TOINEN OSA:

MARIE ANTOINETTE ja VALLANKUMOUS

1.

Valtiosäädyt kokoontuvat.

Kahdeksastoista vuosisata lähenee loppuaan. Trianossa on teatteri autiona ja tyhjänä. Tanssiaiset Versaillesissa ovat lakanneet. Yksinvallan päivät ovat luetut, ja kuningatar on kansansa vihaama.

Pariisin ja Versaillesin lähistöillä kuhisee irtainta väkeä; elintarpeitten tuontia vaikeuttavat poliitilliset levottomuudet, ja mitä innokkaimmista ponnistuksistaan huolimatta eivät kauppiaat saa pääkaupungin muurien sisäpuolella kootuksi tarvittavaa määrää ruokavaroja. Murhapoltot, nälänhätä, rosvoukset ja salamurhat seuraavat rinnan suuren kansanliikkeen kera, jonka syytä kuningas ja hänen neuvojansa eivät pysty käsittämään.

Rankat raesateet ovat tuhonneet laihot, ja talvi, joka on jo kynnyksellä, uhkaa tulla ankaraksi ja kylmäksi. Hyväntekeväisyyttä harjoitetaan suuressa määrin, mutta köyhyys on sentään paljoa suurempi kuin kaikki ponnistukset sen lieventämiseksi.

Mutta kesken tätä kuohuvaa levottomuutta on yksi ajatus, joka miltei yhtä voimakkaasti valtaa hovin kuin kansankin: sadanseitsemänkymmenen vuoden kuluttua on valtiosäädyt vielä kerran kutsuttu kokoontumaan. Hallitus on kovin levoton sen suhteen, mitä tämä toimenpide on aikaansaava. Mutta kansassa vallitsee toivorikas mieliala: uneksitaan parempia aikoja. Verot tulisivat vähemmän rasittaviksi, hätä vähemmän raskaaksi. Rahaa ja elintarpeita jälleen tulvaisi maahan, hovi ja korkea aateli kukistuisivat.

Mieltymyshuutojen kaikuessa niin hyvin Pariisissa kuin maaseudulla kohoaa väliverho, ja suuret valtiopäivät, joiden on pantava toimeen kaikki nuo niin kauan odotetut ja toivotut parannukset, siirtyvät näkymölle. Itsenäisyysaate on tosiaankin astunut jättiläisaskelin eteenpäin. Mutta kansa kokonaisuudessaan kumminkin toivoo, että kuninkuus voidaan jälleen rakentaa vankalle perustuslailliselle pohjalle.

Toukokuun 4. p:nä 1789 vallitsee tavaton liike Versaillesissa. Kaupunki valmisteleikse suuremmoista juhlasaattoa varten, jolla valtiopäivien toimi on alotettava. Kaikille kaduille levitetään mattoja ja kankaita.

Jo päivää ennen on määrättömiä ihmisjoukkoja saapunut Pariisista, ja yhtämittaisesta sateesta huolimatta ovat kadut ja torit ahdinkoon asti täynnä kansaa. Useat perheet eivät ole onnistuneet saamaan kattoa päänsä päälle. Heidän on täytynyt maata ulkona rappusilla tahi taivasalla tahi seistä kadulla läpi yön, saadakseen pitää sen paikan, jonka ovat onnistuneet valloittamaan itselleen jollakin niistä kaduista, joita pitkin saatto kulkisi.

Tallimestareja, hovipoikia, kuninkaallisia jääkärejä ratsastaa etunenässä. Kuningas istuu juhlavaunuissa, Provencen kreivi vasemmalla puolellaan; vastapäätä istuu Artoisin kreivi. Seuraavissa vaunuissa ajaa kuningatar ja prinsessat. Näitten jälkeen seuraa useita hovivaunuja; hevoset on koristettu suurilla tuulessa liehuvilla höyhentöyhdöillä.

Pilvet hajaantuivat, ja päivänkoitteessa herkeää sade. Pilvien raoista pilkistävät auringonsäteet lupaavat kaunista ilmaa.

Ihmislaumat rientävät katuja pitkin; iloinen odotus loistaa kaikkien kasvoilla. Tungos lisääntyy; kaikilla on halu nähdä, kaikilla on kiire.

Kultakolikkoja maksetaan ikkunapaikoista, olletikin taloissa ympäri tuomiokirkkoa, josta kolmen säädyn edustajien odotetaan astuvan ulos ja jossa he jo seisovat järjestyneinä, kullakin kynttilä kädessä.

Kello lyö kymmenen. Sorinaa kuuluu odottavain riveistä. Hovi lähestyy.

Äänekkäät eläköön-huudot tervehtivät ensimäisiä vaunuja, mutta kuningattaren ajaessa ohi vaikenee ihmisjoukko äänettömään hiljaisuuteen.

Kuninkaallinen perhe astuu vaunuista tuomiokirkon portilla ja viipyy kuorissa, kunnes saatto ehtii lopullisesti järjestyä.

Saattue lähtee liikkeelle. Ranskan kaarti ja sveitsiläiskaarti muodostavat kujanteen, pidättäen ihmisjoukkoa tunkemasta päälle. Pitkän saattueen johtaa kirkkoon Versaillesin papisto.

1614 vuoden säännön mukaan on kansan edustajia käsketty pukeutumaan varsin nöyryyttävään pukuun. He kulkevat kahdessa rivissä, yllään musta puku ilman minkäänlaisia koristeita sekä päässä leveät, töyhdöttömät hatut. Yksi ainoa joukosta tekee poikkeuksen tuosta vahvistetusta säännöstä. Eräs bretagnelainen työmies on tullut yllään se puku, jota hänen kotiseudullaan käytetään.

Kovilla mieltymyshuudoilla tervehditään kolmatta säätyä. Täällä nähdään koolla voimia, jotka herättävät luottamusta, ja uteliaina ja mielenkiinnolla katsellaan tunnetumpia edusmiehiä, varsinkin Mirabeauta, tuota suurta, erittäin rumanmuotoista kansanpuhujaa.

Kolmatta säätyä seuraa aateli. Mieltymyshuudot vaikenevat. Jalosukuisten kullalla kirjaillut silkkipuvut, heidän pitkät, liehuvat höyhentöyhtönsä, mutta ennen kaikkea heidän ylpeä katsantonsa herättävät katkeruutta ja suuttumusta, voimatta vähimmälläkään tavalla tehota kansan mieliin.

Yhtä ainoata aatelismiestä tervehditään myötätuntoisesti. Orléansin herttua ei ole välittänyt liittyä kuninkaallisiin sukulaisiinsa ja astuu sen sijaan oman vaalipiirinsä edusmiesten joukossa. Häntä tervehditään kansanystävänä, mutta erittäinkin hovin ja kuningattaren vihamiehenä.

Hengellinen sääty, joka seuraa aatelin perässä, on jaettu kahteen ryhmään: alempi papisto ja valtakunnan piispat.

Valtaistuinteltan alla kulkee Pariisin arkkipiispa, kantaen pyhää hostiaa. Henkivartijoita ja sveitsiläisiä kulkee etunenässä, ja hallitsijasuvun prinssit kannattavat valtaistuinteltan nauhoja. Heti tämän jälkeen seuraa kuningas, yllään kallisarvoinen, kullalla kirjailtu viitta. Hänen korkeimmat virkamiehensä ympäröivät häntä. Samaten kuin muut pitää hänkin vahakynttilää kädessään.

