YHDESTOISTA LUKU.

Pieni sankaritar.

Kapteeni d'Arcy ei nähnyt Greetaa muutamaan viikkoon. Hänen terveytensä vahvistui ja voimansa karttuivat jotenkin pian, ja eräänä päivänä hän tuli kirjastohuoneeseen, jossa Greeta paraikaa sytytti tulta uuniin.

"Halloo", sanoi kapteeni, "onko sinulla vielä joku saarna minulle valmiina?"

Greeta nousi pystyyn aivan vakavana.

"Suokaa anteeksi, herra kapteeni, mutta minulla ei ole mitään saarnoja."

"Saarnasithan sinä minulle viime kerralla tavatessamme."

Greetan posket kävivät tulipunaisiksi.

"Hyvä herra, minä en osaa saarnata. En ole koskaan oppinut mitään; mutta kun tulen täysi-ikäiseksi, silloin toivon pääseväni lähetystyöhön."

"Sitä en ihmettele. Kumma vain, ettet jo ole matkalla siihen toimeen."

"Enkö ole teidän mielestänne vielä liian nuori?"

"Sinä et ole liian nuori saarnaamaan täällä kotona. Sanoppas minulle, mitä hyvää luulet lähetyssaarnaajien tekevän pakanamailla? Pakanat ovat paljon onnellisempia, jos saavat elää rauhassa."

"Mutta hyvä herra, hehän kertovat pakanoille Jeesuksesta! Ne eivät tiedä, että hän on kuollut heidän puolestaan — niin sanoi lähetyssaarnaaja lähetyskokouksessa."

"No miksikä niitten sitten täytyy se tietää?"

Greetan muoto muuttui hyvin vakavaksi.

"Heillä on oikeus saada kuulla se, herra kapteeni. Ja Vapahtaja sanoo, että heidän pitää se tietämän."

Ei ollut monta, jotka voittivat väittelyssä kapteeni d'Arcyn; hän vihelsi ja lähti huoneesta.

"Hän ei ole yksinkertainen", mutisi hän.

Greetan keskustelut Tom Bennettin kanssa olivat pitemmät ja vähemmän tyydyttävät. Bennettin oli tapana hyväntahtoisen leikillisesti tervehtiä Greetaa aamusin, sanoen jotenkin tähän tapaan: "Hyvää huomenta, neiti lähetyssaarnaaja. Oletteko ostanut matkalipun Intiaan vai Afrikaan?" taikka: "Oletteko nähnyt jonkun pakanan tänään, neiti Greeta? Toivoisin, että voisin hankkia teille jonkun mustan. Ehkä semmoinen löytyy eläintieteellisessä museossa. Miksi ette mene sinne kysymään?"

Greetalla ei ollut kylliksi viisautta ollakseen vaiti; hän tarttui kohta keskusteluun ja kiivastui niin, että Lucynkin täytyi käskeä häntä tyyntymään.

Vihdoin hän kokemuksesta oppi, että kaikki puheet olivat Tomiin nähden tuhlattua tavaraa.

"Minä en aio väitellä enään", sanoi hän eräänä päivänä, "sillä te nauratte kaikkea, herra Bennett. Vahinko, ettette te syntynyt pakanana, sillä te näytte kovasti pitävän heidän pimeydestään. Mutta minä en aio ajatuksiani sen vuoksi muuttaa, että te niitä nauratte. Ja jos minä kerran isoksi tulen, niin minä lähden Intiaan, ja minä kerron pakanoille, mitä te olette sanonut heistä — etteivät he tarvitse raamattuja."

"Eikö mitä, kyllä he pitävät niistä", sanoi pahankurinen Tom, "he syövät ne suuhunsa ja pyytävät enemmän."

"Ja minä", sanoi Greeta huolimatta hänen sutkahuksistaan, "olisin mieluummin meidän musta kissamme, jolla ei ole mitään ymmärrystä, kuin te, joka ymmärrätte mitä sanotaan, mutta vain aina teette pilkkaa kaikesta. Enkä minä tahdo enään puhua kanssanne. En minä ole suuttunut, mutta minun tulee teitä sääli, ja minä toivon, että te ette enään puhu minulle muusta kuin päivän tapahtumista, ja silloin ei meidän tarvitse kiistellä keskenämme."

Tätä päätöstä hän tarkoin noudatti, ja sitten tuli jälleen rauha kyökkiin.

Kapteeni d'Arcy oli nyt toipumassa, ja eräänä päivänä hänen palvelijansa astui kyökkiin hyvin mahtava ilme kasvoissaan.

