TOINEN NÄYTÖS.

Alkibiades katsoo uneksien eteensä. Thrasybulos koskettaa häntä hiljaa kädellään.

THRASYBULOS: Palaja kotiin!

ALKIBIADES (kiivaasti): Sinä unohdat, että olen maanpakolainen!

THRASYBULOS: Myöskin maanpaossa voi isänmaataan rakkaudella ajatella.

ALKIBIADES: Onko Ateena minua rakkaudella ajatellut?

THRASYBULOS: Enemmän kuin ketään on Ateena sinua jumaloinut.

ALKIBIADES: Ja vihannut enemmän kuin ketään. Kaunis jumaluus!

THRASYBULOS: Häilyväinen on Ateenan mieli niinkuin … Alkibiadeen!

ALKIBIADES (katkerasti): Kahdesti on Ateena ajanut minut maanpakoon.

THRASYBULOS: Kuinka monta kertaa olet sinä ajannut Ateenan sotajoukot pakoon?

ALKIBIADES: Minun nimeni on ollut häpeäpaaluihin ripustettu!

THRASYBULOS (iskevästi): Etkö itse ole tyrannien pöydässä istunut?

ALKIBIADES: Heidän pappinsa ovat minut kironneet.

THRASYBULOS: Ja heidän papittarensa ovat sinua siunanneet. — Luulin sinun tahtoneen niin!

ALKIBIADES: Yksi ainoa sen teki: Theano, Menonin tytär. Ylistetty olkoon hänen nimensä.

(Liittää kätensä kuin rukoukseen. Lyhyt vaitiolo.)

THRASYBULOS (matalalla äänellä): Niinpä tiedä, että hän jälleen on siunaava sinua, jos palajat kotiin.

ALKIBIADES: Yksi ihminen ei riitä lauhduttamaan vihaani koko isänmaata kohtaan.

THRASYBULOS: Ja kuitenkin on isänmaa yhden ihmisen takia tullut turmioon!

ALKIBIADES (vavahtavalla äänellä): Tarkoitatko, että tuo mies olen minä?

THRASYBULOS: Sinäpä sen sanoit, Kleiniaan poika!

(Vaitiolo. Ystävykset ovat nousseet ja seisovat nyt kiihtyneinä vastakkain.)

ALKIBIADES: Saatpa vielä kerran vastata sanoistasi.

THRASYBULOS: Varo itse, etten vaadi sinua tilille teoistasi!

ALKIBIADES (ylpeästi): Niistä minä en ole velkapää kenellekään tiliä tekemään.

THRASYBULOS: Kyllä. Heille, jotka seisovat minun takanani.

ALKIBIADES (katsoo häneen): Kenen puolesta puhut minulle sitten?

THRASYBULOS: Puhun Ateenan nuorten nimessä. Nyt sen tiedät siis.

(Pitkä vaitiolo. Alkibiades mittailee synkkänä permantoa.)

ALKIBIADES (harvakseen): Ateenan nuoret ovat kuolleet: me kaksi elämme.

THRASYBULOS: On kasvanut uusi polvi. Uudet ihanteet kukoistavat.

ALKIBIADES: Mikä polvi se on?

THRASYBULOS: Se on se polvi, joka istui kaduilla ja kymnaasioissa, silloin kun sinä lähdit ensimmäiselle sotaretkellesi.

ALKIBIADES (päätään pudistaen): En tunne sitä polvea.

THRASYBULOS: Mutta se tuntee sinut. Sillä tiedätkö, mitä he tekivät kaduilla ja kymnaasioissa?

ALKIBIADES: En.

THRASYBULOS (kauniisti): He piirtelivät hiekkaan niitä saaria ja valtakuntia, joita sinä purjehdit valloittamaan. — Heille olet sinä lippu ja sotahuuto.

(Vaitiolo. Alkibiades kävelee, miettii ja pysähtyy Thrasybuloksen eteen.)

ALKIBIADES: Olin miekka ennen, sitten kilpi itselleni. Pitääkö minun nyt nuorten lippuna liehakoida?

