NELJÄS LUKU.
Theodolinda Hahnsson translation
Maantienlokaa.
Oli lauhkea iltapäivä helmikuun loppupuolella, kun Greeta tuli Sundalen asemalle. Hän näkyi olevan ainoa matkustaja, joka tässä astui alas Lontoon junasta. Eräs kantaja, joka yksin seisoi junasillalla ottaaksensa vastaan tulijoita, tarttui hänen pieneen matka-arkkuunsa, katsoen häneen leveästi hymähtäen.
"Minulle on maksettu, jotta ottaisin tämän, neiti. Mihinkä menette? Ette kaiketi ole näiltä seuduin, vai kuinka?"
"Minä menen palveluspaikkaani."
Greeta ei ensinkään ujostellut. Matka oli ollut ihastuttava. Rouvat Jones ja Creek olivat molemmat ottaneet aikaa saattaaksensa hänet asemalle, ja heidät hyvästi jättäessään oli hän saanut kummaltakin lahjan. Rouva Jones oli antanut hänelle kauniin ompelurasian, johon oli maalattu monta kaunista kukkaa, ja rouva Creek oli lahjoittanut hänelle tukevan hyvän sateenvarjon. Greetan mielestä ei löytynyt häntä onnellisempaa tyttöä. Ei yksikään pilvi tulevaisuutta varjostanut. Nyt hän katsoi kantajaan niin säteilevin silmin, että kantajan ehdottomasti täytyi yhtä iloisesti katsoa häneen.
"No missä siis on palveluspaikkanne?"
"Huvila Ivyssä — neiti Churchhillien luona."
"Vai niin, niitten molempien neitien luona, jotka tulivat tänne entismaanantaina. Odottakaa vähän, niin minä tuon rattaani ja saatan teidät. Tästä on ainoastaan kymmenen minuutin matka."
Neljännestunnin kuluttua Greeta seisoi uuden kotinsa edustalla. Kentiesi ei se varsin vastannut sitä ihannetta, jota hän oli kuvitellut. Tämä oli pieni punaisista tiilistä tehty rakennus, jota ympäröi vähäinen kasvitarha pensaineen ja puineen. Olkia ja sanomalehtiä oli ylt'ympärille viskelty, ikkunat olivat ilman uutimia, ja avoimesta portista näkyi joukko pakkalaatikoita ja huonekaluja, jotka täyttivät porstuan.
Greeta astui sisään hymyilevän varmana, mutta seisahtui äkkiä sen näön vuoksi, joka häntä kohtasi. Lattialla aivan portaitten vieressä istui neiti Churchhill hiukset hajallaan ja nenäliina silmien edessä.
Kun hän näki Greetan, nousi hän äkkiä.
"Ah Greeta, mehän olemme kokonaan sinut unohtaneet! Tule sisälle. Onko tuo sinun matka-arkkusi? Mitä teille tulee? Viisikymmentä penniä. Kiitos; laskekaa se tuohon. No hyvä päivää, Greeta. Täällä on kaikki mullin mallin. Nyt sinun täytyy meitä auttaa, sillä tuskin tiedämme mistä alkaa, ja minulla on niin kova hammassärky."
Hän koetti puhua iloisesti, mutta Greetan vilkas katse havaitsi heti hänen tukalan tilansa.
"Te olette, neiti, itkenyt. Minä kovin säälin teitä, mutta oletteko koettanut ruskeata paperia, johon on pantu vähän etikkaa ja pippuria? Tädin mielestä se lievitti erinomaisesti hänen kasvojensa särkyä, ja rouva Jones kastoi paperin viinaan ja sanoi sen tekevän hyvää."
Neiti Churchhill rupesi nauramaan; Greetan osaaottavaisuus hänen hammassärkyynsä, heti kun hän oli astunut talon kynnyksen yli, miellytti ja lohdutti neitiä.
"Joyce!" huudahti hän. "Meidän pieni tyttömme on tullut."
Portaita alas tuli tummahiuksinen nuori tyttö. Hänellä oli esiliina mustaa pukua suojaamassa, ja hame oli kiinnitetty ylös. Hän tervehti ystävällisesti Greetaa.
