KAHDESTOISTA LUKU.

Sairaskäyntejä.

Oli muitakin kuin kapteeni d'Arcy, jotka tulivat Greetaa tervehtimään sairashuoneeseen. Rouva Dale ja Lucy sekä rouva Creek. Nesbitt selitti, että sairashuone aina sai hänet vapisemaan kuin haavanlehti, eikä hän ollut sairashuoneessa käynyt aina siitä asti kuin hänen äitinsä oli siellä kuollut; mutta Greeta olikin aivan tyytyväinen tervehdykseen. Hän piti enimmän Lucysta, ja tällä olikin koko joukko uutisia kerrottavana.

"Niin, me olemme päässeet taloon jälleen takaisin, ja ainoastaan kirjasto onkin turmeltunut perin pohjin. Sen minä sanon, että vesi teki enemmän vahinkoa kuin tuli. Jospa näkisit sisäänkäytävän ja portaat! Kullatut kuvat ja matot ovat ihan turmeltuneet. Tietysti vettä tarvittiin valkean sammuttamiseen, niin että eihän ole oikeus valittaa, mutta kyllä tulee maksamaan koko sievän summan, kun tuota kaikkea on korjattava, paneelit ja seinät ja muut semmoiset. Minä jään yksin kotiin hoitamaan taloa, sillä rouva Dale lähtee ulkomaille pian, ja hän ottaa Nesbittin mukaansa."

"Ja mihinkä minä joudun, kun täältä pääsen?"

"Takaisin omille neideillesi, etkö tahdokkin? Mutta minä toivon, että ehdit meille ennen rouva Dalen lähtöä, jos kiirehdit tulemaan terveeksi ja reippaaksi jälleen."

Greeta näytti epäilevältä.

"Nahka estää, Lucy. Kestää niin kauan ennenkuin se tulee uudestaan. Ja minun jalkani ovat niin tuskallisen kipeät. Tuntuu siltä, kuin en milloinkaan enään voisi niitä taivuttaa."

"Herra Bennett on matkustanut kapteenin kanssa pois, ja hänen mielestään sinä olet oikein urhea tyttö. Miksi sinä tuon urhotyön teit? Muutamat paperit eivät ole sen arvoiset, että niiden tähden kannattaisi polttaa itseänsä kuoliaaksi."

"Minun täytyi se tehdä", vastasi Greeta vakavasti. "Luulenpa, että tekisin sen huomenna jälleen, Lucy, jos sama asia uudestaan tapahtuisi. Minun täytyi jotakin tehdä tuon kapteenin hyväksi, ja hän tarvitsi ne paperinsa niin tärkeästi."

"Sinä olet kummallinen pieni olento! Herra Bennett sanoi, että hän tietysti pelastaisi pienen lapsen, sillä tunteehan sen, että sillä on joku arvo, parempi kuin kapteenin papereilla, sanoi hän, sillä ne eivät ole muuta kuin paperia ja mustetta, eikä niiden tähden kannata uhrata lihaa ja verta. Ihmiset vain nauravat sitä, sanoi hän, joka sellaisia tuhmuuksia tekee."

"Minä en paljoakaan välitä siitä, mitä herra Bennett sanoo", vastasi Greeta, nostaen leukansa pystyyn tavalliseen tapaansa, "hän puhuu niin rumasti lähetyssaarnaajista ja pakanoista. Minä arvelen, että hänen tapansa on sellainen ja että hän on sellaisen kasvatuksen saanut, mutta kaikissa tapauksissa on hirveätä kuunnella häntä. Hän sanoo, että hän olisi mennyt tuleen pelastaaksensa lapsen, mutta minä tiedän, ettei hän sitä olisi tehnyt pelastaaksensa pakanaa. Ja pakana on yhtä hyvä kuin lapsi, Lucy; se on ihan sama asia!"

"En tiedä niistä paljon mitään", tunnusti Lucy, "mutta minä ja Nesbitt kaipaamme herra Bennettiä. Hän oli niin hauska nuori mies."

Rouva Creek tuli ja itki nähdessään Greetan.

"Mielestäni tuntuu ikäänkuin kuuluisit minulle, rakas lapseni, niin todellakin, ja minä olin niin ylpeä siitä, että sinä olit saanut oikein hyvän paikan; ja nyt olet viskattu takaisin jälleen sinne missä ennen olit. Olen surrut ja surrut, siksi että huomasin minkälainen paha muija minä olen, sillä Kaikkivaltias pitää huolen omistaan, eikä ole luultavaa, että hän sinuakaan unhottaa."

