ENSIMMÄINEN KIRJA. RUNOUS KUVAUSVOIMAN JA KANSANHENGEN TUOTTEENA. (continued 2)

Suuri olikin se muutos, joka nyt oli tapahtunut. Sen sijaan, että valtio oli ollut se ylin tarkoitusperä, jota kaikkein kansalaisten pyrinnöt tähtäsivät ja jonka hyväksi jokaisen tuli uhrata varansa ja voimansa, pääsi penseys isänmaan yhteisten asiain suhteen yhä enemmin vallalle, kansalaiset vetäytyivät pois valtio-elämästä ja hyörivät vaan omain etujensa tähden. Vanha peritty tapa menetti voimansa; kunnioitus jumalia kohtaan lannistui ja siveyden siteet höltyivät, sillä sekä uskonto että siveys olivat likeisimmässä yhteydessä valtio-elämän kanssa. Tuo jalo "kauneuden ja kunnollisuuden" ihanne poistui yhä kauemmaksi tosi-elämän piiristä, ja Aristoteles valittaa haikeasti "banausian", kehnon ja ahdasjärkisen itsekkäisyyden, voitolle-pääsöä. Kun eivät vanhat kansalliset ihanteet enää hallinneet helleeniläistä yhteis-elämää, ei runouskaan voinut lykätä uusia vesoja; niitä runouden lajeja, jotka tähän asti olivat kehittyneet, viljeltiin yhä edespäin, vieläpä menestykselläkin; mutta se oli vaan himmeä kajastus edellisen aikakauden loistosta. Ainoat uudet muodostukset, n.s. keskimäinen ja uusi komedia, eivät voineet palkita noita vanhoja mestariteoksia. Taiteista kuvanveisto yksinään jaksoi virota entiselleen ja tuotteihinsa luoda tämän toisen, subjektiivisen aikakauden henkeä, joka asianlaita sekin puolestansa osoittaa, kuinka juuri tässä taiteessa oli kreikkalaisen fantasian päävoima, Ett'ei helleeniläinen henki vielä ollut peräti haihtunut, siitä ovat todistuksena useat ilmiöt Kreikan suorasanaisessa kirjallisuudessa, niinkuin sen valtiollisessakin historiassa moni mainio mies, helleeniläisyyden viimeisiin aikoihin asti. Kreikkalaisen neron voima, jonka luomiskyky oli laimistunut yhteis-olojen ja runouden alalla, vetäytyi sielun syvyyteen perustaaksensa uutta valtakuntaa mietteiden avaraan maailmaan; kun henki oli vapautunut tottumuksen vallasta, pyrki filosofia elämän ohjaajaksi. Platon on oikea helleeniläisen ajatustavan edustaja; perin kreikkalaisia ovat hänen maailmankatsomuksensa pääpiirteet ja se tapa, jolla hän niitä esittelee: hän peittää aatoksensa runollisella, aistin-omaisella verholla ja hänen ideansa eivät ole himmeitä, elottomia miettimisen tuotteita, vaan maallisten olojen jaloja perikuvia; vasta valtiossa ihminen oikean tarkoituksensa täyttää; suuri, ainainen arvo annetaan kauneudelle ja tasasuhtaisuudelle, ja maailma käsitetään järjestetyksi kokonaisuudeksi, jossa kaikkialla on itsetyinen elämän henki; taivaankappaleetkin ovat yleviä, jumalallisia olentoja. Monessa kohden Platon korkeammalle edisti kansansa katsantotapaa, poiketen sen alkuperäisistä mietteistä. Hän selvitti ja jalostutti jumaluuden käsitteen ja teki tarkemman eroituksen henkisten ja aistillisten välillä. Mutta Platon on myöskin ensimmäinen, joka vaati aistillisen luonnon kieltämistä ja piti elämää puhdistuksena korkeampaa oloa varten; sillä muutoin tämä ajatustapa oli Kreikkalaisille peräti outo. — Mitä helleeniläinen henki tähän asti oli tuottanut, sen otti Aristoteles tieteellisesti tarkastaaksensa, järjestääksensä. Aristoteles on siinä kohden kenties enemmän vanhan kreikkalaisuuden kannalla, kuin Platon, että hän tarkemmin pitää silmällä olevaisuutta kuin yliluonnollista maailmaa; mutta hänen huomionsa ulottuu kauas ulkopuolelle kreikkalaisuuden rajoja ja hän tahtoo piiriinsä sulkea maailman kokonaisuuden. Tieteen ja runouden keskinäinen liitto on täydellisesti ratkennut; kumpikin käy tästälähin omaa erinäistä tolaansa; Aristoteleen kautta ovat varsinaiset tieteet saaneet alkunsa. Niin tämä ajattelija, seisoen puhtaan helleeniläisyyden viimeisellä kukkulalla, ikäänkuin korjaa edellisen kehitysjakson hedelmät ja sulkee sen portit, viitaten sitä tietä, joka viepi rinteeltä alas uuteen edistysjaksoon.

Sillä kreikkalaisuus joutuu uudelle uralle, saapi toisen tehtävän. Sen kansallinen aikakausi on päättynyt; se joutuu yleismaailmallisen sivistyksen välittäjäksi. Kreikan valtiollinen elämä on hajonnut; mutta eräs siihen asti puoli-barbarinen sukukansa, Makedonialaiset, ryhtyy asiain johtoon; Aleksanteri Suuren valloitukset levittävät helleeniläisen sivistyksen Indian rajoille asti ja kreikkalainen tieteellisyys ottaa asuntonsa Egyptin pääkaupunkiin. Alexandriassa ja Aasiassa sulautuu kreikkalaisuuteen egyptiläisiä, juutalaisia, syyrialaisia y.m. aineita. Luulisipa, että näistä olisi syntynyt joku omituinen runouden muoto, joka olisi yhdistänyt paraat niistä aatteista, joilla kreikkalainen sivistys nyt oli lisääntynyt, — jotain samankaltaista kuin sittemmin uusi-platonisuus viisaustieteen alalla. Mutta niin ei tapahtunut; sillä kaikki nämä kirjavat aineet ja sivistyksen yleismaailmallinen luonne eivät voineet runoudelle valmistaa mitään kansallista pohjaa. Ihmeteltävä on kuitenkin kreikkalaisen ihanteen virkeä elinvoima; myöhempiinkin runoteoksiin se loi tuota viehättävää suloa, joka on omituinen kreikkalaisen hengen tuotteille. Mutta vaikka runouden kenttä kyllä antoi monta kaunista jälkiniitosta, ei se enää tuottanut mitään menneen ajan mestariteoksiin verrattavaa. Siellä, täällä syntyi joku uusi muodostus, niinkuin sikelialainen idylli; mutta ne ovat verrattain vähäpätöisiä. Roomalais-vallan ensi aikoina kreikkalainen kirjallisuus nähtävästi riutuu; mutta toisesta vuosisadasta alkaen se tointumistansa tointuu ja runoudenkin alalle ylenee uusi vesa, romaani, vaikka se aika vielä on kaukana, jolloin se vakaantuu ominaiseen muotoonsa. Kuitenkin se nyt jo tuottaa niin merkillisiä teoksia, kuin Heliodoron "Aithiopika" ja Longon paimenromaani "Dafnis ja Chloe". Syy tuohon virkeyteen on kenties siinä, että kreikkalaisuus nyt on ehtinyt itseensä sulattaa nuo moninaiset vieraat aineet, joita se on hallinnut, ja siten tavallansa on syntynyt uusi helleeniläinen kansallisuus.

Toisin kuin runouden oli tieteen laita. Kun Kreikan kansallinen aikakausi oli mennyt eikä valtiollinen elämä enää herättänyt mitään toimintohalua, kääntyi mieli sitä suuremmalla hartaudella tieteen puoleen. Valtiollisen ja yhteiskunnallisen raukeamisen aikakausi oli varsin merkillinen sivistyshistoriallisessa suhteessa; silloin edellisen ajan tuottamat aarteet koottiin ja järjestettiin, tutkimus edistyi ja alaa valmistettiin uudelle käsitystavalle. Yksipuolinen subjektiivisuus oli saanut täydellisen voiton; yksityis-ihminen oli anastanut sen sijan, joka ennen oli valtiolla. Hän on nyt siveellisen maailmankatsomuksen keskus; että indiviidi saavuttaa "korkeimman hyvän", on elämän tarkoitus. Epikuros näkee tuon korkeimman hyvän onnellisuudessa, Zenon, Stoalais-oppikunnan perustaja, viisaudessa, samalla kuin Skeptikot, edustaen itsekohtaisen katsantotavan epävarmuutta, kieltävät kaiken objektiivisen tiedon mahdollisuutta.

KUUDES LUKU. Roomalainen ihanne ja kristin-uskon alku.

Kreikkalaiset loivat antiikkisen sivistyksen ja laskivat ikuisiksi ajoiksi taiteen ja tieteen perustukset; vaan Roomalaisten välityksellä levisi tämä sivistys koko heidän avaraan valtakuntaansa sekä sieltä Euroopan uudempiin kansoihin. Helleenit ja Muinais-Italialaiset olivat samaa laajaa kansaryhmää, jonka tähden jo vanhimmista ajoista heissä tavataan paljon yhtäläisyyttä. Mutta toiselta puolen jälkimäisten luonne, varsinkin semmoisena kuin se ilmaantuu Roomalaisissa, osoittaa ihan toisia alkupiirteitä kuin Kreikkalaisten. Jos Helleenit ennen kaikkea olivat ajattelija- ja runoilija-kansaa, on Roomalaisten suuruus etupäässä käytöllisten valtiotoimien alalla. Kuvausvoiman viehättävät kangastukset ja tietoviisauden syvämieliset aprikoimiset eivät voineet heidän huomiotansa pysyväisesti kiinnittää; Roomalainen ei ollut luotu olevaisuutta taiteellisesti kuvailemaan tai sen arvoituksia selittelemään, vaan lujalla kädellä hallitsemaan maailmaa ja levittämään aikansa viljelystä maanpiirin viimeisiin ääriin. Koko hänen olentonsa oli yksivakaisempi ja kovempi kuin Kreikkalaisen, hänen katsantotapansa synkempi ja ankarampi. Olympian hilpeäin juhlakilvoitusten sijaan astuivat gladiatorien veriset ottelut ja hurjat petojen taistelut; arvelematta Brutus tuomitsee kapinalliset poikansa kuolemaan ja nuori Horatius voiton hurmauksessa syöksee kalpansa sulhoa murehtivan sisarensa rintaan. Tämmöiset puolettoman lujuuden tai säälimättömyyden työt, joista Rooman muistotarinat kertoilevat, ovat ihan toista laatua kuin ne jalot uhraukset tai kiihkon ja soaistuksen tuottamat rikokset, joita Kreikan kertomukset mainitsevat. Roomalaisissa ei tavata Helleenien kauniin sopusuhtaisuuden tunnetta eikä siihen perustuvaa luontaista siveellisyyttä; sen sijaan on heissä velvollisuuden tunne vahvempi kuin Kreikkalaisissa. Molemmat katsoivat valtion ihmis-elämän korkeimmaksi olomuodoksi; mutta Kreikkalaisissa oli tämäkin, niinkuin heidän siveytensä ylimalkain, luonnonperäinen, tapain ja tottumusten vahvistama tunne, Roomalaisissa jokaisen yksityisen selvästi tajuttu velvollisuus. Paitsi sitä on valtio Helleeneistä pääasiallisesti hyvän, kansallisen tavan ylläpitäjä, tosi-inhimillisen sivistyksen edistäjä, s.o. etupäässä kultuuri-valtio;[21] Roomalaisilla se on oma tarkoituksensa ja ottaa kaikki kansan voimat palvelukseensa, käyttääkseen niitä etujensa saavuttamiseksi, vieläpä siihen määrään, että kansallisuuskin joutuu paljaaksi välikappaleeksi. Mutta vaikka valtiokäsite niinmuodoin on Roomalaisilla paljoa mahtavampi kuin Kreikkalaisilla, on subjektiivisuus heidän luonteessaan kuitenkin suurempi. Sillä Kreikkalaisilla oli yksityisen siveys ja toimellisuus vielä yhteen kasvaneena valtion kanssa; mutta roomalaisessa yhteiskunnassa valtion piiri ja yksityishenkilön oikeudet eroitettiin tarkasti toisistaan. Indiviidien keskinäiset suhteet määrättiin tyystin lainsäädännössä ja perhe-elämäkin sai suuremman merkityksen kuin kreikkalaisessa yhteiskunnassa. Mutta samalla yksityishenkilö lujemmilla siteillä kiinnitettiin valtioon. Näistä kaikista oli seurauksena, että, kun subjektiivisuus katkaisi olevaisten olojen siteet, se Kreikassa hävitti valtiollisen elämän ja teki lopun sen itsenäisyydestä; vaan Roomassa valtiorakennus silloinkin pysyi lujana, vaikka indiviidisyyden valta ei suinkaan ollut vähempi kuin Kreikassa. Se tarmo ja toimintakyky, mikä saattoi tasavallan sankarit järkähtämättömällä mielen lujuudella kaikki alttiiksi antamaan, kaikki kärsimään syntymäkaupunkinsa suuruuden hyväksi, se puhkesi nyt hillitsemättömään vallanhimoon ja nautintohaluun tai niihin mielettömyyden tekoihin, jotka saastuttavat Tiberion ja Caligulan tapaisten keisarein elämää. Roomalainen ei supistanut henkensä voimaa sopusuhtaisuuden rajoihin, vaan ennätti sekä hyvässä että pahassa joko ylevimmän sankaruuden tai riihattoman hurjuuden viimeisille perille. Mutta tarkka la'in järjestelmä ja ankara velvollisuuden tunto piti itsekkäisyyden kurissa ja siveellisyys perustui niinmuodoin enemmän indiviidin tottelevaisuuteen yhteiskunnan järjestystä kohtaan, kuin täysin kehittyneen persoonallisuuden luontaiseen sopusointuun. Kreikkalaisten ideaali oli paraasta päästä esteetinen, Roomalaisten siveellis-valtiollinen.

Mutta plastillisena, itsessään valmiina ja täydellisenä, roomalainenkin personallisuus esiintyy katsojan silmissä. Jos ei Roomalainen ollutkaan tuottelias taiteen alalla, niin hänen uljas, lainkuuliainen, järkähtämätön luonteensa sitä vastoin on omansa virittämään kuvausvoimaa, ja runous onkin kaikkina aikoina ammentanut aineita Rooman historiasta ja muinaistarinoista.

Ylempänä jo viitattiin siihen, että valtio-etu Roomassa oli kansallisuuttakin voimallisempi. Mukauntuessaan vieraisin kansallisuus-aineisin, Rooman onnistui ne sulattaa omaan valtiorakennukseensa.[22] Voitettujen kansain jumalat siirrettiin Roomaan; heidän tapansa, taitonsa, sivistysmuotonsa pääsivät sinne leviämään. Mutta varsinkin Kreikkalaisten laitokset ja henkinen elämä juurtuivat aikaa myöten maailman pääkaupunkiin.

Roomassa havaitaan ensi kerta historiassa se ilmiö, että kansakunta toiselta lainaa valmiin sivistyksen sovittaakseen sitä omiin oloihinsa. Tästälähin kohtaamme samaa ilmiötä kaikissa maissa ja kansoissa; sillä, kun inhimillisen sivistyksen, niin sanoakseni, peruskaavat ovat valmiina, alkaa jokaisen eri kansan kehitys sillä, että se omistaa, mitä ihmiskunnan yhteinen työ on tuottanut, ja suuremmassa tai vähemmässä määrässä muodostaa sitä oman henkensä mukaan. Enimmät sivistyskansat ovat tätä perintöä sillä tavoin hoitaneet, että runoudenkin alalla entisen sivistyksen siemenistä itsenäisesti ovat kasvattaneet omat ihanteensa; mutta Roomalaiset vaan semmoisenaan omistivat kreikkalaisen taide-ideaalin, melkein yksinomaisesti mukaillen heidän teoksiansa. Heidän runoudessaan havaitaankin sentähden varsin vähän itsenäisyyttä. Siihen oli kaiketi syynä tuo äsken mainittu kansallisuuden mukaantuvaisuus; sen lisäksi tuli, ett'ei Roomalaisten alkuluonne ollut taipuvainen runouteen. Heillä ei ollut mitään varsinaista kansan-epiikkaa; heidän muinaistarunsa säilyivät suorasanaisina kertomuksina, kunnes historioitsijat ne muistoon kirjoittivat. Useat ensimmäisistä runouden viljelijöistä Roomassa olivatkin muukalaisia: Tarentolainen Livius Andronicus, Kreikkalais-Oskilainen Ennius, Afrikalainen Terentius y.m. Vaan tunnettu on, kuinka Roomalaiset, tutustuttuansa kreikkalaiseen sivistykseen, itse siihen mieltyivät ja kuinka suuren vallan Kreikan kieli ja kirjallisuus voitti Rooman ylimyksissä. Mutta yhtyipä tähän mieltymykseen kuitenkin isänmaallinen harrastus: muukalainen sivistys oli omakieliseksi saatettava. Latinan kielioppi tuli muoti-asiaksi Rooman aristokraatisissa piireissä. Roomalaisten selvä äly ja se plastillinen aisti, mikä heille oli yhteinen Kreikkalaisten kanssa, ilmaantui silloin paitsi valtiolaitoksessa myös pontevan Roomalais-kielen muodostuksessa; se vakaantui lopullisesti Ciceronin ja Julius Caesar'in kautta, joka jälkimäinen osoitti järjestystaitoaan kieliopillisissa säännöissä, yhtä hyvin kuin sotajoukkojensa asettamisessa. Jo sitä ennen oli rahvaan luontainen leikillisyys ja kokkapuheisuus päässyt puhkeamaan Plauton komedioihin, jotka aineiltansa kyllä ovat mukaelmia kreikkalaisista teoksista, mutta esitystavaltaan perin kansallisia. Vähää ennen kirjallisuuden varsinaista loisto-aikaa oli Lucretius latinaisissa heksametreissa runollisesti esitellyt Epikuron ja Atomistein oppia. — Mutta vasta Auguston hallitus, joka soi valtakunnalle hoivan tasavallan rauhattomuudesta, saatti edellisten aikojen pyrinnöt tuleentumaan. Vergilius, Horatius, Ovidius ovat tuon runsashedelmäisen kulta-aikakauden edustajia. Jos hallitsijan suosio olikin ulkonainen syy runouden kohoamiseen, niin Rooman mahtavuuden vireyttämä kansallistunto oli se sisällinen voima, joka sitä kannatti. Se puhaltaa innollisena kansallishenkenä Vergilion Aeneidissä ja monessa muussa sen ajan runotuotteessa. Vaikka yleiset sivistysmuodot noudattivat kreikkalaista mallia, ei Rooman kansakunta ollut vielä ennättänyt sanottavassa määrässä itseensä sulattaa muita kuin lähisukuisia aineksia, nimittäin Italian heimokunnat, ja sen alkuperäistä roomalaista ydintä oli vielä tarpeeksi jäljellä, jotta sen kansallinen omituisuus taisi ilmaantua sen ajan tuotteissa. Mitä enemmin roomalaisuus sitten itsellensä omisti voitettujen kansojen ajatustapaa ja mukaantui niiden jälkeen, sitä heikommaksi kävi itsenäinen runollinen tuotanto, vaikka kirjallisuus sen kautta sai monivaiheisemman luonteen.

Tästä näkyy, ett'ei Roomalaisilta sovi kieltää kaikkea kirjallista omituisuutta, ja heidän periluonteensa, jota ylempänä kuvattiin, tuleekin ilmi monella alalla. Heillä oli ylimalkain suurempi taipumus tosiolojen käsittämiseen kuin kuvausvoiman vapaasen luomistyöhön. Sentähden on suorasanainen kirjallisuus ylimalkain sopivin roomalaiselle luonteelle; siinä latinankielen erinomainen selvyys ja rhetoorinen voima osoitaikse kaikessa komeudessaan. Jokapäiväistäkin elämää rupesivat Roomalaiset terävällä käytöllisellä aistillaan taiteellisesti esittelemään, erittäinkin satiirissa, joka Roomassa oli perin kansallinen hengentuote. Siinä yhtyivät tosiasiain havaitseminen ja se taipumus koomillisuuteen, joka näkyy olleen Muinais-Italialaisten luonteessa. Historiankirjoituksessa oli Roomalaisten valtiollinen äly suureksi hyödyksi, ja se onkin heidän kirjallisuutensa vahvin puoli. Livion eepoksenkaltaiset kertoelmat ja Taciton draamalliset luonteenkuvaukset sisältävät ainakin yhtä paljon runollisuutta, kuin koko muu roomalainen kirjallisuus yhteensä.

Kuinka Rooman valtakunnan suuruus elähytti runollista tuotantoa, on äsken sanottu. Kun keisari edustaa ikuista Roomaa, ylistää runoilija hänen personaansa isänmaan sijassa, ja näin voipi runotar toisinaan alentua imartelevaksi hoviliehakoksi. Mutta toiselta puolen keisarihovin ylellisyys ja turmeltuneet tavat sekä pääkaupungin ylen hempeytynyt sivistys saattoivat ihmiset kyllästymään ajan sivistysmuotoihin ja heidän mielensä ikävöi luonnon hiljaista elämää ja maaseudun rauhallista yksinkertaisuutta, niinkuin useasti tapahtuu tällaisten olojen vallitessa. Siitä tuli se mieltymys idylliin, jota tavataan roomalaisissa runoilijoissa, niinkuin myös Kreikan myöhemmässä kirjallisuudessa.

