X

Kun Stella Riesemann ilmaantui jälleen makuuhuoneeseen, heräsi Rita ja kysyi:

"Missä olet käynyt?"

Stella vastasi:

"Kävin aamulla vieraissa."

Kun Rita ei käsittänyt sitä, käänsi Stella hymyilevät kasvonsa, joita nouseva aurinko valaisi, sisarensa puoleen sekä lisäsi:

"Kävin mieheni luona."

Rita nyrpisti nenäänsä, sillä hän ei sallinut, että hänelle tehtiin pilkkaa, kääntyi toiselle kyljelleen ja nukahti uudelleen.

Mutta Stella avasi molemmat akkunat sänkynsä kohdalla, että päivän koi voisi nyt tulla hänenkin huoneeseensa vieraaksi ja että sen vanhempi veli aurinko voisi seurata jäljessä.

Ja katso, ne tulivat!

Tuskin oli neito heittäytynyt sänkyyn, kun päivän koi ilmoitti tulostaan. Peitteelle lankesi kimpullinen kukkia, tulipunaisia, lumivalkoisia, kullankeltaisia sateesta, kasteesta kosteina. Ja koi itse seurasi jäljessä, huoneen purppuralla kaunistaen, ja tämän perässä tuli aurinko, kamarin loisteella täyttäen. Ja molempien sylissä, kukat rinnallaan, nukahti neito ja heräsi vasta silloin, kun rattaiden kolina akkunan luota herätti hänet…

Herra Riesemann läksi kaupunkiin.

Stella alkoi kiireesti pukeutua, sillä puolen tunnin kuluttua tuli tallipojan viedä Andrei Petrowitsch asemalle, ja hän tahtoi vielä saada nähdä lähtijää.

Hän oli jo valmis, kun äiti astui sisään.

Rouva Riesemann suuteli ensin sänkyyn Ritaa, joka hänelle silmät unisina väsyneesti vasten silmiä haukotteli patjojen sisästä, sekä sitten Stellaa poskelle.

"Isä käskee sanoa sinulle, Stella, ettet saa mennä sanomaan jäähyväisiä herra Kurbatowille; sinun on luovuttava siitä hulluudesta."

"Niinkö! Mutta jos herra Kurbatow tulee jättämään minulle hyvästi?" kysyi Stella nauraen.

"Sinun pitää karttaa häntä, niinkuin me kaikki; se on isän ankara käsky", lausui rouva Riesemann ja koetti tehdä äänensä niin ankaraksi kuin mahdollista.

"Ja mitä itse käsket, äiti?"

"Käsken samaa."

"Mikä liikuttava yksimielisyys teidän molempien välillä!" huudahti Stella mitä iloisimmalla mielellä. "Mutta en käsitä, miksi minun täytyy Kurbatowia pakoon juosta, eihän hän tee minulle pahaa!"

"Tiedäthän minkätähden isä pakoittaa hänet lähtemään ennen määrä aikaa?"

"En tiedä."

"Kokonaan sinun tähtesi!"

"Minun tähteni! Mutta silloinhan olen minä syyllinen, eikä herra Kurbatow, jota te vainootte! Että Riesemannin avioparilla on kehno tytär, siitä saa siis vieras kärsiä!… Näet itsekin, äiti, se ei käy päinsä! Minun täytyy koettaa hyvittää tähteni tehdyn vääryyden! Jäähyväisten jättäminen on siihen pienin askel!"…

Stella pujahti nauraen ulos huoneesta. Äidin uhkaava varotus ponnahti ovesta takaisin.

Eteisessä tuli herra Kurbatow täydessä matkapuvussa neiti Riesemannia vastaan.

"Lähdet sanomaan jäähyväisiä Andrei?"

"Niin."

"Ei tarvita! Isä on jo lähtenyt, ja äidin sijassa tulen minä sanomaan sinulle jäähyväiset."

Stella tarttui Andreita käsivarteen ja käveli hänen kanssaan talosta ulos — syrjässä veräjän luona odottavien vankkurien luo.

Rouva Riesemann ja Rita seisoivat ristissä käsin avoimen ikkunan ääressä, eivätkä voineet mitään tehdä! Toisista ikkunoista ja portailta katsoivat nauravat palvelijat, eivätkä tahtoneet mitään tehdä…

Ja nyt vielä ilmaantui Eberhardkin jostakin nurkkauksen takaa silmät itkusta punaisina, kiersi kätensä poistuvan toverin ja ystävän kaulaan, suuteli häntä ja antoi itseään suudella. Hänen kasvoistaan näkyi, että hän oli jo aikaisemmin maistanut jäähyväishetken katkeruutta, hänhän oli ollut koko ajan isän lähdöstä saakka Kurbatowin huoneessa.