THRASYBULOS: Lippuna liehua sinun tulee ja johdattaa heitä sodanjumalana taisteloon!

ALKIBIADES (harvakseen): Ken johtaa, sitä johdetaan.

THRASYBULOS: Ken muita käskee, sen on myös muiden mieltä kuunneltava.

ALKIBIADES: Siksi en tahdo käskeä enää. Oma mieleni on minulle mieluisampi.

THRASYBULOS: Mutta jos mielesi on maan nuorten mieli?

ALKIBIADES (ylpeästi): Silloin johdan minä heitä, kussa he kulkevatkin.

(Lyhyt vaitiolo.)

THRASYBULOS: En tiennyt, että maanpako oli sinuun noin syvästi vaikuttanut.

ALKIBIADES (kiivaasti): Maanpako ei ole sitä tehnyt, vaan kansalaisteni kiittämättömyys.

THRASYBULOS: Luulin sinun sitäkin kestävän.

ALKIBIADES: Minä olen kestänyt sen, mutta ainoastaan siten, että olen itseni syventänyt.

THRASYBULOS: Olet liian syvälle sukeltanut. Asut onkaloissa, Alkibiades!

ALKIBIADES (synkästi): Aallon pohjassa asun.

THRASYBULOS: Astu siis aallon harjalle nyt! Päivä paistaa Alkibiadeelle.

ALKIBIADES: En ole päivän orja enää. Minun silmäni ovat hämärään tottuneet.

THRASYBULOS: Jos tahdot saada aikaan jotakin, on sinun astuttava ajan myrskytyöhön!

ALKIBIADES (ylevästi): Aika myrskyää siellä, missä ihmis-ajatukset myrskyävät.

THRASYBULOS: Missä myrskyävät siis sinun ajatuksesi?

ALKIBIADES: Minä olen tyyneen tullut.

THRASYBULOS: Siis on virta vyöryvä sinun ohitsesi!

ALKIBIADES (säteilevin silmin): Mitä siitä, jos näen ajan lakkapäillä vain omien ajatuksieni kimmeltävän.

(Lyhyt vaitiolo.)

THRASYBULOS: Noin puhuu kuollut mies.

ALKIBIADES: Niin puhuu mies. — Minä aion tästä lähtien tulla toimeen omillani.

THRASYBULOS: Tekemättä mitään? Toimittamatta mitään?

ALKIBIADES (ratkaisevasti): Yksinäisyydessä ovat ajatuksetkin tekoja.

(Vaitiolo.)

THRASYBULOS: Mitä ajattelet sinä sitten teon vertaisia?

ALKIBIADES: Ajattelen itseäni, Thrasybulos.

THRASYBULOS: Tuoko on mielestäsi miehen arvoista?

ALKIBIADES (voimakkaasti): En ole keksinyt mitään arvokkaampaa ihmiselle.

THRASYBULOS: Siis ovat meidän suuret miehemme turhaan eläneet!

ALKIBIADES: En tiedä, miksi he ovat eläneet. Tiedän vaan, että he kaikki ovat saaneet kärsiä kansalaistensa kiittämättömyyttä.

THRASYBULOS: Miltiades…

ALKIBIADES: … tuomittiin sakkoihin ja kuoli vankeudessa.

THRASYBULOS: Themistokles…

ALKIBIADES: … ajettiin maanpakoon ja kuoli maanpaossa!

THRASYBULOS: Aristeides…

ALKIBIADES: … maanpakoon!

THRASYBULOS: Kimon…

ALKIBIADES: … maanpakoon!

THRASYBULOS: Perikles…

ALKIBIADES: Hänet pelasti rutto, muuten olisi hänen käynyt samoin. — Sinä näet, ystäväni: on valtiolle vaarallista olla suuri mies Ateenassa.

THRASYBULOS: Sinä otat sanat suustani. — He eivät ole kansalaistensa kiittämättömyyttä säikähtäneet. Kaikki he ovat suuria asioita matkaan saattaneet ja kuolleet kunnialla.

ALKIBIADES (pilkallisesti): Tuostako kunniasta olet tullut myös minulle osani tarjoamaan?

