II

Seurue oli sillä välin ehtinyt kuusikon läpi Riesemannin kesähuvilan luo. Se oli kaksikerroksinen, uusi, kirjavaksi maalattu puurakennus, jota avara, nuori puisto ympäröi. Talo ja puisto tekivät katsojaan ensi silmäyksellä loistavan vaikutuksen, etenkin kun toiset sen lähellä olevat huvilat pienine, hoitamattomine puutarhoineen olivat huomattavasti pienemmät ja yksinkertaisemmat. Niistä puuttuivat ne silmiinpistävät ja huomiota herättävät koristukset ja kaunistukset, joita oli, usein aivan mauttomasti, aseteltu sinne tänne Riesemannin huvilan ympärille. Niinpä torkkui valuraudasta tehdyn, tulipunaiseksi maalatun portin kummallakin puolella käpäliinsä nojaten kaksi valkoista leijonaa, joiden kummallinen muoto ja omituisesti lepäävä ruumiinasento pakoittivat katsojan väkisinkin nauramaan; nähtävästi oli herra Riesemann antanut jonkun halvan ja samalla kykenemättömän taiteilijan tehdä nämät hauskannäköiset pedot. Veräjän päällä upeili kummallisilla koristuksilla varustetun kaaren keskikohdalla oleva taulu, jossa oli suurilla kullatuilla kirjaimilla maalattuna "Villa Martinsruh" [Huvila Martininrauha]. Herra Riesemann rakasti ja kunnioitti luonnollisesti yli kaiken maailmassa ja perheensä keskuudessa ainoastaan itseään, ja oli sentähden antanut huvilalleen omasta nimestään johdetun nimen. Talon portaiden edusta ja kuisti olivat köynnöskasvien ja puisissa astioissa kasvavien kukkien ja troopillisten kasvien koristamat, jotka siellä voivat, liian kirkkaine väreineen ja mauttomissa, säännöttömissä ryhmissä ollen, herättää ainoastaan vastenmielisyyttä ja kummastusta. Puutarhassa näkyi viheriäisten pensasten välissä puistokäytävillä kiiltäviä kipsikuvia ja suuria, monivärisinä loistavia metallikuulia; niitä oli asetettu niin erilaisiin asentoihin toisiinsa nähden, että ihminen, jolla oli parempi aisti, ne nähdessään pakostakin rupesi pudistamaan päätään.

Kotona oleva seura oli suurimmaksi osaksi puutarhassa, jossa nuoremmat herrat parin palvelijan kanssa asettelivat kirjavia lasilyhtyjä nuoriin ja ilotulitusvehkeitä maahan, sillä päivän kunniaksi aiottiin toimeenpanna ilotulitus; vanhemmat herrat istuivat kortti- tahi totipöytien ääressä, rouvien ja neitosten kävellessä keskustellen yhdessä tahi istuessa siellä täällä pienemmissä ryhmissä. Vierasten luku ei ollut varsin suuri, sillä useimmat Riesemannin tuttavista viettivät kesäänsä joko ulkomailla tahi toisissa etäisemmissä kesänvietto- tahi kylpypaikoissa, josta he olivat lähettäneet neiti Stellalle kirjeellisesti onnentoivotuksensa.

"Haluatte varmaankin puhdistautua matkapölystä, ennenkuin tulette luoksemme puutarhaan, tekemään tuttavuutta isän ja äidin kanssa?" sanoi Stella Riesemann Andrei Petrowitschille, kun he olivat saapuneet huvilan portaiden eteen.

Tämä vastasi myöntävästi, jonka jälkeen nuori neito aikoi lähettää Eberhardin noutamaan kamarineitoa, että tämä osottaisi Kurbatowille hänen huoneensa. Mutta venäläinen otti poikaa kädestä ja lausui, katsoen häntä ystävällisesti silmiin:

"Nuori toverini osoittaa ehkä itse minulle tien; toisella kertaa teen minäkin taasen jotakin hänen hyväkseen."

Eberhard, joka mieluummin olisi juossut lyhtyjen ja muiden ilotulitusvehkeiden asettajien luo, rypisti kyllä vastenmielisesti otsaansa, vaan ei kuitenkaan rohjennut tempautua irti Kurbatowin kädestä, vaan läksi osoittamaan hänelle tietä huoneeseensa. Ja siellä, herra Kurbatowin huoneessa, antoi hän pidättää itseään yli puoli tuntia, ja kun hän taasen puutarhaan saavuttuaan sattui kulkemaan Stellan ohi, lausui hän iloisena:

"Hän toi minulle mukanaan todellakin hyvän kirjan — useita kauniita kuvia ja huvittava sisällys."

"Mistä sen tiedät? Ethän ole vielä lukenutkaan kirjaa?" kysyi sisar.

"Hän selitti minulle sen sisällön. Tiedätkö, että hän osaa puhua hyvin. Alan lukea kirjaa jo huomenna."

"Minkä sisältöinen kirja se on?"

"Luonnontiede. Mutta se ei ole nähtävästikään niin ikävä kuin se, jota minun pitää lukea. Hän lupasi vielä selittää kaikki erityisesti minulle. Ja hän selittää kaikki satujen muodossa. Ja sitten lupasi hän lähteä kanssani metsään ja niityille ja näyttää minulle monta luonnon ihmettä. Ja tiedätkö, mitä hän minulle vielä sanoi?"

"Mitä sitten?"

"Minun ei tarvitse peljätä, että hän alkaisi vaivata minua liiallisella lukemisella. Hän tietää itsekin, miten vaikeata ja ikävää lukeminen on minun laiselleni. Stella, hän näkyy olevan jotensakin viisas mies!"

"Luonnollisesti, kun hän ei tahdo sinua, laiskuria, lukemisella kiusata", nauroi Stella Riesemann. "Mutta miten hän sitä tapaa noudattaen voi edistää sinun matematiikan ja venäjän kielen kieliopin taitoasi, sitä en voi käsittää."

"Älä rupea häntä pilkkaamaan! Viisaana miehenä tietää hän itse, mitä tekee!"

Andrei Petrowitsch itse ilmaantui noin neljännestunnin kuluttua puutarhaan. Hän oli osaksi muuttanut pukuaan; valkean vormutakin asemasta oli hänellä nyt pitkä univormu, jonka kauluksen alta loisti puhdas kiiltokaulus, ja auringon paahtaman lakin asemesta oli hänellä nyt uudempi, valkealla kankaalla peitetty.

