V

Herra Martin Riesemannin kasvoista saattoi nähdä, että hän oli mielissään saadessaan näyttää Andrei Kurbatowille tehdastaan. Hänen kasvoillaan näkyi vieno loiste ja suun ympärillä väreili rauhallinen ja ylpeyden sekainen nauru. Hän vei vieraansa yhdestä nokisesta huoneesta toiseen sekä selitteli lakkaamatta. Niin puhelias ei herra Riesemann ollut vielä koskaan ollut. Hän ei jättänyt näyttämättä ja selittämättä tehdashuoneissa ainoatakaan huomiotaherättävämpää seikkaa, ja hänen selityksensä venyivät sitä pitemmiksi, hänen mielihyvänsä kasvoi sitä suuremmaksi, mitä enemmän hän huomasi, että kaikki nämät asiat todella huvittivat Andrei Petrowitschia. Osottaakseen lopuksi isäntävaltaansa ja sen laajuutta, pani hän mestarit ja työnjohtajat, niin sanoaksemme, tanssimaan sekä pakotti heidät karkealla käskijän äänellään mitä suurimpaan nöyryyteen.

Riesemannin kone- ja rautatehdas sijaitsi kaupungin itäpuolella, laajan mäenselänteen harjalla, josta se aina savuavine tornineen ja nokisine huoneineen katseli alas laaksossa olevaa kaupunkia taistelussa olevan hyökkäykseen valmiin linnoituksen tavoin. Andrei Petrowitsch oli nähnyt suurempiakin tehtaita, mutta rakennustensa, sisustuksensa ja työn vilkkauden suhteen tuskin paremmin järjestettyä. Hän huomasi hyvin, että johto siinä oli todella "rautaisissa käsissä", että tarmokas yrittelijä, väsymätön, peräytymätön rikkauden kokooja oli tämän laitoksen johtavana henkenä. Herra Riesemann voi kieltämättä olla ylpeä siitä, mitä hän pienestä alusta oli aikojen kuluessa kehittänyt.

Tehtaan huoneiden lattioita peittivät pitkissä riveissä valmiit höyrypannut, maanviljelyskoneet ja laatikoihin asetetut koneenosat, joista herra Riesemann iloisesti hymyillen huomautti, että "tämä romu on pian levinnyt kaikille neljälle ilmansuunnalle, ja uutta samallaista on saapunut sijaan." Suurissa, korkeissa huoneissa aikaansaivat sadat vasarat työn alaisina olevien kattiloiden kimpussa korvia särkevän, päätä huimaavan melun.

Mustien kärpäsien tavoin riippuivat ja liikkuivat nokiset työmiehet kattiloiden rautaisien seinien ympärillä, toiset sisässä, toiset ulkopuolella. He olivat varmaankin kuuroja, sillä muutoin eivät he olisi voineet niin rauhallisesti kestää sitä helvetillistä melua, jonka heidän raskaat vasaransa kattiloiden kylkiin sattuessaan synnyttivät… Sitten seurasivat laajat työhuoneet meluavine koneineen, työpenkkeineen, alasimineen, täynnä nokisia sorvareita, viilaajia, höylääjiä ja seppiä.

Illalla, kun työmiehet toisista osastoista poistuivat, alkoi valimossa raudan valanta. Eberhardille, Andrei Petrowitschin eroittamattomalle seuralaiselle, oli tämä työ tehtaassa ollut kaikkein hauskinta. Olihan se suurenmoinen, synkkiä mielikuvia herättävä näky, kun mustat, rautakätiset miehet johtivat sulatusuuneista juoksevaa, tulta leimuavaa rautaa astioihin sekä kaatoivat palavaa, kihisevää nestettä, josta nouseva hirmuinen lieska korvensi heidän käsiään ja kasvojaan, muotteihin, jotka olivat tehdyt puusta jättiläissuureen huoneeseen, savesta ja mullasta olevan lattian sisään. Se oli ikäänkuin kuva helvetistä, joka näkyi rauhalliselle katsojalle — niin väritetty ja kuitenkin niin tympäisevä, aavemainen, riehuva. Ahjoista tuleva punainen loiste heitti ikäänkuin väreileviä, leikkiviä värijuovia huoneen pehmeälle, mustalle permannolle, sen nokisiin seiniin ja kattoon, ja vaaleankellertävä, liekehtivä loiste, joka sulatetulla raudalla täytetyistä astioista löi valajia kasvoihin, muutti nämät tummien, pahaa tekevien henkien näköisiksi. Vielä ulkonakin, tehtaan pihassa, tuntui valamistyön aavemaisuus, savupiipuista löi loimuavan, ahmivan jättiläiskielen tavoin suuri tulipatsas ulos, saatti taivaan punottamaan niinkuin suuren tulipalon aikana ja valaisi punertavalla, väreilevällä loisteellaan koko ympäristöä kaupungin laidassa.

