XII

Ja kuitenkin oli Riesemannilla vielä kaksi tytärtä.

Hänen isänsydämensä tunsi sen, ja samoin hänen loukattu ylpeytensä, joka vaati hyvitystä.

Ja lopuksi — hän ei tahtonut hukkua vaimonsa kyyneliin!

Eräänä kauniina päivänä seisoi vanhahko paksu herrasmies "Suurella Monetnajalla", Pietarin puolella, talon numero 47 neljännessä kerroksessa erään asunnon oven edessä, jolle oli vierekkäin kiinnitetty kaksi nimikorttia. Lihava herra huohotti raskaasti, sillä korkeat portaat olivat koskeneet hänen keuhkoihinsa, ja pyyhki tippuvaa hikeä kasvoiltaan. Kun hänen silmänsä eivät voineet tottua niin pian pimeään, sieppasi hän tikulla tulta ja tutki sen valossa molempia nimikortteja. Äkkiä putosi tikku hänen sormistaan maahan ja vanhan herran kurkusta nousi raskas huokaus.

"Todellakin!" kuului pidätetyllä äänellä hänen hampaidensa välistä, "to-todellakin!"

Tarttuen oikealla kädellään lujemmin hopeanuppuiseen keppiinsä, hän soitti vasemmalla kädellään nopeasti ja rajusti ovikelloa.

"Tahdon näyttää hänelle! Hänen pitää oppia tuntemaan minut!" ajatteli herra Riesemann, ja hänen päätänsä alkoi kuumottaa, hänen korvansa suhisivat ja hänen silmissään väikkyi purppuraisia väreitä.

Ovi avattiin ja vanha herra astui kiireesti sisään.

Riesemannin suureksi hämmästykseksi otti hänet vastaan eräs upseeri. Hän tunsi Andrei Kurbatowin, upseerinpuvustaan huolimatta, kyllä varsin hyvin, mutta tahtomattaan hämmästyi hän hetkeksi, sillä Riesemann tunsi sotilaspukua kohtaan luontaista kunnioitusta.

Kun Andrei Petrowitsch, joka oli kirjoittautunut lääketieteelliseen sotilasakatemiaan, ei mielellään käyttänyt upseerin pukuaan, oli hän kesällä Riesemannien luona yksinkertaisessa puvussaan, tahi entisessä juristiaikaisessa yliopistonutussaan. Nyt, luennoilla käydessään, oli hänellä kuitenkin virkapukunsa yllään, jonka näkemiseen ei Riesemann kuitenkaan ollut valmistunut.

Kun vanha herra oli jälleen toipunut hämmästyksestään, kysyi hän lyhyesti ja jyrkästi, tervehtämättä.

"Missä tyttäreni on?"

Andrei Petrowitsch kääntyi välioven puoleen, joka vei toiseen huoneeseen, ja huusi:

"Stella, tule tänne, isäsi tahtoo tavata sinua!"

Riesemannin tytär ilmestyi heti ovelle, astui muutamia askeleita isänsä luo, mutta pysähtyi sitten, nähdessään hänen punottavat kasvonsa ja säkenöivät silmänsä.

"Vai niin, elättekö siis yhdessä!" huudahti Riesemann, ja hänen äänensä jyrisi alkavan ukkosen tavoin.

"Niin, elämme yhdessä!" vastasi Andrei Petrowitsch.

"Miksi."

"Se on huokeampaa ja olemme toisillemme seuraksi."

Venäläisen suuri rauhallisuus, jota Riesemann piti hävyttömyytenä, riisti häneltä lopunkin maltistaan.

"Roisto! Kurja roisto!" ärjäsi hän kovalla jalopeuran äänellään ja olisi käynyt Andrei Petrowitschin kimppuun keppineen, ellei Stella olisi astunut väliin.

Neito tarttui kiinni isän käsivarteen, pidätti sitä, kaikki voimansa ponnistaen ja lausui pehmeällä, rauhoittavalla äänellä:

"Isä, älä tee mitään, mitä myöhemmin kadut! Sinulla ei ole oikeutta soimata Andrei Petrowitschia! Hän ei ole tehnyt mitään siihen, että minä olen täällä. Jos siitä tahdot puhua, niin puhu ainoastaan minulle!"

Vaan Riesemann työnsi tyttärensä huolimattomasti syrjään, astui aivan Kurbatowin eteen ja karjaisi hänelle silmiin:

"Ilmiantaja! Viettelijä! Taskuvaras!"

"Tehkää niin hyvin, herra Riesemann, ja istuutukaa!" lausui Andrei Petrowitsch, osoittaen kädellään sohvaa, vetäen samalla itselleen tuolin lähemmäksi.

Herra Riesemann istuutui todella sohvalle, ikäänkuin olisi se läpitunkeva, kirkas, rauhallinen katse, joka viipyi hänen kasvoillaan, hänet lumonnut, petoa hänen sisässään kesyttänyt.

