SEITSEMÄS LUKU.

Eräs toveri.

Vihdoinkin Greeta ennätti Mallowin kartanoon, ja hän oli iloinen siitä, että sai nähdä portin, joka ei vienyt karjapihaan, vaan suoraa päätä itse rakennukselle. Vaaleaverinen, ruusuposkinen tyttö, samanikäinen kuin hän itse, avasi hänelle oven, kertoen että kaikki olivat menneet torille ja hän oli yksin kotona.

Greeta oli harmissaan.

"Kuka sinä olet?" kysyi hän nyrpeästi.

"Minä palvelen täällä."

"Todellakin? No sitten on paras että jätän tämän kirjeen sinulle, jotta annat sen emännällesi; hän saa sitten lähettää vastauksen. Onko tämä ensimmäinen palveluspaikkasi?"

"On, mutta onko sinulla palveluspaikkaa?"

"Minulla on palveluspaikka Churchhillin neitien luona. He asuvat Ivy huvilassa. He ovat oikein hienoja naisia; ja minä tulen Lontoosta."

"No mitäs sanot?"

Tyttö tuijotti Greetaan, ikäänkuin hän olisi tullut ulkomailta.

"Niin, niin", jatkoi Greeta, nostaen leukansa ilmaan, "minä olen nähnyt suuren osan Lontoosta, liiankin paljon, ja sitten päätin hankkia itselleni paikan maalla, ja täällä nyt olen. Etkö sinä käytä säpsää?"

"En, me emme täällä kartanossa niitä sellaisia käytä. Mutta minulla on sisko, jolla on hieno palveluspaikka, ja hän kyllä pitää myssyjä."

"Vai niin", sanoi Greeta hieman alentuvaisesti. "Niitten puhtaana pito vaatii paljon vaivaa. Minun nimeni on Margareeta Perkins. Mikä on sinun nimesi?"

"Ellen Tate. Minun kotini on kylässä ja minä tulin tänne neljä kuukautta sitten."

"Etkö pidä tästä?"

"En, minä tahdon kaupunkiin. Kerro nyt jotakin Lontoosta. Siellä on penikulmittain puoteja, eikö niin?"

"On, penikulmat penikulmien perästä, mutta maalla on paljon hauskempi."

"Ei totta tosiaankaan."

"Täytyy maksaa kaikesta Lontoossa, mutta maalla saa paljon ilmaiseksi. Täällä poimin tikkuja tulta tehdäkseni, mutta Lontoossa minun täytyy niistä maksaa. Katso näitä keltaesikköjä! En ole mitään niistä maksanut. Lontoossa ne maksaisivat vähintäin markan. Ja Joyce neiti tuli eräänä päivänä sisälle, kädet täynnä vesinenättiä. Täällä hän sai sitä vapaasti poimia, mutta Lontoossa siitä olisi täytynyt maksaa rahaa."

"Niin, rahaa tarvitaan, jos Lontooseen menee; minä tiedän sen."

"Onko sinulla monta ystävää?" Greeta odotti innokkaasti vastausta.

"Minulla? Ei minulla ole ketään."

"Tahdotko minut ystäväksesi? Minä luulen, että pitäisin sinusta. Me olemme molemmat palveluksessa ja melkein samanikäisiä. Minä tahtoisin ystävän, joka olisi näiltä seuduin, ja minä luulen, että me viihtyisimme hyvin yhdessä."

Ellen näytti tulevan hyvin iloiseksi.

"Minä pitäisin hirveästi sinusta, sillä sinä kertoisit minulle Lontoosta. Mutta minä päivinä sinä pääset ulos? Minä voisin tulla sinua vastaan jonakin keskiviikkona."

"Kyllä minä kysyn neideiltäni ja annan sinulle sitten tiedon. Mutta minun täytyy nyt mennä, sillä pitää toimittaa teeni valmiiksi."

Greeta tuli onnellisesti kotiin ilman mitään seikkailuja ja hyvin hyvällä mielellä.