Andrei Kurbatow ja Eberhard olivat tulleet rattailla kaupunkiin ja tahtoivat lähteä samoin takaisin, mutta he asettuivat, herra Riesemannin hartaasta toivomuksesta, jättäen rattaat Riesemannien kaupungissa olevaan taloon, tehtailijan uusiin loistaviin vaunuihin, joiden edessä juoksi kaksi tulista rotuhevosta. Isä Riesemann halusi nähtävästi saada kuulla, miten tehdas, tämä hänen ylpeytensä ja koko olemuksensa oli miellyttänyt Andrei Petrowitschia, sillä tuskin olivat he lähteneet tehtaan ääressä olevan asunnon portaiden luota, kun vanha herra alkoi siinä mielessä puhua.

"No, Andrei Petrowitsch, oletteko käyntiinne tyytyväinen? Löysittekö mitään huvittavaa minun savumökistäni?"

Kurbatow oli mietteissään, kysyjä herätti hänet.

"Hyvin paljon huvittavaa", vastasi hän, hetken vaiettuaan.

"Vai niin! Sepä hauskaa!"…

"Te olette — sallikaa minun tunnustaa, — hiton tarmokas ihminen! Olette huvitettu kaikista asioista — sellaisistakin, joiden ei luulisi ollenkaan huvittavan teitä, jotka ovat teille vieraat… Andrei Petrowitsch" — ja isä Riesemann löi ylioppilasta veljellisesti olalle, — "jos vielä toisenkin kerran — tehkää vaan hyvin, kaikki ovet ovat teille avoinna. Tahdon saattaa teidät tuttavuuteen insinörini kanssa, ja hänen johdollaan —"

"Kiitän, herra Riesemann", lausui Kurbatow, "ja käyttäisin lupaanne hyvin pian hyväkseni, ellei minulla olisi teille toista pyyntöä tehtävänä, joka menee vieläkin pitemmälle."

Riesemann katsoi kysyvästi ylioppilasta, suu jo avattuna pyynnön täyttämiseen.

"Puhukaa, Andrei Petrowitsch!"

"Tahtoisin tehdä tehtaassanne pari tuntia päivässä työtä…"

Tehtailija käänsi raskaan ruumiinsa istuimellaan puoleksi ympäri ja jäi katsomaan Kurbatowia suuhun, ikäänkuin luullen kuulleensa sanat, jotka sieltä olivat lähteneet, väärin.

"Työskennellä?… Tehtaassa?… Mitä sanoitte, Andrei Petrowitsch?"

"Te kuulitte oikein", lausui Andrei Petrowitsch. "Tahtoisin silloin tällöin työskennellä tehtaassanne. Otatteko minut vastaan?"

Isä Riesemann tarkasteli tutkivasti Kurbatowia, näyttäen samalla olevan kahden vaiheella siitä, tuliko hänen panna hänen sanansa pahakseen vai pitikö hänen alkaa niiden johdosta nauraa.

"Minkätähden on tämä pila tarpeen?" kysyi hän lopuksi.

"Se ei ole pilaa, herra Riesemann."

"Te — Te — herra kandidati, te tahtoisitte ruveta työmieheksi tehtaaseeni?"

"Niin, — ajoittaisin, kuten sanoin"

"Tahtoisitte tehdä työtä tehtaassani, — ei katsella?"

"Niin."

