IV

Neiti Stella Riesemannista tuntui kuin olisi Andrei Petrowitsch tuonut tullessaan taloon jotakin, jota siinä ei ennen ollut — nuorteutta.

Hänestä tuntui, kuin olisi Andrei Petrowitsch avannut jossakin akkunat selkoseljälleen, josta nyt viileä henkäys puhalsi sisään.

Stella tunsi sellaista. Jos häneltä joku olisi kysynyt, mihin tämä tunne perustuu, ei hän olisi voinut antaa siihen tyydyttävää selitystä. Sillä Andrei Petrowitsch ei esiintynyt talossa ollenkaan huomattavasti, hän ei pyrkinyt näkyviin, hän ei tahtonut sekoittua talon ja perheen sisäisiin asioihin, hän antoi kaikkien rattaiden kulkea niinkuin ne kulkivat, ja niiden, jotka eivät kulkeneet, antoi hän seisoa. Hän ei kuitenkaan ollut ujo sanan tavallisessa merkityksessä, hän ei ollut toisista erillään hän eli keskellä talon oloja ja talossa väreilevää ilmapiiriä, hän esitti ainoastaan puolueettoman, mykän näyttelijän osaa.

Se raikas tuoreus, jonka Andrei Petrowitsch neiti Stellan mielestä oli tuonut mukanaan, säteili siis hänen olemuksestaan. Hänen olemuksensa sisällisistä ominaisuuksista, joita Stella enemmän aavisti, hengessään tunsi, kuin ulkonaisesti näki. Mitä Kurbatowin suu ei ilmoittanut, sen luki Stella hänen katseistaan, hänen kasvoistaan, hänen vaikenemisestaan.

Andrei Petrowitschin olemuksesta levinnyt nuorteus ei ollut Stellalle tälläkertaa ollenkaan mieleen. Samoin kuin ihmisellä ei ole hauskaa silloin, kun ikkunasta sisään puhaltava tuuli ajaa tuvassa olevan pölyn ylös. Andrei Petrowitsch ajoi Stellan mielestä pölyä ylös. Pölyä, johon asukkaat olivat niin tottuneet, jota he eivät ajatelleetkaan pyyhkiä pois, tahi oikeammin, jota he eivät ollenkaan nähneetkään. Kun vieras henkilö näkee talossa pölyä, jota asukkaat eivät huomaa, kun hän näkee hämähäkin verkkoja, joita kotoväki ei ole nähnyt, tuntevat jälkimäiset häpeätä, eikä häpeän tunne ole ollenkaan hauskaa. Stella häpesi usein. Siksi että Andrei Petrowitsch pyyhki pölyä. Stella oli pahoillaan siitä. Hän oli sitä enemmän pahoillaan siitä, syystä että Andrei Petrowitsch löysi niin paljon pölyä, joka oli poispyyhittävä, niin paljon hämähäkin verkkoja, jotka olivat alasriistettävät.

Tämä ihminen vaikeni ja arvosteli kuitenkin. Stella tunsi, että hän arvosteli. Ja hänellä näkyi olevan paljon moitittavaa.

Stella oli useita kertoja aikonut tehdä hänelle tavallisen ja jokapäiväisen kysymyksen: "Miten teitä miellyttää olonne meidän talossamme?" Mutta hän oli aina jättänyt tämän sanomatta ja luopunut aikeestaan. Häneltä puuttui rohkeutta. Hän pelkäsi hänen vastaustaan.

Kun Andrei Petrowitsch katseli eräissä huoneissa ympärilleen, kun hänen katseensa osui esineestä toiseen, tunsi Stella rinnassaan salaista, käsittämätöntä, pistävää pelkoa. Huoneessahan oli kaikki aivan — aivan samallaista kuin kaikissa muissakin Riesemannin huoneissa. Huoneessahan vallitsi, kuten kaikissa muissakin, se hiljaisuus, ja hupaisuus, joka tekee elämän hauskaksi sellaiseksi, millaista ihminen toivoo, millaista se, jolla sitä ei ole, kadehtii. Ja tässä huoneessa oli vielä enemmän sellaista, mikä tavallisesti miellyttää, mistä tavallisesti pidetään, jolle tavallisesti annetaan suuri arvo: huoneessa ja koko talossa näkyi joka askeleella kolmen naisen ahkeran työn jälkiä, näkyi, että Riesemannilla on vaimo ja kaksi tytärtä, ahkera vaimo ja kaksi ahkeraa tytärtä. Heidän ahkeruutensa oli silmiinpistävä, se ei voinut jäädä pintapuolisimmaltakaan ihmiseltä huomaamatta. Heidän ahkeruutensa oli niin suuri, että talossa ei enää tahtonut olla tilaa sen tuotteille. Siinä talossa tehtiin työtä, ilman että tekijöiden olisi tarvinnut sitä tehdä, ja työstähän pitää toki jokainen ihminen! Ja se huone, samoinkuin koko talokin oli sievillä ja hienoilla töillä niin kaunistettu, koristettu ja sievistetty, että tavallisten vierasten sydän aina lämpeni.

Kun Andrei Petrowitsch katseli sellaisessa huoneessa ympärilleen, huomasi Stella hänen katseestaan, että tämä ei häntä miellyttänyt. Hänellä oli jotakin moitittavaa. Ja neiti Stella arvasi, että Andrei Petrowitsch tahtoo moittia juuri sellaista, joka kaikkia niin paljon miellytti, mitä kaikki niin paljon kiittelivät ja josta muiden muassa neiti Stella ja äiti ja Rita olivat niin — ylpeitä. Andrei Petrowitschin katseesta saattoi lukea, että hän moitti Riesemannin naisten — ahkeruutta.

Tämä arvelu näyttäytyi sillävälin toisella tavoin todeksi.

Rouva Riesemannin talonjärjestys vaati, että hän itse ja tyttärensä omistivat jonkun tunnin päivässä pienempään nypläystyöhön. Näinä tunteina tehtiin ahkerasti työtä. Parvekkeella tahi lehtimajassa, sateisella ilmalla siihen määrätyssä huoneessa neulottiin ja kudottiin, ommeltiin korutavaroita ja maalattiin, sidottiin, punottiin, poltettiin ja kullattiin. Naapuristosta tuli heille väliin rouvia ja neitejä seuraksi, ja silloin itämä työtätekevä seurue muistutti talkooväkeä. Mutta rouva Riesemann näki hyvin mielellään, että tyttärillä oli muulloinkin jotakin käsissään ja hän iloitsi suuresti, kun vieraita sattui tulemaan juuri silloin, kuin Stella ja Rita olivat ahkerassa työssä…

"Aina työssä, hyvät naiset!" lausui silloin vieras, jotakin puhellakseen, ja rouva Riesemann vastasi, jotakin vastatakseen:

"Niin, minun talossani, ei kukaan uskalla laiskotella! Joka tekee työtä, ei tee syntiä."

