KUUDES LUKU.

"Lähetyssukka."

Greeta oli ollut lähetyskokouksessa koulusalissa. Tämä kokous oli pidetty varta vasten lapsille, ja eräs Indiasta tullut lähetyssaarnaaja oli puhunut.

"Tunnetteko kaikki Jeesusta?" oli hän kysynyt.

Lukien kaikkien silmistä myöntävän vastauksen, jatkoi hän: "Onnelliset lapset, jotka tiedätte, että teillä on Vapahtaja ja ystävä kanssanne joka päivä. On satoja ja tuhansia, joilla ei ole sitä tietoa. Ettekö tahtoisi auttaa heitä sitä saamaan? Ei ole yhtään niin pientä, joka ei voisi olla lähetystyöhön osallinen, ja minä toivon, että muutamat teistä ovat lähetystyössä täällä kotona. Muistakaa sitä pientä vangittua tyttöä, joka puhui isännälleen ainoasta, joka saattoi hänet pelastaa. Täällä kotona on monta, jotka tarvitsevat suuren lääkärin apua tullaksensa terveiksi. Puhukaa toisten kanssa Jeesuksesta. Ellette puhu hänestä täällä kotona omassa maassanne, ette myöskään milloinkaan voi sitä tehdä pakanain joukossa heidän maassaan. Me toivomme, että puhuisitte Vapahtajasta; me toivomme, että rukoilisitte häntä pakana raukkojen puolesta, ja me toivomme, että antaisitte rahojanne avuksi, jotta voitaisiin lähettää lähetyssaarnaajia pakanoitten luo heitä opettamaan. Rukous, rahat ja saarnat saattavat pakanat Jeesuksen luo, pankaa se mieleenne."

Greeta läksi kotiin ajatustensa valtaamana. Kun Helena kysyi, pitikö hän saarnasta, vastasi hän: "Pidin kyllä." Sitten hän hetken äänettömyyden perästä sanoi aivan äkki-arvaamatta: "Minä otaksun, ettei neidillä koskaan ole täällä mitään sairasta herraa asumassa."

"Ei, mitenkä niin?"

"Minun oli tapana ajatella, etten tahtoisi palveluspaikkaa, jossa ei olisi ketään sairasta herraa, mutta sitten en voinut saada sellaista, ja sitten tulitte te, neiti, ja niin tulin tänne."

Helena katsoi vähän kummeksien häneen.

"Miksi sinä tahdoit sellaista paikkaa, jossa olisi sairas herra?"

"Tullakseni semmoiseksi kuin se pieni tyttö, josta raamatussa kerrotaan. Minä ajattelen, että ehkä voisin auttaa häntä, niinkuin se tyttö teki."

"Mutta Greeta, ei sinun tarvitse odottaa sellaista tilaisuutta", sanoi Helena ystävällisesti. "Löytyy aina ihmisiä, jotka apua tarvitsevat. Löytyypä jo meidän kylässämmekin — ihmisiä, joiden tarvitsee saada tietää, että Vapahtaja tahtoo parantaa heidän sielunsa, vaikkapa ruumiista ei olisikaan kysymystä."

"Löytyykö ihmisiä, joilla on sairas sielu?"

"Kyllä sellaisia löytyy. Sielu, joka ei ole vastaanottanut Jeesusta, on aina kuolemansairas."

Greeta rupesi tätä miettimään.

"Minä aion ajatella lähetyssaarnaajan sanoja", lausui hän hetken perästä. "Ja tiedättekö, neiti, että minä olen jo alkanut sitä toista, josta hän puhui."

"Mitä se sitten on?"

"Olen ruvennut rukoilemaan."

"Minua ilahuttaa kuulla, että rukoilet. Muista rukoilla joka päivä."

"Lähetyssaarnaaja puhui epäjumalista, joita pakanat palvelevat. Hän sanoi, että ne ovat kuurot, mutta Jumala ei ole."

"Niin oikein."

"Ja siksi, neiti, en aio rukoilla Jumalaa muuta kuin kerran. Kotiin tultuani kokouksesta lankesin polvilleni ja rukoilin häntä pelastamaan jok'ikisen pakanan, eikä Jumala ole kuuro, ja sen vuoksi en enään aio häneltä rukoilla samaa asiaa uudestaan."