Kuningatar tulee kappaleen matkaa jälempänä prinsessojen ja hovinaisten seuraamana. Taide ja luonto yksissä neuvoin näyttävät tänä päivänä uhranneen kaikki apukeinonsa tehdäkseen hänestä verrattoman kauneuden ja arvokkuuden kuvan. Mutta ei ainoakaan mieltymyshuuto tervehdi Marie Antoinettea hänen tiellään, kansan käytös häntä kohtaan on jäätävän kylmä.

Juhlasaatto soluu edelleen kevätauringon valaistessa sitä säteillään.

Linnan parvekkeella makaa keltaisenkalpea, sairas ja laihtunut lapsi nojallaan pieluksia vasten. Se on kuningasparin vanhin poika, Ranskan perintöprinssi, pikku Ludvig, joka seuraa juhlasaattoa suruisin, puoleksi sammunein katsein.

Tuokion ajaksi välähtää loiste hänen väsyneihin silmiinsä, kun hän näkee tuon eriskummaisen ja loistoisan näytelmän. Se on viimeinen ilo, joka on hänelle tässä elämässä suotu, kuukausi tämän jälkeen hän lepää arkussaan.

Hänen äitinsä tietää sen; hän kohottaa päätänsä ja hänen katseensa etsii lasta. Hän pakottaa itsensä hymyilemään lapselle — väkinäistä hymyä — ja kulkee edelleen, mieli täynnä raskaita ajatuksia.

Kansanjoukon uhkaavan äänettömyyden keskeyttää yhtäkkiä huuto, joka kaikuu vihloen hänen korvissaan: "Eläköön Orléansin herttua!" Se on ilmeinen mielenosotus, sillä Orléansin herttua on kuningattaren katkerin vihamies, joka suuressa määrin on ollut avullisena niiden vihamielisten tunteiden virittämisessä ja levittämisessä, joiden esineenä Marie Antoinette on.

Tämä ei ole tarkoitettu niin paljon suosionosotukseksi prinssille kuin loukkaukseksi kuningattarelle. Joukko Pariisin naisia on saapunut tänne tervehtiäkseen häntä pilkallisin soimauksin. Kolme kertaa uudistuvat nämä mielenosotukset, mutta kuningas ei näytä huomaavan mitään. Silloin kalpenee Marie Antoinette, seisahtuu ja horjahtaa. Hän vapisee koko ruumiissaan ja on vähällä vaipua maahan. Prinsessat rientävät häntä tukemaan. Kuninkaan ystävät, jotka ovat tienneet odottaa hyökkäystä, huutavat: "Eläköön kuningas! Eläköön kuningatar."

"Muistakaa, että Te olette Marie Teresian tytär!" kuiskaa ääni hänen läheisyydessään.

"Kyllä, minä muistan sen", jupisee hän, puoleksi tiedotonna, ja koettaa ponnistella voimiaan.

Tahdotaan pysäyttää juhlasaatto, mutta hän kieltää sen viittaamalla kädellään. Hänen päänsä on polttavan kuuma, hänen huulensa ovat kuivat. Majesteetillisen arvokkaana, mutta kasvot syvää surua ilmaisevina, astuu hän edelleen.

Mutta tämä itsensä hillitseminen, jota hän on yleisön edessä osottanut, pettää hänet kokonaan, niin pian kuin hän on palannut linnaan. Hän vaipuu maahan ja makaa useita tunteja mitä tuskallisimmissa hermokouristuksissa.

Sitten kun hänet on kannettu sänkyyn, tuottaa kyynelvuo hänelle viimein huojennusta. Hän kääntyy hovinaistensa puoleen hakien lohdutusta, mutta he ovat niin levottomia, etteivät uskalla lausua ainoatakaan lohduttavaa sanaa.

Varhain seuraavana aamuna tungeskelee melkoinen ihmisjoukko pienen kapean sivuoven ulkopuolella, josta päästään saliin, missä valtiopäiväin avauksen on määrä tapahtua. Keskustellaan ryhmissä; toiset ovat rauhallisia, toiset kiihkeitä, mutta kaikkien kasvoilla kuvastuu ankaruutta ja vakavuutta.

Vihdoin avautuu ovi. Tästä kapeasta sivuovesta astuvat verkalleen sisään samat nöyryyttäviin pukuihin puetut miehet, joita kansa edellisenä päivänä oli riemuiten tervehtänyt. Nämä ovat kolmannen säädyn kuusisataa edusmiestä.

Kultaukset, kynttilähaarukat ja kuninkaallinen komeus loistelee tulijoita vastaan upeassa salissa.

Perinnä salissa kullalla koristellun katoksen alla kohoaa valtaistuin. Sen vieressä on nojatuoli, kuningatarta varten aiottu. Taburetteja on asetettu prinsessoja varten, pieniä tuoleja prinsseille.

Oikealla puolella on penkkejä papistoa varten, vasemmalla puolella aatelia varten. Kuvernöörit, kenraalit ja valtiosihteerit ovat saaneet sijansa keskellä lattiaa.

Salin alapäässä ovat kolmatta säätyä varten aiotut penkit. Tahdotaan jo heti alussa nöyryyttää porvarit karkoittamalla heidät niin kauas valtaistuimen luota kuin suinkin.

Kaksi juhlamenojen ohjaajaa osottaa sijat lähetystöille.

Kansanmiehet näkevät edessään Ranskan vanhan kuningassuvun, mahtavan kirkon ja vihdoin aatelin edustajat, jotka ovat perineet ne arvonimet ja etuoikeudet, joita muinaiset Ranskan kuninkaat olivat antaneet palkinnoiksi taitavimmille sotapäälliköilleen ja valtiomiehilleen.

Mutta eivät aatelille ja papistolle suodut kunniasijat enempää kuin loistavat puvutkaan saa ketään unohtamaan noita kuuttasataa mustapukuista miestä. Suuren yleisön myötätuntoisuus on heidän puolellaan. Ja tuosta kapeasta sivuovesta, jonka kautta heidät johdettiin, ovat kansan toiveet astuneet sisälle.

Ludvig XVI avaa valtiopäivät puheella, jossa hänen hyvyytensä ja rakkautensa kansaa kohtaan kauniilla tavalla tulee ilmi. Hän lausuu, että hänen sydämensä kauan on toivonut tätä päivää ja että hän ei ole empinyt ottaa jälleen käytäntöön tapaa, joka, kuten hän toivoi, tulisi uudeksi voiman ja ilon lähteeksi maalle ja kansalle.

Tämä päivä on viimeinen vanhan hallituksen päivistä, jolloin Marie Antoinette esiintyy kuningattarena julkisessa tilaisuudessa. Hänellä näkyykin olevan jonkinlainen aavistus siitä. Vaivalla onnistuu hänen peittää liikutuksensa niitten virallisten hymyilyjen ja nyökkäysten verhoon, joita hän jakelee kaikille tahoille. Sillä välin kuin kuningas puhuu, luvaten kansalle rakkautta ja oikeutta, sillä välin kuin Necker lukee julki kertomuksen raha-asiain tilasta, harhailee kuningattaren katse ympäri avaraa salia. Hän koettaa lukea noista tuntemattomista kasvoista millaisia tunteita heidän povissaan liikkuu kuningasta ja hänen perhettään kohtaan.

