VIIDES NÄYTÖS.

Taistelukenttä. Vasemmalla etualalla keisarillinen teltta, jonka ovella kaksi vartiaa. Perällä pieni kumpu, kummun takana leiri, palanen tasankoa ja vastapäistä vuorenrinnettä. Aamuhämärä. Joku tähti tuikkii vielä valkenevan taivaan kannella.

1:NEN VARTIA: Sull' onko kultaa?

2:NEN VARTIA: Ei! Mut sillä mitä?

1:NEN VARTIA: Voisimme arpaa heittää kerran, kaksi. Carinus nukkuu vielä. Pitkäksi käy aika seista tässä saakka aamuun.

2:NEN VARTIA (haukotellen): En viitsis, veikko, vaikka oisikin minulla kultavuori.

1:NEN VARTIA: Miksi et? Hävinnyt liikaa lienet viime yönä.

2:NEN VARTIA: Mitäpä kullasta, jos sillä et sa mitään saa! Vaikk' oisit rikkahampi kuin Kroisos, sentään olet köyhä kuin Diogenes, jos sull' ei tilaisuutta aarteitas tuhlata. — (Haukottelee jälleen.) Tää sodankäynti minusta hengen ottaa.

1:NEN VARTIA (nauraen): Ymmärrän. Sua miellytä ei keisarimme tapa. (Huokaisten.) Hän elää niinkuin filosooti.

2:NEN VARTIA: Nähnyt eloa kurjempaa en vielä koskaan! Ei juhlia, ei juominkeja, ei ees yhtään tummaa orjatarta! Milloin viimeksi viiniäkin juonut lienen?

1:NEN VARTIA: Carinus itse juo vain vettä silkkaa.

2:NEN VARTIA (sylkäisten): Ja mitä syö hän? Lientä kamalaa! — (Koetellen vatsaansa.) Kahdessa kuussa olen laihtunut, niin että lävitseni tähdet tuikkii. En tiedä, eteen Briseis-hempukkani Roomassa kuinka koskaan tulla tohdin. Hän mua naurais kuollaksensa!

1:NEN VARTIA: Sama sinulle kelvannee, mi keisarille.

2:NEN VARTIA: Mi hulluus! Maata kilpi päänsä alla, rämeitä, soita rämpiä, kun voisi unehen käydä haahkan-untuville ja syödä hanhenmaksaa! (Maiskauttaa huuliaan.) Ah! — Mut sehän on selvä merkki järjen heikkoudesta.

1:NEN VARTIA: Ja ken on kaikkeen tähän syypää?

2:NEN VARTIA (äreästi): Ken! Sinister, konna tuo, mi hulluttanut on keisarin. Ma häntä vihaan. — Mutta kenties sa kielit hälle?

2:NEN VARTIA (katsoo ympärilleen): En! Myös minä mitattomasti vihaan Manliusta. En tiedä, kun vaan kuulenkaan sen nimen, mun valtaa silloin raivo villi aivan, ma vimmastun, ma kimmastun, ma suutun kuin härkä punaiselle. — Miksi? Tiedä en syytä, mutta mull' on moinen sisu.

(Glyceria, vaikeassa puvussa, kultaristi kädessään, näkyy kummulla yhä selkenevää taivaanrantaa vasten.)

2:NEN VARTIA: Toveri! Näätkö?

1:NEN VARTIA: Mitä?

2:NEN VARTIA (kuiskaten): Naisen tuon! Hän seuraa sotajoukkoa kuin varjo Roomasta saakka.

1:NEN VARTIA: Tuoko mielipuoli?

2:NEN VARTIA: Öin ennen taistoa hän ilmestyy. Ken hänet kohtaa, nää ei huomispäivää.

1:NEN VARTIA: Leirissä kerrotaan, hän ett' on ollut papitar kuoleman ja siksi pyhä.

2:NEN VARTIA (vavisten): Ei, velho on hän. Nähty lentävän hän siell' on kaarnesiivin mustin, missä tulisin taisto riehui.

1:NEN VARTIA: Katso! Katso!

2:NEN VARTIA: Lukuja hirmuisia lukee hän. Tää päiv' ei koskaan kunnialla pääty.

1:NEN VARTIA: Jotakin haastaa hurja. Kuunnelkaamme!

GLYCERIA: Roomalle turmaa! Kuolo keisarille!

(Pitää kultaista ristiä kädessään korkealla ilmassa, tekee liikkeitä toisella kädellään kuin kylväisi häviötä ja onnettomuutta kaikkiin ilmansuuntien. Vartijat katsovat kauhistuneina. Näky häviää. Aamuruskon ensimmäiset säteet singahtavat kummun ylitse. — Carinus ja Manlius, täysissä sotapuvuissa, tulevat teltasta. Joukko sotapäälliköitä heidän jälessään.)

