IX

Kirje, jonka Andrei Petrowitsch sai illalla herra Riesemannilta, teki hänen toiminnalleen tehtailijan talossa ennenaikaisen lopun, sillä Eberhardin ensimäiseen tutkintoon oli vielä kymmenen päivää aikaa. Oppilaan isä antoi opettajalle palkan — puuttuvaltakin ajalta — käteen, ja ilmoitti parilla epäkohteliaalla rivillä perustelemattoman toivomuksen, että herra Kurbatow poistuisi mahdollisimman pian hänen talostaan. Pietarin iltajuna oli jo lähtenyt, kun kirje tuotiin Andrei Petrowitschille, ja siksi päätti hän käyttää aamujunaa ja alkoi heti koota tavaroitaan.

Mutta niin tottunut kun hän olikin tähän työhön, ja niin vähän kun hän kutsuikin omakseen maallista tavaraa, tänään ei tahtonut työ käydä, hän puuhasi ahkerasti saamatta valmista ja huomasi yhä uudelleen tehneensä huolimattomasti ja jättäneensä työnsä kesken.

Eikä se ollut kummaakaan, sillä pää oli täynnä ajatuksia ja rinnassa riehuivat raskaat, kiihkeät tunteet.

Andrei Petrowitschin ei voinut olla erittäin vaikea lähteä talosta, jonka elintavat häntä niin vähän miellyttivät. Hän ei tuntenut itseään loukatuksi siitä että hän oli näin järjettömällä tavalla karkoitettu ja irtisanottu, sillä hän arvasi, mistä se oli johtunut, eikä hänellä ollut syytä hävetä antamansa aiheen tähden.

Oppilaansa suhteen ei hänen tarvinnut olla huolissaan; hän oli varma että Eberhard suorittaa ehdot, ja sillä tiesi hän täyttäneensä velvollisuutensa häntä sekä palkanmaksajaa kohtaan. Hän ei liioin peljännyt paljon Stellan kohtaloa, sillä neito oli taistelussaan tekemisissä sellaisten henkilöiden kanssa, jotka häntä rakastivat, jotka eivät voineet tehdä hänelle pahaa. Ja kuitenkin laskeutui raskas paino hänen rinnoilleen, kun hän oli lukenut Riesemannin kirjeen, kun hän oli saanut tietää, että hänen täytyi kahdentoista tunnin kuluttua kääntää selkänsä talolle. Ja hän alkoi tuntea povessaan tuskaa, todellista, katkeraa eron tuskaa, katkeraa tunnetta, jota ihminen tuntee, kun hänen täytyy erota kalliimmasta, mitä hän omistaa.

Kysymys, voittaako Stella Riesemann taistelussa, ajaako hän aikeensa perille, lähteekö hän Pietariin, sai äkkiä Andrei Petrowitschille sellaisen merkityksen, joka siltä oli tähän asti puuttunut; Andrei Petrowitschista tuntui äkkiä, kun olisi tämä kysymys tärkein kaikista niistä, jotka heitä molempia koskivat, kun koskisi se mitä syvimmin hänen nykyisyyttään ja tulevaisuuttaan: Hänet valtasi kiihkeä tunne siitä, että hän ei voi kokonaan erota Stellasta.

Eron tuskallisuus teki Andrei Petrowitschille selväksi, mitä hän siihen asti oli ainoastaan aavistaen ja epäillen tuntenut, jota vastaan hän oli taistellut, niin kuin järkevä ja terve ihminen taistelee aiheetonta heikkoutta, petollista haavetta vastaan… Andrei Petrowitsch tiesi nyt rakastavansa Stella Riesemannia.

Se tunne valtasi niin äkkiä hänet, että se lamautti hänen voimiaan, huumasi hänen mieltään. Hän vaipui hervotonna tuolille, ja ensi kerran eläissään, hän hapuili epätietoisena siitä, mitä oli tehtävä, mihin ryhdyttävä, mistä alkaa, ikäänkuin pilkkopimeässä. Hän tunsi pohjan jalkojensa alla horjuvan, ilmakehän ympärillään väreilevän; hänen entisen tunnemaailmansa läpi kiisi särkevä ja hävittävä myrskytuuli.

