VIII

Neiti Riesemann katkaisi suhteensa sulhaseensa iltapäivällä; jo illalla joutui hän tässä asiassa tekemisiin vanhempiensa, etenkin isänsä kanssa. Herra Göbler oli nimittäin — rouva Riesemannin heikkona naisena heti syrjäyttäen — kiiruhtanut suoraan kaupunkiin herra Riesemannin luo, kunniallisena miehenä varoittamaan häntä uhkaavasta vaarasta.

Tehtailija tuli hyvin myöhään kotiin ja oli jo kaupungissa — luultavasti Göblerien seurassa klubissa — syönyt illallisen. Pian käski kamarineitsyt vanhemman neidon tulla isän luo, joka odotti häntä työhuoneessaan.

Stellan astuessa sisään sulki isä paraillaan harmaata kirjeen kuorta, johon oli painettu Riesemannin toiminimi, neito näki enään ainoastaan yhden paperirahan reunan katoovan lakan alle. Sitten kirjoitti vanha herra huolettomasti kuoreen jonkun nimen, helisti pöytäkelloa ja antoi kirjeen sisäänastuvalle kamarineidolle.

"Opettajalle ylös!"

Aluksi ei herra Riesemann ollut huomaavinaankaan tytärtään. Rauhallisena otti hän kirjoituspöydällä olevasta laatikosta sikaarin ja sytytti sen palamaan. Sitten hän nousi ylös, pisti kätensä housujensa taskuun, astui tyttärensä eteen ja alkoi, sikaari hampaissaan ja ruumistaan edestakaisin heilutellen, katsella häntä sanaakaan lausumatta.

Samalla hän nauroi, suutaan pilkallisesti vääntäen ja purskahti lopuksi äänellä, joka tuntui tulevan vatsasta, nauramaan.

"Vai tahdot sinä siis — öh-öh-öh! — leikata tukkasi lyhyeksi, vetää miesten housut jalkaasi ja lähteä Pietariin — öh-öh-öh! — kapakassa toisten ylioppilasten kanssa juomaan viinaa, paperossia imemään ja laulamaan 'Nalivai, brat, nalivai!' — Öhöh-öh! ja uudelleen yskien: Öh-öh-öh!"

Isä Riesemann näkyi juoneen Göblerien seurassa, sillä hänen yskiessään löyhkäsi hänen henkensä viiniltä.

Stella astui mitään lausumatta hänestä muutamia askelia edemmäksi.

"Älä pelkää mitään, lapsi", sanoi isä Riesemann, "en tee sinulle mitään… Tahdoin ainoastaan katsoa silmiin, nähdäkseni, onko sinulla tuossa — hän kosketti sormellaan tyttärensä otsaa — mitään rikki. Mutta näen, että pelkoni oli turha. Se katse on aivan kirkas…"

Hän näkyi odottavan tyttäreltään vastausta, mutta tämä vaikeni päättäväisen, vakavan näköisenä. Tämä ei kuitenkaan rikkonut isän armollista, iloista mielialaa:

"Olet ollut sulhastasi kohtaan tänään hyvin kummallinen, lapseni", jatkoi hän. "Miten voi hyvin kasvatettu nuori neito, ja vielä päälle päätteeksi morsian, olla niin itsepäinen! Häpeä sinulle!… Huomenna olkoon ensimäinen työsi pyytää häneltä anteeksi — hän tulee tänne."

Stella vaikeni edelleen.

"Ja mitä sinun tohtorinarvoosi tulee — salli, että minä sille vielä kerran nauran sydämeni pohjasta!"

Ja isä Riesemann alkoi nauraa täyttä kurkkua. Se tuli aivan kuin vatsan pohjasta.

"Mene nyt levolle!" sanoi hän lyhyesti, kääntyi häneen selin ja istuutui kirjoituspöytänsä ääreen.

Stella jäi seisomaan. Hänen kalpeilla kasvoillaan näkyi sisällinen taistelu.

Riesemann silmäili jo aikakauslehteä, kun kevyt käsi laskeutui hänen olalleen.

"Isä!"

"Mitä tahdot?"

"Isä, rakastatko minua?"

"Mikä kysymys!"

"Ja toivotko, että olisin onnellinen?"