"Neiti", sanoi hän Helenalle ensimmäisessä sopivassa tilaisuudessa, "minä olen saanut kaksi uutta tuttavaa tänä päivänä — toinen on vanha mies ja toinen minun ikäiseni tyttö, joka palvelee. Ja, neiti, minä tahtoisin niin mielelläni tavata ne jälleen, ja se palvelustyttö ja minä aiomme tulla ystäviksi. En minä ole täällä saanut ystäviä, sillä täällä kylässä ei ole palvelustyttöjä muualla kuin pappilassa, ja ne ovat kovin ylpeitä. Minä toivon, ettei teillä ole mitään sitä vastaan, neiti, ja ajattelin pyytää teiltä, että saisin kutsua Elleniä teetä juomaan minun kyökkiini. En minä pyydä, että te antaisitte hänelle teetä, mutta minä voisin aivan hyvin jakaa teeni hänen kanssaan. Voinhan syödä vähän runsaammin päivälliseksi sen sijasta, eikä hänen tarvitse mitään huomata, kun ei minulla ole ruokahalua."

Greeta vaikeni saadaksensa hengähtää.

"Minua todellakin ilahuttaisi se, että saisit ystävän, jos hän on vakava, hyvä tyttö. Minä tahtoisin ensin ottaa vähän selkoa hänestä. Hän siis palvelee rouva Websterin luona?"

"Niin, neiti. Hän näyttää olevan hyvin hauska tyttö; mutta tietysti minä voisin opettaa hänelle paljon. Hän ei käytä myssyjä, mutta eihän hän palvelekaan oikein hienojen naisten luona. Ellei hän näytä olevan sellainen, josta minä pidän, sitten kuin olen oppinut häntä tuntemaan, niin minä koetan opettaa häntä tulemaan toisenlaiseksi, mutta, neiti, ellei hän tahdo muuttua, silloin minä hänet jätän."

Helena hymyili, niinkuin hän tavallisesti teki Greetan laverrellessa.

Mutta ystävyys syntyi molempien tyttöjen kesken, ja Greeta ja Ellen kävivät toistensa luona ja menivät toisinaan yhdessä kävelemään.

"Olisipa maksun arvoista", sanoi Joyce eräänä iltapäivänä sisarelleen, kun Ellen oli tullut teelle kyökkiin, "saada kuulla, mitä he toisilleen juttelevat. Greetan kieli ei hetkeäkään pysy alallaan; mitäpä heillä on niin paljon puhumista?"

Jos hän olisikin voinut heitä kuulla —

"Ymmärräthän, Ellen, että minä tein päätökseni heti paikalla, kun herra puhui, että minä tulisin lähetyssaarnaajaksi, jahka tulen täysikäiseksi."

"Mutta siihen tarvitset kasvatusta, eikö niin? Ja mitenkä pääset meren ylitse? Ja mitä sinä teet, kun kerran olet sinne päässyt?"

"No tuo käy kaikki hyvin helposti. Kaikkein ensiksi täytyy vakaasti päättää mennä; aivan niinkuin minä tein palvelukseen mennessäni. Sitten täytyy hankkia itsellensä vaatteita, aivan niin kuin minä tein. Mutta Helena neiti on sanonut, että siellä, missä pakanat asuvat, on hyvin lämmin, eivätkä he käytä paljon vaatteita — ei mitään, joka on mainitsemisen arvoista. Niin että minä uskallan väittää, että se asia kyllä hyvin suoriutuu. Ehkä tarvitsen kolme pumpulipukua, ja yksi hattu kestäisi pitkän ajan — eikä yhtään päällysnuttua, se, näetkö, olisi hyvä säästö."

"Mutta mitä sinä tekisit, kun olet sinne saapunut?" kysyi Ellen jälleen.

"Minä ottaisin raamattuni kainalooni ja kokoisin heidät ympärilleni, aivan rauhallisesti. En minä kärsisi mitään tungeksimista ja tappelemista. Sitte lukisin heille Jeesuksesta."

"Eikö mitään muuta?"

"No niin", sanoi Greeta miettien, "minä luulen, että sanoisin heille hyvin varmasti, että Jeesus kuoli, jotta he pääsisivät taivaaseen. Minä sanoisin, että hän rakasti heitä sekä että heidän täytyy tulla hyviksi, ja että hän tahtoo heitä siihen auttaa, jos he häntä rukoilevat, aivan niinkuin hän on tehnyt minulle."

"Ja sitten?"

"No", sanoi Greeta yhä yhtä miettivänä, "minä otaksun, että he tekisivät kysymyksiä, ja sitten me kentiesi voisimme veisata jonkun virren, samaten kuin katusaarnaajat Lontoossa tekevät, ja sitten lopettaisin sillä kertaa. En luule, että se kävisi kovin vaikeaksi, Ellen — ei, jos oikein päättää."