Helena katsoi Greetaan, mutta ei puhunut mitään, ja kun Joyce nyt tuli sisälle, keskeytyi keskustelu.

Muutamia päiviä tämän jälkeen tuli eräs rihkamakauppias soittamaan ovikelloa, ja Greeta aukaisi hänelle.

"Emme tarvitse mitään", sanoi hän, vaan katseli samalla uteliaasti kauppiaan tavaroita.

"Älkää sanoko niin, kultaseni, vaalea nauhansolmuke myssyssä koristaisi mainiosti kauniita kasvojanne. Katsokaa tätä sinistä nauhaa, kolme kyynärää 75 pennistä. Melkeinpä ilmaiseksi sen saatte. Mitä, annatteko sen takaisin minulle? Niin, niin, minä näen, että olette ymmärtäväinen tyttö, joka ei huoli koreuksista. Minulla on kirja tahi parikin, joiden voin vakuuttaa sopivan teille; tai ehkä haluatte taulua? Katsokaa tätä. Tämä on uskonnollista laatua ja erittäin sopiva sairashuoneeseen."

"Se on Kristus, joka kolkuttaa ovea", sanoi Greeta iloisesti noikaten.

"Niin taitaa olla; ja se maksaa ainoastaan yhden markan ja viisikymmentä penniä. Hän on paljon enemmän arvoinen, eikö olekkin?"

Greeta rypisti kulmakarvojaan, hän oli pahoillaan tuosta sopimattomasta puheesta.

"Te puhutte Kristuksesta, ja hän kolkuttaa meidän sielumme ovelle."

"Ei minun ovelleni", sanoi tuo vanha mies, "en minä huoli sellaisista. Ei minulla ole mitään sielua — en usko semmoisia olevankaan."

Greeta tuijotti kauhistuneena häneen.

"Syntyessänne se teillä oli; mihinkä olette sen kadottanut?"

Hän pöyhi tukkaansa ja katsoi hymyillen tyttöön.

"Mitäs te olette tehnyt sielullenne?" kysyi hän.

Greeta vastasi hiljaisella äänellä:

"Olen antanut sen Herralle Jeesukselle. Opettajatar pyhäkoulussa on minulle neuvonut, kuinka se tapahtuu."

Nyt syntyi hetken äänettömyys, ja Greeta otti tilaisuudesta vaarin, sanoakseen:

"Minun neitini sanoi minulle, että löytyy sieluja ihan kuolemansairaita. Ehkä teidän on melkein kuollut — mutta ei sentään kokonaan."

"Hyvin luultavaa", kuului vastaus.

"Ettekö tahtoisi, että se jälleen tulisi eläväksi?"

Greetan silmät loistivat sellaisesta valosta, että se heijastui vanhan miehenkin silmissä.

"Mitenkä se kävisi päinsä?" kysyi hän.

Greeta osotti taulua.

"Rukoilkaa häntä tulemaan sisälle. Jos hän saa siellä asua, niin hän tekee sielunne eläväksi jälleen, neiti on niin sanonut."

"Soo, vai niin", sanoi kauppias syvään huoaten. "No hyvästi sitten, koska ette mitään tahdo ostaa."

Mutta Greeta tarttui hänen takkinsa liepeeseen ja piti hänestä kiinni.

"Kuulkaa, minä pyydän teitä! Minä annan parannuskeinon teille sieluanne varten. Älkää menkö minua kuulematta. Minä koetan olla lähetyssaarnaajana täällä kotona, ja teille on juuri sopiva puhua, sillä tehän olette melkein pakana. Kuulkaa nyt minua, sillä minä en aio antaa teidän lähteä. Muistatteko sitä pientä tyttöä raamatussa, joka lähetti parannettavaksi isäntänsä, spitaalitautisen kapteenin? Minä aion lähettää teidät, ja teidän täytyy mennä. Tietysti te sen teette. Kukapa tahtoisi pitää sairasta, kuollutta sielua, jos sen voi saada eläväksi jälleen? Te lähdette, kuuletteko minua?"

"Kyllä, kyllä, siunattu tyttö. Minkälainen kieli hänellä on. Hänestä tulee kohta hyvä saarnaaja."

Kelloa soitettiin ja Greeta tiesi, että hänen tuli kutsua noudattaa.

"Hyvästi", sanoi hän ja äänensä soi vähän pettyneeltä. "Mutta minä sanon, että jos te saatte sielunne parannetuksi, niin tulkaa takaisin ja kertokaa siitä minulle."