"Täällä on paljon tehtävää, joten sinun täytyy meitä auttaa niin pian kuin voit. Vaimon, joka täällä oli puhdistamassa, täytyi jo aikaisin aamulla lähteä pois. Sinun huoneesi on valmis. Voimmeko viedä ylös arkkusi? No sehän on aivan pieni; jos sinä otat kiinni toisesta kädensijasta, niin minä kyllä otan toisesta."
He tulivat pieneen huoneeseen, ja Greeta katsoi ihastuneena ympärilleen, mutta pisimmän aikaa hänen katseensa viipyi pienessä pöydässä, jonka päällä oli peili.
"Minä niin kovin ajattelin sitä, saisinkohan peilin", sanoi hän hyvin tuttavallisesti nuorimmalle neiti Churchhillille. "Nähkääs, minä olen hyvin tarkka myssyjeni suhteen."
"Tietysti", vastasi Joyce. "Ota nyt takki päältäsi ja tule pian alas, me juomme kohta teetä."
"Helena hyvä", sanoi hän, tultuansa siskonsa luo, "minkä erinomaisen olennon sinä olet löytänyt!"
"Hän on omituinen, mutta minä toivon, että hän osottaa olevansa kodin aarre. Älä naura häntä, Joyce, hän ottaa elämän tosi vakavalta kannalta. Hän on jo tehnyt minulle hyvää. Tunsin itseni niin onnettomaksi, ennenkuin hän tuli."
"Rakas Helena raukka, sinä olet aivan näännyksissä. Pane ovi lukkoon ja istu tänne, me voimme kaikki paremmin, kun saamme kupillisen teetä. Kuuleppas, miten tuli räiskyy kyökissä! Eikö se sinua vähän ilahuta?"
"Me emme mitenkään saa kaikkia huonekalujamme mahtumaan näihin huoneisiin", huokaili Helena. "Meidän olisi pitänyt myydä enemmän ja ottaa vähemmän mukaamme."
"En sano sinulle sanaakaan, ennenkuin olemme juoneet teetä."
Joyce meni laulaen kyökkiin, mutta palasi pian sisarensa luo.
"Meillä ei ole tippaakaan maitoa talossa. Unhotin sen kokonaan."
"Talonpoikaistalo ei ole kaukana, lähetä Greeta sinne."
"Kyllä, sen teenkin."
Joyce juoksi ylös portaita. Hän tapasi Greetan, joka oli levittänyt eteensä toisen pumpulihameistaan ja katseli sitä ihastellen.
"Minä aion juuri ottaa sen ylleni, neiti."
"Sitä ei sinun tarvitse tehdä tänä iltana. Pane esiliina eteesi, niin on kaikki hyvin. Mutta kaikkein ensiksi tahdon, että juokset tuonne talonpoikaistaloon tuomaan maitoa. Minä osotan sinulle tien. Pane hattu päähäsi jälleen ja koeta kiirehtiä."
Greeta totteli, ja Joyce saattoi hänet portille asti, josta hän osotti hänelle veräjää toisella puolen tietä.
"Mene tuosta veräjästä polulle, joka vie tuon kentän yli; mene sitten toisesta veräjästä, niin olet perillä. Pyydä rouva Greeniltä ruukullinen maitoa, ja sano hänelle, kuka sinut lähetti. Ymmärrätkö?"
"Kyllä, neiti."
Greeta meni iloisena ja mielessään mahtavana.
Hän viipyi kauan, mutta tuli vihdoin takaisin hyvin vakavan näköisenä.
"Tule sisälle, missä on maito?" kysyi Joyce, joka ovessa tuli häntä vastaan.
"Voi, neiti, ei minulla olekkaan."
"Miksi ei? Oletko sen kaatanut? Mikä nyt on?"
Vastauksen sijasta Greeta vähän nosti hameensa liepeitä ja näytti jalkaansa, joka oli ihan loassa.