2.

Kuningatarta parjataan. — Orléansin herttua.

Kuningatar oli mustana ja uhkaavana kohtana niissä toiveissa, jotka valtiopäivät olivat herättäneet eloon.

Parjaus oli tehnyt tehtävänsä. Riemuhuudot, jotka yhä vieläkin tervehtivät Ludvigia milloin hän näyttäytyi, vaikenevat Marie Antoinetten tiellä.

Maa-aateli, pitäjänpapit ja pikkukaupunkien porvarit, jotka olivat kokoontuneet kaikista osista valtakuntaa, olivat mitä kiihkeimpäin ennakkoluulojen valtaamia hänen suhteensa. Oli totuttu pitämään häntä ei ainoastaan tuhlaavaisuutensa kautta syynä maassa vallitsevaan rahanpuutteeseen, vaan myös uudistusten ja kaiken edistyksen vaarallisimpana jarruttajana.

Herjausrunot ja häväistyskirjoitukset, salaperäiset jutut, joita kuiskailtiin miehestä mieheen, kenenkään tietämättä päättää, mistä ne olivat peräisin, olivat lakkaamatta teroittaneet mieliin, että "itävallatar" oli kaiken pahan alku ja juuri.

Yhtenä niistä rikoksista, joista Marie Antoinetten vihamiehet eivät koskaan lakanneet häntä syyttämästä, oli rakkaus, jota hänen sanottiin osottavan synnyinmaatansa kohtaan. Yhtenään väitettiin, että hän asetti veljensä edut puolisonsa etuja korkeammalle. Amerikan sodan päättyessä oli Ranska sitoutunut maksamaan kaksi miljoonaa livreä Yhdysvaltain lukuun; maksupäivä sattui vallankumouksen alkuun, ja huhu suurensi summan moninkertaiseksi ja väänsi tosiasiat vääriksi. Sanottiin Marie Antoinetten salaa auttavan Josefia, Itävallan keisaria, joka on rahapulassa, ja että ne melkoiset summat, jotka Marie Antoinette lähetti Wieniin, köyhdyttivät Ranskan ja tyhjensivät valtiokassan.

Vähää ennen valtiopäiväin avausta oli eräänä iltana italialaisessa oopperassa kuningattaren loosin laitaan ripustettu mahdottoman iso plakaatti, johon oli piirretty sanat: "Vapiskaa tyrannit! Teidän aikanne on mennyt!" Ja kun ministeri Brienne oli saanut eron, oli kansa virittänyt ilotulia ja huutanut: "Huomenna tulee kuningattaren uskotun, apotti Vermondin vuoro!"

Kansan toivomusten mukaan nimitettiin Necker Briennen seuraajaksi. Marie Antoinette oli suostunut ministerin toivomukseen, että kolmanteen säätyyn oli lisättävä toinen verta edusmiehiä, ja hän oli peruuttanut suosikeilleen ja palvelijoilleen lupaamiaan eläkkeitä ja suosionosotuksia.

Sikäli kuin Ludvigin mitättömyys hallitsijana tuli yhä räikeämmin huomatuksi, kehittyi hänen puolisonsa päättäväisyys koettelemusten päivinä. Hän ei ollut enää se kevytmielinen lapsi, kuin ennen. Hänen jalommat, huvitteluhalun ja ajattelemattomuuden tukahuttamat ominaisuutensa joutuivat nyt näkyviin. Hieno maailmannainen sai väistyä, ja vakaaluontoinen nainen astui sijaan. Mutta hänen ylpeä arvokkuutensa, hänen pelkäämättömyytensä vaaroissa tulivat jo liian myöhään, voidakseen pelastaa häntä turmiosta.

Nyt ei ollut sanottavaa hyötyä siitä, että hän erosi ystävistään ja koki taivuttaa kuningasta toimeenpanemaan reformeja. Hänen äänensä ei ulottunut kansan korviin, eikä hänellä uskottu olevan mitään jaloja harrastuksia.

Neljäntoista vuoden mittaan oli yleisö pitänyt häntä valtakunnan vihollisena. Ja sikäli kuin kapinanhenki oli levinnyt laajemmalle, oli vihakin häntä kohtaan juontanut juurensa syvemmälle. Vallankumouksellinen Ranska hyökkäsi yksimielisesti "itävallattaren" kimppuun; hän oli hamasta ensi hetkestä heidän valittu uhrinsa.

Valtiopäiväin avauksen edellisinä päivinä olivat tiet Trianon ja Versaillesin välillä olleet täynnä jalankulkijoita. Siellä kohtasi asianajajia, pappeja, porvareja ja talonpoikia, jotka etäisillä maanäärillään olivat herjausrunojen kautta kuulleet puhuttavan kuningattaren pienestä Trianosta.

Kaikkea he tahtoivat nähdä ja kaikesta he halusivat tietoa. He utelivat palvelijoilta, oliko perää siinä, että kuningas oli väkeviin menevä, ja heitä oli mahdoton saada luopumaan siitä uskostaan, että kuningatar vietti kevytmielistä elämää.

Olihan myös kuninkaallisessa suvussa prinssi, joka julistautumalla kuningattaren vihamieheksi oli hankkinut itselleen arvoa ja kansan suosiota. Irstaileva Orléansin herttua — jonka isänisä oli Ludvig XV:nnen holhooja — oli mieltenkuohun yltyessä maassa asettunut hovin suhteen vastustavalle kannalle edistääkseen omia, itsekkäitä pyyteitään.

Orléansin suvun "Palais Royal" oli salaliittojen yhtymyspaikkana, sillä suvun vanhojen etuoikeuksien johdosta ei poliisi voinut tunkeutua tähän taloon.

Ilkeät huhut, jotka laskivat perustuksen Marie Antoinetten mestauslavalle, levitettiin useinkin "Palais Royal'ista", ja ne tapasivat aina herkkää kaikua sen muurien sisällä. Tässä linnassa päätettiin Bastiljin valloitus, ja täällä myös valmistettiin heinäkuun 20. ja elokuun 10. päivän tapauksia.

Orléansin herttua — ennen Chartresin herttua — oli aivan nuorena nainut Penthièvren herttuan tyttären, jonka sydämessä oli herännyt rakkaus tuota kaunista miestä kohtaan, jonka siveettömästä elämästä hän ei suinkaan ollut tietämätön. Prinssi, joka oli paljoa enemmän ihastunut nuoren naisen rikkauteen kuin häneen itseensä, oli mennyt naimisiin ilman rakkautta.

Kevytmieliset huvit olivat olleet ainoana tehtävänä hänellä ennen naimisiinmenoa, ja sen jälkeenkin jatkoi hän samaa siveetöntä elämäntapaansa. Hänen talonsa oli alttiina mitä huonotapaisimmille miehille sekä naisille, ja hän toimeenpani heidän kanssaan hurjia juomapitoja; hän turmeli ruumiillisesti sekä henkisesti lankonsa, Lamballen prinssin, joka, jos hän olisi elänyt, olisi yksin saanut periä isänsä suuressa arvossa pidetyn nimen ja suuremmoiset maatilat.