Eberhardin vaistomainen viha häntä kohtaan näkyi olevan vähenemään päin, sillä, kun Andrei Petrowitsch katseli puutarhassa ympärilleen etsien häntä, poika läheni, sen huomattuaan, kutsumatta, vieläpä hyvin nopeaankin.

"Vie minut nyt vanhempiesi luo, Eberhard", pyysi Kurbatow.

He kiersivät talon ympäri avaran parvekkeen luo, joka koristi talon puistonpuolista sivua ja jonka edusta oli kauniilla kukkalavoilla koristettu.

Parvekkeella oli pöytiä tuoleineen ja sieltä kuului vilkasta miesten puhelua ja aika ajoin kovaa naurua. Eberhard näkyi etsivän isäänsä äänen mukaan, sillä tuskin hän oli kuullut parvekkeella karkeanlaista ja rasvaista naurua, kun hän alkoi kuunnella tarkasti ja hänen kasvoistaan näkyi, että hän oli löytänyt sen, jota oli etsinyt. Täällä terrassin puolella liittyi Stella, joka oli nähnyt heidän tulevan, heidän seuraansa. Kurbatow luuli huomaavansa, että neidon kasvot ja koko olento näyttivät rauhattomilta ja kiihottuneilta.

"Herrat pelaavat suurella innolla kortteja", lausui hän, ja hänen suupielissään väreili pakoitettu hymyily, "niin että me heitä mahdollisesti häiritsemme. Te varmaankin suostutte siihen, herra Kurbatow, että saatan Teidät ensin äidin tuttavuuteen. Hän istuu tuolla lehtimajassa."

"Olkaa niin hyvä, neiti Riesemann", vastasi Andrei Petrowitsch ja pysähtyi.

He kääntyivät samaa tietä takaisin ja seisoivat pian jasmiinilehtimajan oven edessä, jonka sisässä istui puutarhatuoleilla kaksi vanhanpuoleista naishenkilöä. Stellan esitettyä vieraan muutamin sanoin, nousi toinen heistä hitaasti ja juhlallisesti, ojensi samoin hitaasti ja juhlallisesti vieraalle kätensä ja vaipui sitten hitaasti tuolilleen takaisin.

Stellalla ei ollut äitinsä kanssa suurempaa yhdennäköisyyttä, ei myöskään Ritalla, vaan sitä enemmän Eberhardilla. Kun molemmilla tyttärillä oli valkeat hiukset, siniset silmät ja pyöreät, punakat kasvot, oli Eberhard perinyt äidiltään mustanruskean tukan, tummat, kapeat kasvot, pienet, ruskeat silmät ja ohuen, terävän nenän. Molemmilla, äidillä ja pojalla oli samallainen varovainen, epäilevä, alati varuillaan oleva luonne, joka pelkää vaaroja kaikkialla ja on joka tilaisuudessa valmis juoksemaan pakoon.

Rouva Riesemann ja Kurbatow vaihtoivat, viimemainitun tultua esitellyksi toiselle lehtimajassa olevalle rouvalle — se oli neiti Stellan tuleva anoppi, rouva Göbler — muutamia ylimalkaisia lauseita, joista Andrei Petrowitsch heti huomasi, että rouva Riesemann oli hyvin perehtynyt hienompiin seurustelu- ja puhelutapoihin. Hän käytti, vaikka keskustelu olikin sisällötöntä ja väritöntä, kuitenkin valittuja sanoja ja koetti kaikin tavoin antaa huomata, että vieras oli joutunut tekemisiin sivistyneen ja nerokkaan ihmisen kanssa.

"Tuletteko olemaan ankara lapselleni?"

Rouva Riesemann kysyi tämän nauraen ja leikillisellä äänellä, mutta hänen silmissään näkyi sekä suurta äidillistä hellyyttä että äidillistä murhetta.

"Ankara? Luulempa, etten tule olemaan", vastasi Andrei Petrowitsch.

"Iloitsen siitä, että ette ole enää liiaksi nuori ylioppilas, vaan jo vanhempi herra", sanoi Eberhardin äiti, puoleksi hartaalla, puoleksi juhlallisella äänellä, jonka ohessa hän pani kätensä ristiin. "Toivon nimittäin, että kohtelette häntä suuremmalla kärsivällisyydellä, kun mitä nuorempi henkilö voisi tehdä. Tietäkää, herra — herra —."

"Kurbatow", auttoi Stella.

"Tietäkää, herra Kurbatow, lapseni — hän ei ole huono, ei hidas eikä pilalle joutunut… Eberhard, mene pois!… Hän on kristillisessä kodissa kristillisesti kasvatettu, kristillisessä ahkeruudessa ja velvollisuuden tunnossa. Mutta en ymmärrä näitä nykyajan opettajia! He eivät ymmärrä kohdella oikein kasvattejaan, heihin kasvattaessa vaikuttaa, heidän henkiseen elämäänsä tutustua eivätkä edistää heidän henkistä kehitystään. He ovat usein liian kohtuuttomia! Eberhardin opettajien joukossa on sellaisia, jotka vihaavat häntä, vihaavat minun lastani — saatte uskoa minua. He eivät yksinkertaisesti päästä häntä eteenpäin, he antavat hänelle mielellään huonoja arvosanoja. Lapsi on joitakin heistä joskus pahoittanut, he eivät unohda sitä, he eivät kärsi häntä, he vihaavat häntä. Se on kristillistä, se on kasvattavaa!"

Rouva Riesemann katsoi tätä sanoessaan tukea etsien tarkkaan Andrei Petrowitschia ja vielä tarkemmin rouva Göbleriä. Hänen viimeiset sanansa, joilla hän edelliset vahvisti, näkyivät olevan tarkoitetut erittäinkin viimeksi mainitulle; hän lausui ne vasta sitten, kun oli huolellisesti tarkastellut ympärilleen ja huomannut, että Eberhardia ei ollut läheisyydessä:

"Lapseni ei ole laiska eikä hemmoittelulla pilattu, hän on niinkuin lapset ainakin, mutta mitä tuo raukka voi tehdä, kun häntä vihataan, kun kukaan ei tahdo häntä käsittää, oppia häntä kristillisellä kärsivällisyydellä tuntemaan. Mistä sellaista voisikaan tulla — opettajathan ovat enimmäkseen toisuskolaisia."