"Ei, sen minäkin uskon", sanoi Greeta loistavin silmin; "ja tiedättekös rouva Creek, minä rukoilen häneltä tuhansia asioita tässä maatessani. Pelkään, että väsytän häntä kovin, mutta minä rukoilen, että hän ei kuuntelisi sellaista, mitä hän ei hyväksy, ja minä koetan olla pyytämättä samaa asiaa kahta kertaa."

Kun Greeta rupesi paranemaan, alkoi hänessä samalla herätä myötätuntoisuus hänen kärsiviä kumppaneitaan kohtaan.

Lähimmässä vuoteessa makasi nuori nainen, jonka jalka oli poikki. Hän oli kovin huolissaan kodistaan ja lapsistaan, ja Greeta kuunteli eräänä päivänä hänen keskusteluaan erään vanhanpuoleisen naisen kanssa, joka makasi Greetan vuoteen vieressä toisella puolella.

"Pidä lepoa niin kauan kuin saat ja ole iloinen siitä. Kuka lapsiasi hoitaa?"

"Minun kälyni. Hän tuli Kentistä, ja hän on kelvollinen ja hyvä ihminen. Mutta minä halajan saada nähdä nuorintani. Hän on ainoastaan kymmenen kuukauden ikäinen."

"No eihän teillä ole oikeastaan mitään huolehtimisen syytä. Katsokaa minua. Minä kiitän Jumalaa joka päivä siitä, että putosin portailta ja nyrjähytin olkapääni. Nähkääs, minä olen lähes neljänkymmenvuotias ja olen synnyttänyt ja kasvattanut neljätoista lasta ja tehnyt ankarasti työtä koko elinaikani, pessyt ja puhdistanut muille. En vielä milloinkaan näinä kaikkina vuosina ole maannut sairaana eikä minua koskaan niin ole hoivattu kuin nyt täällä. Minä nautin äärettömästi tästä levosta. Olenhan minä joskus pyhinä käynyt puistoissa, mutta siinä on sitte aina lapset ympärillä nykimässä, ja täytyy miestäkin pitää varalla, ettei hän kurkista liian syvälle lasiin. Kaikkina näinä kahtenakymmenenä vuotena, jotka olen ollut naimisissa, en ole milloinkaan maannut hiljaa vuoteessa mitään tekemättä. Oi, tämä on oikein kuin taivaan esimakua!"

Hän laski päänsä jälleen päänalukselle ja huokasi tyytyväisyydestä. — Greeta katsoi häneen hymyillen.

"Minä ajattelen, että Jumala havaitsi teidän tarvitsevan lepoa, ja sen vuoksi olette tullut tänne."

"Minä en tarvitse mitään lepoa", vastasi nuori vaimo; "minä tarvitsen Jackini ja pienokaiseni. Siellä on nyt Martta nuuskimassa kaikkia laatikoitani ja siivoomassa arkkujani, kuten hän sanoo, ja minä en sitten löydä mitään, kun kotia palaan."

"Älkää huolehtiko", sanoi Greeta, noikaten hänelle rohkaisevasti. "Parempi on siivota kuin panna toimeen epäjärjestystä. Kentiesi te kotiin palatessanne saatte nähdä kotinne koristettuna ja hienoksi siistittynä tervetuliaisiksenne. Älkää nähkö pahinta kaikessa, vaan ajatelkaa sitä mikä on parasta ja jättäkää ikävät syrjään. Minä olen päättänyt aina kuvitella kaikkein parasta. Ja niin teenkin. Minun oli tapanani uneksia, ennenkuin tulin palvelukseen, että minä kerran pääsisin palvelemaan oikein hienoja neitosia, ja että asuisin talossa, jossa oli tauluja ja mattoja, ja että minulla olisi tarpeeksi hiiliä lämmittämistä varten, — ja niin on kaikki tapahtunut. Ja jos te tuumaatte itseksenne ja kuvittelette miten kaikki tulee olemaan, kun kotiin palaatte, niin se lohduttaa ja hauskuuttaa oloanne ihmeellisesti. Saanko kuvata teille, miten kaikki käy?"