"Mutta lapsi —!"

"Jos rakastat minua ja toivot, että elämäni olisi onnellinen, niin sallit minun lukea lääkäriksi. Eihän siinä voi olla mitään pahaa, että ihminen oppii jotakin!… Ja tiedätkö, isä, mitä sinulle vakuutan, pyhästi vannoen vakuutan. Tahdon lukea hyväksi lääkäriksi, lääkäriksi, joka tuntee tehtävänsä ja rakastaa sitä! Eihän siinä voi olla mitään pahaa, että ihminen tekee työtä!… Ja vakuutan sinulle vielä jotakin: Tahdon elää nuhteettomasti, minua ei kukaan tule osoittamaan sormellaan, sinun kunniallesi ei tule varjoakaan lankeamaan!… Isä, salli minun lukea lääkäriksi!"

Stellan yksinkertaisissa sanoissa oli niin liikuttava rukous, että sen olisi pitänyt sulattaa kovimmankin sydämen. Herra Riesemann tunsi ehkä jotakin sellaista, mutta ei tahtonut antaa sitä huomata — se olisi ollut isällistä heikkoutta ja rohkaissut lasta — ja hän voitti pian tämän heikkoutensa. Hän kääntyi tuolillaan puoleksi ympäri ja kysyi samalla kylmällä, pilkallisella äänellä, jota hän oli käyttänyt alussakin:

"Stella, muistatko vielä, mitä vitsat ovat?"

"Isä, en ole enään lapsi!" huudahti nuori neito, ja vihan ja häpeän kyyneleet nousivat hänen silmiinsä.

"Olet vielä täydellisesti lapsi, vieläpä tyhmä ja hemmoiteltu lapsi, jolle vitsat olisivat aivan omiaan", vastasi Riesemann vihasta vapisevalla äänellä… "Ja muista vielä Stella, mitä sinulle sanon! Ellet ole huomisaamuksi luopunut lapsellisesta hullutuksestasi, niin otan vitsan asemesta kepin käteeni ja ajan sen itse sisästäsi ulos!… Voit olla varma siitä! Vanha Riesemann ei salli lapsensa joutua huonoille teille!"

Kasvot punottavina, pöhöttyneinä hän avasi viereisen huoneen oven ja huusi sinne sisälle:

"Äiti, tule viemään tämä houraileva tytär nukkumaan!"

Kyyneleet Stellan silmissä olivat äkkiä kuivuneet, ja katse, jonka hän mennessään loi isäänsä, oli kylmempi, vakavampi, kovempi, mutta myöskin päättävämpi kuin ennen. — —

Siihen eivät olleet Riesemannin tyttären taistelut tänä iltana vielä päättyneet. Isän jälkeen tuli äiti, joka oli kuullut onnettomuuden sanoman mieheltään.

Tämä vastustaja hyökkäsi kyynelin ja rukouksin, jumalan sanalla ja varoituksilla eksyneen lapsen kimppuun. Tyttärensä suunnitelman, oman toimialansa määräämiseksi, käsittämiseen puuttui rouva Riesemannilta nähtävästi käsitys- ja arvostelukykyä, sillä hän ei yrittänytkään arvostella hänen aiettaan, ei kiittäen eikä moittien, vaan hänen ajatuksensa pyörivät ainoastaan sen "skandaalin" ympärillä, jonka Stellan ja Oswaldin kihlauksen purkautuminen tulisi synnyttämään tuttavapiirissä. Hän vakuutti useamman kerran, ettei hän julkea näyttää silmiään kellekään, jos asia niin pitkälle kehittyy, ei palvelijoilleenkaan; hän tulisi häpeästä heittäytymään järveen! Ja hän nyyhkytti Stellan sylissä, ikäänkuin hän olisi löytänyt tyttärensä yleisistä laitoksista. Hän vaivasi neito raukkaa kehoituksillaan ja pyynnöillään siihen määrään, että tämä epätoivoissaan pakeni hänen käsistään.

