RITARI KLAUS

Kuvaelma

HENKILÖT:

Ritari Klaus. Inkeri.

Näyttämö: Mökki erämaassa. Ovi Perältä. Vasemmalla ikkuna-aukko, joka luukulla suljetaan. Etualalla vasemmalla Neitsyt Maarian kuva puisessa komerossaan. Himmeä lamppu sen HENKILÖT: edessä.

Ritari Klaus seisoo neuvottomana keskilattialla. Inkeri on juuri tullut sisälle ja pudistelee lunta turkiksistaan.

RITARI KLAUS: Niin, tämä on minun kotini ja tällainen minun elämäni. Sinä näet, että ikkunalautani on lahonnut ja oven kamanat viistoon painuneet. Lumi sataa tänne sisälle pyryllä ja vesi jäätyy juoma-ammeessa pakkasella. En ikinä olisi uskaltanut kutsua tänne, ellet olisi tullut itsestäsi.

INKERI: Minä rakastan sinua.

RITARI KLAUS: Sinä et voi rakastaa minua. Minulla ei ole muuta omaa taivaan alla kuin tämä tölli ja nämä vaatteet päälläni, jotka eivät nekään enää ole uuden uutukaiset. Henkeni pitimiksi viritän joskus vivun korpeen, mutta erämiehet särkevät sen tavallisesti, sillä he sanovat minun turmelevan heiltä metsä-onnen. Paras, että käännyt takaisin tykö valtavanhempaisi.

INKERI: Minä rakastan sinua.

RITARI KLAUS: Se ei käy laatuun, ystäväni. Enhän minä ole mies, jota sinun sopii rakastaa. Minun ruumiini on yhtä ruma kuin minun sielunikin eikä ole sitä pahetta maan päällä, jota minä en olisi sakkaan saakka tyhjentänyt. Minä olen naurattanut naisia useampia kuin minun päässäni on hiuksia ja murhannut miehiä niin monta, että voisi tehdä kellotapulin heidän pääkalloistaan. Muistinko mainita, että olen ryöstänyt leskien ja orpojen osan sekä hukannut taloni ja tavarani myrkyllisissä, päätä-pyörryttävissä nautinnoissa? Minä olen raunio, jossa vain sisiliskot luikertavat. Mitä iloa saattaa sinulla olla minun seurastani?

INKERI: Minä rakastan sinua.

RITARI KLAUS: En tiedä, pitääkö minun itkeä vai nauraa sinulle. Sinä olet todellakin hyvin merkillinen. Sinä tulet minun luokseni silloin, kun minulla ei enää ole mitään ja kun itse olen inho ja häpeä itselleni. Miksi sinä et tullut silloin, kun minä olin rikas ja nuori, kun minulla oli knaappeja ja palvelijoita ja kun valtakunnan mahtavimmat ritarit katsoivat kunniakseen istua minun pöydässäni? Silloin olisin minä ehkä voinut valmistaa sinulle arvosi mukaisen vastaanoton. Nyt tulet sinä myöhään yöllä, etsit kaukaisen erämaan töllin ja sanot, että tahdot jäädä siihen yhdessä rikollisen miehen kanssa, jota kukaan kunniallinen ihminen ei enää tervehdi edes tiellä tahi kirkkomäellä. Herra on varmaan nähnyt hyväksi ottaa pois sinulta sinun ymmärryksesi.

INKERI: Etkö kuule, että rakastan sinua?

RITARI KLAUS: Pelätä ja kammota sinun tulee minua, jos tahdot pysyä uskollisena omalle itsellesi. Oletko ollenkaan ajatellut sen teon seurauksia, jonka olet noin kevytmielisesti ja uhkarohkeasti suunnitellut? Ellet sinä vielä ennen yötä palaja nopeasti takaisin isäsi kartanoon, olet sinä huomenna yhtä koditon ja kurja kuin minäkin eikä kukaan entisistä ihailijoistasi ole enää sinulle kättä ojentava. Sukusi on sinut kiroava, kansa on kauhistuva naista, joka minunmoiseeni metsänpetoon on liittänyt kohtalonsa. Kaikki vallasväen ovet sulkeutuvat sinulta paukahtaen, sinun on mahdoton enää koskaan matkustaa Turkuun tahi Tukholmaan, puhumattakaan meidän omasta pitäjästämme, jossa sinä yksinkertaisesti olet tuomittu ihmisten ilmoilta häviämään. Nainen voi kestää paljon, minä tiedän sen, mutta ei sitä surun ja häpeän kuormaa, joka painaisi sinua minun vierelläni. Siksi ole nyt järkevä ja…

INKERI suutelee häntä.

RITARI KLAUS: Sinä todellakin hämmästytät minua. Sinä suutelet minua niinkuin minä olisin nuori hovipoika tahi tulisilmäinen luutunlyöjä enkä vanha, harmaahapsinen mies, jonka hartiat jo ovat elämän taistelussa ennen aikojaan kumartuneet. Näen, että tahdot syöstä itsesi suoraan perikatoon. Minä ymmärrän, että nainen voi tehdä senkin rakastajansa takia, mutta enhän minä ole sinun rakastajasi. Minä olen vain yksi sinun hyljätyistä kosijoistasi, jota sinä nyt lähestyt säälistä hänen suuressa onnettomuudessaan. Se tuottaa kunniaa sinun hyvälle sydämellesi ja minun oma sydämeni on siitä syvästi liikutettu, mutta minä olen todellakin arvoton sinun armolahjaasi vastaan ottamaan.