Marie Antoinetten tullessa Ranskaan oli Orléansin herttua alkanut silmiinpistävällä tavalla osottaa hellyyttä nuorelle kruununprinsessalle, joka kohteli häntä suurimmalla avomielisyydellä. Huolimatta siitä, että Maria Teresia oli huomauttanut hänelle, ettei herttuaan ollut paljoa luottamista, ei tytärtä ollut arveluttanut kohdella häntä sillä hyväntahtoisuudella, jota hän niin halusta osotti kaikille.

Bourbon-suvun jäsenet olivat jo useita sukupolvia perätysten katselleet Orléans-sukua kaikkea muuta kuin suopein silmin. Siinä tapauksessa, että Ludvig XIV:nnen jälkeläiset olisivat kuolleet sukupuuttoon, olisi Orléansin prinssillä ollut oikeus periä valtaistuin. Tämä seikka jo oli herättänyt Ludvig XV:nnessä epäluuloa sukua kohtaan. Sitten kun vanha Orléansin herttua oli ilmoittanut hänelle, että poikansa halusi naida Penthièvren herttuan tyttären, ja pyytänyt siihen kuninkaan suostumusta, oli Ludvig vastannut:

"Minulle ei suinkaan ole mieleen, että suvun nuorempaan haaraan kuuluva prinssi tulee rikkaammaksi kuin omat lapsenlapseni. Mutta kun vallanperimys on kolmen pojanpoikani kautta turvattu, en sentään huoli asettua aiottua avioliittoa vastaan."

Ludvig XV:nnen poika oli juurruttanut lapsiinsa sitä Orléans-suvun jäseniä loukkaavaa käsitystä, että nämä muka eivät kaihtaisi minkäänlaisia keinoja, eivät edes rikostakaan, raivatakseen itselleen tien valtaistuimelle. Tämä käsitys, joka aikaisin oli päässyt Ludvig XVI:ssa juurtumaan, pysyi hänessä vallitsevana koko vallankumouksen ajan. Ja jo kauan ennen vallankumouksen puhkeamista tunsi hän vastenmielisyyttä nuorta herttuata kohtaan ja näki surukseen, että Artoisin kreivi lämpimällä ystävyydellä liittyi häneen.

Vaikka Marie Antoinette aluksi oli kohdellut herttuata ystävänä, alkoi hänkin myöhemmin pitää häntä rauhanhäiritsijänä. Herttuan halpamainen käytös ja hillitön elämä synnyttivät kuningattaressa tyytymättömyyttä, ja hänen tapansa vaijeten vetäytyä pois, kuninkaallisen perheen joutuessa johonkin vaaraan, herätti kuningasparissa epäluuloa.

Kun kuningatar sittemmin teki tyhjäksi hänen tuumansa päästä Ranskan suuramiraaliksi ja kun hän lopuksi Marie Thérèsen tultua maailmaan oli pilkalla hyljännyt herttuan esityksen, että kuningasparin tytär ja hänen poikansa Ludvig Filip tulevaisuudessa yhdistettäisiin avioliiton siteillä, tuli herttuasta pian hänen julkinen vastustajansa.

Loukkautuneena kuningasparin häntä kohtaan osottamasta kylmyydestä, poistui hän yhä kauemmas Versaillesista ja rikkoi lopulta kokonaan välinsä sukunsa vanhemman haaran kanssa. Esiintymällä kuningattaren vihamiehenä saavutti hän — kuten jo on mainittu — kansan suosion, ja kuningassukuisena prinssinä tuli hänestä vaarallinen ase vehkeilijäin käsissä.

On kumminkin liikanaista nähdä hänen kätensä kaikkialla ja kuulla hänen äänensä kaikissa meteleissä. Herttuata on enemmän surkuteltava kuin moitittava, ja hänen vikansa johtuivat pikemmin heikkoudesta kuin häijyydestä. Paitsi sitä oli hänen kovin vaikeata poiketa vallankumouksen tieltä, kun kerran oli sille antautunut.

Mitä Marie Antoinetteen tulee, kuontui herttuan viha häneen nähden sangen turmiolliseksi. Herttua syytti kuningatarta siitä, että hän oli saattanut herttuan nykyiseen väärään asemaansa, ja että hän lakkaamatta oli virittänyt kuninkaassa vastenmielisyyttä häntä kohtaan. Sitäpaitsi moitti hän kuningatarta kiivaasti siitä, että kuningatar ylenkatseellaan oli saattanut hänelle nöyryytyksiä ja vihamielisellä käytöksellään pakottanut hänet liittymään vastustajien leiriin.

Hänen lemmittynsä, ja näistä varsinkin hänen lastensa kasvattajatar, lahjakas madame de Genlis, teki kaikki ylläpitääksensä tuota vihaa. Tämä närkäs kirjailijatar oli monasti ottanut syytä loukkautua kuningattaren puuttuvasta kohteliaisuudesta, ja se katkeruus Marie Antoinettea kohtaan, joka selvästi huomataan hänen muistelmissaan, lienee tullut paljoa voimakkaammin ilmi hänen jokapäiväisessä seurapuhelussaan herttuan kanssa.

Kun Marie Antoinette toistamiseen tuli äidiksi, vannoi Orléansin Filip kalliin valan, ettei tästä lapsesta kuuna päivänä tulisi Ranskan kuningasta.

Hän karkoitettiin hovista kuninkaallista perhettä kohtaan osottamansa epäkunnioituksen johdosta. Tämä karkoitus peruutettiin kuitenkin prinsessa Lamballen esirukousten takia — saman prinsessan, jonka nuoren puolison herttua oli vetänyt alas siveettömyyden liejuun. Ja kun sekä Ludvig että Marie Antoinette pitivät suuressa arvossa niinhyvin prinsessan kuin herttuan onnetonta puolisoa, suostuivat he kernaasti hänen pyyntöönsä.

Aika ajoin muistui Orléansin Filipin mieleen, että hän kuului Bourbon-sukuun ja että hän oli kuninkaallista syntyperää. Tätä ajatellessaan katui hän erhetyksiään ja päätti todenteolla vastedes käyttäytyä kuten hyvän sukulaisen ja uskollisen alamaisen tulee. Mutta hänen hallitukselle vihamieliset ystävänsä virittivät lakkaamatta uudestaan hänen vihaansa kuningatarta kohtaan, ja kohtalon omituista sallimusta oli, että useimmat salaliitot hänen kuninkaallisia sukulaisiaan vastaan tehtiin hänen palatsissaan. Hänen oli kestettävä se häpeä, että hänet vedettiin osalliseksi niihin, sekä se onnettomuus, että salaliittolaiset käyttivät hänen nimeään tunnussananaan.

3.

Poliittisia riitoja. — Ludvig ja Marie Antoinette menettävät vanhimman poikansa. — Bastiljin valloitus. — Kuningatar käy Pariisissa.

Pian sen jälkeen kun valtiopäivät olivat kokoontuneet syntyi kiivaita riitaisuuksia. Säädyt seisoivat vihamielisinä vastatusten; kolmas sääty ja osa pappissäätyä toisella sekä aateli ja osa pappissäätyä toisella puolella. Riita kiihtyi vain yhä katkerammaksi toisen puolueen lisääntyvien vaatimusten ja toisen puolueen sitkeän vastarinnan johdosta.