Kun Andrei Petrowitsch silloin tällöin sattui menemään työskentelevien ohi, ei hän ainoastaan ollut puhumatta mitään, vaan neiti Stella huomasi sen lisäksi hänen kasvoistaan, että hän ei välittänyt heidän työstään ja ahkeruudestaan, ja vieläkin enemmän, että hän sitä sydämessään pilkaten, tahi ainakin halveksien nauroi. Sellaisesta tunteesta ei neiti Stella rukka voinut vapautua, niin usein kuin Andrei Petrowitschin katse sattui heidän työhönsä ja useihin heidän valmisteihinsa.

Sama kiusallinen tunne vaivasi neidon sydäntä, kun herra Riesemann tai rouva Riesemann tahi myöskin Rita Kurbatowin kuullen puhelivat jotakin ja tämä silloin vaikeni! Se vaikeneminen merkitsi Stellan mielestä arvostelua, eikä ollenkaan kiittävää. Useinhan tämä terävä nainen voi varmasti tietää, mitä Andrei Petrowitsch isän, äidin tahi sisaren puheissa moitti tahi tuomitsi, ja hän koetti suojella jalomielisesti perheensä kunniaa ja intelligensiä siten, että hän vastusti puhujaa ja saatti väittelyt usein sangen kiivaiksi. Vaan oli kuitenkin paljon sellaisia asioita, joita hän piti aivan oikeina, joita hän uskoi tosiksi, joita vastaan hän ei kyennyt väittelemään, nähdessään venäläisen kasvoista, ettei häntä joku asia miellyttänyt.

Stella Riesemann alkoi tuntea tätä miestä vastaan jotakin, joka oli hyvin läheistä vihalle. Se oli pelkäävän vihaa pelättävää vastaan. Se oli heikomman vihaa väkevämpää vastaan. Se oli sellaisen ihmisen huono tunne, jolla on liiaksi itsetietoisuutta, alistuakseen hyvällä toisen tahdon alaiseksi, vaikka hän näkeekin aivan selvästi, että hän jo on sen alaisena. Stella Riesemann oli pahoillaan, suutuksissaan, nyrpeissään siitä, että tämä ihminen niin usein kielsi sen, mitä toiset pitivät totena, että hänellä oli aivan tavallisista ilmiöistä, erittäinkin tärkeimmistä asioista aivan toinen ajatus kuin muilla. Eikä neito kuitenkaan voinut nuhdella häntä siitä, että hän täten heitä kiusotteli, moitti ja säälimättä arvosteli. Tämä ajatus ei tahtonut paraimmallakaan tahdolla mahtua Stellan mieleen — hän oli pakoitettu ajattelemaan sellaisesta ihmisestä, omasta vihastaan huolimatta, parempaa. Ja tämä pahoitti häntä enimmin…

Stellan pelko heräsi ensimäisen kerran, kun hän alkoi huomata, mitä Kurbatowin oli onnistunut tehdä Eberhardista lyhyessä ajassa.

Niin, mitä olikaan nyt syntynyt tuosta vallattomasta, itsepäisestä, laiskasta ja huolettomasta pojasta? Hän ei enään tuntenut muuta huvia, kun saada viipyä vihollisensa, kiusaajansa seurassa, katsella häntä kasvoihin, häntä tarkkaavasti kuunnella, ladella kysymyksiä hänelle ja odottaa kiihkeästi niihin vastausta. Eberhard Riesemann, yksi realikoulun pahimmista telmijöistä, oli talttunut, parantunut, ainakin täksi kerraksi. Ja lopuksi neiti Stella vielä lisäksi kuuli, että poika edistyy opinnoissaan, että hän tahtoi oppia, että hän piti oppimisesta.

"Herra Kurbatow", kysyi neito eräänä päivänä, "kuinka olette sen oikein tehneet?"

"Voitte sen itsekin arvata, neiti Riesemann", vastasi Andrei Petrowitsch. "Enhän ole mikään ihmeiden tekijä."

"Olette osannut tehdä oppimisen pojalle hauskaksi, mutta miten?"

"Hyvin yksinkertaisella tavalla. Ensinnäkään en rasita häntä lukemisella liiaksi, en valjasta häntä määrätyksi ajaksi raskaiden vankkurien eteen, en anna hänen tuntea liiaksi paljon vapautensa rajoittamista. Toiseksi koetan mahdollisimman paljon poistaa oppiaineiden ikävyyttä, etsiä ja esittää niiden huvittavampia puolia, vertailla opetettavia asioita käytännöllisen elämän ilmiöihin, valaista niitä käytännöllisillä esimerkeillä — jos asia niin vaatii, pilapuheillakin. Siinä kaikki, ja kaikki tämä on niin yksinkertaista."

"Ja pojan luottamuksen ja rakkauden voititte siten, että rupesitte hänen ystäväkseen ja toverikseen?"

"Sehän on itsestään selvää."

"Ja kaikkeen siihen riittää teillä kärsivällisyyttä?"

"Miksi ei, koska se huvittaa minua, ja olenhan jo teille huomauttanut, että pidän kasvattajan toimesta."

He seisoivat kahden huoneessa, jota käyttävät osaksi molemmat neidot kirjoitushuoneenaan, osaksi kirjastohuoneenaan. Pari valkeata, hienosti sorvattua kirjoituspöytää, kaikilla tarpeilla varustettuna, oli ikkunan ääressä, avara lasikaappi seinän ääressä oli täynnä kauniisti sidottuja kirjoja, ja suuri ympyriäinen pöytä sohvan ja pehmeiden tuolien keskellä oli saksalaisten aikakauslehtien ja aikakauskirjojen peittämä.

Kun Stella Riesemann rupesi miettimään Kurbatowin vastauksia tahi valmisti uusia kysymyksiä, oli Andrei Petrowitsch astunut kirjakaapin luo ja antoi katseensa käydä lasin läpi pitkin kirjarivejä, lukien niiden kullattuja nimiä niiden sidotuista seljistä. Hän oli ensimäistä kertaa tässä huoneessa. Pari kertaa hän oli katsonut ovesta sisään, mutta nähdessään ensi kerralla Stellan ja sitten neiti Ritan kirjoituspöydän ääressä, oli hän luullut huonetta neitojen neitsytkammioksi ja pysytellyt siitä etäämpänä, kunnes hän tänään, jouduttuaan viereisessä salissa keskusteluun vanhemman neiti Riesemannin kanssa, tämän seurassa oli huomaamattaan astunut sinne sisään.

