VIIDES NÄYTÖS.

Näyttämö on nyt miltei pimeä. Ainoastaan vieno valojuova oikealta valaisee etualan.

ALKIBIADES (vasemmalta): Timandra! — Kummallista. Kuulin nimeäni mainittavan. (Yrittää oikealle. Theano ilmestyy kynnykselle. Alkibiades aikoo syöksyä hänen eteensä polvilleen.) Theano! — (Pysähtyy, pidättää itsensä ja voittaa mielenliikutuksensa. Pitkä vaitiolo. Sitten aivan tyynesti ja täsmällisesti.) Theano, Menonin tytär! Ollos sydämellisesti tervetullut Aasiaan.

THEANO: Alkibiades, Kleiniaan poika! Sinä tunnet minut?

ALKIBIADES: Kyllä. Tiedän, kuka olet, en tiedä, mikä tuottaa minulle tämän aavistamattoman ilon. Mutta arvaan sinun seuranneen ystävääni.

THEANO (lujasti): Sen olen tehnyt. Minä olen miekkatanssijan tyttäreksi pukeutunut voidakseni läheltä nähdä, miten elää mies ilman isänmaata.

ALKIBIADES: Ja nyt, kun olet nähnyt sen? Mitä nyt aiot?

THEANO: Yön ikuisten tähtien nimessä, jotka tuikkivat tällä hetkellä yli synnyinkaupunkisi, lausu minulle, Alkibiades, oletko toteuttanut ne suuret ihanteet, jotka elosi aamunkoitto kerran lupasi Ateenalle?

ALKIBIADES (säpsähtäen): Miksi sitä minulta kysyt?

THEANO: Kysyn sitä siksi sinulta, että voisin vastata opettajallesi Sokrateelle, kun hän kotiin palattuani tiedustelee, mitä on tullut hänen etevimmästä oppilaastaan.

(Alkibiades on Sokrateen nimen kuullessaan peittänyt kasvonsa vaipallaan. Vaitiolo, voittaa jälleen mielenliikutuksensa, katsoo Theanoon; ivallinen hymy leviää hänen huulilleen.)

ALKIBIADES: Tuon lemmen jumalatarta juhlivan kaupungin nimessä, jonka tulet tuikkivat yön autioiden tähtien alla: minun nuoruuteni ihanteista olet sinä, Theano, aina ollut minulle pyhin ja arvokkain.

(Theano horjahtaa kuin salaman satuttamana. Vaitiolo. Alkibiades on ristinyt käsivartensa ylpeästi rinnalleen.)

THEANO (kooten jälleen voimansa): Kauniisti kasvoit sinä, Alkibiades: sinun nuoruutesi oli Ateenan päivän-nousu. Missä ovat ne maat ja valtakunnat, jotka sinä kerran lupasit lahjoittaa hurmautuneelle Ateenalle?

ALKIBIADES: Kuin kukka ylpeä ylenit sinä, Theano Menonin tytär, ja sinun ihanuutesi aurinko säteili yli minun nuoren miehuuteni. Miksi et sinä huolinut minusta?

(Lyhyt vaitiolo.)

THEANO (kuten edellä): Soitellen läksit sinä sotaan, uhmaten rikoit sinä Nikiaan rauhan ja rakensit riidan Lakedaimonin kanssa, joka on syössyt meidät niin syvään turmioon. Miksi teit sen, Alkibiades?

ALKIBIADES: Veikaten notkui sinun vartesi Ateenan nuorten parissa, armottomana rikkoi jokainen askeleesi rauhan rinnassani, Miksi teit sen minulle, Theano, Menonin tytär?

(Vaitiolo. Theano painaa kädellä sydäntään, jota jokainen Alkibiadeen sana haavoittaa. Alkibiades, kuten edellä, tyynenä, ivallisena ja itsetietoisena.)

THEANO: Sokrateen opin tahdoit sinä toteuttaa: ei kivessä eikä kullassa, vaan luussa ja lihassa piti Hellaan hengen ihanuuden meille ilmestymän. Missä on nyt tuon tuntemattoman jumalan kuva, jonka tahdoit näyttää hämmästyvälle Ateenalle?

ALKIBIADES: Luuta ja lihaa ovat minun jumalattareni olleet, eivät valjuja, verettömiä utukuvia. Sinä olet se olennoitu kauneus, jonka tahdoin esittää Hellaan huikaistuvien kasvojen eteen.

THEANO: Järjen tahdoit sinä tehdä yksin-jumalaksi, elämän-viisauden ja elämän-kauneuden uskon tahdoit sinä tehdä maan päällä tiettäväksi. Näetkö niiden nyt ympärilläsi kukoistavan?

ALKIBIADES: Sinut tein minä sieluni yksinvaltiaaksi, sinun siveän kauneutesi olen minä kautta kaikkien maan-äärien kuuluttanut. Mutta minun sydämeni kukat ovat kuihtuneet alla kantapääsi.

THEANO (enää häntä kuulematta): Uusi aika koitti sinun kilvestäsi. Oli haihtuva kaikki hämärä, salaperäinen ja valon-pelko. Ei ollut oleva maan päällä tyranneja eikä orjia enää, ainoastaan iloitsevia ihmisiä.

ALKIBIADES: Uudet tähtisikermät paistoivat sinun silmistäsi. Lasten taruina raukesivat Olympo ja Ida-vuori. Yksilön vapaus kävi läpi maailman kuin salama.