"Kapteeni ja minä olemme olleet sotilasvirastossa ja kapteeni sai vastataksensa koko joukon kysymyksiä, jotka koskivat meidän retkeämme pakanain vuoristossa. Olen jo kertonut teille, että olimme juuri lähteneet palaamaan, kun majurimme kuoli ja kapteeni sairastui. Herrat näyttivät olevan hyvin huvitettuja siitä, mitä me teimme siellä ulkomailla, ja kapteenin tulee nyt kirjoittaa kertomus siitä. Hän on täynnä intoa ja aikoo varmaan kirjoittaa kaikki nämät seuraavat viikot — muistakaa minun sanani ja uskokaa pois!"

Bennettin sanat näkyivät käyvän toteen. Kapteeni d'Arcy vietti päivänsä kirjastossa, kirjoittaen ja jäljentäen papereitansa sotilasvirastolle. Hänen tätinsä koetti asettua vastarintaan eräänä iltana hyvää yötä sanoessaan, kun kapteeni vakuutti, että hänellä vielä oli monen tunnin työ tehtävänä, ennenkuin hän joutuisi levolle.

"Sinä et milloinkaan saa voimiasi takaisin sillä tavalla, Harry", sanoi hän.

"Rakas täti, minä olen niin joustava kuin viulun kieli. Mutta minä luulen, että saan työni tänä iltana valmiiksi."

Kaksi tuntia myöhemmin hän lopetti viimeisen arkkinsa ja viimeisen sikaarinsa.

"Kas noin", sanoi hän noustessaan kirjoituspöytänsä äärestä ja viskaten sikaarinpätkänsä paperikoppaan. "Nyt on vihdoinkin kaikki tehty, ja nyt lähden maata!"

Hän laski kirjoituksensa asiapaperilippaaseensa, jonka hän asetti hyllylle, ja sitten kuin hän oli sammuttanut kaasun, lähti hän kevein sydämmin ylös portaita.

Tuli kirjastohuoneen uunissa rupesi jo sammumaan eikä enään levittänyt loistetta huoneeseen; ja kuitenkin ilmaantui pieni liekki, joka tanssi ja liehui niin, että se vähitellen valaisi koko huoneen. Se ei tullut uunista, vaan paperikopasta. Kapteeni d'Arcyn sikaari oli sytyttänyt muutamia paperinpalasia, ja siinä oli alku suurempaan tulipaloon. Hitaasti paloi paperikorin sisällys, sitten itse kori, ja sitten syttyi sen lähellä oleva uudin. Koko talonväki oli syvässä unessa. Ei sattunut poliisikaan huomaamaan ja hälyyttämään, ja niin pääsi tuli leviämään hitaasti, mutta varmasti.

Greeta makasi Nesbittin kanssa eräässä ullakkohuoneessa ja heräsi äkkipäätä äänekkäistä huudoista, joita kadulta kuului. Hän istahti vuoteelle ja tuuppasi Nesbittiä kylkeen.

"Nesbitt, meidän katumme varrella on tuli irti, kuule kuinka huudetaan."

Nesbitt juoksi ikkunan luo, mutta vetäytyi samassa taapäin kauhistuneena.

"Se on meidän talomme! Se palaa! Herätä Lucy ja paetkaamme pian!"

Samassa silmänräpäyksessä kuului kapteeni d'Arcyn ääni alakerroksesta, ja pelästyneet palvelustytöt syöksyivät portaita alas.

Sankka savu tunkeutui ulos kirjastohuoneen ovesta, mutta portaat ja etehinen olivat tulesta vapaat, ja kaikki pääsivät vahingoittumatta ulos kadulle. Mutta heidän pukunsa olivat hyvin omituista laatua. Rouva Dale oli kääriytynyt turkkiinsa, mutta Nesbittillä ja Lucyllä oli vain ohuet sadetakit yllään, kun sitä vastoin Greeta, joka ensi sijassa oli ajatellut rakasta sukkaansa, ei ollut ehtinyt siepata muuta ylleen kuin päällyspeitteensä. Palokuntalaiset olivat jo tulleet paikalle ja olivat täydessä työssä. Kirjasto sijaitsi kadun puolella, ja liekit tunkeutuivat ulos ikkunasta. Eräs vastapäätä asuva naapuri tarjoutui antamaan rouva Dalelle tilapäisen olinpaikan, ja rouva Dale sanoi, kääntyen veljenpoikansa puoleen, joka näytti olevan aivan poissa suunniltaan:

"Meidän tulee kiittää Jumalaa siitä, että olemme kaikki pelastuneet."