THRASYBULOS: Tarjoan haudan sinulle hiekassa isänmaasi.

ALKIBIADES: Mitä on isänmaa? Pivo multaa, joka kerran päällemme siroitetaan!

THRASYBULOS: Kuka siroittaa sen päälle maanpakolaisen?

ALKIBIADES: Tyrannien kauhuna vielä haamunsa harhailee.

THRASYBULOS: Niinpä nouse siis sotaan vasten sortajia!

ALKIBIADES: Kansa itse on suurin sortajansa.

(Vaitiolo. Molemmat ovat etunäyttämölle edentyneet, Alkibiades yhä kylmempänä ja ylpeämpänä, Thrasybulos yhä sydämellisemmin vaativana.)

THRASYBULOS: Mikä on urhokuolemaa uljahampi?

ALKIBIADES: Kamppaelu kuoleman kanssa, Thrasybulos.

THRASYBULOS: Minkä edestä, epätoivoinen, taistelet sitten?

ALKIBIADES: Elämän itsensä edestä taistelen taukoamatta.

THRASYBULOS (hiljaisesti): Siinä taistelussa tulet varmaan voitetuksi.

ALKIBIADES: Kun kuolen, tunnustan itseni voitetuksi.

(Jää seisomaan etualalle, kasvot suoraan katsomoon. Thrasybulos katsoo häneen vielä hetken, siirtyy sitten alakuloisena taustaan, ottaa kitaran käteensä ja näppäilee sen kieliä hiljakseen. Alkibiades kääntyy, hymyilee ja nyykähyttää päätään hänelle. Rauha ystävysten välillä on jälleen rakennettu.)

(Timandra oikealta tulee häikäisevässä juhlapuvussa. Seppelöi edelliset. Alkibiades rientää avosylin vastaan hänelle. Timandra pujahtaa hänen käsistään notkeasti huntuaan heilauttaen. Alkibiades koettaa leikillään saada kiinni hänet. Thrasybulos on noussut kunnioittavasti, kitara kädessään, yhä näppäillen sen kieliä hiljakseen.)

(Timandra väistyy veikistellen. Ystävykset seuraavat nähtävällä mieltymyksellä hänen plastillisia liikkeitään.)

THRASYBULOS (innostuneesti): Leikimmekö jotakin?

ALKIBIADES: Hyvä. Mitä leikkisimme? Jonkun juhlaleikin Astarten kunniaksi?

THRASYBULOS: Meidän kauniin emäntämme kunniaksi, tarkoitat sinä. Hyväksytäänkö?

TIMANDRA: Hyväksytään. Mutta ei mitään vanhaa ja kulunutta jumaltarua. Jotakin uutta sen tulee olla, jotakin juuri tähän tilaisuuteen sepitettyä.

THRASYBULOS (hymyillen): Mitä arvelet, Alkibiades?

ALKIBIADES: Olkoon menneeksi, mutta vain sillä ehdolla, että me kaikki kolme esiinnymme tilapää-runoilijoina. Anna alku, Timandra!

THRASYBULOS: Ja minä kuulutan korkealla äänellä:

TIMANDRA.

Juhlaleikki lemmen ja kauneuden kunniaksi.

(Timandra miettii hetkisen paikallaan, heilauttaa sitten huntuaan ja pakenee karkeloiden toiselle puolen näyttämöä.)

TIMANDRA: Niin mulle nimittäkää, mikä luontoni lienee!

THRASYBULOS: Lienee sun luontosi hetken heiluva kupla.

TIMANDRA: Heilun ma hetken, piirtelen vuossadan vaiheet.

ALKIBIADES: Lienee sun luontosi jumalten kultainen kaivo.

TIMANDRA: Juotan ma janoavaiset: ken juo, yhä janoo.

THRASYBULOS (ojentaen kitaran hänelle): Siis sano itse syntysi, ihala impi!

TIMANDRA: Syvä on syntyni, aallon välkkyvä vaahti.

ALKIBIADES: Päänmeno miesten, vaara voittajienkin!