CARINUS: Sep' oiva uni! On kuin kylpenyt nuoruuden lähtehessä oisin. Tänään on lankeava Rooman arpa. Mitä siit' uskot, Manlius?

MANLIUS: En usko: tiedän, tän' iltana sun onnes tähti täyttyy.

CARINUS: Niin luulen minäkin. Kaikk' ennusmerkit on myötäiset ja Quaterquarcus lausui, ett' tänään valtakunta pelastuu. Mut enemmän kuin suoliin eläimien ja lintuin lentohon ma luotan tähän tunteesen voiman, joka suonissani kiireestä kiertää kantapäähän saakka. Ei petä se, jos pettää kaikki muu. — Manlius! Me voitamme!

MANLIUS: Me voitamme!

CARINUS: Siis merkki taistelon! Ja pauhatkoot pasuunat, torvet! Se mun korvilleni suloisin soitto on. Tään teltan ohi armeija käyköhön, kuin juhlaan käyköön! Elämä juhlaa on.

MANLIUS: Myös kuolo eestä Carinus-keisarin ja Rooman vallan!

(Antaa merkin. Osa sotapäälliköistä rientää pois, osa jää vielä keisarin seurueesen. Carinus ja Manlius rientävät kummulle. Legionat marssivat kummun tuonpuolitse kiiltävin kotkin ja kaikuvin torventoitotuksin.)

CARINUS: Manlius! Tunnetko maan vapisevaa? Se mun on sotajoukkoni!

MANLIUS Sun yksin. Parempaa toista ei maanpiiri tunne.

CARINUS: Näetkö, kuinka silmä jokaisen riemusta säihkyy, kuinka peitsin, miekoin he mua tervehtää? — Haa, terve pojat!

SOTILAAT: Kolmasti terve, poika Caruksen! —

CARINUS (synkistyen): Pojaksi taaton tervehtää he mua. En vielä omaa nimeäin ma kanna. Mut kerran kantava sen oon, ma vannon sinulle, Manlius! — Teit väärin, minut kun tappotantereelta estit.

MANLIUS: Siellä ei paikka keisarin. On henkes kallis. Kummulta tältä kaikki nähdä voit; mit' tapahtuu. Tää ystävän on neuvo.

CARINUS: Sen tiedän. Mielelläni kuitenkin oisinpa itse miekanleikkiin käynyt. Tää pelkuruudelta voi haiskahtaa.

MANLIUS (innokkaasti): Ken tuota tohtis uskoa? Sa oothan monessa kahakassa näyttänyt jo mieles urhouden. Ei miestä yhtään leirissä, jok' ei sua kunnioita.

CARINUS: Sen teetkö sinäkin?

MANLIUS (välttäen): Miks sitä kysyt?

CARINUS: Siks että itse kunnioitan sua. Tiedäthän: ystävyytes ylempi minulle on kuin Rooman valtakunta. Kuin kiittää koskaan sua kyllin voinen! Mit' oisin ilman sua? Itsekäs, ärtyisä lapsi, omaa voimaa vailla, hovini narri, naisten naurattaja. Minusta olet miehen tehnyt. Siitä sinulle miehen kiitos!

(Ojentaa kätensä hänelle.)

MANLIUS (kaksimielisesti): Suurempaa lie toivonut en onnea mä koskaan.

(Seisovat käsi kädessä kummulla. Hetken vaitiolo.)

CARINUS: Näetkö, joukot järjestyvät jo, tasanko peittyvi miesparvin uljain, käy alas vuoriltaan Diocletianus ja vastarinnan laatii. — Manlius! Pian taistellaan!

MANLIUS: Kas, taistellahan jo, tomuhun uppoo miekat, peitset, sieltä ja täältä välkähtää vain säde kuin raosta pilven. Kuuletko? Ne huutaa: Victoria Carinus-voittajalle!

CARINUS: Mut huudot lakkaa. Tomupilvet vyöryy jo tännepäin, ei enää suurin aalloin, vaan pienin pirskehin. Mies miestä vastaan nyt tapellaan. — Haa, mik' on huuto tuo? Hajan on joukkoni.

MANLIUS (nopeasti): Sun joukkojasi huonosti johdetahan. — Keskirinta Diocletianuksen on heikoin, siihen siis hyökkäys on tähdättävä. — Rivit nuo ensimmäiset ovat uhrattavat. — Germaanit vastaan phrygiläisiä! — He pitkin pistimineen voivat heiltä hevoset turmella.

