ENSIMMÄINEN NÄYTÖS.
Reading edition
Näyttämö aluksi tyhjä. Pöydällä viiniä ja hedelmiä. Uudin on vedetty syrjään pilari-aukon edestä. Taustassa lämmin iltapäivä-valaistus.
Ulkona kova-äänisiä koputuksia. Timandra tulee oikealta.
MARSYAS (ulkona): Hohoi, Alkibiades! Oletko kotona?
TIMANDRA: Ken kolkuttaa? (Menee pilari-aukolle.)
MARSYAS: Ohoi, se olen minä, Marsyas, sadanpäämies! Tahdon tavata Alkibiadeen.
TIMANDRA: Alkibiades ei ole kotona.
MARSYAS: Kuinka? Ei kotona? Eikä kai lintuseni. Missä hän on? — Tärkeitä asioita kaupungissa?
TIMANDRA: Alkibiades on jo varhain aamulla mennyt metsästämään erään ystävänsä kera, joka eilen-illalla saapui Ateenasta.
(Marsyaan pää ja yläruumis näkyy pilari-aukon permannon yli. Hän on jotenkin juovuksissa ja puhuu törkeällä, tuttavallisella äänellä, jota aina joku nikotus keskeyttää.)
MARSYAS: Ja milloin luulet hänen sieltä palajavan?
TIMANDRA: Arvattavasti ennen yön tuloa. — Mitä asioita, jos saan luvan kysyä?
MARSYAS: Valtio-asioita, armahani. — (Kuiskaten.) Sht! Ymmärrätkö: pää poikki!
TIMANDRA: Jumalat!
MARSYAS: Nonoh, en tahdo väittää, että pääsi menisi poikki juuri nyt tahi että ollenkaan olisi kysymys juuri sinun poloisen näköpäästäsi. Mutta valtioasioiden kanssa ei ole leikkimistä, tiedä se!
TIMANDRA: Voithan palata huomenna siis.
MARSYAS: Aivan mahdotonta! Tänään ei ole mitään huomenta, kultaseni. Tänään on Astarten juhlapäivä. Yksi suukko!
TIMANDRA: Mene vaan matkoihisi! Tunnen jo tänne saakka, että hengityksesi hajahtaa humalalle.
MARSYAS (laulaa):
Hei, humala on jumala ja rikkaus on rakkaus, kultaa, kultaa, kultaa…!
(Heittää sisälle kourallisen kiliseviä kultarahoja.)
TIMANDRA: Laulusi sopii loilotettavaksi paremmin jonkun lempihuoneen edustalla. (Kokoilee rahat ja heittää ne takaisin hänelle.) Pidä kultasi!
MARSYAS: Kulta on multaa, sydänkäpyseni. Mutta pääsenkö sisälle?
TIMANDRA: Et.
MARSYAS: Häh? Mieti tarkoin, mieti tarkoin, tiltalttiseni. Alkibiades on minun ystäväni, kestiystäväni…
TIMANDRA: Vakavasti on Alkibiades varoittanut minua laskemasta ketään sisälle hänen poissa-ollessaan.
MARSYAS (viekkaasti): Myös tärkeiden sanomien saattajata? Älä nyt ole lapsellinen, laulurastahani. — (Salaperäisenä.) Näetkö kädessäni tämän kirjeen? Se on suurkuninkaalta.
TIMANDRA: Anna se minulle!
MARSYAS: Vasta kun olet valmistanut suurkuninkaan airuelle hänen arvonsa mukaisen vastaan-oton. — Mitä, ajatteletkaan? Minä saattaisin perille kaikkein-korkeimman tahdon ilmoituksen killuen näin kuin hirsipuun koristus maan ja taivaan välillä…?
TIMANDRA: Lupaatko sitten heti mennä matkoihisi, kun olet antanut kirjeen minulle?
MARSYAS: Lupaan, jumaliste, lupaan. Menen kuin savu, katoan kuin kaste taivahille. (Laulaa:)
Ah, kultani, jo avaja, voi, lintuni, jo havaja, iltaa, iltaa, iltaa…!
TIMANDRA (hetken epäröityään): Tule siis! (Avaa oven hänelle.)
MARSYAS (tulee): Vihdoinkin! — (Tervehtii Timandraa barbaarisella kohteliaisuudella.) Oh! Kauniimpi kuin milloinkaan! Mitä minä olen sanonut? Onhan Astarte itse muotosi muovaellut.
TIMANDRA: Se on vaan tuo jumalainen juopumuksesi, joka kaikki asiat silmissäsi kaunistaa. — Kirje!