Rooman vakava kansa rakasti prameutta ja juhlallisuutta ulkonaisissa menoissa; se tulee monella tavoin ilmi heidän julkisessa elämässään, ja niin myös heidän kirjallisuudessaan. Jo kielen luonne houkutteli enemmän kaunopuheisuuteen kuin runouteen ja runoteoksissakin pääsee rhetoorisuus enimmiten voitolle. Missä tämä yhdistyy alkuperäiseen voimaan ja aaterikkaasen sisällykseen, antaa se esitykselle viehättävän mahtipontisuuden; mutta varsinkin myöhemmän ajan tuotteet, jolloin runollinen aisti jo oli pilaantunut, osoittavat paljon tyhjää kaunopuheisuutta, niin esim. Senecan tragediat. Kiitettävänä vastakohtana tulee mainita erittäinkin muutamia lyriikan tuotteita, niinkuin Catullon ja Tibullon runot, joissa luontainen tunne saa voiton koreapuheisuudesta. — Roomalaisen runouden rhetoorista väritystä edistää vielä yksi kohta. Nuo kansan kuvausvoiman synnyttämät myytilliset olennot, joita kreikkalaiset runoilijat mielellään tuovat esiin, ovat Roomalaisilla jo menettäneet elävyytensä ja muuttuneet ajatusperäisiksi mielikuviksi, osittain ajan edistyneemmän katsantotavan tähden, vaan osittain siitäkin syystä, että ne ovat toiselta kansalta lainattuja. Roomalaisessa kirjallisuudessa, näet, alkaa allegorian valta. Ne ominaisuudet, joita ennen kaikkia huomataan Roomalaisten runoudessa, ovat voimakas isänmaallinen henki ja käytöllinen mieli, joka runoudenkin kautta pyytää vaikuttaa ihmisten tahtoon ja tälläkin alalla asettaa itsellensä siveellisen tarkoitusperän. Jälkimäisestä satiirikin saa alkunsa; vikojen ja epäkohtien pilkkaamisella ja moittimisella toivoo runoilija parantavansa aikalaistensa tapoja. Sen kaunopuheisuuden, joka yleensä on roomalaisen kirjallisuuden tunnusmerkkejä, senkin tuottaa sama halu vaikuttaa kuulijan tai lukijan tunteisin.

Ulkonaisessa suhteessa ovat roomalaisen esitystavan ansiot lausekeinon juhlallinen komeus, sen tarkkamääräisyys ja voima, niinkuin myös se "urbanitas" eli hienotapainen sievyys, mikä enimmiten vallitsee Rooman kirjallisuudessa. Jos latinainen runous, kuten Rooman sivistys ylimalkain, osoittaa vähemmän alkuperäisyyttä kuin kreikkalainen, niin juuri tämä sen yleismaailmallinen luonne on tehnyt sen sopivaksi välittäjäksi muinais-ajan ja uudempain kansakuntain kesken.

Aika oli nyt tullut semmoinen, jolloin melkein koko tunnetussa maailmassa vallitsi yhteinen sivistys; sen välittäjänä on lännessä latina, idässä kreikankieli. Sen pohjana on vanha kreikkalainen sivistys; siihen yhtyy roomalaisuus, vaan sen ohessa kaikki ne monenkaltaiset kansalliset aineet, jotka Rooman valtakunnassa melkein ovat kadonneet yhteiseen roomalais-kreikkalaisuuteen. Muutamia erityisen kansallisuuden muistoja on tosin jäljellä ja paikoin ovat vanhat kansalliset kieletkin säilyneet, esim. Syyriassa, Egyptissä, Galliassa. Mutta niillä ylipäänsä ei ole suurta merkitystä; aikakautta hallitsee yleisihmisyys, humanisuus. Yksinvalta estää yleisempää osanottoa valtakunnan yhteisiin asioihin eikä ihmisillä ole mitään kansallista tehtävää; sentähden tulee yksityishenkilön hengellinen tai aineellinen menestys kaikkein pyrintöjen keskustaksi. Samalla kuin tämä vie itsekkäisyyteen, tekee se toiselta puolen uskonnollisen tarpeen tuntuvammaksi, ja siitäpä syystä tämä aika tarjookin oivallisen maanlaadun kristin-uskon kylvölle; Rooman valtakunnan laveus ja vilkastunut kanssakäyminen kaukaisimpien seutujen kesken helpoittavat sen leviämistä. Vanhan kreikkalaisen filosofian perustuksella ja niiden aatteiden vaikutuksesta, joita sekä kristin-oppi että itämaan kansojen muinais-uskonnot tarjoovat, kasvaa omituinen teosofia, uusi-platonisuus, joka koettaa yhdistää kaikki, mitä ihmiskunta siihen asti on miettinyt. Runsas-aineinen kirjallisuus osoittaa virkeätä henkistä elämää, ja monessa runouden tuotteessa sopii vielä ihaella kreikkalaisen hengen sievää ihanuutta tai roomalaisen arvokasta komeutta; mutta kuvausvoima on kuitenkin suuresti laimistunut eikä saa enää aikaan noita mainioita mestariteoksia, joiden paljas nimi johdattaa mieleen runouden ylevimmät ihanteet. Yleismaailmallisuus sitä heikontaa ja rasittaa, ja entiset ihanteet sortuvat tuohon suureen kilvoitukseen aistin-omaista kauneutta hehkuvan pakanuuden ja nuoren, synkkää kieltäymystä saarnaavan kristin-opin välillä. Eikä uusi taide silloinkaan vielä pääse vahvasti toimimaan, kun kristin-usko vihdoin on voitolle päässyt; sillä se kaipaa kansallisuuden elähyttävää kastetta. Paraiten menestyvät ne runouden lajit, jotka ovat ulkopuolella sen varsinaista alaa, erittäinkin satiiri; Lukianon sukkela-älyisissä ryntäyksissä vanhaa jumalistoa vastaan kuvauupi ajan kieltoperäinen suunta.

Näin vanha aika vaipui hautaansa, jättäen kaksi hedelmää tulevaisuudelle perinnöksi: kreikkalais-roomalaisen sivistyksen jalot tiede- ja taide-aarteet sekä Judaean kansassa syntyneen, vaan kreikkalaisen hengen muodostaman, uuden uskonnon.

Antiikkinen ihanne, kuten jo nähtiin, perustuu objektiivisuuteen, maailman kokonaisuuden kauniisen järjestykseen. Tässä maailman täydellisessä järjestyksessä on yksityishenkilö tosin itsenäinen osa, jonka suurin mahdollinen täydellisyys ylentää kokonaisuuden sopusointua, samaten kuin kreikkalaisessa temppelissä jokainen eri pylväs tai pintakuva on itsestään kaunis ja kuitenkin pääasiallisesti on olemassa yleisen tasasuhtaisuuden vuoksi; sillä sen asemaa ja kauneutta määrää kokonaisuuden järjestys. Antiikki-maailman edistyskannalla on tämä objektiivisuus — tämä henkilön määrättäväisyys ulkonaisen järjestyksen kautta — valtavampi kuin henkilön oman sielun syvyydestä kuohuileva itsemääräys, kuin sen sisällisen maailman omituisuus, mikä hänen sydämmessään elää. Kun subjektiivisuus herää ja ihminen asettaa oman mielensä kaikkein asiain ratkaisijaksi, silloin vanha maailma rupeaa hajoamaan; temppeli raukeaa, kun pylväät eivät enää sitä kannata, vaan jokainen erikseen pyrkivät edustamaan kokonaisuutta. Oikein on, että indiviidi saa kehittää kaiken voimansa ja omituisuutensa; mutta toiselta puolen yksityishenkilön runsaampi kehitys ei saa häiritä maailman yleistä sopusointua; sen tulee päinvastoin rikkaudellaan sitä enentää. Tämä voipi tapahtua ainoastaan sen katsantotavan nojalla, että ihmishenki on jumalallista alkuperää ja jumaluus siis elää ihmishengessä; silloin indiviidi voi omaksensa omistaa maailman yleisen järjestyksen, kokonaisuuden; se ei nyt enää vieraana, ulkonaisena voimana, synkkänä sallimuksena, vastusta yksityishenkilöä; vaan jumalallinen järjestys on ihmishengen oma sisällys; sitä toteuttaessaan ihminen vapaana kehittää omaa olentoansa. Indiviidien toisiansa täydentäessä syntyy yleinen sopusointu; yksityishenkilöin vapaan toiminnan kautta kokonaisuus varttuu yhä runsaampiin muotoihin, tuoden näkyviin ennen aavistamattoman moninaisuuden.

Tällaisen maailmankatsomuksen nojalla oli muodostuva toinen ihanne kuin antiikin, — se ihanne, joka yleensä on uudemman ajan oma. Ylempänä kuvattu katsantotapa koittaa vähitellen ihmiskunnalle; mutta, ennenkuin se voitolle pääsee, käy sen edistyminen monta mutkatietä. Objektiivisuuden rauettua saa pelkkä subjektiivisuus vallan. Rooman keisari-aikana oli yleinen individualismi voitolle päässyt ja yksityis-ihmisestä oli tullut kaikkein henkisten harrastusten keskus. Hänen täydellisyytensä — viisaus, niinkuin Stoalaiset sanoivat, — tai onnellisuutensa — Epikurolaisten ihanne — asetettiin korkeimmaksi tarkoitusperäksi, huolimatta yhteis-elämästä tai ihmiskunnan kokonaisuudesta. Mutta, koska yksityisihminen semmoisenaan, yhtymättä henkisen elämän kokonaisuuteen, ei voi saavuttaa mitään täydellisyyttä eikä häiritsemätöntä maallista onnea, ei tämä ajatuskanta voinut ajan pitkään tyydyttää, vaan sortui omaan tyhjyyteensä, valmistaen alaa kristin-uskolle. Ihminen heittäytyi Jumalan helmoihin, toivoen jumalallisen välittäjän kautta löytävänsä haudan toisella puolella, mitä hän tässä elämässä turhaan oli etsinyt, olentonsa täydellisyyden ja suurimman autuuden yhteydessä Jumalan kanssa. Mutta samalla kristin-usko tunkeutuu ihmissielun syvimpään syvyyteen, aukaisten sydämmen salaisimmat kätköt. Ihmisen sisällinen puhtaus, hänen yhtymisensä Jumalaan rakkauden kautta on uuden uskonnon pääsisällys. Jumalaa ajatellaan lempeäksi isäksi, ihmisiä hänen lapsiksensa, ja rakkauden tulee myös yhdistää ihmiset keskenänsä. Korkeimman edessä ovat kaikki yhtäläiset, ja kajastus Kristuksen kirkkaudesta valuu myös alhaisten ja sorrettujen yli. Yleisen ihmis-arvon tunnustamiseen oli ajan sivistys jo monella tavalla ohjannut yhteistä ajatustapaa; vihdoin kristin-usko sille antoi pyhityksensä. Uusi uskonto asetti itsellensä mitä jaloimman esikuvan, puhtaan ihmisyyden ideaalin, koko ihmiskunnalle kelpaavan; siitäpä sen yleismaailmallinen merkitys.

Kristillinen maailmankatsomus oli, niin sanoakseni, siirtänyt elämän painokohdan ihmisen ulkonaisesta olosta hänen mieleensä ja omaan-tuntoonsa, antaen samalla yksityishenkilölle täyden arvon. Kristin-usko on niinmuodoin subjektiivisen käsitystavan korkein aste. Mutta se sisälsi kuitenkin jo ensi aikoina paljon aihetta laajaan kehitysjaksoon objektiiviseenkin suuntaan, joka kehitysjakso ei vieläkään ole päättynyt. Vanhimmassa kristikunnassa oli elävä tunne koko ihmiskunnan yhteenkuuluvaisuudesta ja sen varttumisesta yhä suurempaan täydellisyyteen, ja kirkkaana toiveena sille loisti ajatus "tuhatvuotisesta valtakunnasta", s.o. ihanteellinen kuva maallisen elämän korkeimmasta kehittymis-tilasta. Nämä aatokset on kristillisen kirkon myöhempi käsitystapa melkein kokonaan hämärään peittänyt. Rakkauden käsky taas voi saada avarammankin sisällyksen, kuin mikä sille tavallisesti annetaan; saattaahan se kiintyä maailmassa toteutuviin aatteisin ja tehokkaasti ilmaantua Jumalan valtakunnan levittämisessä maan päällä myös yleis-inhimillisen tai kansallisen elämän eri piireissä. Vihdoin, kun kristin-usko julistaa ihmiset Jumalan lapsiksi, ei sekään ajatus ole kaukana, että ihmishenki on jumalallista alkuperää ja että Jumalan henki siis ilmestyy historian menossa ja kaikessa, mitä ihmishenki tuottaa hyvää ja jaloa. Moni ajattelija onkin tehnyt tämän johtopäätöksen; vaan ei mikään kirkkokunta ole rohjennut ottaa sitä uskontunnustukseensa.

Yleensä on uskonnollisella alalla kristin-opin subjektiivinen puoli melkein yksin-omaisesti päässyt kehkiämään. Vaan ne objektiivisen katsantotavan siemenet, joihin olen viitannut, ovat kuitenkin muilla aloilla itäneet ja taimelle nousseet; sillä kristin-oppi ei ole yksistään uskontoa, vaan sisältää sen ohessa siveellisen maailmankatsomuksen. Mutta varsinkin kristin-uskon ensi aikoina oli tuo subjektiivinen puoli erittäin valtava; siinä kohden, niinkuin monessa muussakin suhteessa, huomataan silloisten olojen vaikutusta. Vanhat ihanteet olivat kukistumaisillaan; valtiollisen ja yhteiskunnallisen vapauden puute esti kaikki yhteiset pyrinnöt. Siveellinen turmelus oli arveluttavassa määrässä voitolle päässyt ja useat filosofit olivat jo kallistuneet pessimistiseen ihmisluonnon arvostelemiseen. Zoroasterin uskonto opetti pimeyden valtakunnan olevan melkein yhtä voimallisen kuin valon ja hyvyyden, ja sieltä olivat Juutalaisetkin saaneet käsityksen pahuuden ruhtinaasta ja valtakunnasta. Sen-aikuisessa tietoviisaudessa oli se ajatus yleinen, että aineellinen maailma on hengen vangitsija ja että ihmissielu vasta aineellisuuden kahleista päästyään voi oikean tarkoituksensa täyttää. Nämä kaikki vaikuttivat uuden opin muodostumiseen. Synkkä itsensä-kieltäminen ja maailman halveksiminen oli kristityn ensimmäinen velvollisuus. Kaikki ihmisen luontaiset taipumukset, kaikki ihmishengen jaloimmat tuotteet, tiede, taide, valtiollinen elämä, katsottiin semmoisinaan, jos ei aina suorastaan hyljättäviksi, niin kumminkin epäpyhiksi, halpa-arvoisiksi kirkon pyhittämien rinnalla; sillä olivathan nuo kaikki saaneet alkunsa tuosta synnin tahraamasta ihmisluonnosta. Jyrkkä eroitus hengellisen ja maallisen välillä oli näiden kaikkien seurauksena.

Ett'ei tuommoinen katsantotapa ollut suosiollinen taiteen pyrinnöille, on itsestään selvää. Nuori kristinoppi kyllä synnytti vähän hengellistä runoutta ja muutamia kristillisen kuvaustaiteen alkeita; mutta mitään itsenäistä kauneuden ihannetta ei se ensi aikoina kyennyt luomaan. Uudet kansat ottivat sen huostaansa ja vasta niiden keskuudessa, monellaisten aiheiden vaikutuksesta, yleni kristillinen taide ja silloin kristillinen maailmankatsomus sai runollisenkin muodostuksensa.

SEITSEMÄS LUKU. Keskiajan ihanne.

Keskiajan omituisuus on vuotanut kahdesta lähteestä: kristin-uskosta sekä niiden uusien kansojen luonteesta, jotka Roomalais-valtakunnan hävittyä astuivat historian näkymölle. Katsokaamme nyt niitä kansakuntia, jotka ovat olleet osallisina sen ihanteen tuottamisessa.

Keltiläiset heimokunnat muodostivat väestön pohjakerroksen useissa Euroopan maissa, niinkuin Ranskassa, Englannissa, Etelä-Saksassa ja osittain Espanjassakin. Kansallisesti he kyllä vähitellen riutuivat ja kuolivat; heidän kielensä väistyi syrjälle, ensin latinan, sitten germanilais- ja romanilais-kielten edestä, kunnes se pysyi ainoastaan maarahvaan keskuudessa muutamilla tienoilla Ranskassa ja Britannian saarilla. Mutta syrjäytyessään Keltiläiset kuitenkin säilyttivät vanhat tarinansa ja kansallisen runoutensa ja ennättivät pysyväisesti vaikuttaa muiden kansojen kuvausvoimaan. Heidän omasta runousmuodostaan ovat esimerkkinä nuo utuiset, haikeamieliset kertomarunot, joita jälkimaailma muistelee Ossian'in laulujen nimellä. Ylimalkain näkyy Keltiläisissä olevan joku taipumus synkkään ja hämärään salaperäisyyteen. Kolkko ja kamala oli heidän uskontonsa. Sitä todistavat Druidien pyhät tammistot, joiden pimentoihin ei vihkimättömän silmä koskaan saanut tunkeutua, ja nuo julmat ihmis-uhrit, joilla pyydettiin lepyttää jumalain vihaa. Ankaran pappisvallan rinnalla oli yhtä kova ylimysvalta. Vaan toiselta puolen oli ainakin Gallian heimokunnissa muutamia ominaisuuksia, jotka näyttävät olevan täysi vastakohta tuolle yksvakaiselle synkeydelle: hilpeä, huoleton mielenlaatu, hillitön uutisten halu ja vilkas puheliaisuus. Paitsi uskonnollista mieltä huomattiin Keltiläisissä jo vanhimpina aikoina erittäin kaksi luonnontaipumusta: he harrastivat ennen kaikkia sotaista kunniaa ja kaunopuheisuuden mainetta. Nämä mieliharrastukset niinkuin yleensä keltiläisen alkuluonteen iloisempi puoli muistuttaa nykyisistä Ranskalaisista; päinvastoin tuo toinen, pimeämpi puoli kenties ilmaantuu Skotlannin Puritanien totisessa luonteessa ja siinä kiihkoisessa katolisuuden muodossa, joka on päässyt valtaan Espanjan kansassa. Mutta näiden ohessa on Keltiläisissä aina ollut vilkas mielikuvitus, joka tulee ilmi varsinkin runo-aineiden keksimisessä; melkein kaikki ne tarinat, joita keskiajan taiderunous otti muodostaaksensa, ovat heistä saaneet alkunsa tai heidän kauttansa tulleet tutuiksi keskiajan kansoille. Keltiläisten omat taistelut vieraita anastajia vastaan antoivat aihetta tarinoihin Artus kuninkaasta ja ympyriäisen pöydän ritareista; heidän välityksensä kautta tuo itämailta tullut, syvätajuinen taru pyhästä Gral'ista levisi muille Euroopan kansoille. Heistäpä enimmiten juontuvat nuo sadut lumotuista lähteistä, taikalinnoista ja muista ihmeistä, joita kohtaamme keskiajan ritarirunoudessa, Arioston "Orlando furioso'ssa" ja uudemmissakin kertoelmissa. Erittäin nuo sadun-omaiset haltiattaret (fee't), jotka pitävät huolta ihmisten kohtalosta, ovat keltiläistä alkuperää. Keltiläisen kuvausvoiman jäljet ulottuvat siis paljoa loitommaksi, kuin heidän valtiollinen itsenäisyytensä tai heidän kansallisen runoutensa tuotteet.

Niistä monisukuisista heimokunnista, jotka kansainvaellusten aikana tulvasivat Rooman valtakuntaan, ovat Germanit ennen muita vaikuttaneet keskiaikaisten olojen muodostumiseen. Jos käännymme Germanien alkuluonnetta tarkastamaan, huomaamme kaksi silmään-pistävää ominaisuutta: korkealle yltyneen personallisuuden-tunnon, joka väliin ilmaantuu vakaana, miehuullisena itsenäisyytenä, väliin uhka-ylpeytenä tai omavaltaisena itsepintaisuutena, sekä kiihkeän sotahalun, joka ei pidä taistelua paljaana välikappaleena vallan, maineen ja rikkauden saavuttamiseksi, vaan elämän varsinaisena tarkoituksena. Vastahakoisesti germanilainen mies taipuu yhteiskunnallisen järjestyksen alle, ihan toisin kuin Kreikkalainen tai Roomalainen, joiden mielestä valtio on kaikkein pyrintöjen luonnollinen keskus. Mutta kuitenkin hän vapaaehtoisesti antautuu toisen, arvossa pidetyn miehen vallan alle, vieläpä palvelee häntä ankarimmalla uskollisuudella. Tämä näennäinen ristiriitaisuus osoittaa germaanilaisessa luonteessa olevan vahvan indiviidisen suunnan, eli toisin sanoen: germanilaisilla heimoilla ei ole yhteis-elämä aatteineen rientoineen ylinnä tarkoitusperänä, vaan eri henkilöin pyrinnöt semmoisinaan. Isänmaan hyväksi olisi Muinais-Germanin ollut mahdoton altistua Kodron tai Curtion tavalla, vaan yhtä suuriin urhotöihin ja itsensä-kieltämisiin voipi häntä saattaa päällikölle vannottu uskollisuus tai sotakunnian himo taikkapa vaan velvollisuudeksi koroitettu mielijohde. Jos vertaa muinais-germanilaiset uroot Homeron sankareihin, niin jälkimäiset ihmisinä ovat meitä paljoa lähempänä. Helleeniläinen uros, vaikka kyllä ihailee sotaista mainetta ja riemulla rientää miekan mittelöhön, ei suosi taistelua itse taistelun tähden; sota on hänestä vaivaloista työtä eikä hän turhan vuoksi uhraa henkeänsä; Germani sitä vastoin pitää sotaa iloleikkinä ja syöksyy uhkamielisesti surman suuhun. Nuo hellempien tunteiden luonnolliset puhkeamiset, jopa valituksetkin, jotka virtaavat Homeron sankarien suusta, paljastavat meille mielenliikuntoja, jotka ovat yhteiset koko ihmissuvulle ja siis selvästi ymmärrettäviä; mutta germanilaisen uroon uhmailevaisuus tuottaa oikullisuuden, josta hänen luonteensa usein kyllä käypi eriskummaiseksi ja vaikeaksi käsittää. Nibelungenlied'issä Hagen, vaikka varma ennusmerkki häntä varoittaa ja hän helposti voisi pelastaa sekä itsensä että toverinsa, töytää tieten taiten kuolemaansa kohden eikä koeta puolellakaan sanalla pidättää ystäviänsä taattuun turmioon heittäymästä. Se aatteisuus, joka kuitenkin pilkoittaa esiin tästä eriskummaisuudesta, on toisenlainen kuin vanhan ajan kansojen. Kreikkalaisen ideaalisuus on objektiivinen, ulkokohtainen: hän oivaltaa maailman sopusuhtaisuuden ja ottaa sen vaan olonsa ja toimintansa esikuvaksi. Germanin aatteisuus on päinvastoin luonnoltaan subjektiivinen, itsekohtainen. Yksityishenkilöä ei tyydytä maailma semmoisenaan; hän tahtoo katsoa sitä omalta kannaltaan, muodostaa sitä oman mielensä mukaan. Tämä on jo hiukan alkua siihen, mikä sittemmin saapi romantisuuden nimen, ja siinä näkyy sama omavaltaisuus, jolla germanilainen soturi muutoinkin seuraa mielijohteitansa, Hänen aatteelliset perus-ohjeensa ovat useinkin hyvin haaveellisia ja yksipuolisia, niin esim. seuralaisen rajaton kiintymys johtajaansa ja tuo umpisilmäinen kestävyys verikoston velvollisuuden täyttämisessä. Vahvan personallisuudentunnon ja haaveellisuuden yhteys osoittuu ennen kaikkia tuossa omituisessa yksityiskunnian käsityksessä, joka sai alkunsa Germanien kesken ja on ihan toista kuin se arvo ja maine, jota antiikkinen uros tavoitteli. Siitä syntyi sitten ritarisuuden ihanne ja jälkeenpäin myös se kunnian irvikuva, joka nytkin vielä monessa maassa kummittelee erityisen säätykunnian ja kahdentaistelun muodossa.