Andrei Petrowitsch kääntyi pois kirjakaapin luota ja alkoi silmäillä pöydälle sekaisin viskottuja aikakauskirjoja. Kaapissa ja pöydällä näkyi samallaista, porvaristaloissa niin tavallista kirjallisuutta. Edellisessä olivat vallitsevina paitsi useita Saksan klassikoita, joiden seasta eivät luonnollisestikaan puuttuneet Schiller, Goethe eikä Lessing, erittäinkin Marlitt, Werner, Heimburg, Schubin, Perfall, Ompteda, pastori Funke j.n.e. Pöydällä oli toistensa päällä ja vieressä porvarillisessa rauhassa niinkutsuttuja perhe-aikakauskirjoja, jotka ovat täynnä samaa laatua olevien kirjailijoiden kynäntuotteita, kuten: "Ueber Land und Meer", "Daheim", "Die Gartenlaube", "Moderne Kunst", parooni Grothussin aikakauskirja "Für Herz und Gemüth" [sydämelle ja hengelle (mielelle). Tekijän muist.] — "Der Türmer" j.n.e., sitten useita muotilehtiä ja naisten talouslehtiä sekä lopuksi paikallinen saksalainen sanomalehti "Düna Zeitung", St. Petersburger Zeitung ja pieni kirkollinen lehti.

Stella Riesemann seurasi katseillaan Andrei Petrowitschia tämän seistessä kaapin ja pöydän ääressä ja katseli tutkivana hänen silmiään ja huuliaan. Neiti Riesemann tunsi taasenkin, että Kurbatow arvosteli, ja hän aavisti, että tämä arvostelu ei ollut kiittävää laatua. Ja nyt kun venäläinen käänsi kasvonsa suoraan hänen puoleensa ja jäi katsomaan kysyvästi häntä silmiin, nyt tiesi Stella selvästi, mitä Andrei Petrowitsch Riesemannien kirjakokoelmasta ja lukupöydästä ajatteli.

"Luetteko mitään muuta?" kysyi Kurbatow.

"En", vastasi Stella lyhyesti ja tylysti, sillä hän tahtoi mielellään näyttää sellaiselle näykkijälle hampaitaan. "Eikö siinä Teidän mielestänne ole tarpeeksi?"

"Ole tarpeeksi?" toisti Andrei Petrowitsch. "Se riippuu siitä, minkälaiset vaatimukset, tarpeet lukijalla on."

"Luuletteko siis, että nämä aikakauskirjat eivät tyydytä minun vaatimuksiani ja tarpeitani?"

"Niin, sen luulen."

"Mistä syystä?"

"Siitä syystä, että luettava niissä ei ole kyllin aatteellista!"

Stellan kasvot tulivat tulipunaisiksi.

"Mutta jos se on minun mielestäni kyllin aatteellista."

"Se ei saata olla niin. Luulen tuntevani Teitä vähän. Sanokaa minulle, neiti Riesemann, ettekö ole tunteneet niitä lukiessanne ikävää ja kaihonneet jotakin — jotakin muuta?"

Stella oli tuntenut joskus sellaista, erittäinkin parina viimeisenä vuotena. Hänhän oli lukenut niin paljon novelleja, jotka kaikki alkavat niin yhdellä tavalla, samalla tavalla loppuvat, yhdellä tavoin "intresseeraavat" ja luettua yhdellä tavoin menevät mielestä. Mutta tahtoen väitellä, koska vastustus-himo oli taasen tarttunut häneen ja tahtoen kiihoittaa tätä maailmanparantajaa puhelemaan ja saattaa hänet puhuessaan arvostelemaan, ei hän sanonut totuutta, vaan lausui vakavana:

"Ei, herra Kurbatow, luen kaikkia näitä asioita suurella mielihyvällä. Ne ovat mielestäni hyvin kirjoitetut."

Andrei Petrowitsch astui, ikäänkuin tahtoisi hän katsoa neitoa tarkemmin silmiin, pari askelta lähemmäksi häntä.

"Luetteko paljon, neiti Riesemann?"

"Hyvin paljon."

"Ja aina tätä kirjallisuutta?"

"Sen olen jo sanonut."

"Ja ettekö tunne joskus tyhjyyttä rinnassanne, ettekö tunne tyytymättömyyttä mielessänne? Ettekö toivo saada vaihtelun vuoksi maistaa jotakin uutta, jotakin toista, jotakin, joka tavalla tahi toisella eroaa siitä?"

"En."

"Neiti Riesemann, minun on vaikea uskoa teitä! Ellette olisikaan päässeet selvyyteen tarpeistanne ja vaatimuksistanne kirjallisuuden suhteen, enkä sitä ihmettelekään, — niin olisi teidän kuitenkin pitänyt huomata haluamattannekin, tiedottomasti, joitakin puutteita ja tuntea halua saada parempaa."

"Miksi sellaista arvelette?"

"Luulen niin vilkkaan luonteenne tähden. Se lentää joskus tavallisesta piiristä ulos ja joskus korkeammallekin. Olen huomannut sen useammin kuin kerran. Te vaaditte joka tapauksessa enemmän vapautta, kuin sisarenne."

Stellan silmät alkoivat loistaa; hän tunsi poskensa jälleen lämpiävän, ja peittääkseen punastumisensa, hän alkoi nauraa.

"Kiitän miellyttävästä arvostelustanne", hän vastasi leikillisellä äänellä, "mutta en todellakaan tietänyt, että kykyni puolesta olen etevämpi tavallista. Se ei voi olla totta, sillä, kuten näette, tyydyn aivan samanlaiseen henkiseen ravintoon kuin sisareni ja vanhempani sekä koko se piiri, jonka kanssa me seurustelemme. Näitä kirjoja ja aikakauslehtiä tapaatte jokaisessa sivistyneessä kodissa, ne ovat kirjoitetut sellaisia lukijoita varten, jollaisia me olemme. Kuten näette, en eroa ollenkaan makuni, vaatimustani ja toivomuksieni suhteen toisista, josta seuraa, että en ole ollenkaan erilaisempi kuin toiset."

"Kenen valinnan mukaan teidän kirjallisuutenne ostetaan ja tilataan?" kysyi Andrei Petrowitsch, katsoen samalla neitoa epäillen ikäänkuin olisi hän huomannut neiti Stellan lausunnossa jotakin sekavaa.

"Enimmäkseen äidin valinnan mukaan", vastasi neiti Riesemann.

"Ja onko asia aina ollut niin?"

