VIIDES LUKU.

Liikanaista uskollisuutta.

"Greeta, Joyce neiti ja minä lähdemme matkalle ja viivymme poissa toiseen päivään. Olemme paljon miettineet, mitä tekisimme sinun suhteesi, mutta rouva Timson, lähin naapurimme, on ystävällisesti luvannut, että saat maata hänen luonaan. Luulen melkein parhaaksi, että lukitsemme talon ovet ja annamme sinun olla hänen luonansa koko ajan."

Mutta siitä ei Greeta pitänyt. Nythän hänellä oli tilaisuus osottaa uskollisuuttaan.

"Oi neiti hyvä, minulla on niin paljon puhdistettavaa. Kyllä minä olen oikein varovainen ja pidän huolta kaikesta. Joyce neiti on minua opettanut puhdistamaan minun messinkiluukkujani vieraskamarissamme, ja sitten minun täytyy pestä kaappieni hyllyt, ja sitten minulla on kaksi esiliinaa pestävänä, ja sitäpaitsi, neiti, täytyy täällä olla joku, joka varjelee taloa, jos sattuisi tulemaan varkaita."

"Emme pelkää varkaita täällä", sanoi Helena hymyillen, "sitäpaitsi onhan meillä Albert Edvard, jonka voimme sitoa koppinsa viereen taloa vahtimaan."

Albert Edvard oli uusi tulokas, mäyräkoira, jonka neidit olivat saaneet pastorilta lahjaksi, ja se oli hyvin valveilla oleva vartija. Greeta ja koira olivat hyviä ystäviä ja heillä oli monet yhteiset suosikit ja vastenmielisyyden esineet.

"Niin, neiti, Albert Edvard ja minä pidämme hyvän huolen kaikesta."

Vihdoin tehtiin sopimus molemminpuoliseksi tyydytykseksi. Greeta sai luvan viipyä huvilassa kello neljään iltapäivällä, mutta silloin hänen tuli mennä rouva Timsonille.

Hän seisoi portin luona itsetietoisena ja onnellisena tyttönä, kun hänen neitinsä seuraavana aamuna lähtivät matkalle. Hän seisoi siinä niin kauan kuin hän heidät saattoi nähdä ja viipyi vielä vähän aikaa puutarhassa katselemassa kukkaryhmää, jossa oli ihan lumivalkoisia kukkia. Niitä nimitettiin lumipisaroiksi, ja ne olivat ainoat, jotka enään kukkivat.

Rouva Creek oli väärässä, kun luuli, ettei Greeta ymmärtänyt panna arvoa luonnon ihanuuteen. Se vaikutti häneen vähitellen, mutta varmasti. Joka aamu, kun hän katseli ulos ikkunastaan, oli hänen tapana sanoa itsekseen:

"Kuules Greeta, mikähän sinut näin onnelliseksi tekee? Se on tuo ääretön avaruus, jonka näet edessäsi, koko tasanko ja taivas — oi, koko Lontoo ei voisi täyttää sitä, se on niin suuri!"

Nyt katsellessaan lumipisaroita hän taas sanoi: "Ne pitävät itsensä puhtaina, Greeta, vahinko ettet sinä voi olla enemmän niitten näköinen, ne ovat valkoiset kuin posliini. Olen iloinen, ettei minun tarvitse tomuttaa niitä joka aamu. Minä varmaankin taittaisin niitten varret. Tahtoisinpa, että rouva Creek näkisi, minkälaisia kukkia minulla täällä on, tarvitsematta niistä penniäkään maksaa."

Sitten hän meni sisälle. Puutarha oli kaunis, mutta sitä hän ei voinut tomuttaa ja pestä, ja sepä nyt tällä haavaa oli hänen tärkein tehtävänsä ja ilonsa.