"Mutta minä olen kuullut, että kansa meren toisella puolen ei puhu meidän kieltämme eikä voi sitä ymmärtää enemmän kuin eräs ranskalainen, joka tuli meidän kyläämme kerran."

Greeta näytti nolostuneelta.

"En ole koskaan kuullut, että pakanat puhuvat ranskaa. Minä toivon, etteivät ne puhukaan. Eivät suinkaan ne siihen kykene. He ovat, Ellen, oppimattomia vaivaisia, sellaisia he ovat, eikä heillä olisi kyllin ymmärrystä puhuakseen vieraita kieliä — sitä osaavat ainoastaan hienosti kasvatetut herrat ja naiset."

Näin puhuessaan sai hän jälleen iloisen mielensä takaisin, kunnes hänen muistiinsa äkkiä juolahti, että hän Lontoossa oli nähnyt repaleisia kerjäläisiä, jotka puhuivat vieraita kieliä.

"Kaikissa tapauksissa on se niin, että jos he puhuvat ranskaa, niin minunkin täytyy sitä oppia. On oikein kummallista, miten paljon oppii, kun tulee aikaihmiseksi. Melkein kaikki on silloin helppoa; ja minä pyydän Jumalaa minua auttamaan, kuten hän aina useimmiten tekeekin."

Ellen oli vielä epäilevällä kannalla.

"En minä juuri usko, että sinä voisit sitä tehdä, Greeta. Ei kuulu siltä, kuin siitä todellisuudessa voisi mitään tulla. Olen kuullut niin vähän pakanoista, mutta nehän elävät jalopeurain ja tiikerien parissa, eikös niin? Ja sitten olen kuullut sanottavan, että ne syövätkin toinen toisensa elävältä."

"En minä ole mitään sellaista kuullut", sanoi Greeta suurella varmuudella, tahtomatta luopua aikeestaan. "Minä luulen, että nuot kertomukset ovat vain sepitetyt juttukirjoja varten. Lähetyssaarnaaja, joka oli täällä joku päivä sitten, nimitti pakanoita olentoraukoiksi, jotka istuvat pimeydessä ja huutavat valoa. Ja hän sanoi, että meidän tulee sitä heille viedä."

"Kun tulet täysi-ikäiseksi, etkö palvele sitten enää?"

"En tiedä oikein. Näetkö, minä en tunne niin hyvin lähetyssaarnaajia. Muutamat heistä menevät ehkä vähäksi aikaa pakanamaihin ja tulevat sitten jälleen takaisin. Ja elleivät minun neitini kuole, niin en usko, että milloinkaan hennoisin heidät jättää. Mutta se nyt ei voisikaan tapahtua, ennenkuin olen aikaihminen, ja silloin, Ellen, ovat minun neitini hyvin vanhat — ja ehkä kuolevat, — mutta sitä minä en tahdo ajatella."

"Sinä olet kummallinen tyttö", sanoi Ellen. "En ole milloinkaan nähnyt niin kummallista kuin sinä olet."

Eräänä päivänä oli Ellenillä suuri uutinen kerrottavana Greetalle.

"Minun emäntäni saa vuokralaisen — erään rouvan, joka on sairas. Hän tulee asumaan meille koko kuukaudeksi, ja minut pannaan häntä palvelemaan."

"Oohoh", sanoi Greeta syvästi huoaten. "Onpa vahinko, ettei se ole mikään sairas kapteeni!"

"Kuinka niin?"

"Tuleeko hän yksin, eikö hänellä ole sairasta miestä?"

"Ei ole. Ei minua haluttaisi olla kahden sairaan apulaisena — yksikin on jo tarpeeksi vaivalloinen, enkä minä tiedä, miten siinä tulen toimeen."

"Älähän nyt", sanoi Greeta ikäänkuin nuhdellen, "tuo sairas rouva on sellainen ihminen, jolle sinun tulee koettaa tehdä hyvää. Oi Ellen, se on ihanaa! Sinä voit tulla samanlaiseksi kuin se pieni tyttö raamatussa — hän palveli erästä rouvaa ja auttoi rouvan miestä parantumaan, ja hänestä puhuttiin kaikkialla. Sinä voit käsittää, kuinka suuressa arvossa häntä pidettiin, kun hänet pantiin raamattuun! Minä toivoisin olevani sinun sijassasi! Vain vähän aikaa, ymmärrätkö, vain nähdäkseni, mitä voisin tehdä."

"En voi mitenkään käsittää, mitä sinä tarkoitat", sanoi Ellen. "Mitäpä minä voisin tehdä rouvalle muuta, kuin mitä hän käskee ja tahtoo minua tekemään."