Stella katsoi pelokkaana ensin äitiään ja sitten Kurbatowia; tämähän oli epäilemättä "toisuskolainen." Sen oli äiti kiihkossaan ja enemmän rouva Göblerille kuin vieraalle puhuen unohtanut. Rouva Riesemann huomasi heti virheensä, nähdessään Stellan katseen, mutta hänen hermostuneella ärtyisyydellä koettaessaan etsiä sovittavia ja oikaisevia sanoja, oli Andrei Petrowitsch jo löytänyt tien, jolla voitiin sivuuttaa tämä arka kohta.

"Kristillinen kärsivällisyys on minun kielessäni inhimillinen kärsivällisyys", huomautti hän, "ja olette oikeassa, rouva Riesemann, sanoessanne, että opettajilta sitä usein puuttuu. Mutta ajatelkaa, kuinka paljon inhimillistä kärsivällisyyttä vaaditaankaan opettajalta, jonka tulee joka päivä kasvattaa kaikilla luokilla satoja oppilaita ja enemmänkin kerrallaan. Onko ihmeellistä, että kärsivällisyys siellä loppuu ja antaa tilaa kärsimättömyydelle ja osanottamattomuudelle. Se on valitettavaa, mutta myöskin inhimillistä. Mitä minuun tulee, tahdon tehdä mitä lyhyenä aikana voin hänen edistyksensä hyväksi tehdä."

Rouva Riesemann aikoi vastata jotakin, mutta juuri silloin tuli Eberhard juosten näkyviin ja huusi:

"Andrei Petrowitsch, isä pyytää Teitä luokseen!"

"Teitä?" kysyi Kurbatow oikaisten. "Sinunhan tuli sinutella minua, Eberhard?"

"No, sinua", sanoi poika kummallisella äänellä.

"Lähtekäämme siis!"

Ja Andrei Petrowitsch asetti kätensä ystävällisesti Eberhardin olalle, kumarsi sievästi naisille ja molemmat katosivat keskustellen pensasten taa.

Lehtimajassa katsoi rouva Göbler rouva Riesemannia ja rouva Riesemann rouva Göbleriä ja sitten molemmat Stellaa.

"Sinä? Pitääkö Eberhardin sinutella Kurbatowia?"

"Herra Kurbatow sinuttelee myöskin Eberhardia", vastasi Stella.

"Miksi niin?"

Neiti Riesemann kohautti olkapäitään.

"Se on herra Kurbatowin toivomus, niinkuin Eberhard on sanonut."

"Toivomus? Herra Kurbatowin toivomus?"

"Niin äiti."

"Mutta sehän ei käy päinsä!"

Se huudahdus tuli sydämen syvyydestä ja rouva Riesemannin ja rouva Göblerin suusta yhtaikaa.

Tällainen sinutteleminen opettajan ja oppilaan välillä oli Stellankin mielestä oikeastaan sopimatonta. Mutta nähdessään nyt molempien hämmästyksestä ja kummastuksesta pitkiksi venyneet kasvot ja heidän ikäänkuin pohjattomaan syvyyteen katsovat kauhistuneet silmänsä — sai vastustushalu taasen vallan neidossa ja, vaivoin kurkusta nousevia naurunpuuskauksia pidätellen, hän huudahti hyvin kummastuneena:

"Ei käy päinsä? Miksi se ei voi käydä päinsä? Käypiköhän se Eberhard-herran kunnialle, että lakitiedeitten kandidati Andrei Petrowitsch sinuttelee häntä?"

"Niin — mutta — Eberhardkin sinuttelee häntä!"

"Sitä suurempi kunnia Eberhardille, että hän saa tehdä sen!"

"Mutta se ei ole ensinkään sopivaa! Niinhän ei ole tapana tehdä! Sellaistahan ei ole ennen edes kuultukaan!"

"Maailmassa löytyy paljon asioita, joita kaikki ihmiset eivät ole vielä kuulleet."

"Mutta minne joutuu silloin keskinäinen kunnioitus, arvonanto?" huudahti rouva Göbler, jonka lihavat posket tulivat aivan punaisiksi. "Mihin joutuu opettajan auktoriteetti oppilaan suhteen? Mitä ajattelee oppilas opettajasta, jota hän sinuttelee niinkuin veljeään, palvelijoitaan tahi kylän poikia, samalla kun toiselta puolen on hyvin kummallista, ainakin minusta, että vieras ihminen, joka tänään ensi kerran saapuu taloon, heti sinuttelee suurta poikaani. Eberhardhan on, ellen erehdy, jo kolmentoista vanha?!"

"Opettajan auktoriteetti ei perustu teitittelemiseen, vaan hänen kykeneväisyyteensä", ärsytti Stella sydämestään riemuiten edelleen. "Voiko Eberhard tahi muut samanlaiset tuntea kunnioitusta kaikkia niitä opettajia kohtaan, joita he teitittelevät? Jospa tietäisitte, kuinka he heille nauravat ja millaisia kunnioitettavia pilkkanimiä he näille antavat! Herra Kurbatow tahtoo kasvattaa oppilastaan veljenään; se on hänen kasvatustapansa ja minun mielestäni ainoa oikea kasvatustapa."

"Minä en pidä siitä!" Ja rouva Göbler pudisti niin kovasti päätään, että hänen lihavat poskensa heiluivat.

"Enkä minäkään!" toisti rouva Riesemann, pudistaen kuitenkin päätään vähemmän äkäisesti, sillä hänen äidinsydämelleen ei oikeastaan ollut lainkaan vastenmielistä, että uusi opettaja tahtoi olla hänen lapsensa "veli ja ystävä", mikä merkitsi sitä, ettei hän tahtonut olla ollenkaan "ankara."

"Jos se on sinunkin mielipiteesi, armas Betty, niin tee sellaisesta epäjärjestyksestä heti alussa loppu", lausui kunnioitettava rouva Göbler, kääntäen tulipunaiset kasvonsa suuttuneen kostonjumalan tavoin tulevan miniänsä puoleen.

"Tahdon puhua mieheni kanssa", vastasi rouva Riesemann.

"Voithan tehdä sen itsekin", huomautti rouva Göbler.

Eroavaisuus rouva Riesemannin ja rouva Göblerin luonteiden välillä olikin siinä, että rouva Riesemann tahtoi aina "puhua miehensä kanssa" kun tuli jotakin päättää ja tehdä, kun taas rouva Göbler kotonaan päätti "itse", mitä oli tehtävä. He olivat kaksi suurta vastakohtaa: toisella puolen täydellinen epäitsenäisyys, ainainen alistuminen, neuvotteleminen, toisella puolen jyrkkä itsetietoisuus, tahdon lujuus, käskemishalu ja rajaton ylpeys. Viimeksimainitun ominaisuuden huomasi jokainen, joka loi ainoankaan katseen rouva Göblerin käskeviin kasvoihin, joka pani merkille, miten hän istui tuolillaan, millaisin silmäyksin hän katseli ympärilleen, ja jonka korva oli kyllin terävä huomaamaan hänen äänensä sointua ja siinä kuuluvaa terästä.