MARSYAS: Minä vannon: humalani haihtuu heti sinun katsantosi edessä kuin kalpea kuudan auringon auetessa. — (Lähennellen.) Tuo käsi…
TIMANDRA: Pois! Sinä lupasit mennä matkoihisi, heti kun olet antanut minulle kirjeen. Tuleeko siitä mitään?
MARSYAS: Epäilemättä, kullan-kyyhkyläiseni, epäilemättä. — Mutta enhän vielä ole antanut sinulle mitään kirjettä.
TIMANDRA: Siispä anna se minulle!
MARSYAS (lähennellen): Tämä olkapää…
TIMANDRA: Kirje!
MARSYAS: Välipuheen mukaan, västäräkkiseni, välipuheen mukaan. Tämä on ohjesääntö: minä menen, sitten kuin olen antanut sinulle kirjeen.
TIMANDRA: No niin?
MARSYAS: Nyt minä en anna sinulle mitään kirjettä: siis minä en ollenkaan mene matkoihini. — Se on selvä.
TIMANDRA: Sinä vannoit…
MARSYAS: Juuri siksi. Vala on tuiki kallis ja pyhä asia… Näet itse, että minun on sula velvollisuuteni jäädä.
TIMANDRA (tuskissaan): Jumalat, mitä pitää minun hänelle tekemän! — (Kiivaasti.) Minä tahdon kirjeen, kuuletko, minä tahdon!
MARSYAS: Pikkuhiljaa, hienohelmaseni, pikkuhiljaa. Kirjeen annan minä vain Alkibiadeelle. — Sinulle sitä vastoin… (Kaivaa povestaan esiin kultaisen rannerenkaan ja pitelee sitä sormiensa välissä.)
TIMANDRA: En ole kyllin köyhä vastaanottaakseni lahjoja … sinulta!
MARSYAS: Minulta? Mitä arveletkaan? Minäkö tuhlaisin noin turhan asian vuoksi leluja, joilla voisi ostaa jo kokonaisen valtameren viiniä. Ehei, hempukka! — (Irvistäen.) Tämä on vain pieni sulka sen kultalinnun siivestä, joka juuri nyt pääsi päällä liihoittelee.
TIMANDRA (mittailee häntä katseellaan): Äänestä päättäen luulisi sitä pikemmin vaakkuvaksi varikseksi.
MARSYAS: Se on sinulle vielä muniva kultaisia munia. — Tuon terveisiä sinulle palatsista … eräältä ystävältä!
TIMANDRA (kylmästi): Minulla ei ole ketään ystävää palatsissa.
MARSYAS: Monta, kaunis keijukaiseni, monta! Mutta niistä ei nyt puhetta. — (Kuiskien.) Prinssi Smerdis lähettää sinulle tämän.
TIMANDRA: Minä en ota vastaan mitään lahjoja prinssi Smerdiiltä.
MARSYAS: Et varmaan ole oikein ymmärtänyt sanojani. Prinssi itse on pyytänyt minua…
TIMANDRA: Tervehdä prinssi Smerdistä minun puolestani ja virka, että on hyvin ystävällistä häneltä vielä muistaa vähäpätöistä tanssijatarta. Mutta hänen lahjojansa minä en voi enkä saa vastaan-ottaa niin kauan kuin asun Alkibiadeen katon alla.
MARSYAS: Sinä olet hullu, tyttöseni, pähkähullu! — Oikea prinssi, ajattelepas! — Vai luuletko löytyvän sitä Phrygian tytärtä, jonka sydän ei ilosta sylkähtäisi saadessaan tällaisen sanoman?
TIMANDRA: Niinpä antakoon hän lahjansa Phrygian tyttärille! Minun ainoa iloni on Alkibiades.
MARSYAS (nauraen): Ethän tahtonekaan uskotella minulle rakastavasi tuota maankiertäjää, tuota maantieylimystä, tuota keppikerjäläistä, joka ei voi antaa sinulle edes uutta hametta Astarten juhlapäiväksi? Mahdotonta.
TIMANDRA: Joskaan hän ei voi antaa minulle uutta hametta, kuten sanot, antaa hän joka päivä minulle niin monta uutta todistusta rakkaudestaan…
MARSYAS: … että hän jättää sinut yksin kahden hämärän välille ja lähtee itse päiväksi metsästämään! (Nauraa.) Tiedäpäs, jos nuo ovat rakkauden todistuksia, joista puhut, mahtaa hän todellakin rakastaa sinua sanomattomasti.
TIMANDRA (nyreästi): Se on totta. Hän olisi hyvin kyllä voinut jäädä kotiin…
MARSYAS: Katsopas!
