KAHDEKSAS LUKU.

Todellinen pieni sisälähetyssaarnaaja.

Rouva Dale hämmästyi koko lailla, kun hän eräänä aamuna löysi aamiaispöydältään jotenkin ryppyisen kirjeen huonosti kirjoitettuine osotteineen:

"Rouva Websterin vuokralaiselle.

Ellenin ystävältä, joka puhui kanssanne toissa tiistaina. Kunnioituksella ja paljon terveisiä."

Hän hämmästyi vielä enemmän, kun hän aukaisi ja luki Greetan lähettämän reseptin.

Mutta hän ei sitä lukenut ainoastaan yhden kerran eikä kaksi kertaa, vaan hän näytti miettivän ja harkitsevan joka sanaa tarkasti; hiljaa, vähitellen hänen silmänsä täyttyivät kyynelistä.

Pienen palvelustytön harras osanotto hänen kohtaloonsa ei ensinkään tuntunut hänestä tunkeilevalta; se päinvastoin liikutti hänen sydäntänsä, joka tähän asti oli ollut kirvelevää katkeruutta täynnä.

Kun Ellen tuli sisälle korjaamaan ruokaa aamiaispöydältä, sanoi hän tytölle:

"Onko pieni ystäväsi antanut tämän kirjeen sinulle, minulle annettavaksi?"

Ellen punastui ja vastasi vähän hermostuneesti:

"On, rouva, minä toivon, että suotte hänelle anteeksi, jos hän on kirjoittanut jotakin sopimatonta, sillä Greeta on toisenlainen kuin kaikki muut näillä seuduin. Hän, nähkääs, on Lontoosta."

"Minä näen sen", sanoi rouva Dale ystävällisesti. "Jos hän tulee tänne sinua tervehtimään, niin minä mielelläni vähän juttelisin hänen kanssaan."

"Jaha, kiitoksia, rouva."

Ellen vähän hämmentyneenä meni huoneesta, mutta palasi hetken perästä.

"Tahtoisitteko olla niin hyvä, rouva, ettette emännälleni puhuisi mitään siitä, että olen antanut teille Greetalta kirjeen. Hän saattaisi pitää sitä tunkeilemisena, ja minä sanoin Greetalle, että se sitä olikin."

Rouva Dale lupasi hymyillen, ettei hän mitään kertoisi. Kaksi päivää myöhemmin Greeta tuli häntä vastaan tiellä. Hänellä oli munakori käsivarrellaan.

Greeta tervehti leveästi hymyillen, ja rouva Dale pidätti hänet sanoen:

"Kiitoksia siitä, mitä minulle lähetit muutama päivä sitten. Ihmettelen, miten johduit sitä tekemään?"

"Niin, rouva", vastasi hän kiihkeästi, "minä tiesin teidän haluavan saada sitä, mikä tekisi sydämmellenne hyvää. Sanoittehan minulle, että sydämmenne oli kipeä, vai kuinka? Ja minä olen päättänyt koettaa olla samanlainen kuin pieni vangittu tyttö raamatussa. Mutta hänellä oli sairas kapteeni autettavana, enkä minä ole tavannut ketään sellaista. Eikä tähän aikaan löydy enään profeettoja — vaan ainoastaan lääkäreitä; eivätkä he näytä itsekään olevan varmoja siitä, että voivat parantaa kaikki sairaat, jotka heille tuodaan. Ja sitten, tietääkö rouva, tunsin itseni hyvin alakuloiseksi. Mutta sitten eräs lähetyssaarnaaja sanoi minulle, ja samoin minun neitinikin on sanonut, että löytyy ihmisiä, jotka eivät tiedä mihin menisivät saadaksensa sielunsa eli sydämmensä parannetuksi. Ja sitten, hyvä rouva, minä ajattelin, että mielelläni sanoisin heille sen. Ja minä toivon oikein hartaasti, että teidän sydämmenne pian tulee aivan terveeksi."

