikki hänen henkilönsä — sopii Goethen kanssa sanoa — ovat sielunsa pohjalta englantilaisia; ja kuitenkin, mikä selvä erotus noiden muinais-englantilaisten kuninkaiden, roomalaisten sankarien ja italialaisten aatelismiesten välillä! Kuinka oikein suuri runoilija on älynnyt eri maiden ja kansojen luonteenpiirteet! Ne tahalliset tai tahattomat poikkeukset historiallisesta totuudesta, joita nykyajan lukija huomaa, hän helposti antaa anteeksi siinä huokuvan elävän hengen tähden, ja ne ovatkin siihen verrattuina tuiki mitättömiä. — Mutta sen jälkeen kuin Goethe Götz v. Berlichingenissä oli astunut varsinaisen ajankuvauksen kentälle ja Walter Scott sen johdosta kirjoitti historialliset romaaninsa, on draama ja erittäinkin romaanikirjallisuus yhä enemmin koettanut uudistaa menneitten aikojen kuvat kaikkine erityispiirteinensä. Uusi hedelmällinen ala on siten auennut runouden viljeltäväksi, ja lukijan tieto kaukaisista ajoista ja kansoista on samassa määrässä edistynyt. Mutta tukalampaan tilaan on runoilija sen kautta joutunut. Voidaksensa kaikin puolin täyttää aikalaistensa usein turhatkin vaatimukset, pitäisi hänen, jos hän ryhtyy historialliseen aineeseen, olla yhtä paljon historioitsija ja arkeologi kuin runoilijakin. Moni on antautunut tämän vaivalloisen työn alaiseksi ja on saanut hyviäkin aikaan; toisilta se on vähemmin onnistunut, tullen puutteelliseksi joko runollisuuden tai muinaistiedon puolesta. Saattaapa liiallinen muinaistieteellinen selittely joskus olla runollisuudelle haitaksikin. Oli, miten oli, nykyajan yleisön laveaoppisuus on suuresti vaikeuttanut runoilijan tehtävää. Toiselta puolen täytyy tunnustaa, että muinaisten aikakausien tarkempi tunteminen ja elävä kuvailu hankkii nykyiselle sukupolvelle paljon runollista nautintoa, josta entiset miespolvet eivät tietäneet mitään.

Historiallisia aineita siis ei suinkaan saa hyljätä sillä perustuksella, että runoilija muka ei voi täyttää noita liiallisia todenmukaisuuden vaatimuksia; asetettakoon kohtuulliset vaatimukset, ja historia on vast'edeskin oleva tyhjentymätön runollisten aiheiden aartehisto. Älköön sanottako, että runoilija ei voi kuvata muuta kuin omaa aikaansa ja sen katsantotapaa. Tämä on tavallansa oikein; mutta sitä ei saa väärin ymmärtää. Runoilija aina ilmaisee oman aikansa katsantotavan; mutta historiallisia oloja kuvaillessaan hän tuo niitä esiin semmoisina, kuin hänen aikansa ne käsittää. Sentähden hänellä onkin oikeus tarkoituksensa mukaan käyttää ainettansa sekä lieventää ne kohdat, joissa kuvailtava aika liian jyrkästi erosi hänen omastaan, esim. poistaa, mikä loukkaa hänen aikalaistensa siveellistä tunnetta, mikä raakuutensa tähden käy heille inhottavaksi taikka muuten on heille ihan käsittämätöntä j.n.e. Runollisuuden vaatimusten pitää aina olla ylinnä. Sen ohessa täytyy sentään lukijaltakin vaatia jonkunlaista kykyä siirtyä entisaikojen katsantotapaan. Samaten runoilijan täysi toimivalta on pysytettävä mitä historiallisten henkilöin ihannoitsemiseen eli idealiseeraamiseen tulee. Teoksensa tarkoituksen mukaan hänen on käännettävä näkyviin milloin mikin osa henkilön luonteesta. Joutavat mielenlaadun piirteet tai todenperäiset tapaukset, joilla kokonaiskuvassa ei ole mitään merkitystä, on poistettava ja niiden sijaan keksittävä uusia, jotka paremmin vastaavat sisällistä totuutta. Niin esim. Schiller Maria Stuartissa kuvailee tätä onnetonta kuningatarta jalommaksi, syväluontoisemmaksi, kuin mitä hän arvattavasti oli, mutta kumminkin semmoiseksi, kuin hän saattoi olla, käytyänsä kovan onnen koettelemusten läpi; päinvastoin hän vahvisti Elisabetin huononpuolisia ominaisuuksia: kateutta, vallanhimoa, turhamaisuutta, koska hän huomasi tällaisen luonteenkuvauksen paraiten soveltuvan runoelman tarkoitukseen.