"Odota sinä vain ja katso."

Greeta noikkasi salaperäisesti. Hän jatkoi: "Minun Helena neitini on sanonut, että löytyy ihmisiä, joitten sielu on sairas, aivan niin kuin niitäkin, joitten ruumis on sairas. Ja minun opettajani Lontoossa sanoi ihan samaa, paitsi että hän sielun sijasta sanoi sydän. Mutta minä luulen, että sillä on sama merkitys. Ja katso, Ellen, meidän tulee kertoa heille, mihin heidän on mentävä tullaksensa terveiksi, ja sitten he menevät. Eihän se raamatun pieni tyttökään muuta tehnyt, eikä meidänkään tarvitse tehdä sen enempää. Ota selkoa siitä, miten sairaan rouvasi laita on, ja puhu sitten asiasta minulle, minä sanon sinulle kyllä, miten sinun tulee menetellä."

Ellen pudisti päätään.

"Minä en aio tehdä muuta, kuin auttaa häntä missä hän tahtoo", sanoi hän yksipäisesti.

He eivät tavanneet toisiansa, ennenkuin kahden viikon kuluttua, ja silloin oli Ellenillä koko varasto uutisia kerrottavana.

"Hän on leski ja surupuvussa ja hyvin kalpea; ja hänellä on päänkivistystä ja hän makaa melkein aina sohvalla ja hänen muotonsa on jäykkä ja harvoin hän nauraa, mutta hän puhuu emäntäni kanssa. Hän ei minulle milloinkaan puhu mitään, enkä minä puhu hänelle."

"Se on vahinko", sanoi Greeta miettivästi. "Etkö voi kysyä häneltä, saatatko tehdä jotakin hänen päänsärkynsä parantamiseksi. Kysy, Ellen, minä pyydän sinua!"

"Hän lukee paljon, ja hänellä on koko joukko kirjoja, joten hän tietää paljon enemmän kuin minä päänkivusta ja kaikesta muusta."

"Mutta kysy häneltä", kehoitti Greeta.

Ellen ei tahtonut mitään luvata, mutta eräänä iltapäivänä lähetettiin Greeta asialle kartanoon; ja suureksi ilokseen näki hän tuon sairaan rouvan istuvan puutarhassa. Greetan täytyi kulkea hänen ohitsensa mennessänsä taloon.

Greeta käytti heti tilaisuutta.

"Hyvää päivää, rouva."

Puhuteltu katsoi ylös. Hänellä oli helmassaan kirja, ja toinen makasi maassa hänen jalkojensa edessä. Hän näytti väsyneeltä ja onnettomalta. Hän katsoi Greetaan sanomatta mitään, ja Greeta kiirehti tavallisuuden mukaan esittämään itseänsä:

"Jos suvaitsette, tahdon ilmoittaa että nimeni on Margareeta Perkins — olen Ellenin ystävä. Ehkä olette kuullut hänen puhuvan minusta. Minä palvelen neitieni luona Ivyn huvilassa. Ja minä pyydän kysyä, onko teillä päänsärkyä tänään? Ja oletteko kuullut, että paras keino päänsärkyä vastaan on, että kastaa nenäliinan kiehuvaan veteen ja hautoo päätään sillä. Minun tädilläni oli tapana tehdä niin, kun hänellä oli kova päänkivistys. Päänsärky on jotakin, joka ei minua milloinkaan vaivaa, mutta se mahtaa olla hyvin vaikeaa, ja minua oikein huolestuttaa teidän tähtenne."

Oli mahdoton suuttua Greetalle, siinä kuin hän seisoi päätään käännellen hyvin juhlallisen näköisenä.

Rouva Dale hymyili tuolle pienelle kummalliselle olennolle, joka seisoi hänen edessään, ja ihmetteli, miten hän saattoi olla noin osaaottavainen hänen asioihinsa.

"En tiennyt, että päänkivistykseni oli puheenaineena muitten kesken", sanoi hän, "mutta olen hyvin kiitollinen ystävällisestä neuvostasi. Olen koettanut lämmintä vettä ennen. En minä aina tunne päänsärkyä — jos se olisikin ainoa, mistä kärsin, olisin onnellinen."

Hän mutisi nuot viimeiset sanat ikäänkuin itsekseen, mutta Greetan hieno kuulo sai niistä kuitenkin selvän.