"On."

"Teidän äitinne panee arvoa etupäässä kirjallisuuden siveelliseen ja kristilliseen sisältöön sekä valvoo sitä, ettei taloon joudu mitään, jota ei pidetä kelvollisena?"

"Sehän on aivan luonnollista."

"Neiti Riesemann, ettekö ole lukeneet mitään salaa, mitään, josta tiesitte, että se on kiellettyä?"

Stella loi silmänsä maahan ja nosti ne sitten jälleen nopeasti ylös; hän oli hämillään, sillä hän ei käsittänyt, mihin toinen sellaisella kysymyksellä pyrki.

"Miksi sellaista kysytte?"

"Minulle olisi hauskaa saada tietää se. Ettekö halua vastata?"

"Miksi en! Kyllä, olen lukenut monta kirjaa äitini tietämättä."

"Siinä näette! Siis etsitte kuitenkin jotakin muuta, kuin sitä, mitä teidän kirjakokoelmanne ja aikakauskirjat sisältävät! Ja te tahdoitte sen pyrkimyksenne peittää, kokonaan salata!… Mutta uskon, että ette puhuneet minulle totta. Te ette ajattele niin, kuin puhutte."

Stella Riesemann olisi vielä puolustanut katsantokantaansa, ellei Andrei Petrowitsch olisi katsonut niin vakavasti, melkein nuhtelevasti häntä silmiin. Kurbatow näkyi olevan pahoillaan siitä, että hänen vastustajansa, kuten hän oli arvannutkin, vaan teeskenteli. Ja äkkiä päätti neito lopettaa leikkimisen, antaa naamion pudota ja olla suora sitä henkilöä kohtaan, joka ilmaisi häntä kohtaan myötätuntoaan. "Herra Kurbatow, tahdon myöntää teidän olevan osaksi oikeassa", lausui neiti Riesemann jonkun ajan kuluttua, istuutuen kevyesti tuolille ja hetkisen taistellen arkaa häpeäntunnetta vastaan. "Minun täytyy tunnustaa, että se kirjallisuus tuntuu minusta joskus ikävältä; huomaan nimittäin, että näissä kirjoissa ja aikakauslehdissä ei useinkaan puhuta totta, ikäänkuin ei mielellään tahdottaisi puhua totta."

Kurbatow istuutui äkkiä toiselle siniselle tuolille neitoa vastapäätä. Hänen kasvonsa loistivat innostuksesta.

"Eikö teistä tunnu, neiti Riesemann, ikäänkuin olisi se, mitä nämä kirjailijat kirjoittavat, tilauksesta kirjoitettua? Eikö teille johdu mieleen maalarit, jotka koettavat maalata aina kauniita tauluja, koska he tietävät, että se miellyttää ostajaa, että suurin osa tilaajoista juuri sellaista haluaa?"

"Kyllä", vastasi Stella. "Se on samaa, jota minä kutsuin tahallaan valehtelemiseksi. Löydän kaunistelua, aina vaan kaunistelua, ja että tätä kaunistelua toimitetaan tahallaan tarkoituksen mukaisesti ja suunnitelmallisesti, ja totuus peitetään, vastoin parempaa tietoa — se on vastenmielistä."

"Mistä huomaatte sitten tämän epätoden, totuudenvastaisen kaunistelun?" kysyi Andrei Petrowitsch, jonka poskipäitä alkoi punottaa.

"Mistäkö sen huomaan? Näenhän ihmisiä ja elämää! Ne eivät ole sellaisia, miksi niitä usein kirjoissamme kuvataan. Mutta minun täytyy teille tunnustaa, että olen lukenut kuitenkin näitä kirjoja suurella mielenkiinnolla ja luen useita vielä nytkin."

"Huolimatta siitä, että löydätte niissä vääristeltyä totuutta, totuuden vastaista kaunistelua?"

"Niin. Ettekö usko sitä?"

"Uskon. Mutta mistä se johtuu?"

"Sitä en tiedä."

"Joskus siitä, että ei ole toisia kirjoja."

"Saattaa olla."

"Sallikaa, että mainitsen teille vielä yhden syyn", lausui Andrei Petrowitsch, siirtäen tuolinsa lähemmäksi neitoa. "Se syy on seuraava: teitä, neiti miellyttävät kauniit kuvat! Niiden tulee vaan olla taitavasti kaunistettuja. Te katselette mielellänne 'kaunistettua' kuvaa. Sitä katsellessanne unohdatte kaunistuksen — unohdatte, että kaunistelu peittää totuuden, että on puhuttu tahallaan valetta. Sillä onhan kylliksi ihmisiä, joita miellyttää kaunis, kaunisteltu kertomus vanhoista ajoista, ja sellaisessa on kuitenkin kaikki valetta. Ja tiedättekö, neiti Riesemann, miksi teitä usea taidokkaasti kaunisteltu kuva miellyttää?"

"No?"

"Siksi, että se on teidän oma kuvanne, teidän oma kaunisteltu kuvanne. Se kuva miellyttää teitä, teitä itseänne."

"Miten niin luulette?"

"Ajattelen näin. Te huomautitte, että näitä kirjoja ja aikakauslehtiä lukee täällä koko seurapiiri, jonka kanssa te ja omaisenne seurustelette, ja että ne ovat juuri sellaisia piirejä varten. Se on oikein. Mutta me tiedämme, että ihminen, joka antaa kuvata itsensä, joka tilaa kuvan omasta itsestään tahtoo siksi olla 'kaunis', kauniimpi kuin mitä hän todellisuudessa on. Maalari maalaakin sellaisen kuvan. Kirjailija on yhteiskunnan kuvaaja. Hän on tilattu kuvaaja, kuvaaja, joka katsoo omaa hyötyään, hänet yhdistävät sitäpaitsi tilaajaan yhteiskunnalliset siteet ja siis hän laatii yhteiskunnasta, se on, tilaajistaan, hyvin kauniin kuvan. Kuva luonnollisesti miellyttää tilaajia, se on yhteiskuntaa siksi, että se sitä imartelee. Ja se miellyttää sitä enemmän, mitä taitavammin se on kaunistettu. Mikä taasen miellyttää koko yhteiskuntaa, se miellyttää yhteiskunnan yksityistä jäsentä, joka tuntee vähänkin kuuluvansa siihen, jonka mielipiteet, ja tunteet ovat yleensä yhteiset yhteiskunnassa vallitsevien kanssa… Neiti Riesemann, teitä miellyttää moni taidokkaasti kirjoitettu valheellinen kirja siksi, että se miellyttävästi kuvailee seurapiiriänne ja teitä itseänne."