Odottamatta hänen suostumustansa Greeta alkoi: "Näin se on. Te tulette, ajatte kotiin ajurin vaunuissa pitkin katuja aivan kuten herttua, ja teidän naapurinne pistävät päänsä ulos akkunoista ja katsovat, kuka siellä tulee ajaen niin hienosti, ja sitten teidän miehenne nostaa teidät hellästi alas vaunuista ja vie teidät sisälle, ja siellä kaikki pienokaiset tulevat teitä vastaan kasvot puhtaiksi pestyinä, hiukset sileiksi kammattuina ja parhaat vaatteet yllä, ja Marttakin tulee hymyillen teitä vastaan, ja huone on niin hienoksi siivottu kuin jos olisi pyhä, ja siellä on katettuna komea teepöytä, jossa on merirapuja ja vesinenättiä ja kentiesi myöskin korinttikaakku, ja teidät pannaan istumaan nojatuoliin, ja kaikki kilvan palvelevat teitä, ja miehenne sanoo: Kuules vaimoni, me olemme kovin iloisia siitä, että saimme sinut jälleen! Me emme täydellisesti tunteneet arvoasi ennenkuin nyt, kun olet ollut meiltä poissa!"

Vaimo parka rupesi itkemään, mutta tunsi kuitenkin mielensä lohdutetuksi.

"Te esitätte asian juuri niin kuin se on", sanoi hän ihmetellen ja pyyhkien silmiänsä. "Niin, kyllä on ihanata päästä kotiin jälleen! Minä koetan sitä ajatella."

Greetalla oli sana sanottavana myöskin lääkäreilleen.

Yksi heistä onnitteli häntä eräänä aamuna siitä, että hän oli parantumassa.

"Teillä on mainio ruumiinrakennus", sanoi hän. "Olen nähnyt monta, jotka eivät ole kestäneet lievempiäkään palohaavojen tuottamia kipuja, vaan ovat siihen menehtyneet."

"Suokaa anteeksi, tohtori, onko menehtyminen samaa kuin kuolema? Minä en milloinkaan olisi sitä ajatellut, sillä minä aion ruveta lähetyssaarnaajaksi, kun tulen täysikäiseksi. Minä tiedän, että Jumala sen tahtoo, ja hän pitää kyllä huolen siitä, etten kuole, ennenkuin siksi olen tullut."

Tohtori katseli häntä hymyillen.

Greeta jatkoi vakaasti, kiinnittäen silmänsä tohtoriin.

"Minä arvelen, että tunnette suurta pettymystä, tohtori, jos ette saa ihmisiä paranemaan?"

"Niin, kyllä kaiketi."

"Se mahtaa olla hyvin suuri koettelemus teille. Minun tulee teitä sääli, kun aamuisin teette kierroksenne sairashuoneissa ja havaitsette, että lääkkeenne ei ole tehnyt toivottua vaikutusta. Ei suinkaan Lontoossa ole ainoatakaan lääkäriä, joka olisi varma siitä, että hän voi sairaat parantaa?"

"Ei, jos sairaus on päässyt liian pitkälle kehittymään tai jos se on parantumatonta laatua."

"Niin", sanoi Greeta, ja uneksiva katse ilmestyi hänen sinisiin silmiinsä; "ja minä otaksun, että löytyy sellaisia, jotka huolettomina jättävät sielunsa sairaiksi, kunnes tauti on päässyt liian pitkälle. Senpävuoksi juuri minä kiirehtisin pakanain luo."

"Mitä niille sitten teet?"

"Aion ainoastaan kertoa heille, kuka voi heidän sielunsa parantaa. Tuntuu minusta oikein hirveältä, että muutamien niistä täytyy odottaa siksi, kunnes pääsen heidän luoksensa."

"Vai niin, sinä aiot tulla saarnaajaksi? Oletko sinä pelastusarmeijalainen?"

"En, herra tohtori, olen palvelustyttö."

Ja Greeta nosti jälleen leukansa pystyyn. Jos hän olisi ollut herttuatar, ei hän olisi voinut itsetietoisemmin sitä ilmaista.

"Ja minulla on oikein hyvä palveluspaikka", jatkoi hän, hiukan nyökäten päätänsä tohtorille, "ja minä olen erittäin halukas pääsemään sinne takaisin niin pian kuin suinkin."

"No me koetamme saada sinut terveeksi mahdollisimman pian; mutta minä luulen, että jos olisin sinun sijassasi, niin minä jäisin paikalleni ja jättäisin pakanat omiin oloihinsa."

"Mutta juuri pakanoitten tähdenhän minä tahdon elää." Sitten hän äkkiä vaihtoi puheainetta.

