NELJÄS NÄYTÖS.

Huone Glycerian talossa. Sisustus pehmeä, ylellinen. Valaistus himmeä ja epämääräinen. Ovien sijasta häilyviä esirippuja. Lamput kuolleiden pääkalloja. Tausta jatkuu pitkäksi käytäväksi, joka suljetaan esiripulla.

Vasemmalla taka-alalla vuode, verhot puoleksi syrjään vedettyinä. Oikealla etualalla leposohva. Lydia permannolla leikkii kissan kanssa. Glyceria tulee äkkiä oikealta.

GLYCERIA: Ei häntä näy?

LYDIA: Ei vielä.

GLYCERIA: Ei? Ja kuu korkeella yli kukkulain jo hohtaa. — Mik' onpi aika?

LYDIA: Hiekka juokseva yhdennentoista hetken näyttää.

GLYCERIA (heittäytyy leposohvalle): Ah! Miks ei jo aamu ole? — Yötä tätä olenhan etsinyt kuin elämääni ja sentään, kun sen siipein iskut kuulen, vavistus, tuska valtaa mun. Ma pelkään, en tätä yötä enempää ma elä. — Mun arpanoppani! (Heittää muutaman kerran.) Ah, pimeys peittää mun sielun-silmäni! On arpa turha. Miks hänet kutsuinkaan? — Sa, Lydia, tiedätkö keinon, joka parantaa voi vaivat rinnan lempivän?

LYDIA: Kai lempi parhaiten parantavi lemmen vaivat.

GLYCERIA: Voit säästää pilapuheet huomiseksi. — Tää lempi toista on kuin näkemäsi tääll' ennen. Tää on tuli punainen, muut tuhkaa tummaa. Tää on aurinko, muut päivän heijastusta himmeätä. Sit' et sa ymmärrä.

LYDIA (itsepintaisesti): Mut ymmärränpäs! Sehän on niinkuin minun lempeni Callidus-orjan kanssa.

GLYCERIA: Kerro siitä!

LYDIA: Sen parhaiten tää laulu selittää, jot' usein illoin yksin lauleskelen.

(Hyräilee kitaran säestyksellä.)

Lydian laulu.

Ah, Callidus, jos mua huokailet, niin liian usein luoksein hiivi et, on lemmen hurma lyhyt, haihtuva, mut ijäinen on lemmen unelma.

Ah, Callidus, sua lemmin ainiaan. Unelmat usein pettää päällä maan. On onnen hetki kupla kultainen, mut ijäinen on itku sydämen.

Ah, Callidus, jos mua rakastat, mun onneni on onnen unelmat ja itkut sydämen nuo ikuiset, kun kyllin usein luoksein hiivi et.

CHLOË (tulee perältä): Ovella tääll' on vanhus muuan, joka tavata tahtoo herratarta.

GLYCERIA: se olla voi? Ken?

CHLOË: Kai joku kerjäläinen.

GLYCERIA: Siis hälle ropo suo!

CHLOË: Sen soin jo hälle: hän yhä pääsyä sun luokses anoo.

GLYCERIA: Siis joku kulkevainen kauppias, mi korukalujansa tarjoo? — Tulkoon! (Chloë menee.) Jos hällä vanne joku on, jot' ei mull' ole vielä, kaikki ostan. Tahdon nyt kimallella niinkuin kiiltomato lyhyen hetken aamunkoittoon asti. — (Chloë palajaa, Mesembrius hänen kerallaan.) Sa mitä tahdot?

MESEMBRIUS: Tahdoin nähdä kasvojasi.

(Astuu etualalle.)

GLYCERIA: Isäni! — Pois!

(Viittaa orjattarille. Lydia ja Chloë menevät. Vaitiolo.)

MESEMBRIUS: Tää siis on tyttäreni!