THEANO: Ei saanut olla mitään korkeampaa. Kuolevaisen kyvyt olivat mielestäsi niin mittaamattomat, ettei hän tarvinnut mitään ulkopuolelta itseään. Hänen oma sydämensä oli oleva hänen maailmansa.

ALKIBIADES (aina heikommalla ivalla): Ei ollut mitään sinua ylevämpää. Ainoastaan papit, kansan taika-usko ja huonot taiteilijat voivat rajoittaa ihmisten näköpiirin niin, että he eivät kaikki sitä heti oivaltaneet. Siksi oli ensin niitä vastaan sota julistettava.

THEANO: Tahdoit kumota kaikki temppelit ja jumalankuvat, repiä maahan kaikki lait ja yhteiskuntalaitokset, jotka yksilön vapautta rajoittivat. Vasta kun jokainen Ateenan kansalainen olisi oma jumalansa ja oma temppelinsä, oli kaikuva puhtaana ja häikäisevänä Sokrateen sana: "Tunne itsesi!"

ALKIBIADES: Ihmisen itsensä tahdoin minä etsiä heistä, elävinä ja lämpöisinä tuli hänen viivojensa läikähtää niinkuin meidän ympärillämme meri ja ilma. Sinussa näin minä sellaisen taideteoksen.

THEANO: Niinkuin juopunut jumala kuljit sinä. Kansan riemu kohisi kuin koski sinun jäljissäsi. Onneton, — erehtynyt kansa! Ei se tiennyt seuraavansa omaa hautasaattoaan.

ALKIBIADES: Kukitetuissa vaunuissa kuljin minä. Nuoret naiset vetivät minua. Kuitenkin puuttui puoli minun kunniaani, kun sinä puutuit minulta.

THEANO: Portto istui sinun vierelläsi. Irstailijat virittivät sinulle hymnejään. — Sinun lähtöjuhlasi se oli. Seuraavana aamuna huomattiin kaikki Hermeen kuvapatsaat kautta kaupungin rikotuiksi.

ALKIBIADES (synkistyen): Heti kun muut alkoivat sitä tehdä, lakkasin minä. Minusta tuntui, että ainoastaan minulla oli oikeus siihen, ei muilla. Sillä ainoastaan minä olin nähnyt sen, mikä oli kaikkia kuvapatsaita korkeampi.

THEANO: He tekivät vaan, mitä sinä opetit heille.

ALKIBIADES: Siinäpä se. Miksi he eivät voineet tehdä jotakin, mitä minä en ollut heille opettanut?

THEANO: Miksi siis ollenkaan vetosit heihin? Miksi et siis yksin ylennyt, miksi et tehnyt itsestäsi sitä ihmis-ihannetta, jonka kuulutit maailmalle?

ALKIBIADES: Täytyihän minun puhua, täytyihän minun antaa joku muoto myllertäville ajatuksilleni. Mutta heti kun he alkoivat matkia minua, suutuin ja häpesin minä.

THEANO: Silloin oli teko jo tehty. Ja sinä sait vastata siitä.

ALKIBIADES (kuin itsekseen): He turmelivat hyvän aatteen. Se on ollut minun suuri elämänsuruni.

(Vaitiolo. Ivallinen sävy Alkibiadeen äänestä on kadonnut kokonaan. Samoin on Theano hetkeksi unohtanut pateettisen puhetapansa. Molemmat seisovat hiljaisina ja katsovat maahan. Vaistomaisesti ovat he samalla toisiaan lähestyneet.)

THEANO (hiljaa): Ja niin tuli sinusta maanpakolainen.

ALKIBIADES: Ja sinusta Pallas Athenen papitar, Theano.

(Vaitiolo.)

THEANO: Niin menit sinä vihollistesi puolelle ja kannoit nurjaa kilpeä isänmaatasi vastaan. (Lempeästi nuhdellen.) Kuinka saatoit sinä sen tehdä, Alkibiades?

ALKIBIADES (harvakseen): Minä en voinut enkä tahtonut tulla takaisin voitettuna. — (Pää pystympänä.) Valloitetuin laivoin, huilujen soidessa palasin minä maanpaostani, eikä ollut yhtään ihmistä Ateenassa, joka ei olisi silloin pitänyt minua puolijumalana. Sinä yksin hylkäsit minut. — Kuinka saatoit sinä sen tehdä, Theano?

THEANO: Minä en enää luottanut sinuun. Ja pian osoitti kokemukseni, että olit epäluotettava. Miksi menit sinä pappien puolelle, joita ennen olit pilkannut, ja johdit juhlasaaton Eleusiihin? Etkö hyljännyt itse silloin pyhän järjen uskonnon, jolle olit vihkinyt elämäsi?

ALKIBIADES: Sen tein minä sinun tähtesi, Theano.

THEANO: Minun?

ALKIBIADES: Niin. Tiesin, että sinusta oli tullut papitar. Tahdoin sovittaa entiset rikokseni.

THEANO (surullisena): Huonosti sovitit sinä nuoruutesi erehdykset. Siksi luopui hyvä onnesi sinusta ja sinä olit itse pian pakotettu sodan johdosta luopumaan.