Stella katseli suurin, miettivin silmin Kurbatowia jonka äkillinen vilkkaus näkyi kummastuttavan häntä.

"Ettekö tee minulle vääryyttä, herra Kurbatow?" lausui hän sitten. "Te kuulitte, että minä tunnustin totuuden salaamisen tahallisen valehtelun epäkohdaksi kirjallisuudessa, tuomitsin sen suurena vikana. Siitä selviää ettei minua miellytä imartelu, kaunistelu, että se on minulle vastenmielistä, etten sitä kärsi."

"Te ette kärsi kehittyneemmän makunne tähden taitamatonta kaunistelua, liian räikeitä värejä, karkeata kirjallista tuotetta. Pientä taidetyötä vastaan, joka tarkoittaa samaa, ei teillä ole mitään, sillä muuten ette löydä huvia sellaisten kirjojen lukemisesta."

"Arvelette siis, etten voisi kärsiä moittivaa arvostelua itsestäni ja seurapiiristäni, että minua todella miellyttää imartelu, kaunistelu ja vale enemmän kuin luonnollisuus ja todellisuus."

"Ei, neiti Riesemann, sitä en luule", vastasi Andrei Petrowitsch kovalla äänellä. "Te tunnette kyllä tuskan moittivasta arvostelusta, se pahoittaa, loukkaa ja haavoittaa teitä ensin, mutta te jaksatte kärsiä sen, ja — kentiesi se alkaa teitä vihdoin miellyttää ja te opitte itse arvostelemaan! Luulen tohtivani luottaa siihen."

"Mutta miten minun sitten pitäisi saavuttaa tämä mielenmuutos ja uudestaan syntyminen?" kysyi Stella nauraen, ei kuitenkaan pilkallisesti.

"Ajatelkaa itse asiaa", vastasi Kurbatow samoin nauraen.

Stella katseli äänettömänä hetken ulos ikkunasta puutarhaan, jossa hiljainen tuuli heilutteli puiden latvoja, ja kääntyi sitten Kurbitowin puoleen kysyen nopeasti:

"Andrei Petrowitsch, mitä te sitten oikein luette?"

"Olkaa hyvä, tulkaa huoneeseeni ja katsokaa", vastasi ylioppilas.

"Annatteko minun lukea muutamia kirjoja?"

"Hyvin mielelläni, neiti Riesemann. Ellei äitinne —?"

"Älkää unohtako, että olen nyt täysi ikäinen" nauroi Stella. "Vietin kahdettakymmenettäensimäistä syntymäpäivääni, kun te tulitte tänne. Sitäpaitsi olen aina ollut niin tottelematon lapsi, että äiti pitää minua parantumattomana ja antaa nyt minun tehdä, mitä tahdon… Tulkaa, Andrei Petrowitsch, tahdon heti nähdä kirjojanne! Mikä hauska aate, tulen samallaiseksi armottomaksi arvostelijaksi kuin te olette!"

Ja neiti Stella hypähti kiihkeän vilkkaasti pystyyn.

"Miksi te kutsutte minua armottomaksi arvostelijaksi?" kysyi Andrei Petrowitsch, nousten myöskin seisomaan.

"Ettekö ole sitä? Onko meidän talossamme mitään, jota ette moittien arvostele? Luonnollisesti teette sitä ääneti, mielessänne; puhuessanne kuulen teidän tänään ensi kerran arvostelevan. Mutta minä näen kaikki ja tiedän kaikki, ja olen jo kauan aikonut ottaa teidät käsiini, alkaa väitellä kanssanne, astua teitä vastaan talon ja perheen ja yhteiskunnan kunnian puolesta uhmaten esiin."

"Siis tehkää se!" huusi Andrei Petrowitsch huvitettuna. "Minua ei huvita mikään niin paljon, kuin ankara väittely aatteellisista asioista!"

He astuivat ulos kirjastosta ja kiipesivät ylös portaita — Kurbatow edellä, Stella hänen kintereillään. Kun Andrei Petrowitsch talon toisessa kerroksessa, jonka eteisessä ei ollut ainoatakaan ihmistä näkyvissä, avasi huoneensa oven, pysähtyi neiti Riesemann äkkiä ennenkuin astui sisään. Hänen katseensa lensi nopeasti ympäri, ikäänkuin jotakin etsien.

"Tehkää niin hyvin", lausui ylioppilas, joka oli jo astunut kynnyksen yli huoneesen.

"Ei — eikö Eberhard ole ylhäällä?" kysyi neiti Stella, ja hänen kasvoillaan näkyi, että hän oli odottamatta joutunut hämilleen.

"Eberhard? Mitä te Eberhardista tahdotte?"

"Ei — niin muuten…"

"Neiti Riesemann, ettekö yksin —?"

Andrei Petrowitschin keskeytetyn kysymyksen sävyssä kuului ja hänen kasvoillaan näkyi jotakin, joka saattoi Stellan äkkiä punastumaan. Nopeasti hän astui ovesta sisälle. Kurbatow sulki oven.

Kun he nyt toistensa vieressä soikeassa, avarassa huoneessa astuivat eteenpäin, katseli Andrei Petrowitsch syrjästä neitoa. Stella ei nähnyt tätä katsetta, vaan tunsi, että siinä ilmeni kummastusta, epäilyä tahi jotakin muuta… Tälle ihmiselle näkyi olevan käsittämätöntä että nuori neito häpeää yksin astua miehen asuntoon, että se on hänelle siveellisesti vastenmielistä!

Stella odotti, että Kurbatow huomauttaisi häntä pelokkaasta viivyttelemisestään, mutta kun sellaista ei tullut, koetti neito voittaa hämminkinsä, peittää sen häneltä kaikilla tavoin. Ei tiedä, mistä se johtui, mutta Stellasta tuntui, kun olisi hän hävetessään tehnyt vääryyttä, kun olisi hän antanut jälleen Andrei Petrowitschille moitteen aihetta… Ja Stellasta tuntui, kun olisi hän tehnyt vääryyttä itse Andrei Petrowitschille.

Ikäänkuin koettaen irroittautua näistä vastakkaisista tunteista, astui hän Kurbatowin edellä kiireesti kiilloitetun kirjahyllyn luo, jolle ylioppilas oli huolellisesti latonut suuren kirjakokoelmansa.

"Vaan tiedettä ja politikaa!" huudahti Stella Riesemann, otettuaan useita kirjoja hyllyltä alas ja avattuaan ne sitä myöten, asettaen ne taasen puoleksi pettyneenä paikoilleen hyllylle.