Andrei Petrowitsch ja Eberhard lähestyivät sillä välin parveketta, jossa vanhemmat herrat olivat kahden pöydän ääressä lopettaneet preferanssipelinsä. He istuivat sikaarit hampaissa punssilasien ääressä ja väittelivät kiivaasti pelin johdosta, jolloin kukin teki leikillisesti pilaa toisten pelissä tekemistä erehdyksistä ja häviöistä. Joka näki ja kuuli heitä etäämmältä, tuntematta väittelyn aihetta, saattoi luulla, että heillä oli tärkeitäkin tehtäviä ratkaistavanaan; niin vakavat olivat heidän kasvonsa ja niin vilkkaat heidän kädenliikkeensä. Hermostuneiden äänien yli kuului heikosti kähisevä, hiljemmin puhuessa ärisevä bassoääni, jonka rasvaisen, puserretun kaiun Andrei Petrowitsch muutamia hetkiä sitten oli kuullut, Eberhardin tahtoessa viedä hänet ensi kerran herra Riesemannin luo.

"Isä, herra Kurbatow on täällä."

Herra, jota Eberhard oli kutsunut isäkseen, istui wieniläisessä nojatuolissa, selkä tulijaan päin. Andrei Petrowitsch näki aluksi ainoastaan hänen paksun härjänniskansa ja lyhyen, paksun, lihavan kaulansa, joka muuttui ilman huomattavaa väliä ympyriäiseksi, pyöreäksi veistellyn pölkyn pään näköiseksi pääksi. Se pää oli tiheän, koneella lyhyeksi leikatun, karhean harjasmaisen tukan peittämä ja molemmat korvat olivat niin lähellä pääluuta, kun olisivat ne olleet siihen yhteen kasvaneet. Hitaasti, kankeasti, huomattavan vaivaloisesti kääntyi tämä huvittava pää ympäri, mutta ainoastaan sen verran, että herra Kurbatow voi nähdä ainoastaan toisen puolen herra Riesemannin kasvoista. Ne olivat paksut ja punakat sekä peitetyt lyhyeksi, leuasta teräväksi leikatulla harmaalla parralla.

"Terve tuloa, nuorimies!"

Ja tehtailija Riesemann ojensi, nousematta ylös ja nähden ainoastaan Andrei Petrowitsch Kurbatowin varjon, lyhyessä käsivarressaan olevan käden, jonka etusormessa loisti sinettisormus, huolimattomasti vieraalle.

Andrei Petrowitsch ei ottanut kättä vastaan. Hän astui herra Riesemannin eteen, katsoi häntä silmiin ja sanoi:

"Nimeni on Andrei Petrowitsch Kurbatow."

Herra Riesemann oli tuskin luonut silmäyksen vieraaseen, ennenkuin hän veti uloslevitetyt jalkansa tuolin alle, kuten ihminen, joka haluaa nousta ylös. Hän ei kuitenkaan noussut vielä tällä kertaa, vaan katsottuaan kiireesti ja sekavasti Kurbatowia, kuului hänen suustaan tahtomattaan ärisevä huudahdus:

"No, sehän on vanhempi herra! Sepä on hauskaa… nimeni on Riesemann… tehtailija Riesemann."

Tarjotessaan taasen vieraalle kätensä, joka nyt otettiin vastaan, nousi hän, vasempaan käteensä nojaten, hitaasti ylös, mutta vaan puoliksi ja vaipui senjälkeen taasen alas. Tehtailija Riesemann olisi kyllä, Kurbatowin kanssa kahden ollessaan, noussut kokonaan ja reippaasti ylös, mutta seuransa nähden piti hän sellaista kohteliaisuutta henkilöä kohtaan, joka tuli hänen palvelukseensa, nähtävästi sopimattomana.

Tehtailija Riesemann jäi kuitenkin ainoastaan niin kauaksi istumaan poikansa opettajan eteen, kun oli välttämättömän tarpeellista näyttää seurueelle, että hän käsittää eron itsensä ja palkollisensa välillä. Sitten nousi hän verrattain nopeasti ylös, ja esitettyään Andrei Petrowitschin toisille pöydässä istuville herroille, hän tarttui heti ystävällisesti Andrei Petrowitschia käsivarteen sekä, hauskan isännän iloisella äänellä lausui erikoisella venäjänkielellään:

"Lähtekäämme kahden hieman kävelemään, Andrei Petrowitsch; viekää minut pois näiden roistojen seurasta, jossa minulle taas temmattiin nahka korvien yli. Tietäkää — ihminen voi tehdä konkurssin lyödessään tällaisten konnien kanssa korttia. Tänään taasen menetin kolme ruplaa!… Tulkaa, Andrei Petrowitsch, viihdyn mielelläni kunniallisten ihmisten seurassa."

"Joka ei osaa pelata, syyttää aina toisia konniksi", sanoi mäkättävällä äänellä nauraen Riesemannille paljaspäinen, paksuhuulinen pieni herrasmies, joka oli Kurbatowille esitelty vanhempana herra Göblerinä.

Herra Martin Riesemannin ja Andrei Petrowitschin välillä alkoi, heidän valittuaan kävelyään varten puutarhan syrjäisimmät ja yksinäisimmät käytävät, kohta vilkas keskustelu, josta etenkin lihava tehtailija piti hyvää huolta. Hänen iloisesta mielentilastaan ja erittäinkin sanarikkaudestaan voi huomata, että alkoholi oli vaikuttanut häneen. Hän puhui ensin venäjää, ja kun hän joutui siinä pulaan, hän otti saksan avuksi ja käytti lopulta molempia sekaisin.

"Poikaani, armas ystäväni, käykää kovasti käsiksi", — alkoi heidän keskustelunsa, siihen se kääntyi aina jälleen takaisin, sen keskuksen ympäri kiertelivät kaikki herra Martin Riesemannin ajatukset. "Tarttukaa ankaralla kädellä häneen käsiksi, älkää olko heikko, älkää myöntyväinen! Minä annan teille vapauden häntä nipistää ja rangaista, niinkuin haluatte, ainoastaan silloin, kun ruoskaa tarvitaan, jättäkää se työ minulle, ja minä tahdon häntä isällisestä kurittaa, siitä voitte olla varma."