TIMANDRA: Minä tarkoitan: hän olisi voinut jäädä kotiin, vaikka minä itse pyysin häntä lähtemään.
MARSYAS: Siinä tapauksessa mahdat sinä rakastaa sanomattomasti!
TIMANDRA: Niin teenkin! Entä sitten?
MARSYAS: Ei mitään. — Tulista rakkautta, kissa vieköön! Sangen harvinainen tapa viettää lemmen jumalattaren juhlapäivää!
TIMANDRA (ylpeästi): Etkö luule rakkauteni olevan kyllin lujan kestääkseen sekä kahden hämärän välin että sillä aikaa mahdollisesti sattuvat viettelykset?
MARSYAS: Tietty se, tipuseni, tietty se. Varsinkin ne viettelykset, jotka tulevat päivän-aikaan…
TIMANDRA: Mitä tarkoitat?
MARSYAS (silmää vilkuttaen): Hämärät lankeavat myös yön kauniin kahdenpuolen…
TIMANDRA: Niiltä turvaa minut Alkibiades.
MARSYAS: Prinssi Smerdis tahtoo vielä tänä iltana tavata sinut.
TIMANDRA (kuin itsekseen): Prinssi Smerdis on vielä lapsi.
MARSYAS: Prinssi Smerdis on punainen ja valkea, hän on nuori ja tuoksahtaa vielä tuoreelle vuohenmaidolle. Hän uneksii sinusta yöt kuumat vuoteellaan…
TIMANDRA: Hän?
MARSYAS: … ja hän ujostelee päivät sinun kuvajaistasi, joka seuraa häntä kaikkialle, lammikoiden partaille ja linnan puistikoihin.
(Kiinnittää renkaan hänen käsivarteensa. Timandra kuuntelee viehättyneenä.)
TIMANDRA: Prinssi Smerdis?
MARSYAS: Sinä pääset hoviin…
TIMANDRA (nauruun purskahtaen): Voisihan luulla melkein, että teet omaa rakkauden-tunnustustasi! — Kuulit, mitä sanoin: Alkibiades on minun ainoa iloni ja autuuteni.
MARSYAS: Tätä vastausta en voi viedä palatsiin. Prinssi Smerdis…
TIMANDRA: Prinssi Smerdis on lähettänyt hävyttömän puolesta-puhujan. Mene!
MARSYAS: Hänen lahjansa sallinet sinä kuitenkin jäädä tänne?
TIMANDRA: Hänen lahjansa olisi minulle kahle, vaikka kultainenkin. Ota se!
MARSYAS: Mikä on annettu, on annettu. — (Viekkaasti.) Voithan kätkeä sen vastaisia tarpeita varten.
TIMANDRA: Niinpä lasken minä sen tähän pöydälle ja lupaan, että se saa olla siinä, siksi kuin prinssi itse on saapuva sitä noutamaan.
MARSYAS (hävyttömästi): Se on parempi, sen vastauksen voin minä viedä palatsiin.
TIMANDRA: Konna! Poistu täältä!
MARSYAS: Päivänkukka, muista, missä juuresi ovat!
TIMANDRA: Missä?
MARSYAS: Loassa. — (Taustaan osoittaen.) Sinä olet tullut tuosta suuresta kaupungista. Sen väenvilinään olet sinä jälleen jäljettömästi häviävä.
TIMANDRA (heikosti huudahtaen): Ei, ei!
MARSYAS: Tänä yönä, vielä tänä yönä … (Laulaa:)
Sun rintasi puutarha on, sun hintasi on verraton, valtaa, valtaa, valtaa…!
(Menee loilottaen. Timandra on äkkiä hervottomaksi horjahtanut. Seisoo vielä hetkisen kädet silmäinsä edessä, herää kuin pahasta lumouksesta ja pyyhkäisee äärettömällä inholla käsivarttaan, jota Marsyas on koskettanut. Yrittää rientää vasemmalle, pysähtyy, miettii, ottaa kuin ohimennen kultarenkaan pöydältä ja kääntelee sitä ihaillen kädessään. Pudistaa päätään, laskee korun jälleen pöydälle. Menee pilari-aukolle. Nojaa uneksien pylvääseen. Hämärä on langennut nopeasti. Näyttämö on jo miltei pimeä. Taivas on tähdittynyt, juhlatulet syttyneet kaupungissa. Etäinen kohina ilmoittaa ilon alkaneeksi.)
Timandran laulu.
Yön taivahalla jo tähdet käy. Ei kulta korkea kotiin näy. Jos mua sa lemmit, miks' viivyt poissa? Jos sua en lemmi, miks viihdyn koissa?
