XI

Riesemannin aviopuolisot olivat todella pahoillaan siitä, että heidän tyttärensä kihlaus nuoren Göblerin kanssa oli purkautunut. Sillä molemmat Göblerit, isä ja poika, jotka hoitivat yhdessä liikettä, joka jäi Oswaldille perinnöksi, eivät olleet ainoastaan seudun suurimpia suurkauppiaita, vaan olivat myöskin korkeimmissa seurapiireissä suuressa arvossa pidetyt. Heidän liikkeensä — maanviljelyskoneet ja työkalut, lannoitusaineet, siemenet, rauta, suola, silakat, sillit, petroleumi, metsänriista j.n.e. — saattoi heidät tekemisiin tilanomistajien kanssa, joista useat olivat heidän kanssaan ystävällisissä suhteissa, sitä enemmän, kun molemmat Göblerit olivat innokkaita urheilijoita, joiden hevoset näyttelivät kilpa-ajoissa tärkeätä osaa ja jotka olivat vuokranneet tilanomistajilta laajoja metsästysalueita.

Riesemannien pitkällinen toive, päästä kerran seurapiiriin, jossa voisivat istua aatelissukua olevien henkilöiden kanssa samassa pöydässä, oli siten tyttären kautta loistavasti täyttymäisillään. Ja nyt ei siitä tullut mitään. Se oli pahaa, se oli anteeksiantamatonta!

Herra Riesemann oli suutuksissaan vielä yhdestä asiasta. Että nuoren Göblerin loukkaus häntä loukkasi, oli tietysti selvää. Ja nyt suututti häntä vielä se tieto, että hän oli jäänyt hänelle vastausta velkaa! Ja hän olisi voinut vastata hänelle niin helposti, niin syvästi vaikuttavasti, ellei hän olisi ollut niin naurettavan hämmentynyt! Ja sitä vastausta olisi niin tarvittu, sillä olihan kaikki lopussa! Hän olisi voinut nuorelle Göblerille — ei hänen olisi pitänyt huutaa hänen jälkeensä:

"Eikä pannusepän tyttären tarvitse juosta Silakka-Simon jäljessä! Pannusepän tytär näyttää heti Silakka-Simolle, missä ovi on!"

Oswald Göblerin isoisä oli nimittäin vanhaan hyvään aikaan, kun vielä ei muutettu sukunimiä, kaupungin syrjässä, maantien vieressä pitänyt maalaispuotia, ja myynyt etupäässä maukkaita silakoita. Kiitokseksi siitä, ja koska hänen puodillaan ei ollut muuta kylttiä, lisäsi rahvas hänen kunnialliseen ristimänimeensä sanan silakka. Vanhan Silakka-Simon sukunimi oli kirkonkirjoissa Kabli. Jumala ja Silakka-Simon poika tiesivät, miten tämä nimi oli muuttunut "Göbleriksi." Aikakauskirjat vaikenevat siitä.

Mitä syytä oli siis Martin Riesemannilla, joka oli ainoastaan lisännyt ristimänimensä jälkeen pienen in'in, vaieta siitä! Varsinkin kun hän oli niin syvästi loukattu!

Ja herra Riesemann raapi korvallisensa verisiksi syvästä harmista. Sellainen vastaus, ja tämän häpeämättömän keltanokan piti jäädä ilman sitä!…

Riesemannin suureksi harmiksi ennätti nuori Silakka-Simo vielä yhdessä asiassa hänen edelleen.

Herra Oswald Göbler huolehti kunniastaan ja levitti kaupungille huhun, että hän oli hyljännyt morsiamensa. Riesemann tuli juttuineen, että morsian oli hyljännyt Göblerin, liian myöhään; hän tapasi ainoastaan epäileviä kasvoja ja olkapäiden kohottamisia. Ei auttanut mitään, että hän, tehdäkseen asian uskottavammaksi, kertoi miten hän oli näyttänyt nuorelle Göblerille, joka oli tullut hävyttömäksi, ovea ja sanonut:

"Tehtailija Riesemannin tytär ei tarvitse tuollaista Silakka-Simoa. Tehtailija Riesemannin tytär on jo kauvan toivonut, että tuollainen Silakka-Simo ei juoksisi hänen jäljessään!"

Pari kertaa joutui herra Riesemann raukka niin pahasti puheissaan kiinni, ettei tiennyt, minne silmänsä kääntäisi. Hänelle vastattiin:

"Mutta sehän ei ole lainkaan mahdollista, herra Riesemann, sillä tyttärenne lausui minulle itselleni, että purkaminen on tapahtunut herra Göblerin tahdosta."