Muinais-Germanit olivat luonnon-kansaa, jossa intohimojen rajut myrskyt eivät paljon vastusta kohdanneet. Helleenien "aidos" ja "sofrosyne" olivat heille äkki-outoja käsitteitä. Omaan voimaansa luotti germanilainen sankari eikä jumalienkaan apua suuresti kaivannut; vielä vähemmin hän pelkäsi ylimielisyydellään itseänsä vastaan kiihoittavansa sallimuksen salaista voimaa. Jyrkimmät vastakohdat tavataan rinnatuksin, vieläpä samassakin henkilössä: verinen julmuus ja alttiiksi-antauva rakkaus, kavala petollisuus ja luopumaton uskollisuus, hurja kostonhimo ja ylevämielinen jalous. Helleenien sopusointuisella kauneudella tietysti ei ole sijaa näissä oloissa; ankara ristiriita on päinvastoin hengen ja muodon välillä. Aatteisuus piilee karhean kuoren alla ja kauneus ilmaantuu enimmiten jylhänä, ylevänä; ihanteisuus väistyy syrjälle, antaen tilaa erityis-olennon omituisuudelle, joka nyt saa suurimman tärkeyden.

Muinais-Germanien runoudessakin nämä heidän luonteensa pääpiirteet kuvautuvat. Tuo vahva itsekohtaisuus näkee mieluimmin kaikki omain tunteittensa valossa, lyyrillisen runouden tavalla. Germanien vanhimmissa kertomarunoissa, Edda-lauluissa, onkin lyyrillisyys voitolla. Ne eivät muodosta yhtenäistä epopeaa eivätkä kertoile kuvattaviansa eepoksen tavallisella selvyydellä ja laveudella, vaan poimivat tapausten joukosta muutamia tarkemmin esiteltäväksi, etenkin sellaisia, joissa henkilöt itse lausuvat ajatuksiansa. Muuttuupa niiden muoto monessa paikoin melkein draamalliseksi. Sanalla sanoen, Eddassa on pääasiallisesti sama esitystapa kuin kansan-ballaadeissa. Sisällys on hurjaa, veristä, joskus raakaakin. Elävän uroon rinnasta leikataan vavahteleva sydän ja viedään maljassa hänen veljensä katsottavaksi; hirmuisena kostossaan, Gudrun syöttää lastensa sydämmet heidän isälleen ja juottaa hänelle niiden verta. Vaan yhtähyvin näistä kuvaelmista leimahtaa esiin jylhä ja suurenlaatuinen kauneus, ilmaantuen noiden sankariluonteiden rajussa rohkeudessa ja alkumaailman ylevässä suunnattomuudessa. Väliin lauhkeammatkin tunteet puhkeavat ilmi, särkien tuon jykeän kuoren; mutta hurjan voiman suuruus, se on ylimalkain muinais-germanilaisen runouden ihanne. Viittaapa sen ohessa vanhemman Eddan lyyrillis-draamallinen luonne siihenkin, että etupäässä sisällisen elämän kuvaileminen on oleva germanilaisten kansain tehtävä runouden alalla.

Sämund'in Edda, germanilaisen runouden vanhin muistomerkki, sai muodostuksensa Islannissa, ja lieneepä Pohjois-Germanien eli Skandinavien henkinen omituisuus siihen johonkin määrin vaikuttanut. Vähän erilainen on jo alusta pitäin Etelä-Germanien eli saksalaisten heimojen luonne, joilla nähtävästi on suurempi taipumus objektiiviseen, puhtaasti eepilliseen kuvailemiseen. Heidän kuvausvoimansa viihtyy tosiolojen piirissä ja esittää niitä historiallisella selvyydellä ja todennäköisyydellä; skandinavilainen sitä vastoin etsii mielellään noita tarumaailman ja ihmisluonnon hämäriä kohtia, joiden salaperäinen kauheus mieltämme kammottaa. Paitsi sitä suurten saksalaisten kansallis-epopeain, Nibelungenlied'in ja Kudrun'in, viimeinen muodostus tapahtui vasta keskiajalla, jolloin alkuaikojen tuima raakuus jo oli paljon lieventynyt. Niissä, varsinkin Nibelungenlied'issä, ovat tapaukset järjestyneet yhtenäiseksi, jännittäväksi toiminnaksi, joka tosi-eepillisellä tavalla leviää suureksi maailmankuvaksi, haarautuen sivutoimintoihin ja välikertomuksiin. Siinä ei tavata Eddan lyyrillistä levottomuutta ja puoli-draamallista esitystapaa; mutta perin draamallisia ovat Nibelungenlied'issä sen sijaan toiminnan jännittäväisyys ja tuo synkkä traagillinen loppu, joka jo edeltäpäin luopi siihen varjonsa kuni uhkaava ukkosenpilvi. Toinen draamallinen kohta on tarkka luonteiden kuvaus, joka asettaa näkyviin niin omituisia henkilöitä, kuin esim. Hagen'in, ja panee asiain ratkaisun heidän omaan käteensä; vaan toiselta puolen Nibelungien kirouksen-alainen aarre sallimantapaisesti, siis perin eepillisesti, hallitsee Burgundien kohtaloa. Mutta onpa Skandinavien ja Saksalaisten muinaisrunoudessa paljon yhtäläisyyttäkin: sama uhkarohkeus ja oikullinen omavaltaisuus sankarien luonteissa, samat koston aatteet ja rajut himot tapausten ohjaajina, sanalla sanoen, sama jylhä voima, joka ylpeydessään halveksii kaikkia rajoituksia.

Kristin-uskon maailmankatsomus soveltui muutamissa suhteissa hyvin Germanien luonteesen. Siinäkin oli indiviidin sisäinen tunne olemisen pääkohta, siinäkin ennen kaikkea katsottiin yksityishenkilöä. Kristillisten ja germanilaisten alkeiden lisäksi tuli vielä keltiläisten, arabialaisten y.m. vaikutus, ja näihin kaikkiin yhtyivät vankkana, vaikka puoleksi unohtuneena pohjana vanhan roomalais-sivistyksen jäännökset, jotka säilyivät erittäin romanilaisten kansojen kesken. Näin kirjavista, monenlaatuisista aineksista muodostuivat yhtä kirjavat, keskenään ristiriitaiset olot ja käsitykset. Tuo kirjavuus ja vastakohtaisuus onkin keskiajan tärkeimpiä tunnusmerkkejä. Niinpä jo alusta aikain nuo puolisivistyneet heimot, jotka Germanian saloilta olivat lähteneet Roomalaismaailmaa kukistamaan, saivat nekin vuorostaan taivuttaa niskansa roomalaisen kirkon ankaran kurin alle, ja jyrkkä vastakohta syntyi sen-aikuisen synkän kristillisyyden ja heidän raikkaan, jopa rajunkin luonnollisuutensa välillä. Kirkko vaati aistillisuuden kieltämistä ja julisti ihmisluonnon kohtuullisimmatkin oikeudet synniksi; toiselta puolen ihmisten hillittömät himot ja rajaton itsenäisyyden tunne pyrkivät yhtenään irtaantumaan siveyden siteistä. Vastakohtain sovittaminen ei onnistunut koskaan keskiajalle. Kolkossa kammiossaan munkki ja nunna paastosivat ja ruoskitsivat itseänsä; vaan ulkopuolella luostarin muureja vallitsi väkivalta ja riihaton itsenäisyys, mahtava sorti heikompaansa ja pyhimysten runsas ansio-aarteisto korvasi yltäkyllin maallikkoin hairaukset, antaen heille oikeuden elää humussa ja hekumassa. Näin kaikki hajaantuu ja koko elämän läpi käy kummallinen kaksinaisuus. Hengelliset ja maalliset eroitetaan toisistaan mitä syvimmällä juovalla, kirkollinen ja maallinen valta taistelevat yliherruudesta ja periaatteellisesti tunnustetaan kaksi maailman hallitsijaa, paavi ja keisari. Vaikka olemisen keskuksena on yksityishenkilön sisäinen hengellinen elämä, ei hän kuitenkaan vielä pysty omantakeisesti tehtäväänsä määräämään, vaan on kovan la'in ja mahtavain valtiasten johdatettavana. Sentähden kaikki toimi, niin henkinen kuin aineellinenkin, — kirkollinen elämä, tieteet, taiteet ja käsityöt — on sidottu ahdasmielisiin kaavoihin ja itse rahvas on vaipunut kolkkoon tilus-orjuuteen. Mutta näiden olojen vastakohtana on ruhtinaiden ja herrojen omavaltainen itsenäisyys ja kurjimmallenkin tarjoo erämaan rosvo-elämä tilaisuuden vapautua yhteiskunnan kahleista. Varsinaista yhteyttä ei ole missään. Kirkko tosin pitää koossa Euroopan katolisuskoiset kansat ja latinankieli kannattaa yhteistä hengenviljelystä, samalla kuin se on siteenä vanhan sivistyksen ja uuden edistysjakson välillä; mutta kansakunnat ovat valtiollisesti hajanaiset eikä kansallisuudella vielä ole suurta merkitystä. Sillä oikea kansallis-elämä vaatii yksityisen tehokasta ja altista toimintaa jonkun objektiivisen, koko yhteiskunnalle tärkeän tarkoitusperän toteuttamiseksi; vaan keskiaika piti ulkonaiset olot verrattain mitättöminä ja katsoi pyrinnöissään melkein yksin-omaisesti ihmisen omassa mielessä piilevää sisällistä maailmaa. Ainoastaan semmoiset yritykset, jotka tarkoittivat uskonnollisten ihanteiden toteuttamista, niinkuin ristiretket, saattoivat ohjata ihmisten ponnistukset yhteiseen objektiiviseen tehtävään. Vasta keskiajan loppupuolella ihmishenki herää ulkomaailman tarkastamiseen ja vireämpään yhteistoimintaan; tämän objektiivisen suunnan ilmiöitä on ensin ritarisuus, sitten vapaa kaupunki-elämä ja sen yhdyskunnat, muutamien pikkukansojen (esim. Schweiziläisten) taistelut vapautensa puolesta sekä yksinvallan ja kansallisuuden voimistuminen useissa Euroopan maissa, mutta ennen kaikkia tieteiden ja taiteiden uudistuminen, tärkeät keksinnöt ja mainiot löytöretket, jotka valmistavat uutta aikakautta.

Miten keskiaika, piintyneenä yksipuolisesti uskonnolliseen ajatuskaavaansa kammosi ulkomaailman ihastelemista, osoittaa eräs tapaus Francesco Petrarca'n elämästä. Tuo kuuluisa mies, itse uuden ajan ennustajia, oli lukenut Livion kertomuksen, miten Makedonian Filippos kerran nousi Haimos-vuorelle, saadaksensa yht'aikaa nähdä Adrian ja Ponton meret, ja halusi sentähden itsekkin iloita noin laveasta näköalasta; sen vuoksi hän veljensä kanssa meni ylös Mont-Ventoux'ille, eräälle Meri-Alppien kukkulalle. Mitä ihanimmalla ilmalla he huviksensa silmäilivät avaraa katsanto-alaa, pilvet leijailivat heidän jalkainsa alla, Alppien kaukainen vuorijakso muistutti heitä Hannibal'ista, Rhône virtaili syvyydessä ja etäällä siinsi Välimeren välkkyvä pinta, samalla kuin runoilijan mieleen utuisena kohosi hänen Lauransa kuva. Silloin hän, etsien oraakelilausetta, avaa pienen kirjasen, Augustinon Tunnustukset, jota aina piti luonansa, ja lukee seuraavat sanat: "Ja ihmiset käyvät ihmettelemässä vuorien kukkuloita ja meren mahtavia laineita ja virtojen väljää juoksua ja valtameren piiriä ja tähtien kiertokulkua, ja unohtavat oman itsensä". Näitä sanoja Augustinus käyttää muistista puhuessaan, ilman mitään uskonnollista tarkoitusta; mutta Petrarca piti ne Jumalan suusta lähteneenä varoituksena, koska hän hetken aikaa oli tähystellyt aistillisen maailman houkuttelevaa ihanuutta. Häpeissään ja katuvaisena astui hän vuorelta alas ja kirjoitti vielä samana iltana rippi-isällensä kirjeen, josta tämä kertomus on otettu.[23]

Keskiajan ihminen oli kokonaan tunteittensa vallassa; ne milloin hetken himoina ja mielitekoina hallitsivat hänen toimintaansa, milloin kaipauksena vetivät häntä korkeampaa, yliluonnollista maailmaa, taivaallista ihannetta kohden, jota hän palveli sydämmensä puhtaassa temppelissä. Mutta saman yliluonnollisuuden näki hän myös kaikkialla ympärillänsä. Salaiset käsittämättömät voimat pitävät kummallista leikkiänsä luonnon ilmiöissä; ihme katkaisee tuon-tuostakin tämän maailman ykstoikkoisen jokapäiväisyyden ja magiia eli olioin salaperäinen vuorovaikutus kutoo taikaverkkonsa kaikkein esineiden ympäri. Vanha maailma näki kyllä jumalallisia olentoja koko luonnossa ja muutti sen niinmuodoin henkiseksi; vaan se ajatteli jumalien maailmaa tavallisen maailman kaltaiseksi ja sulki sen siis aistillisen olevaisuuden piiriin. Vaan keskiaika ei tahtonut todenperäiseksi myöntää mitään muuta kuin tuota yliluonnollista maailmaa; se katsoi aistillisenkin olevaisuuden ainoastaan yliluonnollisuuden valossa.

Näin kaikki kyllä muuttui henkiseksi; vaan eipä keskiaika kuitenkaan vielä ollut kypsynyt puhdasta henkisyyttä tajuamaan. Keskiajalla vallitsee vielä tuo alkumaailman lapsellinen katsomustapa, joka ei käsitä mitään aistien avutta eikä siis tule toimeen ilman mielikuvituksen luomaa tarumaailmaa. Samoin kuin muinaiskansojen kuvausvoima, niin keskiajankin uskonto täyttää koko luonnon haltioilla ja rakentaa oman mytologiansa, osittain pakanallisista, osittain kristillisistä aineksista. Enkeleitä ja pyhimyksiä, vuoripeikkoja ja vedenhaltioita, keijukaisia ja perkeleitä vilisee siinä kirjavassa moninaisuudessa. Tämän tarumaailman kuvaelmat saavat saman aistin-tajuttavan objektiivisen ulkomuodon, jota muutoinkin tavataan luonnon-uskonnon kannalla. Mutta ihminen lämmittää ne omalla hengellänsä; ne ovat paljoa suuremmassa määrässä ilmauksia hänen oman sydämmensä liikunnoista, kuin kreikkalaiset jumalais-olennot, jotka plastillisessa levollisuudessaan pysyvät ihmiselle vieraina, viettäen omaa erityis-elämäänsä. Siitäpä keskiaikaisten kuvaelmain utuinen, haaveellinen luonto, joka tekee ne epävakaisten unikuvain kaltaisiksi; siitä se kamottava synkkyys, mikä ympäröitsee pahoja olentoja, joissa ihmissydämmen omat pahat taipumukset saavat näkyväisen muodon. Mutta samasta lähteestä vuotaa myös hellä, mieltä liikuttava, haaveellinen yhteys ihmisen ja noiden yliluonnollisten olentojen välillä.[24]

Tämä keskiajan kykenemättömyys puhtaasti henkiseen käsittämiseen ja siitä syntyvä ristiriitaisuus epäaistillisen periaatteen ja sen käytöllisen sovittamisen välillä on erittäin silmään-pistävä kirkon opissa ja juhlamenoissa. Paavin hengellinen valta muuttuu ihan vastoin alkuperäistä tarkoitustansa maalliseksi herruudeksi, sisällinen parannus ja jumaluuteen yhtyminen on saavutettava ruumiinkurituksilla ja muilla ulkonaisilla tempuilla, jumalallisen armon lahjat kiintyvät aineellisiin esineihin, reliikkeihin y.m. Samaten myös kaikki, mikä liikkuu sielun sisimmäisessä pohjassa, voipi mielikuvituksen välityksellä muuttua ulkonaiseksi nä'yksi, harhakuvaelmaksi, joka todenperäisyyden valhemuodolla astuu ihmisen silmien eteen. — Tämä käsitystavan aistillisuus on suureksi eduksi taiteellisessa suhteessa ja tekee keskiajan muutamissa kohden antiikkisen maailman kaltaiseksi. Mutta toiselta puolen on eroitus sangen suuri. Antiikkinen maailma etsii kaikkialla kauneutta; keskiaika ei kammoo rumuuden inhottavimpiakaan muotoja, jos sen karkea symbolisuus voi niissä ilmaantua. Vaikka kiedottuna aistilliseen katsantotapaan, se aina unohtaa ulkomuodon sen aatteisuuden tähden, johon se pyrkii.

Tuo aatteisuus nousee korkeimmalleen ritarisuudessa, joka yhdistää keskiajan jaloimmat riennot. Ritari, joka vakaamielisenä, pelkäämätönnä taistelee uskonsa, ruhtinaansa ja sydämmensä valtiattaren eteen ja suojelee heikkoja ja turvattomia, on keskiajan ihanne, niinkuin "kalokagathos" oli helleeniläisen muinais-ajan. Ja tämän miehisen ihanteen rinnalle kohoaa nyt nais-ideaalikin, joka Neitsyt Maariassa ylenee täydellisyyteensä, — todisteeksi, että nyt, kun yksityishenkilön sisäinen maailma on saanut suuremman merkityksen, naisenkin arvo on enentynyt. Keskiajan kunnioitus naista kohtaan on kuitenkin enemmin jumaloimista, kuin todellista arvon-antoa; hän koroitetaan tunteitten hallitsijaksi uneksittuun mielikuvitusten maailmaan, vaan siirretään samalla korkeampana olentona pois siitä piiristä, jossa hän ihmisenä voipi saavuttaa yhdenvertaisuuden miehen kanssa.

Ritarisuus, haaveksivainen lempi ja omituinen tunteellisuus luovat viehättävän hohteensa aikakauden kirjaviin oloihin. Keskiaikaa valaiseva runollinen loiste ei ole auringonsäteiden heloittava valo, joka selvän selvästi ilmaisee kaikki muodot ja rajapiirteet, vaan särmiössä taittunut valovyö, joka kimaltelee tuhansin värivivahduksin ja saattaa kaikki esineet monivärisiksi, eriskummaisen näköisiksi, kuni gootilaisen kirkon maalatut ikkunat. Täten syntyy keskiajan taide-ihanne, jota sanotaan romantiseksi, koska keskiajan elämä ensin vakaantui romanilaisissa kansoissa.

Selvää on, että tällainen aikakausi ei voi ihanteeksensa asettaa helleeniläisen taiteen plastillista kauneutta. Keskiajan taide-ihanne panee enemmän arvoa sisälliseen kuin ulkonaiseen; se katsoo etupäässä tunnetta, sielua, asiain sisällistä merkitystä. Ulkomuoto on olemassa vaan sisällyksen tähden, sen takana piilevän aatteen vuoksi. Keskiajan maalauskuvissa ei näy tuota antiikkista tasasuhtaisuutta; vaan uutta on henkilöin silmistä säteilevä hellä tunteellisuus, milloin suloisen rauhallinen, milloin vienon haikeamielinen. Samasta syystä keskiajan runous ja kuvaustaide suosivat eduskuvallista esitystapaa. Gootilaisen doomin taivaalle pyrkivät tornit ja korkeuteen kohoavat suippukaaret kuvailevat sielun ylentymistä Jumalan puoleen, pyhä Gral on kaiken autuuden vertauskuva ja Parcival'in harharetket merkitsevät myös ihmissielun eksymistä armon tieltä. Koska keskiaika on taipuvainen sisällyksen takia heittämään muotoa syrjälle, ei se kammoo rumuutta, ei tosi-elämässä eikä taiteessakaan; keskiajan taide oikein hekumoitsee kamalain perkeleen-muotojen ja martyyrein kidutusten esittämisessä. Sisällyksen ylivalta ulkomuodon suhteen näkyy varsinkin siinä, että keskiajan ihanne ei vaadi yksin-omaisesti ideaalisia muotoja, vaan päinvastoin suosii indiviidistä omituisuutta ja siten perustaa karakteristisen eli luonteen-omaisen taidetavan. Taideteoksen vaikutus kokonaisuudessaan palkitsee erityis-osien puuttuvaisuuden. — Muutoin aikakauden koko luonne viepi siihen, että mielikuvituksen ohjaton leikki saapi voiton järjestävästä kuvausvoimasta. Edellisen hehkuva runsaus ilmaantuu kaikkialla keskiajan runoudessa; vaan sen heikkoja puolia ovat muodon vaillinaisuus ja järjestyksen puute, joissa osoittuu ajan kummallinen ristiriitaisuus.