On kallihimmat mun lempein yöt kuin kullat, päärlyt ja helmivyöt, mut kallein lahjoista taivahalta on lemmen ylpeän vapaa valta.
Niin autioksi käy sydämein. Mit' armas, ah, sulle pahaa tein? Mua miksi loukkaat, kun sua ma lemmin? Miks pois mun päästät, kun eessäs emmin?
(Sulkee äkisti uistimella pilari-aukon. Menee oikealle, palajaa ja sytyttää tulet. Pysähtyy kuin ohimennen jälleen korua ihailemaan. Koettelee käsivarteensa sitä, hymyilee, ihasteleikse, ottaa pöydältä hedelmän ja puraisee sitä valkeilla hampaillaan. — Ääniä taustasta. Timandra pakenee nopeasti oikealle.)
(Alkibiades ja Thrasybulos tulevat keskustellen kiivaasti keskenään.)
ALKIBIADES: Ystäväni: sinä et menettele rehellisesti minua kohtaan…
THRASYBULOS: Kuinka?
ALKIBIADES: Sinä sanot osan, mutta et kaikkea. Mikä on sinun suunnitelmasi?
THRASYBULOS: Juuri sitähän olen päässyt sinulle selittämästä.
ALKIBIADES (ankarasti): Thrasybulos: en tahtoisi mielelläni epäillä sinua, sillä silloin en todellakaan tietäisi enää, kehen uskoa.
THRASYBULOS: Älä siis epäile minua! Olen ystäväsi!
ALKIBIADES: Monta ystävää on minulla ollut ja kaikki ovat he minut vaaran hetkellä pettäneet.
THRASYBULOS (nuhtelevaisesti): Kaikkiko?
ALKIBIADES: Sinua yksin olen tähän saakka pitänyt todellisena ystävänä.
THRASYBULOS: Nytkö et pidä enää? Millä olen ystävyytesi kadottanut?
ALKIBIADES: Et vielä millään. — (Epäluuloisesti.) Kuitenkin miellyttäisi minua tietää, mitä olisit sinä vaaran hetkellä tekevä.
THRASYBULOS: Antaudu siis vaaroihin minun kanssani! Olen ystäväsi. —
ALKIBIADES: Hm. Tahtoisin tietää sen hiukan ennen.
THRASYBULOS: Ellet usko sanoihini, käy se todellakin sinulle vaikeaksi.
(Vaitiolo.)
ALKIBIADES (miettien): On olemassa tosin yksi seikka, joka kehoittaa minua luottamaan sinuun.
THRASYBULOS: Todellakin!
ALKIBIADES (kuin edellä): Niin kauan kuin olemme toisemme tunteneet, olet sinä aina toivonut minua paremmaksi kuin olen.
THRASYBULOS: Ja tuotako eivät muut ystäviäsi ole toivoneet?
ALKIBIADES: Eivät, (hymyillen omituisesti) — sillä jos heidän toiveensa olisi toteutunut, en minä enää olisi voinut olla heidän ystävänsä.
THRASYBULOS: Sinulla on ollut huonoja ystäviä, Alkibiades.
ALKIBIADES: Mahdollista kyllä. — (Merkitsevästi.) Kritiaasta tuli tyranni.
THRASYBULOS (laskien kätensä hänen olalleen): Ystäväni!
ALKIBIADES: Myöskin Kritias oli minun ystäväni ja kuitenkin hän on nyt Spartan palkollinen! — (Hurjasti.) Mitä maksetaan minusta Ateenassa, Thrasybulos?
THRASYBULOS: En ole hieronut kauppaa hengelläsi.
ALKIBIADES: Kuitenkin täytyy minun tehdä sinulle yksi kysymys.
THRASYBULOS: Mikä?
ALKIBIADES (painokkaasti): Tämä: oletko Lakedaimonin lähettämä?
THRASYBULOS: Hyvästi! (Aikoo mennä.)
ALKIBIADES: Ystäväni! Nyt vasta voin sydämestäni toivottaa sinut tervetulleeksi kattoni alle.
THRASYBULOS (empien kynnyksellä): Enpä tiedä enää, astunko sen alle. Sinä koettelet liiaksi ystävyyttämme, Alkibiades.
ALKIBIADES: Koska tiedän, että se kestää koettelemukset. — Pyydän sinua istumaan ja iloitsemaan siitä, mitä köyhä taloni voi tarjota sinulle.
THRASYBULOS: Sitä ennen tahdon kuitenkin sinulle asiani ilmoittaa.