Kapteeni d'Arcy mutisi selitykseksi levottomuuteensa, että hänen paperinsa olivat asiakirjalippaassa. "Minä antaisin 300 markkaa, jos saisin ne pelastetuiksi!"

"Mihinkä ne jätit?"

"Kulmahyllylle kirjakaapin viereen!"

"Pelkäänpä, että ne ovat turmion omat. Se oli ikävä asia sinulle!"

Sitten rouva Dale huusi palvelustyttöjänsä ja lähti vastapäätä olevaan taloon.

Mutta Greeta ei seurannut mukana, hän oli kuullut kapteenin sanat tädilleen.

"Greeta", mutisi hän, "sinun pitää mennä ne tuomaan; päätä se."

Ja ihan ääneti hiipi hän palavaan taloon. Eräs palokuntalainen näki hänet ja kohotti varoitushuudon. Jokaista värisytti, kun kuultiin, että ihminen oli sisällä rakennuksessa. Muutaman hetken kaikki seisoivat äänettömässä odotuksessa, toivoen että hän näkyisi jälleen. Sisäänkäytävä oli täynnä savua, ja ruiskunletku oli lakkaamatta suunnattu sinnepäin. Eräs palokuntalainen syöksyi sisään ja ylös portaita, saapuen juuri viimeisessä hetkessä, sillä palavasta, sauhun täyttämästä kirjastosta hoiperteli ulos pieni olento, joka ikäänkuin kivi lysähti hänen jalkojensa eteen. Kantaen häntä sylissään palokuntalainen palasi kansanjoukkoon, joka kajahutti äänekkäät hurraahuudot — huudot, jotka saivat rouva Dalen ja hänen veljenpoikansa akkunan luo, ihmettelemään mitä nyt oli tapahtunut.

Nesbitt tuli juosten sisälle ilmoittamaan heille asiasta.

"Oi hyvä rouvani, Greeta on palanut ihan kuoliaaksi!"

Se oli hämmästyttävä sanoma; mutta kun rouva Dale sai nähdä tuon mustuneen, tunnottomassa tilassa olevan pienen olennon, pelkäsi hän, että Nesbittin ilmoitus mahdollisesti oli tosi. Toisessa kädessä Greeta vielä piteli sukkaansa, ja toisessa hänellä oli kapteeni d'Arcyn asiapaperilipas.

Nuori kapteeni otti sen häneltä liikutettuna.

"Mikä pieni sankaritar! Hän kuuli varmaan, mitä puhuin tädille, ja meni suoraa päätä lipasta tuomaan."

Greeta vietiin ajoneuvoissa lähimpään sairaalaan, ja kapteeni d'Arcy itse saattoi hänet sinne.

Uupuneena mielenliikutuksesta rouva Dale istahti tuolille ja rupesi itkemään. Nesbitt läheni häntä osottaakseen myötätuntoisuuttaan, josta kumminkaan ei juuri voinut lohdutusta olla.

"Lucy ja minä olemme aina sanoneet, että hän on vallan luonnottoman hyvä. Sanotaan, että joka nuorena kuolee, saa kaiken hyvyytensä noin yhdessä koossa, niin sanoakseni. En ole koskaan tavannut nuorta tyttöä, joka olisi niin yksinkertainen ja vakava uskossaan, ja me olemme aina sanoneet, että hän varmaankin kuolee aikaisin. Niin niitten aina käy, tuollaisten tyttöjen, mutta tämä on niin hirveä loppu meidän mielestämme. Minä luulen todellakin, ettei hänessä ollut henkeä, kun hän kannettiin ulos. Hän varmaankin tukehtui, kun hän kaatui, ja se ehkä olikin armo."

"Uskollinen kuolemaan asti", puhui rouva Dale ikäänkuin itsekseen, koettaen tyynnyttää mieltänsä. "Oi Greeta, kuinka sinä olet saanut meidät kaikki häpeämään!"

Muutama tunti myöhemmin oli tuli sammutettu ja väki hajonnut. Ainoastaan kaksi palokuntalaista ja poliisi jäivät vielä vartioimaan taloa.

Aikaisin aamun koittaessa palasi kapteeni d'Arcy tätinsä luo.

"Hän elää, täti, mutta palohaavat ovat vaikeat. Pelkäänpä, ettei hän jaksa toipua."