Kun Andrei Petrowitsch jo istui vankkureissa, puristi neiti Stella vielä kerran hänen kättään, ja kamarineito luuli kuulleensa, että hän samalla huusi "näkemiin asti." Neiti ja nuori herra — molemmat liehuttivat lähtijälle nenäliinojaan. Makuuhuoneen ikkunassa seisoivat rouva ja Rita-neiti ristissä käsin eivätkä voineet tehdä mitään.

Mutta isäkään ei voinut tehdä mitään, kun hän tuli iltapäivällä kotiin ja kuuli asian. Hän kutsui tyttärensä kyllä luokseen, mutta sai häneltä sellaisen vastauksen, että hän vastauksen asemasta jätti puheet kesken ja etsi keppiä. Hän etsikin keppiä, mutta ei ottanut sitä käsiinsä, siihen ei hänellä ollut rohkeutta. Hänen mieleensä johtui parhaaseen aikaan, mitä toiset tulisivat sanomaan, kun kuulisivat, että tehtailija Riesemann oli antanut täysikasvuiselle tyttärelleen keppiä.

Ja sitten pelkäsi hän, että tytär ottaisi liiaksi suuttuneena sulhasensa vastaan, kun hän tulee illalla kuulemaan hänen anteeksipyyntöään. Kepin käyttämiseen oli vielä tilaisuutta. Paras tilaisuus oli esimerkiksi silloin, kun tytär jättää sulhaseltaan anteeksi pyytämättä. Herra Riesemann ei jättänyt tyttärelle muistuttamatta entistä uhkaustaan.

Herra Oswald Göbler tuli. Mutta hän läksi niinkun oli tullutkin.

Hän alkoi kauniisti. Oli surullinen, hermostunut, rauhaton. Oli hellä, viekas, myöntyväinen. Puhui leppymisestä, ei anteeksiannosta.

Sovintoon oli Stella Riesemann heti valmis. Hän ei luvannut kantaa herra Göbleriä kohtaan mitään vihaa. Mutta mitä se auttoi, kun hän lisäsi leppymättömänä selityksensä, ettei hän ole enään herra Göblerin morsian, että sulhasen ja morsiamen suhde heidän välillään oli pysyväisesti loppunut, että he voivat vielä kuitenkin olla hyviä tuttavia ja, jos herra Göbler tahtoo, hyviä tovereja.

"Minkätähden näin?" huudahti herra Göbler hermostuneena.

Hänen päähänsä ei nimittäin tahtonut millään ehdoin mahtua, että sellainen peruuttaminen oli tullut neidon puolelta, että joku neito voi hänet hyljätä ja siksi hän olisi uhrannut, Jumala tiesi minkälaisen summan, jos joku olisi muuttanut asiat niin, että hän olisi voinut näytellä purkajan osaa.

"Miksi niin?" toisti herra Göbler vavisten koko ruumiiltaan, vaikka hän olikin jo saanut vastauksen kysymykseensä.

"Siksi, ettemme rakasta toisiamme", selitti Stella rauhallisesti.

"Mutta minä rakastan sinua!"

"Et siinä määrin, kun minä vaadin. Ja mikä meille molemmille on yhtä tärkeätä: minä en rakasta sinua!"

"Mutta sehän on mahdotonta!" oli herra Göbler huudahtamaisillaan, mutta alkaen yhä selvemmin käsittää, että se on kuitenkin mahdollista, piti hän parempana valmistella peräytymistä: hän tarjosi neidolle kättä jäähyväisiksi.

Stella astui hänen luokseen, asetti molemmat kätensä hänen olalleen, katsoi häntä ystävällisesti silmiin ja sanoi:

"Toivon, että voittaisit pian tuskasi. Muuten olen sinun suhteesi jotensakin huoletta. Löydät ennemmin tahi myöhemmin vaimon, joka tekee sinut onnelliseksi, ja jota voit käsittää. Kiitä siis Jumalaa, että pääsit minusta irti. Vaimoksi, jonka sinä tarvitset, minä en kelpaa. Elä hyvin, Oswald!"

Ja herra Göblerin ollessa jo ovella lisäsi hänen entinen morsiamensa:

"Vielä jotakin, armas ystävä! Voit sanoa ihmisille, että kihlaus purkautui sinun toivomuksestasi. Samaa tahdon minäkin sanoa, voit olla varma siitä. Sinun yhteiskunnallinen asemasi vaatii sitä — ja minulle se ei tee mitään pahaa… Niinkö, Oswald?"