ALKIBIADES (jälleen epäluuloisesti): Ystävyys yksin ei siis ole tuonut sinua Aasiaan?
THRASYBULOS: Ystävyyden takia ei matkusteta merten poikki.
ALKIBIADES: Kuitenkin ystävä minulle mereltä yleni!
THRASYBULOS (merkitsevästi): Matkusti velkamies jälestä velallisensa.
ALKIBIADES: Ei vihollinen jälestä vihollisensa?
THRASYBULOS: Tulin sotatoverina.
ALKIBIADES (vältellen): Toivon myös toverin kohdanneesi.
THRASYBULOS: Minä sanoin: sota toverina.
ALKIBIADES: Rauha vallitsee maailmassa.
THRASYBULOS: Tyyni myrskyn edellä, toivon minä.
ALKIBIADES: Lakedaimonilaisten valtikka ulottuu kaikkialle. He ovat nyt maan herrat.
THRASYBULOS (lennokkaasti): Eivät, niin kauan kuin elää Alkibiades.
(Vaitiolo.)
ALKIBIADES: Mitä tahdot minulta?
THRASYBULOS: Tärkeät asiat vaativat tällä hetkellä sinun läsnä-oloasi Ateenassa.
ALKIBIADES (pilkaten): Ohoh, etpä vähää vaadi, kun vaadit minua kotini jättämään!
THRASYBULOS: Kotilietesi ääreen sinua pyydänkin juuri.
ALKIBIADES: Kotiliesi on siellä, missä lempi leimuaa.
THRASYBULOS: Suurin kuitenkin on lempi synnyinmaahan.
ALKIBIADES: Naisen rakkaus on täällä majani rakentanut.
THRASYBULOS: Kansan rakkaus on siellä sinulle toisen, korkeamman, kohottava.
ALKIBIADES (hampaittensa välistä): Huono perustus on kansan rakkaus.
THRASYBULOS: Olkoon siis Ateenan vapaus arvokkaampi!
ALKIBIADES: Ateena on hävitetty, orjuutettu.
THRASYBULOS: Sitä suurempi kunnia voida se jälleen raunioista rakentaa.
ALKIBIADES (nopeasti): Ahaa, sekö oli sinun suunnitelmasi?
THRASYBULOS: Sen ponsi, niin. Loput kerron sinulle sitten kuin olemme matkaan kiiruhtaneet.
(Timandra tulee oikealta hymyillen herttaisesti.)
TIMANDRA: Kuulin teidän kiistelevän keskenänne. — Onko metsä ollut mieluinen teille?
ALKIBIADES: Kiitos kysymästä. Emme ole saaneet juuri mitään ammutuksi.
THRASYBULOS (hymyillen): Olemme parhaasta päästä vain väitelleet.
(Alkibiadeen silmät ovat heti Timandran sisälle tultua kiintyneet renkaasen, joka on hänen käsivarressaan. Katsoo, lähestyy ja tarttuu vihdoin kovasti kiinni häneen.)
ALKIBIADES: Pharnabazoksen sadanpäämies on käynyt täällä.
TIMANDRA (viattomasti): Kyllä. Mutta mistä sen tiedät?
ALKIBIADES: Jäljistä, jotka hänen saastaiset sormensa ovat jättäneet! — Hahaa, näetkö, ystäväni? Mitä minä sanoin? Eikö tänään ole Astarten juhlapäivä!
THRASYBULOS: Anteeksi: pukuni on metsällä pilautunut ja minä häpeän ilmestyä tässä asussa korkean jumalattarenne juhlapöytään. Sallinette sentähden, että kiirehdin heti sitä vaihtamaan.
(Menee taemmasta ovesta vasemmalle. Hetken painostava vaitiolo.)
TIMANDRA: Alkibiades!
ALKIBIADES (töykeästi): Mikä on?
TIMANDRA: Näin, että aioit häväistä minua hänen läsnäollessaan.
ALKIBIADES: Entä sitten! — Toiko hän mitään kirjettä minulle?
TIMANDRA: Hänellä oli kirje. Mutta hän ei antanut sitä.
ALKIBIADES: Miksi ei?
TIMANDRA: Luulen, että hän lupasi vielä tänä yönä takaisin tulevansa.
ALKIBIADES: Tänä yönä, tänä yönä siis…
(Vaipua mietteisiinsä. Vaitiolo. Timandra lähestyy arasti häntä.)
TIMANDRA: Alkibiades!
ALKIBIADES (jyrkästi): Mitä? — (Hitaasti, käyden häntä kohden.) Minä en sano mitään siitä, että lasket sisälle vieraita poissa-ollessani, vasten minun nimenomaista käskyäni, enkä siitäkään, että otat lahjoja Smerdis prinssiltä…
TIMANDRA: Senkin sinä tiedät?