"Luulen, että sitä ei koskaan tarvita", lausui Andrei Petrowitsch.

"Älkää sellaista puhuko, kyyhkyseni!" huusi herra Riesemann taasen venäjäksi, jatkaen taasen saksan kielellä, vaikka viroksi ajatellen: "Vitsatta ei lapsesta saa hyvää, älä anna lapselle armoa vaan kuria — se on vanha totuus, joka aina pysyy uutena. Katsokaa, Andrei Petrowitsch, poikani on hyvin hemmoteltu. Se on vaimoni syy. Hän on muuten mallikelpoinen nainen, mutta liikaa hellä äiti. Kun minä ojennan käteni vitsakimppuun tarttuakseni, juoksee tämä mielellään kloroformipullon luo, tehdäkseen pojan kipua vastaan tunnottomaksi. Niin on poika sydämystynyt, oppinut laiskaksi ja huolettomaksi. Ajatelkaa — käy neljättätoista, kaksi vuotta kolmannella luokalla, ja nyt vielä ehdot matematiikassa ja venäjän kielessä. Ja kuka on tämä laiskuri ja puupää? Tehtailija Riesemannin ainoa poika, jonka kerran tulee johtaa isänsä liikettä ja sen lopuksi perii! Milloin aikoo hän lopettaa realikoulun, milloin vielä käydä teknillisen opiston? Sehän on julkinen häpeä — häpeä etenkin minulle!… Tiedättekö, herra Kurbatow" — ja Martin Riesemann tarttui uudestaan ystävällisesti ylioppilaan käsivarteen, — "vaimoni sisar Pietarissa suositteli Teitä minulle tottuneena ja kykenevänä opettajana ja valmistajana, luotan täydelleen teihin. Auttakaa poikaani eteenpäin, ja saatte nähdä, että en ole mikään kitsas mies, raha ei minulla näyttele yleensä tärkeätä osaa, se tulee teidän heti alussa tietää."

Ja herra Martin Riesemann veti valkeat silkkiset liivinsä suurelle vatsalleen sileämmiksi, antoi raskaat kultaiset kellonvitjansa pari kertaa luistaa sormien läpi, ikäänkuin näkyen odottavan, mitä hänen sanansa vaikuttavat venäläiseen ylioppilaaseen.

"Rahaa voin tarvita", lausui Andrei Petrowitsch kuivasti, "ja otan lahjan, jonka minulle palkkani yli annatte, kiitollisuudella vastaan. Niin paljon olkoon kuitenkin huomautettu, että olisin jo sovitusta palkasta tehnyt aivan yhtä paljon poikanne hyväksi, kun nyt, kun minulla on lisää odotettavana."

"No, no", aikoi herra Riesemann lausua, mutta muutti kuitenkin ajoissa tämän liikaa julkisen epäilyksenosoituksen yskimiseksi, ja antoi ainoastaan kasvoillaan näkyä epäilyksen merkkejä.

"Oli miten oli", lausui hän sitten, "joka tapauksessa voitte luottaa sanaani — siinä käteni… Ja minä ehdotan Teille vielä jotakin muuta, herra Kurbatow. Jos Eberhard suorittaa ehtonsa tyydyttävästi ja pääsee neljännelle luokalle, — jonka minä tahdon lukea ainoastaan Teidän työnne ansioksi, niin teemme uuden kaupan: miten olisi, jos Te jäisitte vuodeksi tai puoleksi poikani ohjaajaksi? — hyvä palkkio on luonnollisesti itsestään ymmärrettävissä."

"Siitä en voi vielä mitään päättää."

"Estävätkö omat lukunne Teitä? Onko Teillä loppututkinto lähellä?"

"Se vähemmin; minä en pidä kiirettä lukujeni lopettamisella, — olen hyvin mielelläni ylioppilaana."

"Teillä ei siis ole mitään esteitä?"

"Tahdon ensin tietää miten minua elämä teidän talossanne miellyttää."

Herra Martin Riesemann pysähtyi äkkiä, laski Kurbatowin käsivarren irti ja kiireellinen silmäys, jonka hän heitti kierosti venäläiseen, näkyi sanovan: "Siinäpä on elukka! Rupeaa tinkimään! Tämä julkeaa olla kahden vaiheilla siitä, miellyttääkö häntä elämä Martin Riesemannin talossa!" Herra Riesemann lausui kuitenkin jonkun ajan kuluttua teeskennellyllä äänellä:

"Luonnollisesti on Teidän sitä silmälläpidettävä. Mutta voin vakuuttaa Teille, että elämä minun talossani on miellyttänyt kaikkia, jotka siellä ovat olleet. Puhumme siis ehdotuksestani sopivalla ajalla lähemmin."

Tehtailijan hauska mieliala oli pilattu; hän vaikeni, käytti syntyneen väliajan raskaasti hengittämiseen, — jonka hän ikäänkuin tahallaan muutti vieläkin raskaammaksi. Lopuksi sieppasi hän taskustaan paksun hopeaisen, sisältä kullatun sikarikotelon, otti itselleen sikarin ja tarjosi toisen Kurbatowille.

"Ottakaa pois, se on erittäin hyvää lajia."

"Minä otan siis", lausui Andrei Petrowitsch; "muuten tupakoin vähän, mutta hyvää sikaaria vastaan ei minulla ole mitään sanottavaa."

"Ei myöskään mitään lasillista hyvää viiniä vastaan."

"Ei mitään."

"Siis käännymme takaisin ja minä vien Teidät lähteelle."

"Ei sillä ole kiirettä, herra Riesemann. Tahtoisin vielä ensin Teidän kanssanne puhua muutamia sanoja toimestani Teidän talossanne."

"Tehkää niin hyvin!"

"Minulla on Teille, ennenkuin ryhdyn työhön, tärkeä ja minun tännejäämiselleni ratkaiseva ehto asetettavana."

"Ehto?"

"Niin, tärkeä ehto."

Herra Martin Riesemann näytti tulevan rauhattomaksi, näytti siltä, kun ei hän olisi ollut koskaan tottunut siihen, että hänelle asetettiin ehtoja. Hän katseli pienillä, pyöreillä silmillään hermostuneesti ympärilleen, kun hän lyhyesti ja karmeasti sanoi:

"Siis puhukaa, herra Kurbatow!"