Sama mielipide oli myöskin hänen hoitajillaan ja lääkäreillä. Monta vuorokautta hän makasi kuumeessa ja houreissa; mutta eräänä päivänä hän heräsi horrostilastaan ja rupesi kysymään, missä hän oli.

"Sairashuoneessa", toisti hän heikosti saatuansa vastauksen. "Onko rouva ottanut toisen tytön minun sijaani? Mikä minua vaivaa?"

"Sinä olet saanut palohaavoja", sanoi hoitajatar ystävällisesti, "mutta sinä olet nyt parempi. Älä muistele sitä enään."

Greeta liikutteli levottomasti päätään tyynyllä, ja sitten hän nosti toisen kääreissä olevan kätensä sitä koskettelemaan.

"Pääni tuntuu niin alastomalta; missä ovat hiukseni? Oletteko kerinneet pääni, niinkuin kuritushuoneen naisille tehdään?"

Pelästynyt katse näkyi hänen silmissään, ja hoitajatar ihmetteli hänen turhamaisuuttaan.

"Sinun hiuksesi paloivat, ja ne täytyi leikata."

Greeta katsoi häneen nähtävän tyytymättömänä; sitten kyyneleet rupesivat virtailemaan hänen poskiaan pitkin.

"Kuinka minä nyt saatan kiinnittää myssyni?" nyyhkytti hän. "Olin juuri saanut ne istumaan niin hyvin päässäni. En voi milloinkaan päästä takaisin palveluspaikkaani. Jos hiukseni ovat poissa, niin minä en voi käyttää myssyjä, eikä minun rouvani tahdo tyttöä, jolla ei ole myssyä."

"Kuules nyt", sanoi hoitajatar vakavasti, "jätä nyt myssyt ja hiuksesi pois ajatuksistasi. Kestää koko pitkän ajan ennenkuin tulet palvelukseen kykeneväksi, ja ennen sitä — kuka tietää? — Ehkä hiuksesi siksi ovat kasvaneet, ja silloin olet jälleen samanlainen kuin ennenkin. Juo nyt kupillinen lihalientä ja makaa ääneti."

Greeta pani maata väsyneenä ja alistuneena. Tämä oli ainoa valitus, joka hänen huuliltaan lähti. Aina sen mukaan kuin hänen voimansa lisääntyivät, palasi myöskin hänen raitis luontonsa takaisin, ja hän tuli pian iloisen hymynsä ja omituisen puhelunsa kautta sairaanhoitajien suosikiksi. Ensimmäisenä lauantaina sen jälkeen kuin hän oli herännyt tuntoihinsa jälleen, tuli hänelle vieras. Kapteeni d'Arcy itse astui sairassaliin. Tämä oli suuremmoisin hetki Greetan elämässä, ja vaikka kivut olivatkin tuskalliset, hohti ilon välähdys hänen kasvoistaan.

"No Greeta", sanoi kapteeni, "minun mielestäni oli velvollisuuteni itse tulla sinua kiittämään siitä, mitä minun puolestani olet tehnyt. Terveytesi edistyy toivoakseni."

"Kyllä; mutta suokaa anteeksi että kysyn, kadotinko sukkani? Olen maannut sitä ajatellen, mutta olen varma siitä, että se oli kädessäni."

Kapteeni d'Arcy hymyili.

"Oli, minä luulen että se on tätini tallessa. Kyllä se oikein oli sinun kädessäsi."

"Sitten vielä, suokaa anteeksi kapteeni, mutta pelastuivatko paperinne?"

"Pelastuivat kaikki tyyni. Niiden hukka olisi ollut äärettömän suuri vahinko minulle; ja minä olen sinulle sydämmestäni kiitollinen."

Hän otti povitaskustaan kolme sadan markan seteliä ja laski ne Greetan päänalukselle.

Greetan kasvot kävivät tulipunaisiksi.

"Kiitoksia, kapteeni, en minä tahdo mitään rahoja. Oi, ette suinkaan luullut minun tehneeni sitä rahojen vuoksi?"

Hänen silmänsä täyttyivät kyynelistä. Sen aiheutti pieninkin asia tähän aikaan.

"En, tietysti en", kiirehti kapteeni d'Arcy vastaamaan. "Mutta minun täytyy matkustaa pois, Greeta, ja minun teki mieleni antaa sinulle pieni lahja ennen lähtöäni. Tiedäthän, että minä olin tulen irtipääsemiseen syypää; ja aivan varmaan oli sekin minun syyni, että sinä olit kadottamaisillasi henkesi. Sinä teet minulle todellisen ilon, jos tahdot ottaa nämät vastaan."