"Minun täytyi palata takaisin, se oli ihan hirvittävää! En ole milloinkaan nähnyt sellaista lokaa — en milloinkaan! Ei se ole sellaista lokaa, kuin se, mihin minä olen tottunut; tämä tarttuu kiinni! Ja se tuli joka askeleelta pahemmaksi, ei mikään hevonen olisi siitä päässyt läpi."
Joyce tuijotti häneen hämmästyneenä, mutta sitten hän kadotti kärsivällisyytensä.
"Sinä tyhmä tyttö! Ei täällä maalla auta pelätä lokaa. Täällä me odotamme maitoa, jotta saisimme juoda teetä. Kuinka sinä luulet meidän saavan maitomme? Ellet sinä sitä tuo, täytyy minun mennä."
Kyyneleet, jotka olivat vuotamaisillaan, tulvasivat nyt virtana hänen silmistään.
"Neiti, nämät ovat minun parhaat kenkäni, ja ne maksavat 6 markkaa, mutta kyllä minä koetan uudestaan."
Greeta nielasi kyyneleensä ja lähti.
Joyce meni sisarensa luo puoleksi nauraen ja puoleksi suuttuneena.
"Hän ajattelee vain vaatteitansa. Jospa hän itse voisi nähdä, minkälainen variksenpelätti hän on."
"Oh, ole vaiti, Joyce. En ollenkaan pidä häntä rumana. Hän on laiha ja hänen ihonsa keltainen, niinkuin useimpien Lontoon lasten, mutta hänellä on pienet sievät kasvot. Nyt ehtii tulla pimeä, ennenkuin hän pääsee kotiin, ellei hän hyvin kiirehdi. Enpä olisi luullut hänen lokaa säikähtävän."
Greeta paralla oli suuremmat pelästyksen aiheet kestettävänä kuin loka, ja kun hän vihdoin palasi tuoden maitoruukkunsa, oli hänen hattunsa vinossa, hänen musta hameensa loan peittämänä ja hän itse aivan pelästyksestä uuvuksissa.
Joyce otti maitoruukun hänen kädestään ja meni kyökkiin sanaa sanomatta; mutta Helenan kävi tyttöä sääli.
"Mikä sinun on, Greeta? Sinä näytät niin pelästyneeltä."
"Oi neiti, en ole ennen koskaan ollut talonpoikaistalossa. Minä kuljin loassa, vaikka olin vähällä upota siihen, ja sitten tulin erään veräjän luo, ja kun olin mennyt sen läpi, oi, neiti, silloin olin keskellä eläinnäyttelyä! Ne olivat ihan villejä, vaikka pienempiä kuin ennen olen nähnyt, eivätkä ne olleet teljettyinä suuriin häkkeihin. Siellä oli suuria ruskeita sarvipääsonneja, jotka juoksivat perässäni, ja siellä oli sikoja ja siellä oli lampaita ja suuria valkoisia hanhia ja koira, joka haukkui kuin olisi ollut hullu ja koetti irtautua kahlevitjoistansa, ja siellä oli ilkeitä kalkkunoita, joita en milloinkaan ennen ole nähnyt elävinä, vaan ainoastaan puodeissa riippumassa myytäväksi joulunaikana, mutta minä tunsin ne punaisista heltoista. Ja voi sitä hirveätä meteliä, jota ne minulle pitivät! Se olisi voinut pelästyttää itse kuninkaankin! Kaikki ne juoksivat perässäni, niin, sen ne todellakin tekivät, neiti, ja sitten siellä oli ankkoja ja kanoja sadottain, jotka juoksivat jaloissani. Rakas neiti, minä tiesin olevani vaarassa, mutta minä tein velvollisuuteni uskollisesti ja ajattelin teidän maitoanne. Mutta siinä sitkeässä loassa ja kukkojen ja kanojen ja kalkkunain ja sonnien ympäröimänä ja kaikkien muitten villien eläinten hätyyttämänä minä lankesin pitkää pituuttani myöten, ja silloin luulin olevani mennyttä kalua. Minä huusin ja huusin, mutta silloin tuli mies juosten luokseni, ja hän otti maitoruukun ja oli niin hyvä, että hän itse meni noutamaan maidon ja käski minun odottaa portin ulkopuolella. Ja neiti, eikö ole yhtään poliisia maalla, sillä Lontoossa ei mitään sellaista sallittaisi; nehän juoksevat kaikki valloillaan eikä kukaan voi estää niitä hyökkäämästä meidän päällemme. Ja neiti, täytyykö minun joka päivä mennä sinne maitoa noutamaan?"