"Siellä on myöskin kaunokirjallisuutta", huomautti Andrei Petrowitsch. "Mitä teillä on tiedettä ja politikaa vastaan, neiti Riesemann?"

"Sehän ei ole mitään minunkaltaiselleni, herra Kurbatow!"

"Teidän kaltaisenne?"

"Niin, naiselle!"

"Miksi ei naiselle?"

Stella katsoi kysyvästi häntä, sitten näkyi äkkiä hänen silmistään, että tämä oli ymmärtänyt hänet.

"Tiedän kyllä, että löytyy naisia, jotka toimivat tällaisissa asioissa, lausui hän… Olen kuunnellut useita oppineita ja politikoivia naisia ja lukenut yhtä ja toista niin sanotusta naiskysymyksestä ja naisliikkeestä. Mutta, Andrei Petrowitsch, mitä ne asiat minuun koskevat? Mitä minä niillä tekisin?"

"Miksi ette myöskin te?"

"Tiedättehän, että olen tehtailija Riesemannin tytär ja menen pian avioliittoon! Mitä tekisi kauppias Göblerin rouva politikalla? Minun 'kysymyksenihän' ovat niin yksinkertaiset, ne pyörivät kaikki vaan kotoisten asioiden ympärillä, ja minun 'liikkeeni' mahtuvat täydellisesti asuinhuoneen ja keittiön ja —", neiti Riesemann loi katseensa maahan, — "ja myöhemmin vielä yhden huoneen välille!"

"Ainakin pitäisi niiden asioiden teitä huvittaa, neiti Riesemann!"

"Miksi niin?"

"Jo siksi, että ne koskevat teidän sukupuoltanne."

Stella selaili pintapuolisesti yhtä venäjänkielistä kirjaa ja oli mietteissään.

"Joskus huvittaisivat ne minua, ainakin alkaisivat huvittaa minua, mutta minähän en voi niissä toimia, minulle ei jää siihen aikaa, ei nyt eikä vastedeskään."

"Teidän pitäisi varata itsellenne aikaa, neiti Riesemann. Se on välttämättömän tarpeellista, jos —"

"No, jos —?"

"Jos tahdotte tulla arvostelijaksi ja vieläpä armottomaksi arvostelijaksi", nauroi Andrei Petrowitsch. "Vai luuletteko, että arvostelija voi tietoja, elämänkokemusta ja yleisten olojen opettavaa tuntemusta omaamatta toimia?"

"Mutta sehän oli vaan pilaa, herra Kurbatow! Ja me pidimme, siitä alhaalla puhellessamme, ainoastaan kaunokirjallisuutta silmällä. Te tahdoitte antaa minun lukea romaaneja, joissa kuvataan oloja ja ihmisiä oikeammin, todellisemmin, puolueettomammin, kuin niissä kirjoissa, joita olen tähän saakka lukenut."

"Pilaa, neiti Riesemann? Teittekö vaan pilaa? Ette siis halua oppia arvostelemaan, selvemmin terävämmin ja syvemmälle tunkevin silmin katselemaan maailmaa ja ihmisiä?… Niin, silloin ette tarvitse parempaa kaunokirjallisuutta! Mitä te sillä silloin tekisitte? Miksi pitäisi astua ensimäistä askelta, kun tietää, että kaikki jää tekemättä? Oletteko siis puolinaisten toimenpiteiden ystävä, neiti Riesemann?"

"Olen jo sanonut teille, että en voi astua täyttä askelta, ja etten sitä tarvitsekaan tehdä. Kaunokirjallisuutta luen vaan huvikseni. Pidemmälle ja syvemmälle en voi, en saata mennä."

"Ajan puutteenko tähden?"

"Niin, ajan puutteen tähden."

"Ja kuitenkin luulitte, että nämät etäisemmät ja syvällisemmät asiat voisivat huvittaa teitä!"

"Niin, kun voisin, kun olisi aikaa."

"Niinkö, neiti Riesemann! Nyt joudumme siis puhumaan teille niin tärkeästä ajanpuutteesta. Minä vältän, että teillä on kyllin aikaa, että teillä on sitä tuhlata turhaan. Myöskin suurkauppias Göblerin rouvalla tulee olemaan paljon aikaa, enemmän kuin tuhansilla toisilla naisilla, jotka kuitenkin löytävät tilaisuutta harrastaa yllinkyllin yleisiä asioita… Mihin teidän aikanne sitten kuluu, neiti Riesemann? Sallikaa, että sanon sen heti teille. Teidän aikanne kuluu pukeutumiseen ja koristelemiseen, ompelijan ja muotikauppiaan luona käymiseen, vieraisilla olemiseen ja vieraiden vastaanottamiseen, ajamiseen ja ratsastamiseen, kävelyyn ja puhelemiseen…"

"Entä jokapäiväinen työni, herra Kurbatow?" huudahti Stella, avaten silmänsä suuriksi.

"Teidän työnne? Ajatteletteko jokapäiväistä työtänne äitinne ja sisarenne seurassa? Tietäkää, neiti Riesemann, sen työn voisitte aivan hyvin jättää tekemättä…"

"Miten niin?"

"Se ei ole työtä, se on urheilua. Se ei ole urheiluakaan, se on ajanvietettä. Se ei ole edes ajanvietettä se on — suokaa anteeksi — ajan tuhlausta. Minulla ei ole mitään urheilua vastaan. Ei myöskään mitään ajanvietettä vastaan. Vaadin kuitenkin, että urheilulla, samoinkuin ajanvietteelläkin on joku tarkoitus, jonkunlainen sisältö, pienikin tarve…"

"Eikö meidän nypläys- ja käsityöllämme siis ole mitään sellaista?"

"Ei. Ei ole enää pitkään aikaan ollut."

"Mitä se merkitsee: ei ole enää pitkään aikaan ollut?"

"Tarkoituksenmukaista ja tarpeellista oli työnne silloin, kun tarvitsitte vielä sen tuloksia, vaikka niiden tuotteiden joukossa on kylläkin paljon sellaisia, joita yleensä ei tarvita. Mutta nyt, kun huoneenne ovat niillä yltyleensä koristellut, aivan kuormitetut, nyt puuttuu siltä työltä tarkoitus ja tarpeellisuus, nyt pitäisi sen sijaan tulla jotakin muuta, joka ei ole niin tarpeetonta, olkoon, että ette tee sellaista työtä yksinomaan itseänne varten."

"Emme teekään mitään yksinomaan itseämme varten", huudahti neiti Stella, jonka hienot kasvot hermostuneesti punastuivat. "Annamme suuren osan tuotteistamme hyväntekeväisiin tarkoituksiin — ne myydään pari kertaa vuodessa köyhien hyväksi pidettävissä arpajaisissa. Niin on työllämme mielestäni jokseenkin hyvä ja tuottava tarkoitus ja tarve."