"Teidän pitää antaa minulle opetustyössäni täydellinen vapaus, herra Riesemann", vastasi Andrei Petrowitsch. "Teidän pitää antaa minun vapaasti ja tahtoni mukaan opettaa poikaanne, valmistaa häntä ehtojen suoritusta varten ja häntä yleensä kasvattaa, niinkuin itse parhaaksi näen, ilman että Te tulette väliin omine määräyksinenne. Ainoastaan siten voin vastata toivotuista tuloksista, pojan edistymisestä. Saman pyynnön aion esittää vaimollennekin. Omia ehtojani pidän sitä tärkeämpinä, koska Te ette ole vaimonne kanssa yhtä mieltä poikanne kasvatuksen suhteen."

"Ja sillä ehdolla menette siis takuuseen siitä, että Eberhard suorittaa ehtonsa ja pääsee ylemmälle luokalle."

"Niin."

"Siis on ehtonne täytetty, herra Kurbatow! Muuta en toivokaan."

Tehtailija ei vielä ollut oikein hyvällä tuulella; ylioppilaan rohkea, itsetietoinen ja vaativa esiintyminen ei miellyttänyt häntä. Mutta kun hän piti ennen kaikkea poikansa ja omaa hyötyään silmällä, tukahutti hän vastenmielisyytensä, oli olevinaan täysin rauhallinen ja antoi Andrei Petrowitschille miehekkäästi kättä. Hän näytteli viekasta osaansa vielä paremmin, lausuen:

"Oikeastaan ei Teidän, Andrei Petrowitsch, olisi tarvinnutkaan sellaista ehtoa asettaa; en olisi muutenkaan tullut teitä opetustyössänne häiritsemään — sellainen ei ole minun tapani; ja vaimoni tekee, mitä minä toivon ja käsken."

Toisiinsa täysin tyytyväisinä astuivat herra Riesemann ja Andrei Petrowitsch puutarhan halki, jossa kirjavat lyhdyt jo olivat sytytetyt palamaan, parvekkeelle takaisin, jonne sillä välin oli kutsuttu illallista syömään. Illallispöytä oli katettu parvekkeelle. Lamppujen valossa kimalteli pieni, kukilla koristettu pöytä hopealta ja kristallilta. Monien viinilajien joukosta ei puuttunut myöskään suuria, kullatuilla lyhyillä kauloilla varustettuja pulloja kiiltävissä jää-astioissa.

Iloinen, vilkkaasti keskusteleva seurue kokoontui pöytään. Että tehtailija Riesemannin talossa pidettiin kristillisiä tapoja arvossa, sitä todisti jo se, että jokainen kumartui ennen pöytään istumistaan tuolin selkänojaa kohti ja rouva Riesemann luki soinnukkaalla äänellään tunnetun saksalaisen värssyn, jossa kutsutaan Jeesusta vieraaksi ja rukoillaan häntä tuomaan mukanaan onnea. Sitten istuuduttiin äänettöminä.

Herra ja rouva Riesemann istuivat, niinkuin oikeus ja kohtuus vaativatkin, pöydän yläpäässä. Andrei Petrowitsch oli sattumalta, omaa sijaansa lainkaan valikoimatta, joutunut istumaan toiselta puolen paksun rouva Göblerin, toiselta puolen neiti Rita Riesemannin väliin, Stella Riesemannin sulhasineen istuessa häntä vastapäätä. Niinpian kuin Andrei Petrowitsch toi näkyviin onnettoman oikean kätensä, josta hän oli puistossa ottanut kintaan pois, tapahtui kiusallinen välikohtaus. Rita Riesemann käänsi kasvonsa Andrei Petrowitschista niin havaittavalla inholla ja käänsi hänelle niin huomiota herättävällä tavalla selkänsä, että kaikkien lähempänä istuvien katseet kääntyivät vierasta ylioppilasta kohti. Siten nähtiin hänen kätensä. Ei kukaan lausunut sanaakaan, mutta naisten, etenkin nuorempien joukossa kuului salaista kuiskinaa, joka teki paljon pahemman vaikutuksen kuin äänekkäästi ja sanoin ilmaistu tunteenpurkaus. Ainoastaan yksi alaikäinen tyttö ei voinut pidättää hiljaista, hämmästynyttä kauhun huudahdusta…

Andrei Petrowitsch loi katseensa rouva Göbleriin; hänen ihraisissa kasvoissaan näkyi vähemmin kummastusta ja pelkoa, kun mielipahaa, paheksumista ja nuhdetta. Rouva Göbler näytteli jälleen rangaistuksen jumalattaren osaa. Ja hän näytteli sitä niin vaikuttavasti, että Andrei Petrowitschin, tämän vakavan miehen, täytyi taistella nauruaan vastaan.

"Se on ainoastaan syntymämerkki — suokaa anteeksi!" lausui hän äänellä, josta kuului pidätetty nauru. "Se on yhtä vanha kuin minä itsekin. Kipeätä ei se minulle tee."

Ja ikäänkuin uhmaten kaikkia hämmästyneitä ja pelästyneitä, ei venäläinen pistänyt kinnasta käteensä vaan alkoi rauhallisesti veitsellä ja kahvelilla syödä. Kinnas olisikin ollut hänelle varmaankin syödessään haitaksi. Kun neiti Rita ei enään luonut katsettaan pelättävään käteen, vaan jäi, selkänsä puoliksi Kurbatowiin päin kääntäen, istumaan Heinrich Bergmannin viereen, loi rouva Göbler silloin tällöin silmäkulmiensa takaa katseen sinipunaiseen kauhun esineeseen ja sitten ikäänkuin nuhtelevasti herra ja rouva Riesemanniin. Toiset vieraat eivät asiasta enää välittäneet. He tottuivat näköön varsin pian, tahi eivät he syödessään, juodessaan tahi jutellessaan ajatelleet enempää Andrei Petrowitschin kättä.

Syötiin hyvästi, juotiin hyvästi ja huudettiin päivän sankarittarelle, vaahtoavia viinilaseja kilistellen "eläköön." Jouduttuaan istumaan kahden vihamiehensä väliin, oli Andrei Petrowitsch pakoitettu olemaan vaiti, olkoonpa, että neiti Stella silloin tällöin lausui hänelle jonkun pintapuolisen sanan.