"Herra Riesemann", alkoi Andrei Petrowitsch, heidän istuessaan vastakkain, "vaivautuessanne matkustamaan Pietariin, teitte sen luonnollisesti tärkeistä syistä. Ette luultavastikaan tulleet tänne ainoastaan sanoaksenne minulle loukkaavia sanoja. Sanokaa minulle ne, että voimme pian päättää."

"Vaadin teiltä tyttäreni takaisin!" huusi herra Riesemann.

"Enhän ole teiltä tytärtänne ottanutkaan!"

"Vai niin! Eikö hän ole seurannut teitä tänne, enkö löydä teitä nyt yhdessä elämästä?!"

"Tyttärenne tuli Pietariin lukemaan lääkäriksi, ja koska rakastamme toisiamme ja meillä on vähä rahaa, asumme samassa asunnossa. Hänen kunniansa on koskematon sillä ei hän enkä minä — kumpikaan ole tehnyt mitään pahaa."

"Niin ajattelevat hukkaan joutuneet ihmiset!"

"Niiden joukkoon ette voi meitä lukea, sillä elämme nuhteettomasti… Mutta kuinka pitäisi minun teidän mielestänne pelastaa tyttärenne kunnia?"

"Teidän pitää tehdä hänet puolisoksenne!"

"Hän on jo puolisoni!"

"Vanhempiensa luvatta, vihkimisettäkö?"

"Niin, sillä rakastamme toisiamme."

Stellan isä katsoi Kurbatowia, ikäänkuin epäilisi hän hänen tervettä järkeään, tahi ainakin, tarkoittiko hän sitä, mitä puhui. Ja sitten katsoi hän tytärtään, ikäänkuin odottaen, että hän punastuisi häpeästä.

Mutta Riesemannin tytär ei punastunut, hän seisoi suorana isänsä edessä, ja hänen silmänsä loistivat.

"Herra, vihityttäkää itsenne tyttäreeni!" ärjäisi Riesemann uudessa vihan puuskassa, ja hänen kasvonsa muuttuivat sinisiksi.

"Jos se on tarpeen ja vaimoni suostuu — kyllä", vastasi Andrei Petrowitsch.

Stella astui isänsä luo, laski kätensä hänen olalleen ja lausui:

"Isä, näen kasvoistasi, että olet suuttunut minuun. Onko äiti myöskin hyvin suuttunut?"

"Kysy ennemmin, onko hän vielä elossa!" nousi Riesemannin kurkusta, ja parta suun ympärillä alkoi väristä, — ja se parta oli lyhyessä ajassa käynyt lumivalkeaksi.

"Siis vietämme pian vihkiäisemme, Andrei", lausui Stella, ja kiiruhti isänsä luota miehensä luo asettaakseen pehmeän, lepyttävän kätensä tämän olalle.

"Olen valmis", oli Andrei Petrowitschin lyhyt vastaus.

Riesemann pyyhki otsaltaan kylmää hikeä ja lausui äänellä, jolla vielä oli taukoavan ukkosen tapainen kaiku:

"Vihkiäisten edellä käy kihlaus. En lähde Pietarista ennen, kun minulla on kihlakorttinne taskussani. Lähden niitä heti tilaamaan."

Andrei ja Stella — he eivät nauraneet, sillä heidän kävi sääli vanhaa miestä, jota niin suuret murheet painostivat. He antoivat tapahtua, että hän otti hattunsa ja keppinsä ja lähti heti tilaamaan kihlakortteja, joita ilman hän ei voinut lähteä Pietarista. Ja hän tuli lasten luo jälleen takaisin, kun hänellä oli "kihlakortit taskussa."

Ja sitte vasta — vastoin tavallisia tapoja — hän antoi heille isällisen siunauksensa.

Hän teki sen lyhyesti, kylmästi, vastenmielisesti — mutta hän teki sen. Ja lupansa, että tytär saa lukea lääkäriksi, lisäsi hän kysymättä…

Mutta hänellä oli vielä yksi murhe sydämellään.

Hän vaati, että morsiuspari asuisi häihin asti erillään toisistaan. Morsiamen piti "heti" lähteä yhteisestä asunnosta… Mutta sillä vaatimuksella ei ollut onnea lasten puolelta. He vastustivat sitä jyrkästi ja vakuuttivat hänelle, että se ei hyödytä mitään, että tapahtunutta ei enää voi tehdä tapahtumattomaksi. Ja hän myöntyi raskain sydämin.

"En kuitenkaan salli, että Riesemannin tytär asuu tällaisessa kurjassa sopessa", lausui hän, kohottaen päätään ja luoden katseensa nuoren parin pienessä pesässä ympärilleen.

Ja hän sieppasi taskustaan täysinäisen kukkaron ja latoi pöydän kulmalle joukon kultarahoja. Ja nuori pari antoi sen tapahtua, etteivät pahottaisi hänen mieltään. Sitten pakeni tehtailija Riesemann pienestä kurjasta pesästä, joka kätki niin paljon puhdasta onnea.