"Mutta miksi se on tarpeellista, herra kandidati?" huusi tehtailija ja löi kätensä kummastuneena polviensa päällä yhteen. "Kaikkien paholaisten nimessä, miksi se on tarpeellista? Mitä te sillä teette, mikä tarkoitus teillä sillä on?"

"Se huvittaa minua", vastasi Andrei Kurbatow. "Tehän sanoitte, herra Riesemann, että minua huvittavat sellaisetkin asiat, jotka ovat minulle vieraat. Huomautuksenne on oikea. Annatteko pyytämäni luvan?"

Herra Riesemann jäi, kädet polvien päällä, hymyillen katsomaan eteensä. Hän kuvaili mielessään, miten herra kandidati työmiehen mekossa, silmät nokisina, kantaa sulatusuunista sulatettua rautaa, tahi miten hän, raskas vasara kädessä, takoo höyrykattilan reunalla; kuva oli Riesemannin mielestä niin huvittava, että hän puhkesi täyttä kurkkua nauramaan.

"Voittehan koettaa, Andrei Petrowitsch, voittehan kerran koettaa!" huudahti hän, ja hänen pilkallisista kasvoistaan näkyi, mitä hänen suunsa jätti lausumatta: "Odotappas vaan, veliseni! Puolen tunnin kuluttua viskaat vasaran hiiteen ja kiität, että pääset lähtemään tehtaasta."

Ja sitä lähtöä ajatellessaan alkoi tehtailija Riesemann uudelleen nauraa. Mutta kun hän nyt katseli Andrei Petrowitschin totisia kasvoja, tuli hän pian jälleen totiseksi. Hän luki tämän kasvoista jotakin, joka vei pohjan hänen pilkaltaan, joka kokonaan muutti hänen mielessään kuvan työtä tekevästä herra kandidatista. Hän jäi kyllä siihen vakaumukseen, että hän oli tekemisissä kummallisen henkilön käsittämättömän luonteen kanssa, mutta naurettavaa ei hän siinä enää löytänyt.

"Tahdotte varmaankin saada tietää, miltä työläisen elämä maistuu, vai onko teillä ehkä aikomus antautua joskus tekniikan alalle?" kysyi hän vielä nauraen, mutta hänen sanoillaan oli jo vakavampi sävy.

"Tahtoisin tutustua tehdasoloihin" vastasi Kurbatow rauhallisesti. "Luulen nimittäin, että mitä enemmän ihminen tuntee elämää, sitä parempi… Teidän myöntymyksenne on siis minulla herra Riesemann?"

"Se on luonnollista, Andrei Petrowitsch. Mitä minulla voisi olla sitä vastaan, jos teillä itsellänne on halua ja — ja aikaa… Pari tuntia päivässä, sanoitte?"

"Niin paljon kun opettajatoimeltani riittää, ilman että oppilaani siitä kärsii vahinkoa… Tahtoisin alkaa jo huomenna iltapäivällä."

"Kernaasti. Mutta tietäkää, herra kandidati, että voin ottaa teidät ainoastaan oppipojaksi, tahi, jos tahdotte, apurityömieheksi."

"Se on samantekevää."

"Palkkanne ei tule olemaan kovin korkea: oppipojat saavat 25 kopeekkaa, apurityöläiset 70 kopeekkaa päivässä. Ja koska te ette ole koko päivää työssä, niin saatte luonnollisesti suhteellisesti vieläkin vähemmin… Oletteko tyytyväinen?"

Herra Riesemann teki pilaa herra Kurbatowin kustannuksella, mutta hänen pilansa ei ollut pisteliästä, vaan se oli sävynsä ja sisältönsä puolesta kohteliasta, melkeinpä lämpimän kunnioittavaa. Siitä huolimatta ei Andrei Petrowitsch vastannut isännän kysymykseen, ei ollut edes kuulevinaankaan sitä eikä hänen pilaansa. Hänen katseensa lepäsi oppilaansa kasvoilla, jotka ilmaisivat suurta kummastusta, melkeinpä sisällistä kunnioitusta. Poika näkyi haluavan jotakin lausua, jotakin kysyä, mutta isän läsnäolo sulki hänen suunsa. Hänhän ei uskaltanut sinutella ystäväänsä ja toveriaan isän kuullen!