"Te lääkärit kai ette milloinkaan itse ole sairaita?"

"Toisinaan mekin olemme", vastasi tohtori nauraen.

"En ole milloinkaan kuullut raamatussa puhuttavan sairaasta tohtorista. Sairaista kapteeneista ja kuninkaista ja naisista ja tavallisesta kansasta yleensä, mutta ei kenestäkään lääkäristä, sitä minä en ainakaan voi muistaa. Mutta minä kuvittelen, tohtori, että teidän sielunne ovat yhtäläisiä kuin muittenkin ihmisten, ja niitä te ette voi parantaa; vai voitteko?"

"Me luulemme osaavamme", sanoi tohtori naurahtaen.

"Niin", sanoi Greeta, päätään ravistaen, "mutta ettepä osaa kuitenkaan. Sitä ei osaa kukaan muu kuin Jeesus Kristus; raamattu sanoo niin. Hän etsii sieluja, eikä hän anna kenenkään muun sekaantua työhönsä. Minä välistä ajattelen, että lienee suuremmoista olla lääkärinä, sillä te ja Herra olette yhteistyössä; hän antaa teille ruumiit parannettavaksi ja hoitaa itse sielut. Mutta suokaa anteeksi, tohtori, minä totta tosiaan uskon teidän erehtyvän, jos luulette voivanne itse parantaa sielunne."

"Vai niin", sanoi tohtori, nousten lähtemään, "ehkä minä erehdyn. Koetan ajatella sitä asiaa."

Greetalla oli iloinen päivä silloin, kun siteet otettiin pois hänen oikeasta kädestään ja käsivarrestaan. Hän pyysi heti hoitajattarelta mustetta ja paperia.

"Minulla on niin monta ystävää, neiti hyvä, joille minun täytyy ilmoittaa, kuinka voin. Ja ne, jotka ovat maalla, haluavat kirjeitä, sen voin teille vakuuttaa. Oi, kun minä ensin olin lähtenyt Lontoosta, kysyin joka kerta postimieheltä, eikö hänellä ollut kirjettä minulle, kysyin siihen asti, että vihdoin sain kirjeen, ja silloin olin sekä iloinen että ylpeä, uskotteko sen?"

Ensimmäisen kirjeensä hän kirjoitti Ellenille. Se kuului näin:

"Rakas ystäväni Ellen! Toivon että olet terve. Minä en voi sanoa, että olen oikein terve vielä. Olet kai kuullut minusta puhuttavan. Minua on kohdannut tapaturma, se johtui siitä, että juoksin palavasta huoneesta tuomaan asiakirjalipasta, ja tuli tarttui minuun ja minä kaaduin ja vietiin sairashuoneeseen. Tuli on jotakin hirvittävää, Ellen, ja ellei minun olisi pitänyt elää pakanain tähden, joitten luo minä aion mennä, niin luulen, että olisin kuollut siihen paikkaan, johon kaaduin. Mutta nyt paranemiseni edistyy, ja minä pidän vuoteestani, ja tohtorit ja hoitajat ovat kilttejä, mutta hiukseni ovat leikatut, ja siitä olen pahoillani myssyjeni tähden. Minä ajattelen ja ajattelen, Ellen, miten minun pitää tehdä, ja minä aion kiinnittää myssyni kummilla, jota ostetaan pulloissa. Ja nyt, Ellen, pyydän sinua oitis kirjoittamaan minulle, sillä minä tahtoisin kuulla miten herra Job jaksaa, ja tervehdi häntä minulta, ja pidä minusta uskollisesti kuten ystävä, Ellen, ja minä en milloinkaan tahdo muuta ystävää kuin sinut.

Rouva Banner, joka makaa viereisessä vuoteessa, lähtee huomenna kotiin, ja minä ehkä tulevalla viikolla. Minä toivon pääseväni takaisin neitieni luo pian. Oletko ollut missään sairashuoneessa, Ellen? Se on suuri valkoinen huone täynnä vuoteita ja sairaanhoitajia, ja jokaisen vuoteen yläpuolella on seinässä kortti, joka kertoo kaikille, kuinka sairas kukin on, ja taulu, joka ilmoittaa lämpömäärän, joka menee ylöspäin ja alaspäin, kuten sanovat, sillä he tekevät sen lyijykynällä, mutta minä en tunne mitään lämpömäärää, en tunne mitään muuta kuin ennenkään. Ja tohtorit tulevat ja menevät joka päivä, ja niitä on sadottain. Lontoossa on joukottain tohtoreja, kun on sairas; ja ne tunkeilevat saadaksensa sairasta nähdä, mutta minä pidän heistä ja hymyilen heille enkä puhu mitään. Nyt minun täytyy sanoa sinulle hyvästi, Ellen, olen sinun rakas, uskollinen ystäväsi

Greeta."