Kansan mielentila kävi yhä levottomammaksi, hallituksen käytös horjuvammaksi. Nälänhätä raivosi edelleen maassa.

Apotti Sieyès, Pariisin edusmies, oli kirjallaan: "Mitä on kolmas sääty?" voimallisesti edistänyt vallankumouksellista liikettä.

"Mitä on kolmas sääty?" oli hän kysynyt. Ja hän oli vastannut: "Ei mitään." "Mitä sen tulee olla?" oli hän edelleen kysynyt, ja vastaus oli kuulunut: "Kaikki!"

Hänen ehdotuksestaan ja molempien puolueitten oltua lakkaamatta riidassa keskenään otti kolmas sääty nimekseen kansalliskokous. Bailly, kuuluisa tähteintutkija, joka yksinäisestä oppikammiöstaan oli siirtynyt keskelle valtiollista temmellystä, valittiin presidentiksi. Omasta vallan-täydellisyydestään ja ilman kuninkaan suostumusta anasti siten kolmas sääty itselleen oikeuden esiytyä koko kansakunnan puolesta.

Tapaukset seurasivat nyt nopeasti toisiaan, ja niitä ohjaamaan olisi tarvittu johtaja, joka olisi ollut joko varustettu suurella valtioviisaudella tahi nauttinut sotajoukkojen täyttä luottamusta ja rakkautta.

Mutta hyväntahtoisella Ludvigilla ei ollut kumpaakaan näistä edellytyksistä.

Kuningatar, jolta hän pulassa ollessaan pyysi neuvoa ja apua, kehotti häntä yhtenä päivänä taipumaan parannuksiin, mutta toisena päivänä hän jo esteli niiden toimeenpanoa. Toiselta puolelta koki hovi ehkäistä kuningattaren vaikutusta parannus-ystävälliseen suuntaan, ja toiselta puolen tukahtuivat hänen kansanystävälliset tunteensa kansalliskokouksen katkeruuden ja vihan kautta. Mutta kaikesta huolimatta tehtiin hän vastuunalaiseksi kaikesta.

Äidilliset surut saivat joksikin aikaa poliittiset levottomuudet vaimenemaan.

Marie Antoinettella oli nuoruudessaan ollut kaikki maailmannaisen viat: hän oli ollut kevytmielinen, kiemaileva, itserakas, tuhlaavainen ja moitteenhaluinen. Mutta näitten monien ja suurien virheitten ohella oli hänellä kumminkin ollut yksi ominaisuus, joka sovitti paljon: hän oli hyvä äiti. Rakkaus lapsiin oli saanut ajattelemisen hereille hänen sielussaan.

Nyt kun pahat päivät lähestyivät, toivoi hän lastensa näkemisestä saavansa voimaa ja rohkeutta. Mutta vallanperijä, jonka syntymä oli antanut aihetta niin vilpittömiin riemunosotuksiin kansan puolelta, oli näihin aikoihin kääntynyt heikoksi ja sairaaksi, ja hänen raskasmielisyytensä ja katkera mielenlaatunsa olivat tehneet hänen hoitamisensa hyvin tukalaksi.

Vuosikausia oli hänen terveydentilansa antanut aihetta huoleen. Lääkärit olivat kokeneet uskotella äitiä, että pelottava tauti, jota poika sairasti, paranisi vuosien kuluessa. Hänet lähetettiin Meudoniin, mutta sielläolo ei saanut parantumista aikaan, ja vihdoin selvisi Marie Antoinettelle pojan tila täydessä toivottomuudessaan.

Keväällä 1789 ei enää voitu salata, että kruununprinssi oli kuolemaan tuomittu, ja itse tunsi hän, että hän oli kuolemaisillaan. Valtaistuimen horjuessa perustuksillaan sammuivat äidin toiveet.

Prinsessa Lamballe ja kreivitär de Lâge kävivät sairaan lapsen luona Meudonissa ja palasivat sieltä syvän murheen valtaamina.

"On sydäntäsärkevää nähdä hänen tuskiaan, hänen selvää ymmärrystään ja hänen kärsivällisyyttään", kirjoitti kreivitär de Lâge. "Meidän tullessamme hänelle paraillaan luettiin ääneen. Hänen oli pistänyt päähän nostattaa itsensä pieluksilla ja tyynyillä peitetylle biljaardille. Prinsessa ja minä katsoimme toisiimme. Meillä oli sama ajatus, että tämä muistutti näytteille asetettua ruumista.

"Prinsessa Lamballe kysyi mitä hän luki.

"'Luen eräästä varsin mieltäkiinnittävästä aikakaudesta historiassamme, Kaarle VII:nnen hallituksesta', vastasi hän; 'siinä mainitaan monta sankaria.'

"Kysyin, lukiko hänen kuninkaallinen korkeutensa historiaa aikajärjestyksessä, vaiko valikoimalla sieltä täältä mieltäkiinnittävimpiä tapahtumia.

"'Luen yhtäjaksoisesti', vastasi hän. 'Minulla ei ole riittävästi tietoja, valikoidakseni ainoastaan muutamia paikkoja, ja minusta on kaikki huvittavaa.' Hänen kauniit, kuolevat silmänsä tähystelivät minua hänen lausuessaan nämä sanat. — — —"

Ratkaisu lähestyi. Pariisi, joka viikkokausia oli ollut poliittisten riitojen kiihdyttämänä, suli meltomieliseksi ajatellessaan lasta, jonka maailmaantuloa seitsemän vuotta sitten oli vietetty ilolla ja suurilla juhlilla — lauhtui lempeäksi ajatellessaan, mikä ero oli silloisen ja nykyisen ajan välillä.

Pojan kuoleman edellisenä iltana lähti kuningas Meudoniin tapaamaan häntä. Hovimestari lähetti silloin ulos sihteerinsä, Léfèvren, pyytämään, ettei kuningas astuisi sisään.

Eräs silminnäkijä kertoo siitä seuraavaa: Kuningas pysähtyi silmänräpäyksessä ja virkkoi nyyhkyttäen:

"Oi, poikani on kuollut!"

"Ei, teidän majesteettinne", vastasi Léfèvre, "hän ei ole kuollut, vaan niin sairas kuin suinkin voipi olla."

Kuningas vaipui ovensuussa olevalle nojatuolille. Samassa tuokiossa syöksyy kuningatar huoneeseen ja heittäytyy polvilleen puolisonsa viereen. Kuningas huudahtaa hänelle itkien:

"Oi, vaimoni, rakastettu poikamme on kai kuollut, koskei tahdota päästää minua näkemään häntä."

Sihteeri toisti, että hän ei ollut kuollut.

Kuningatar syleili kuninkaan jalkoja ja sanoi kyynelvirran juostessa:

"Olkaamme rohkeita, ystäväiseni! Jumalalle ei ole mikään mahdotonta. Toivokaamme, että hän pelastaa rakkaan lapsemme."

Seuraavana aamuna — 4. päivänä kesäkuuta — huokasi Ranskan perintöruhtinas viimeisen henkäyksensä. Tämä tapahtui päivälleen kuukausi jälkeen suuren kirkkojuhlakulkueen, joka oli pidetty ennen valtiopäivien avausta.