"Oi, nuo hyväntekeväisyys myyjäiset", huudahti Andrei Petrowitsch, ja ensi kerran kuului hänen vakavassa hillityssä äänessään puolinaista pilkkaa. "Mitä ihmiset, joilla ei ole työtä, tahi jotka siten koettavat hankkia itselleen kunniaa, eivät ajattelekaan edukseen!"

"Omaksi edukseenko?"

"Miksi sitten, neiti Riesemann? Eikö se ole teillä selvillä? Onko sellaisilla hyväntekeväisyys myyjäisillä mitään muuta tarkoitusta, kuin oma hyöty, joka tarkoitus vaan verhotaan hyväntekeväisyyden, ihmisrakkauden vaippaan — itselle ja toisille nähtäväksi?… Eikö ole paljon yksinkertaisempaa, käytännöllisempää ja oikeampaa auttaa köyhiä suoraan rahalla? Miksi tarvitaan tätä etsittyä kiertotietä tehtailijan, kauppiaan, omien nypläystöiden, myyjäissalin kautta?"

"Olette oikeassa, Andrei Petrowitsch", lausui Stella päättävästi, ja hänen silmänsä loistivat niin, kun ne tavallisesti loistavat silloin, kun ihminen kuulee omat ajatuksensa toisen suusta. "Olen ajatellut joskus myyjäisiä, ja olen tehnyt aivan saman johtopäätöksen. Mutta te toivoisitte, että emme kotona tekisi työtä yksinomaan itseämme varten, vaan myöskin toisia varten, tahi nyt, kun emme sitä enään itse tarvitse, ainoastaan toisia varten. Miten sen mielestänne pitäisi tapahtua? Kenen hyväksi meidän tulisi työtä tehdä?"

"Työskennelkää niiden hyväksi, jotka sitä tarvitsevat. Ja tehkää sellaista työtä, mikä on todella tarpeellista."

"Selittäkää tarkemmin, herra Kurbatow?"

"Neiti Riesemann, tehän teette työtä vapaaehtoisesti, omaksi huviksenne ja ajanvietteeksenne, ette tahdo sillä mitään ansaita, sillä ette sitä tarvitse; te työskentelette, kuten juuri kuulin ja kuten itse voin arvata, osaksi hyväntekeväisyystarkoituksia varten. Tahdotte jotakin antaa, lahjoittaa pois omasta kyllyydestänne, jakaa jotakin toisillekin. Erittäinkin niille, jotka ovat puutteessa. Tehkää sitä, mutta tehkää tarkoituksenmukaisesti, käytännöllisesti, niin että se täyttää tarpeen! Lahjoittakaa tuotteenne heti köyhille, ja valmistakaa ainoastaan sellaisia tavaroita, joita köyhät voivat tarvita. Mutta niitä tavaroita, joita te valmistatte, ei köyhä voi käyttää mihinkään."

Stella oli istuutunut Kurbatowin pöydän ääreen ja nojasi kaunista, kiharaista päätään käteensä.

"Myyjäiset ovat nyt kuitenkin kerran olemassa, emmekä me yksin voi niitä poistaa", lausui hän synkännäköisenä. "Ja meiltä pyydetään vähän, anotaan lahjoja — tiedättehän, miten näissä asioissa on tapana…?"

"Tiedän, mutta silloinkin löytäisitte oikeamman tien", lausui Andrei Petrowitsch. "Antakaa myyjäisiin tarkoitetut lahjat niiden valmistettavaksi, joilla on työn puute ja jotka elättävät itseään työllä. Siten tekisitte hyvää, jota te tahdottekin tehdä ja voittaisitte itsellenne aikaa, joista sanotte olevan itsellänne niin suuren puutteen. Voisitte käyttää aikanne huvittavampaan työhön, vai onko mielestänne, neiti Riesemann, sellaisessa nypläys- ja käsityössä kylläksi huvia?"

Stella pudisti päätään ja alkoi nauraa.

"Ei, herra Kurbatow! Tahdon olla suora ja tunnustaa teille, että se työ on minulle vastenmielistä, että pidän sitä joskus kauhean kiduttavana. Olen laiskin ja huolettomin työntekijä kaikista tuttavapiiriimme kuuluvista naisista ja neitosista — luonnollisesti äidin suureksi mieliharmiksi — ja mietin joka päivä uusia keinoja lyhentääkseni työaikaa tahi päästäkseni kokonaan työtä tekemästä. Siksi minulla on niin useasti päänsärky tahi on tarpeellisin väline kipeä… Katsokaa…!"

Ja neiti Stella ojensi nauraen etusormensa, jota keskinivelestä saakka peitti valkea nahkatuppo.

"Kysytte usein, miksi en vapaudu sellaisesta vastenmielisestä ajanvietteestä", lausui neiti Riesemann vakavana nähdessään Kurbatowin katselevan itseään moittivin silmäyksin. "Vaan se ei ole ollenkaan helppoa. Äitini panee suurta arvoa sellaiselle työlle. Ja isä samaten. He pitävät sitä tarpeellisena moralin ja hyvien tapojen kasvattamiseksi ja samoin Jumalalle otollisena, koska osa työstämme kantaa hyväntekeväisyyden leimaa. Se on erittäinkin Jumalaa pelkäävän äitini vakaa ajatus. Työskentelemisemme on vanhempieni mielestä osa kodin järjestyksestä. Ja kodin järjestystä rikkoa — tiedättehän, että se kysyy rohkeutta, voimaa ja ponnistusta; se synnyttää vaan riitaa ja pahennusta. Minulla ei ole vielä ollut sitä rohkeutta ja voimaa. Mutta lohdutan itseäni sillä, että pääsen pian itsenäiseksi ja vapaudun sellaisesta orjuudesta. Minun kodissani, Andrei Petrowitsch, tuhlataan aikaa vähemmin sellaiseen…"

Kurbatow aikoi kysyä Stellalta, miksi niin rikkaassa suurporvarin kodissa, kun tehtailija Riesemannin oli, oli huomattavissa, tapana niin pikkuporvarillinen työnteko; mutta hän jätti sen tekemättä, sillä vastaus oli niin helposti löydettävissä, että hän sen heti itsekin huomasi.