Neitojen yhteisessä makuuhuoneessa oli Rita juuri menossa levolle, kun Stella astui sisään. Hän seisoi, hiuksiaan palmikoiden, paljain rinnoin ja käsivarsin peilin edessä ja katseli neitseellistä kauneuttaan nähtävällä mielihyvällä. Sitten irroitti hän nyörit vartalonsa ympäriltä, antoi kaikkien alusvaatteidensa pudota yhdellä kertaa, sängyn viereen, astui niiden sisästä alusvaatteissaan ulos ja laskeutui vuoteelle, jättäen vaatteensa renkaan tavoin matolle permannolla. Tämä oli hänen tapansa riisuutua. Aamulla astui hän sitten sängystä suoraan vaatteiden kehän sisäpuolelle.

Vuoteella peitteen alla oikoi hän suurella mielihyvällä jäseniään ja jäi seljällään, kädet ristissä pään alla, katselemaan kattoon; ainoastaan pari pintapuolista, osaksi uteliasta, osaksi kiihoittavaa katsetta sattui sisaren väsyneihin kasvoihin.

Neiti Ritahan ei ollut ollenkaan pitänyt siitä, että hänen sisarensa seurusteli niin julkisesti rokonarpisen venäläisen kanssa, ja nyt oli tämä kummallinen tyttö raukka vielä joutunut niin syvästi tämän vastenmielisen ihmisen vaikutuksen alaiseksi, että hän tahtoi jättää sulhasensa ja seurata vierasta pääkaupunkiin. Mitä sisaren lukemiskiihkoon tulee ei Rita hetkeäkään uskonut siihen. Se oli hänen mielestään ainoastaan tekosyy, jonka taakse sisar tahtoi peittää kummallisen tunteensa tätä kunnotonta ihmistä kohtaan.

Stella loi katseensa sisarensa kylmille, pilkallisille kasvoille, ja katkera nauru väreili hänen suupielissään. Vielä yksi leppymätön vihollinen! Ei osanottoa, käsitystä, haluakaan käsittää kenenkään puolelta!…

Molemmat olivat vaiti.

Stella alkoi hitaasti, mietteissään riisuutua. Ennenkuin hän oli sen ennättänyt tehdä, oli Rita nukkunut. Sitä todistivat hänen suljetut silmänsä, raskas hengityksensä. Hän oli nukkunut, toivottamatta sisarelleen hyvää yötä.

Stella sammutti lampun ja heittäytyi yönutussa ja alusvaatteissaan vuoteelle peitteen päälle. Hän katseli avoimin silmin pimeyteen, kuunteli tarkasti jokaista kolinaa, joka vielä kuului talossa, ja oli noin tunnin verran liikkumatta paikallaan. Sitten hän nousi varovasti ylös, pukeutui hätäisesti, avasi hiljaa lukitsematta jääneen oven ja meni ulos. Hän pääsi eteisestä kenenkään huomaamatta puutarhaan.

Ulkona löi lämmin vihma, pehmeän, kostean harson tavoin häntä kasvoihin. Puut ja pensaat eivät liikahtaneetkaan, ikäänkuin raskaasti nukkuen. Syvä hiljaisuus, punaisen harmaa utuinen pimeys vallitsi lähellä ja kaukana.

Stella asteli, vaivoin tien löytäen, kosteudesta pehmeiksi ja liukkaiksi käyneitä käytäviä pitkin eteenpäin, yhä syvemmälle puutarhaan. Kerran hän katsahti taakseen taloon päin ja näki silloin yhdessä ikkunassa ylimmässä kerroksessa tulta, kaikki muut ikkunat olivat pimeät. Stella tunsi hyvin sen ikkunan, ja hän oli arvannut, että tuli siinä palaisi tänä iltana kauemmin kuin muulloin. Kapea, kellertävä valonjuova, joka sieltä tunki alas puutarhaan, osoitti hänelle vähän tietä ja hän alkoi, kun hän oli käynyt puutarhassa ristiin ja rastiin, kävellä edes takaisin juovan suuntaan, rauhatonna, pysähtymättä, kiihtyvää sadetta huomaamatta.

Hänellähän oli niin paljon ajateltavaa, voidakseen tehdä ratkaisevan päätöksen.

Väliin nosti hän silmänsä ylös valoisaa ikkunaa kohti ja hänestä tuntui, ikäänkuin vuotaisi sieltä hänelle rohkeutta ja voimaa sydämeen…