GLYCERIA (sisällisen kamppailun jälkeen): Niin olen, tiedän, mikä olen. Myöskin, mik' ollut olen. Siitä tarvis sinun ei mua muistuttaa. Mun elämäni on sellainen, miks loi sen jumalat ja oma tahtoni. En kadu mitään. Erehdyt suuresti, jos näkeväsi mun toivoit nöyrtyneenä jalkais eessä anellen anteeks-antoa. Ma käyn tiet' alkamaani loppuun asti, kuin sinäkin omaas. Enkä ymmärrä, miks yhtehen ne nyt on sattunehet.

MESEMBRIUS: Tuot' odotin ma. Kuole, kunniaton!

(Yrittää lävistää hänet tikarillaan.)

GLYCERIA: Pidätä hetki vielä! Tiesin heti, kun sinut näin, sun aikomukses: tulit mua murhaamaan. Jos eilen tullut oisit, kautt' taivahisten, itse ohjannut tikarin kärjen oisin poveen tähän, sanoen: pistä! Samoin huomenna sinulle sanon. Mutta tämän yön ma elää tahdon.

MESEMBRIUS: Hekkumassa, niin!

GLYCERIA: Kuin sen ma vietän, tietää jumalat, en minä. Muut' en sulle virkkaa voi.

MESEMBRIUS: Mua tahdot houkutella puheellasi kuin Manliuksen. Mut, ma vannon, nyt et siinä onnistu. Tee tilis! Eikö suli' elämälle sanomista muuta?

GLYCERIA: En pelkää kuolemaa. Mun tilini jo ammoin tehty on. — Mut tämän yön ma elää tahdon, kuuletko, oi isä, ma tahdon!

MESEMBRIUS: Kuole!

GLYCERIA (halaten hänen polviaan): Taatto! Armas taatto! Jos tietäisit… Mua ällös pakota sen sanan sanontaan, mi viedä sulta vois valon vanhuuden ja sielun rauhan! Sua rukoilen, sua pyydän polvillani: mua sääli sekä itseäsi, isä!

MESEMBRIUS: Sun ammoin turmeltuneheksi tiesin sielulta, ruumihilta, rupaisemmaks suon sammakkoa, sisiliskoa, ja hämähäkkiäkin häijymmäksi. En tähän päivään asti tiennyt, että myös olit pelkuri! Sua suureks luulin pahassa niinkuin ennen hyvässä, nyt huomaan, kupla oli suuruutesi vain kuohuttama vetten mutaisien. En tiedä, tokko kehtaan kättäni sinuhun saastuttaa. On turva kyyllä näössään inhassa, niin sullakin. — Pois nouse!

GLYCERIA: Herjaa mua, häväise, kun säästät henkeni! Sen lainaks anon, huomenna takaisin jo tarjoon.

MESEMBRIUS: Haa, nyt ymmärrän: mun mielit murhata tän' yönä. — (Glyceria tekee kauhistuneen liikkeen.) Niin, sen totta aiot tehdä! Carinus onhan rakastajas, onhan sun käytettävinäsi kätyreitä tääll' legionittain! Mun tahdot tappaa kuin tapoit siskos. Isän-murhaaja, iloa sit' en sulle salli sentään!

(Kohottaa jälleen tikarin.)

GLYCERIA: Erehdyt. En ma häntä surmannut.

MESEMBRIUS: Ken hänet tappoi?

GLYCERIA: Keisari Carinus.

MESEMBRIUS: Sun rakastajasi?

GLYCERIA: Ei milloinkaan!

MESEMBRIUS: Yhdestä yöstä äsken kerskuit. Kuka siis luokses saapuvi?

GLYCERIA: Ei hän.

MESEMBRIUS: Vaan kuka?

GLYCERIA: Miks sitä kysyt?

MESEMBRIUS (ylenkatseellisesti): Toinen siis, sen tiesin. — Tuo ovi laajempi on kulkuväylä kuin meri Hadrian: sen kautta seilaa tuhannet purret. Toki tietää tahdon tuon nimen. Aavistan… Keisari Carinus.

GLYCERIA: Ah, isä, isä! Miks kiusaat itseäs?