Vasta kun kansojen erikoisuus alkoi vakaantua, rupesi keskiajan runous rehoittelemaan. Se tapahtui aikaisimmin Ranskassa, jossa keskiaikainen elämä muutoinkin ensin kehittyi, ehkä siitä syystä, että kaikki ne ainekset, jotka etupäässä muodostivat tämän aikakauden, — keltiläiset, romanilaiset ja germanilaiset — siellä sulivat yhteen. Etelä-Ranskan troubadour'it ja Pohjois-Ranskan trouvèret laulelivat taidokkaasti sovitetuissa säkeissä lemmen iloista ja tuskista sekä ritarien uljaista sankaritöistä. Ranskasta tämä runous levisi Saksaan; siellä Hohenstaufien aikakausi, joka valtiollisestikin oli Saksan loisto-aika, korkeimmalleen saatti sekä ritari-eepoksen että lyyrillisen Minnegesang'in: vaan Saksan kansallisen yhteyden hajotessa riutui runollisuudenkin henki. Italiassa oli vanhoilla Roomalais-ajan muistoilla suurempi voima kuin muualla Euroopassa ja sen kansallisen kirjallisuuden alku olikin likimmässä yhteydessä näiden uudistumisen kanssa. Dante, jonka valtava nero perusti Italian runouden ja kirjakielen, oli käynyt Vergilion koulua; Petrarca ja Boccaccio olivat etevimpiä humanisteja. Tieteiden ja taiteiden uudentuminen, n.s. renaissance, josta edempänä enemmän, oli Italiassa yht'aikaa kansallinen ja yleissivistyksellinen liike. — Myöhemmin kuin muissa Euroopan pääkansoissa pääsi runous Englannissa hedelmöimään, johon oli syynä sen yhteiskuntainen ja kielellinen kahtiajako; vasta kun kansallinen yhteys oli saavutettu, kun Saksilaiset ja Normannit olivat sulaneet kokoon yhdeksi kansaksi, taisi Chaucer äsken syntyneellä englannin-kielellä esittää "Pyhäretkeilijäin kertomukset". Mutta Ruusujen sota teki pian lopun tästä kauniista alusta; Englannin sen-aikuista runoutta onkin sentähden varsin sopivasti verrattu kevätkukkaseen, joka ennen aikojaan on puhjennut ja jälkitalven tullessa joutuu pakkasen hävitettäväksi.

Ylempänä on jo mainittu, miten keskiaikainen kertomarunous ammenteli aineita Keltiläisten muistovaroista. Itämaistenkin kansojen runsas sadusto elähytti länsimaalaisten mielikuvitusta, etenkin ristiretkien ajoista asti. Sen ohessa mainittavia ovat katolisen kirkon legendat eli pyhimystarut sekä muutamat antiikkiset tarinat. Etenkin ritarien jalo uljuus, heidän taistelunsa ja seikkailuksensa ovat kertomarunojen sisällyksenä. Varsinkin kaksi tarinapiiriä ansaitsee erityistä huomiota. Maallisen ritarisuuden ihanne kuvataan Artus eli Artur kuninkaassa ja hänen seuralaisissaan. Kuningasta ja hänen puolisoansa Ginevraa ympäröi loistava valiojoukko mitä mainioimpia ritareita ja ihanimpia naisia. Heidän hovissaan tavataan ylevin urhoollisuus ja hienoin ritarillinen säädyllisyys. Sen keskuksena ovat nuo kaksitoista kuuluisaa urosta, joiden kunniasija on Artus kuninkaan "ympyriäisen pöydän" ääressä. Artur'in hovista ritarit lähtevät seikkailuretkille, kilpaillen toistensa kanssa miehuullisessa uljuudessa, — Toinen kertomussarja koskee pyhää Gral'ia. Tämä oli kallis-arvoinen jaspismalja, johon Vapahtaja oli taittanut leivän pyhää ehtoollista asettaessaan ja Josef Arimathialainen koonnut hänen kyljestänsä vuotavan veren. Sentähden sillä oli ihmeellinen voima antaa kaikki jumalallisen armon lahjat. Viimein oli Titurel, eräs kuninkaanpoika Anjou'sta, rakentanut linnan Monsalvage'n vuorelle (= mons salvationis tai mons silvaticus) Espanjaan, jossa erityinen ritarikunta oli sen vartiana. Näitä ritareita Jumala itse kutsuu mainittuun toimeen; mutta valitun pitää kutsumusta totella ja innolla taipua tehtäväänsä. Gral-linnan kuninkaaksi pääseminen on ylin kunnia, minkä ritari voi saavuttaa. Pyhä Gral on syvämielinen vertauskuva kristin-uskon tarjoamasta autuudesta, ja Gral'in vartiat edustavat hengellistä ritaristoa, niinkuin Artus ja hänen hovikuntansa maallista ritarisuutta. — Molemmat tarinajaksot, Artur'in ja Gral'in, yhdisti saksalainen runoilija Wolfram von Eschenbach syvä-aatteiseksi, "Parzival" nimiseksi runoelmaksi.

Antiikkisista tarinoista keskiaika enimmin suosi kertomuksia Troian sodasta ja Aleksanteri Suuresta. Mutta vanhaa aikaa kuvataan samanlaiseksi kuin keskiajan ritari-maailmaa, ja romantinen henki siihen kutoo omia, hentoisen ihania kuvaelmiansa. Aleksanteri tuli retkillänsä — niin muun muassa kerrotaan — pimeään metsään, jonka puut muodostivat niin tiheän lehtikaton, ett'ei auringon valo voinut siihen tunkeutua; linnut siellä laulelivat ja hopealähteitä kuohui laaksohon; mutta maa oli täynnä lukemattomia ihmeellisen isoja, pyöreitä kukkaisumpuja, ruusunpunaisia ja lumivalkoisia. Vaan katso, jopa aukeaa niiden lemuavat kuvut ja ihmekukista nousee tuhansittain nuoria tyttöjä, verrattoman kauniita, kaksitoista-vuotiaan näköisiä, punaisissa ja valkoisissa vaatteissa, niiden kukkien kaltaisissa, joista he ovat syntyneet; naureskellen ja ihanasti laulaen he liehuvat metsän siimeksessä, niin että uroot unohtavat kaikki vaivansa. Ne ovat metsän pimentojen lapsia; vaan, jos auringon polttava säde niihin sattuu, he kuihtuvat ja kuolevat; heille ei ole suotu pitempää elämää kuin heidän sisarillensa, nurmen kukkasille.[25]

Sama kirjavuus ja moninaisuus, joka ylipäänsä on keskiajan luonteessa, vallitsee myös sen eepillisissä runoelmissa. Suuri osa niistä on täytetty kertomuksilla ritarien seikkailuksista ja urostöistä, jotka osoittavat runsaasti uhkuavaa mielikuvitusta, vaan nykyajan lukijalle käyvät yksitoikkoisiksi. Koko tuo tarumaailma, josta ylempänä puhuttiin, leviää silmiemme eteen: ritarit taistelevat noitia ja hirviöitä vastaan, ja ihmeelliset taikavoimat hallitsevat luonnon ilmiöitä.

Se hempeätuntoisuus, joka asuu aikakauden hengessä, ilmaantuu erittäinkin sen lyyrillisessä runoudessa, sekä maallisessa että hengellisessä. Edellisessä trubaduri tai minnesänger ylistelee valittua lemmittyänsä ja kuvailee rakkautensa riemuja ja huolia; toisinaan, vaan harvemmin otetaan muita, esim. valtiollisia asioita, laulun aineeksi. Trubadurien runoelmissa on palavan rakkauden intoisa kiihkeys laulun perustuksena; saksalaisessa Minnegesang'issa on vallitsevana tunteena sydämmen hellä kaipaus ja luja uskollisuus. Hengellisessä runoudessa taas on keskuksena Jumalan emo, neitsyt Maaria, jota ylistetään hehkuvalla, lemmentapaisella kunnioituksella. Runopuvun puolesta keskiajan lyriikka synnytti suuren muotojen rikkauden ja noudatti tarkkaa säännöllisyyttä, joka ilmaantui etenkin laulujen taiteellisessa stroofi-rakennuksessa. Mutta vaikka indiviidin sisäinen elämä oli tullut kaiken olemisen keskustaksi ja syvä tunteellisuus on tämän ajan tärkeimpiä tunnusmerkkejä, ei lyyrillinen runous kuitenkaan voinut kehittää koko runsauttansa; sillä yksityishenkilö ei ollut vielä edistynyt siihen itsenäisyyteen ja henkiseen vapauteen, joka voi täyteen määrään kasvattaa sielu-elämän rikkauden. Sentähden trubadurien ja minnesängerien runoissa on melkein aina sama sisällys, jota koetetaan esittää monella eri tavalla. Samasta syystä ei draamallinenkaan runous pääse oikeaan alkuun, vaikka se jo siemenenä piilee keskiajan kirkollisissa näytelmissä.

Keskiajan loppupuolella sen omituinen henki rupesi riutumaan, uuden ajan tuulen puhaltaessa. Tämän muutoksen välittäjänä oli etenkin muinaisklassillinen kirjallisuus, jota nyt aljettiin tutkia yhä suuremmalla innolla ja menestyksellä, varsinkin Italiassa. Mutta silloinpa juuri keskiajan katsantotapa sai loistavimman runollisen kirkastuksensa. Dante Alighieri sulki mahtavaan teokseensa Divina Commedia tämän aikakauden koko maailmankatsomuksen, liittäen viisaustieteellistä syvämielisyyttä mitä selvimpään objektiivisuuteen. Dante on, niinkuin Aischylos ja Shakespeare, niitä suuria runoilijoita, jotka kahden tärkeän aikakauden rajalla itsessään yhdistävät kaikki ne mietteet, mitkä ovat loppupäätöksenä ihmiskunnan edellisestä työstä, ja samalla viittaavat kauas tulevaisuuteen. Hän oli, niinkuin jo ylempänä sanottiin, antiikkisen kirjallisuuden kasvattama; mutta uuden humanistisen aikakauden valossa oli hän syvemmin kuin kukaan muu käsittänyt oman aikakautensa hengen. Muinais-ajalta perityllä kauneudenaistilla antoi hän teoksellensa tarkan taiteellisen muodon ja on siinäkin kohden aikakautensa runouden uudistajana.

Jos Dante siis oli antanut keskiajan ihanteelle sen aatteellisen täydellisyyden, niin seuraavat runoilijat sitä yhä enemmin hajottivat, samalla kuin edistivät ulkomuodon kehkiämistä. Petrarca tosin vielä keskiajan hehkuvalla lemmen-innolla laulaa Laurastansa; vaan Boccacoio'n Decamerone'ssa kauan pidätetty luonnollinen aistillisuus vihdoin purkaa kahleensa ja kostoksi pilkkaa ulkokultaista pyhyyttä, vallattomana riemuiten vapaudestansa.

Ylempänä viitattiin siihen, että muhammedilaisten kansojen kuvausvoimalla oli joku vaikutus Eurooppalaisten runouteen. Länsimaalaiset tutustuivat heihin osittain Espanjassa, osittain itämailla ristiretkien aikana, ja saivat runo-aineita itämaiden runsaista satu-aarteista. Arabialaisten ja Persialaisten hengenviljelys oli noussut sangen korkealle, ja olletikkin jälkimäisten runous oli ehtinyt mainioon kukoistukseen. Itämaalaisten kuvausvoima on niinkuin itämaiden luonto: väririkas, runsastuotteinen, täynnä hehkuvaa, hekumallista loistoa; sen ohessa he halulla tuovat esiin viisauttansa mielevissä vertauksissa ja mietelauseissa. "Tuhannen ja yhden yön saduissa" liikkuu arabialainen mielikuvitus varsinaisella alallaan, kietoen satukuvaelmansa yhteen kirjavaksi ihannemaailmaksi. Vaan etevin kaikista muhammedilaisten kansojen hengentuotteista on Firdusi'n kertomaruno Shahnameh eli Kuningasten kirja (10:neltä vuosisadalta), jossa hän tosi-eepillisellä tavalla esittää kansansa muinaistarinat ja jatkoksi liittää Persian historian Sassanidien vallan häviöön asti. Mainittu runoelma syystä luetaan ihmiskunnan ikimuistettavain mestariteosten joukkoon. Panteistisen maailmankatsomuksen synnyttämässä autuaallisuuden tunnossa persialainen runoilija Hâfis laulelee elämän iloista ja nautinnoista, ja hänen maanmiehensä Dshelâl-ed-dîn-Rûmi (13:nella vuosisadalla) lausuu, saman mystillis-panteistisen katsomustavan perusteella syvämielisiä ajatelmiansa. Äsken mainitut teokset eivät kuitenkaan ole suorastaan vaikuttaneet Euroopan keskiaikaiseen runouteen, koska ne vasta uudempina aikoina ovat tulleet täällä tunnetuiksi.

KAHDEKSAS LUKU. Runouden kehitys uudennuksen ja uskonpuhdistuksen aikakaudella.

Edellisessä luvussa mainittiin, miten keskiajan loppupuolella alkoi objektiivisempi suunta, joka ilmaantuu vireämmässä yhteis-elämässä ja kääntää ihmisten mielet ulkomaailmaa tarkastamaan. Ristiretket tempaavat länsimaan kansat irti keskiajan umpinaisesta sisäkohtaisuudesta; he oppivat tuntemaan vieraita maita, outoja kansoja, ja siitä niiden huomio tarkistuu havaitsemaan luonnon ja elämän moninaisuutta. Sitten niille aukeavat muinaisklassillisen kirjallisuuden aarteet, ja tästä nuorentumisen lähteestä ne ammentavat uutta elinvoimaa. Muinais-aika näyttää heille yhteiskunnan, jossa valtion menestys on vapaiden kansalaisten ylin silmämäärä, jossa omavarainen tutkimus ennakkoluulojen estämättä ryhtyy ihmishengen korkeimpiin kysymyksiin, jossa runoilijan laulut ja kuvaustaiteilijan ihannetuotteet kaunistavat elämää eikä synkkä hengellisyys kuihduta ilon ja nautinnon kukkasia. Nyt vasta ihmisten silmät avautuvat tosi-elämän arvoa ja ihanuutta oikein oivaltamaan, ja niinkuin sokea, joka on saanut näkönsä jälleen, he siitä hämmästyvät, hurmautuvat. Kaikilla aloilla tehdään rynnistyksiä keskiajan jo itsestäänkin raukeavia mietteitä ja laitoksia vastaan. Muinaiskreikkalaisen filosofian aseilla ruvetaan skolastisuutta ahdistamaan ja Platonin viisaustiede kohoaa Florensissa uuteen kukoistukseen. Yhä ankarammaksi paisuu vastustus paavin maallista valtaa ja katoliskirkon oppijärjestelmää vastaan, ja humanistien harrastukset hankkivat esiin raamatun alkutekstin, joka tulee kirkollisten uudistusrientojen pohjaksi. Mutta antiikin uudistumisen välittömiä seurauksia on taiteiden erinomainen elostuminen. Italian kuvaustaiteilijat antautuvat rohkeaan kilpailuun Muinaiskreikkalaisten kanssa, ja italialainen maalaustaide ehtii edistyskannalle, joka vetää vertoja kuvanveiston kehitykselle muinaisessa Athenassa. Tämä on se aikakausi, joka taiteen historiassa tunnetaan renaissance'n- eli uudennusajan nimellä.

Jos antiikkisen hengen viljelyksen palauttaminen ensi aikoina olikin humanismin melkein yksin-omainen tarkoitusperä, niin tämä liike pian tuotti itsenäisiäkin hedelmiä. Muinais-ajan filosofian järjestelmiä ruvettiin muodostamaan ja laajentamaan uuden ajan vaatimusten mukaan, ja ennen pitkää ajattelu alkoi käydä omaa uraansa. Vasta herännyt ulko-olojen tarkastamisen halu saattoi uskaliaat uroot mainioille löytöretkille, jotka melkoisesti väljensivät tunnettua maanpiiriä ja sivistyskansojen toimialaa; sama tarkastushalu ja sen johdosta yhä laventuva käsityspiiri kehoittivat luonnon tutkimiseen, joka voimallisesti raivasi tietä uudelle maailmankatsomukselle. Copernicus ja sittemmin Kepler selittivät taivaankappalten ihmeteltävän järjestyksen, ja luonnontieteet edistyivät jättiläis-askeleilla. Kun ihminen näin vapautui keskiajan henkisestä orjuudesta, paremmin tutustuen sekä omaan henkeensä että ympärillään olevaan luontoon, silloin hän tietysti tahtoi ulkomaailmaakin kohtaan koettaa voimiansa ja vasta muodostuneen käsitystavan nojalla uudistaa kansojen valtiollista ja uskonnollista elämää. Niinkuin aikakauden alkujakso saapi värityksensä keksinnöistä ja löytöretkistä, humanismista ja taiteiden uudentamisesta, niin kirkollinen parannustoimi ja siitä nousevat taistelut ovat sen keskivaiheen tärkeimmät tunnusmerkit. Paavinvallan kahleet katkaistaan; uudet vapauden periaatteet ja vanhan suunnan kaavat joutuvat riehuvaan sotaan keskenänsä. Vihdoin kuudennentoista vuosisadan loppupuolella taisteluin kuohuvat aallot vähittäin rupeavat tyyntymään. Aikakauden ristiriitaiset mielipiteet jäykistyvät toiselta puolen oikea-uskoiseksi protestanttisuudeksi, toiselta puolen uudeksi, taantumis-kiihkoiseksi katolisuuden muodoksi; vaan valtiollisella alalla vahvistuu yksinvalta. Mutta ilahuttavampiakin reformationi-ajan loppuhedelmiä tulee silloin näkyviin; mainittakoon vaan Englannin Elisabet'in loistava aikakausi ja Alankomaiden vilkas tieteellinen ja taiteellinen elämä vasta-voitetun vapauden turvissa, vaikka sen varsinainen vaurastus kuitenkin on luettava seuraavan vuosisadan omaksi.

Nämä ovat tuon ihmeellisen ajan pääpiirteet, — tuon ajan, joka vie uudemmat kansat ala-ikäisyydestä miehuuden täysivaltaisuuteen. Kaikkialla tehollisia ponnistuksia elähtyneitä olomuotoja vastaan, kaikkialla uusia aatteita, uutta, virkeätä elämää! Myöhempi aika ei ole tuottanut yhtäkään pyrintöä, jonka siemen ei piileskele tämän aikakauden heräjävissä toiveissa. Mitä erilaisimmat voimat kohisevat kirjavimmassa moninaisuudessa. Protestanttisuuden perustajain, varsinaisten uskonpuhdistajain rinnalla ilmaantuu rohkeampi uskonnollinen suunta, joka ei tahdo panna henkeä puustavin tähden alttiiksi eikä sitoa vakuutustansa tunnustuskirjain kahleisin; osittain se yhtyy mystiläisyyteen (Sebastian Frank y.m.), osittain se ihanteistansa hurmautuneena muuttuu mielettömäksi kumoushaluksi (Uudestaankastajat ja muut samankaltaiset lahkokunnat); mutta näiden vastakohtana vanhoillaan-olijat, katoliskirkon puolustajat, jesuiittakunnan avulla pyytävät tukehduttaa ajan henkeä. Tieteessä mahtavat spekulatiiviset aatokset, semmoiset kuin Giordano Bruno'n, omituisten vertauskuvain ja keskiajalta perittyjen kaavojen alle peitettyinä, ennustavat vastaisten aikojen filosofisia ajatelmia,[26] samalla kuin humanistien harrastukset ja nuo luonnontutkimuksen voitot, joihin jo ylempänä viitattiin, saattavat tietojen alaa selviämistään selviämään, ja vuosisadan loppupuolella kokemustiede Francis Bacon'in kautta saapi varsinaisen alkunsa. Ajan ilmiöitä on vilkas liike aineellisen edistymisen alalla, hillitön rikastumisen himo ja raju seikkailijahenki, joka yhdessä tietohalun kanssa kehoittaa uskaliaihin löytöretkiin; yhtä levoton, moni-aatteinen elämä kuohuu valtion ja yhteiskunnan piirissä: kansallisuusrientojen ensimmäinen itu, liittyen uskonpuhdistukseen, julmat talonpoikaiskapinat monessa maassa ja vihdoin unelmia täydellisestä yhteiskunnasta, kerran joutuvasta yleisen onnellisuuden tilasta, joka kangastaa Campanellan ja Thomas More'n ideaali-valtioissa, muistuttaen nykyajan socialistien toiveita. Kuka voisi ahtaan kuvaelman kehään pakoittaa kaikkea sitä neron runsautta, minkä tämä aikakausi sisältää? Mainittakoon vaan nimiä semmoisia kuin Luther, Zwingli, Calvin, Rafael, Mikael Angelo, Leonardo da Vinci, Ariosto, Tasso, Camões, Cervantes, Shakespeare: näiden paljas sointu jo kuvailee ajan aatteellista elämää. Sen henkilöt ilmaantuvat mahtavina, voimallisina; sitä sopisi sanoa suuren personallisuuden aikakaudeksi. Yksityis-ihmisen sieluelämä oli edellisinä aikoina kehittynyt yhä syvemmäksi, omituisemmaksi; mutta keskiajan ylenmääräinen sisäkohtaisuus ja epävapaus olivat sulkeneet sen umpinaiseen piiriinsä. Nyt indiviidi irtaantui tuon epävapauden siteistä, samalla kuin hän kääntyi ulkomaailmaa kohden, tahtoen sitä käsittää ja hallita. Seurauksena on valtava itsenäisyyden tunne, joka pyrkii rajattomaan indiviidiseen vapauteen ja pyytää mielipiteittensä mukaan muodostaa olevaisia oloja. Alituinen rauhattomuus ja taukoamattomat taistelut kasvattavat jäykkiä, omantakeisia, jopa eriskummaisiakin luonteita, joiden riennot eivät mahdu tavallisiin rajoihin ja joissa elää ääretön into tai suunnattomat himot, vaan samalla myös voimakas toimintakyky niin hyvien kuin pahojenkin aikeitten toteuttamisessa.

Muutosten aikakausina on runollinen tuotanto enimmiten heikonpuolinen, koska kansojen paraat voimat menevät uusien aatteiden käytölliseen toimeen-panoon. Sentähden runous ei rehoittanut kuudennentoista vuosisadan alku- ja keskivaiheilla. Näyttääpä siltä, kuin mielikuvitus olisi saanut niin viljalta tyydytystä tosimaailman muodostuksesta, ett'ei se kaivannut kuvausvoiman luomaa taikamaailmaa. Ainoastaan Etelä-Euroopassa, jossa ajan uskonnolliset liikkeet eivät kumonneet olevaisia oloja, syntyi uuden ajan aamukoitteella ensi heräjämisen lumouksesta ihana runollinen kirjallisuus. Mutta Englannissa leimahtaa aikakauden loppupuolella ilmi vielä kirkkaampi runouden loisto, samalla kuin runollinen tuotanto ehtii uhkeaan kukoistukseen Euroopan lounaiskulmassa, Espanjan kansassa. Mutta Saksassa ja Ranskassa sisälliset kiistat yhä vielä estivät sen vahvempaa varttumista. Katsokaamme jokaista maata erikseen.