TIMANDRA: Mielen yöllisen ympäri lempeä läikkä.

THRASYBULOS: Heijastat heleät, viekkahat, vihreät niitut.

TIMANDRA: Kangastan kaukaa unholan utuiset mättäät.

(Sulkee silmänsä uneksien. Alkibiades katsoo hurmautuneena häneen. Vaitiolo.)

ALKIBIADES: Maa on, missä ei taistele tuuli, ei tyyni.

TIMANDRA: Maa on, missä ei oikea vaadi väärää.

ALKIBIADES: Maa on, missä ei rikoksen heimoa riemu.

TIMANDRA: Maa on, missä puut pyhät ijäti uinuu.

ALKIBIADES: Pyhä on maa, sen kaipaus pyörryttäväinen.

TIMANDRA: Maammoni manner, Aasian kultaiset kunnaat.

(Vaitiolo. Timandra on laskenut kitaran kädestään ja kallistunut riutuen kohti Alkibiadesta. Thrasybulos ottaa soittimen ja astuu askeleen eteenpäin.)

THRASYBULOS: Tuo oli taattosi: Hellas, urhojen tanner.

TIMANDRA: Tuo oli äitini: Persia, kansojen kehto.

ALKIBIADES: Synnytti Smyrna, miellytti Miletos sinut.

TIMANDRA: Suostuin ma Kypron sulkapäisehen sulhoon.

THRASYBULOS: Korjasi parmailleen sinut Pallas Athene.

TIMANDRA: Hylkäsi taas, pois vierin ma hyrskyjä pitkin.

ALKIBIADES: Lastuna lensit, saavuit sa rantahan Tauriin.

TIMANDRA: Tauriista taas pois Kolkhiin korpien yöhön.

THRASYBULOS: Näin sinä kiitelit, karkelit kaunona miesten.

TIMANDRA: Heittelen huntua, huoleton, hautahan saakka.

ALKIBIADES: Kuin kulo kuljet, kuin tulenlieska sa tulet.

TIMANDRA: Kuin meri menen, kuin sana laulajan samoon.

THRASYBULOS: Helkytät kielet heimojen, kaupunkienkin.

TIMANDRA: Kaiutan kaukaiset maat, puen purppurat valtain.

ALKIBIADES: Lannistat linnat mahtavat, marmoripatsaat.

TIMANDRA: Paikkaan etsin, muurivihreä virpi.

(Lyhyt vaitiolo. Timandra on jälleen hempeästi nojautunut Alkibiadeesen.)

ALKIBIADES: Löysit sa vihdoin Phrygian rattoisan rauhan.

TIMANDRA: Tapasin täällä lempeät, vilkkahat vieraat.

ALKIBIADES: Kohtasi täällä koito sun maanpakolainen.

TIMANDRA: Rakastui häneen Aasian rantojen rauku.

ALKIBIADES: Löys isänmaan mies: povi kohtasi poven.

TIMANDRA: Valkaman varman kuohuja kulkeva haaksi.

ALKIBIADES: Aukeni taivas, astuivat jumalat julki.

TIMANDRA: Kansoittuivat iltapilvien palteet.

ALKIBIADES: Sai elo määrän, sai rajan maailman ranta.

TIMANDRA: Nous meri yössä, kutsui korkea kuudan.

(Heidän äänensä ovat kasvaneet, paisuneet ja rientävät nyt eteenpäin riemuitsevassa, voitollisessa rytmissä.)

ALKIBIADES: Lienevät hurmanneet sinut hapseni harmaat?

TIMANDRA: Mieletön mies, sinut syksyni lumonnut lienee?

ALKIBIADES: Ryöppysi rintaani Phrygian rypäle synkkä.

TIMANDRA: Enkä ma sinusta enää nyt eroa koskaan.

(Painautuu kiinni Alkibiadeesen. Alkibiades kiertää hänet voimakkaasti käsivarrellaan. Lyhyt vaitiolo.)

MARSYAS (ulkona): Hohoi, ohoi, Alkibiades! Oletko kotona?

(Koputus ovelle.)

TIMANDRA (arasti): Joku kolkuttaa.