ALKIBIADES: Kaikki. — Mutta niin kauan kuin sinä olet tässä talossa, kiellän minä sinun hänen korujaan kantamasta. Oletko ymmärtänyt?
TIMANDRA: Armaani, sinä viivyit niin kauan metsällä ja minä ajattelin…
ALKIBIADES: Vaikka minä olisin viipynyt vielä kauemmin, ei sinulla ole lupa tehdä minua naurun-alaiseksi ystäväni silmien edessä. — (Painokkaasti.) Mitä muuten häneen tulee: hän ei ole petturi, kuten sinä sanot.
TIMANDRA: Sen parempi.
ALKIBIADES: Kuitenkin epäilit sinä jo ensi hetkestä saakka häntä.
TIMANDRA: En suinkaan. Hän vaikutti minuun vain niin vastenmielisesti.
ALKIBIADES: Siinäpä se. Jo aamulla koetit sinä herättää minussa epäluuloja häntä vastaan.
TIMANDRA: Etkö itsekin epäillyt häntä?
ALKIBIADES: Mahdollisesti tein minä sen. Mutta sinä lietsoit minun liiallista varovaisuuttani, samoin kuin sinä aina olet valmis syttämään sydämeni vaanivaa epäluuloisuutta.
TIMANDRA: Ah! — (Painaen sydäntään.) Se koski kipeästi.
ALKIBIADES: Minä sanon vain, mikä on totta. Minä olen jo kauan huomannut sen. Sinä tahdot imeä minusta pois minun ihanan itseluottamukseni…
TIMANDRA: Senkin minä tahdon, senkin!
ALKIBIADES: Ja tehdä minut niin raukaksi omissa silmissäni, etten enää tiedä enkä muista, kuka olen. — (Äkkiä käännähtäen.) Mutta miksi täällä on niin paljon valoa? Loistaahan koko talo kuin lyhty ikään!
TIMANDRA (hiljaisesti): Arvelin, koska tänään on Astarten juhlapäivä… Mutta voinhan minä sammuttaa osan tulista, jos niin tahdot.
ALKIBIADES: Ne saavat palaa. — (Aikoo vasemmalle, pysähtyy.) Voit tuoda enemmän viiniä. Me juomme tänään. — Ja tuon pöydän voit myös järjestää hiukan hauskemmaksi, ettei ystävämme saa aivan huonoa käsitystä meidän barbaarisista elämäntavoistamme.
(Menee etumaisesta ovesta vasemmalle. — Timandra jää silmät suurina hänen jälkeensä katsomaan, pudistaen sitten päätään surumielisesti, riisuu koron käsivarrestaan ja poistuu hitaasti oikealle. Palajaa hetken perästä takaisin kantaen olallaan viiniruukkua ja kukkasia. Alkaa apein mielin järjestää pöytää, pyyhkäisten aina välillä kyyneleen silmäkulmastaan. Thrasybulos, juhlapuvussa, tulee taemmasta ovesta vasemmalta ja tervehtii häntä kohteliaasti.)
THRASYBULOS: Oh, täällähän näyttää tuiki juhlalliselta. — Ihailen aistiasi, neito. Aspasia itse ei olisi tuota somemmin soristanut.
TIMANDRA (alakuloisesti): Alkibiades ei pidä minun maustani.
THRASYBULOS: Kuinka?
TIMANDRA: Hän on itse sanonut minulle sen.
THRASYBULOS: Hän on laskenut leikkiä luonnollisesti. — Mutta sinä näytät oikein surulliselta, neito. Eikö Astarte ole katsonut puoleesi armollisesti?
TIMANDRA: Astarte on sekä ilon valtiatar että surun. Hän on kääntänyt minun puoleeni tänään surun kasvot.
THRASYBULOS (kuin ohimennen): Alkibiades mainitsi metsällä minulle eräästä kirjeestä. Onko hän ehkä saanut ikäviä sanomia?
TIMANDRA: Alkibiades puhuu minun kanssani niin harvoin. Sitä asiaa lienee sinun paras tiedustella häneltä itseltään.
(Vaitiolo. Alkibiades, juhlapuvussa, tulee nopeasti vasemmalta.)
ALKIBIADES: Kuulitteko?
THRASYBULOS: Mitä?
ALKIBIADES: Minusta tuntui kuin olisi joku liikkunut puutarhassa. — Nyt taas!
TIMANDRA (kuuntelee): Lentävä lehti vaan.