Greeta oli aivan hengästynyt. Hän oli melkein mielettömäksi pelästynyt.
Helena koetti peittää hymyilyänsä ja vastasi ystävällisesti:
"Me unohdimme, että sinä olit pieni kaupungintyttö. Emme huoli lähettää sinua enään, ennenkuin olet ehtinyt tottua maanteihin ja tapoihin. En luule, että eläimet olisivat sinua vahingoittaneet, mutta kyllä minä ymmärrän, että se vaaralliselta näytti. Mene nyt ylös kuivaamaan ja harjaamaan hamettasi ja ota toiset kengät, ja tule sitten alas teetä juomaan."
Greeta parka meni ylös portaita huolestuneempana, mutta myöskin viisastuneempana kuin hän oli ollut alas tullessaan. Hän ravisti päätään, nähdessään kuvansa peilissä.
"Sinun vaatteesi menevät pilalle, Greeta, eikä sulla ole yhtään rahoja, millä uusia ostaisit. Minä melkein luulen, etten pidä maaseudusta."
Mutta hetken perästä, kun hän asetti myssyn päähänsä, katosivat kaikki surut sen iloisen tunteen johdosta, että hänellä nyt oli oikeus käyttää tätä päähinettä.
Hän meni alas hymysuin, ja kun hän oli asettunut sievään, valoisaan kyökkiin, joka tosin oli pieni, mutta siisti, silloin hän jälleen kiitti hyvää onneansa. Joyce havaitsi, että hän oli hyvänä apuna, kun kaikki oli pantava kuntoon; ja kun Greeta tänä iltana laski päänsä levolle, lisäsi hän tavalliseen iltarukoukseensa: "Minä kiitän sinua, Jumala, joka johdatit minun tänne ja annoit minulle oikean palveluspaikan. Ja minä tahdon koettaa tehdä velvollisuuteni sinua ja neitejäni kohtaan. Ja auta sinä minua sitä tekemään Jeesuksen tähden. Amen."
Greetan ehkä onnellisin hetki oli silloin, kun hän seuraavana aamuna seisoi valmiiksi puettuna puhtaaseen pumpulipukuunsa. Mitäpä haittasi, jos se olikin virttynyt ja vanha! Se oli tärkätty ja kahisi, kun hän liikkui.
"Se kahisee kuin silkki", sanoi hän itsekseen, juostessaan alas portaita; ja hän liikkuikin oikeastaan yhtä itsetietoisena kuin prinsessa silkissään.
Greeta raukka ei milloinkaan ennen ollut omistanut pukua, jota saattoi pestä. Kun vedestä oli puutetta ja saippua ja sooda oli laskuun otettava, niin oli selvää, että pestävä puku — sillä puvuthan niin helposti likaantuvat — oli liian suuri ylellisyys hänelle. Tyttö, joka meni ensikerran tanssijaisiin, ei voinut enemmän varoa pukuaan, kuin Greeta virttynyttä pumpulihamettaan tänä aamuna.
Joyce, joka oli tullut alas auttaaksensa häntä eineen valmistamisessa, palasi sisarensa luo naurusta melkein tukehtumaisillaan. "Helena, sinun pikku tyttösi tulee minun kuolemakseni!"
"Mitä hän nyt on tehnyt?"
"Hän on asettanut sanomalehtiä koko arvokkaan itsensä ympäri varjellaksensa hamettansa ja esiliinaansa. Hän on ikäänkuin kulkeva Times'in [englantilainen suuri päivälehti] painos! Ja kun minä tein muistutuksen tuota vastaan, sanoi hän, että hiilet ja kyökin takka likaisivat hänen vaatteensa. Etkö kuule, kuinka rapisee, kun hän liikkuu?"
Helena nauroi sydämmellisesti.