Hänen suuret siniset silmänsä ilmaisivat niin suurta vakavuutta ja uskollisuutta, että rouva Dale ei hennonnut pysäyttää hänen intoansa.

Hän meni äkkiä pois, puhumatta sen enempää; ja Greeta seisoi tuijottaen hänen jälkeensä.

"Oi, hän on hyvä rouva, minä toivon, että hän pian paranee."

Greeta tuli hyvin iloiseksi, kun hän muutamia päiviä myöhemmin kuuli, että Churchhillin neidet aikoivat käydä vierailulla rouva Websterin vuokralaisen luona. Heidän palattuaan hän rohkaisi mielensä, kysyen Helena neidiltä, oliko rouva ollut kotona.

"Oli", vastasi Helena. "Ja minulle vielä selveni, että hän on tuntenut isäni. Tämä rouva oli muutamia vuosia sitten yksi niistä, jotka opettivat hänen pyhäkoulussaan. Sitten hän meni naimisiin, ja hänellä on ollut koko joukko vastoinkäymisiä ja murheita. Hän on tullut maalle terveyttänsä vahvistamaan."

Helena ei kertonut rouva Dalen elämänvaiheista Greetalle. Rouva Dale oli mennyt naimisiin ilman rakkautta, vain saadaksensa kodin. Pian hän havaitsi, että miehensä oli jumalankieltäjä ja juomari, joka teki kodin sanomattoman onnettomaksi. Kolme hänen neljästä lapsestansa kuoli pienenä. Hänen ainoa jäljellä oleva poikansa alkoi jo neljäntoista vuotiaana näyttää taipumusta juoppouteen ja erotettiin kahdesta eri koulusta. Hän otti pojan mukaansa ulkomaille, ja siellä hän seitsemäntoistavuotisena, aivan rappiotilassa kuoli, vähemmän suruksi kuin helpotukseksi äidillensä. Silloin hän palasi miehensä luo, ja oli nyt ainoastaan muutaman kuukauden ollut leskenä.

Hän sanoi Helenalle hyvin surullisesti:

"Elämäni näyttää olevan lopussa, sillä kaiken, mikä elämän tekee onnelliseksi, olen kadottanut. Minulla ei ole sukulaisia, ei mitään uskontoa, ei mitään toivoa; minä luen kirjoja ja mietin niitä, mutta nekin minua rupeavat väsyttämään."

"Ei mikään ole loputonta", sanoi Helena hiljaa. "Elämä on täynnä yhä uusia alkuja — eiköhän niin?"

"Ah, se on vain puhetta — pelkkää typeryyttä", sanoi rouva Dale vähän kärsimättömästi. "Minä en milloinkaan voi alkaa uudestaan."

"Mutta Jumala voi."

Helena ei saattanut olla tekemättä tuota muistutusta.

Rouva Dale katsoi häneen.

"Minä olen kadottanut uskoni Jumalaan, ja kuitenkin —"

Hän meni kirjoituspöytänsä luo ja otti siitä paperin, jonka hän kurkotti Helenalle.

Se oli Greetan resepti.

"Hymyilkää tälle, jos tahdotte, mutta se on tuottanut minulle niin suunnattoman paljon muistoja, etten minä uskalla väittää, ettei ole Jumalaa. Minä luulen, että tämä on erään teillä palvelevan pienen tytön tuote. Oliko se hänen oma ajatuksensa?"

"Kokonaan; mutta tuossa pienessä viestissä on suuria totuuksia, rouva Dale."

"Niin on", sanoi rouva Dale, joka sitten rupesi puhumaan muista asioista.

"Greeta", sanoi Helena kotimatkalla sisarelleen, "on todellinen pieni sisälähetyssaarnaaja. Olkoon hänen käytöksensä kuinka kummallinen hyvänsä, niin on hänellä kuitenkin ne ominaisuudet, joita tarvitaan menestymistä varten, nimittäin intoa ja kestäväisyyttä."