Päivä meni liiankin pian, kun hänellä oli niin paljon tehtävää, ja kello neljä hän lukitsi ulkoportin, jätti Albert Edvardin kyökkiin ja muutamia luita sen eteen lautaselle. Kun hän tuli Timsonille, istui rouva miehensä kanssa teepöydän ääressä. John Timson oli kuorma-ajuri ja ajoi joka päivä asemalle, joka oli penikulman päässä hänen kodistaan. Hän oli pieni hiljainen mies, joka mielellään pani muistiinsa seudun juoruttelut ja vei ne sitten taas eteenpäin.

Hänen vaimonsa saattoi hänet kokonaan varjoon, kun he olivat yhdessä. Hän oli päätä pitempi miestään ja hyvin puhelias, vaikka se puhelu ei aina ollut juuri erittäin ilostuttavaa laatua. Heillä ei ollut lapsia, ja rouva Timson oli iloinen, kun sai lisätä pieniä tulojansa olemalla apuna naapuritaloissa pesemässä ja siivoomassa. Hän pesi Churchhillin neideille, ja Greetan paljon kiitetyt pumpulipuvut hän sai hoteisiinsa, kun ne piti puhdistettaman hienoiksi.

"Tulkaa sisälle ja istukaa, tyttöseni", sanoi hän Greetalle. "Olen teitä odottanut pitkän aikaa. Mitä teille nyt oikein kuuluu? Parempaa arvatenkin kuin minulle. Sillä minun elämäni on pelkkää työtä ja työtä ja työtä, vaikka kädet ja jalat särkevät. Ja jos minä lakia laatisin, niin laatisin sellaisen, että sairaat saisivat istua alallaan ja terveet tekisivät työtä."

Hänen miehensä iski veitikkamaisesti silmää Greetalle.

"Sinä tarkoitat tietysti minua, vaimo; mutta minä olen työssä koko päivän."

"Sinä? Sinä istut vaunuissasi kuten herttua ja juonittelet ihmisten kanssa, niin ettei tiedä onko puheesi totta vai valhetta. Minä se työssä olen kaiket päivät."

"Minä pidän työstä", sanoi Greeta yksinkertaisesti, "mutta minä olenkin voimakkaampi kuin te."

"Olette niinkin. Muistan vielä, miten tyttönä tein työtä, mutta ajat ovat muuttuneet, ja minä menen vähitellen hautaani."

"Olen lukinnut talon", sanoi Greeta aivan äkkipäätä. "Luuletteko että se on varmassa turvassa?"

"Yhtä varmassa kun kello taskussani", sanoi ajuri.

Hänen vaimonsa ravisti päätään hänelle.

"Muistatko sitä hirveätä murhaa, joka tapahtui Ballin kartanossa pari vuotta takaperin? Siellä oli nuori tyttö yksin kotona, ja mustalaiset tekivät murhan. Kaksi naiseksi puettua miestä tuli sisälle, ne sanoivat tahtovansa ennustaa hänelle, ja tyttö raukka huusi apua, ja silloin he hänet tappoivat."

Greetan silmät suurenivat. Hän oli tottunut Lontoon murhiin ja hirmuisuuksiin, mutta hän luuli, että maalla oltaisiin niistä vapaat.

"En minä pelkää, kun minulla on Albert Edvard toverina", sanoi hän reippaasti. "Minä olisin mielelläni maannut yksin talossani tänä yönä. Albert Edvard voi tappaa vaikka minkä varkaan, joka tahtoisi tulla sisään; minä tiedän, että se kyllä voi."

Kun tämä aine kerran oli tullut puheeksi, oli rouva Timsonilla loppumattomia muistoja kerrottavana murhista ja varkauksista ja muusta semmoisesta, kunnes hänen miehensä ehätti väliin.

"Soh, vaimo, anna tämän nyt jo riittää. Kohta nuori tyttö ei uskalla nukkua ensi yönä. Hän särpii tuon kaiken sisäänsä kuten vettä."