ALKIBIADES: Minun korvani eivät petä koskaan. — Nyt taas! Askeleita!
THRASYBULOS: Jos tahdot, voinhan minä käydä tarkastamassa, onko puutarhaan kukaties joku kutsumaton vieras pujahtanut.
ALKIBIADES: Sinä? — (Katsoo terävästi häneen.) Siinä tapauksessa saattaa olla parasta, että otat toveriksesi tämän. (Ojentaa tikarin hänelle.)
THRASYBULOS: Sinä luulet siis…?
ALKIBIADES (keveästi): Että siellä ei ole ketään. — Pyydän kuitenkin, että pidät tikarin. Teitä on silloin kaksi tarkastajaa.
THRASYBULOS: Kuten tahdot.
(Katsoo häneen, menee perälle päätä pudistaen. Vaitiolo.)
ALKIBIADES: Timandra! Voitko antaa anteeksi minulle?
TIMANDRA: Emme enää puhu siitä asiasta, armahani. — Mutta sinä olet levoton. Miksi?
ALKIBIADES: Huomasitko, millä kiireellä ystäväni jouduttausi minun sijastani puutarhaan?
TIMANDRA: Epäilemättä hän teki sen todistaakseen sinulle, että siellä ei ollut ketään.
ALKIBIADES (hajamielisesti): Mahdollista kyllä. — (Kuin itsekseen.) Jospa minä vaan voisin uskoa häneen! Jospa minä voisin!
(Vaipuu ajatuksiinsa. Timandra lähestyy häntä hiljaa. Vaitiolo.)
TIMANDRA: Joku suru painaa sinua?
ALKIBIADES (käyden hänen käteensä): Timandra! Rakastatko minua?
TIMANDRA: Epäiletkö sitäkin, Alkibiades?
ALKIBIADES: En. — Mutta voisitko sinä rakastaa minua sittenkin, jos…
TIMANDRA: Jos mitä?
ALKIBIADES (vaikeasti): Jos meidän täytyisi joksikin aikaa erota toisistamme?
TIMANDRA: Meidän! — (Tuskallisesti.) Sinä aiot matkustaa jonnekin? Minne?
ALKIBIADES: Se voi käydä välttämättömäksi. Kaikki riippuu tuosta kirjeestä. — St! Hiljaa! Ystävämme palajaa.
THRASYBULOS (tulee): Kuten sanoin, siellä ei ollut ketään.
ALKIBIADES: Ei ketään?
THRASYBULOS: Ei. Olet kuullut kummituksia. — Tässä tikarisi!
ALKIBIADES: Hyvä. Anteeksi, että vaivasin sinua. — Ja nyt pyydän sinua tekemään kunniata pöydällemme. — (Tempaa pikarin pöydältä.) Astarten malja!
THRASYBULOS: Ja meidän ihanan emäntämme malja! (Juo.) Ehkä tahdotte nyt myöskin selittää minulle, mikä on oikeastaan tuo Astarte. Sama kuin Aphrodite, eikö totta?
ALKIBIADES: Aphrodite on viileä, vedestä syntynyt. Astarte sitä vastoin on syntynyt tulesta.
THRASYBULOS: Tulesta?
ALKIBIADES: Kaikki Aasian jumalat ovat tulesta syntyneet. Siksi on heitä palveltava myöskin tulella! — Eikö totta, Timandra?
TIMANDRA (hymyillen): Tiedän ainoastaan, että heitä on palveltava. (Menee oikealle.)
ALKIBIADES: Tiedätkö, Thrasybulos, että maan tapa vaatii jokaisen phrygialaisen naisen kerran vuodessa muukalaiselle antautumaan?
THRASYBULOS: Raakalaistapa!
ALKIBIADES: Sinä ylenkatsot Aasiaa? — Tiedäpäs, usein tuntuu minusta kuin he kaikessa hurjuudessaan olisivat lähempänä luonnon kaikkivaltiaan viisautta kuin me helleenit kaikessa tarkoin määritellyssä sopusuhtaisuudessamme.
THRASYBULOS: Pelkään heidän viisautensa mahtuvan yhteen ainoaan Pheidiaan kuvapatsaasen.
(Vaitiolo. Alkibiades menee pilari-aukolle, vetää uutimet syrjään ja katsoo uneksien yöhön, josta etäiset uhritulet loimottavat.)
ALKIBIADES: Aasia! Kuinka minä rakastan sinun villiä rajattomuuttasi! — (Nojaa uneksien pylvääsen.) Thrasybulos! Kuuletko tuota huminaa? Se tulee kaupungista.
THRASYBULOS: Minä kuulen.