Italia oli uuden ajan kehto. Siellä syntyi humanismi, siellä tieteet ja taiteet uudistuivat ja silloin runouskin virkosi uuteen eloon. Dante'sta, Petrarca'sta, Boccaccio'sta olen jo puhunut. Edelliset molemmat antoivat keskiajan ihanteille antiikista saadun, klassillisesti ihanan muodon; viimeksi-mainitusta alkaa keskiajan ideaalin hajoaminen, samalla kuin hänen helppo, luonteva kertomustapansa on mallina seuraavien aikojen novellinkirjoittajille. Niinkuin Boccaccio'n kevyt pilapuheisuus on maallisen elämännautinnon protesti keskiajan askeetista kirkollisuutta vastaan, samoin Ludovico Ariosto'n hieno ironiia on uuden ajan voittohymy keskiajan romantisesta ihmeitten-halusta. Mutta samalla hän Raivoavassa Rolandissaan, vielä kerran yhdistää keskiajan ritarisaduston kimaltelevat helmet viehättäväksi taikavyöksi. Ihmeellisellä taidolla ja sievyydellä runoilija osaa nivoa yhteen nuo lukemattomat tarinat ritarien hämmästyttävistä urhotöistä ja hehkuvasta lemmestä, esitellen niitä yhä uudella tavalla, milloin katkaisten, milloin taas jatkaen kertomuksen säiettä, ikäänkuin paljaan oikun johdattamana, vaan kuitenkin aina pitäen lukijan mieltä vireillä. Meistä tuntuu, kuin vaeltelisimme lumotussa puistossa, jossa haarapolut näyttävät meitä houkuttelevan oikealta uralta ja läpipääsemättömät tiheiköt meiltä tien sulkevan; mutta yhtäkkiä avautuu puiden väliltä uusia näköaloja ja loistava taikalinna huikaisee silmämme. Romantinen haaveellisuus, uuden ajan sala-iva ja muinaiskansoilta peritty muodon kauneus yhtyvät tuottamaan miellyttävää, satumaista kokonaisuutta. Sama tarkoin huoliteltu sointuisuus, joka kaikuu Arioston säkeistä, kohtaa meitä Torquato Tassonkin taiteellisista värssyistä. Vapautetussa Jerusalemissa näemme vähemmän omituisuutta ja enemmän antiikin mukailemista kuin Raivoavassa Roland'issa; Vergilius on ollut sekä yleensä että monessa yksityiskohdassakin opastajana ja ulkomuodon harrastukseen on kulunut paljon runollista voimaa. Mutta ylevä, vakavanlaatuinen aine ja runoilijan jalo innostus ylentävät lukijan mieltä; loistava esitystapa ja useat taidokkaasti suoritetut välikertomukset luovat runoelmaan viehättävän valon.

Italian läheinen yhteys muinaismaailman kanssa teki sen antiikkisen sivistyksen luonnolliseksi välittäjäksi, ja sen johdosta syntyneet uudet ajatussuunnat saivat siellä ensimmäisen muodostuksensa. Muinaiskansojen plastillinen aisti asuu uudemman ajan Italialaisissakin, niinkuin yleensä romanilaisissa heimoissa, ja on tuottanut sen kuvaustaiteiden hehkeän kukoistuksen, johon ylempänä viitattiin. Antiikkisen hengen itsenäinen uudentaminen taiteen alalla olikin Italian päätehtävä, joka vaati suurimman osan sen henkisestä voimasta. Vaan sama huolenpito ulkomuodon soreudesta, sama kristillis-romantisten aiheiden sulauttaminen antiikkiseen katsomus- ja kuvaustapaan, jota tavataan renaissance'n maalauksissa ja veistokuvissa, kohtaa meitä Italian runoudessakin: niinkuin Rafael kreikkalaisella kauno-aistilla kuvaili Neitsyt Maariaa ja kirkon pyhimyksiä, luoden niihin kristillisen syvätuntoisuuden, samaten Dante, Ariosto ja Tasso muinais-ajan ihanteiden innostuttamina runoelmissaan, kukin omalla tavallaan, lauloivat ilmi aikakautensa aatteita. Muillakin aloilla oli tuossa ihanassa maassa uusi henki ruvennut puhaltamaan; filosofia ja luonnontieteet kukoistivat ja uskonpuhdistuskin oli tapahtumaisillaan; mutta nämä riennot eivät olleet työntäneet juuriansa syvälle rahvaan riveihin, vaan pysyivät korkeasti sivistyneen valiojoukon omaisuutena eivätkä siis voineet kestää sitä vastavirtaa, joka seurasi riemuisan heräyshetken jälkeen. Taantuminen upotti sen aaltoihinsa; kaava-uskoisuus kiihkoineen jesuiittoineen pääsi voitolle. Tasso'n jalo henki murtui sen painon alle; se pakoitti Galilei'n huulillaan todistamaan omaa järkeänsä vastaan, heitti Campanellan monivuotisten kärsimisten alaiseksi ja sytytti rovion Giordano Bruno'lle. Katolinen taantuminen ja valtio-elämän surkeus hävittivät kansan voiman, eikä runouskaan enää voinut mitään tuottaa, vaan alentui tyhjäksi korurunojen sepittelemiseksi.

Toisin kävi Saksassa, vaikka sekin sittemmin sairastui toimitettavansa seurauksiin. Kuten taiteen uudennus oli Italian, niin uskonpuhdistus oli Saksan maailmanhistoriallinen tehtävä; mutta tämä työ ei jäänyt harvalukuisen henkisen ylimyskunnan asiaksi, se päinvastoin sai parhaan voimansa ja kannatuksensa itse kansasta ja pääsi sentähden voitolle. Vaan runouden kehkiämiselle se oli vähemmän suosiollinen kuin Italian taiteellinen loiste; ajan uskonnolliset ja valtiolliset kiistat tuottivat vaan opetusrunoutta ja satiiria. Yksi hento runouden kukka on Saksassa kuitenkin ylennyt uskonpuhdistuksen pohjalla: evankelinen virsi, saman mahtavan henkilön tuottama, joka pani kirkollisen parannuksenkin toimeen. Mutta kolmekymmenvuotisen sodan pauhinaan Saksanmaan kirjallinen ja taiteellinen viljelys melkein tykkänään katosi.

Vaan palatakseni vielä kerran romanilaisiin kansoihin, mainitsen pienen Portugalin, joka tähän aikaan oli saavuttanut maailmanhistoriallisen tärkeyden. Sen pelkäämättömät merisankarit etenivät maanpallon kaukaisimmille vesille, perustaen siirtokuntia ja aukaisten liikkeelle ennen tuntemattomia maita aarteineen ihmeineen. Se ei voinut olla kuvausvoimaa vireyttämättä, ja ylistäen Portugalin kunniaa kaikui Camões'in sulosointuinen kertomaruno, Lusiadit. Camões'in epopea liittyy antiikkiseen runouteen samoin kuin Tassonkin. Oudolta tuntuu kreikkalaisen taruston yhtyminen uuden-aikuiseen aineesen; vaan sisällyksen omituisuus antaa sille itsenäisen luonteen ja harras isänmaallinen mieli, historiallisten kertoelmain runollinen todenmukaisuus sekä kesämaiden luonnon ja etenkin mahtavan valtameren loistava kuvailu kohottavat sen iki-muistettavain runoteosten joukkoon ja perustavat kirjallisuuden historiassa Portugalin maineen, niinkuin Vasco da Gama ja Maghelaens sen ovat perustaneet yleisen kultuurin aikakirjoissa.

Sillä välin kuin kuudennentoista vuosisadan loppuvaiheilla ja seuraavan alkupuolella enimmissä Euroopan maissa kirkolliset oppikiistat ehkäisivät tieteellisen ja taiteellisen elämän vaurastumista tai vahvistunut paavinvalta piti kaikki vapauden liikkeet kahleissa, oli kaksi kansakuntaa, joiden henkinen voima päinvastoin oli väkevämmäksi karaistunut ajan myrskyissä: Englannin ja Alankomaiden kansat. Alankomaat olivat saaneet verikasteen, josta ihanaisena yleni kansallinen ja uskonnollinen vapaus. Katolisissakin maakunnissa, jotka jäivät Espanjan vallan alle, oli suuri henkinen vireys kansallisen ponnistuksen seurauksena. Sekä Hollannissa että Englannissa oli protestanttisuus päässyt voitolle, mutta kansan vapaampi mieli esti sitä kaava-uskoisuudeksi kangistumasta, ja varsinkin edellinen maa tarjosi tällä ahdasjärkisen uskonnollisuuden aikakaudella hengen vapaudelle turvapaikan. Kumpasessakin kuvausvoima kypsytti mitä kauniimpia hedelmiä, Alankomailla maalaustaiteen, Englannissa runouden alalla, ja niinkuin Shakespeare'n näytelmissä ihmisen todenperäinen luonne paljastuu katselijan tarkastettavaksi, niin hollantilaiset maalaajatkin suurimmalla luonnonmukaisuudella kuvailevat todellista elämää.

Uuden-aikuinen draama sai alkunsa keskiajan kirkollisista näytelmistä; niistä Englannissa monien väliasteiden kautta kehittyi kansallinen näytelmärunous. Muissa Euroopan maissa, paitsi Englannissa ja Espanjassa, ei taiteellinen draama kerinnyt täydellisesti muodostua noista hengellisistä alkeista, ennenkuin muinaisklassillisen kirjallisuuden yksipuolinen mukaileminen työnsi ne syrjälle, jolloin kotimainen näytelmä hoidon puutteesta joutui kokonaan rappiolle. Mutta Englannissa, muinaisklassillisen kirjallisuuden tunteminen ei hävittänyt omahenkisen runouden itua, vaan virkisti päinvastoin taimelle nousevaa draamallista runoutta. Se, niin sanoakseni, ylensi sivistyksen tasapintaa, lisäsi selvyyttä ajatukselle ja somuutta esitystavalle, antaen teoksille säännöllisen muodon, vaan ei kuitenkaan kuihduttanut keskiajalta perittyä syvätunteisuutta ja romantisen mielikuvituksen hilpeyttä eikä turhilla säännöillä estänyt kuvausvoiman vapaata liikuntoa. Kansallisesta pohjasta Englannin draama imi voimaa ja elävyyttä. Suurimman täydellisyytensä se saavutti Shakespeare'ssä, uudemman ajan valtavimmassa runoilija-nerossa, jonka teokset osoittavat taiderunouden korkeinta kukkulaa. Onpa siis luonnollista, että Shakespeare on englantilaisen draaman varsinainen edustaja, jonka loistava nimi siirtää kaikki hänen — osittain etevätkin — edeltäjänsä ja aikalaisensa varjopuoleen.

Niinkuin melkein kaikki ihmiskunnan valtanerot, esim. runouden alalla Aischylos ja Dante, seisoo Shakespearekin kahden aikakauden välillä, yhdistäen kirkkaaksi valoksi edellisen kehitysjakson säteet, mutta samalla viitaten kauas tulevaisuuteen. Shakespeare osoittaa inhimillisen kehityksen yleistä suuntaa; mutta yht'aikaa hänen runoutensa tuopi ilmi ne olot, joissa se on alkunsa saanut. Ainoastaan vapaassa, vanhassa Elisabetin-aikuisessa Englannissa se oli mahdollinen; ainoastaan reformationi-ajan suuri aatteellinen heräys taisi sen kasvattaa. Yhdistyipä silloin monta runoudelle suotuisaa ehtoa: Englannin valtiollinen mahtavuus ja siitä yltynyt kansallistunne, — ankarain taisteluin jälkeen saavutettu rauhallinen tila, — loistava hovi, jossa suosittiin tieteitä ja taiteita, — ylhäisemmissä tavallinen klassillinen sivistys ja ennen kaikkea raitis, iloinen kansan-elämä, jolle keskiajan romantiset muistot ja tavat vielä antoivat runollisen loisteen ja jonka tuoreus ilmaantui monenlaisissa juhlissa ja hauskoissa ajanvietteissä. Nuo kaikki eivät voineet olla kuvausvoimaa virkistämättä ja kehoittivat tehokkaasti runolliseen tuotantoon. Sellaisissa oloissa varttuneena on Shakespeare'n runous siis peräti kansallinen luonteeltaan, niinkuin usein aineiltansakin. Kotimaansa historian rikkaasta vara-aitasta hän ottaa aiheita tuohon suureen näytelmäjaksoon, joka esittelee Englannin vaiheita Juhana Maattomasta Henrik VIII:nteen asti. Hehkuva isänmaanrakkaus kaikuu noista tunnetuista säkeistä, joihin usein on viitattu:

Mitä syvää kotimaan kaipausta ja äidinkielen rakkautta ilmaantuu maanpakoon tuomitun Norfolk'in herttuan, Thomas Mowbray'n, valituksissa:

Mutta puhumattakaan näistä kansallistunteen suoranaisista puhkeamisista, jotka kuvailevat esiintyväin henkilöin mieltä, — siitä puhumattakaan, että Shakespeare'n draamoissa, niinkuin luonnollista on, ilmaantuu sen-aikuisen Englannin puhe-, käytös- ja ajatustapa, vieläpä joskus sen kansalliset ennakkoluulotkin, — muistettakoon esim. Jeanne d'Arc Henrik VI:nessa, — niin Shakespeare'n runouden koko henki on yhtäpitävä englantilaisen luonteen ja Englannin maailmanhistoriallisen tehtävän kanssa. Englannin kansan parhaat puolet tulevat siinä näkyviin: tarkka havaintokyky, raitis huumori sekä terve realismi yhdistettynä tosi-siveelliseen katsantotapaan. Englannin yhteiskunnassa oli jo vanhimpina aikoina yksityis-ihmisen itsetoiminnalla tärkeä sija: samaten Shakespeare'n henkilötkin ovat oman onnensa muodostajat. Mutta niinkuin Englantilainen aina pitää tosiolot arvossa eikä pane niitä yksityisen mielivallalle alttiiksi, niin Shakespearekin tunnustaa historian siveellisten voimain valtaa. Luonnollista onkin, että historiallinen draama syntyi Englannissa, jossa valtiollinen vapaus ensin vakaantui. Ominaisuus, jota havaitaan muissakin Englannin kirjailijoissa, on indiviidisen omituisuuden perinpohjainen käsittäminen ja tyysti kuvaileminen; ihan englantilaista on myös se toimivaisuuden henki, joka Shakespeare'ssä kaikkialla ilmestyy: teko on tosi-draamallisella tavalla näytelmän keskuksena ja puheet liittyvät siihen tarkkasanaisina selittäjinä. Mutta viimeksi-mainittu ominaisuus on samalla koko aikakauden; sen kuohuva, toimelias elämä, täynnä uusia pyrintöjä, vei ihan itsestään draamallisuuteen, jonka tähden runous paraasta päästä pukeutui näytelmän muotoon, semminkin kun kansojen raikas katsomushalu suuresti suosi kaikkia silmin ihailtavia näytäntöjä. Ihmisissäkin oli tavallansa draamallinen luonne: nuo kuudennentoista vuosisadan lujatahtoiset, kiihkeätunteiset, toimintahaluiset henkilöt ovat oivallisia malleja näytelmärunoilijalle; jo ensi silmäyksellä huomataan niiden olevan likeistä sukua noiden mahtavain luonteiden kanssa, joita Shakespeare esittelee tragediossansa.

Ajan henki muutoinkin monella tavalla kuvautuu Shakespeare'n runoudessa. Keskiajan hämärä, vielä itselleen selviämätön sisäkohtaisuus kohoaa itsetajunnan piiriin; runouden soihtu luo loisteensa kaikkiin sen syvyyksiin, mutta valaisee samalla uuden ajan rohkean ajattelun ja yritteliäisyyden kukkuloita. Shakespeare'n runous ilmaisee jälkimäisen aatteet, puettuina edellisen romantiseen verhoon. Keskiajan haaveellinen taikamaailma tarjoo tyhjentymättömän aine-aarteiston runoilijan käytettäväksi; sen kajastus välähtelee kaikkialla Shakespeare'n runoudessa; mutta muutamat teokset, esim. Juhannus-yön unelma ja Myrsky, ovat kokonaan sen perustukselle rakennettuja, vaikka jälkimäinen tosin syvemmän merkityksensä puolesta esittelee Shakespeare'n oman ajan rohkeata tutkimushalua, joka koetti laskea luonnonvoimat valtansa alle. Mutta tuo keskiajalta peritty romantisuus on reformationi-ajankin omituisuutta yhtä hyvin kuin se aatteellinen ja käytöllinen uudistuminen, jonka se itse tuotti.

Edellisessä jo mainitsin, että sen-aikuisten rientojen varsinainen alkulähde, indiviidin itsenäisyyden halu, on Shakespeare'n runouden oikea elinvoima. Tarmokkaat luonteet, jotka oman sielunsa syvyydestä ammentavat tiedon siitä, mikä on oikein ja väärin, laativat lakia sekä itselleen että aikalaisillensa; mutta jouduttuansa ristiriitaan siveellisen maailmanjärjestyksen kanssa, heidän täytyy taipua sen ikuisten sääntöjen alle, ja jokaisen kohtalo on hänen oman mielensä ja tekojensa tuote. Tämä yksityis-ihmisen vastuun-alaisuus, joka on Shakespeare'n maailmankatsomuksen ydin, oli myös protestanttisuuden alkuperäinen periaate. Protestanttisuus vaati jokaista raamatun tutkimisella muodostamaan itselleen uskonnollista vakuutusta, vaikka sitten lisättiin se vaatimus, että tuon vakuutuksen pitää olla tunnustuskirjain mukainen. Mutta protestanttisuuden alkupäivinä annettiin päätösvalta kullenkin yksityiselle; paavilta ja kirkolliskokouksilta siirrettiin siis uskonnollisten ja siveellisten asiain ratkaisu ihmisen sydämmeen ja omaan-tuntoon. Niin tottui ihminen omaa mieltänsä tarkastamaan ja vastuun-alaisuuden tunne saattoi häntä, oudoksuen vasta voitettua itsenäisyyttänsä, tuskallisella pelolla karttamaan synnin viettelyksiä. Sentähden vanhempi protestanttisuus etupäässä piti silmällä ihmisluonnon pahimpia puolia, julistaen sen perin turmeltuneeksi, itsestään mihinkään hyvään kykenemättömäksi. Sen johdosta se panikin tuiki vähän arvoa ihmisen tekoihin ja milt'ei kokonaan kieltänyt tahdon vapautta.

Shakespeare'ssäkin huomataan tämän katsantotavan seurauksia. Mielellään hän tuopi esiin ihmisluonnon varjopuolet, ne hillittömät himot, jotka peikkojen tavalla väijyvät ihmisen sydämmessä ja joille hän helposti joutuu alttiiksi, jos epäilee maailman siveellistä järjestystä. Selvimpiä esimerkkejä on Macbeth, jossa runoilija kuvailee himon valtaa ja turmiollisia seurauksia. Samaten tuo syvä sielun salaisuuksien tunteminen, jota havaitaan hänen runoudessaan, suureksi osaksi johtunee uskonpuhdistuksen tuottamasta sisäisten kohtain tarkastamisesta. Mutta toiselta puolen tahdon vapaus on ikäänkuin sykkivänä sydämmenä Shakespeare'n näytelmissä, ja kaikki teot, niin hyvät kuin pahatkin, vuotavat ihmisen omasta tahdosta. Todellisena näytelmärunoilijana Shakespeare käsittää toiminnan ihmis-elämän ytimeksi; hän osoittaa, kuinka ihmisen aikeet ja tunteet muuttuvat teoiksi ja semmoisina joko edistävät tai vastustavat maailman siveellistä järjestystä, mutta tekojen siveellisyydestä riippuu niiden menestys ja henkilön oma kohtalo. Tämä aate niin suuressa määrässä hallitsee Shakespeare'n runoutta, että esim. Hamletissa toiminnan puutekkin antaa aihetta traagilliseen syyn-alaisuuteen. Ihmisen kohtaloa ei ratkaise toimeton antauminen hyvän tai pahan valtaan; vaan tositoimintaa häneltä vaaditaan, ja teot lähtevät hänen omasta hengestään, niinkuin henkensäkin toiselta puolen on hänen edellisten tekojensa tuote. Ja vaikka Shakespeare, niinkuin ylempänä sanottiin, mielellään kuvailee himojen aikaan-saamia hävityksiä, niin ihmisluonnon paremmillenkin puolille tehdään oikeutta, ja iloisella huumorilla hän usein poistaa elämän synkkyyden. Realistisena runoilijana hän tosin harvoin asettaa eteemme täysin ideaalisia henkilöitä; kuitenkin tapaamme hänen runoelmissaan niin jalon ihania luonteita kuin Cordelian ja Mirandan, ja pahimpiakin hän valaisee jollakin säteellä, joka luonnollisella, inhimillisellä tavalla selittää heidän rikoksensa.

"Määrä määrästä" (Measure for measure) on se Shakespeare'n kappale, jossa protestanttisuuden periaatteet selvimmästi ilmaantuvat; se näyttää, miten hengellinen ylpeys voi houkutella ihmistä synnin pauloihin ja kuinka kaikkien ihmisten, ollessaan armon tarpeessa, tulee kärsivällisyydellä antaa muiden hairaukset anteeksi. Mutta tuon evankelisen periaatteen kannattaja on nunnaksi aikova katolinen neito, ja koko näytelmän aate oikeastaan kääntyy tuota protestanttisuuden helmassa syntynyttä teeskenneltyä jumalisuutta vastaan, jota tavattiin erittäinkin Puritaneissa ja jota Shakespeare muutoinkin usein ruoskitsee. Lisättäköön vielä, ett'emme Shakespeare'ssä kohtaa tuota synkkää, kaikkia elämän iloja ja kaunistuksia vihaavaa mieltä, joka hänen aikanaan oli yleinen protestanttisissa lahkokunnissa, yhtä vähän kuin tuota uskonnollista suvaitsemattomuutta ja turhaa skolastillista kiistanhalua, joka siihen aikaan oli protestanttisten uskokuntain tunnusmerkkejä. Mikä olisi sen-aikuiselle kuulijakunnalle ollut otollisempaa, kuin jos runoilija olisi esitellyt katolisia pappeja kavaliksi, ulkokullatuiksi veijareiksi, niinkuin heitä nykyisempinä aikoina usein on kuvattu? Mutta Shakespeare päinvastoin jonkunlaisella hellyydellä kohtelee katoliskirkon palvelijoita; ajateltakoon esim. pater Lorenzoa Romeo ja Juliassa.