Runsaat ovat historian ja muun yhteis-elämän ainevarastot. Kukapa voisi edes viittaamallakaan luetella noita vaihtelevia muotoja ja värejä, joissa olojen kirjava moninaisuus kimaltelee? Tätä alaa silmäillessämme näemme toisiinsa kietoutuneina pitkät jaksot kiihkeitä taisteluita ja rauhallista työntekoa, mitä erilaisimpia katsantotapoja ja pyrintöjä, ja näiden kaikkien tuhansin säikein koskevan ihmisten sydämmenjuuriin, imien niistä elinvoimansa, samalla kuin ne tehokkaasti vaikuttavat takaisin sisälliseen elämään ja tuhannen tuhansille tuottavat onnea tai onnettomuutta. Mutta onpa toisinaan sitäkin valitusta kuultu, että aineet jo ovat loppumaisillaan; mitä historia tarjoo jaloa, kuvauksen arvoista, se on muka kaikki jo kulutettu, ja nykyaikainen elämä on muotoihinsa kangistunut eikä anna enää mielikuvitukselle uutta aihetta. Yliaistillinenkin maailma on tyhjentynyt; ne kuvat, joilla ihmisen fantasia varustelee taivasta ja hornan syvyyttä, nekin jo ovat tuoreutensa menettäneet. Runous muka ei voi tehdä muuta kuin kokonaan luopua niistä aineista, jotka vaativat sitä rikkain värein ja plastillisin piirtein kuvailemaan ihmiskunnan suuria vaiheita ja kilvoituksia, ja sen sijaan urkkia jokapäiväisen elämän mitättömän kuoren alle kätkeyviä sisällisiä taisteluita tai etsiä niitä harvoja runollisuuden päiviä, jotka ovat jääneet uuden-aikuisen proosallisen elämän keskelle. Tuiki turhat ovat kuitenkin nämä toivottomuuden valitukset. Kyllä runouden kenttä on melkoisesti laajentunut, kun sen säteet ovat tunkeutuneet halvimpiakin oloja ja sydämmen salaisimpiakin soppia valaisemaan; mutta ei sen siltä tarvitse jättää ennen valloittamiansa aloja. Ihmiskunnan yhteis-elämän moninaisuus ja historiallisen toiminnan viehättävät kuvat voivat vastakin olla runottaren mieliaineita. Saattaa niin olla, että julkinen elämä vanhoissa sivistysmaissa on jäykistynyt sovinnaisiin, abstraktisiin muotoihin, jotka semmoisinaan eivät anna paljon aihetta hilpeihin, runollisiin kuvauksiin, ja että olot ulkopuolella eurooppalaisen sivistyksen piiriä ainoastaan poikkeustiloissa voivat meitä varsinaisesti miellyttää; huomattava on kuitenkin, että jokaisen uuden aatteen ilmestyminen ihmiskunnan ohjaajaksi, niinkuin myös yleis-inhimillisen sivistyksen leviäminen uusiin kansoihin, tuottaa runoudelle tuoreita aineita, vielä tyhjentymättömiä mielikuvituksen aarteita. Jokainen uusi katsantokanta kehoittaa meitä jälleen silmäilemään ihmiskunnan entistä elämää vasta syntyneen aatteen valossa, ja näin vanhat aineet uudistuvat ja niiden lisäksi keksitään muinais-ajan varoista paljon kohtia ja piirteitä, joihin huomio silloin vasta kääntyy, uuden ajatustavan nojalla. Mutta vielä enemmän virkistystä tuopi uusien kansakuntain ilmaantuminen historian tanterelle. Ne rikastuttavat jokainen runouden maailmaa erityisillä henkisillä varoilla ja omituisilla kultuurimuodoillaan, samalla kuin omistavat itselleen osansa ihmiskunnan yhteisestä sivistyksestä.

Kun katselemme omaa aikaamme, näemme historian näyttämön laajenemistaan laajenevan. Siitä puhumattakaan, että Euroopan pienimmätkin kansat ovat heränneet itsenäisyyden tuntoon ja pyrkivät kansalliseen sivistykseen, leviää nykyään yleis-eurooppalainen sivistys maanpiirin syrjäisimpiinkin ääriin, yhä useampiin kansoihin, jotka se saattaa vanhan kultuurikehityksen yhteyteen. Länsi-Afrikan palmustoissa ja Transvaalin avaroilla kentillä, Tyynen meren rannoilla ja Austraalian luonnon-siunaamilla saarilla alkaa Euroopan sivistys saada jalansijaa; kaukana idässä, Japanissa, vieläpä Kiinassakin, sekä hengenviljelyksen emämaassa, Indiassa, ikivanha kultuuri elpyy uudestaan eurooppalaisen sivistyksen virkistävästä voimasta. Etenkin Japan vetää huomiota puoleensa; me näemme omituisen henkisen kehityksen, ihan itsenäisesti tapahtuneen, aivan erillään meidän sivistyksemme varttumisesta, mutta havaitsemme sen kuitenkin pääpiirteiltään pyrkineen samaan suuntaan. Etelä-Amerikassa eurooppalaiset elämänmuodot, ainakin ulkonaisesti, jo kauan ovat olleet vakaantuneina, vaikka yhä taistelevat alkutilan hurjia intohimoja vastaan; verrattain vähän on runous tähän asti osannut sen-puolisia ilmiöitä hyväksensä käyttää. Kaikilla näillä aloilla on uusia oloja syntymässä; vanha luonnontila ja uusi kultuuri yhtyvät toisiinsa, usein hyvinkin oudolla tavalla; elämässä on vielä paljon luonnonperäistä vapautta ja vaistomaisuutta, joka antaa toimille ja yrityksille helppotajuisen, havainnollisen muodon, ja rajuissa voitteloissa uudistuu Euroopan kansojen jo ammoin poistunut sankari-aika. Näistä kaikista sopii ennustaa uusia runouden hetteitä, jotka eivät aivan pian kurehdu, vaan jälleen voivat kostuttaa nykyisen tuotannon auhtoja aroja. Ja nykyaika muuttuu entis-ajaksi, historiaksi. Moni tapaus, monet olosuhteet, jotka tällä hetkellä uutuutensa tähden eivät sovellu käsiteltäviksi, tulevat muiston kirkastamina runottarelle otollisiksi. Ett'ei nykyisin aika suinkaan ole oivallisia aineita vailla, todistavat semmoiset esimerkit kuin Garibaldi ja Battenbergin prinssi tai Gordon ja Emin pasha, joilta ei suinkaan puutu ylevyyttä ja eepillistä plastillisuutta.