Kun nuorempi väki läksi illallisen jälkeen moniväristen tulien loistaessa puutarhaan, jossa sytytettiin suurenmoinen ilotulitus, vei isäntä, joka oli saanut hyvän mielialansa täydelleen takaisin, vanhemmat herrat runsaasti katetun viinipöydän ääreen, joka oli sijoitettu yhteen parvekkeen loukkoon, suurten filodendronien ja palmujen väliin. Andrei Petrowitschille antamansa sanan muistaen, kutsui herra Riesemann hänetkin "lähteelle". Riesemann näkyi unohtaneen kaiken vastenmielisyytensä, jota hän oli puutarhassa tuntenut Kurbatowia kohtaan ja tämä totinen, melkeimpä umpimielinen ihminen, joka osasi niin itsetietoisesti puhua, näkyi vetävän häntä erikoisella tavalla puoleensa. Herra Riesemann koetti huomattavalla innolla saada häntä puhumaan, ikäänkuin olisi häntä huvittanut saada kuulla Kurbatowin mielipiteitä, ikäänkuin panisi hän tämän mielipiteille muutamissa asioissa suurta arvoa. Sen ohessa näkyi, että hän koetti itse puhua harkitummin, sisällökkäämmin kuin tavallista. Hän oli saanut joltakin kuulla, että Andrei Petrowitsch ei ollut ainoastaan korkeamman hengellisen miehen poika, vaan vielä lisäksi lakitieteen kandidaatti, siksi kutsui hän tätä aina "kandidaatti herraksi" ja oli häntä kohtaan erittäin ystävällinen sekä tuntuvassa määrässä kohtelias — seuransakin nähden.

Kun viinipöydässä oli juotu jonkun aikaa, osasi herra Martin Riesemann erotessa asettaa asiat niin, että hän jäi Kurbatowin kanssa kahden kesken. Keskustellen kulkivat he puutarhassa jälleen edestakaisin. Herra Riesemann johti keskustelun erikoisetta esipuheetta itseensä ja liikkeeseensä sekä menneisyyteensä ja nykyisyyteensä. Näytti siltä, kuin koettaisi hän kohottaa itseään vieraan ylioppilaan silmissä, saattaa itsensä parempaan valoon.

"Niin, niin", alkoi hän kerran, kun heidän keskustelunsa Pietarin korkeakoulujen oloista oli päättynyt, tuupaten hattunsa päälaelta niskaan. "Raskaita päiviä näkee monikin mies elämässään, sen tiedän itse parhaiten. Ei ole mitään helppoa kohota omin voimin alhaisesta asemasta ylös, mutta, Jumalan kiitos, se on onnistunut minulle. Voisitteko kuvitella mielessänne, rakas Andrei Petrowitsch, että mies, joka seisoo edessänne, on kerran ollut köyhä kuin kirkon rotta? En ollenkaan häpeä Teille kertoa, että olin vielä kaksikymmentäviisi vuotta sitten mitätön pannusepän sälli — sanon Teille, mitätön pannusepän sälli, joka mestarini luona pienellä viikkopalkalla hankin otsani hiessä jokapäiväisen leipäni. Mutta nyt, — tiedättekö, kandidaatti herra, — pitää Teidän tulla katsomaan tehdastani. Se ei ole tosin, Jumala paratkoon, vielä kovin suuri, siinä on ainoastaan neljäsataa työläistä ja yksi ainoa savutorvi, suurten tehdasten rinnalla se on vielä mitätön — mutta — teidän pitää se kerran itse nähdä, — ja voin Teille vakuuttaa, että olen siihen tyytyväinen, että se — niin sanoakseni — kukoistaa, ja mitä minun toimintaani ja etenkin tuloihini tulee, niin ovat ne suuremmat kuin monen suuren tehtaan… Niin, niin, sellaiseen tarvitaan hyvää johtoa, tehtailija tarvitsee nykyaikaan asioiden harkitsemiskykyä, suurta harkitsemiskykyä ja kaukonäköisyyttä — sanalla sanoen — liikeneroa. Kaukonäköinen liiketaito on se, joka panee rattaat pyörimään ja panee ne oikein ja oikealla ajalla pyörimään. Mitä arvelette, herra kandidaatti, puhunko valetta?"

"Tulen hyvin mielelläni katselemaan tehtaitanne", lausui Andrei Petrowitsch, huomaamatta Riesemannin kiittelevää kysymystä. "Milloin se voisi tapahtua?"

"Milloin vaan itse haluatte, herra Kurbatow! Te voitte tulla sinne rautateitse, voitte tulla kanssani vaunuissa, voitte lähteä hevosella ratsastaen, tahi rattailla ajaen — minulla on niitä kolme eikä tie ole pitkä — ainoastaan kaksitoista virstaa. Kaupungissa voi Teidät jokainen lapsikin johtaa Riesemannin tehtaalle."

"Omistatteko konetehtaan, herra Riesemann?"

"Rauta- ja konetehtaan; erikoisala höyrypannut… Minun höyrypannuni ovat kuuluisat, minulla on tilauksia suurista teollisuuskeskuksista, Pietarista, Moskovasta, Varsovasta, minun höyrykattiloitani tarvitaan Mustanmeren rannoilla, Siperiassa — kaikkialla."

Andrei Petrowitsch käveli jonkun aikaa ääneti tehtailijan vieressä, joka vilkkaasti jatkoi puhetta liikkeestään, ja kysyi sitten:

"Te sanoitte, herra Riesemann, että olette omin voiminne kohonneet nykyiseen asemaanne, kohonneet köyhästä rikkaaksi."

"Aivan selbst-made man [oikeastaan: self made-man (sano: selfmeedmän) — 'oman onnensa seppä', nousukas], niinkuin englantilainen sanoo, voitte uskoa minua, kandidaatti herra!" Ja herra Riesemann työnsi nyt niskassa olleen hattunsa toiselle korvalle ja pisti molemmat kätensä amerikalaiseen tapaan housujensa taskuun.

"Mutta Teillä täytyi olla tehtaanne rakennuttamiseen tahi ostamiseen jonkun verran pääomaa ja ehkä ainakin velkoja", lausui Kurbatow. "Köyhällä pannusepän sällillä ei tavallisesti ole kumpiakaan."