Näiden kaikkien johdosta täytynee tulla siihen päätökseen, että Shakespeare'n runoudessa tosin havaitaan sen-aikuisen protestanttisuuden vaikutusta, vaan että hänen näköalansa kuitenkin ulottuu paljoa avarammalle. Shakespeare näyttää, miten maailmassa ilmaantuvan sekä hyvän että pahan syyt ovat haettavat ihmisen omasta povesta ja miten hän vapaan tahtonsa nojalla vaikuttaa olevaisuuteen ja sen kautta omaan kohtaloonsa. Mutta tekojen seurauksia ja maailman kokonaisuutta hallitsee korkeampi voima; vaan tämän tarkoitukset toteutuvat ihmisen toiminnan kautta ikuisen maailman-järjestyksen mukaan. Vasta tällä kannalla todellinen traagillisuus ja todellinen koomillisuus ovat mahdolliset, koska molempain ehto on ihmisen siveellinen vapaus. Shakespeare on siis ensiksi antanut runollisen muodostuksen sille maailmankatsomukselle, joka antiikkisen sivistyksen rauettua oli ylenevä kristin-uskon kylvämistä siemenistä, — sille maailmankatsomukselle, joka näkee siveellisen maailmanjärjestyksen toteutuvan ihmishengen toiminnan avulla. Nähtävästi hänen katsantotapansa johtuu niistä mahtavista liikkeistä, jotka vuosisadan alkupuolella uudistivat kaikki henkiset olot, ennenkuin ne supistettiin erityisten uskonkaavojen ahtaisin rajoihin. Shakespeare'n runous edustaa siis koko tuota valtavaa aatevirtaa, josta uskonpuhdistuskin sai alkunsa, eikä mitään siitä erkaantunutta sivuhaaraa.

Shakespeare'n runous on niinmuodoin puheena olevan aikakauden aatteellisen uudistuksen etevin kuvaaja, sen kypsin loppuhedelmä, eli toisin sanoen: se on vuosisadan vuolaassa virrassa ikäänkuin levollinen poukama, johon rajuna, rauhattomana ajan koski kuohuen syöksyy; siinä vielä näkyy kosken pyörteitä ja vaahtoa ja vierivin aalloin vesi siihen rientää, mutta samalla se tyynenä kuvastelee sinistä taivasta ja selvästi jo näkyy virran vastainen suunta. Niin ei Shakespeare'n runouskaan ole ainoastaan hänen aikansa ja kansansa syvimpäin tunteiden ja ajatusten ilmoittaja; vaan hänen maailmankatsomuksensa on pääpiirteiltään vielä sama kuin nykyajan ja hänen neronsa tuotteet ovat runsasten aatevarojensa nojalla paremmin kestäneet aikojen vaihtelevat mielipiteet kuin moni muu, iältänsä nuorempi runoteos. Racine'n tragediat ja Pope'n opetusrunoelmat, joita ihaeltiin syvimmän runollisuuden tai elämänviisauden esikuvina, silloin kun Shakespeare oli melkein unohduksiin joutunut, eivät enää voi innostuttaa nykyistä lukijakuntaa, saatikka vaikuttaa kirjallisuuden muodostumiseen; vaan nuo säännöttömyydestään usein soimatut, Globe-teaterin näyttelijän ihmeelliset teokset yhä vielä elähyttävät draamallista runoutta. Onpa vasta nykyisempi aika oikein oivaltanut Shakespeare'n runouden sisimmäisen luonteen.

Syynä Shakespeare'n runouden ikuiseen nuoruuteen on epäilemättä, paitsi sen syvää aatteellista pohjaa, hänen esitystapansa erinomainen luonnollisuus. Me näemme kaikki henkilöt, kaikki tapaukset niin elävinä, niin monipuolisina edessämme, että meidän täytyy niitä arvostella aivan kuin todellisuuden ilmiöitä, joita jokainen mielellään selittelee oman katsantotapansa mukaan. Sentähden Shakespeare'n kuvaelmat eivät milloinkaan vanhene, vaan pysyvät yhtä tuoreina kaikkina aikoina. Shakespeare antaa henkilöin itse puhua puolestaan ja kätkee oman ajatuksensa siihen aatteesen, joka salaisena voimana hallitsee toiminnan juoksua. Hänen esitystapansa on tosirealistinen, ei ainoastaan äsken mainitun puhtaan objektiivisuuden tähden, vaan siinäkin, että luonteet kuvataan täydellisesti, kaikkine omituisuuksineen; ne puolet, jotka eroittavat yksityishenkilön kaikista muista henkilöistä, astuvat niinmuodoin etupäässä huomioon. Henkilöt eivät siis edusta ihmisluonteen yleisiä päämuotoja eli tyyppejä, vaan ovat eläviä ihmisiä, joilla kullakin on oma erityinen sielu-elämänsä; sentähden voimme, ikäänkuin kirkkaassa kuvastimessa, katsoa heidän sydämmensä syvimpään pohjaan. Tätä runouden ihannetta, joka asettaa eteemme luonteet kokonaisuudessaan, sopii paraiten nimittää karakteristiseksi eli luonteiseksi. Luonteisen taidetavan piirissä ei kauneus ole yksityiskuvaelmissa, vaan niiden muodostamassa suuressa yhteiskuvassa; yksityisihmisten tai erinäisten kohtien ei tarvitse vastata ihanteellisuuden vaatimuksia: välisti ne saattavat olla rumiakin; mutta kaikkien sopusoinnusta syntyy ideaali.

Shakespeare'n realismiin yhtyy kuitenkin mitä puhtain idealismi; aatteen valta tulee kaikkialla näkyviin. Eikä aate pysy henkilöin toiminnalle vieraana, paljaana ulkonaisena voimana, vaan toteutuu juuri heidän kauttansa. Sentähden Shakespeare selvemmin kuin mikään muu runoilija osoittaa historian todellista henkeä; samalla kuin näemme yksityis-ihmisen sielu-elämän, astuvat silmiemme eteen ne siveelliset voimat, jotka ohjaavat ihmiskunnan vaiheita. Siitäpä syystä Shakespeare'n draamat ovat saavuttaneet yhä enemmän suosiota ja tulleet yhä syvemmältä ymmärretyiksi, mitä täydellisemmin on ruvettu tajuamaan historiallisten voimien valtaa, niinkuin myös indiviidisen omituisuuden merkitystä sekä näiden molempain keskinäistä suhdetta.

Shakespeare'n draamat ovat Englannin runouden loistokohta, samalla kuin ne ilmaisevat uuden ajan kuvausvoiman korkeimman edistys-asteen. Vaan Englannin kansanhengessä oli kyllin runollisuutta, ett'ei sen voima uupunut tuon jättiläisneron synnyttämiseen. Tosin runouden virta jo Shakespearen loppu-iällä alkoi kääntyä toiseen suuntaan. Sitten tuli Puritanien ja Indepedentien aikakausi, joka oli runoudelle, varsinkin draamalle, tuiki epäsuosiollinen; kuitenkin yksi runoilijan nimi sitä kaunistaa, John Milton, jonka "Menetetty paratiisi" voi palkita paljon, mitä hänen aikansa henki on hävittänyt. Siinä runoelmassa (ja sen jatkossa, "Jälleen löydetyssä paratiisissa") perin protestanttinen maailmankatsomus sai runollisen kirkastuksensa. Stuartien palattua pääsi uusi runouden suunta voitolle. Sen-aikuisen kirjallisuuden pää-ominaisuudet olivat sileäksi sievistetty ulkomuoto ja kaavanmukainen säännöllisyys, terävä iva ja hieno sukkeluus, vaan sen ohessa proosallinen opettavaisuus, joka kuitenkin sopi yhteen löyhän kevytmielisyyden kanssa. Yhtyen silloin yleisesti vallitsevaan ranskalaiseen taide-aistiin, kesti tämä suunta pääasiallisesti kahdeksannentoista vuosisadan loppupuoleen asti, jolloin kansanrunouden elähyttävästä vaikutuksesta raikkaampi ja luonnollisempi runollisuus kohosi kirjallisuutta hallitsemaan. Kuitenkin oli jo aikaa ennen, saman vuosisadan alkupuolella, Englannissa ensiksi ruvettu vastustamaan ranskalaista taideaistia romaanikirjallisuuden alalla (Goldsmith, Fielding y.m.). Kuinka Englannin runous sitten muodostui, Walter Scott'in, Byron'in ja Dickens'in aikoina, se on yhteydessä Euroopan kirjallisuuden nykyisempien vaiheitten kanssa eikä siis ole tässä paikassa puheeksi otettava. Viitattakoon vaan siihen, että useat niistä ominaisuuksista, joita tapaamme Shakespeare'ssä, meitä kohtaavat Englannin kirjallisuuden uudempinakin ajanjaksoina: tarkka havaintokyky, ihmisluonteiden ja heidän omituisuuksiensa tyysti kuvaileminen, terve realismi ja suuri taipumus humoristiseen esitystapaan. Nämä kaikki antavat englantilaiselle runoudelle erityisen kansallisen luonteen.

YHDEKSÄS LUKU. Espanjan runous ja tekoklassiilisuus Ranskassa.

Kun uusi henki, muinais-ajan tiede- ja runo-aarteiden herättämä, rupesi puhaltamaan kautta Euroopan, virisi runouden liekki etenkin kolmessa maassa, Italiassa, Englannissa ja Espanjassa. Luonnolliset olot liittivät Italian runouden muinaisklassilliseen kirjallisuuteen; Englannin ja Espanjan runotuotteet sitä vastoin eivät ole välittömästi lähteneet antiikin vaikutuksesta, vaan ovat itsenäisempiä, uuden ajan oloista alkunsa saaneita. Englannin runous on kaikin puolin ajan voimakkaan, kaikki valtaavan ja uudistavan hengen ilmaisija; Espanjan runotar on renaissance-ajalta vaan lainannut loistavan, klassillisen pukunsa, mutta edustaa muutoin tuota jyrkkää, umpi-uskoista katolisuuden muotoa, jonka vanha uskonto Tridentin kirkolliskokouksessa oli itsellensä omistanut. Englannin ja Espanjan ihanteet ovat siis suorat vastakohdat, niinkuin ne maatkin, jotka ne ovat tuottaneet. Englannissa oli vapaat yhteiskunnalliset laitokset, kansan suosion kannattama kuningasvalta, itsenäisesti muodostuva hengellinen elämä, Espanjassa sitä vastoin synkin yksinvalta, indiviidin vapaus supistettuna mitä ahtaampiin rajoihin, umpisilmäinen uskonkiihko ja inkvisitioni-oikeustot. Mutta niiden kehittymisessä on kuitenkin paljon yhtäläisyyttäkin. Molempain kansain, sekä Englannin että Espanjan, täytyi voittaa takaisin oma maansa vieraitten anastajain alta, vaikka eri tavalla: Englannissa valloittajat ja vallan-alaiset rauhallisesti sulautuivat yhdeksi kansaksi; Espanjassa muukalaiset masennettiin tulen ja miekan avulla. Vasta kun taistelu Maureja vastaan oli lakannut, pääsi Espanjan kansallisuus täyteen voimaansa; mutta samaten Englanninkin tuli kestää "Ruusujen" verinen taistelu, ennenkuin sen henkinen elämä nousi täyteen kukoistukseensa. Vaan kummassakin maassa oli sodan ja levottomuuden hedelmänä vahva, omaperäinen kansallisuus; kumpasessakin runous orastaa ihan itsenäisesti, yleten kotimaisesta juuresta, ja etupäässä näytelmärunous kohoaa kansallisen katsomustavan ilmoittajaksi.

Alinomainen sota, jota Espanjalaiset isänmaansa ja uskontonsa puolesta kävivät muhammedilaisia vastaan, viritti heissä palavan rakkauden katolis-uskontoon, joka rakkaus sai vielä enemmän sytykettä heidän luontaisesta kiihkeydestään ja haaveksivaisuudestaan. Näissä taisteluissa myös varttui Espanjalaisten ritarillinen mieli ja vilpistelemätön vasalli-uskollisuus, jotka ominaisuudet milt'eivät eriämättömästi yhdistyneet heidän kansallisluonteesensa, Niinpä tuo jalo, romantinen ritarisuus, jonka aate oli Ranskasta kotoisin, siellä tapasi hedelmällisen maan-alan, jossa se uhkeasti versoi, vieläpä ulommaksikin leviten, Arabialaisten keskeen. Sellainen henki ilmaantuu jo Cid-runoissa, Espanjan kansan vanhoissa romansseissa.

Mutta Espanjassakin aika teki tehtävänsä. Keskiajan ritarisuus muuttui tyhjäksi kiiltokuoreksi; ritaritarinoista tuli pöyhkeilevät haaveilemiset, — tyhjät, mahdottomat jutut. Juuri Espanjassa, romantisuuden luvatussa maassa, Cervantes'in ivallis-humoristinen kertomus, Don Quixote de la Mancha, hajotti keskiajan ihanteen. Se oli samalla ensimmäinen varsinainen romaani, tämän sanan nykyaikaisessa merkityksessä; sillä se asettuu tosiolojen pohjalle ja kuvailee ihmisluonteen sisällistä kehkiämistä, ollen yht'aikaa syvämielinen vertauskuva ihmis-elämän pyrinnöistä. Tässä teoksessa puhaltelee vielä kuudennentoista vuosisadan virkeä tuuli; siinä huokuu raikas henki, terve, realistinen koomillisuus; sen puolesta se suuresti eriää seitsemännentoista vuosisadan draamallisista tuotteista, varsinkin Calderon'in näytelmistä, jotka kaiken sulonsa ja ihanuutensa ohessa ovat ylen sievistettyjä, hovin ja kirkollisuuden kaavoihin sidottuja. Sillä jos Cervantes keskiajan ritarisuus-ideaalilta hävittikin pyhyyden loisteen, niin vanha ajatustapa kuitenkin pysyi, se kun jo oli syvälle juurtunut kansan luonteesen. Mutta se harras into ja uljas itsenäisyys, jotka ennen olivat elähyttäneet Kastilian ja Arragonian ritarillisia ylimyksiä, hävisivät häviämistään, sitä myöten kuin yksinvalta ja kirkon mahtavuus korkeammalle kohosivat. Hurskas kirkollinen mieli, ritarin arka kunniantunto ja luja uskollisuus vanhaa hallitsijasukua kohtaan muuttuivat tuimaksi uskonvimmaksi, turhain kunniansääntöjen orjuudeksi ja kuninkuuden jumaloitsemiseksi. Aikaisemmissa näytelmärunouden tuotteissa (esim. Lope de Vega'n draamoissa) on kuitenkin paljoa raittiimpi ja vapaampi henki.

Espanjalaisten näytelmät olivat sekä alkuperänsä että koko järjestyksensä ja henkensä puolesta tosi-kansallisia. Sentähden kaikki säätyluokat hartain mielin niitä katselivat, ja teateri oli vilkkaassa vuorovaikutuksessa yleisön kanssa. Se sai täydellisimmän muodostuksensa Lope de Vega'n, Tirso de Molina'n ja olletikkin Calderon'in kautta; etenkin viimeksi-mainitussa nähdään yllämainitut espanjalaisen näytelmärunouden ominaisuudet.

Sitä aatepiiriä, jossa liikkuu Espanjan draama, sopii osoittaa kolmella sanalla: uskonto, kunnia, vasalli-uskollisuus. Kaikki kolme käsitetään ihan abstraktisesti, — ei sisällisen henkensä ja tarkoituksensa, vaan yksin-omaan ulkonaisen muotonsa puolesta. Kaikkialla on pääasiana merkki, ulkonäkö, säätönäinen tapa. Eräässä Calderon'in näytelmässä tekee päähenkilö mitä pahimmat rikokset, murhaa, rikkoo luostarin rauhan, ryöstää sieltä nunnan, y.m.; mutta paljas ulkonainen kunnioitus kristin-uskon symbolia, ristiä, kohtaan pelastaa hänet ansaitusta rangaistuksesta, jopa saattaakin hänet vihdoin taivaan iankaikkiseen iloon. Tavallisimpia ristikohtauksia espanjalaisissa näytelmissä on vastariita jonkun luonnollisen tunteen ja ritarillisen kunnian tai kuninkaalle osoitettavan kuuliaisuuden välillä, taikka myös molempain viimeksi-mainittujen kesken. Sillä kunnian rinnalla kaikki muu on halpana pidettävä; vaan kunniankin pitää hallitsijan tahdon edestä väistymän syrjälle. Clotaldo "Elämä on unelma" nimisessä näytelmässä, kun epäilee, pitääkö hänen antaa lapsensa kuninkaan vihalle alttiiksi, lopettaa vihdoin arvelunsa sanoen: "Miksi epäilen? Eikö alamaisen uskollisuus ole tärkeämpi kuin henki ja kunnia?" Ja vähää edempänä hän vertailee kunniaa eli mainetta heikkoon astiaan,

ja lisää: mitä jalo siis voi muuta tehdä kuin uhkamielisesti heittäytyä vaaroihin kunniansa takaisin voittaaksensa?[29]

Pyreneitten niemimaa on vanhastaan ollut mitä erilaisimpien kansallisten vaikutusten alainen. Iberiläisiin alku-aineksiin on aikojen kuluessa sekaantunut keltiläisiä, roomalaisia, germanilaisia, arabialaisia aineita. Samanlainen moninaisuus ilmaantuu Espanjalaisten koko maailmankatsomuksessa, etenkin kuvaustaiteessa ja runoudessa. Espanjan maalaustaide koetti Belgialaisten tavalla yhdistää Alankomaalaisten realismin Italialaisten puhdasmuotoiseen kauneuteen, itse puolestaan siihen lisäten mystisen haaveksivaisuuden. Mainitut ominaisuudet ovat niin-ikään Espanjan runouden pääpiirteet. Jo Roomalaisvallan aikana olivat Hispanian latinankieliset kirjailijat tunnetut pöyhkeäpuheisuudestaan, "grandiloquentia", ja samanlainen uhkea koreapuheisuus kohtaa meitä uudemmankin Espanjan kirjallisuudessa. Muinaiskansojen plastillisuuden aisti ja tarkka säännöllisyys, keskiajan haaveksivainen mielikuvitus ja Itämaan hohtava värien runsaus ovat yhdessä luoneet tuon ylen sievistyneen, vertauksista ja kaunopuheisuuden kukkasista loistavan esitystavan, joka lukijata lumoo Calderon'in runotuotteissa. Espanjalainen näytelmä muistuttaa antiikkisesta siinä, että olevaiset olot vallitsevine mielipiteineen ovat tapausten määrääjinä niinkuin sallimus kreikkalaisessa draamassa;[30] rakkauden, kunnian ja lojaliteetin la'it semmoisinaan johtavat yksityisen toimintaa, eikä indiviidi ota näitä toimintansa ohjeita omasta hengestään, vaan noudattaa, milt'ei vaistomaisesti, säätönäistä ajatustapaa. Yksityishenkilö jääpi syrjälle yleisten lakien ja olojen tähden. Sentähden indiviidin omituisuutta ei oteta kuvattavaksi; henkilöt ovat enemmän tyyppejä, yleisten luonteenlajien edustajia, kuin erityisluonteita. Tällaisessa draamassa ei ole vapaalla tahdolla paljon sijaa. Sentähden tapaukset — ihan päinvastoin kuin Shakespeare'llä — eivät ole seurauksina erityishenkilöin omista tunteista ja teoista, vaan salaisten, yliluonnollisten voimain vaikuttamia; toiminnan tärkeimmät käänteet tapahtuvat usein ihmeen kautta. Siihen katoo yksityishenkilön vastuun-alaisuus, ihminen ei voi muuta kuin umpisilmin heittäytyä noiden yliluonnollisten voimien valtaan ja niiltä odottaa pelastustansa. Ihme haihduttaa tosi-elämän tyhjäksi unelmaksi, eikä unelmalla ja tosi-elämällä ole tarkkaa eroitusta, mitä siveelliseen vastuun-alaisuuteen tulee. Tämä kaikki on perin keskiaikaista, katolista; sillä ulkonaisten keinojen ja ihmeiden avulla toivoo hurskas katolilainen pääsevänsä osalliseksi jumalalliseen autuuteen. Miten kaikki vaikuttimet ovat yliluonnollisten voimain hallussa, näkyy selvästi esim. Calderon'in syvä-aatteisessa näytelmässä "Mahtava manaaja". Paholaisen juonien kautta ajattelija Cyprianus joutuu hänen ansoihinsa; opittuansa pahalta hengeltä loitsutaidon koettaa hän saada hurskaan Justinan valtahansa; mutta varjellaksensa viattoman neidon mainetta lähettää Jumala valekuvan Cyprianon luoksi. Silloin hän, toivossansa pettyneenä, pakoittaa paholaisen ilmoittamaan, kuka valekuvan on lähettänyt, ja saapi hänen suustaan kuulla jumalallisen totuuden. Havaittuaan, miten Jumala pitää huolen niistä, jotka häneen turvautuvat, pyrkii hän vapaaksi Saatanan orjuudesta ja pelastuu kärsittyänsä martyyrikuoleman.

Tuo haaveksivainen mystisyys antaa Espanjan draamalle jotain satumaista, jonkunlaisen silmiä häikäisevän taikavalon, joka yhdessä sulosointuisen kielen ja loisteliaan esitystavan kanssa ei voi olla mielikuvitukseen mahtavasti vaikuttamatta. Jännittävä voima, kuvausten väririkkaus ja hehkuvat tunteet enentävät vielä tuota vaikutusta.

Mutta tämän komeuden ja haaveksivan romantisuuden rinnalla käy espanjalaisessa runoudessa toinenkin suunta: jykeä, koristamaton realismi. Realismin varsinainen edustaja on Cervantes, niinkuin jo ylempänä sanottiin. Mutta muuallakin tapaamme sitä Espanjan kirjallisuudessa: raikas, karkea leikki- tai pilkkapuhe ei ole suinkaan vastoin Espanjalaisten luonnetta. Sitä osoittavat muun muassa nuo koomilliset henkilöt, Clarin'it y.m. jotka vakavanlaatuisissa näytelmissä ovat toimissaan ja puheissaan ikäänkuin päähenkilöin parodiiana. Selvä järki ja kuiva, jokapäiväinen ymmärrys purkaa romantisuuden tuulentuvat, ihan kuin Sancho Pansa on pilviä hapuilevan isäntänsä, La Mancha'n ritarin, alinomainen seuraaja ja vastakohta. Mainittuun realistiseen suuntaan kuuluvat myös Espanjassa syntyneet seikkailija-romaanit, jotka saivat paljon mukailijoita muualla Euroopassa.