CARINUS: Nää viestit viekää! Ei hetkeäkään ole tuhlattava. (Sotapäälliköt pois.) Nopeesti! — Manlius mua yksin suojaa. Ja jos tään taistelon me voitamme, sun nimitän ma varakeisariksi Egyptin, Kreikan ynnä Itämaiden.

MANLIUS: Me voitamme!

CARINUS: Manlius, me voitamme ja hallitsemme maita mantereita, sa itää, länttä minä, lempeydellä molemmat, eikä päivä laske, jota miljoonat alammaiset siunais ei. Oikeutta tehden, hyvää palvellen me uuden onnen ajan perustamme, ja kautta kaiken Rooman valtakunnan on käyvä niinkuin kuiske öljypuun.

MANLIUS: Se käypi jo, se aika alkaa jo. Näetkö? Vihollisten keskus huojuu, se horjuu, katkeaa kuin kaisla. Katso: jo voitokkaina legionat vyöryy aukosta sisähän. — Victoria Carinus-voittajalle!

CARINUS: Kaikkialla Diocletianus lyödyin joukoin väistyy vuortensa solihin. Hänt' ajetahan… Manlius! Ma olen voittanut.

(Kääntyy riemusta hurmautunein kasvoin ystäväänsä. Manlius kohtaa hänen katseensa synkkänä, liikkumattomana kuin haudan haamu.)

MANLIUS: Myös minä.

(Paljastaa miekkansa.)

CARINUS (huomaamatta hänen muutostaan): Mun nimeäni huudetahan. Sinne siis riennän! — Kerallani käy, Sinister, kuningas Kreikan, Egyptin ja Idän. Yhdessä meidät nähkööt legionat kuin vasta maailma. Pois! Joutuin! Joutuin!

(Aikoo mennä. Manlius astuu synkkänä hänen tielleen.)

MANLIUS:, Et liiku paikaltas.

CARINUS: Mit' tarkoitat?

MANLIUS: Sanasen kanssas ensin haastaa tahdon.

CARINUS: Satakin sanaa, mutta toiste, toiste! Ei aikaa nyt! Ne huutaa, kuuletko: Victoria Carinus-voittajalle! Isäni poika vain en enää ole, vaan itse voittaja.

MANLIUS: Tuo huuto on sun kuolinlaulusi.

CARINUS (katsoo häneen hämmästyneenä): Miks hahmos muuttuu, miks silmäs synkkä on ja miekka kirkas kädessäs välkähtää? — Ah, Manlius! Oletko järjiltäsi? — Minä itse se olenhan, Carinus, ystäväsi.

MANLIUS: Sa kuolet nyt, Carinus-voittaja.

CARINUS: Lasketko leikkiä? — On julma pila. Jos jollakin sua joskus loukkasin… Jos tehnyt lien sen, tietämättäni sen tehnyt lienen … hyvittää sen tahdon. Mut toiste! Nyt ei siihen aikaa. Tule! Huomenna haastelkaamme tästä.

MANLIUS (kolkosti): Koskaan ei sulle enää koita huomispäivä. — Tee tilis kanssa elämän! Sa kuolet.

CARINUS: Mut miksi, miks? Syy toki lausuhan! Mik' äkkiä näin muuttanut on mieles? Herjausko? Parjausko? Pahat kielet välimme turmellehet lienee? Vai kannatko kaunaa mulle muinaisista? Glycerian tähden? (Hymyillen.) Itse tarjosithan sa hänet mulle, häntä en ma saanut. Se siis ei vihas syy. — Mik' on se? Sano!

MANLIUS (hetken vaitiolon jälkeen): Tuon neidon kristityn sa muistat, joka etehes saatettiin?

CARINUS: En muista. Kuka? — (Koettaen jälleen hymyillä.) Oliko kaunis hän?

MANLIUS: Hän oli hyvä, suloinen, lempeä kuin illan kaste kimalteleva laaksoiss' autuaitten. Povensa puhdas oli, äänensä hymisi niinkuin hymni, suortuvansa valuivat hartehille valkoisille kuin uni aatoksille ankeen rinnan. Mi kirkastus ol' hänen kasvoillansa ja hänen silmässään mik' aavistus maist' etäisistä, joit' ei tieto tunne! Sa kysyt, oliko hän kaunis. Ei, hän oli pyhä.

CARINUS: Kaiken uskon tuon, kun sinä kerrot siitä. — Ken hän oli?

MANLIUS: Mun morsioni.