MESEMBRIUS (tuskallisesta): Se eihän ole…?

GLYCERIA: Ken?

MESEMBRIUS: Eihän, sano…?

GLYCERIA: Isä!

MESEMBRIUS: Vastaa mulle: se eihän ole Manlius Sinister?

GLYCERIA: On, isäni.

MESEMBRIUS: Kirous ja kuolon varjot! — — Ei niin! Ei niin! — Maa, meri kuule! — Ei! — Mut tähdet tuhannet, te taivaan lamput, te kuulkaa, mitä ette ennen kuulleet, mit' unissaan ei edes aavistaa inehmo voinut! Sulho morsionsa menettää, syöksyy porton vuotehesen, sen porton, joka kättä murhaajan on ohjannut … niin, älä kiellä sitä, sa tiesit murhasta, tai ellet tiennyt, sit' toivoit kuitenkin! … ja portto tää on hänen morsionsa sisar! Haa, sep' oivaa on, se itämaista on! Jumalat tunnustakaa tuhmuutenne: sit' ette oisi keksinehet te, sen keksi ihminen!

GLYCERIA: Mun haastaa salli!

MESEMBRIUS: Mitä ma sanoin? Ihminenkö? Ei! Megaira, velho, noita hirmuinen, min sanoisin Medusan saalahaksi keralla Geryonin siitetyksi, ellei hän oisi oma tyttäreni! Se oli mestartyösi!

GLYCERIA: Rauhoitu, isäni! Kuule, sitten tuomitse!

MESEMBRIUS (väsyneesti): Puhele! Aika mun on maata mennä. Lait luonnon rikkuu, edes takaisin kaikk' kääntyy: hyvä ynnä paha, totuus ja valhe, yö ja päivä. Puhu! Puhu! Ma olen vanhus heikko vaan. En taida ees kortta taittaa. Kuinka taitaisin maailman kaiken kääntää kohdallensa! Miks puhu et?

GLYCERIA: Sun tyyntymistäs varron.

MESEMBRIUS: Tyynempi Tuoni ei kuin sydän tää. — Pudotit kääryn, jossa läksys seisoo.

(Kumartuu ottamaan ylös paperirullaa, joka putoaa Glycerian vaatteen laskoksesta.)

Mit' tää on?

GLYCERIA: Isä!

(Tahtoo estää häntä sitä lukemasta.)

MESEMBRIUS (hämmästyneenä): Kuolintuomioni! — (Tyynesti.) Se vie Carinukselle! — Ei, siin' on jo allekirjoitus. Siis liktorille!

GLYCERIA: Sen liktorilta juuri tänään sain.

MESEMBRIUS: Siis käsky täytäntöön! Miks viivyttelet?

GLYCERIA: Siks että, isä, sua rakastan.

MESEMBRIUS: En velaks sulta tahdo henkeäni.

GLYCERIA: Mun henkeni sun käsissäsi on.

(Repii rikki paperin. Vaitiolo.)

MESEMBRIUS (harvakseen): Monesko oli kuolonkirja tuo, min rikki revit?

GLYCERIA: Miksi kysyt sitä?

MESEMBRIUS: Elänyt siis ma oon sun armoillasi?

GLYCERIA: ÄI' haasta noin! Sun armoas ma kaipaan!

(Lähestyy häntä katse kauniisti rukoilevana. Mesembrius tuijottaa synkästi häneen. Vaitiolo. Glyceria painaa päänsä hänen povelleen.)

MESEMBRIUS: Kadutko?

GLYCERIA: Mit' on katumus, en tiedä. — (Uneksien.) Vai sitä liekö, että souten yössä taloa taaton lähestyin ma usein ja katsoin kauan sitä niinkuin unen etäisen maata taikka kartanoa kuolleiden, jotka olen joskus nähnyt? Kuu paistaa kalpea sen portahille, siell' yksin istuu vanha, vanha ukko ja nainen nuori yrttitarhan tietä käy niinkuin aavistus… Ei lehti liiku, ei kukaan haasta… Seinät valkeat veen kalvoon kangastuvat, ympärillä puut tummat muistoja vain puhelevat, tarua kertoo taivas tähtikirja niin haikeaa, niin vaikeaa, niin tyyntä, kotoista, sentään vieraampaa kuin miero. Mut talo mykkä on. Vain varjot siinä elävät ja sen asukkaat on vainaat.