Italian, Englannin ja Espanjan jälkeen Ranska peri kirjallisen hegemonian Euroopassa. Keskiajan lopulla saavutettuansa valtiollisen yhteyden, olisi se varmaan jo ennenkin kohonnut runollisen tuotantonsa kukkuloille; sillä vilkkaan henkisen elämän merkkejä huomataan jo kuudennella-toista vuosisadalla, jolloin Montaigne ja Charron toivat esiin skeptillisiä mietteitänsä ja Bodin ajatteli yhteiskunnan uudistamista. Mutta veriset Hugenotti-melskeet eivät suoneet runouden kukoistumiselle tarpeellista lomaa; vasta Henrik IV:nen kautta palautettiin rauha ja turvallisuus. Seitsemännellä-toista vuosisadalla alkoi vihdoin ranskalaisen runouden loisto-aika. Kardinaali Richelieu, jonka huolenpito ulottui kaikkialle ja joka harrasti järjestystä ja keskikaikkisuutta niin valtiotoimissa kuin muillakin aloilla, koetti ranskalaisen akatemian perustamisella saada aikaan yhtämukaisuutta kielen ja kirjallisuuden viljelemisessä. Siitä alkain on Ranskan kirjallisuuden etevimpiä tunnusmerkkejä tuo ulkomuodon säännöllisyys ja ajatuksen suppea selvyys, joka on saattanut sitä suuresti vaikuttamaan muidenkin kansojen kirjallisuuteen. Mutta ylenmääräinen säännöllisyys oli haitaksi runouden vapaalle varttumiselle; Ludovik XIV:nnen suosio muutti sen hovirunoudeksi ja se sidottiin hovi-etiketin jäykkiin kaavoihin. Muinaisroomalainen kirjallisuus, joka paraasta päästä oli mukaeltu kreikkalaisten esikuvain jälkeen, julistettiin korkeimmaksi taideaistin malliksi ja mukaileminen niinmuodoin runoustaiteen tarkoitusperäksi. Mutta onnellinen sallimus oli siihen aikaan kasvattanut Ranskassa suuren joukon eteviä miehiä, joissa Ludovik XIV:n yksinvalta ja hovin hengetön säännöllisyys eivät voineet tukehuttaa entisten aikain vapaampaa henkeä. Niinkuin Espanjassa Cervantes ja Lope de Vega käyvät Calderon'in edellä, niin Molière'n tuore ja kansan-omainen koomillisuus ja Corneille'n voimallinen runollisuus tulivat ennen Racine'n ulkomuodoltaan täydellisiä, vaan ylen sievennettyjä, kuninkuutta ylistäviä näytelmiä.

Ranskan kirjallisuuden kehitys oli kaikin puolin ajan muuttuneen hengen mukainen. Se itsenäisen ajattelemisen ja toimimisen suunta, joka oli vallinnut kuudennella-toista vuosisadalla, raukesi seitsemännellä-toista melkein koko Euroopassa, vaihtuen ahdasjärkiseksi umpi-uskoisuudeksi ja ehdottomaksi kuuliaisuudeksi yksinvaltiasta kohtaan. Yksinvallalla oli tärkeä tehtävänsä valtio-elämän muodostumisessa; se masensi nuo mahtavat vasallit, jotka eroittavaisena muurina tunkeutuivat hallitsijan ja kansan välille, ja yhdisti kansakuntain hajalliset osat lujaksi kokonaisuudeksi, siten valmistaen alaa tosi-kansalliselle edistykselle; mutta sen ilmauminen ja kasvanto on historian kurjimpia lehtiä. Westfahlin rauhan jälkeen, seitsemännentoista vuosisadan loppu- ja kahdeksannentoista alkupuolella, ei ole politiikkia määräämässä mikään muu, kuin ruhtinaitten yksityiset edut, Euroopan tasapainon varjossa. Aikakirjat eivät tiedä muuta kertoa kuin hovijuonia ja kavaluutta. Maita ja kansoja valtiaat vaihtavat keskenään kuin kauppatavaraa. Turha säännöllisyys vallitsee juhlamenoissa ja seura-elämässä sekä säätyluokkain keskinäisissä suhteissa; peruukit, puuterit ja pönkkähameet kuvailevat ulkonaisesti aikakauden luonnetta. Sama itsenäisyyden puute, sama pikku-seikkoihin kiintyminen, sama tyhjiin muodon asioihin takertuminen ilmaantuu henkisessäkin elämässä, tieteessä ja uskonnossa. Se on oikea-uskoisuuden kultainen aikakausi, jolloin jumaluusoppineet kiivaasti riitelevät vähäpätöisimmistäkin uskonkappaleista, jolloin teologia karsain silmin vartioitsee jokaista filosofian uutta askelta, jolloin protestanttisissakin maissa väärä-uskoisia vainotaan ja noitia poltetaan. Ihmekkö siis, jos semmoisella aikakaudella antiikin malliteokset, jotka olivat elähyttäneet Italian, Englannin ja Espanjan kirjallisuutta, kehoittaen niiden runoilijoita omavaraiseen henkiseen työhön, Ranskassa muuttuivat jäykäksi kaavaksi, kovaksi kahleeksi, johon kuvausvoiman vapaata toimintaa pyydettiin pinnistää? Eikä runoustaide ajan katsantotavan mukaan ollutkaan mikään runollisen innostuksen tuote, vaan opittujen sääntöjen mukaan laadittu esitysmuoto, jolla kirjailija sievällä ja miellyttävällä tavalla taisi tuoda esiin ajatuksiansa.

Vaikka Boileau ja muut Ranskan runouden lainsäätäjät asettivat muinaisklassillisen, etupäässä roomalaisen, kirjallisuuden ylimmäiseksi malliksi, eivät he kuitenkaan oikein älynneet antiikin henkeä eivätkä niitä sääntöjäkään, joita muinais-ajan runoilijat olivat noudattaneet. Tunnettu on, kuinka he väärin selittivät Aristoteleen opin draaman rakennuksesta, vaatien noita kolmea, kuuluisaksi tullutta yhteyttä: ajan, paikan ja toiminnan. Racine'n kreikkalaisissa sankareissa ja roomalaisissa sotapäälliköissä piilee Versaillesin liukkaat hoviherrat Ludovik XIV:n ajoilta. Niin kansallinen omituisuus, vaikka vastoin tarkoitusta ja julki lausuttuja sääntöjä, näissäkin runotuotteissa valvoi oikeuttansa. Mutta täysin kansallinen ei tämä runous kuitenkaan ollut; sillä sen näköpiiri ei ulottunut ulkopuolelle hovin ahdasrajaista alaa. Selvää on, ett'ei se semmoisena voinut elähyttävästi vaikuttaa kansan kokonaisuuteen; mutta se loisto, minkä useat nerokkaat kirjailijat sille antoivat, sen sorea hienous ja tarkka ulkomuoto, jotka kaikin puolin vastasivat sen-aikuista kauno-aistia, hankkivat sille suosiota sekä Ranskan ylhäisemmissä säätyluokissa että muidenkin maiden sivistyneissä.

Ranskan runouden muodostus riippui osittain siitä, että se oli hovirunoutta, mutta osittain myöskin Ranskalaisten kansallisluonteesta. Romanilaisilla on ylipäänsä suuressa määrässä muodon aistia, joka antaa kaikille heidän tuotteillensa miellyttävän somuuden. Sen lisäksi tulee Ranskalaisissa selvästi huomattava taipumus kaikkeen, mikä on säännönmukaista; järjestävä äly ja terävä arvostelukyky ovat heidän luonteessaan paljoa valtavammat, kuin syvä-aatteinen mietiskely tai harras tunteellisuus. Heidän vilkas mielensä innostuu helposti uusiin aatteisin ja ryhtyy arvelematta niiden toimeen-panoon; sentähden he usein ilmaantuvat alkuun-panijoina historian suurissa käännekohdissa. Mutta aatteet pysyvät enimmiten yleisinä, abstraktisina; niiden tarkempi muodostus ja erityisoloihin sovittaminen jääpi muiden kansojen tehtäväksi. Aatteiden abstraktinen ylevyys huomataan runoudessa siinä, etteivät henkilöin erityiset tunteet ja luonteen-ominaisuudet hallitse toiminnan menoa ranskalaisessa draamassa, vaan nuo ihan muodollisesti ymmärretyt kunnian, uskollisuuden ja hyvien avujen käsitteet, aivan niinkuin Espanjalaisillakin. Siinä suhteessa onkin Espanjan runous suorastaan vaikuttanut ranskalaiseen kirjallisuuteen. Sama ranskalaisen hengen ominaisuus näkyy myös luonteiden kuvauksessa. Ranskan n.s. klassillisissa näytelmissä ei esitetä mitään varsinaisia luonteita, vaan ainoastaan yleisiä tyyppejä, vieläpä ihan määrättyjä, joiden ajatus- ja toimintatavan lukija tai katsoja jo edeltäpäin tarkoin tuntee.

Ranskan kansan yllämainittujen ominaisuuksien ohessa sen sievä seurustelutaito ja hieno sukkeluus yleensä astuvat näkyviin sen kirjallisissa tuotteissa. Tietty on, että komedia on niiden varsinainen ala. Vapaammin kuin tragediankirjoittajat osasi Molière käyttää neronsa lahjaa, yhdistäen kaikki ranskalaisen kuvausvoiman parhaat puolet, mutta usein poiketen tekoklassillisuuden ankarista säännöistä. Hän loi Ranskalaisten luonne- eli karakteerikomedian, joka ei kuitenkaan ollut luonteinen samassa merkityksessä kuin Shakespeare'n näytelmät. Molière ottaa komedian keskustaksi henkilön, joka edustaa jotain erityistä ihmisluonnon puolta, esim. saiturin, ulkokullatun, ihmisvihaajan j.n.e.; sitten hän saattaa häntä erilaisiin olosuhteisin, näyttääksensä, miten tuo kuvattava ominaisuus ilmantuu kussakin eri tilassa, ja muodostaa näytelmän muut henkilöt saman tarkoituksen mukaan. Pääluonnetta valaistaan siis ainoastaan yhdeltä puolelta; me opimme tuntemaan saiturin tai ulkokullatun, vaan emme tutustu kokonaiseen ihmisluonteesen, sillä henkilön muut ominaisuudet jäävät meiltä hämärään. Molière'nkin henkilöt, vaikka mestarin kädellä piirretyt, ovat enemmän tyyppejä kuin varsinaisia luonteita. Mutta samalla kuin hän mallikkaasti kuvailee yleis-inhimillisiä heikkouksia, on hän peri-ranskalainen kiireestä kantapäähän ja juuri sen kautta nuo yleiset tyypit saavat elävän värityksen. Se mainio koomillinen voima, mikä uhkuu hänen näytelmissään, pysyttää ne iäksi päiväksi maailmankirjallisuuden etevimpien teosten joukossa.

Ranskan kieli pääsi Ludovik XIV:n ajoista asti Euroopan hovien ja mahtavien yleiseksi puhekieleksi, Ranskan muodit ja käytöstavat hallitsivat seura-elämää ja kirjallisuuskin kaikkialla taipui sen herruuden alle. Silloin Ranskan taideaisti ohjeineen kaavoineen tunnustettiin yksinvaltiaaksi runoudenkin alalla. Vaikka se, epäkansallisena ja kuvausvoiman vapautta masentavana suuntana, ei voinut tosi-runoutta kypsyttää, on kuitenkin myönnettävä, että sillä on ollut tärkeä kasvattajan virka kansojen esteetisessä kehityksessä. Sen merkitys on siinä, että se Euroopan kirjallisuuteen istutti antiikilta perityn säännöllisyyden ja muodollisen kauneuden aistin, vaikka tosin yksipuolisesti käsitettyinä; myöhempi aika on sitten muinais-ajan alkuperäisistä teoksista osannut tuoda ilmi sen ihanteet eheinä, väärentämättöminä.

Vaan joutuipa kahdeksastoista vuosisata, joka ihmiskunnan näköpiiriin toi vallan uusia aatteita. Ihmisen luonnolliset oikeudet, yksityis-ihmisen vapaus, historiallisiin ja kansallisiin oloihin katsomatta, ne olivat ajan tunnussanat. Ranska oli tämän liikkeen varsinainen kotomaa. Vaan eipä se Ranskassa eikä muualla, missä se yksin-omaisesti pääsi vallitsemaan, kyennyt luomaan mitään uutta, mahtavampaa runoutta; sen yht'aikaa kumouksellinen ja kosmopoliitinen henki ei sitä myöntänyt. Mutta samaan aikaan ensimmäiset itsetajuisen kansallistunnon enteet rupesivat ilmaantumaan. Kansojen itsenäisyyden tunne nousi ranskalaista taideaistia vastustamaan ja loi päältänsä vieraan ikeen, ensin Englannissa, sitten Saksassa ja muissa Euroopan maissa. Uudet, muualla syntyneet ihanteet vaikuttivat sitten puolestaan Ranskan kirjallisuuteen; sielläkin kukistui "klassicismi", tekoklassillisuus, ja uusi romantinen runoilu astui sen sijaan. Silloin tapahtui se omituinen seikka, että sama suunta, joka Saksassa "romantisena kouluna" oli liittynyt perin kansallisiin harrastuksiin, Ranskassa päinvastoin viittasi ulkomaahan, ottaen esikuvansa ja aineensa muilta mailta ja koettaen todenmukaisesti kuvailla niiden kansallisia ja paikallisia omituisuuksia. Ettei ranskalaisen luonteen itsenäisyys kuitenkaan siihen sortunut, ei tarvinne mainita. Sen jälkeen on Ranskan runollinen kirjallisuus ollut monien vaiheitten alainen, aina tarkasti mukauntuen muuttuvan ajan käsitystapaan ja vallitseviin mielipiteisin. Klassillisuuden verho on jo aikaa sitten heitetty; päinvastoin on Ranskan kirjallisuus milloin lennähtänyt romantisuuden sakeimpiin utupilvihin, milloin laskeutunut jokapäiväisyyden syvimpään lietteesen; hurja, kauneutta hylkäävä mielikuvitus on tuottanut sellaisia teoksia, kuin Victor Hugo'n "Nauraja-ihmisen" (L'homme qui rit), ja uuden-aikuinen "naturalismi" on mennyt luonnonmukaisuuden äärimmäisille rajoille asti, vieläpä kappaleen ulkopuolelle tosi-taiteellisuuden piiriä. Että Ranskalaisten hilpeä, epävakainen mieli sen ohessa helposti vie pintapuolisuuteen, jopa irstaasen kevytmielisyyteenkin kirjallisuuden alalla, on tunnettu asia. Mutta oli, miten oli, Ranskalaisten hieno muodon-aisti ja sorea esitystapa sekä heidän henkensä terävyys ja älykäs kuvaustaitonsa ilmaantuvat monessa tämän vuosisadan teoksessa ja takaavat Ranskan kirjallisuudelle sen vaikutusta Euroopan henkiseen elämään. Nämä Ranskalaisten hyvät puolet tulevat erittäinkin ilmi suorasanaisessa kirjallisuudessa; heidän kielensäkin soveltuu paremmin proosallisen esitystavan tasaiseen poljentoon kuin runomittaiseen muotoon. Sentähden Ranskan kirjallisuuden etevyys onkin pääasiallisesti nähtävänä sen mainioin historioitsijain, romaanintekijäin ja muiden suorasanaisten kirjoittajain teoksissa, joiden luonteva esitystapa ja loistava tyyli aina on malliksi kelpaava.

KYMMENES LUKU. Saksan runous ja nykyaika.

Nykyajan suurista sivistyskansoista Saksalaiset viimeiseksi perustivat omantakeisen kirjallisuuden, syystä että heidän oli vaikea tointua kolmekymmenvuotisen sodan kovista iskuista. Saksan kirjallinen edistyminen oli Bodmer'ista ja Klopstock'ista aikain yhä jatkaantuvaa vapautumista ranskalaisen taideaistin herruudesta, kunnes Lessing viimein perusti peri-saksalaisen draaman; Goethe'n ja Schiller'in runous oli vihdoin tämän vapautustyön täysin kypsynyt hedelmä. Ranskalaisten tekoklassillista suuntaa vastaan asetettiin ensiksi Englantilaisten esimerkki, jotka olivat osanneet suojella kirjallista itsenäisyyttänsä; erittäinkin Milton'ia silloin ihaeltiin. Sitten Lessing ja Herder viittasivat Shakespeare'n mahtavaan neroon, kehoittaen Saksan runoilijoita hänen jälkiänsä astumaan. Uudistustoimeen ryhdyttiin palavalla innolla, joka sai sytykettä ajan kuohuvasta, muutoksia haluavasta hengestä. Saksan nuoriso tahtoi kiihtyneenä poistaa kaikki vanhat mädäntyneet olot, vaan etenkin runouden alalla purkaa entiset säännöt, jotka estivät kuvausvoiman vapaata lentoa. Tämä n.s. "Sturm- und Drang-periode" ("myrskyn ja riennon aikakausi") liiallisuuksineen oli väli-asteena yleensä terveellinen, vaikka se ei voinut tuottaa sopusointuisia taideteoksia. Heikommat ky'yt siihen hukkuivat; mutta Goethe't ja Schiller'it loivat silloinkin iki-muistettavia teoksia, sellaisia kuin edellisen "Goetz von Berlichingen," ja jättivät sitten taaksensa tämän kehitys-asteen itsenäisempinä ja uusiin toimiin vahvistuneina. Mutta ennenkuin tarkastamme heidän uusia ihanteitansa, luokaamme vielä silmäys tuohon tärkeään ajanvaiheesen.

"Myrskyn ja riennon aikakaudessa" oli kaksi puolta: kiivas kumoushalu ja ankara viha vallitsevia epäkohtia vastaan, sekä haikeatuntoinen vaipuminen itsekohtaisten tunteiden maailmaan. Kirjallisuudessa edellinen puhkesi ilmi Schiller'in nuoruuden draamoihin ("Rosvot", "Kavaluus ja rakkaus", "Fiesco"); jälkimäinen sekä sisällyksenä että muodostavana voimana hallitsee Goethe'n romaania "Nuoren Wertherin kärsimiset". Sen-aikuiset uudistuksen intoilijat, kun eivät saaneet kiihkeätä vapauden-haluansa tyydytetyksi, joutuivat epätoivoon, kääntyivät pois todellisista oloista ja vetäytyivät omaan itseensä, viettäen haaveellista tunteiden elämää. Siitäpä tuo sairaallinen hempeätuntoisuus, jota Goethe kuvailee äsken mainitussa teoksessa. Vieno tunteellisuus oli muutoinkin aikakauden tunnusmerkkejä. Se oli luonnollisena vastakohtana saanut alkunsa edellisen vuosisadan jäykästä säännöllisyydestä ja oli likeisessä yhteydessä ajan subjektiivisen luonteen kanssa. Saksan pietismi oli kirkon alalla rikkonut oikea-uskoisuuden vallan, ja Rousseau oli Ranskassa julistanut sodan kaikkea kultuurin tuottamaa teeskentelyä ja luonnottomuutta vastaan; Richardsonin hempeätuntoiset romaanit, Ossian'in haikeamieliset runoelmat ja muut samankaltaiset teokset lumosivat lukevaa yleisöä. Ruvettiinpa silloin harrastamaan kaikkea, mikä oli luonnollista: luonnon kauneutta, luonnollisia tunteita, vapautta, yksinkertaisuutta, ja entisen turhanpäiväisen, proosallisen säännöllisyyden sijaan astui sen jyrkin vastakohta, utuinen haaveksivaisuus. Herättyänsä luonnollisuuden tuntoon, eivät sen ajan ihmiset voineet järkiään perehtyä raikkaasen olevaisuuteen, vaan hapuilivat, ikäänkuin unen hourauksissa, sumeita mielikuvaelmiansa.

Mutta sumu haihtuu, "myrsky ja riento" tyyntyy, ja pilvistä välkähtää täysitajuisen taiteen aurinko. Saksan suurimmat runoilijat, Goethe ja Schiller, näkevät ihanteensa toteutuneina muinaisessa Kreikassa, ja helleeniläistä esitys- ja katsantotapaa pyydetään sulauttaa yhteen uuden-aikuisen maailmankatsomuksen kanssa, mutta vapaammalla tavalla, kuin millä Ranskalaiset mukailivat antiikkia. Nyt sen henkeä ymmärrettiinkin paljoa paremmin; Winckelmann oli riisunut verhon kreikkalaiselta taide-ihanteelta, Lessing ja moni muu olivat jatkaneet hänen työtänsä. Iphigenie'ssä on Goethe ihmeellisellä tavalla osannut mitä jaloimpaan uuden-aikuiseen käsitystapaan yhdistää Helleenien tyynen ja kirkkaan taiteellisuuden. Sekä ajan yleinen kosmopoliitinen luonne että Saksan valtiollinen tila, joka ei sallinut mitään osanottoa kansan yhteisiin asioihin, saattivat ennen kaikkia etsimään yleis-inhimillistä kauneutta, kaunista indiviidisyyttä, ja muinaisessa Kreikassa tuo kauniin ihmisyyden ideaali tavattiinkin täydellisimpänä. Mutta sen ohessa on Saksan molemmissa pää-runoilijoissa vahva uudenaikuinen suunta, ja etenkin draamassa he koettavat yhdistää antiikin ja Shakespeare'n kuvauslaadun. Goethe'n lyyrillinen luonne vie häntä tarkoin kuvailemaan indiviidien sielu-elämää; mutta yhteiskunnalliset ja valtiolliset ihanteet täyttävät Schiller'in hehkuvalla innolla. Aineitten objektiivisen suorituksen tähden on Goethe antiikkia lähempänä; Schiller'in vapauden-innostus ja siveelliset ideaalit tekevät hänestä ihan uuden-aikuisen runoilijan. Molemmat ovat aikansa sivistyksen kukkuloilla ja kokoavat henkeensä sen moninaiset pyrinnöt.

Erehtyypä kuitenkin, jos luulee, ett'ei Goethe'n ja Schiller'in yleis-ihmisyyden pohjalla kasvaneessa ihanteessa ole mitään kansallista ainetta. Olihan koko Saksan runous saanut alkunsa kansallisesta liikkeestä, ja Goethe'n ja Schiller'in runous oli sen johdosta syntyneen sivistyksen ja ajatustavan selvin kuvastin, mutta samalla tärkeimpiä vaikuttimia seuraavain aikojen henkisen elämän muodostamiseksi. Vaikka Schiller'in kaunotieteellinen teoriia ei tiedä mitään kansallisuudesta, on hänen oma idealisminsa ja taipumuksensa filosofiseen miettimiseen ihan saksalaista. Samoin Goethekin epäilemättä on kansallinen runoilija; erittäinkin hänen lyriikassaan kaikuu Saksan kansanrunouden vieno syvätuntoisuus, "Hermann ja Dorothea'ssa" hän on antanut viehättävän ja todenmukaisen kuvan oman kansansa elämästä, ja "Faust", tuo ajatusrunouden mahtava, syvä-aatteinen tuote, jonka aine on otettu vanhasta saksalaisesta tarinasta, sehän etupäässä kuvailee tuota ihmishengen rohkeata lentoa mietteiden maailmassa, joka on ollut saksalaisen hengen päätehtäviä ihmiskunnan historiassa.