ALKIBIADES: Niin. Se on Marsyas, sadanpäämies. Mene ja avaa hänelle!

(Lyhyt, jännittävä odotus. Timandra ja Marsyas tulevat perältä.)

MARSYAS: Terve sinulle, Kleiniaan poika!

ALKIBIADES: Terve myös sinulle, urhoollinen sadanpäämies. Toivon, että tuot minulle hyviä uutisia palatsista.

MARSYAS: Valtias tervehtää sinua minun kauttani ja kysyy, onko hän ynnä hänen ylevä puolisonsa Tomyris ja hänen poikansa, jalo prinssi Smerdis, ei myös vähemmän hänen veljensä Magaios ja hänen enonsa Susamithres, molemmat yhtä jalosyntyiset, tänä yönä tervetulleita sinun kattosi alle.

ALKIBIADES (vilkkaasti): Kuinka? He aikovat todellakin kunnioittaa minua käynnillään?

MARSYAS: He ovat vain nuolenkantaman päässä täältä. Minkä viestin kera käsket minun heitä vastaan kiiruhtamaan?

ALKIBIADES: Tervehdä valtiasta minun puolestani ja virka, että sekä hän itse että hänen ylevä puolisonsa Tomyris ja hänen poikansa, jalo prinssi Smerdis, ei vähemmän hänen veljensä Magaios ja hänen enonsa Susamithres, molemmat yhtä jalosyntyiset, ovat kaikki sangen tervetulleita kattoni alle.

MARSYAS: Kiitän sinua vastauksestasi, Kleiniaan poika. — Samalla lähettää valtias sinulle tämän kirjeen.

(Astuu juhlallisin askelin poikki näyttämön, ojentaa kirjeen Alkibiadeelle ja palajaa jälleen paikalleen ovensuuhun. Alkibiades tarttuu kirjeesen kuumeentapaisesti.)

ALKIBIADES: Odota! — Tarjoa viiniä, Timandra! — (Repäisee kirjeen auki.) Se on suurkuninkaalta!

(Lukee hermostuneena. Timandra tarjoaa viiniä. Marsyas puhuttelee puoli-ääneen häntä.)

MARSYAS: Ja sinun vastauksesi Smerdis prinssille?

TIMANDRA: Siitä olen minä pitävä huolen itse.

(Kuiskailevat.)

ALKIBIADES (kesken lukemistaan): Thrasybulos!

THRASYBULOS: Niin, ystäväni?

ALKIBIADES: Voitko lainata minulle rahakukkarosi?

THRASYBULOS: Halusta. (Ojentaa kukkaron hänelle.)

ALKIBIADES (hajamielisesti): Näetkö, ystäväni, siitä saakka kuin bithynialaiset ryövärit minut matkalla paljastivat…

THRASYBULOS: Turhia! Olen sinulle velkaa niin paljon enemmän nuoruusvuosiltamme.

ALKIBIADES: Aah! (Rutistaa äkkiä kirjeen.)

THRASYBULOS: Ystäväni, voitko pahoin?

ALKIBIADES: Minä? Kuka sitä sanoo?

THRASYBULOS: Sinä horjahdit, sinä kävit äkkiä kalmankalpeaksi…

ALKIBIADES: Joutavia! — (Hampaittensa välistä.) Jospa koko tämä matoinen maailma olisi yhtä terve kuin minä, ei tarvittaisi tikareita eikä salamurhaajia sitä parantamaan!

THRASYBULOS (lystikkäästi): Teetkö runoja vai mitä jupiset sinä itseksesi?

ALKIBIADES: Se oli vain eräs itämainen iltarukous. — (Katsoo häneen.) Thrasybulos: nyt meidän ei ole tarvis enää koskaan kiistellä keskenämme.

THRASYBULOS: Kuinka? Sinä suostut siis? Jumalainen Hellas on siis piankin saapa sulkea sinut parmailleen?

ALKIBIADES (epätoivon komiikalla): Hellas on kuollut, Akropolis on maahan jaoitettu ja kaarneet koikkuvat kultaisen Pallas Athenen olkapäillä.