"Niin", sanoi Joyce, "mutta me olemme ottaneet hänet pieneksi palvelustytöksemme, emmekä lähetyssaarnaajaksi. Kuitenkin minun täytyy myöntää, että hän osottaa intoa ja kestäväisyyttä meidän palveluksessamme myöskin. Hänen lattiaharjansa rapina saattaisi kuulua melkein kilometrin päähän."

Kevät muuttui vähitellen kesäksi, ja kun heinä juuri oli tehty, kohtasi Greetaa suuri suru.

Hän oli käynyt asialla eräänä päivänä, ja kun hän toi teen sisälle, olivat hänen silmänsä punaiset itkusta. Helena kirjoitti kirjeitä, joitten piti mennä iltapostissa, mutta kun Joyce teen juotuansa tuli kyökkiin, istui Greeta rahilla lieden luona esiliina silmien edessä, ja koko ruumis vavahteli nyyhkytyksistä.

"No mikä nyt on?" kysyi Joyce vähän terävästi. "Oletko rikkonut jotakin?"

Greeta nousi jakkaraltaan ja katsoi hyvin surullisena Joyceen.

"En, neiti, minä itse olen saanut syvän surun, jota en milloinkaan, en milloinkaan voi voittaa."

Joyce istahti kyökin pöydän syrjälle ja valmistautui pitempään keskusteluun. Hän piti todellisesti Greetasta, mutta hän ei samalla myötätuntoisuudella ottanut osaa hänen tuumiinsa kuin Helena.

"No, Greeta, mitä se nyt on? Onko joku kuollut?"

"Ei, jotakin paljon pahempaa. Ystäväni on minut hylännyt."

"Hyvä lapsi, sepä oli ikävä! Joku lontoolainen ystäväkö?"

"Ei, neiti. Ellen, joka on kartanossa."

"Ethän sinä häntä ole kauan tuntenut. Mutta miksi hän on sinut hylännyt?"

Greeta pyyhki silmiänsä esiliinallaan; ja sitten tuli selitys, jota nyyhkytykset yhä seurasivat.

"Se on niin, neiti, — se on niin äkkiä yllättänyt minut, että tunnen itseni ikäänkuin sokeaksi sitä ajatellessani. Minä ja Ellen olimme tehneet ystävyyden liiton koko elämäksemme. Minä rupesin saamaan hänet mieltymään pakanain asiaan, ja hän antoi minulle joku päivä sitten 25 penniä lähetyssukkaani. Meidän piti kasvaa yhdessä, ja minä kerroin hänelle kaikkea. Ja kun te ja Helena neiti olisitte kuolleet, niin meillä oli aikomus lähteä Lontooseen ja valmistautua lähetystyöhön. Niin me olimme suostuneet, neiti. En minä koskaan ole unohtanut Elleniä rukouksissani — en kertaakaan — ja kun minä sanon 'Isä meidän', ajattelen Elleniä ja minua. Ymmärrättehän, neiti, kun meitä on kaksi, tuntuu se lause niin selvältä. En ole koskaan ymmärtänyt, keitä tarkoitettiin, kun sanottiin 'meidän'. Ja minun ja Ellenin sydämmet olivat aivan kuin luodut toisiansa varten. Minä sanon usein hänelle: 'Ellen', sanon minä, 'sinä kuuntelet ja minä puhun; eikö se ole niin kuin ollakkin pitää?' Ja hän sanoi aina, 'on', sitten kuin minä olin opettanut häntä niin tekemään. Ja minä olin ajatellut, neiti, että te olisitte antanut minun lähteä kuorma-ajurin mukana jonakin päivänä kaupunkiin, niin minä olisin ostanut oikein kauniin myssyn Ellenille ja lahjoittanut sen hänelle. Olen aina sanonut, että säpsä kaunistaisi häntä. No niin, neiti, minä menin kylään tänään, pannakseni teidän kirjeenne postiin, ja minä kuljin niittypolkua, sillä se on lyhempi eikä siellä ollut härkiä, ja silloin näin Ellenin istuvan porraspuulla. Nuori mies seisoi hänen vieressään. Minä menin hänen luoksensa juuri niinkuin tapani aina on; mutta silloin tuo nuori mies sanoi suoraan vasten silmiäni: 'Mikä variksenpelätti tuo on, Ellen?' Ja Ellen nauroi, vaikka hän samalla kävikin tulipunaiseksi kasvoistaan. 'Se on Greeta Perkins', sanoi hän, 'hän palvelee Ivyn huvilassa.' 'Olen Ellenin ystävä', sanoin minä, ja katsoin terävästi häntä silmiin. 'Ja Ellen, minä tahdon sanoa sinulle sanan.' Ellen kiekahutti päätään, tiedättekös neiti, ja sanoi: 'Olen estetty tänään, etkö sitä näe?' 'Minä näen, että sinä täällä istut joutilaana, vieraan nuoren miehen parissa', sanoin minä. Silloin hän kääntyi minuun ihan suuttuneena ja sanoi: 'Mene sinä tiehesi äläkä huoli siitä, mitä minä teen. Ei minulla ole mitään halua seurustella sinun kanssasi enään'. Ja sitten hän nauroi ja poika nauroi myöskin, ja minä sanoin: 'Onko tarkoituksesi tehdä loppu meidän ystävyydestämme, Ellen?' Hän noikkasi, ja minä tulin kotiin särjetyin sydämmin. Hän on vieras, joka tuli auttamaan herra Websteriä heinänteossa; ja Ellen rupeaa heti hyviin väleihin hänen kanssaan ja jättää minut. En minä olisi voinut uskoa, että hän minulle nauraisi — en olisi sitä uskonut — ja kaikki tulevat vuotemme, jotka meidän piti yhdessä viettää — ne ovat nyt menneet hukkaan, eikä hän pidä enään minusta. Ei minulla ole ainoatakaan ystävää koko avarassa maailmassa, ja voi, neiti, minä en milloinkaan olisi voinut uskoa, että Ellen olisi saattanut tehdä niin!"