(Vaitiolo.)

MESEMBRIUS: Kotisi on se.

GLYCERIA: Onnellisten koti. Ken siihen katsoo, silmä vettyy siltä ja rinta riutuu itkuun ihanaan.

(Vaitiolo.)

MESEMBRIUS: Mieleesi joskus eikö juolahtanut talohon tuohon sisään käydä?

GLYCERIA: Ei. Humisi Tiber tietään, kohtalot inehmoin kulkivat sen kuplain päällä ja kanssa kuplain vieri pursi pois.

MESEMBRIUS: Kuhunka?

GLYCERIA: Sinne, missä elin: myrskyyn.

MESEMBRIUS: Takaisin etkö ikävöinyt tyyneen?

GLYCERIA: Siell' oli autuaitten asuinsija.

(Vaitiolo. Mesembrius seisoo hervottomana paikallaan. Hänen kätensä hapuilee vain kuin anteeksi antavana hivelläkseen Glycerian suortuvia.)

MESEMBRIUS: Kas, kuuta korkeaa! On keski-yö.

GLYCERIA: Pian päivä koittaa. Silloin surmaa minut! —

(Mesembrius painaa huulensa hänen otsalleen ja kääntyy pois itkien äänekkäästi. Glyceria irtautuu hiljaa hänestä. Mesembrius kohottaa äkisti tikarin ja syöksee sen omaan sydämeensä. Vaipuu maahan. Glyceria käännähtää nopeasti.)

— Isäni! Isäni! Mit' teit sa?

MESEMBRIUS: Tein, mik' oikein oli: velka velasta.

(Kuolee. Pitkä vaitiolo. Glyceria peittää hänen ruumiinsa vitkalleen.)

GLYCERIA: Kuollut. — (Nousee.) Ma syyllinen? Ja kuitenkin edestään sata kertaa kuollut oisin. Mut tavata ma tahdoin Manliuksen. (Miettii, tulee etualalle.) Hän teeskenteli, sen nyt selvään huomaan, minulle vannoessaan lempeänsä… Mut miks sen teki hän? En sitä tiedä. Tahtoisin tietää. — Minut murhata — hän aikoisko? Sen ois hän voinut tehdä, ei tehnyt. — Mitä multa tahtoo hän? (Miettii, istuu leposohvalle.) Carinuksenko suosiota? — Ei. Valtaa vai rikkautta? — Ei, en arvaa. (Ojentaa käsivartensa, hymyilee.) En tiedä, mitä multa etsii hän, sen tiedän vaan, mit' etsii, kaiken saa hän!

(Chloë tulee perältä.)

CHLOË: Mies seisoo ulkona, mi pääsyä luo vartoo valtiattaren. — Hän antoi tään sormuksen.

GLYCERIA (vilkaisten sormukseen): Se on hän itse! — (Nousee nopeasti, katsoo peiliin.) Taivas! Mun kasvoni on vallan väännyksissä. — Mies sisään käske! — (Chloë menee.) Lydia!

LYDIA (oikealta): Täss' olen.

GLYCERIA: Mun lämmin kylpyni!

LYDIA: On valmis.

GLYCERIA: Varro! — Nää hajuvoiteet kaada ammehesen!

CARINUS Jo tullaan. Pois! — Hyminä hiljainen tulijan askeleita tervehtäköön.

(Pois oikealle. Näyttämö hämärtyy. Orjat tulevat ja kantavat äänettömästi pois ruumiin. Heti heidän perästään joukko orjattaria, jotka kylvävät kukkasia permannolle. — Kaikki pois. Verhojen takaa hiljaista soitantoa. — Carinus, vaippansa peitossa, tulee perältä Chloën saattamana.)