Mutta niin pian kun he olivat saapuneet kotiin ja Eberhard oli yksin herra Kurbatowin kera, kevensi hän sydämensä.

"Andrei Petrowitsch, sinä alat käydä tehtaassa työssä?"

"Niin, veliseni."

"Minä tahtoisin myöskin!"

"Sinä? Miksi?"

"Minäkin tahtoisin tehdä työtä — raskaampaa työtä…"

"Raskaampaa työtä?… Raskas työ ei ole helppoa tehdä, Eberhard!… Sinulla ei ole siihen voimia."

"On kyllä, Andrei Petrowitsch! Tehtaassahan on minua nuorempiakin poikia työssä! Etkö huomannut sitä?"

"Huomasin. Mutta he ovat harjautuneet raskaaseen työhön, jota sinä et ole."

"Ethän sinäkään ole."

"Minä tahdon harjaantua."

"Minä tahtoisin myöskin."

Kurbatow kiersi kätensä pojan kaulaan ja painoi hänen päänsä rintaansa vastaan.

"Olet hyvä poika, Eberhard, mutta se ei käy laatuun! Isäsi ei myönny. Ja minä en voi siinä asiassa mitään luvata."

"Mutta minä tahdon olla sinun kanssasi!" huudahti poika itku kurkussa. "Mitä minä teen sillä aikaa, kun sinä olet tehtaassa? Kysy isältä, ehkä hän lupaa! Kun sinä pyydät, niin hän varmasti lupaa."

"Ole järkevä, äläkä vaadi sitä", vastasi Andrei Petrowitsch hellällä, mutta vakavalla äänellä. "Se pahoittaa minua, ja sitä et varmaankaan toivone?"

"En, Andrei Petrowitsch. Mutta miksi se sinua pahoittaa?"

"Isäsi panee pahakseen, että sinä minun esimerkkiäni seuraten pyydät päästä tehtaaseen ja tahdot laiminlyödä opintosi. Hän ei silloin sallisi minunkaan käydä tehtaassa, ja se pahoittaisi minua."

"Siis en pyydä", sanoi poika päättäväisesti.

"Yhteen asiaan voin kuitenkin myöntyä: voit tulla usein kanssani tehtaaseen ja siellä katsella, miten työtä tehdään."

Siihen Eberhard lopulta oli tyytyväinen.

Seuraavasta päivästä alkaen alkoi Andrei Petrowitsch kulkea iltapäivin Riesemannin tehtaassa työssä. Hän ajoi rattailla tahi rautateitse kaupunkiin ja tuli sieltä myöhään illalla, toisinaan vasta varhain aamulla takaisin, nimittäin silloin kun hän oli ottanut valamistyöhön osaa.

Herra Riesemannin arvelu, että kandidati herra hyvin pian kyllästyy ja väsyy tehtaan ummehtuneeseen ilmaan ja likaiseen, raskaaseen työhön, ei käynyt toteen. Andrei Petrowitsch ei lähtenyt tehtaasta ensimäisenä, eikä seuraavinakaan päivinä, ja herra Riesemann voi omin silmin nähdä ja johtavalta insinööriltä ja työnjohtajilta kuulla, että herra kandidati ei pelännyt raskaimpiakaan töitä, että hän etsi juuri voimia ja vaivoja vaativia tehtäviä, että hän koetti olla samalla hyvä oppilas ja hyvä työmies. Hän ei kyllä voinut vetää toisille vertoja kestävyydessä, hän väsyi pian ja piti lepoaikoja, jota toiset eivät tohtineet. Mutta hän tarttui aina uudella innolla ja halulla työhön, karkaisi ruumiinvoimiaan, harjoitti jäseniään ja voitti siten väsymyksensä ja kyllästymisensä.

Riesemannin kotiopettajan työläiseksi rupeaminen herätti perheen tuttavapiirissä luonnollisesti huomiota — "kiusallista huomiota" niinkuin rouva Göbler väitti. Ensinnä kummasteltiin, lausuttiin epäilyksiä, pudistettiin päitä, lyötiin käsiä yhteen, — sitte alettiin nauraa, pilkata, ivaten puhua ja lopuksi — vainuta kaikenlaisia vaarallisia tarkoituksia.