Neidon sanoissa ei ollut mitään loukkaavaa, siksi nyökkäsi Oswald vaan päätään, astuessaan ulos, mutta epävarmaksi jäi, ottiko hän ehdotuksen vastaan vai hylkäsikö hän sen.

Ensimäinen, jonka Göbler toisissa huoneissa tapasi oli hänen entinen "tuleva appensa." Tämä astui häntä vastaan kasvoilla, jotka olivat yhtenä ainoana suurena, rasvaisena, mieltäkiinnittävänä kysymysmerkkinä. Mutta herra Göblerin pystyyn kohonneet hiukset ja alasvaipuneet viikset eivät ennustaneet mitään hyvää.

"Herra Riesemann" lausui nuori Göbler, ja hänen äänessään väreili vaivoin hillitty tuska, "annoitte eilen minulle sananne, että tyttärenne katuu hulluuttansa ja katuu minulle tekemäänsä vääryyttä. Ette ole pitäneet sanaanne!"

"Kuinka hän on uskaltanut vastustaa?"

Nuori Göbler kohautti olkapäitään ja etsi lakkiaan.

Herra Riesemann kuljetti paksun ruumiinsa hänen tielleen.

"Se oli varmaan liian aikaista", lausui hän lepyttävällä, rauhoittavalla äänellä, vaikka hänen silmistään näkyi, että hän oli suuttunut tyttäreensä. "En saanut tehdyksi häntä vielä kyllin myöntyväksi ja — ja viettelijähän matkusti pois vasta tänä aamuna… Mutta voin antaa sinulle sanani, armas poikani…"

"Sanaanne en enää luota!"

"Voin kuitenkin antaa sinulle sanani, että asia kolmen — sanokaamme viiden — päivän kuluttua — viimeistäänkin viiden, kuuden päivän kuluttua — sillä olenhan isäntä tässä talossa…"

"Tässä talossa ei ole isäntää!"

"Odotahan toki hiukan!… Poika, kuka ajaa niin ajattelemattomasti asioitaan!… Näillä nuorilla ihmisillä ei ole hituistakaan kärsivällisyyttä!"

Mutta näillä moitteillaan pilasi isä Riesemann koko asian. Nuori Göbler nosti ylpeästi päätään, astui ovelle ja huudahti:

"Oswald Göbler ei tarvitse kärsivällisyyttä, jos hän kunnioittaa pannusepän tytärtä kosinnallaan. Oswald Göbler ei juokse yhdenkään pannusepän tyttären jäljessä — huomatkaa se, herra Riesemann!"

Otti hatun ja poistui.

Herra Riesemann katsoi halvauskohtauksen saaneen ihmisen tavoin kiinni paiskattua ovea. Hän katsoi niin kauan sinnepäin äänetönnä ja liikkumatta, kunnes jostakin hiljainen itkunsekainen ääni kuiskasi hänen kaulattomassa päässään oleviin korviinsa joitakin typeriä sanoja.

Siinä seisoi rouva Riesemann, piteli ohimoitaan ja nyyhkytti, ja kaikki hänessä osoitti, miten kovasti tapaus oli häneen koskenut.

"Martin, hän haukkui sinua pannusepäksi!…"

"Niin, hän haukkui minua pannusepäksi!"

"Ja olet kuitenkin tehtailija!"

"Olen tehtailija!" toisti herra Riesemann koneellisesti, sillä hänen päänsä ei voinut vielä ajatella, maailma hänen ympärillään pyöri kuin tehtaan suuri väkipyörä.

Hänen surkuteltava hämminkinsä täytti rouva Riesemannin mielen osanotolla, hän juoksi hänen luokseen, kiersi kätensä hänen kaulaansa ja nyyhkytti!

"Martin, olemme häväistyt! Koko maailman silmissä häväistyt!"

Sen Martinkin käsitti, ja hieman toivuttuaan, valtasi hänen povensa hirmuinen viha niitä vastaan, jotka tämän loukkauksen olivat aiheuttaneet.

Loukkaajaa itseään ei hän saanut enää käsiinsä, mutta toinen, syyllinenhän oli lähellä.

"Lyön hänet maahan! Ruoskin hänet mäsäksi!" kiljaisi entinen pannuseppä, riuhtaisi itsensä vaimostaan irti ja juoksi kohotetuin nyrkein tyttärensä kammioon, josta nuori Göbler oli muutamia hetkiä sitten tullut ulos.

Hän työnsi oven enemmän jalallaan kuin kädellään auki ja ryntäsi sisään kauheasti kiroillen.

Kaunis huone oli kuitenkin tyhjä.

Muualtakaan ei voinut syyllistä löytää.

Hän tuli vasta monen tunnin jälkeen metsästä, ja silloin oli herra Riesemannin viha jo huomattavasti lauhtunut.