"Sen teen."

Kauppias meni päätään pudistellen; ja niin loppui Greetan ensimmäinen saarna. Hän oli hyvin ääneti koko päivän ja kulki ajatuksiinsa vaipuneena.

Joku aika tämän jälkeen hänet kutsuttiin Helenan huoneeseen vastaanottamaan ensimmäistä neljännestä vuosipalkastaan. Se oli tärkeä päivä hänen elämässään. Hän katseli rahaa, jota hän nyt piti kädessään. Se oli kahdenkymmenen markan kultaraha.

Hän ei vielä milloinkaan elämässään ollut kultarahaa kädessään pitänyt. Hänen tätinsä rahat olivat aina olleet hopeata.

"Olen jotenkin tyytyväinen sinuun, Greeta", sanoi Helena, "mutta tietysti sinulla vielä on paljon opittavaa. Sinä olet kovin meluisa, puhut liian paljon ja rikot myöskin liian paljon. Kaikesta sellaisesta sinun tulee koettaa parantaa itseäsi. Minä tiedän, että sinä koetat tehdä velvollisuutesi uskollisesti; rukoile Jumalalta apua päästäksesi noista vioista."

"Kyllä, neiti", sanoi Greeta, joka todellakin alkoi oppia nöyryyttä. Sitten huudahti hän vilkkaasti: "Oi, neiti, ei minulla ole milloinkaan ollut näin paljon rahaa, jota olisin voinut sanoa omakseni. Saanko ne käyttää aivan niin kuin tahdon?"

"Minä luulen parhaaksi, että panet säästöön toisen puolen, sillä sinä tarvitset pian uudet kengät. Sinun tulee käyttää säästäväisesti rahojasi."

Vähäinen pettymyksen varjo kuvastui Greetan kasvoissa. Hän meni rahoineen ylös kammioonsa.

"Nyt, Greeta, älä ole tyhmä", neuvoi hän itseänsä. "Sinä teet kuten neitisi käskee. Täällä maalla kuluu paljon kenkiä."

Hän käänteli ja väänteli rahaansa. "Kymmenen markkaa kenkiin ja muuhun tarpeelliseen, ja kymmenen tehdäkseni lähetyssaarnaajan käskyn mukaan. Minä pyydän huomenna neitiä antamaan minulle tämän rahan hopeassa. Mutta, oi, niin ihanaa omistaa kultaa, joka on oikein omaani!"

Seuraavana päivänä hän sai rahansa vaihdetuksi, mutta hän tunsi surua sydämmessään sitä tehdessään. Hänestä tuntui, että hän oli sen saanut vain kadottaaksensa sen heti. Mutta kun hän oli etsinyt esiin vanhan sukan ja laskenut siihen kymmenen markkaansa, tuli hänen kasvoihinsa jälleen onnellinen ilme. Vähän vaivalloisesti hän sai kirjoitetuksi paperiliuskalle, jonka hän rahansa keralla pisti sukkaan: "Margareeta Perkins hänen lähetyssukkansa". Ja pantuansa sukan tukevasti solmuun, laski hän sen matka-arkkunsa pohjalle.

"No Greeta", sanoi hän syvästi huoaten, "nyt olet päässyt alkuun, muista myöskin että jatkat ja että et puhu asiasta mitään. Ja sitten jonakin päivänä menet papin luo ja lasket sukan täynnä kultaa hänen jalkojensa eteen, hänen käytettäväksensä villiä pakanoita varten. Oi, siitäpä tulee ihanaa!"

Eräänä iltapuolena Joyce tuli kyökkiin, jossa Greeta paraikaa puhdisti takkaa.

"Greeta, sinun olisi mentävä meidän asiallemme. Sinulle tekee hyvää päästä ulos vähän, on niin kaunis ilma. Lähetämme sinut Mallowin kartanoon. Sinun on kuljettava peltojen ja niittyjen yli koko matka, mutta et saata eksyä, sillä siinä on hyvä poljettu polku. Jätä tämä kirje rouva Websterille ja odota vastausta, jonka tuot meille. Me pyydämme hänen miestään hankkimaan meille puita."

Greeta laittoi itsensä kiireesti kuntoon; Albert Edvard seurasi häntä, kuten luonnollista oli.