"En minä pelkää", vakuutti Greeta uudestaan. "Minä rukoilen Jumalaa minua varjelemaan, ja minä uskon, että hän sen tekee."

Hän nukkui hyvin, huolimatta rouva Timsonin kertomuksista, ja tuskin hänellä oli aikaa odottaa aamiaista, niin kiire hänellä oli Ivyn huvilaan.

"Minun neitini tulevat kotiin kello kolmeksi, ja siksi minun vielä pitää saada huoneeni tomutetuiksi ja lakaistuiksi, ja sitten Albert Edvard odottaa minua."

Hän juoksi kotiin kevein sydämmin ja havaitsi perille tultuaan, että kirjeitten kantaja oli tuonut kaksi kirjettä, mutta että kaikki muuten oli paikallaan. Hän teki työtä oikein ilomielin, mutta kello kaksitoista hänet keskeytti porttikellon soitto. Kun hän tuli alas, astui häntä vastaan pitkä nainen, jolla oli käskevä käytös ja hyvin karkea ääni.

Hän kysyi, olivatko Churchhillin neidit kotona.

Nyt oli neiti Churchhillin viimeinen varoitus Greetalle ollut:

"Sinä et saa taloon laskea ketään, Greeta. Sinä et voi olla tarpeeksi varovainen. Jos joku tulee tänne, niin sano, että olemme poissa."

Sen vuoksi Greeta, katseltuaan epäilevin silmin naista, vastasi:

"Minun neitini ovat poissa iltapäivään asti."

"Sepä harmillista! Mutta onhan heidän täytynyt saada kirjeeni. Minä menen sisälle odottamaan. Minun matka-arkkuni on asemalla ja tuodaan perästäpäin."

Greetan pää oli niin täynnä niitä juttuja, joita hän oli kuullut edellisenä päivänä, että hän mutisi itsekseen:

"Se on varas, Greeta, valepukuun puettu varas, joka pyrkii sisälle. Ole nyt rohkea ja tee velvollisuutesi."

Hän veti hitaasti oven kiinni.

"Ei, minä en aio laskea teitä sisälle; ja ellette heti lähde pois, niin minä huudan Albert Edvardia."

"Sinä hävytön tyttö! Tiedätkö, kuka minä olen? Neiti Alicia Allandale. Kuinka sinä uskallat sulkea oven suoraan nenäni edessä? Juuri kaunis vastaanotto, kun tulen tänne tervehtimään sisarentyttäriäni. Laske minut sisälle heti paikalla!"

Neiti Allandale oli vahvempi kuin Greeta. Kun tyttö havaitsi, ettei hän voinut sulkea ovea, rupesi hän huutamaan Albert Edvardia; mutta oi, vaikka hän jo kuuli koiran kyökissä haukkuvan, oli kuitenkin kaksi suljettua ovea heidän välillänsä. "Te menette nyt heti paikalla täältä", huusi Greeta. "Minä ymmärrän teidän vehkeenne. Te ette pääse sisälle, sanon minä — ei vaikka kuolisin."

Vieras nainen ei puhunut sanaakaan, mutta hän tuuppasi pois Greetan sellaisella vauhdilla, että tyttö lensi kuten pallo vastakkaiseen seinään. Sitten hän suoraa päätä meni vieraskamariin, Greeta kiirehti kyökkiin, sai Albert Edvardin mukaansa ja vei sen ovelle, missä se haukkui ja mörisi. Hän aikoi juuri avata oven ja usuttaa koiran kohti kutsumatonta vierasta, kun toinen ajatus juolahti hänen mieleensä. Oven avain oli Greetan puolella, hän väänsi oven lukkoon, ja niin oli vieras nainen sisään salvattu. Greeta veti syvään henkeänsä. "Nyt minä menen tuomaan poliisin, jos löydän jonkun; mutta miten tuhma sinä Greeta oletkin! Hänpä voi mennä ulos ikkunasta ja ottaa mukaansa posliinit ja kirjat. Tänne, Albert Edvard! Sinä jäät tänne ja olet vahtina akkunan alla, ja jos tuo mies taikka nainen, en tiedä kumpi hän on, näyttää kantapäänsä ikkunan ulkopuolella, niin kaappaa niihin kiinni oikein lujasti, poikaseni!"