"No Greeta, ei siitä ole niin suurta haittaa. Lohduta mielesi! Tuo nuori mies lähtee pian tältä seudulta pois, ja Ellen tulee silloin luoksesi jälleen."

"Ei koskaan, neiti, ei koskaan! Minä en häntä pyytäisikään. Minä en milloinkaan enään voisi häneen luottaa."

"No sitten ei sinulla ole mitään vahinkoa, vaikka sellainen ystävä onkin mennyt. Maailmassa löytyy toisia tyttöjä, yhtä hauskoja kuin hän."

"Mutta minä pidin hänestä niin paljon", nyyhkytti Greeta. "En voi milloinkaan tulla ystäväksi kenenkään muun kanssa. Hän oli palvelustyttö samoin kuin minäkin, ja meillä oli niin paljon yhteistä, ja me saatoimme puhua emännistämme, ja mitä meillä oli päivälliseksi, ja mitä vaikeuksia meillä oli uunin tähden, ja kissoista ja koirista ja hiiristä; oi ei, neiti, minä en milloinkaan voi löytää toista Elleniä, ja hän on särkenyt sydämmeni!"

Ei Joyce eikä Helena voinut häntä lohduttaa. Hän itki sinä iltana kunnes nukkui. Ja Ellenin uskottomuus raskautti häntä joka päivä ja joka hetki.

"Mitä se sinua hyödyttää, että tuolla tavalla yhä suret", sanoi hän itselleen eräänä kauniina kesäkuun päivänä. "Parempi on, että teet kuin Albert Edvard, ettet puhu mitään huolistasi, jotka sinua kohtaavat. Se syö ja makaa eikä ajattele pettymyksiään. Ja sitäpaitsi ei löydy ketään, joka huolii siitä, onko sydämmesi särkynyt vai ei. Aurinko loistaa yhtä kirkkaasti ja kukkaset yhä kasvavat, eikä kesä muutu talveksi vilvoittaaksensa sinun tunteitasi. Sinua on häpeämättömästi kohdeltu, se on kyllä tosi, mutta päätä, että kuljet tietäsi yksin, kunnes tulet aikaihmiseksi. On kummallista, miten paljon ihminen voi tehdä, kun hän oikein päättää!"