Tyttö tunsi itsensä onnelliseksi, kun hän tuli ulos suloiseen kevätilmaan ja auringonpaisteeseen.

"Oi", sanoi hän, hengähtäen syvään, "minusta tuntuu kuin voisin juoda tätä ilmaa, oikein janoan sitä."

Ensimmäisen vainion yli hän oli päässyt ilman mitään seikkailua. Toinen oli täynnä mullikoita ja vasikoita. Greetan sydän sykki kiivaasti; hän ei vielä voinut olla pelkäämättä elukoita. Hän katseli varovasti lakeuden ylitse ja odotti, kunnes lähimmät olivat kulkeneet etäämmälle. Silloin hän, koettaen olla mahdollisimman rohkea, sanoi Albert Edvardille:

"Kuules, sinun tulee nyt olla hyvin levollinen. Jos sinä haukut, tulevat ne päällemme — minä tiedän, että niin käy. Seuraa minua".

Albert Edvard totteli heti heiluttaen häntäänsä, mutta vilkui sivulle päin vasikoihin. Äkkiä kaksi niistä kääntyi katsomaan Greetaan.

"Voi minun päiviäni! Ne tulevat! Minä kirkasen!"

Hän lähti pakoon täyttä kyytiä. Albert Edvard katsoi nyt olevansa vapaa kaikista siteistä ja hyökkäsi kiivaasti haukkuen lähimpänä olevaa mullikkaa vastaan.

Tuossa tuokiossa olivat ne kaikki liikkeellä, ja miten Greeta pääsi niityn poikki kaatumatta kumoon ja joutumatta elukkain jalkoihin, sitä hän ei milloinkaan voinut käsittää.

Mutta hän seisahtui tykyttävin sydämmin veräjän toisella puolen ja nosti katseensa taivasta kohti.

"Oi hyvä Jumala, minä rukoilen, että varjelisit minua. Pelkään hirveästi noita mullikoita. Kuule minua Jeesuksen tähden. Amen."

Sitten hän katsoi ympärilleen ajatellen: "Mitä vaaroja minulla tällä vainiolla lienee odotettavana."

Hän seisoi kuin lumottuna pelkästä ihmettelystä ja ihastuksesta. Kenttä oli täynnä lampaita ja pieniä karitsoita. Greeta ei milloinkaan ennen ollut nähnyt karitsojen leikkivän, ja hän katseli niitä nyt ilosta säteilevin silmin. Sillä välin Albert Edvard vilkui vuoroin Greetaan ja vuoroin lampaisiin. Jospa vain olisi saanut luvan ajaa niitä takaa! Mutta sen omatunto sanoi, ettei se ollut luvallista.

"En koskaan, koskaan ole nähnyt tuollaisia pieniä kultusia! Oi, Greeta, nyt olet tullut sellaiselle paikalle, että kyllä kannattaa vähän pelkoa kärsiä siitä hyvästä. Voi noita pieniä herttaisia elukoita! On ikäänkuin näkisi kauniin kuvakirjan, kun on niitten keskellä!"

Leivonen lensi hänen edestään ylös ilmoihin iloisesti liverrellen. Ei näyttänyt tulevan loppua uusista ilonaiheista tänä iltapäivänä. Hän viipyi pitkän ajan siellä aurinkoisella niityllä. Mutta seuraavalla kentällä oli taas uusia ilonaiheita, joiden nautintoa häiritsi ainoastaan pari etäisessä nurkassa laiduntavaa hevosta. Täällä kasvoi puron reunalla joukottain keltaesiköitä. Ilosta huudahtaen Greeta juoksi niitä poimimaan. Kun hän oli poiminut ensimmäisen kourallisen ja ihastellut niitten tuoksua, puristi ja suuteli hän niitä intoisesti.

"En ole koskaan nähnyt niitten kasvavan noin itsestään nurmikolla. Oi jospa nyt rouva Creek ja rouva Jones ja Artturi olisivat täällä! Tämäpä vasta on oikeata maalla oloa!"

Hän poimi suuren kukkavihon ja jatkoi sitten matkaansa. Albert Edvard ei pannut mitään arvoa keltaesikköihin; se nuuski pensastosta kaniineja, pitäen sitä huvinaan.