"J.K. Toivon ettet ole unohtanut pakanoita."

Viimeinen, joka tuli tapaamaan Greetaa, ennenkuin hän lähti sairashuoneesta, oli Joyce.

Se oli iloinen yllätys Greetalle, mutta Joyce ihan hämmästyi, kun hän näki tytön pienet, läpihohtavat, laihat kasvot.

"Oi Greeta, sinusta tuskin mitään enään on jäljellä! Minulle sanottiin, että sinä nyt olet parantunut, mutta kyllä vielä pitkä aika kuluu, ennenkuin jaksat ruveta työtä tekemään."

"Viimeinen emäntäni on matkustanut ulkomaille, neiti, ja hän sanoi, että minä voisin auttaa Lucya talon hoitamisessa, kunnes te minua jälleen tarvitsette. Palaatteko jo pian maalle?"

"Ei vielä. Helena neiti ja minä aiomme vielä käydä muutamien tuttavien luona sitä ennen. Meillä ei ole mitään kiirettä kotiin. Meidän kävi mielemme niin pahaksi, kun saimme kuulla, mitä sinulle oli tapahtunut, mutta samalla olimme oikein ylpeät sinusta. Olen ollut vieraana samassa talossa kuin kapteeni d'Arcy, ja hän kertoi koko tapauksen."

"Tunnetteko minun kapteenini, neiti?" kysyi Greeta innokkaasti. "Hän tuli tänne minua tervehtimään eräänä päivänä. Hän on siivo herra, paljon siivompi kuin hänen palvelijansa, herra Bennett."

"Kuinka sinä voit ajatella mitään työtä, sinä pieni raukka?" Joyce katseli häntä säälivin silmin. "Olen varma siitä, että olet tullut paljon pienemmäksi entisestä. Et näytä siltä, kuin voisit mihinkään ryhtyä."

"Oi neiti, minun hiukseni minut sellaiseksi tekevät", selitti Greeta surullisena. "Kun minä saan myssyni takaisin, tulen isoksi jälleen. Minä niin odotan sitä aikaa, jolloin saan sen päähäni. Olen mielestäni aivan pukematon ilman sitä."

Joyce nauroi.

"Minä luulen, että sinun täytyy ensin päästä johonkin toipumuskotiin, ennenkuin rupeat ajattelemaan myssyjäsi. Minäpä puhun sisareni kanssa asiasta."

Greeta ei näyttänyt olevan varsin tyytyväinen sellaiseen tulevaisuussuunnitelmaan. "Suokaa anteeksi, neiti, mutta minä en pidä tuollaisista kodeista ja sen semmoisista. Olen kuullut, että niissä on paljon kaikenlaisia sääntöjä, enkä minä voi kärsiä sääntöjä, ainakaan kun ne ovat kirjoitetut suurilla kirjaimilla. Minä tulen terveeksi ja voimakkaaksi ja jaksan pian tehdä työtä, kun vain pääsen täältä pois. Minun on hyvä olla täällä, mutta ruoka on niin ja näin, sitä on tavallisesti kupeissa. Väliin ajattelen, että makkara tahi syltynpalanen maistuisi mainion hyvältä."

Sitten hän kysyi Helenaa.

"Onko hän oikein terve jälleen? Olen iloinen, että hän on terve, sillä se vasta oli hirveätä, kun hän siinä makasi tuperruksissa! Sitä en milloinkaan voi unhottaa. Ja oi miten iloiseksi tulen, kun jälleen saan palata kotiin maalle. Minä olen aivan samaa mieltä kuin rouva Creek, että se kokonaan voittaa Lontoon."

"Onpa hauskaa, että niin ajattelet. Nyt minun täytyy lähteä. Me kirjoitamme sinulle, kun jälleen palaamme kotiin. Olemme suostuneet siitä rouva Dalen kanssa. Hyvästi."

Joyce kurkotti kätensä hyvästiksi, ja Greeta puristi sitä kunnioittavasti.

"Tuntuu minusta kuin olisin hieno neiti, kun minun neitini antavat minulle kätensä", sanoi hän jäljestäpäin hoitajattarelle.