Albert Edvard oli erittäin iloinen saadessaan totella. Se asettui ikkunain alle, ja alituisella murinallaan osotti se vakaasti tahtovansa vartioida emäntiensä omaisuutta.

Greeta kiirehti eteenpäin tietä pitkin, ensin Timsonin rouvan luo, joka sattui olemaan poissa; sitten tuli häntä vastaan tiellä eräs seppä.

"Kuulkaa, hyvä herra, voitteko ottaa kiinni varkaan? En tiedä mistä saisin poliisin, mutta te näytätte minusta vahvalta mieheltä. Minä olen sulkenut hänet sisään, hän on naisen puvussa. Oi tulkaa kanssani, kiirehtikää, hyvä herrani! Hän ehkä rikkoo posliinit, kun huomaa ettei hän pääse ulos."

Sepän muoto osotti kummastusta, mutta hän seurasi Greetaa.

"Sinä olet reipas pieni tyttö, joka olet vanginnut varkaan", sanoi hän. "Puhu, miten se tapahtui."

Greeta alkoi kertomuksensa; mutta kun he lähestyivät Ivyn huvilaa, lannistui hänen rohkeutensa, sillä hän näki Albert Edvardin tiellä purevan ja repivän jotakin, jota se piti suussaan.

"Hän on mennyt matkoihinsa, me tulemme liian myöhään", huudahti Greeta.

Hän kumartui koiraa kohti, ja näki, että naisen kenkä oli sen hampaissa. Silloin hän katsoi koiraan, ikäänkuin kysyen, mitä se oli tehnyt.

"Ettehän usko, että tuo on tappanut ja syönyt hänet?"

Vierashuone oli tyhjä ja ikkuna auki. Seppä ei ollut asiasta millänsäkään.

"Teidän vieraanne piti vastaanottonne liian lämpimänä, tyttöseni. Katsokaa, onko jotakin poissa. Ei näytä siltä kuin hän täältä olisi mitään ottanut."

Greeta tarkasti kaikkea huoneessa.

"Ei, kaikki on kyllä paikallaan. Eihän vain Albert Edvard ole — —"

Seppä nauroi sydämmestään.

"En minä usko, että koira on hänet niellyt, tyttöseni, en, sitä en todellakaan luule. Pidä kenkä, niin panemme poliisin häntä etsimään. Pelkäätkö olla yksin?"

"En vähääkään! Hän älköön vain uskaltako näyttää nenäänsä täällä kertaakaan enään minun ja Albert Edvardin luona."

Kun Churchhillin neidit palasivat kotiin, luuli Greeta, että hän nyt oikein oli osottanut olevansa, mitä hän aina oli toivonut — oikea sankaritar.

"Ja Greeta, jos sinä vain olisit saanut hänet pidätetyksi ja saanut jättää hänet poliisille, niin olisi nimesi tullut sanomalehtiin; ja mitä sinä silloin olisit tuntenut!"

Hän kertoi neideille juttunsa vähän sekavasti, mutta hyvin itsetietoisesti.

"Minkä sanoit hänen nimensä olleen? Sehän oli Alicia täti! Oliko hän kirjoittanut? Oi Greeta, mitä sinä olet tehnyt?"

Joyce rupesi nauramaan ja Greeta itkemään.

"Oi neiti, hän oli niin pitkä ja hänen äänensä niin karkea."

"Tietysti", sanoi Joyce, "hän on vanha omituinen nainen, joka pitää yllätyksistä. No mitä hän kirjoittaa, Helena? Älä noin vakavalta näytä."

Helena kurkoitti hänelle kirjeen, jonka sisällys oli seuraava:

"Rakkaat sisarentyttäreni!