"Älä loukkaa hänen tunteitansa. Minä arvaan, ettei hänellä milloinkaan ole ollut pumpulihametta. Hän tottuu siihen pian, ja oikeastaan meidän tulee kehoittavaisesti kohdella sellaista erinomaista puhtautta." Muutamissa päivissä oli Ivyn huvila tullut täyteen kuntoon. Sekä Helena että Joyce pitivät huoneistaan; vaikka ne olivat pienet, tuntuivat ne kuitenkin hauskoilta ja lämpimiltä. Ja Greetan ilo oli suuri, kun portaille pantiin matot. Hänellä oli harras mielenkiinto kaikkeen, mikä häntä ympäröitsi, ja pian hän ajatuksissaan otti niihin omistus-oikeudenkin.
Puhuessaan hän sanoi: minun kyökkini, minun pannuni, minä lakaisen lattiani, minä tomutan ruokasalini. Kaikki ylä- ja alakerrassa kuului hänelle; ja minun taloni, minun puutarhani ja minun neitini olivat aina ne asiat, joista hän jutteli jonkun ohikulkevan kanssa. Hän käsitti, että hänellä oli paljon opittavaa; mutta hän oli niin altis koettamaan tehdä neitiensä mieliksi, että Joyce, joka oli ottanut hänet opetettavakseen, antoi anteeksi hänen taitamattomuutensa ja ennusti sisarelleen, että vaikka tyttö tätänykyä oli hiomaton jalokivi, niin hän kerran vielä osottautuisi painoisensa kullan verraksi.
Rouva Creek odotti Greetan ensi kirjettä.
Tyttö oli oppinut kansakoulussa sekä lukemaan että kirjoittamaan, ja vaikka kirje, kun se saapui, oli täynnä mustepilkkuja ja tahroja, oli se kuitenkin aivan selvää käsialaa.
"Rakas rouva Creek!
Minä nyt kirjoitan teille, sillä nyt on sunnuntai ja minä olen ollut kirkossa, ja minä tahdon antaa teille tiedon, että maalla ei ole ensinkään puhdasta, vaan oikein likaista, sillä minä en milloinkaan ole Lontoossa nähnyt sellaista likaa. Täällä ei ole mitään lamppuja eikä puoteja, joten täytyy langeta ojaan tai kuoppaan pimeän tultua, eikä mikään poliisi tule auttamaan ylös, sillä niitä täällä ei ole. Vanhat ukot käyttävät paitojaan takkiensa päällä, kun kirkkoon tulevat. Talonpoikaistalojen ympärillä on villieläimiä, joitten välitse täytyy tungeksia, ja ne koettavat kaikki estää ihmisiä pääsemästä talon ovelle. Ja lehmät ja vihaiset sonnit kulkevat teillä kaiket päivät. Ei missään ole puoteja. Minulla on hieno paikka ja minä syön voita joka päivä. Minulla on monta sataa kapinetta, joita minun tulee pitää järjestyksessä. Minä kuljen matoilla joka päivä. Olen kaatanut teetä esiliinalleni ja koetan pitää itseäni puhtaana. Täällä on enemmän sellaisia esineitä, jotka likaavat, kuin meidän huoneessamme Lontoossa oli. Minun neitini ovat hienoja naisia. Minä voin hyvin ja toivon teille samaa.
Ystävänne
Margareeta Perkins."
"J.K. Tulevana sunnuntaina lähden pyhäkouluun. Olkaa niin hyvä ja sanokaa terveisiä rouva Jonesille."
"Niin, niin", sanoi rouva Creek, pannen kirjettä kokoon ja ottaen silmälasit päästään. "Tytöt tähän aikaan ovat toisenlaisia kuin minun nuorena ollessani. Maalla liian likaista hänelle! Mitä nyt vielä! Ei sanaakaan puhtaasta, suloisesta ilmasta ja sinisestä taivaasta ja laulavista linnuista, viheriästä ruohosta, puista ja pensaista. Hänen silmänsä ei kohoudu yli loan. Minä häpeän hänen puolestaan — häpeän totta tosiaankin!"