Muutamia päiviä sen jälkeen avautui Saint-Denisin hautaholvi vastaanottaakseen kuninkaanpojan, ja muutamia hetkiä viipyivät kansakunnan ajatukset pienen prinssin ruumiskirstun ääressä.

Mutta Meudonin linnassa makasi äiti polvillaan, pää kätkettynä käsiin. Häntä ei saatu väistymään pienen sängyn luota, joka nyt oli tyhjänä, ja lakkaamatta ajatteli hän vain lasta, joka oli kärsinyt niin paljo, ja niitä toiveita, jotka olivat menneet hautaan tämän lapsen mukana. Hänen ääretön surunsa kuvastuu niissä riveissä, jotka hän kirjoitti prinsessa Lamballelle:

"Onnellinen sinä, joka et ole äiti!"

* * * * *

Suru pojan kuoleman johdosta ei voinut päästää vanhempia niistä huolista, joita maan poliittinen tila heille tuotti. Se oli kuohuva, selkkautunut ja levoton aika, jonka läpi kulki suuria mullistuksia ennustava tuulahdus.

Päivää jälkeen kruununprinssin kuoleman saapui Bailly linnaan esiintuomaan kansalliskokouksen osanoton ilmaukset. Mutta samalla oli hän saanut toimekseen pyytää, että osa edustajista pääsisi kuninkaan luo keskustelemaan hänen kanssaan yleisestä tilasta, koska — kuten Bailly lausui — "ei voitu hyväksyä mitään välikättä kuninkaan ja hänen kansansa välillä".

"Eikö kolmannen säädyn joukossa sitten ole yhtään isää?" kysyi Ludvig tavattomalla katkeruudella.

Mutta Bailly pysyi vaatimuksessaan niin jyrkästi ja puhui niin vakuuttavasti, että kuninkaan täytyi taipua ja heti vastaanottaa lähetystö.

Joutuisimme liian pitkälle, jos ryhtyisimme yksityiskohtaisesti esittämään niitä tapauksia, jotka nyt seurasivat ja joista maailman historia tietää kertoa. Syyt tyytymättömyyteen olivat moninaiset:

Juhlallisessa istunnossa oli kuningas julistanut mitättömiksi ne päätökset, joita kolmas sääty valan nojalla oli sitoutunut noudattamaan.

Necker, se mies, johon kaikki maltilliset vapauden ystävät kiinnittivät toivonsa, oli jättänyt eronhakemuksensa. Kuninkaan ja kuningattaren toivomuksesta oli hän tosin jälleen ottanut rahaministerin salkun haltuunsa, mutta julkinen salaisuus oli, että hänen vastustajansa taukoamatta tekivät työtä kukistaakseen hänet. Useita rykmenttejä koottiin Versaillesin läheisyyteen; niiden tuli, jos niin tarvittiin, tukea hallitusta.

Heinäkuun 11. päivän iltana sai Necker eron ja karkoitettiin samalla Ranskasta. Uuden ministeristön johtajaksi tuli nyt kuningattaren suosikki, parooni Breteuil, joka oli kansanpuolueen kiivas vastustaja.

"En saata paneutua levolle, ilmoittamatta sinulle, että Necker on matkustanut pois", kirjoitti Marie Antoinette samana iltana madame Polignacille. "Suokoon Jumala, että vihdoin voisimme saada aikaan kaiken sen hyvän mitä olemme aikoneet. Hetki on vakava, mutta minulla on rohkeutta."

Neckerin erottaminen nosti kansassa suunnatonta suuttumusta. Epäsuosiota, joka Ranskan kansan suosikkia oli kohdannut, katsottiin loukkaukseksi itse kansaa kohtaan, ja peljättiin sotajoukkojen ryntäävän Pariisiin.

Neckerin ja Orléansin herttuan veistokuvia kannettiin riemusaatossa suruharsoihin verhottuina vaikenevien ihmislaumojen keskellä, jotka kunnioittavasti paljastivat päänsä.

Huudettiin petosta ja valtionvararikkoa, ja väitettiin, että kuningas aikoi heitättää Neckerin Bastiljiin ja että Orléansin herttua mestattaisiin. Kerrottiin, että Perttulin yön julmuuksien uudistuminen uhkasi kansan edustajia, että pääkaupunki piiritettäisiin palkatuilla sotajoukoilla ja että kuningatar, Polignac-perheen auttamana, itse kiihottaisi sotamiehiä julmuuteen ja virittäisi heissä murhanhimoa.

Katkeroittunut väestö vastasi näihin valheellisiin ja vaarallisiin huhuihin ryhtymällä tarmokkaihin valmistustoimiin. Katujen kivitys purettiin, hovin lähettejä pidätettiin, kirjeitä avattiin ja luettiin, rauhallisia matkustajia ryövättiin, taloja poltettiin ja hävitettiin, huudettiin ja uhattiin hyökätä Versaillesiin.

Yhtä kiihtynyt ja kärsimätön kuin pääkaupungin väestö oli kansalliskokouskin. Mirabeau hyökkäsi hovia vastaan koko valtavalla kaunopuheliaisuudellaan. Synkkiä ennustuksia ja kirouksia heitettiin Marie Antoinettea vastaan, jota pidettiin Neckerin kukistumisen oikeana aiheuttajana. Apotti Grégoire vertasi "itävallatarta" raamatun Isebeliin. "Ranskan luottamus kuninkaihinsa on vähemmin hyve kuin heikkoutta", huudahti Mirabeau.

Kuninkaalliset sotajoukot olivat Pariisin ulkopuolella parooni Besenvalin johdolla. Mutta sotamiehet, joiden mieliä sanomalehdet olivat muovaelleet, horjuivat kansaa kohtaan tuntemansa myötätuntoisuuden ja hallitsijalleen vannomansa uskollisuuden välillä. Sen sijaan että olisivat hillinneet ihmisjoukkoja, vaikuttivat he vain niiden enempään ärsyttämiseen.

Pariisin itäpuolella oli Bastilji, vanha linnoitus, joka edellisten hallitsijain aikana oli tullut surullisen kuuluisaksi. Se oli vähemmin tunnettu lujuudestaan — Liigan aikoina antautui se ja valloitettiin jälleen takaisin viisi, kuusi kertaa — kuin kuninkuuden ja sen ministerien sortovallan välikappaleena.

Se oli vihattu ja kirottu rakennus, johon kätkeytyi vain tuskaisia muistoja. Lukemattomat hallitsijain ja heidän suosikkiensa oikkujen uhrit olivat huokaillen päättäneet päivänsä sen kolkoissa komeroissa. Kansan mielen täytti kauhu tätä vankilaa kohtaan, joka seiniensä sisälle oli sulkenut niin monet vakaumuksensa marttyyrit.

Oli sentähden vallan luonnollista, että kansan raivo kääntyi tätä uhkaavaa paikkaa, kuninkaiden yksinvaltiuden eduskuvaa vastaan.