Saksan kirjallisuuden kehityksessä havaitaan se merkillinen kohta, että ajattelu, teoriia, melkein joka askeleella on ollut runouden saattajana, milloin edeltäpäin rientäin sen tietä tasoittamassa, milloin uskollisena seurakumppanina sen tarkoituksia selvittäen. Schweiziläisten kirjallinen kiista Gottsched'iä vastaan oli kansallisen runouden alku; Lessing, tuo monipuolinen ajattelija, joka johdatti saksalaisen draaman oikealle tielle ja osoitti runoudelle uuden suunnan, on pääasiallisesti nerokkaana arvostelijana ja tiedemiehenä tehtävänsä toimittanut, vaikka hänen runollinenkin merkityksensä oli suuri — suurempi, kuin mitä hän itse tahtoi myöntää; Schiller, runoilija-filosofi, antautui pitkän ajan kestäessä melkein yksin-omaisesti tieteellisiin tutkimuksiin ja on esteetisellä alalla itsenäisesti kehittänyt Kantin ajatussuunnan. Goethekin on saavuttanut maineen tiedemiehenä, vaikka hänen tutkimuksensa eivät olleet yhteydessä hänen runoilija-toimensa kanssa, jonka tähden tämä ilmaantuu alkuperäisempänä, teoriian johdannosta vapaampana. Mutta hänen runoteoksensa eivät suinkaan ole vähemmän aaterikkaita, kuin edellä-mainittujen: sisältäähän Faust koko aikakauden syvimmät mietteet. Sanalla sanoen, aatteisuus on huomattavimpia puolia Saksalaisten luonteessa, ja se tuleekin ilmi heidän etevimpäin runoilijainsa tuotteissa, ne ovat sisällykseltään syvämietteisiä ja täynnä mieleviä ajatelmia. Niinkuin Kreikkalaiset ovat taiteilijakansaa, jonka uskonto ja tiede samalla on runoutta, niin Saksalaisia sopii sanoa ajattelija-kansaksi, jonka runouden pohjana on filosofisen mietiskelyn välittämä maailmankatsomus. Ja tarvitseeko mainita, mitkä voitot Saksan kansa on saavuttanut tieteen, varsinkin filosofian, alalla Leibnitz'istä alkaen Hegeliin ja muihin viime aikojen ajattelijoihin asti, ja kuinka Saksan kirjallisuus tällä vuosisadalla on kohonnut puhtaasti henkisten tieteiden etevimmäksi kannattajaksi?

Yhteydessä Saksalaisten sisäänpäin kääntyneen, ajatteluun taipuvan luonteen kanssa on se herttainen syvätunteisuus, joka vallitsee heidän runoudessaan. Saksalaisilla on erityinen sana tätä käsitettä varten, "Gemüth", jota on yhtä mahdoton kääntää millenkään muulle kielelle, kuin ranskalainen sana "esprit", joka osoittaa Ranskalaisten keveätä ja sievää älykkäisyyttä. Niinkuin nämä käsitteet, niin ovat mainitut kansatkin melkein suorat vastakohdat toisilleen. Ranskan kirjallisuuden etevimmät puolet ovat sen vilkas ja luonteva helppotajuisuus, sen säännöllinen ulkomuoto ja järkevä selvyys; mutta se saattaa usein kyllä käydä pintapuoliseksi ja olla tunteen lämpimyyttä vailla. Saksan runoutta sitä vastoin ei vaivaa milloinkaan liiallinen keveys; sen sijaan se helposti voi vaipua epämääräisen syvämielisyyden tai tunteellisuuden utuiseen hämärään, niinkuin ajoittain on tapahtunutkin; mutta sen paraat avut ovat aina olleet jalo aatteellisuus ja harras, sydäntä tenhoava hellätuntoisuus.

Kenties seurauksena Saksalaisten spekulatiivisesta luonteesta on heidän taipumuksensa käsittämään eri kansojen ja aikojen ajatustavat ja sulauttamaan niitä omaan katsantotapaansa. Tämä on tietysti yhteydessä sen kansallisen heikkouden kanssa, joka viimeisiin aikoihin saakka esti Saksan valtiollista yhteyttä; mutta kumminkin on siitä se suuri etu, että heidän kirjallisuutensa enemmän kuin minkään muun kansan yhdistää ne säteet, jotka, eri tahoilta lähtien, valaisevat ihmiskunnan nykyistä elämää.

Saksan kansan koko henkinen suunta liittää sen likeisesti Shakespeare'n maailmankatsomukseen. Kuitenkin nähdään suuren englantilaisen draamantekijän ja Saksan etevimpäin runoilijain välillä muutamissa kohdin erilaisuuttakin, johon on syynä osittain kansakuntain, osittain aikojen eri luonteet. Minä jo Shakespeare'stä puhuessa huomautin, miten hänen vuosisatansa oli suuren personallisuuden aikakausi ja sen voimalliset henkilöt ovat antaneet hänelle aihetta mahtavain luonteiden kuvailemiseen. Perin draamallisella tavalla kaikki heidän tahtonsa voima purkautuu teholliseen toimintaan; teot ja kohtalot saavat selityksensä ainoastaan heidän oman luonteensa syvyydestä. Saksalaiset sitä vastoin ottavat personallisuuden ohessa enemmän lukuun olevaiset olot ja historialliset aatteet, jotka vaikuttavat yksityisen kohtaloon; harvemmin esitetään henkilöitä, jotka muodostavat maailmaa oman tahtonsa voimalla ja joiden perikatoon ainoastaan heidän omat tekonsa ovat syynä. Usein olojen paino heidät maahan masentaa ja he kaatuvat jaloina, milt'ei viattomina, uhreina aikansa epäkohtien alttarille: niinpä erittäin Goethellä, esim. Götz ja Egmont. Siinä tietysti näkyy kahdeksannen-toista vuosisadan individualistinen suunta. Erityishenkilöön pannaan suuren suuri arvo: mutta indiviidin ajatellaan etupäässä olevan ristiriidassa olevaisten olojen kanssa, jonka tähden hän ei voi niitä johtaa, vaan päinvastoin sortuu niiden ylivoiman alle. Toisinaan olojen pakko vie päähenkilön rikokseen, melkein vastoin hänen omaa tahtoansa, niinkuin Wallenstein'in, tai hänen syyllisyytensä on menneen ajan tuoma ja näytelmä osoittaa vaan sen välttämättömiä seurauksia, hänen siveellistä puhdistustaan, kuten Schiller'in Maria Stuart. Mutta toiselta puolen historialliset aatteet ja niiden vaikutukset esiintyvät kaikessa kirkkaudessaan; toimivat henkilöt ovat aatteiden itsetajuiset kannattajat ja koko runsaudessaan käsitetään se elinvoima, mikä sykkii kansojen sydämmessä. Goethe'n Götz v. Berlichingen on ensimmäinen draama, joka elävästi kuvailee jonkun menneen aikakauden luonnetta, ja etenkin Schiller on mestari esittelemään niitä vastariitoja, jotka syntyvät suurien historiallisten aatteiden yhteen-törmäyksestä, Wallenstein — tietysti Max'in ja Theklan episoodi pois-luettuna — on mahtava kuvaus kolmikymmenvuotisen sodan hurjasta aikakaudesta ja asettaa silmiemme eteen ne voimat, jotka liikkuvat valtiollisessa elämässä; mutta Wilhelm Tell'issä on runoilija, rohkeasti kyllä, draaman päähenkilöksi ottanut kokonaisen kansan, joka taistelee vapautensa puolesta. Se aatteiden ylevyys, johon Saksan runous oli kohonnut, oli samalla sen heikoin puoli; suurempi lukijakunta ei voinut täysin tajuta sen viisaustieteellistä syvyyttä ja korkealle kehinnyttä muotoa, jotka vaativat ylhäistä sivistyskantaa. Elämä ja runous olivat toisilleen vieraat; ihan luonnollisesti siis syntyi halu niitä toisiinsa lähestyttää. Sen ohessa oli vielä paljon jäljellä tuota valistus-aikakauden löyhää ymmärtäväisyyttä ja innotonta proosaa, mikä oli säilynyt tunteellisuuden rinnalla. Nämä olot synnyttivät ankaran vastavirran, joka sai romantisuuden nimen. Mentiinpä edellisen kehityksen jyrkimpään vastakohtaan. Lessing'in, Goethe'n ja Schiller'in tarkkamuotoisen ja selvä-aatteisen runouden sijaan tulivat romantikkojen hämärät, usvankaltaiset mielikuvaelmat ja haaveksimiset. Heidän alkuperäinen tarkoituksensa oli kyllä tunteen ja mielikuvituksen avulla saada sovinto aikaan todellisuuden ja runollisten ihanteiden välillä, jotta jälkimäiset muodostaisivat tosioloja ja runous ottaisi näitä kirkastaaksensa. Mutta todellisuus oli mitä surkeinta laatua eikä voinut kuvausvoimaa elähyttää. Isänmaallista intoa ja kansallista yhteis-elämää ei ollut Saksassa rahtuakaan; pirstottuna, hajallisena se oli muukalaisen mielivallalle alttiina. Sentähden nuoret runoilijat, kyllästyneinä oman aikansa viheliäisyyteen, vetäysivät pois mielikuvituksen utumaille rakentamaan pilvilinnojansa, joista taisivat hallita fantasiansa tuottamaa valtakuntaa. Korkeimmaksi runouden la'iksi julistettiin vihdoin "romantinen ironiia", s.o. runoilijan oikeus esittää kuvaelmansa satunnaisen oikun, paljaan mielivallan tuotteina, eikä tosi-aatteiden iki-ilmaisijoina. Taideteoksen takaa saattoi näyttäytyä tekijän omat naurahtelevat kasvot, jotka ilmoittivat, että kaikki tyyni oli vaan runoilijan mielikuvituksesta noussut kimalteleva saippuarakko. Samaten päättyi myös runollisuuden takaisin saattaminen olevaisuuteen, jota romantikot alkuansa olivat haaveksineet. He sovittivat "romantisen ironiiansa" tosi-elämäänkin ja haihduttivat sen, niinkuin runoudenkin, tyhjäksi mielikuvituksen leikiksi.

Sopusoinnun tosiolojen ja runouden välillä romantikot luulivat havaitsevansa keskiajan urheassa ritarielämässä ja komeassa kirkollisuudessa, sen ihme-uskossa ja haaveksivaisessa tunteellisuudessa. Tämä saattoi heitä oman kansansa entisiä oloja tarkastamaan ja yleensä muinais-aikaa tutkimaan, josta tieteelle on ollut arvaamaton hyöty. Romantisuuden pysyväisimpiä hedelmiä on se elähyttävä vaikutus, minkä se on tehnyt sivistys- ja kirjallisuushistorian, muinaistieteen ja vertailevan kielentutkimuksen kehittymiseen sekä välillisesti kansallistunnon ja kansallisuus-aatteen vahvistumiseen melkein kaikissa Euroopan maissa. Yleensä ihmiset romantisuuden kautta saatettiin panemaan arvoa noihin historianperäisiin oloihin, jotka muodostavat yhteis-elämän luonnonomaisen pohjan, niinkuin yleensä siihen puoleen ihmiselämästä, joka on välittömien tunteiden ja mielikuvain vallassa; ja siinä suhteessa romantikkoin harrastukset tosiaan olivat oikeutetut ja ihmiskunnalle hyväksi. Mutta heidän kantansa oli yksipuolinen. Moni heistä ihaili keskiaikaa siihen määrään, että toivoi sen laitosten palauttamista sekä valtion että kirkon alalle, ja heidän hämärä mystillisyytensä oli taantumista siitä itsetajuisuudesta, joka vallitsi Goethe'n ja Schiller'in humanistisessa runoudessa. Mutta olipa romantisuudella kuitenkin, niinkuin olemme nähneet, suuret ansionsakin. Ja sanottakoon romantisuudesta mitä tahansa, jotain viehättävää suloa on kumminkin tuossa unenkaltaisessa haaveksimisessa, joka luotansa poistaa todellisuuden raskaan taakan. Romantikot eivät hakeneet ideaalejansa ainoastaan keskiajasta, vaan menivät muuallenkin runollisuuden kadonnutta helmeä etsimään; itämaan kansojen kimaltelevat satulähteet, pohjoismaiden jylhät tarinat, Shakespeare'n miettehikäs henki ja romanilaisten kansojen viehättävä sulous vireyttivät heidän kuvausvoimaansa, ja he osoittivat suurta muodollista taitoa näiden kaikkien mukailemisessa. Mutta romantikkojen oma runollinen tuotantovoima hajosi tähän moninaisuuteen; heidän ihanteensa piirteet kävivät epävakaisiksi, ja vaikka moni erityisteos todistaa tekijänsä runouslahjan, he eivät voineet raivata kirjallisuuden edistymiselle uutta, itsenäistä uraa; ainoastaan satu pysyi heidän yksin-omaisena alueenansa, jota ei kukaan ole uskaltanut heiltä kieltää. Mutta sen he kuitenkin olivat aikaan saaneet, että runous tästälähin rohkeammin otti aineitansa ihmistunteiden, mielikuvitusten ja tosiolojen mitä erinkaltaisimmilta aloilta.

Ne olot, jotka olivat synnyttäneet Saksan romantisuuden, olivat yhteiset melkein koko Euroopalle. Sentähden se herättikin kaikua eri kansakunnissa, Englannissa, Tanskassa, Ruotsissa ynnä muualla, vieläpä Ranskassakin, niinkuin jo mainittiin. Alkuperäinen romantisuus muuntui monella tavalla eri ajanvaiheiden ja paikallis-olojen vaikutuksesta. Kun taantumis-politiikki oli tehnyt lopun kansojen viimeisistä vapauden-toiveista ja ihmiskunta, ponnistuksistaan uupuneena, heittäytyi epäilyksen ja epätoivon valtaan, silloin nämä tunteet tulivat kuuluviin Byron'in synkkämielisissä säkeissä ja Heine'n ivallisissa mielenpurkauksissa, joissa romantinen katsomustapa kääntyi omaa itseänsä vastaan.

Olen koettanut esittää niiden ihanteiden pääpiirteet, jotka tärkeimmissä kansoissa eri aikoina ovat runoutta hallinneet. Jollen jo ole liiaksi väsyttänyt lukijaa, pyytäisin häntä vielä kääntämään huomionsa muutamiin kohtiin, jotka erittäin koskevat runouden kehkiämistä viime aikoina. Romantisuuden utuinen haaveksivaisuus tuotti päinvastaisen, realistisen suunnan, joka ei tahtonut tietää mitään sen rakentamasta mielikuvituksen maailmasta. Kun uusi realismi raikkaalla luonnonmukaisuudella otti kuvataksensa todellista elämää, etsien runollisuuden kultamuruja jokapäiväisimmistäkin oloista, silloin oli se ilahuttava, mieltä virkistävä ilmiö entisen liioittelemisen perästä; mutta ennen pitkää se joutui monta vertaa pahempaan vikaan. Tunnettu on, miten runous nykyaikana tyytyy elämän kurjuuden valokuvan-tapaiseen esittämiseen, jopa mielellään valitsee mitä rumimpia ja ilkeimpiä aineita. Yhtyypä siihen useimmiten vielä pessimistinen maailmankatsomus, joka julistaa elämän pahimmat puolet sen varsinaiseksi ytimeksi. Tämän harhasuunnan voitollepääsö on arveluttava merkki taide-aistin ja runollisen tunteen huonontumisesta nykyaikana.

Näyttääpä muutoinkin siltä, kuin kuvausvoima heikontumistaan heikontuisi; se ilmaantuu muun muassa siinäkin, että meidän-aikainen lukijakunta panee melkein yksin-omaisesti arvoa semmoisiin runoteoksen ansioihin, jotka enemmän virittävät ymmärryksen tointa kuin fantasian vapaata kuvailua. Kysytään kyllä, onko runoilija osannut todenmukaisesti esitellä luonteita ja tekojen vaikuttimia, niin että jokaisen erityistunteen pienimmätkin vivahdukset selviävät, ovatko kaikki tapaukset mahdollisia (jolloin usein käytetään mitä proosallisinta mittakaavaa), onko historiallinen tai paikallinen väritys kaikin puolin säntillinen; mutta ani harva huolii siitä, ilahuttaako runoelma hänen mieltänsä ihanilla, tosi-runollisilla kuvilla, tyydyttääkö se todellakin hänen aatteellista katsantotapaansa, niin että hän sitä lukiessaan huomaa olevansa ylevämmässä kauneuden maailmassa ja sen luettuaan tuntee luoneensa silmäyksen sopusoinnun ikuiseen valtakuntaan.

Sopisi ajatella, että nykyajan aatokset — positivismi ja determinismi, socialismi ja nuo epämääräiset vapauden pyrinnöt y.m. — ovat aineksia jonkun vastaisen maailmankatsomuksen rakentamiseksi; mutta mahdoton on vielä sanoa, mikä osa niistä on säilyvä uutena totuuden lisäyksenä, mikä tarpeettomana vaahtona hyljättäväksi joutuva. Varmaa on ainakin, ett'ei niiden nojalla voi syntyä uusi runouden muoto uuden katsantotavan ilmoittajaksi, ennenkuin tuo maailmankatsomus, aatteelliseksi vakaantuen, on luonut itsellensä ihanteita, jotka saattavat runoutta kannattaa. Tätä nykyä ei voi todellista runoutta rakentaa vastaisten aatteiden häilyvälle pohjalle: sen ainoa mahdollinen perustus on vielä kauan oleva tuo vanha maailmankatsomus, — se, joka kirkkaana loistaa uudemman ajan suurimpain henkien tuotteista.

Yksi puoli on kuitenkin meidän ajan runoudessa ilahuttavampaa laatua kuin yllämainitut epäkohdat ja onkin siihen tuottanut varsinaisen uudistuksen. Tämä puoli on sen tosi-kansallinen ja kansanvaltainen luonne. Kun sanon "kansanvaltainen", en tarkoita niitä valtiollisia tai yhteiskunnallisia mielipiteitä, joita runoilija kenties itse lausuu taikka panee henkilöittensä suuhun, vaan sitä asian laitaa, että runous vetää piiriinsä uusia ihmis-elämän aloja, kiinnittäen huomionsa sellaisiinkin henkilöihin, joita ennen katsottiin liian ala-arvoisiksi astumaan runottarien pyhään temppeliin. Totta on kyllä, että jo Homeros erityisellä hellyydellä kuvailee "jumalallista sikopaimenta" Eumaioa ja että kreikkalaiset idyllirunoilijat esittelevät maaväestön elämää; onpa sen ohessa yhteistä kansaa kaikkina aikoina pidetty mahdollisena edustamaan alhaisempaa koomillisuutta; mutta vasta uudemman-aikuinen runous on rohjennut juhlallisemmallakin alalla valita pääsankareitansa kansan syvistä riveistä, tehden halpasäätyiset miehet ja naiset toiminnan kannattajiksi. Yksin Shakespeare'kin, ihmis-elämän monipuolinen kuvailija, kohtelee vielä rahvasta jonkunlaisella aristokraatisella tylyydellä, joka toisinaan (esim. Coriolanossa) suorastaan loukkaa meidän-aikuista tunnetta. Varsinainen muutos tapahtui vasta, kun Rousseau rupesi "luonnon-evankeliumiansa" saarnaamaan: silloin ihmisten mielet kääntyivät luonnon ihanuutta ja samalla myös maakansan yksinkertaisia tapoja ihailemaan. Silmät aukenivat kansanrunouden kauneutta näkemään, ja yhä demokraatisemmaksi laventui taiderunouden piiri. Englannin romaaninkirjoittajain teoksissa oli keskisääty siihen astunut, Saksan kirjallisuudessa oli Voss'in Luise antanut kuvan maapappilan runollisuudesta, ja myöskin varsinaisen maaväestön elämää oli ruvettu todenperäisesti esittelemään, kun vihdoin Goethe Hermann ja Dorothea'ssa kohotti tavallisten olojen kuvauksen sankarirunoelman vertaiseksi. Viimein Schiller, niinkuin jo ylempänä sanottiin, Wilhelm Tell'issä asetti taistelevan kansakunnan näytelmän päähenkilöksi. Sama runoilija oli jo ennen Wallenstein'issä, toimivina henkilöinä tuonut näyttämölle suurten joukkojen edustajat ja Orleans'in Neitsyessä pannut kokonaisen kansan uudestaan heränneen kansallistunnon päähenkilön toimintaa kannattamaan. Sopisipa vielä mainita monta rengasta tässä sarjassa, niin esim. Saksan kirjallisuudesta tuota mainiota episoodia Immermann'in "Münchhausen'issa", joka kuvailee "Hofschulze'a", tuota äveriästä Westfahlin talollista ja hänen perhettänsä. Ranskassakin kirjallisuus kehittyi samaan suuntaan: yhteiskunnalliset parannuspuuhat saattivat esim. Georges Sandin kuvailemaan työväen tilaa. Vihdoin Berthold Auerbach kyläjutuillansa perusti uuden kaunokirjallisuuden lajin, tuoden näkyviin Schwarzwald'in talonpoikien sekä ulkonaista että sisällistä elämää. Auerbach'in kertoelmista polveutuvat kaikki samanlaatuiset, rahvaan oloja. kuvailevat novellit. Mutta luokaamme silmät omaan maaliamme. Jo aikaa ennen Auerbach'ia syntyi meidän maassamme Runeberg'in iki-muistettava kertomaruno "Hirvenhiihtäjät", joka kerrassaan on valloittanut epopean-tapaiselle runoudelle uuden alueen; se onkin tietääkseni ainoa runoteos, joka oikean eepoksen muotoon on sovittanut varsinaisen maakansan elämän. Samaan suuntaan on Runeberg mennyt monessa muussakin runoelmassa. Eikä liene myöskään toista romaania, joka, ammentaen aineitansa talonpoikais-elämästä, yhdistäisi sen eri puolet yhtä laajaksi, puolittain koomilliseksi, puolittain vakavanlaatuiseksi kuvaelmaksi, kuin Kiven "Seitsemän veljestä".