"Hän koettaa tehdä itseään huvittavaksi — tahtoo herättää huomiota — tahtoo erikoisesti loistaa — se oli Rita Riesemannin, Oswald Göblerin, Henrik Bergmannin ja useiden muiden ensimäinen arvelu."

Sitten tulivat rouva Riesemann, rouva Göbler ja useat muut kunnianarvoiset rouvat ja joutuivat siihen johtopäätökseen, että sellainen — "temppuileminen" ei sopinut tehtailija Riesemannin kotiopettajalle. Se koski talon kunniaa; Eberhard ei voinut ottaa tehtaalaisella tunteja, eikä tehtaalainen, niinkuin eräs rouva Meier nerokkaasti huomautti, voinut antaa mitään tunteja Eberhard Riesemannille. Taasen oli opettajan auktoriteetti oppilaan suhteen vaarassa; mitä voikaan sivistyneen perheen poika oppia ihmiseltä, joka seurustelee joka päivä työläisten kanssa, joka asettuu heidän tasalleen ja on heidän kanssaan veljellisessä yhteydessä!

Lopuksi sanottiin asiaa politisesti vaaralliseksi, alettiin varoittaa herra Riesemannia vahingollisista seurauksista.

"Saattepa nähdä, hän kiihoittaa teidän työläisiänne, hän saattaa heidät nousemaan teitä vastaan", sanoi Riesemannille hänen tuleva vävynsä, sama herra Göbler, joka oli ensin arvellut, että venäläinen ylioppilas koettaa tehdä itseään huvittavaksi.

"Suuren lakon panee hän ainakin toimeen" lisäsi tarttolainen ylioppilas, sama Henrik Bergmann, joka siihen asti oli väittänyt, että pietarilainen toveri tahtoo erikoisuuksillaan loistaa.

"Miksi niin luulette?" kysyi herra Riesemann.

"Yksinkertaisesti siksi", vastasi Oswald Göbler, "että ihminen, joka ilman erikoista syytä rupeaa työläiseksi, siten puuhaa jotakin salahanketta, ja että se hanke ei ole viattominta laatua, sen voi jokainen joka tuntee yleisiä oloja, arvata."

"Ja erittäinkin venäläinen ylioppilas", lisäsi Henrik Bergmann. "Me näemme ja kuulemme Tartossa joka päivä, miten he viettävät loma-aikojaan, miten he pitävät salaisia kokouksia, laativat julistuksia ja levittävät niitä ja ovat kaikkien salassa toimivien lähellä ja kaukana asuvien henkilöiden kanssa yhteydessä, temmatakseen työmiehiä mukaansa liikkeeseensä… En ollenkaan ihmettelisi, jos jonakin kauniina päivänä huomaisitte, että teidän viaton kotiopettajanne on täyttänyt työmiestenne taskut julistuksilla, joissa hän neuvoo heitä vaatimaan teiltä palkan korottamista viidelläkymmenellä prosentilla ja kahdeksantuntista työpäivää!"

Tehtailija Riesemann pudisti epäillen päätään. Hän yleensä luotti suuresti Andrei Kurbatowiin, hän ei ollut huomannut hänessä mitään epäiltävää, ei kotona eikä tehtaassa. Ja toiseksi hän tunsi omansa ja muut paikalliset työläiset — hän tunsi virolaiset työläiset. Heillä ei ollut mitään vaatimuksia, he olivat tyytyväisiä, että heille annettiin työtä ja maksettiin palkkaa, he pitivät työnantajaa hyväntekijänään, eikä mikään ollut heistä niin kaukana kuin lakko- tahi levottomuuspuuhat. Nuoret herrat liioittelivat nähtävästi, he näkivät itse kuvailemiaan peikkoja. Siltä puolelta ei herra Riesemann luullut itsellään olevan mitään peljättävää.