Koko Ranskassa löytyi tuskin hyväntahtoisempaa ihmistä kuin Ludvig XVI. Hän oli hävittänyt Châtelet-vankilan matalat, kurjat vankikomerot, ja hän oli panettanut kuntoon "La Force'n" erityiseksi vankilaksi velkavankeuteen joutuneita varten, erottaakseen heidät pois varkaista ja muista pahantekijöistä. Mutta Bastilji oli hänen kuninkaallisen hallitsijavaltansa tunnuskuva; hän piti tuosta vanhasta linnoituksesta eikä mielellään halunnut riistää siltä sen arvoa. Vaikka toisia vankiloita lievennettiin, pysyi tämä yhtä kovana kuin ennen.

Vuonna 1789 oli Bastilji sentään vain kuin linnoituksen varjo, ja linnan varustusväkenä oli 82 kykenemätöntä sotilasta ja 36 sveitsiläistä. Mutta sen kanuunat ammottivat uhkaavasti yhdelle osalle Pariisia, ja monet liikkeessä olevat huhut antoivat aihetta sille luulolle, että sieltä käsin aiottiin ampua pääkaupunkia.

Aamusilla heinäkuun 14. päivänä ryntäsi ihmisjoukko Invaliidihotelliin, josta se sai aseita. Ja huutaen "Bastiljiin!" lähti parvi rientomarssissa linnaa vastaan.

Linnanväki kehotti heitä vetäytymään takaisin, mutta kukaan ei kuunnellut kehotusta.

Kansanjoukot kasvoivat; joka taholta syöksyi raivoisia joukkoja, joissa oli myöskin pappeja ja naisia.

Taistelu alkoi ja sitä kesti puolipäivästä kello 5 iltapuolella. Yksi Besenvalin ratsuväkirykmenteistä lähti linnaa auttamaan, mutta sen täytyi peräytyä ja jättää pääkaupunki kansanjoukkojen valtaan. Lopulta ei linnan päällikkö, de Launey, katsonut kauemmin jaksavansa pitää puoliaan. Kansa tunki linnaan, de Launey surmattiin ja hänen päätänsä kannettiin pistimen nenässä.

Hämmästyneenä näin helpolla saadusta voitosta keräytyi Pariisin väestö savuavien raunioiden ympärille. Kaikista tuntui ikäänkuin hyvältä teolta, että tältä uhkaavalta peikolta oli riistetty sen valta, ja että tämä vanha rakennus oli hävitetty ja hajoitettu maan tasalle.

Eräs sen vankikomeroissa istunut valkopartainen ukko kannettiin riemusaatossa Pariisin katuja pitkin. Runous, tiede, taide kiirehtivät ylistämään Bastiljin kukistusta. Karkeloittiin raunioiden ympärillä ja viritettiin ilotulia. Ja niitä, jotka olivat olleet osallisina linnaa valloittamassa, juhlittiin kuin sankareita.

Ranskan vallankumous, joka oli kauan piillyt ja kytenyt tuhkan alla, leimahti Bastiljin kukistumispäivänä ilmiliekkiin. Pääkaupungin juhliessa voitostaan, kiiruhtivat sen asujamet ryhtymään toimenpiteihin kaupungin puolustamiseksi. Taottiin keihäitä ja rakennettiin katusulkuja, joiden takana aiottiin puolustautua odotettuja kuninkaan sotajoukkoja vastaan. Ruudinsavusta mustuneet ja verin tahratut miehet esiintyivät pääkaupungin puolustajina, ja puolijuopuneet raivoisat naiset kiihottivat heitä.

Yleisen sekasorron vallitessa olivat vaalimiehet, jotka olivat valinneet edusmiehiä Versaillesin valtiopäiville, pitäneet kokouksen. He ottivat toistaiseksi pääkaupungin hallituksen johdon käsiinsä ja panivat kuntoon porvarikaartin — sittemmin niin kuuluisan kansalliskaartin — jonka alaosastoja vähitellen perustettiin yli koko maan.

Saatuaan tiedon pääkaupungissa sattuneista tapauksista lähti ylikamariherra, herttua Liancourt, heti kuninkaan luo.

"Sehän on ilmi kapina", huudahti Ludvig Liancourtin lopetettua kertomuksensa.

"Sire", vastasi hovimies, "sanokaa ennemmin, että se on vallankumous."

Kuningas oli tähän saakka jotakuinkin tyynin mielin ottanut vastaan kaikki vakavammat enteet, välittämättä uhkauksista ja uhittelemisesta. Mutta tämän odottamattoman hyökkäyksen johdosta katosi äkkiä hänen luottamuksellinen tyyneytensä. Bastiljin hävitys oli hänelle kuin puukon isku sydämeen.

'"Tämä on liikaa", toisti hän ehtimiseen.

Mutta linnoituksen kukistuminen ei vaikuttanut ainoastaan kuninkaaseen. Se edisti osaltansa vallankumousta sen kauhistuksen kautta, jonka se synnytti hallituksen virkamiehissä.

Ei oltu uskottu kansan mahtiin, oli pilkallisesti hymyilty sen ponnistuksille; mutta hovipuolue joutui kauhistuksen valtaan nähtyään, ettei armeija tarjonnut riittävää suojaa kansan raivoa vastaan.

Pariisilaiset kummastuivat omaa voimaansa, hovi kauhistui voimattomuuttaan. Ministerineuvostossa taisteli yksityisten päättäväisyys yleistä epäröimistä ja pelkoa vastaan. Kuninkaan neuvonantajille alkoi vihdoin käydä selväksi, että vallankumous oli kasvanut heidän silmäinsä edessä ja uhkasi kuninkuuden valta-asemaa.

Edellisten päiväin kuluessa oli kansalliskokous turhaan koettanut lähetystöjen kautta saada kuninkaan lähettämään sotajoukot pois pääkaupungin läheisyydestä, mutta nyt riensi kuningas täyttämään tätä toivomusta.

Seuraavana aamuna Bastiljin hävityksen jälkeen lähtivät kuningas ja hänen veljensä jalkaisin ilman saattojoukkoa kansalliskokoukseen.

Juuri samana hetkenä sinkautti Mirabeau sen syytöksen, että "kaikki kuninkaan neuvonantajat, mikä virka-arvo hyvänsä heillä olikin, ovat vastuunalaiset isänmaan onnettomuudesta".

"Sanokaa kuninkaalle", huusi kansanpuhuja lähetystölle, jota oltiin aikeissa viimeisen kerran lähettää, "sanokaa kuninkaalle, että meitä ympäröiväin muukalaisjoukkioiden luona on eilen käynyt prinssejä, prinsessoja ja kuninkaallisia ystävättäriä heitä hyväilemässä ja heitä lahjoillaan hyvittelemässä. Sanokaa hänelle, että nuo rahoilla ja viinillä täytetyt muukalaiset palkkasoturit ovat koko yökauden laulaneet Ranskan vaipumista orjuuteen ja kohottaneet maljoja kansalliskokouksen kukistumiselle. Sanokaa hänelle, että hoviväki hänen omassa linnassaan on tanssinut tuon raakalaissoiton mukaan ja että juuri samallaiset olivat olot ennen Bartolomeuksen yötä."

Kun hän oli lopettanut puheensa, saatiin tietää, että kuningas oli tulossa kansalliskokoukseen.

Hänet vastaanotettiin kylmästi, mutta hänen hyvänsävyiset ja rehelliset kasvonpiirteensä saivat myötätunnon kohta jälleen häntä kohtaan hereille.

"Minä olen yhtä kansan kera", alotti hän, "ja minä luotan teihin."