ALKIBIADES: Aasia! Tuhansin säikein on sydämeni sinuun kiinnitetty. — (Vaitiolo.) Ystäväni, tiedätkö, mitä siellä nyt tapahtuu? Veli sekaantuu veljeensä, isä tyttäreensä. Kansa täyttää kadut ja temppelit He juovat, he tanssivat, he viileksivät itseään veitsillä, kaikki samassa ilon ja yliluonnollisen intohimon myllerryksessä.
THRASYBULOS: He ovat barbaareja.
ALKIBIADES (humoristisesti): Kentaureja! — Mutta he ovat onnellisia. He sulavat sen kautta johonkin itseään suurempaan.
THRASYBULOS: Mikä se olisi?
ALKIBIADES: Maailman henki, Thrasybulos. Etkö tiedä, että siihen hukkuminen itämaisten uskontojen mukaan on korkein onni yksilölle?
THRASYBULOS (vakaumuksella): Maailma on Ateena.
ALKIBIADES: Maailma on rajaton.
THRASYBULOS: Niinkuin barbaarien intohimot!
ALKIBIADES: Niinkuin ovat ihmisen mahdollisuudet. — (Vaitiolo. Vetää uutimen takaisin pilari-aukon eteen ja astuu hitaasti alas.) Thrasybulos!
THRASYBULOS: Niin, ystäväni?
ALKIBIADES: Onko sinulla jotakin itseäsi korkeampaa?
THRASYBULOS: On, sama kuin sinullakin, Alkibiades: Kansa, isänmaa.
ALKIBIADES: Ihmiskunta voisi olla minun kansallisuuteni.
THRASYBULOS (taustaan osoittaen): Niidenkö tulien luulet tuolta loimottavan?
ALKIBIADES (harvakseen): Ihmisvihan ja ihmis-ylenkatseen rovio palaa minun päälaellani. (Reippaasti.) Aasian malja!
THRASYBULOS: Juon sen raskaalla sydämellä, jos Aasia on ryöstävä meiltä Alkibiadeen.
(Vaitiolo. Molemmat istuivat. Alkibiades ottaa kitaran käteensä ja näppäilee sen kieliä hiljakseen.)
ALKIBIADES (deklamoi):
Toiset laulaa Teeban sotaa, toiset phrygein ryskinää, mieti en ma miekan otaa, muuta tahdon ylistää, voittaneet mua eivät laivat, jalkaväki, ratsahat, toiset voimat voiton saivat: silmät kauniit katsoivat.
THRASYBULOS: Hyvä, hyvä, Alkibiades! — Vanhan Hellaan malja!
ALKIBIADES: Ja Hellaan runoniekkojen malja; he eläkööt! (Juovat.)
THRASYBULOS: Oletpa itsekin runoniekka, Alkibiades.
ALKIBIADES: Jonkun runon lienen eläissäni sepittänyt. — Mutta siitä on jo kauan.
THRASYBULOS: Yhden niistä muistan minä vielä kuin eilisen päivän. Muistan sekä runon että kohtauksen, jonka johdosta sepitit sen: "Alkibiadeen näky". Lausu se minulle!
ALKIBIADES: En viitsi. — (Ojentaa kitaran hänelle.) Nyt on vuoro sinun virtesi virittää.
THRASYBULOS: Se oli laulu Alkibiadeen nuoruudesta. Usein esitit sinä itse ennen sitä minulle uneksien. (Näppäilee kitaraansa.)
Alkibiadeen näky.
Olen nähnyt immen niin valkean kuin Pallas Athenen patsahan.
Theano, temppelin impyinen! Oi, koskaan unhoita sua ma en.
Sa seisoit templisi portahilla; ma kuljin varjossa viileen illan.
Sa seisoit' kirkkaana, korkeana; ma kuljin maassa niin matalana.
Olin juonut päivät ja itkenyt illoin: kai Panathenaian oli juhla silloin.
Meni päivä maillehen laaksoissa, mut rusko kimmelsi vuorilla.
Ja kädessä malja ja seppelpäin ohi Athenen templin me kuljimme näin.
Yks filosofeerasi, toinen lauloi, ja kolmansi katu- tyttöä kauloi.
Sun nähdessä silloin mun seisahti syön kuin Arkipelaagissa aalto yön.
Ja aallossa taivahat kuvastui ja taivahan tuhannet tähtöset ui.
Mut koska sa silmäsi laskit alas, niin jällehen myrsky mun rintaani palas.
Ja myrsky se raivoo vieläkin. En unhoita impeä temppelin.
(Alkibiades kertaa liikutettuna viimeisen säejakson.)
Esirippu.