THRASYBULOS: Oliko tuokin iltarukous?

ALKIBIADES: Oli, se oli vain eräs uni, jonka nyt juuri silmät auki näin. — (Tempaa pikarin pöydältä.) Hellaan malja! Taikka Aasian! Taikka meidän molempien, — Thrasybulos! — (Äkkiä painokkaasti.) Minun maljani!

THRASYBULOS: Joisin sen mielelläni, mutta ääni, jolla esität sen…

ALKIBIADES: Juo, ystäväni! Sinun ei ole tarvis peljätä mitään.

THRASYBULOS: Peljätä?

ALKIBIADES: Niin. Siinä ei ole myrkkyä, toivon minä.

THRASYBULOS: Myrkkyä? Naljailethan kuin nuori sulho ikään.

ALKIBIADES: Minä olenkin nuori sulho, vaikka minun häävuoteeni ei vielä ole vihollisteni miekankärjillä kaunistettu.

THRASYBULOS (varovasti): Miksi juuri miekankärjillä?

ALKIBIADES: Minä nukun parhaiten niin. — (Vilkaisee taakseen ja huomaa Marsyaan keskustelevan kiihkeästi Timandran kera.) Katso! Katso!

THRASYBULOS: Mitä? — Sinun kasvosi ovat vääntyneet ja sinä keskustelet kera olemattomien? Mikä sinua vaivaa? — (Varovasti.) Onko kirje ehkä ollut epäsuosiollinen?

ALKIBIADES: Päinvastoin, ystäväni, päinvastoin! Suurkuningas pyytää minua…

(Puhuu hermostuneesti toisapäin, pitäen yhä silmällä ryhmää ovensuussa.)

THRASYBULOS: Suurkuningas pyytää sinua…

ALKIBIADES: … pitämään häntä hyvässä muistossa! — (Korkealla äänellä.) Urhoollinen sadanpäämies! Koska olet tuonut minulle näin suotuisia sanomia, suvaitse, että ojennan sinulle tämän kukkaron, ei palkkiona, vaan kunnianosoituksena sinua ja sinun herraasi kohtaan. — Salli minun samalla esitellä sinulle: ystäväni Thrasybulos, sotapäällikkö Ateenasta.

MARSYAS (syvään kumartaen): Sinun kohteliaisuutesi on yhtä kuuluisa kuin sinun kestiystävyytesi, eikä sinun anteliaisuudellasi ole vertaa tämän taivaan kannen alla. — Kiitän sinua, Kleiniaan poika, ja kiiruhdan siivet kantapäissä viestisi valtiaalle ilmoittamaan. (Menee.)

THRASYBULOS: Kohtelethan tuota pikku satraapin sammalkielistä kätyriä juhlallisesti kuin olisi hän suurkuningas itse. Luuletko hänen osaavan myös oikein arvostaa kohteliaisuuttasi?

ALKIBIADES (viekkaasti): Minä toivon sitä. — Timandra! Sinä kuulit: me saamme vieraita.

TIMANDRA: Minä kuulin.

ALKIBIADES: He voivat olla millä hetkellä hyvänsä täällä. Sinun on siis mentävä toimittamaan juhlavalmistuksia.

TIMANDRA (hiljaa): Alkibiades!

ALKIBIADES: Sanoitko jotakin?

TIMANDRA: Minua niin pelottaa.

ALKIBIADES: Mikä? — Kaikki on ennallaan. Ei mitään ole tapahtunut. Päinvastoin on kaikki paremmin kuin ennen. Sinä kuulet: satraapi itse tahtoo kunnioittaa minua käynnillään.

TIMANDRA: Miksi he tulevat? — (Syöksyy äkkiä kuin turvaa etsien syliksi häneen.) Alkibiades!

ALKIBIADES: Kas niin, kas niin… Mene nyt!

(Irtautuu lempeästi hänestä. Timandra menee kyyneleitään tukahduttaen oikealle. Vaitiolo.)

THRASYBULOS: Salli minun toistaa lemmittysi kysymys sinulle: miksi he tulevat?