"Katsokaahan, jonkun verran onnea täytyy ihmisellä myöskin olla, vastasi Martin Riesemann, ja hänen leveille, pyöreille kasvoilleen levisi mielihyvän loiste, joka todistaa, että ihminen on tyytyväinen itseensä ja kohtaloonsa. Ihmisellä pitää olla onnea, ja pyrkivää ihmistä seuraa enimmäkseen aina onni. Pääasiaksi jää aina hyvä pää, — pienikin, terävä pää… Asianlaita oli seuraava, kandidaatti herra… Minä tein työtä kauemman aikaa erään mestarin luona, joka kuoli leskenä. Hänen työpajansa perijäksi tuli hänen tyttärensä, joka oli hänen ainoa lapsensa. Mitä voi nainen, ja etenkin nuori neiti, yksin tehdä pannusepän työpajalla. Neiti Betti oli suuressa pulassa ja valitti hätäänsä minulle. Minun tuli häntä sääli. Autanhan aina mielelläni pulaan joutunutta lähimmäistäni, etenkin jos hän on heikko, turvaton nainen. Niin kävi sitten, että minä —"

"Että Te kositte neiti Bettiä", keskeytti Andrei Petrowitsch hänet.

"Aivan niin, nuori herra. Minkätähden en olisi niin tehnyt? Neiti Betti oli tukea ja auttajaa vailla, samoinkuin minä vaimoa. Neiti Betti oli hyvin kasvatettu ja koulutettu, ja minä olin reipas ja raitis työmies. Jos hän olisi jättänyt liikkeensä vieraan käteen, palkollisen haltuun, — Jumala tiesi, miten paljon siitä olisi jäänyt jäljelle!

"Mutta jos Te, herra Riesemann, olisitte olleet tuo vieras palkollinen?"

"Minä?… No niin… olisin tehnyt, mitä olisin voinut, mutta… tiedättehän — oma on aina oma ja vieras on vieras. Teidän pitää tietää, että liike oli ihan laimiinlyöty, jätetty ihan oman onnensa nojaan. Autuas appeni, — Jumala suokoon hänelle rauhaisan levon! — oli myöntyväinen, veltto isäntä. Hän antoi sällien tehdä, mitä tahtoivat ja oppipojatkin kävivät joskus hänelle nenäkkäiksi. Parannuksen saattoi tuoda ainoastaan sellainen, joka oli itse isäntä, joka kävi kiinni asioihin isännän kädellä, lujalla, ankaralla, rautaisella isännän kädellä. Näin puhuin myös neiti Bettille. Sanoin hänelle, että hän saa pian ruveta vierasten luona opettajattarena syömään heidän leipäänsä, ellei hän anna liikkeen johtoa miehen käteen, joka harrastaa sen parasta paremmin kuin palkollinen. Ja hän ymmärsi minua. Hän huomasi, miten tarpeellinen minä olin hänelle, ja niin me menimme avioliittoon. Näin, kandidaatti herra, tulin hänen tuekseen ja auttajakseen ahdingossa…"

Herra Martin Riesemann silitti pari kertaa hyvillään valkeaa, lyhyttä poskipartaansa, ikäänkuin odottaen Kurbatowilta vastausta. Mutta Andrei Petrowitsch katsoi vaieten maahan. Jos herra Riesemann näki oikein, oli venäläisen otsa rypyssä ja hänen huulensa mustan parran keskessä kokoonpuristetut.

"Te muutitte työpajanne sitten aikaa myöten tehtaaksi?" kysyi Andrei Petrowitsch lopuksi.

"Mistä sen tiedätte?"

"En tiedä, — arvelen vaan niin."

"Olette oikeassa. Laajensin työpajaani niin kauvan kunnes se oli liikaa suuri työpajaksi ja liian pieni tehtaaksi. Sitten rakensin tehtaan."

"Aloitte pitää työpajassa enemmän sällejä ja vielä enemmän oppipoikia?"

"Niin, sillä työ laajeni, ajat olivat suotuisat."

"Ansaitsitteko tehtaan rakentamiseen tarvittavat rahat kaikki vaan työpajastanne?"

"Luonnollisesti", vastasi herra Riesemann, mutta siinä hän valehteli vähän; neiti Betti oli tuonut itsensä ja työpajan mukana pesään kolme tuhatta ruplaa puhdasta rahaa ja pienen kivitalon, jonka hän myöhemmin myi. Herra Riesemann salasi tämän, sillä häntä nähtävästi miellytti suuresti esiintyä "oman onnensa seppänä."

Ja nyt hän alkoi laajasti kertoa tehtaan perustamisesta ja sen kehityksestä, jota tehdessään hän koetti saattaa itsensä niin hyvään valoon kuin mahdollista. Mutta jos herra Martin Riesemann toivoi, että ihminen, jolle hän kaikkea tätä jutteli, ja jonka silmissä hänen nyt piti loistaa, jonka tuli häntä kiittävillä huudahduksilla tahi kummastelevilla katseilla palkita ja kiihottaa edelleen puhumaan, niin hän erehtyi. Tuo kummallinen mies vaikeni, hän vaikeni niin loukkaavalla tavalla, että herra Martin Riesemann itsekin lopulta vaikeni, ikäänkuin olisi häntä ilettänyt heittää päärlyjään sellaisen kylmän, tunteettoman elukan eteen…

He olivat joutuneet kävellessään ilotulituspaikalle, jossa puheliaat vieraat piirittivät Martin Riesemannin, niin että hän joutui erilleen Kurbatowista — seikka, jota vastaan kumpaisellakaan ei ollut mitään sanomista.

Andrei Petrowitsch etsi käsiinsä Eberhardin, jolla oli toisen samanikäisen pojan, Ralf Göblerin kanssa, tärkeä osa tulituslaitteiden sytyttämisessä. Ja Kurbatow jäikin nyt koko illaksi lasten luo. Hän otti nähtävästi huvitettuna osaa heidän iloonsa, neuvoi heille useita leikkejä, opetti heille pari uutta palloleikkiä ja saattoi heidät — pojat ja tytöt — pilapuheillaan usein makeasti nauramaan.

Stella Riesemann oli tahtonut pari kertaa lähestyä Kurbatowia, mutta hän tapasi hänet isänsä seurassa eikä tahtonut heitä häiritä. Oswaldin rinta oli myöskin tänä iltana niin täynnä keväistä tunnelmaa, että hän ei hennonnut jättää morsiantaan hetkeksikään toisten kanssa seurustelemaan. Ja kun Stella viimeinkin sai tilaisuutta etsiä Andrei Petrowitschia, oli tämä jo kadonnut puutarhasta. Kurbatowin valaistu akkuna toisessa kerroksessa osoitti, että hän oli saanut pidoista kyllikseen ja paennut pesäänsä, — aikaisemmin kuin kukaan muu ja kellekään hyvää yötä toivottamatta.