Ja herra Riesemannin kysyessä tyttäreltään, onko hän kenellekään puhunut sellaista, sai hän vastaukseksi että kyllä, olen puhunut!

Suurimmalla rauhallisuudella!

Mutta minkätähden siis?

Vastaus: herra Göblerille mieliksi. Menetetyn morsiamen tähden hänelle mieliksi?

Surkeata, sellaisesta lapsesta ei voinut päästä selville!… Parempi olisi ollut, että olisi hänelle sidottu kivi kaulaan ja heitetty mereen, missä se on syvin…

Stellan elämä isän kodissa muuttui helvetiksi.

Hän olisi saanut varmasti lyöntejä, ellei hän olisi tietänyt niitä karttaa. Joka kerta, kun isä oli suuttunut, oli hän kadoksissa. Hän tuli jälleen näkyviin, kun isän viha oli lauhtunut.

Mutta sitten tuli päivä, jolloin hän ei enää tullut näkyviin.

Se oli unohtumattoman hirmuinen häpeäpäivä Riesemannin talolle!

Se päivä, jolloin Riesemannin piti tunnustaa olevansa lyöty mies — lyöty ja murtunut!…

Eberhard oli onnellisesti suorittanut ehtonsa.

Pieni ilo isän rauhattomalle sydämelle raskaana aikana!

Viimeisen tutkinnon jälkeisenä päivänä, eräänä sunnuntaina — lähti Stella aamulla kaupunkiin eikä tullut illaksi takaisin. Isä ei tavannut häntä seuraavana päivänä kaupunkiasunnostaan, tytär ei saapunut sinne päivän kestäessäkään, eikä häntä ollut illallakaan kesä-asunnossa. Sitten alettiin häntä kuulostella ja etsiä. Seuraavana päivänä oli vanhemmilla edessään pelottava tosiasia, heidän tyttärensä oli paennut isän talosta!

Verohallituksesta passi otettu, säästökassasta prosentit — monta sataa ruplaa — ulosotettu, kaupunkiasunnosta vaatteet mukaan viety!… Lisäksi oli joku tuttava nähnyt hänet sunnuntai-iltana astuvan asemalla Pietarin junaan…

Kun Riesemann ehti näine tietoineen kotiin, oli hän suunniltaan. Hän ei puhunut sanakaan, kun äiti, kädet taivasta kohti kohottaen, alkoi huutaa: "Hän riensi venäläisensä jälkeen!" ja kun Ritan mieleen johtui, että Stella oli yöllä ennen Kurbatowin lähtöä tullut ulkoa ja lausunut: "Kävin mieheni luona!…" Mutta äkkiä herra Riesemann heräsi. Hän hypähti ylös, ikäänkuin olisi laattia häntä polttanut. Ja hän joutui niin mielettömän vihan valtaan, että hän, keltainen vaahto suupielissään, alkoi raivota niinkuin mielipuoli.

Hän sieppasi kepin käsiinsä ja löi salissa ja tyttäriensä kammiossa lamput, vaasit, peilit, ylipäänsä kaikki esineet, jotka särkyessään kolisivat, pieniksi sirpaleiksi.

Äiti ja tytär saivat ponnistaa kaikki voimansa, hillitessään hänen kiihkoansa ja ottaessaan kepin hänen kädestään.

Mies raukka vaipui sen jälkeen voimattomana, kauttaaltaan hiessä, tuolille, peitti kasvonsa molemmilla käsillään ja alkoi itkeä.

Hän itki omaa ylpeyttään, joka oli saanut niin kovan iskun.

Ja kun hän oli lakannut itkemästä huusi hän:

"Tehtailija Riesemannilla ei ole enää sitä tytärtä! Älköön kukaan enää tässä talossa mainitko hänen nimeään!"

Seuraavana päivänä — saapui Stellalta pääkaupungista kirje, jossa hän rauhoitti vanhempiaan itsensä suhteen ja ilmoitti heille, että hän alkaa pääkaupungissa lukea lääketiedettä.

Mutta koska Riesemannilla ei ollut enää tytärtä, repi isä kirjeen tuhansiksi kappaleiksi ja antoi perheelleen ankaran käskyn, ettei saa ottaa toisia samallaisia kirjeitä enää vastaan.