Greetan säteilevä hymyily näyttäytyi nyt koko loistossaan.

"Minä kiitän teitä, kapteeni. Kyllä minä ne otan sukkaani varten, se on ihastuttavan hauskaa. Ja olkaa niin hyvä ja sanokaa, matkustatteko takaisin Intiaan?"

"En vielä juuri, minä aion käydä tervehtimässä muutamia ystäviä ensin."

"Muistan aina teitä", sanoi Greeta vakavalla äänellä. "Olen aina halannut tavata teitä, mutta en voinut milloinkaan uskoa, että se todella tapahtuisi. Ja kapteeni, minä toivon, että sanoin oikeat sanat, kun ensi kerran näin teidät. Minun oli niin kiire saada ne sanotuksi, että kentiesi käytin vääriä sanoja."

"Oi ei, sinun saarnasi oli kyllä oikea", sanoi nuori mies, katsellen häntä tällä kerralla ilman tavallista leikillistä ilmettänsä. "Minä koetan, Greeta, painaa muistiini jokainoan sanan. En voi koskaan sanoa, etten tiedä mihin minun tulee mennä, saadakseni uuden sydämmen. En ole vielä saanut, mutta siitä jo olen varma, että tulisin paremmaksi, jos sen saisin."

Greeta katsoi häneen hämmästyneenä.

"Se sairas kapteeni, josta raamatussa kerrotaan — hän, joka niin äkkiä parantui, hän se sai minut ajattelemaan, että tekin samoin voisitte parantua. Olen aina toivonut, että minä olisin ollut tuo pieni tyttö; ja kun sitten todellisuudessa satuin tapaamaan sairaan kapteenin, tulin niin suunnattoman iloiseksi, että sydämmeni oli pakahtua!"

"Eräs sairas kapteeni raamatussa", sanoi kapteeni d'Arcy katsoen miettivästi Greetaan. "Kukahan se lienee ollut?"

"Se oli spitaalitautinen kapteeni, ja tyttö oli hänen vaimonsa kammarineitsyenä, ja hän sanoi, että kapteeni menisi Elisan luo parantuakseen, ja hän meni, ja hänelle sanottiin, että hän pesisi itsensä, mutta hän ei tahtonut, mutta sitten hän sentään pesi ja tuli aivan terveenä kotiin."

"Hauska kertomus! Luuletko minun tarvitsevan pesua?" Taaskin näkyi leikillinen katse kapteenin silmissä.

"Minä luulen, että teidän sydämmenne sitä tarvitsee. Te sanoitte, että sisäpuolenne oli hirveän huono, ettekö niin sanonut?"

"Sanoinko? No niin, Greeta; jos jolloinkin seuraan sinun neuvoasi, annan sinulle siitä tiedon. Laita nyt, että tulet pian terveeksi. Onko sinulla nyt kaikkea, mitä toivot?"

Greeta hymyili.

"Kiitos, kapteeni, kyllä minulla on kaikkea."

"Se on hyvä; hyvästi."

Hän noikkasi tytölle ja läksi.

Greeta makasi ja piteli käärityillä sormillaan seteleitään. Kun hoitajatar tuli hänen luokseen, sanoi hän:

"Neiti, en ole aivan varma näöstäni vielä. Kuinka monta penniä nämät paperit sisältävät?"

Greeta ei tahtonut näyttää tietämättömyyttään setelien arvosta. Hän ei eläessään ollut seteleitä nähnyt.

"Pennejä!" nauroi sairaanhoitajatar; "markkoja tarkoitat. Siinä sinulla on kolmesataa markkaa, Greeta. Panenko minä ne sinulle talteen?"

Greeta makasi ääneti pelkästä hämmästyksestä.

"Mutta siinäpä on enemmän kuin koko vuoden palkkani! Oi, mitenkä hän saattoi antaa minulle niin paljon! Oi, miten sukkani nyt tulee täyteen!"

Hän vaipui ajattelemaan rakasta sukkaansa, ja kun kääreet piti uudistettaman, sanoi hän itsekseen:

"Muista nyt, Greeta, että ajattelet sukkaasi; se kyllä vaikuttaa, ettet niin paljon huomaa kipujasi. Ja ajattele sitä hetkeä, jona kulta vierii ulos ja sinä saat jättää sen lähetyssaarnaajan käsiin!"