ALKIBIADES: Vapaaehtoisesti tein minä sen. Minä en tahtonut palvella alipäällikkönä maata, jossa tiesin ylin olevani.

THEANO: Oletko nyt työhösi tyytyväinen?

ALKIBIADES (jäykästi): Olen. Toivon, että he nyt tietävät, kuka oli Alkibiades.

(Vaitiolo. Alkibiades on jälleen oikaissut itsensä ja katsoo kylmänä, uhmailevana ympärilleen. Theano murhemielisenä väistyy hänestä.)

THEANO: Minä sanon sen sinulle: hän oli mies, joka piti Ateenaa astinlautanaan, jumalia pilkkanaan, ihmisiä leikkikaluinaan ja maailmaa vain suurena maljana, joka hänellä yksin oli oikeus juoda pohjaan. Oletko tuon maljan nyt tyhjentänyt?

ALKIBIADES: Sakkaan saakka. — (Katkerasti.) Mutta koska taidat niin hyvin sorvaella minusta muistosanat, pyydän, että pidät minulle myös synnyinkaupunkini hautapuheen. Luullakseni ei liene liian varhaista sitä esittää.

THEANO: Ei. Sen suuruuden aika on mennyt, sen ihanteet rauenneet, kukaan ei siellä usko enää eikä mikään asia ole enää pyhä sille. Todellakin, Alkibiades: maljan tyhjiin voit sinä juoda, mutta sitä täyttää … et milloinkaan!

ALKIBIADES (ylpeästi): Minä olin Ateenan kunnia. Miksi ei se minua korkealla kannattanut?

THEANO: Isien hartioilta kohosit sinä. Mitä olet sinä jättävä jälkeesi heidän perinnöstään?

ALKIBIADES: Jätän heille tarinan Alkibiadeesta.

THEANO: En luule, että he tulevat siihen tyytymään. — Sinuun saakka oli kaikki yhtämittaista nousemista. Sinusta lähtien taas…

ALKIBIADES (harvakseen): Katsotko sinäkin minua jo kuolleeksi mieheksi, Theano?

THEANO: Kuolleista herääväksi katsoisin sinua mielelläni. Mutta sitä ennen on sinun uudestasynnyttävä.

ALKIBIADES: Synnytä silloin Ateenan kansa uudestaan! Miksi vaadit minua kieltämään oman olemukseni?

THEANO (hiljaa): Tahdon johtaa sinut olemuksesi jaloimpaan.

ALKIBIADES: Miksi et johtanut minua siihen, silloin kun nuori olin? Tulet toivottamaan minulle hyvää huomenta keski-yöllä.

THEANO: Kaikki paheet tahrasivat sinun nuoruuttasi.

ALKIBIADES (leimahtavin silmin): Olin uusi aika. Uudet aatteet heiluivat pääni päällä kuin kypärtöyhtö.

THEANO: Ilveilijän lakki oli sinulla. Kuka on kuullut uuden ajan alkavan juomapöydästä?

ALKIBIADES: Minun tahtoni oli kaiken kansan tahto. Voiton jumalatar seisoi kuin kilpi minun kupeellani.

THEANO: Rakkauden jumalatar oli kuvattu sinun kilvessäsi. Ainoastaan himoon uskoi Alkibiades.

ALKIBIADES (leikillisesti): Ylenkatsotko rakkauden jumalatarta? Kovin on kostava sinulle Aphrodite.

THEANO: Palvelen viisauden jumalatarta. Pallas Athene on minua suojeleva.

ALKIBIADES: Kuka on suojaava minut sinun silmiltäsi? Sinun sulosi poroksi polttavat minut.

THEANO: Lakkaa jo pilkastasi, Alkibiades! Minua herjaamalla et ylennä itseäsi.

ALKIBIADES: Miksi muistutat minulle nuoruuteni ihanteita? Silloin olet sinä aina niistä ensimmäinen.

THEANO (tuskallisesti): Alkibiades! Sinä tiedät, että minä en ole voinut rakastaa sinua!

ALKIBIADES: Niinpä en minäkään ole voinut suuria tekojani suorittaa.

THEANO: Pelasta isänmaasi, vapahda Ateena! Silloin olen minä ehkä sinua rakastava.

ALKIBIADES: Rakasta minua, ole minun omani, Theano! Silloin olen minä ehkä pelastava sinun isänmaasi.

THEANO (epätoivoissaan): Alkibiades! Sinä et usko minuun?

ALKIBIADES: Theano, Menonin tytär! Etpä sinäkään usko minuun!

THEANO: Voi Ateenan kaupunkia! Todellakin kadotettu olet sinä, jos sinun parhaat poikasi hylkäävät sinut.

ALKIBIADES: Voi minun sydämeni kaupunkia! Todellakin kadotettu olen minä, koska Ateenan tyttäret hylkäävät minut.

(Theano vaikenee taistellen turhaan Alkibiadeen ivaa ja omaa mielenliikutustaan vastaan. Thrasybulos tulee nopeasti perältä.)

THRASYBULOS: Kaikki on valmista. — (Huomaa nyt vasta Alkibiadeen. Hiljaa Theanolle:) Suostuuko hän?

THEANO (itkien): Minä en tiedä. Kenen luokse olet tuonut minut? Vie minut pian kauas hänen läheisyydestään tai pelkään, että omakin paras osani pakenee minusta! (Painautuu kiinni häneen.)