Ja sitten kuin Greeta oli tehnyt tämän päätöksen, osotti hän iloansa oikein spartalaiseen tapaan; mutta hänen valoisa hymyilynsä oli muuttunut kovaksi irvistykseksi, eikä Joyce kauemmin jaksanut sitä nähdä.

"Oi, Greeta hyvä, älä irvistä noin!" huudahti hän; ja Greetan urheus lannistui heti.

"Oi, neiti, minä vain koetan olla iloinen. En aio itkeä enään."

"Sepä on hauskaa kuulla. Ellen ei ansaitse sitä, että häntä niin paljon suret; mutta ei sinun sentähden pidä alituisesti nauraa. Ei se ole luonnollista."

"Ei, neiti, ei olekkaan. Minä näennäisesti koetan nauraa, vaikka sisällisesti itken. Mutta pian se ehkä onnistuu paremmin, kun minä oikein täyttä totta koetan."

Kaivatessaan Ellenin seuraa, kääntyi hänen koko huomionsa vanhaan Job Somersiin, ja milloin hänellä oli vapaa iltapäivä, vietti hän sen aina ukon tuvassa, jota hän siivosi ja puhdisti.

"Ja neiti", sanoi hän Helenalle, "me rukoilemme vähän yhdessä, ja se on hyvin lohduttavaa. Sillä hänellä on ollut paljon huolia, vanhalla mies paralla, melkein yhtä paljon kuin hänen nimikollaan raamatussa. Me luemme hänestä, ja mitä ei voi sovittaa tuohon vanhaan mieheen, se sopii minulle, ja niin tuntuu ikäänkuin jokaikinen luku olisi juuri kirjoitettu meitä varten."

"Mutta Greeta", sanoi Helena, "minä en luule, että huokaus ja huolten valitteleminen on miksikään hyväksi teille kummallekkaan. Minä luulin, että sinä tahdoit tulla Jumalan sanansaattajaksi, joka tahtoo lohduttaa ja rohkaista toisia ihmisiä."

Greeta katsoi Helenaan ääneti ja poistui sitten sanaakaan sanomatta. Mutta hän oli läksynsä oppinut; ja seuraavalla kerralla, kun hän meni Jobia katsomaan, pani hän sen käytäntöön.

"Hyvää päivää, herra Somers. Kuinka voitte? Huononlaisestiko? Mutta minun mielestäni te olette hiukan terveemmän näköinen."

"En ole", sanoi vanhus päätään pudistaen; "en tule koskaan paremmaksi, ja Bill on ruvennut käymään lauluharjoituksissa illoin. Sanovat hänellä olevan kauniin äänen, mutta minun on hirveän ikävä istua täällä yksin. Aivan yksin!"

"Niin kai, mutta, herra Somers, minä en aio huokailla enkä valittaa nyt enään. Minä olen ollut paha tyttö, sillä olen unhottanut, miksi aion tulla täysi-ikäisenä. Ja minä olen kokonaan unohtanut laulavan sydämmen, joka teidän täytyy hankkia itsellenne niin pian kuin suinkin."

"Mitä ihmeellistä se on? Jos Bill luulee osaavansa laulaa, niin hänen vanha isänsä ei sen vuoksi siihen pysty."

"Kyllä, siihenpä te juuri pystyttekin, ja se minun olisi pitänyt sanoa teille jo aikoja sitten. Mutta minä olin liian kiintynyt omiin huoliini. Tunnettehan te todellakin kipua sydämmessänne, eikö niin?"

"Tunnen, tyttöseni, se on varma."