Greeta pysähtyi vielä vähän, ennenkuin hän tuli Mallowin kartanoon, erään pienen tupasen luo, joka sijaitsi kentän nurkassa. Juuri ohi mennessään hän kuuli jonkun huutavan. Uteliaisuudesta hän pisti päänsä ovesta sisään ja näki siellä vanhan miehen, joka koetti tehdä tulta takkaan.

"Tarvitsetteko apua?"

Ukko kääntyi Greetaa kohti ja katseli häntä.

"Billiä minä tarvitsen", sanoi hän ärtyisästi, "Billiä, joka kartanossa työtä tekee. Hän sanoi tulevansa kotiin keittämään perunoitani, ja nyt on kello jo yli neljä. En saanut niitä päivälliseksi ja nyt tahdon muutamia teeni kanssa, ja minä panin pannun tulelle, ja nyt perunat ovat palaneet. Voi kuitenkin! Minä olen vanha yksinäinen mies, joka ei kelpaa mihinkään!"

Greetan nopea silmä näki pannun kumossa takalla. Hän astui tupaan ja korjasi sen paikoilleen.

"Minä kuorin teille muutaman perunan ja keitän ne tuota hätää", sanoi hän ukkoa tyydyttäen. "Istukaa rauhassa vain, minä näen missä ne ovat, ne ovat tuolla kaapin päällä kopassa. Voi sentään, kuinka täällä on likaista! Kuka teidän huoneenne siivossa pitää?"

Vanhus rupesi itkemään.

"Jane raukkahan sen teki, mutta nyt hän on ollut kuolleena jo kuusi kuukautta, eikä täällä ole naapuria lähempänä kuin kartanossa. Bill kyllä tekee mitä hän osaa, mutta hänen sormensa ovat vähän kömpelöt, ja minä olen aivan leinin lyömä. Kiitos nyt, rakas lapseni. Te olette varmaankin vieras näillä paikoilla, vai mitä?"

"Minä olen neitieni luona Ivyn huvilassa", sanoi Greeta, samalla kuin hän kiireesti kuori perunoita ja pisteli niitä pataan. "Minä tulen Lontoosta; mutta voi, miten ihanaa on olla maalla tänään!"

"Kuinka niin?"

"Kuinka niin! Aurinko paistaa ja karitsat leikkivät ja keltaesiköt ovat puhjenneet. Katsokaa minun kukkiani! Oletteko milloinkaan nähnyt sellaisia kukkia? Ihmiset ripustavat niitä ylt'ympäri erään mustan olennon Lontoossa — hänen syntymäpäivänään luullakseni. Siitä minä ne tunnenkin. Beckyfield [Field, suomeksi kenttä] on hänen nimensä. Kummallista, että hänen nimensä on jonkunlainen kenttä, sitä en ole milloinkaan ennen tullut huomanneeksi. Sillä kaiketi on jotakin tekemistä keltaesikköjen kanssa. Teidän tulisi lähteä ulos; se virkistäisi ja reipastuttaisi teitä. Tänään on niin iloista ja hupaista ulkona. Linnut laulavat ja lentävät monen penikulman korkeuteen päämme ylitse. No sanokaa nyt, mistä saan vettä, niin panen padan tulelle."

"Ulkopuolella on pumppu."

Greeta löysi pumpun ja pani padan tulelle.

"Minä pyydän neitejä laskemaan minut tänne jonakin päivänä", sanoi tyttö tuttavallisesti noikaten. "Minä voisin kertoa teille jotakin uutta Lontoosta."

"Niin, tule takaisin, lapsi kulta. Minä olen yksinäinen vanha mies, eikä kukaan tule tänne."

"Hyvä, minä tulen."

Hän meni niin kiireesti ovea kohti, että hän melkein juoksi erään pitkän nuorukaisen syliin, joka juuri astui ovesta sisään.

Ujosteleminen ei kuulunut Greetan luonteeseen.

"Minä otaksun, että te olette Bill", sanoi hän omituisin katsein. "Olen tehnyt, mitä olisi ollut teidän velvollisuutenne tehdä. Teidän vanha isänne tarvitsee jonkun, joka häntä hoitaa. Miksi ette pidä huonetta siistinä? Täällä on niin likaista kuin Lontoossa. Olkaa niin hyvä ja laittakaa täällä oikein siivoa siksi kunnes jälleen tänne tulen."

Hän lähti tiehensä ja Albert Edvard seurasi häntä. Bill katsoi ällistellen hänen jälkeensä.