CHLOË: Täss' odota! Pian saapuu valtiatar.

CARINUS: Odotus ihana! — Kas tässä, neito!

(Tarjoaa rahaa hänelle.)

CHLOË (veikeästi): Ei, herrani.

CARINUS: Kuin? Kulta lempeen kuuluu kuin kehys tauluhun. — Miks ota et?

CHLOË: Talossa tässä oteta ei mitään, vain tarjotaan.

CARINUS (lähestyen): Siis mulle mitä tarjoot?

CHLOË: Tään niijauksen.

(Väistyy.)

CARINUS: Etkö enempää?

CHLOË: Ken liiaks anoo, vähimmälle jää.

CARINUS: Sep' oiva lause! — Liikaa pyydänkö, kun pyydän suudelmaa.

CHLOË: Jos liian usealta pyydät. Kentiesi, herra.

CARINUS: Pistit! — Sull' onko suussas samallaista monta pikkuista piikkiä?

(Lähestyy.)

CHLOË (väistyen): Niin monta kuin sun sydämessäs pyydettä.

CARINUS (lähestyen): Siis mulle mitä tarjoot?

CARINUS: Siis niitä on yksi vaan.

CHLOË: Miks kahdesta siis puhut? (Ilkkuen): Sun kieles kangertaa.

CARINUS: Ma antaudun. Tehkäämme aselepo!

CHLOË: Tarpeetonta rauhasta haastaa, missä sotaa ei. Hyvästi jää!

CARINUS: Mut anteeks-antosi?

CHLOË (hymyillen hurmaavasti): Valmiina huulillani odottaa sun rikkomistasi.

CARINUS: Siis rikon ensin ja anteeks anon suudelmalla jälleen.

(Tahtoo suudella häntä. Chloë livahtaa pois kuin lintu hänen käsistään ja häviää. Glyceria tulee. Carinus aikoo rientää vastaan hänelle.)

GLYCERIA: Sinister! — Ei, äl' lähesty! Myös älä minulle haasta! — (Viittaa istumaan hänet.) Suo mun haastaa! Tiedän sun mieheksi, mi miekoin paremmin kuin kielin haastaa voi. Siks vaikene! En sulle tahdo teeskennellä, vaikka sun tiedän mulle teeskenteleväsi. Sua lemmin, lempinyt oon lapsest' asti ja suurin autuuteni ollut ois syliisi haihtua kuin rusko päivään. (Carinus levittää käsivartensa.) Ei, ei! Se paikka nyt ois siskoni, ellei hän kuollut ois. — Kun menettänyt sun olin, oli toinen toivo mulla: sun kädestäsi saada surmani tai sinut surmata. —

(Carinus vavahtaa. Glyceria katsoo häneen päätään nyykähyttäen.)

Sun silmäs nähdä ma tahdoin kuolon usten kuumottaissa. Siks sinut tänne kutsuin ma. Sinister! Ei toinen meistä elä aamuun asti. (Carinus tarttuu äkisti tikariinsa.) Ma näen, että, sinä aiot elää! — Samapa mulle, mutta luojan maa on liian ahdas molemmille meille. Kaks ihmistä jos toistaan kerran vihaa niinkuin me kaksi… (Carinus tekee epäävän liikkeen.) Niin, äl' epää sitä, sa mua vihaat sanomattomasti! — Minäkin sinua. — Mut kuolon suussa mun salli kysyä: miks mua vihaat? (Carinus tekee jälleen epäävän liikkeen.) Siks että sua rakastan ma? — Enhän ma sulta vaadi mitään. Pyydän vaan sua aina rakastaa. Se aarteheni on kallein kaikista. — (Carinus vie käden sydämelleen.) Sa julma olet. Se onhan oikeutes. — Mut virka, kuinka sua suututtamatta ma elää voisin? Tahdotko, että Roomasta pois muutan? Kiusaako sua siis mun katsantoni niin suuresti? Niin ruma olenko? (Carinus eittää pontevasti kädenliikkeillään.) Jos tahdot, teen sen. Sopen syrjäisen ma etsin, elän hiljaa, muistelen sinua, kudon vöitä kultaisia, ja onnellinen oon. Jos tahdot, kuolen. Silloinko leppyisit? —

(Carinus, voimatta pidättää itseään enää, syöksyy hänen eteensä polvilleen.)