THRASYBULOS: Alkibiades! Mitä olet sanonut hänelle?

ALKIBIADES: Näethän, että naisesi voi pahoin. Hoida häntä, Thrasybulos! (Thrasybulos yrittää johdattaa hänet oikealle.)

THEANO: Ei, ei sinne! Pimeään yöhön tahdon minä mennä. Istun mieluummin oven ulkopuolella kuin vietän enää hetkeäkään hänen kattonsa alla.

(Hoippuu ulos. Alkibiades on mennyt pilari-aukolle ja tuijottaa synkkänä eteensä. Pitkä vaitiolo. Thrasybulos lähestyy häntä.)

THRASYBULOS: Mitä nyt mietit?

ALKIBIADES: Odotan, mitä tulossa on.

THRASYBULOS (varovasti): Sinä uskot heidän vielä palajavan?

ALKIBIADES: Persialaisten? Sitä en tiedä. Mutta heidän lähettämiensä murhaajien? Olen varma siitä.

THRASYBULOS: Sinä luulet, että he uskaltaisivat todellakin…?

ALKIBIADES (olkapäitään nykäyttäen): Mitä he pelkäisivät?

THRASYBULOS: Pallas Athenen vihaa, kaikkien kunniallisten ihmisten tuomiota.

ALKIBIADES: Pallas Athene on Spartan portto ja kunnialliset ihmiset käyvät päivä päivältä harvinaisemmiksi. — (Kirkas tähti putoaa kautta pimeän avaruuden.) Näitkö? Tähti lensi.

THRASYBULOS: Muistitko toivoa mitään?

ALKIBIADES: En. — (Hitaasti.) Mutta mieleeni muistuu eräs toinen yö, jolloin mielentilani oli jotenkin samallainen kuin nyt. Silloinkin putosi kirkas tähti taivaalta enkä minä silloinkaan osannut toivoa mitään.

THRASYBULOS: Kerro se minulle!

ALKIBIADES: Oli yö. Laivastomme oli laskenut ankkurinsa Syrakusan edustalle. Kaikki oli valmiina taisteloon. Koko Sikelia vapisi meidän edessämme. Minä käyskelin yksin yössä laivankannella. Rannaton meri minun ympärilläni seisoi hiljaa niinkuin oma sydämeni ja tuhannet tähdet paistoivat sen syvyydestä niinkuin suuret ajatukset. Se oli minun elämäni onnellisin hetki.

THRASYBULOS (liikutettuna): Ystäväni!

ALKIBIADES: Mutta tiedätkö, miksi minä olin onnellinen?

THRASYBULOS: Sinä tunsit seisovasi elämäntehtäväsi edessä.

ALKIBIADES: Niin. — (Hampaittensa välistä.) Aamunkoitossa läheni taivaanrannalta laiva, joka toi tiedon, että olin maanpakolainen.

THRASYBULOS: Se oli onneton erehdys. Turmiollisempaa taakkaa ei ole ikinä kantanut ateenalainen emäpuu.

ALKIBIADES (värisevällä äänellä): He eivät tienneet silloin, mitä he tekivät. — Minä olin nuori, koko maailma lepäsi avoinna minun edessäni. Minä en aluksi ymmärtänyt… Mutta kun minä myös aloin ymmärtää, kun minä huomasin, kenen kanssa minä olin tekemisissä ja mitä kansaa minä olin lähtenyt johdattamaan, silloin nauroin minä pitkään ja kaikuvasti, niin että se soi kuin hautakuoro minun korvissani. Sillä minä nauroin ensi kerran ylenkatseesta…! (Purskahtaa kamalaan nauruun, joka muuttuu kuin vähittäiseksi itkun-nyyhkytykseksi.)

THRASYBULOS: Kuinka saatoit sinä nauraa niin?

ALKIBIADES: Thrasybulos! On hirveätä ylenkatsoa kokonaista maata, kokonaista kansakuntaa. Se on kuin siirtäisi itsensä kaiken olevaisuuden ulkopuolelle… Kaikki ääriviivat häviävät, kaikki esineet muuttuvat kummituksen-tapaisiksi, kaikki suhteet ovat suuria ja pieniä, sen mukaan kuin katsot niitä. Sinulla ei ole mitään mittapuuta enää… Jalka ei tapaa maata missään, silmä harhailee etsien leposijaa kautta avaruuden, tukka nousee pystyyn sanomattomasta tuskasta ja kauhistuksesta…! (Peittää kasvonsa vaipallaan.)

THRASYBULOS: Ystäväni: etkö sinä koskaan voi unohtaa?

ALKIBIADES: Minä olen unohtanut sen. — Ehkä ei minulla myöskään ollut oikeutta vaatia, että he olisivat sokeasti minuun luottaneet. — (Riehahtaen.) Mutta että he minut toisen kerran hylkäsivät, se ei ollut enää pelkkää lyhytnäköisyyttä heidän puoleltaan, se oli pahansuopaisuutta, se oli konnamaisuutta. Sillä silloin tiesivät he jo, mitä he tekivät, heidän piti tietää, kuka minä olin, mitä minä voin ja mitä he voivat minun avullani.

THRASYBULOS: Ystäväni, sinä tiedät, että kansanvaltainen hallitusmuoto ei salli ketään päätä pitempää.