Herra ja rouva Riesemann olivat olleet pikkuporvareita ja jääneet pikkuporvareiksi, vaikka muuttuneissa oloissa. He olivat käsityöläisistä kohonneet, edellinen sällistä, toinen mestarin tyttärestä ja tuoneet uuteen, korkeampaan seurapiiriin suuren määrän entisen ympäristönsä tavoista, mielipiteistä, käsityskannasta, traditioneista. Mitä uutta he olivat omistaneet, se peitti ainoastaan ohuena kiiltona kaikkea vanhaa, se oli vaan ulkonaista. Pikkuporvarillisuuteen perustui koko heidän kotoinen elämänsä, heidän perhe- ja seuratapansa, heidän mielipiteensä ja luontaiset ominaisuutensa. Siihen liittyi vielä herra Riesemannin mahtava ylpeys rikkaudestaan, jota nähdään perinnöllisissä suurporvareissa ainoastaan vähän, peitetymmässä muodossa, sekä rouva Riesemannin mielellään osottama työkyky ja ahkeruus, jonka asemesta varsinaisessa rahamaailmassa käytetään muita loistokeinoja. Siitä johtui Riesemannin avioparin harras pienimpienkin ulkonaisten tapojen noudattaminen, sillaikaa kun he eivät huomanneet ollenkaan tekemiään suuria virheitä seuratapoja ja makua vastaan, erittäinkään herra Riesemann. Se näkyi myöskin Riesemannien kitsaudesta pikkuasioissa, jota Kurbatow usein huomasi, sekä heidän tuhlaamisestaan avoimin käsin silloin, kun tuli näyttää rikkauttaan ihmisille. Vaikuttavaan, loistavaan esiintymiseen oli Riesemannien kukkaro aina avoinna, mutta herra Riesemann saattoi tinkiä kyökkipiian palkasta viidenkymmenen kopeekan tähden ja rouva Riesemann naulasta voita puolen kopeekan tähden kiivaasti kuin juutalainen.

Esiintymiskiihkossaan pitivät molemmat hyvää huolta siitä, että he itse ja heidän lapsensa kävivät komeissa puvuissa ja koristeltuina, ettei kukaan siinä päässyt heidän edelleen, ja että he ottivat tarkan selvän siitä, millainen "muoti" kulloinkin oli. Riesemannit tekivät matkoja ulkomaille, niinkuin Andrei Petrowitsch oli kuullut heidän puheistaan; heillä oli teatterissa oma aitionsa, he kävivät usein "kuuluisammissa" konserteissa; Stellalla, Ritalla ja Eberhardilla oli ratsuhevoset ja rattaat, ja isä Riesemann aikoi tilata itselleen ulkomailta automobilin, sillä hänen oli vaikea ratsastaa.

Se kaikki oli suurporvarillista kiiltoa, minkä ohuen kuoren alla — kudottiin, ommeltiin, nyplättiin, punottiin, rukoiltiin ja vähennettiin kamarineitsyen palkasta kymmenen kopeekkaa, kun hän oli rikkonut vesilasin, hyvin pikkuporvarilliset herjaussanat vielä sen lisäksi…

"No, neiti Riesemann", lausui Andrei Petrowitsch, kun nämät ajatukset olivat risteilleet hänen päässään, "olemmeko siis nyt saaneet selville, että teillä pitäisi olla aikaa tutkia muitakin asioita, kun niitä, jotka nyt täyttävät elämänne?"

Stella loi katseensa ylös kirjasta, jota hän oli alkanut lukea.

"Olemme, Andrei Petrowitsch", vastasi hän, "Minun itsekiitokseni oli vaan teeskenneltyä, tahdoin ainoastaan vastaan väittäen saada tietää teidän arvosteluanne ja verrata sitä siihen ajatukseen, joka minulla joskus on tavallisista töistäni ja ajanvietteistäni, joka minulle usein tulee pakostakin mieleeni."

"Ja se ajatus on?"

"Että en tee mitään. Että teen turhaa työtä. Että vietän aiheettomasti aikaani. Että minun pitäisi tehdä jotakin, tunteakseni sydämessäni tyytyväisyyttä itseäni kohtaan, tunteakseni tyhjyyden sijasta täydellisyyden tunnetta…"

Andrei Petrowitsch istuutui pöydän ääreen neiti Riesemannia vastapäätä. Hänen silmänsä loistivat ja hänen poskensa punottivat.

"Stella Martinowna —", Kurbatow, joka muulloin puhui neidon kanssa aina saksaa ja kutsui häntä silloin "neidiksi", kutsui häntä ensi kertaa tällä nimellä — "Stella Martinowna, nyt sanoitte jotakin, jota teiltä odotin. Niin, odotin suustanne sellaista tunnustusta. Ja kuitenkin ihmettelen sitä nyt… Te tunnustatte tähänastisen työnne ja ajanvietteenne olevan turhaa, ja kuitenkin voisitte haukotellen asettaa tieteen ja politikan takaisin hyllylle!"

"Olenko siis selvillä itsestäni ja tunteistani ja tahdostani!" huudahti Stella Martinowna intohimoisella äänellä. "Minähän hapuilen pimeässä, etsin — ei, en vielä etsikään — tahtoisin etsiä, — mutta en tiedä, mitä tahtoisin etsiä… Tunnen ainoastaan, että minulta puuttuu jotakin, vaan en tiedä, mitä minulta puuttuu, mistä voisin saada ja löytää sitä, mitä minulta puuttuu… jos se on tietoa ja pohtikaa, Andrei Petrowitsch, niin antakaa minulle sitä! Antakaa minulle kaikki kirjanne, ja sanon teille jonkun ajan kuluttua, olenko löytänyt, mitä minulta puuttuu, mitä olen etsinyt."

"Stella Martinowna, te etsitte työtä!… Terve ihminen häpeää elää ilman työtä. Hän tuntee, että hän on turhaan maailmassa. Hän tuntee, että hän on alempana kun ne, jotka tekevät työtä. Hän tuntee elävänsä toisten työstä. Te etsitte työtä, Stella Martinowna, sillä häpeätte elää ilman työtä!"…

"Siis antakaa minulle työtä!"

"Minä annan!"

Andrei Petrowitsch astui kirjahyllyn luo, otti sieltä enempää etsimättä pari paksuhkoa kirjaa ja antoi ne yhtaikaa Stellalle käteen.

"Ottakaa aluksi tämä; opitte siitä käsittämään ja kunnioittamaan työtä!… Ja kun olette siihen väsyneet, lukekaa huviksenne tätä romaania. Ja kun olette ne lopettaneet, tulkaa luokseni, me käymme vapaasti keskustellen niiden sisällön arvostellen läpi, ja sitten otatte pari uutta mukaanne."

Ottamatta selvää kummankaan kirjan nimestä neiti Riesemann painoi ne povelleen sydäntään vasten ja läksi kiittäen kiireesti menemään.