Hän koetti reipastuttaa itseään, koota uupuneita voimiaan — se onnistui ainoastaan hetkeksi kerrallaan. Pian seisoi hän vaatekappale tahi kirja kädessään taasen neuvotonna paikallaan, katsellen ympärilleen, ja jos hänellä yleensä oli mitään selvää ajatusta, ei se koskenut sitä työtä, jota hän parhaillaan teki, eikä myöskään niitä lähimpiä toimia, joihin hän oli ryhtyvä.

Andrei Petrowitsch näki unta — hän joka siihen asti oli kuluttanut niin vähän aikaa unelmoimiseen ja haaveiluun!

Kello saattoi olla jo kaksi, kun Kurbatow oli vihdoinkin ennättänyt niin pitkälle että hän voi sulkea täytetyn matka-arkkunsa ja lukita sen. Hän istuutui matkalaukun syrjälle, nojasi kyynärpäätään polviinsa ja poskeaan kättään vastaan. Lampun valo valaisi hänen mustaa päätään, hopeisilla karvoilla sekoitettua partaansa, hänen kalpeita kasvojansa. Hänen kasvoissaan näkyi, vaikka hän olikin ne kyllä tehtaasta kotiin lähtiessään pessyt, vielä nokisen työn jälkiä, hänen silmäkulmiaan mustensivat vielä ne silmiä suurentavat nokiset juovat, joita tehdastyömies ei pesemälläkään tahdo saada lähtemään, joita hän kantaa kasvoissaan ammattinsa merkkinä. Kun Andrei Petrowitschilla oli vielä yllään sininen, mekontapainen venäläinen paita — niinä iltoina, jolloin hän tuli tehtaasta, ei hän syönyt illallista Riesemannien pöydässä, vaan antoi tuoda ruoan huoneeseensa — niin voi häntä hänen nyt matkalaukullaan istuessaan, pitää työstään irtisanottuna työmiehenä, joka surullisena ajattelee, mihin nyt kääntyisi, mistä saisi jokapäiväisen leipänsä ja toimeentulonsa…

Tavanneekohan hän enää häntä, saaneekohan hän puhella edes sanaakaan hänen kanssaan? Vai pidättänevätköhän he häntä väkisin kauempana peljättävästä viettelijästään, kunnes hän on joutunut huvilan piiristä kauas pois? Näitä kysymyksiä risteili Kurbatowin päässä, kun äkkiä koputettiin hänen ovelleen, hiljaa ja varovaisesti. Jo ennenkuin hän ehti mitään vastata tahi edes nousta ylös, aukeni ovi ja sisään astui neiti Stella Riesemann pitkässä, mustanharmaassa sadetakissa, musta pitsihuivi oli irrallaan hänen päänsä ympärillä. Hänen kalpeat kasvonsa loistivat marmorivalkeina tumman päähineen ja ruskean tukan alta, jossa sadepisarat hopeisten helmien tavoin loistivat, hänen kirkkaat silmänsä loistivat suurempina ja käsittämättömämpinä kuin muuten. Hiljaa ja rauhallisesti hän läheni, suljettuaan huolellisesti oven, Andrei Petrowitschia, joka vielä istui hämmästyneenä paikoillaan ja huomasi vasta sitten nousta ylös, kun neito tarjosi hänelle pienen kostean kätensä tervehdykseksi.

"Stella Martinowna, mistä tulette?"

"Puutarhasta."

"Näin myöhään!"

"Minulla oli puutarhassa tehtävää."

Kurbatow loi kysyvän, tutkivan katseen neidon totisiin, rauhallisiin kylmettyneisiin kasvoihin. Stella vastasi katseella, joka oli syvä ja tutkimaton kuin merenpohja.

"Andrei Petrowitsch, tulen toivottamaan teille hauskaa matkaa."

"Ja mitä minä voin teille toivottaa?"

"Pian myöskin hauskaa maatkaa."

"Lähdettekö —?"

"Lähden."

"Luvalla vai luvatta?"

"Luvatta."

Kurbatowista tuntui, kun olisi hänen pitänyt siepata hänen rohkean, märjän päänsä käsiensä väliin, sitä hyväillä ja suudella.

"Mitä on tapahtunut, Stella Martinowna?"

Neiti Riesemann istui hiljaa sohvan reunalle ja antoi kädellään merkin, että Andrei Petrowitsch istuutuisi jälleen matkalaukulleen, mikä tapahtuikin.