ALKIBIADES (katsoo häneen): He tulevat ilkkumaan minun kuolemaani, kiduttamaan minua hiljaisella tulella, heittämään suolaa, minun haavoihini ja levähtämään minun kärsimyksissäni kuin lehtimajassa… (Äkkiä käyden hänen käteensä.) Olethan sinä Thrasybulos!

THRASYBULOS: Ystäväni…

ALKIBIADES: Mutta jos sinä olet minun viholliseni? (Hänen kätensä kohoaa kuin lyöntiin, pysähtyy, vaipuu jälleen. Pirullinen hymy leviää hänen kasvoilleen.) Silloin saavat minun viholliseni minusta uuden ystävän.

THRASYBULOS: Alkibiades! Nyt saatat sinä minun sieluni kauhistumaan. Minä en ole koskaan ennen nähnyt sinua tuollaisena.

ALKIBIADES: Et, sillä sinä et ole nähnyt minua aasialaisten parissa. Tämä minä olen. Nyt tunnet minut.

THRASYBULOS: Alkibiades parka! Elämä on ollut liian kova sinulle.

ALKIBIADES (harvakseen): Kenties minä vielä kovempi elämälle. — Mutta minä en tahdo murtua, minä en tahdo! Minä käytän kaikkia aseita, jos minua ahdistetaan, kuuletko, kaikkia! Ja nämä ovat ne aseet, jotka minun elämäni on antanut minulle. Ainoastaan niiden avulla minä voin enää olla Alkibiades.

THRASYBULOS: Alkibiadeen haamu olet. En tunne enää sinua. Tosiaan tekisi minun mieleni kysyä sinulta: kuka olet?

ALKIBIADES: Sinä kysyt minulta sitä? — (Katsoo häneen.) No niin, tahdon sanoa sinulle sen. Minä olen kuolemaantuomittu mies, jonka jokainen silmänräpäys on vain ylivoimallisella taistelolla ostettavissa, jonka pää on ainaisten murha-aikeiden maalitaulu, jonka pelkkä nimi on sotahuuto!…

THRASYBULOS: Olen tiennyt sen. Mutta kuitenkin…

ALKIBIADES: Mutta kuitenkin kysyt sinä minulta, kuka minä olen. No niin, minä olen Alkibiades, tuo maanpakolainen, tuo isänmaan petturi ja uskonpilkkaaja, jota Sparta pelkää, Ateena vapisee, Persia imartelee ja jonka hiuskarvaa tyrannit kaikessa kunniassaan eivät tähän päivään saakka ole uskaltaneet koukistaa. — Mutta nyt…

THRASYBULOS: Ystäväni: jos sinua uhkaa joku vaara, tiedä, että me kaksi yhdessä myös olemme voima, jota en kehoittaisi heitä uhmailemaan.

ALKIBIADES (katkerasti): Voima! — (Kuin itsekseen.) Pahoin pelkään, että tänä yönä viisaus saa korvata voiman.

THRASYBULOS: Juuri niin: voima. Älkööt nämä aasialaiset unohtako, että olemme Ateenan parhaat miekkamiehet!

ALKIBIADES (kuten edellä): Miekka…! — (Kuuntelee, ääniä ulkona.) He tulevat. — (Jännittyy, kokoaa koko tahdonlujuutensa.) He tulevat! Minä olen valmis. Tänä yönä taistellaan, Thrasybulos!

THRASYBULOS: Hyvä!

ALKIBIADES: Mutta ei miekoilla, vaan älyn ja sanan hienoimmin hiotuilla tikareilla, jotka sinertävät kuin salama, tappavat kuin tuli ja hymyilevät kuin hyinen tunturihuippu kuutamossa. — He tulkoot! Me tahdomme näyttää näille barbaareille, että he eivät rankaisematta tule kahta Ateenan parasta puhetaituria pesässään ärsyttämään.

THRASYBULOS: Käynpä sentään ja pistän kaiken varovaisuuden vuoksi kylmän kylkiraudan vaippani alle.

(Poistuu taemmasta ovesta vasemmalle.)

Esirippu.