CARINUS: Ollut morsiosi Glyceria ei?

MANLIUS: Ei milloinkaan! — Hän oli Glycerian sisar.

CARINUS (henkeään pidättäen): Missä on hän nyt?

MANLIUS: Hän tappoi itsensä sun tähtesi.

CARINUS (nauraen väkinäisesti): Ei totta lie se! Haastat haavehia.

MANLIUS: Ma haastan niinkuin haastaa kuolon laki.

CARINUS: Mun tähteni? Mit' tarkoitat sa sillä?

MANLIUS: Sa häntä himoitsit: sait kuolleen ruumiin.

CARINUS: Siks tehdä mun nyt tahdot ruumihiksi?

MANLIUS: Sen teenkin, kautta taivahan! Nyt kuole!

(Lähestyy uhkaavana.)

CARINUS: Miks et mua surmannut siis ennemmin?

MANLIUS: Sun nähdä tahdoin onnes kukkulalla.

CARINUS: Sun kostosi ei ole ihmisen!

MANLIUS: Mun kostoni on kosto jumalten.

(Kohottaa miekkansa. Carinus on väistynyt hänen edellään askel askeleelta taaksepäin. Yrittää puhua, tuntee tukehtuvansa.)

CARINUS: Mut mahdotonta on se! — Mieti itse: se järjetöntä on, on tuhmaa tuiki!… Pitääkö kuolla mun työn tähden, jota ma tuskin muistan?… Kuolla juuri nyt, kun elämäni vasta ensi kerran päämäärän saamaisillaan on?… Kun elin vain aisteilleni, nautinnoilleni, mun elämäni langan ikuiseksi jumalat määrännehet näytti! Kun heräjän horroksesta, miesnä seison, tapani huonot heitän, hyödyks olla kun maalle, valtakunnalle ma voisin: ma silloin surmataan! — Haa, moista jos voi tapahtua alla taivaankannen, se taivas ilman tarkoitusta on, lait luonnon turhaa, turhaa ihminen, ja kaikki turhaa!

MANLIUS: Turhaa huutosikin.

(Lävistää hänet miekallaan.)

SOTILAAT: Victoria Carinus-voittajalle!

(Rientävät riemuiten joka taholta näyttämölle. Manlius tempaa kultaisen kotkan keisarillisen teltan edestä ja kiirehtii vastaan heille.)

MANLIUS: Victoria, Diocletianus Caesar!

(Sotilaat pysähtyvät, hämmästyvät ja polvistuvat äänettöminä kuolleen ruumiin nähdessään. Glyceria ilmestyy kumman harjalle, kultainen risti kädessään. Kuvaelma: Carinuksen ruumis vasemmalla, Manlius sen vieressä kultaisine kotkineen. Sotajoukko oikealla ja taustassa polvistuneena. Täysi päivänpaiste valahtaa kumman yli.)

GLYCERIA: Idästä päivä koittaa. Vuoret, maat jo valkenevat. Kultasäteet käy yl' erämaiden. Patsas Memnonin helisee sinertävän ilman halki kuin kantelo. — Kas, tähti mereen lankee! Se oli Rooman valtakunta.

MANLIUS (itsekseen): Mitä hän haastaa?

GLYCERIA: Vait! Se kannel-soitto kasvaa, symbaalit yhtyy huiluin huminahan ja laulu ilman täyttää. Huuto käy: kuningas saapuvi!

MANLIUS: Hän tietä viittaa Diocletianuksen.

GLYCERIA: Miks laulu lakkaa? Miks päivä pimenee? Miks hiljaisuus ylitse virtain leviää kuin yö? — Haa, loimo punainen! Yöss' soditahan! Hevoset korskuu, miekat kalskaa. — Ah, kuningas kuolevi! — (Vaikenee valittaen. Manlius on peittänyt kasvonsa vaipallaan.) Ei, hän ei kuole, hän nousee haudastaan, hän ratsastavi valkeella orhillansa. Tähdet kirpoo sen kavioista, kussa jalka astuu, maailmat uudet syntyvät. Yö väistyy. Se erämaiden aamu on — (Polvistuu kuin rukoukseen.) On poissa pimeys ja epätoivo, rinnan tuskat tuhannet; haihtuu sydän-syiden haamut ja veritahrat pestään. Puhtahana maa seisoo suuren elojuhlan tullen. Viikate välkähtää ja kuollut on inehmon heimo. Alas astuvat jumalat, valtikkansa murtavat ja unta uinumahan käyvät syvää. Pian erämaassa patsas Memnonin vain yksin aamunkoittehessa helää.

Esirippu.