"Oi, rouvani, minä olen niin huolissani teidän tähtenne. Minä olen itse hyvin onnellinen ja tekisin mielelläni mitä voisin teidän tähtenne."

Taaskin rouva katsoi häneen surullisesti hymyillen.

"Jos sinä saat elää, pikku tyttöni, niin saat kokea, että löytyy elämässä paljon vaikeampaa kuin päänsärky. Toivon, ettei sinun koskaan tarvitse kärsiä sydänsurua, joka usein aiheuttaa tuon taudin."

Hän otti kirjan jälleen käteensä, ja hänen käytöksessään oli jotakin, joka vaikutti Greetaankin. Hän meni pois taloon ja esitti asiansa Ellenille.

"Ja kuuleppas, Ellen", sanoi hän kuiskaten, "minä olen nähnyt hänet ja puhunut hänen kanssaan, ja asia on niin, kuin minä ajattelin. Hänellä on kipeä sydän, ja sinun ja minun täytyy katsoa, että hän täällä ollessaan paranee."

Ei ollut tilaisuutta pitempään keskusteluun, sillä rouva Webster tuli. Hän oli ystävällinen, hyvänluontoinen nainen, joka piti Greetasta.

"Neiti Churchhill on hyvä nainen", sanoi hän. "Hän on lähettänyt minulle isoäitinsä reseptin, parantaaksensa hermovävähdyksiäni. Olkaa hyvä ja viekää hänelle kunnioittavat tervehdykseni ja kiitokseni. Kaikki ylhäiset naiset eivät suinkaan viitsisi huolia ihmisten vaivoista, niin että koettaisivat niitä parantaa."

Greeta palasi kotiin pää täynnä ajatuksia. Illalla, ennen maatapanon aikaa, kun astiat jo olivat pestyt ja kyökki siistitty, tuli Joyce hänen luoksensa ja löysi hänet syvästi tutkimassa keittokirjaa. Hänen edessään oli paperi-arkki, kynä, mustepullo ja raamattu.

"Mitä teet, Greeta?"

Greeta katsoi ylös hymyillen tavallista iloista hymyilyään.

"Minä koetan kirjoittaa reseptiä sille sairaalle rouvalle, joka on Mallowin kartanossa. Minä tahtoisin tehdä sen oikein hyvin. Tulin ajatelleeksi sitä, kun Helena neiti lähetti reseptin rouva Websterille. Ellen ei näytä voivan mitään sanoa. Minä arvelen sen tulevan siitä, ettei hän ole syntynyt ja kasvatettu Lontoossa!"

"Ja mitä tuo kummallinen resepti sisältää? Kuinka rouva tuli sinulta sitä pyytäneeksi? Tapasitko hänet tänään?"

"Tapasin. Hän istui puutarhassa, ja vaihdoimme muutamia sanoja. Minä luulin hänen kärsivän päänkivistyksestä, mutta sitten hän sanoi, ettei se ollut sitä, ja kun hän kertoi mitä se oli, niin minä niin hämmennyin, etten voinut keksiä sopivia sanoja vastaukseksi, ja sitten ajattelin, että Ellenin kautta lähettäisin hänelle reseptin."

"Mitä lähettäisit?"

"Parannuskeinon särkevää sydäntä varten, neiti. Keittokirja ja raamattu ovat minulla siihen apuna."

Joyce lähti pois.

"Helena", sanoi hän, tullessaan pieneen vieraskammioon sisarensa luo, "luulen parhaaksi, että sinä otat vähän selkoa Greetan toimista. Minä en käsitä hänen jumaluus-oppiansa, minä tunnustan, että se käy yli minun ymmärrykseni. Mutta hän aikoo antaa rouva Websterin vuokralaiselle jotakin siitä, eikä se suinkaan tapahtune oikeaoppiseen tapaan."

Helena katsoi sisareensa.

"Sinä teet aina pilkkaa pikku Greetastani, Joyce, mutta voinpa sanoa, että hyvin usein joudun häpeämään itseäni, kun näen hänen vakavuutensa."

"No niin, mene itse katsomaan, mitä hän par'aikaa tekee, sillä hänen omituisuutensa voisi toisinaan tuottaa ikävyyksiä."

Helena meni kyökkiin. Hän tuli hetken perästä takaisin, kokoon puristettu paperi kädessään.