Pois nouse! Istu mun viereeni! Tai yksin istua kentiesi tahdot? Miten palvella sinua voisin? Onko nälkä sinun tai jano? Tahdotko mun vaikenemaan vai puhumaan? — Tai ehkä tahdot minut jalkaisi juureen istumahan, että kätesi leikkiä vois kutreillani. Tee niin, ja muista niitä sormitellen Sophroniaa!

CARINUS (syleillen häntä): Sua yksin, yksin muistan! — Haa, Manlius Sinister! Onni tää on liian suuri sulle. Enää sitä en varastaa ma voi. — Mua lemmi, neito!

GLYCERIA: Kuin? Etkö olekaan sa siis Sinister?

(Karkaa ylös.)

CARINUS: Carinus olen. Vaippa pudotkoon!

(Esiintyy keisarillisessa puvussa. Glyceria pakenee peljäten häntä toiselle puolen näyttämöä.)

GLYCERIA: Haa, näky kuoleman! Mua kurjaa, kurjaa!

CARINUS: Mua kuullos!

GLYCERIA: Ääntäsi en sietää voi Sun täällä-olosi on iljetys inehmoin, jumalien nähdä. Poistu!

CARINUS: Sua lemmin.

GLYCERIA: Lempes saastuttaa tään paikan. Pois lähde!

CARINUS: Lausu, mikä minussa huonompi Manliusta on. Miks häntä rakastat niin?

GLYCERIA: Miks? Hän on jumala! Sun koko sielus, ruumiis, valtakuntas vaa'assa paina ei niin paljon kuin yks hänen hapsensa. Ja sinä kysyt!

CARINUS (purren kuullaan): Kysyisin enemmänkin, jos ma vaan tietäisin, että vastauksen saisin.

GLYCERIA: Kun suutas vaientaa en voi, niin kysy!

CARINUS: Sa häntä varrot?

GLYCERIA: Niin, ma varron häntä. Ja vaikka antais Brahman yöhön asti hän vartoa mun, odotuskin oisi tuo ihanampi kuin sun läsnä-olos! Oletko kysynyt?

CARINUS (painokkaasti): En vielä kyllin. — Annoitko hälle sormuksen?

GLYCERIA: Sen annoin! Sen hältä varastit, jo tiedän. — Tullut jo kysymystes loppu onko?

CARINUS: On. Mut sormusta en varkain vienyt, hältä sen sain.

GLYCERIA: Sa valhettelet!

CARINUS: Miksi? Syy kai valheellakin olla pitää. Ethän sa omakseni silti tulle, jos Sinister konna on.

GLYCERIA: Hän vertaisesi? (Äärettömällä ylenkatseella.) Alentain häntä itse nousevasi sa luulet kai? — En sua usko! Vaikka valoja mulle vannoisit niin monta kuin päivää vuodess' on ja päivässä kuluvaa hetkeä: sa varastit häneltä ensin sormuksen ja sitten varastaa lempeni sa tahdoit. Varas sa olet, pysyt! — Pyhät jumalat! Kuin, kurja, saatoinkaan niin erehtyä!

CARINUS: Sa etkö uskois sittenkään, jos sulle todistajaksi hovin kaiken toisin, ett' antoi sormuksen hän, vastalahjaks sai valtakuntani. Tän' yönä hän on keisari.

GLYCERIA (katsoo häneen, nyykäyttää päätään): Siis Manlius on kuollut.

CARINUS: Hän elää.

GLYCERIA: Ei, hän täällä ois!

CARINUS: Ma olen nyt täällä.