"Ensinnäkin on minun ilmoitettava teille, etten ole enään morsian. Olen vapaa. Teidän ei kannata toivottaa minulle onnea, sillä olen muutoinkin onnellinen…"

"Ettekö rakasta enää sulhastanne?"

"En ole häntä koskaan rakastanutkaan."

"Ja se tietoisuus —?"

"Sen tietoisuuden sain tänään, sitten, kun hän oli puhunut, kun olin oppinut tuntemaan hänet."

"Ja vanhempanne?"

"Vanhempienikin suhteen olen selvillä. Heidän puolestaan ei minulla ole mitään toivottavaa. Olen yksin maailmassa ja se tekee minut niin rohkeaksi… Andrei Petrowitsch, tunnen tänään ensi kerran, että olen täysikasvuinen ihminen. Ja se tunto tekee minut niin vahvaksi. Mielessäni tuntuu, kun voisin murtaa rautaa."

Andrei Petrowitsch ei voinut kääntää katsettaan puhujan kasvoista; niissä oli jotakin, jonka hän näki niissä ensimäisen kerran, mikä niihin oli tänään ilmestynyt, jotakin, joka antoi neidon katseelle, hänen puheelleen, hänen koko olemukselleen uuden sisällön.

"Ja minulla on teille vielä jotakin muuta sanottavaa", jatkoi Stella Riesemann. "Olen vielä päässyt selvyyteen yhdestä asiasta. Entinen sulhaseni syytti minua siitä, että rakastan teitä, Andrei Petrowitsch. Olen miettinyt tätä syytöstä ja olen huomannut, että se on totta. Rakastan teitä, Andrei Petrowitsch."

Andrei Petrowitsch oli aluksi aivan mykistynyt. Hän vaan katsoi neitoa, äänetönnä, silmiään räpäyttämättä, kummastellen. Sitten — sitten alkoi hän nauraa. Hän katseli häntä ja nauroi — nauroi niin kauvan, kunnes kyyneleet nousivat hänen silmiinsä. Ja ne kyyneleet kasvoivat suuriksi, muuttuivat pisaroiksi ja pisarat vierivät kirkkaina hänen poskiltaan parralle ja parralta työmiehen mekkoa pitkin maahan. Hänen ei tarvinnut vastata mitään suullaan Stella Riesemannille, ei tarvinnut tunnustaa mitään — Stella Riesemann luki hänen vastauksensa ja tunnustuksensa näistä kyynelistä, ja tämä selvä kirja oli niin helppo, niin hyvä lukea.

Ja kun neito oli loistavin silmin lukenut tämän, astui hän hänen luokseen, tarttui molemmilla käsillään hänen päähänsä sekä suuteli hänen tukkaansa ja suuteli näitä silmiä, joita koristivat tehtaantyömiehen nokiset merkit. Ja tehtailija Riesemannin tytär kahisevassa silkkitakissa istui matka-arkulle miehen viereen, jonka rintaa peitti työmiehen puku, antoi painaa itseään tämän rintaa vastaan ja työmiehen palavien, janoavien huulten peittää oman suunsa…

Täytetyllä ja kiinniköytetyllä matka-arkulla istui aviopari, jonka oli pian erottava, istui kaksi työläistä, jotka läksivät etsimään työtä.

He eivät puhuneet pitkään aikaan sanaakaan, katsoivat vaan toisiaan silmiin ja kyselivät ja pohtivat ja tutkivat äänettöminä itsekseen, mistä ja miten tämä onni, joka heillä oli käsissään, ja jonka suuruutta ja arvoa he tuskin uskalsivat arvostella, oli tullut heidän osakseen… Ja he ajattelivat ja tutkivat siihen asti, kun ulkona jo alkoi päivä koittaa.

Päivän koitteessa he löysivät vastauksen.

Päivän koi oli tuonut heille heidän onnensa.

Se oli kirjoitettuna koiton kultaiselle kilvelle kultakirjaimilla.

Siinä oli purppuralle, kullalle ja hopealle hohtavista tähdistä luettavana: "Tehkää työtä ja rakastakaa!"

Enempää ei heidän tarvinnut tietää.

He käsittivät nyt onnensa arvon.

Ja he käsittivät nyt elämän arvon.