ALKIBIADES: Ateenan kansa on roskaväkeä! Ja kansanvaltainen hallitusmuoto on roskaväkeä varten.

THRASYBULOS (hiljaisesti): Tyrannit hallitsevat Ateenaa.

ALKIBIADES: Tyrannit eivät ole minua maanpakoon ajaneet.

THRASYBULOS: Typerä kansa sen teki.

ALKIBIADES (kiivaasti): Niinpä kärsiköön typeryydestään!

THRASYBULOS: Se on jo kyllin kärsinyt.

ALKIBIADES: Ei vielä kyllin: minä olen kärsinyt enemmän.

THRASYBULOS (hiljaa nuhdellen): Ystäväni: sinun tulee muistaa, että Ateena kaikissa tapauksissa on sinun synnyinkaupunkisi!

ALKIBIADES: Onko Ateena muistanut, että minä olen Alkibiades?

THRASYBULOS: Luulin surun sinut suuremmaksi tekevän.

ALKIBIADES (ylpeästi): Kuka tietää, ehkä onkin se tehnyt minut niin suureksi, etten mahdu enää Ateenan muurien sisälle. — Mutta lopettakaamme tämä! Näethän, että puhumalla valtioasioista vain katkeroitamme viimeisiä tuokioita, jotka vielä voimme uhrata ystävyydellemme.

THRASYBULOS: Veljeni! Sotatoverini! Jospa voisit olla minun ystävieni ystävä!

ALKIBIADES (terävästi): Voisitko sinä olla minun vihamiesteni vihamies?

THRASYBULOS: Tunnen ainoastaan yhden vihamiehen: Lakedaimon.

ALKIBIADES: Tunnen ainoastaan yhden ystävän: Thrasybulos. Miksi vaadit minut useampiin uskomaan?

THRASYBULOS: Siksi että sinulla on useampia!

ALKIBIADES (harvakseen): Yksi ystävä on jo paljon. Köyhä mies ei voi useampia itselleen kustantaa.

THRASYBULOS: Köyhän katkeruus puhuu nyt sanoistasi.

ALKIBIADES: Mutta myöskin köyhän ylpeys: minulla ei ole enää mitään muille annettavaa.

THRASYBULOS (herkästi): Käynkö sinulle … niin kalliiksi?

ALKIBIADES: Kuka tietää. Etpä vielä tarpeeksi tunne köyhyyttäni.

THRASYBULOS: Etkö siis laske älyäsi ja valtioviisauttasi miksikään?

ALKIBIADES (synkästi): Sen annoin minä jo muinoin Ateenalle: Ateena ei käyttänyt sitä.

THRASYBULOS: Entä sotapäällikkö-taitoasi?

ALKIBIADES: Sen ovat jo kaikki Hellaan heimot kuluksi käyttäneet.

THRASYBULOS (sydämellisesti): Siispä on sinun kerran annettava itsesi, Alkibiades!

ALKIBIADES: Mitä on ihminen itse muuta kuin mitä hän on tehnyt ja toimittanut?

THRASYBULOS: Se, mitä hän on ollut. Anna se meille!

ALKIBIADES: Sinulle annan sen, mitä olen. Muuta en voi antaa muillekaan.

(Vaitiolo.)

THRASYBULOS: Ystäväni, sinä et puhuisi niin sydämettömästi, jos olisit tällä hetkellä Ateenassa. — Kritias riehuu kuin hullu. Hän ja hänen kymmenmiehistönsä näyttävät asettaneen päämääräkseen kotikaupunkimme perinpohjaisen hävittämisen.

ALKIBIADES: Minä tiedän.

THRASYBULOS (hillityllä tuskalla): Verta vuotaa virtoina, ihmisiä raastetaan kuolemaan itse alttarien äärestä. Ei koko Ateenan olemassa-olon aikana ole siellä surmattu niin monta kansalaista kuin nyt muutamassa kuukaudessa.

ALKIBIADES: Minä tiedän.

THRASYBULOS: Voi, Alkibiades, sinä tuskin tuntisit enää Ateenaa! — (Värisevällä äänellä.) Siitä saakka kuin Lysander kaupunkimme valloitti ja asetti Akropoliille spartalaisen vartioväen, ei ateenalainen sydän ole voinut sykähtää muuta kuin tuskasta ja ahdistuksesta. Meidän laivamme ovat poltetut, meidän pitkät muurimme revityt, meidän talomme ja temppelimme häväistyt…

ALKIBIADES: Minä tiedän.

THRASYBULOS: Ystäväni, totisesti sanon minä sinulle: ei ole suurempaa onnettomuutta millekään kansakunnalle kuin kotimainen tyrannius, joka tottelee vieraan valloittajan määräyksiä. — Ja juuri se on meillä nyt Ateenassa.

(Vaitiolo.)

ALKIBIADES (välinpitämättömästi): Mikä siis on sinun suunnitelmasi?

THRASYBULOS: Näin olemme me asian ajatelleet: meitä on kourallinen salaliittolaisia. Me valloitamme jonkun linnan Attikan maaseudulta, esim. Dekeleian.

ALKIBIADES (tarkkaavaisena): Sitten?

THRASYBULOS: Joukkomme kasvaa karkureista ja maanpakolaisista. Me teemme partioretkiä ja häiritsemme viljanvientiä kaupunkiin.