Huomio, jota Andrei Petrowitschin toiminta herätti, tuli kuitenkin hänestä kiusalliseksi, ja hän olisi piankin tehnyt lopun venäläisen työhalulle, ellei hän tahtomattaan olisi ollut venäläisen vaikutuksen alaisena. Hän tunsi Andrei Kurbatowia kohtaan kunnioitukseen vivahtavaa kohteliaisuutta, kunnioitusta, jota matalalta kohonnut, pienen sivistysmäärän omaava ihminen, kaikesta rikkauden synnyttämästä ylpeydestään huolimatta, tuntee korkeasti sivistynyttä, tietopuolisessa suhteessa hänet joka suhteessa voittavaa henkilöä kohtaan, joskin salaa, sydämessään ehkä tietämättään. Riesemann ei saattanut astua Andrei Petrowitschin luo ja sanoa hänelle: "Teidän työssä käymisenne ei miellytä tuttaviani, siksi älkää menkö enään tehtaaseen!" Ja mitä Riesemanniin itseensä tulee, ei hänellä ollut mitään ylioppilaan työssä oloa vastaan; hän ei voinut käsittää, miksi se tuottaisi hänen pojalleen, perheelleen ja tuttavilleen häpeätä, että herra kandidati käy — huvikseen, piloillaan tehtaassa työssä. Aivan päinvastoin — hän oli hyvillään siitä, että herra kandidati kävi hänen tehtaassaan, herra Martin Riesemannin tehtaassa työssä, että hän piti tätä tehdasta niin hauskana.

Ja sitäpaitsi ilmaantui tälle henkilölle, jonka toiminta herätti niin kiusallista huomiota, Riesemannin omassa perheessä rohkea puolustaja. Neiti Stella vastusti kaikkia pilkkaajia, kiusottelijoita ja epäilijöitä; erittäinkin sulhastaan ja tulevaa anoppiaan niin vaikuttavin, sattuvin sanoin, että kiihtynyt keskustelu loppui tuskalliseen äänettömyyteen. Hän ei ainoastaan tahtonut huomauttaa niille, jotka hänen isäänsä varoittivat, että heidän pelkonsa on aivan aiheeton, vaan hän alkoi myöskin selittää, mikä ei ollut kenellekään selvillä, nimittäin kysymystä siitä, miksi herra kandidati oli ruvennut työläiseksi.

"Se mies tekee jotakin, jota te ette viitsi vaivaantua tekemään, vaikka se kyllä olisi teille yhtä tarpeellista kuin hänellekin: hän tutkii elämää ja sen erilaisia ilmiöitä, voidakseen arvostella niitä oikein ja puolueettomasti ja niitä selitellessään ja arvostellessaan nojautua omaan kokemukseensa ja siten todellisuuteen. Te puhutte usein yleisistä asioista, teette johtopäätöksiänne ja julistatte tuomioitanne; mutta kaikki se, mitä te tiedätte, on toisilta ja kolmansilta lainattua, enimmäkseen niiltä, jotka eivät itsekään tiedä mitään, jotka itsekin ovat käyneet lainaamassa; luonnollisestikin teette silloin vääriä johtopäätöksiä ja arvostelette väärin. Aivan samoin, kun nytkin olette arvostelleet väärin Andrei Petrowitsch Kurbatowin tiedon halua."

Näin puhui neiti Stella erittäinkin Oswald Göblerille ja Henrik Bergmannille, kun he hänelle olivat lausuneet huonosti valituin sanoin ajatuksensa venäläisestä ylioppilaasta.

Ja Oswald Göbler ja Henrik Bergmann katsoivat toisiaan silmiin ja kysyivät toisiltaan, miten neiti Stella oli saanut niin hyvän käsityksen Andrei Petrowitschistä ja niin huonon käsityksen heistä molemmista ja olivat yksimieliset siitä, että se on Andrei Kurbatowin, saman epäilyttävän ihmisen syy, josta he olivat saaneet niin huonon käsityksen…

Vaan Andrei Petrowitsch Kurbatow työskenteli tehtaassa — herra Riesemannin tehtaassa, päivä päivältä edelleen, eikä häntä tullut kukaan kieltämään, niin sopimatonta ja kartettavaa kun se Riesemannien tuttavien mielestä olikin.