"Siis minä tahdon teille sanoa, miten siitä pääsette. Te annatte sydämmenne vain Jeesukselle Kristukselle, niin hän sen kyllä parantaa. Katsokaa, asia on tällainen: Kun hän tuli maailmaan, kuten muistatte, kulki hän ympäri ja paransi sairaita ihmisiä. Jos hänen luoksensa tuli joku, jolla oli sairas ruumis, niin hän sen paransi. Nyt meidän päivinämme hän kulkee ympäri ja parantaa sairaita sieluja. Tietysti me emme näe hänen sitä tekevän; se tapahtuu niin ääneti ja hiljaa, mutta hän tekee sen kaikissa tapauksissa. No, ettekö tahtoisikin saada sieluanne parannetuksi?"

"Ei minun sielussani ole mitään vikaa", vastasi vanhus ärtyisesti.

"Oi, herra Somers, siinä se vika juuri on. Sielunne tai sydämmenne, se on juuri sama asia. Te sanoitte, että se on sairas. Löytyy koko joukko ihmisiä, joitten sielu on sairas, eikä niitä varten löydy mitään parantavia lääkkeitä, sillä Jeesus Kristus ei tahdo, että kukaan muu kuin hän itse niitä parantaisi. No, kukahan ottaa teidän sielunne hoitoonsa, herra Somers?"

"Minä itse", vastasi vanhus reippaasti, "se on minun asiani eikä kenenkään muun."

"Luulenpa, että se on sangen vaikea tehtävä teille", sanoi Greeta päätään pudistaen. "Minä luulen, että siellä tarvitaan suuremmoinen puhdistus, niin kuin tässä huoneessakin, jonka minä olen tehnyt niin siistiksi ja puhtaaksi. Minusta näyttää", jatkoi hän, "ikäänkuin sielut olisivat huoneitten kaltaisia. Ne eivät ole sopivia asunnoiksi, ennenkuin Herra saa ne puhdistaa sisältä ja ulkoa, tomuttaa ja pestä pois kaiken lian, niin, panna toimeen oikein perinpohjaisen siivouksen. Ja arvelenpa, että vielä sittenkin, kun hän niissä asuu, hänen täytyy niitä siivota ja puhdistaa joka päivä. On aina niin paljon tomua, likaa ja kaikenlaista roskaa, joka lentää sisään ovista ja ikkunoista, ja jos päiväkin menisi ohitse ilman puhdistusta, niin uskallan sanoa, että siellä juuri olisi ihana siivo."

"Sinä olet kummallinen pieni tyttö", sanoi Job, "en voi oikein seurata sinun puhettasi!"

"Minä kerron vain tavasta, millä teidän sielunne voi tulla terveeksi ja onnelliseksi", toisti Greeta. "Jos Jeesus asuu sydämmessänne, niin tiedän, että voitte erittäin hyvin."

Bill astui sisään ja keskustelu keskeytyi. Hän katsoi Greetaan hyväntahtoisesti hymyillen.

"Sinä olet kelpo tyttö", sanoi hän, "olet siistinyt tupamme kauniiksi."

"Niin, te täällä siivottomuutta teette, sitten kuin minä olen lähtenyt", sanoi Greeta nostaen leukansa pystyyn. "En käsitä, miten saatte huoneen niin likaiseksi."

Hän osoitti aina jonkunlaista etevämmyyttä Billiä kohtaan. Bill näytti hänestä niin karkealta ja kömpelöltä, että hän menetti kärsivällisyytensä hänen suhteensa. Nyt Bill seisoi keskilattialla suu auki, ja kihnuttaen molemmilla karkeilla käsillään paksua tukkaansa hän jupisi:

"Meillä pitäisi olla täällä naisväkeä panemassa kuntoon ja pitämässä järjestystä."

"Ei", sanoi hänen isänsä, "me tulemme hyvin toimeen ilman niitä."

"Kyllä tulettekin", sanoi Greeta rohkaisevasti, samalla kun hän valmistautui lähtemään; "ja minä palaan pian taas luoksenne, herra Somers. Tehkää niin, kuin minä olen sanonut teille! Se on varsin helppoa, kun vaan oikein päätätte."