ALKIBIADES: He lähettävät sotajoukon teitä vastaan?

THRASYBULOS: Me lyömme sen ja seisomme Ateenan muurien edustalla.

ALKIBIADES: Joukkonne on liian pieni piiritykseen.

THRASYBULOS: Meillä on liittolaisia kaupungissa.

ALKIBIADES: Vielä pienempi väkirynnäkköön!

THRASYBULOS: Pimeä yö peittää meidät.

ALKIBIADES (jännitettynä): Portit? Vartiat?

THRASYBULOS: Portit avataan, vartiat vaiennetaan.

ALKIBIADES: Kaupungissa on spartalainen sotaväki.

THRASYBULOS: Kaikki nukkuvat. Me hiivimme kaduille ja kujille.

ALKIBIADES: Huuto kajahtaa?

THRASYBULOS: Väkipuukot välkähtävät!

ALKIBIADES: Tyrannit?

THRASYBULOS: Surmataan!

ALKIBIADES: Akropolis?

THRASYBULOS: Valloitetaan!

ALKIBIADES: Ateena?

THRASYBULOS (riemuiten): On meidän! — Mitä sanot suunnitelmastani?

(Alkibiades on tehnyt kysymyksensä salamannopeudella ja henkeä-pidättävällä jännityksellä. Seisoo nyt pää pystyssä ja silmä säteilevänä kuin näkisi hän kaiken jo tapahtuneena edessään. Vanhan sotapäällikön vaistot ovat hänessä heränneet. Thrasybulos katsoo häneen innostuneena. Vaitiolo.)

ALKIBIADES: Tuo ei ole ollenkaan typerästi ajateltu.

THRASYBULOS: Hyvä, että tuumani miellyttää sinua. Pidän sitä onnellisena enteenä vastauksellesi.

ALKIBIADES (miettien): Se on päinvastoin niinkin viisaasti ajateltu, etten ymmärrä ollenkaan, mitä minulle enää jäisi sen suhteen tekemistä.

THRASYBULOS: Mitäkö? Sinulle?

ALKIBIADES: Niin. Asia on valmis. — (Miettien.) Taikka oikeastaan ei aivan valmis. Sitä ennen on Lakedaimon lannistettava.

THRASYBULOS: Niinpä lannistamme me Lakedaimonin!

ALKIBIADES: Sen takana seisoo Persian jättiläisvalta.

THRASYBULOS: Niinpä on meidän kostomme kohtaava myös Persiaa!

ALKIBIADES (päätään pudistaen): Siitä on tuleva sota, jonka vertaista ei vielä ole käyty tämän taivaankannen alla.

THRASYBULOS: Siitä on tuleva pyhä sota… Mies on jättävä vaimonsa, vaimo värttinänsä. Koko kansa nousee, kun kutsuu sotaan Alkibiades.

ALKIBIADES (kuten edellä): Ystäväni: minä en voi johdattaa enää mitään pyhää sotaa.

THRASYBULOS: Sinä et voi?

ALKIBIADES: En, sillä minulta puuttuu siihen usko.

THRASYBULOS: Sinä et usko enää Ateenan tulevaisuuteen?

ALKIBIADES (kolkosti): Meidän kansamme ei mielestäni ole enää pelastettavissa.

THRASYBULOS: Siis vajosi päivä, katosi Ateenan kunnia!

ALKIBIADES: Ei niin, ystäväni…

THRASYBULOS: Sinä et voi?

ALKIBIADES: En. — Tavallista sotaa voisin minä kenties vielä johdattaa, missä äly ja asetaito asiat ratkaisevat. Mutta pyhää sotaa? En milloinkaan.

THRASYBULOS (kokonaan poissa suunniltaan): Niin ole kirottu päivä, jona synnyin, ja kirottu jokainen hetki elämästäni, jolloin Ateenan pelastamista ajattelin! Miksi elämme enää? Alkibiades "ei voi"! Miksi me syömme enää, miksi me nukumme enää, miksi joka aamu silmämme aukaisemme kohti jumalien kimmeltävää sineä? Alkibiades "ei voi"!

ALKIBIADES: Thrasybulos!

THRASYBULOS (käyden hänen käteensä): Noilla kahdella sanalla, ystävä, olet sinä hävittänyt kaikki, mikä meille vielä oli jäänyt, mitä Sparta ei ollut voinut meiltä ryöstää ja jota Persia kaikella voimallaan niin kauan on turhaan tavoitellut: meidän sivistyksemme, meidän suuret muistomme, meidän jumaliemme pyhät paikat.

ALKIBIADES: Minä … en … voi.

THRASYBULOS: Turha enää temppeleitä rakentaa, turha kuvapatsaita pystyttää: Alkibiades "ei voi"! Turha leimuta vapaudelle, turha Diken käskyjä noudattaa. On turhaa elämä, sen jälkeen kuin on kadonnut kaikki, mikä meidät vielä on barbaareista erottanut!

(Peittää kasvonsa vaipallaan. Vaitiolo. Alkibiades lähestyy hiljaa häntä ja laskee kätensä hänen olalleen.)

ALKIBIADES: Ystäväni: sinä olet sen sodan oikea johdattaja.

THRASYBULOS (kyynelsilmin): Miksi et sinä voi.

ALKIBIADES: Minä olen heittänyt liian paljon mereen, minä olen polttanut liian paljon laivoja takanani.