Koska minä oleskelen ainoastaan viiden penikulman päässä teidän uudesta kodistanne, en voi kieltäytyä ilosta tulla teitä katsomaan ja aion viipyä luonanne vuorokauden. En ole pitkään aikaan antanut teille mitään lahjaa, mutta tahdon nyt odottaa, kunnes omin silmin saan nähdä, mitä tarvitsette. Odottakaa minua puoli kahdentoista junalla.

Teidän harras tätinne

Alicia Allandale."

Joyce luki tämän ääneensä.

Greetan kasvot ansaitsivat katsomista, kun hän kuunteli kirjettä ja rupesi käsittämään, miten loukkaavasti hän oli käyttäytynyt. Ojentaen repaleiksi revittyä kenkää sanoi hän juhlallisen surullisella äänellä:

"Ja tämä on kaikki, mitä hänestä on jäljellä."

Sekä Helena että Joyce käsittivät aseman hullunkurisuuden ja nauroivat ääneensä.

Mutta he olivat kuitenkin täyttä totta pahoillaan; ja Greeta raukka oli pudota romahtanut korkealta sankaritarpylväältään, muuttuen aivan tyhmäksi, pieneksi ja taitamattomaksi palvelustytöksi, joka vietti loppupäivän itkien ja valitellen.

Seuraavana aamuna Helena sai näin kuuluvan kirjeen:

"Rakas sisarentyttäreni!

Minä jouduin eilen suunnattoman hävyttömyyden ja nöyryytyksen esineeksi teidän taitamattoman palvelustyttönne tähden, joka ei millään ehdolla laskenut minua sisään eikä tahtonut kuunnella minun selityksiäni, joten minä olen päättänyt, etten enään koskaan aseta itseäni sellaiseen asemaan. En ymmärrä, mistä mokoman tytön olette saaneet, taikka minkälaisen kasvatuksen hänelle olette antaneet. Minä otaksun, että hän kuuluu ihmiskunnan alimpaan luokkaan ja melkeinpä on villien rajalla; ainakaan en minä milloinkaan ole moista kohdannut. Hän ei ainoastaan teljennyt minua sisään huoneeseen, vaan päällisen päätteeksi vielä toi sinne kurjan kylänrakin, jonka hän suorastaan usutti päälleni. Minun hameeni on repaleina ja nilkkani rikkipurtuina. Olen nyt lääkärinhoidossa. Pitkä aika kulunee, ennenkuin vapaaehtoisesti tarjoudun tulemaan vieraaksenne.

Sinun harras tätisi

Alicia Allandale."

"Greeta on liikanaisen uskollinen", mutisi Helena.

"Hänellä on enemmän sydäntä kuin päätä", sanoi Joyce. "No niin, lohduta itseäsi Helena, me kyllä olemme kadottaneet pienen avunsaannin, joka juuri nyt olisi ollut meille tarpeen. Sinun täytyy nyt kirjoittaa hänelle selitys tästä asiasta, mutta hän ei milloinkaan ole antava anteeksi eikä unohtava sitä."

Eikä Alicia neiti sitä tehnytkään.

Mitä Greetaan tulee, niin hänen suuret ajatuksensa itsestään raukesivat hyvin mitättömiksi. Hän rupesi oppimaan elämän läksyjä ja havaitsi, etteivät hänen mielipiteensä aina olleet ehdottomasti luotettavat.

"Sinä olet pudonnut, Greeta", sanoi hän itsekseen, "mutta muista, ettet kiipeä niin korkealle tulevalla kertaa. Voi minun päiviäni, minä toivon vain, ettei mikään todellinen varas tulisi ensi kerralla, sillä minä olen vakuutettu, että hänet silloin aivan kohteliaasti kutsuisin sisään ja olisin niin ystävällinen hänelle, että hän piankin korjaisi pois talosta kaikki mitä täällä on."