"En minä tahdo aina vakoilla hänen toimiaan. Se ei oikeastaan kuulu meihin, ja hänen toimensa ovat todellakin aina hyvin viattomia. Siksipä en kysynyt häneltä mitään; mutta hän näytti minulle tämän, kysyen oliko kirjoitus oikein kunnollista, ja minä sanoin, että se oli oikein kiltisti kirjoitettu. Tämän hän on kirjoittanut puhtaaksi."

Joyce otti paperin ja luki:

"Ainekset.

Te pysytte levollisena ja panette kaiken tarmonne siihen. Ensiksi te polvistutte ja rukoilette Jeesusta Kristusta hoitamaan sydäntänne ja tekemään sen terveeksi. Sitten annatte sydämmenne hänelle varjeltavaksi, sillä raamattu sanoo: 'Poikani, anna minulle sydämmesi.' Silloin hän sen pesee 'lumivalkoiseksi', kuten virressä sanotaan, ja kun hän on sen pessyt oikein puhtaaksi, silloin hän tulee sinne asumaan, kuten hän on sanonut: 'katso, minä seison ovella ja kolkutan; jos joku kuulee minun ääneni ja avaa oven, hänen luoksensa minä tahdon mennä sisälle'. Silloin sairas sydän rupeaa laulamaan, sillä se on silloin onnellinen.

Tämä resepti on aina tehnyt vaikutuksen.

Aika: noin puoli tuntia."

Joyce katsoi sisartansa, ja Helena katsoi häneen äänetönnä.

"Minä nimitän tätä kunnioituksen puutteeksi."

"Ei hän ole tarkoittanut mitään sellaista. Hän on tarkkaan ajatellut jokaista lausetta. Hän kysyi minulta aikaa mitä suurimmalla vakavuudella. Minä en voinut sanoa mitään."

"Se on melkein nerokasta. Mitäpä hänestä tulleekaan, Helena?"

"En tiedä, mutta kyllä hän on yksi Jeesuksen pienistä — — siitä olen vakuutettu."

"Jos hän tahtoo sen perille lähettää, niin käske hänen ainakin pyyhkiä pois aika. Se tuntuu melkein herjaamiselta. Minä tahdon itse sanoa sen hänelle." Joyce meni kyökkiin. Greeta oli juuri valmis lähtemään yläkertaan pannakseen maata.

"Greeta, älä laske leikkiä niin vakavista asioista kuin ihmisen uudestisyntymisestä, jonka Herra itse vaikuttaa."

Greeta kääntyi Joycen puoleen aivan kauhistuneen näköisenä.

"Oi neiti, sitä en ole milloinkaan tehnyt."

"Mutta sinä olet kirjoittanut, että se voi tapahtua puolessa tunnissa. Tiedätkö, että löytyy ihmisiä, jotka koko elämänsä ajan etsivät rauhaa sieluillensa? Siinä on suuri työ."

Greeta oli ääneti vähän aikaa; sitten rupesivat suuret, raskaat kyyneleet vierimään hänen silmistään poskia pitkin alas.

"Oi, neiti, minä luulin että Jeesus Kristus aina on lähellä. Opettajatar sanoi, ettei meidän milloinkaan tarvitse odottaa. Ja minä ajattelin, että rouvalla mahdollisesti olisi niin paljon muuta tekemistä, ettei hän sitä huomaisi. Minä en tahtonut laskea leikkiä, neiti, en todellakaan tahtonut."

"Sinä et voi sellaista sitoa määrä-aikaan, se on suorastaan kunnioituksen puutetta", sanoi Joyce eikä ollut huomaavinaan hänen kyyneleitänsä.

"En minäkään ollut opettajan luona kauvempaa kuin puolen tuntia", nyyhkytti Greeta. "Minä jäin muiden jälkeen eräänä pyhänä ja pyysin häntä puhutella. Mutta en huoli puhua ajasta mitään, jos neiti niin toivoo. Mutta enkö saa sanoa, että siinä ei kulu pitkää aikaa, jos koko sielullamme pyrimme siihen?"

"Sinä olet hyvin pieni tyttö lähettääksesi sellaisia sanoja aikaihmisille", sanoi Joyce katsoen häneen vakavasti.

Mutta Greetan kasvot loistivat samassa silmänräpäyksessä niin säteilevästä ilosta, että Joyce täydellisesti hämmentyi.

"Niin, neiti, aivan kuin se pieni tyttö, josta raamatussa puhutaan, joka lähetti spitaalitautisen kapteenin parannettavaksi!"

Joyce jätti hänet.

"Greeta", sanoi hän sisarelleen, "on paljon korkeammalla asteella kuin minä."