THRASYBULOS: Sitä paremmin pitäisi sinun voida yhtyä meihin.

ALKIBIADES: Ei. — Näetkö Thrasybulos: kullakin ihmisellä on rajansa, minkä yli hän ei voi käydä, missä hänelle loppuu maailmanranta ja meri autio ja ikuinen vain hänen korvissaan kohisee. — Minä olen nyt tullut sellaiselle rajalle.

(Thrasybulos katsoo häneen, Peittää jälleen kasvonsa vaipallaan. Vaitiolo. Theano tulee perältä.)

THEANO: Anteeksi, että häiritsen teitä, mutta minä niin pelkään tuolla ulkona. Ihmisiä liikkuu teillä ja teidenhaaroissa, soihdut välkkyvät yön pimeydessä. Huudetaan milloin "Alkibiades!", milloin "Prinssi Smerdis!" Minä luulen, että he tulevat tännepäin.

THRASYBULOS: Pois! Meidän on paettava! Varmaan heillä ei ole mitään hyvää mielessään. — Alkibiades, vielä viimeisen kerran…

ALKIBIADES: Hyvästi! Minä en tahdo paeta enää. Minä tahdon nyt seisoa paikallani.

THRASYBULOS: Ystäväni! — Kuitenkin odotamme me sinua metsän rajassa. Tule, Theano! Tahdon saattaa sinut ensin varmaan turvapaikkaan.

(Menevät. Alkibiades katsoo vielä hetken heidän jälkeensä, muistaa jotakin ja menee nopein askelin oikealle.)

ALKIBIADES: Timandra! — (Palajaa takaisin.) Timandra! — Merkillistä! Mihin hän lienee mennyt? — (Timandra tulee perältä vaippa hartioillaan, verinen tikari kädessään.) Timandra! Missä olet ollut? — (Timandra on pysähtynyt liikkumattomana perälle.) Sinä et vastaa? Oletko ollut kaupungissa?

TIMANDRA: Olen ollut sen luona, jolle lahjoitit minut.

ALKIBIADES: Kuinka? Sinä tiedät siis? — No niin, minä puhuin sinusta prinssi Smerdiille.

TIMANDRA (leikkien tikarilla): Miksi et puhunut minulle mitään?

ALKIBIADES: Minä aioin puhua siitä sinulle, mutta minä en ehtinyt äsken. — Niin, Timandra, minun täytyy todellakin pois, pitkälle matkalle, enkä tiedä, milloin tulen takaisin sieltä.

TIMANDRA: Minä tiedän: Ateenaan.

ALKIBIADES: No niin, olkoon menneeksi: Ateenaan! Meidän täytyy siis nyt erota toisistamme!

TIMANDRA (hymyilee, leikkii tikarilla): Isänmaa kutsuu sinua?

ALKIBIADES: Niin.

TIMANDRA: Ja tuo nainen?

ALKIBIADES: Kuka? Ah, Theano, Menonin tytär! — (Vakavasti.) Minä en rakasta häntä.

TIMANDRA (huolettomasti): Minä lahjoitan sinut hänelle. Ottakoon hän sinut!

ALKIBIADES: Mitä tarkoitat?

TIMANDRA (katsoo häneen): Myöskään minä en rakastanut prinssi Smerdistä.

ALKIBIADES: Etkö? Minä vakuutan sinulle: Prinssi Smerdis tulee kohtelemaan sinua kuin kuningatarta. — Oletko ollut hänen luonaan? Oletko puhutellut häntä?

TIMANDRA (lempeästi): Tällä tikarilla näet hänen verensä.

ALKIBIADES: Kuinka? Sinä olisit…?

TIMANDRA (päätään nyykäyttäen): Niin. Minä surmasin hänet.

ALKIBIADES: Timandra! Mitä olet tehnyt? — (Hiljaa.) Miksi sen teit? Hän rakasti kuitenkin sinua.

TIMANDRA: Myöskin sinä vannoit kerran rakastavasi.

ALKIBIADES: Siksi sinä olet täällä siis? — Sinä olet tullut minutkin surmaamaan?

TIMANDRA (leikkii tikarilla): Ehkä.

THRASYBULOS (ulkona): He tulevat!

ALKIBIADES: Timandra, sinä kuulet. Nyt voin sanoa sinulle kaikki. Sinun ei todellakaan ole tarvis nähdä sitä vaivaa. Minun murhaajani ovat jo oven edessä.

TIMANDRA: Minä tiesin heidän tulevan. Mutta minä tahdoin ehtiä heidän edelleen.

ALKIBIADES: Tiedä siis myöskin, että minä en matkusta Ateenaan!

TIMANDRA (kuten edellä): Et. Siitä olen minä pitävä huolen.

ALKIBIADES: Mitä aiot siis?

TIMANDRA (hurjasti): Alkibiades! — (Heittää vaipan hartioiltaan, esiintyy nyt tanssijatarpuvussa, puoli-alastomana ja hapset hajallaan.) Etkö näe, että rakastan sinua? Onhan tänään Astarten juhla!

ALKIBIADES: Astarten juhla on jo ohitse. Päivä nousee.

(Näyttämö on edellisen aikana valjennut, juhlatulet lakanneet loimuamasta kaupungissa. Aamuruskon ensimmäiset säteet tunkevat huoneeseen.)