INKERI suutelee häntä.

RITARI KLAUS: Sinun suudelmasi koskee kipeästi minuun. Oli aika, jolloin se olisi sulanut kuin sokeri minun huulillani. Nyt pistää se minua kuin peitsenkärki takaraivooni saakka. Sinä teet todellakin hyvin väärin myöskin minua kohtaan, kun et tahdo totella sanojani. Mikä julma ilo saattaa sinulle olla siitä, että herätät haamuja haudoistaan ja lietsot minuun vain tuskaa ja kärsimystä? Mitä tahdot minusta? Miksi tulet minun luokseni? Miksi et sinä sano mitään, vaan tuijotat minuun tuolla katseella, joka rikkoo yksinäisen korpi-yön rauhan povessani?

INKERI: Miksi puhut aina koko ajan vain itsestäsi? Miksi et sinä puhu minusta ollenkaan?

RITARI KLAUS: Minä puhun sinusta, silloin kun minä puhun itsestäni. Taikka oikeammin, minä puhun siitä hyvästä työstä, jonka aiot tehdä minulle, mutta joka juuri tulisi olemaan pahatyö sinulle itsellesi. Huomaan, että aiot jälleen suudella minua. Minä kiellän sinua sitä tekemästä, sillä minä en tahdo tuntea itseäni entistä kurjemmaksi. Minä olen onneton, minä olen rikollinen, minä olen raadollinen ja köyhä, se on totta, mutta niin köyhä minä en vielä ole, että tahtoisin elää niistä muruista, jotka rikasten pöydältä putoavat. Myöskin minulla on vielä jälellä pisara ylpeyttä. Myöskään minä en salli vielä itseäni herjattavan oman orteni alla. Ja sinun rakkautesi on herja minulle, se on leivänpala, jonka heität minulle, mutta jota minä en ole pyytänyt sinulta ja jota minä en aio vastaan ottaa sinulta, niin totta kuin minä koskaan olen viatonta verta vuodattanut. Mene! Mene! Minä en tahdo enää milloinkaan nähdä sinua.

INKERI: Sinä olet sittenkin Ritari Klaus! Juuri tuollaisena tahdoin minä nähdä sinut.

RITARI KLAUS: Miksi et mene? Mitä salailet sinä vaippasi laskoksissa? Onko se joku uusi armolahja minulle, jonka aiot ojentaa minulle suudelmasi asemasta? Hah hah! Ei ole rajoja naisen hyvyydellä. Miksi et vedä esille sitä? Kenties on se kukkaro? Kenties kirjaeltu vyö minulle?

INKERI: Se on miekka. (Vetää miekan esille vaatteensa alta.)

RITARI KLAUS (säpsähtäen): Miekka? Minulle?

INKERI: Minä tahdoin, että olisit jälleen Ritari Klaus.

RITARI KLAUS: Miekka! Minun miekkani todellakin!

INKERI: Minä olen säilyttänyt sen sinulle kartanosi häviöstä.

RITARI KLAUS: Taas ulos maailmaan? Taas uusiin rikostöihin?

INKERI: Tekoihin, jotka vastaavat sinun sielusi sisintä olemusta.

RITARI KLAUS: Siellä ei asu miekka enää.

INKERI: Mikä asuu siellä siis?

RITARI KLAUS: Risti.

INKERI: Onneton! Oletko hukannut ainoan aartehesi?

RITARI KLAUS (hiljaa): Minä en ole enää Ritari Klaus.

INKERI: Miksi kummittelet sitten? Mitä teet sinä enää elävitten parissa?

RITARI KLAUS: Minä kadun. (Tapailee ristiinnaulitun kuvaa rinnallaan ja suutelee sitä. Pitkä vaitiolo.)

INKERI (harvakseen): Hyvää yötä.

RITARI KLAUS: Hyvää yötä.

INKERI: Ainiaaksi.

RITARI KLAUS: Ainiaaksi.

INKERI: Mutta sinun miekkasi tahdon minä kuitenkin jättää tänne ja iskeä ovesi kamanaan merkiksi, kuka olit. Joka kerta kuin kuljet siitä, olet täten kulkeva tuomion miekan alitse.

RITARI KLAUS: Menetkö nyt?

INKERI: Minulla ei ole täällä enää mitään tekemistä.

RITARI KLAUS (rukoilevasti): Inkeri!

INKERI (päätään pudistaen): En tunne sinua. Olet aivan outo mies minulle.

RITARI KLAUS: Etkö rakasta minua?

INKERI: Rikollista miestä saatoin rakastaa. En miestä, joka katuu.

RITARI KLAUS: Minä rakastan sinua.

INKERI: En tiedä, kuka olet. (Menee. Ovi sulkeutuu hänen jälkeensä äänettömästi.)

RITARI KLAUS: Jumalan äiti, ole minulle armollinen! (Polvistuu Neitseen kuvan eteen.)

Esirippu.