GLYCERIA (raivoten): Niin, ja kautta kuolon vannon, et elävänä täältä lähde! Henki hengestä!

CARINUS: Helmassasi kuolla tahdon.

GLYCERIA: Sua ylenkatson.

CARINUS (lähestyen): Sinut pyyteilläni ma ympäröitsen niinkuin pilvellä. Ah, armas!…

GLYCERIA: Pois!

CARINUS: Sua lemmin.

GLYCERIA: Auttakaa!

CARINUS (syleillen häntä): Sa huudat turhaan. Nyt et pääse multa. Meressä, maassa ei niin mahtavaa, ken irroittaa tään käden uskaltaisi sun uumiltasi pois.

GLYCERIA: Siis tulkoon tuli mun auttajakseni!

(Riuhtaseikse irti, tempaa pääkallolampun käteensä ja tekee sen ylitse noitamerkin. Liekki leimahtaa lampusta. Veripunainen loimo valaisee huoneen. Samassa taustassa ääretöntä meteliä, ryskettä ja jyrinää.)

CARINUS: Glyceria!

(Glyceria häipyy lamppu kädessään erään esiripun taa. Carinus yrittää seurata häntä, liekit lyövät häntä vastaan kaikkialta pääkalloista.)

Apua! Apua! Hoi!

MARCIUS (tulee perältä kiireesti): Keisari, kapina puhjennut on itämailla, armeija huutanut on keisariksi Diocletianuksen. Sua etsimme. Mitä on tehtävä?

(Carinus seisoo kuin ukkosen iskemänä. Aevius y m. tulee.)

AEVIUS: Pois pakoon, pakoon! Kavahda, keisari! Jo kansa luopuu, kaduilla Rooman taistellaan, ei joukot meit' enää tottele.

CARINUS (tuijottaen eteensä): Siis tuli loppu!

(Mavius y.m. tulee.)

MAVIUS: O, keisari, sun henkes vaarass' on! Käy kansan aalto tännepäin, se kuohuu kuin valtameri. Surmaa huudetaan ja kuolemata keisarille. Pakoon!

CARINUS: Valmiiksi laiva laittakaa! Ma lähden. Sikeliasta suojaa etsikäämme!

(Manlius tulee täydessä sotapuvussa. Joukko sotureita hänen seurassaan.)

MANLIUS: Ei, keisari, vaan orhin selkään istu, käy eteen joukkojesi uskollisten! Kaduilla rauha on, ja kasarmeissa ei yhtään sotilasta, jok' ei seurais Caruksen poikaa maailman ääriin asti. Polkaise! Legionat nousee maasta.

CARINUS: Puhutko totta?

MANLIUS (sotilaitten puoleen kääntyen): Vastatkaa te hälle!

SOTILAAT: Eläös kauan, keisari Carinus!

CARINUS (ojentaen kätensä Manliukselle): Sen sinä tehnyt olet! Kuinka voin sua kiittää?

MANLIUS: Kiitoksiin ei aikaa nyt. On joukot koottavat, on lähdettävä sotahan soitatellen, voitettava Diocletianus, kotkain kultaisien paisteella päivä pimennettävä. Ken Roomaa uhmailee? Ken keisaria? Parempi, ettei syntynyt hän ois!

CARINUS: Mars itse uljaammin ei haastaa voisi. Siis sotaan!

KAIKKI: Sotaan! Sotaan! Taistelohon!

(Aikovat perälle. Manlius on temmannut esiripun syrjään, mutta peittää samalla silmänsä häikäistyneenä. Näkyy pilarien lomitse palava kaupunki ja Glycerian hurjistunut hahmo eräällä ulkonevalla parvekkeella. Tekee noita-merkkejä, pitää yhä pääkallo-lamppua kädessään. Pitkät tulenliekit sinkoilevat yli yöllisen taivaankannen. Kaikilta pääsee ehdoton kauhunhuuto:)

Rooma palaa!

(Tyrmistynyt vaitiolo.)

Esirippu.