TIMANDRA: Ja aamunkullassa kuolee Alkibiades!

(Yrittää syöstä tikarin hänen selkäänsä. Alkibiades käännähtää nopeasti.)

ALKIBIADES: Mitä tahdot?

TIMANDRA (helisevään nauruun purskahtaen): Tanssia tahdon minä sinulle! — Katso! (Tanssii.)

ALKIBIADES: Timandra! Sinä olet järjiltäsi.

TIMANDRA: Sinut tahdon minä tanssia järjiltäsi! — "Kaikki Aasian jumalat ovat tulesta syntyneet!" — "Siksi on heitä palveltava myöskin tulella!" — Ah! (Pistää tikarin poveensa, vaipuu maahan.)

ALKIBIADES: Timandra! (Rientää häntä tukemaan.)

TIMANDRA: Sinulle yksin tahdoin minä tanssia, sinulle yksin!

(Kuolee. Alkibiades saattaa hänet oikealle, jääden itse ovelle seisomaan. Huutoja ulkona. Thrasybulos tulee nopeasti.)

THRASYBULOS: He tulevat! Meidän on myöhäistä paeta enää.

ALKIBIADES (ruumista osoittaen): Katso! — Hän on surmannut prinssi Smerdiin.

THRASYBULOS: Ja sinua syytetään nyt hänen kuolemastaan. — Pakene puutarhan kautta! Minä tahdon heitä portilla hetken pidättää.

ALKIBIADES: Sinun henkesi on nyt kalliimpi kuin minun. — Pakene! Pelasta suuri ajatuksesi! — (Tempaa miekan.) Toivon, että myöskin minä taidan heitä hetken vastustaa.

MARSYAS (ulkona): Sotilaat! Sytyttäkää risuaita!

ALKIBIADES: Kuuletko? Meitä peljätään. Meille ei tahdota antaa tilaisuutta taisteloon. — Pakene, Thrasybulos! Isänmaasi tähden!

THRASYBULOS: Niinpä taistelemme me molemmat isänmaamme tähden. Kylki kylkeen, Alkibiades! Vuoksi vanhan Hellaan!

ALKIBIADES: Vuoksi vanhan ystävyyden!

(Syöksyvät ulos paljastetuin miekoin. Ulkona huutoja, aseiden kalsketta. Thrasybulos tulee hetken perästä takaisin riemuitsevana, Alkibiades horjuen, kalpeana ja nojaten pihtipieleen.)

THRASYBULOS: He pakenivat! Me voitimme, Alkibiades!

ALKIBIADES (vaivaloisesti): Niin, minä …. luulen niin. — Missä on Theano? Onko hän vahingoittumaton?

THRASYBULOS: Kyllä. — Mutta ystäväni? Sinä olet haavoitettu? Sinä kalpenet, sinä horjut? — Toivottavasti vähäpätöinen naarmu vaan.

ALKIBIADES: Niin. — (Yhä vaivaloisemmin.) He ampuivat nuolilla … yksi niistä osui tänne. (Osoittaa rintaansa.)

THRASYBULOS: Ne roistot! — Heidän päämiehensä toivon kuitenkin saaneen palkkansa. Minä pistin hänet läpi kuin viinileilin. — (Huudahtaen.) Alkibiades!

(Alkibiades on horjahtanut ja vaipuu maahan. Thrasybulos tukee häntä.)

ALKIBIADES: Minä kuolen. — Sydämeni kylmenee, kaikki veri seisahtuu suonissani…

THRASYBULOS: Kuinka? — (Säpsähtäen.) Luuletko, että heidän nuolensa oli myrkytetty?

ALKIBIADES (raukeasti): Aasialaiset taistelevat aina myrkytetyillä vasamoilla. — (Ojentaa kätensä hänelle.) Thrasybulos! Tervehdi minulta Ateenan nuorisoa.

THRASYBULOS (itkien): Jos voitamme, voitamme sinun nimessäsi.

ALKIBIADES: Minä muistan Timon ihmisvihaajan sanat: "Oikein Alkibiades, että tulet suureksi. Sillä sinun pitää kasvaman kaikkien heidän perikadokseen."

(Jää lasittunein silmin eteensä tuijottamaan. Thrasybulos syöksyy itkien hänen ruumiinsa yli ja peittää sen vihdoin vaipallaan. Theano tulee perältä, Peljästyy ja polvistuu äänettömässä murheessa vainajan jalkapuoleen. Pitkä vaitiolo, jota vain Thrasybuloksen nyyhkytykset keskeyttävät. Päivä on noussut. Näyttämö on nyt kokonaan valjennut tulvehtivasta valomerestä. Theano nousee vitkaan, ottaa kitaran ja lausuu helisevällä äänellä seuraavan kuolinrukouksen:)

Rukous.

Korkea jumalatar, Järki, joka johdat ylevältä sijalta ihmisten matkat ja maailman menon: älä vihastu meihin, jos erehdymme, äl' ylenkatso, jos kapinoimme; me sua etsimme sentään elon riemussa, elon murheessa, sua lähetäksemme loittonemme, sua kuullaksemme me kapinoimme; siksi tartu meitä käteen ja taluta meitä kuin pientä lasta, kuin tähteä taivaan; sillä emme me taida muuten elon teitä käydä, auta, opasta meitä Pallas Athene!

Esirippu.