Hänen lopetettuaan puheensa, remahtivat edusmiehet suosionhuutoihin. Poliittisiin näkökantoihin ja eri säätyihin katsomatta keräytyivät he kuninkaan ympärille ja tahtoivat saattaa hänet takaisin linnaan.

Kuningas palasi melkoista suuremmilla toiveilla kuin oli tullut. Suuret kansanjoukot liittyivät edusmiehiin ja osottivat kunnioitustaan hänelle matkalla.

Kuningatar odotti häntä parvekkeella. Hänen tyttärensä seisoi hänen vierellään, ja käsivarrellaan piti hän pientä poikaansa Kaarlea, joka oli tullut perintöruhtinaaksi veljensä kuoltua.

Kaikkien katseet suuntautuivat kuningattareen. Marie Antoinette itki, ja hänen käytöksensä oli niin liikuttavaa, ettei yksikään sydän tässä tilaisuudessa jäänyt kylmäksi. Synkät kasvot kirkastuivat ja äänetön ihmisjoukko puhkesi riemuhuutoihin.

Tällä käynnillään kansalliskokouksessa — tällä sovinnonteon yrityksellä — oli kuningas luopunut osaksi vallastaan. Ja tämä hänen päätöksensä kieltää oma itsensä ei näy hänessä synnyttäneen minkäänlaista kaipuuta. Kun hänen oli valittava hyväntahtoisuutensa ja arvonsa välillä, uhrasi hän jälkimäisen toivoen saavansa rauhaa.

Kansalliskokous oli kehottanut häntä kutsumaan takaisin Neckerin, lähettämään sotajoukot pois ja hyväksymään sen, mitä Pariisissa oli tapahtunut. Ja hän suostui tähän. Hän antoi anteeksi kapinat ja murhat, ja luopui taistelusta, joka oli alettu ilman viisasta harkintaa ja jota oli pitkitetty ilman tarpeellista pontta.

Ministerit erotettiin, ja Necker kutsuttiin takaisin. Kuningas antoi ilmoittaa, että hän oli sopinut kansalliskokouksen kanssa ja että hän piakkoin tulisi käymään Pariisissa.

Bailly nimitettiin Pariisin pormestariksi. Kenraali Lafayette kutsuttiin kansalliskaartin ylipäälliköksi, joka joukko näyttelisi huomattavaa osaa vallankumouksen historiassa. Kenraali kuului arvossa pidettyyn aatelissukuun, mutta suosi vapaamielisiä aatteita ja oli hankkinut itselleen mainetta Amerikan vapaussodassa.

Versaillesista saapui tieto siitä, että sovinto oli saatu aikaan kuninkaan ja kansalliskokouksen välillä, mutta Pariisissa huudettiin kadulla yhtä mittaa: "Hukka ylimyksille! Alas hovipuolue."

Kun Ludvig 17. p:nä heinäkuuta lähti Pariisiin, täyttivät pahat aavistukset hänen mielensä. Ennen matkalle lähtöään kuunteli hän messua ja ripitti itsensä, ja salaa jätti hän Provencen kreiville valtakirjan korkeimman vallan harjoittamiseen siinä tapauksessa, että hallitsijan henkeä ja vapautta uhattaisiin Pariisissa.

Marie Antoinette oli kehottanut kuningasta vähempään myöntyväisyyteen; hän ei luottanut sellaiseen rauhaan, jonka hintana oli kuningasarvon menettäminen. Polvillaan itkien oli hän pyytänyt puolisoaan luopumaan matkastaan kapinalliseen pääkaupunkiin.

Päivä, jonka kuningas oli poissa, tuntui Marie Antoinettesta loppumattoman pitkältä. Levottomana ja hermostuneesti jännittyneenä kulki hän aluksi huoneesta huoneeseen, mutta sulkeutui sitten työhuoneeseensa, jossa mitteli lattiata edestakaisin, käsiään väännellen. Vapisevalla kädellä kyhäsi hän suunnitelman puheeksi, jonka aikoi pitää kansalliskokouksessa, jos kapinalliset, joilta saattoi odottaa kaikkea, yrittäisivät estää kuningasta palaamasta. Kuumeellisella kärsimättömyydellä hoki hän lakkaamatta:

"Eivät he päästä häntä takaisin!"

Päivä päättyi kuitenkin paremmin kuin hän oli uskaltanut toivoa.

Ludvig vastaanotti Baillylta kaupungin avaimet.

"Sire", lausui pormestari, "minä jätän teidän majesteetillenne tämän hyvän Pariisin kaupungin avaimet. Ne on samat avaimet, jotka aikanaan jätettiin Henrik IV:nnelle. Hän oli valloittanut takaisin kansansa; nyt on kansa valloittanut takaisin kuninkaansa."

Naiset jättivät hänelle kukilla kiedottuja aseita.

"Teidän majesteettinne läsnäolo riistää meiltä aseet", sanoivat he.

Kello kuusi iltapäivällä saapui hovipoika Versaillesiin tuoden tiedon, että kuninkaan käynti pääkaupungissa oli suoriutunut onnellisesti. Kello yhdeksän saapui hän itse väsymyksestä nääntymäisillään, mutta onnellisena siitä, ettei mitään pahaa ollut sattunut tällä matkalla, jolle hän oli lähtenyt mieli täynnä rauhattomia aavistuksia. Marie Antoinette riensi alas häntä vastaan, Ludvig syleili vaimoaan, sisartaan ja lapsiaan, ja kaikki itkivät ilosta.

Pariisi oli ystävällisesti vastaanottanut kuninkaansa, mutta hänen myöntyväisyytensä oli äärimäiseen asti kohottanut väestön itseluottamuksen ja turhamaisuuden, aikaansaamatta minkäänlaista rauhallista mielialaa. Kuningatar oli osottautunut muita tarkkanäköisemmäksi ennustaessaan, että kuninkaan myöntyväisyys enemmän saattaisi kansan voitonhurmauksensa valtaan kuin hänen lempeytensä ja armonsa liikuttaisi sitä.

4.

Artoisin kreivi ja Polignac-perhe lähtevät Ranskasta. — Maastamuutto alkaa. — Upseerien juhla. — Naisten retki Versaillesiin.

Kuninkaallisen huoneen prinsseillä olisi tänä aikana ollut monta suotuisaa tilaisuutta osottaa rohkeutta ja päättäväisyyttä, jos vain olisivat älynneet käyttää niitä hyväkseen. Mutta se apu, jota kuningas oli toivonut saavansa oman perheensä keskuudesta, jäi kokonaan saamatta.

Artoisin kreivi oli aina, ennenkuin vaara oli vielä oven edessä, kerskaillen julistautunut kuningasvallan puolustajaksi. Näkemättä ollenkaan sitä myrskyä, joka kulki yli Ranskan ennustaen uusia aikoja ja lakaisten pois tieltään kaikki, oli hän ollut ensimäinen äänekkäästi moittimassa veljensä heikkoutta.

Hänen kevytmielistä elämäntapaansa ja kansalle vihamielistä käytöstään oli jo kauan karsain silmin katseltu. Jo ennen vallankumouksen puhkeamista oli hän yleisesti vihattu. Pariisissa oli hän jo monasti joutunut vainottavaksi ja pilkattavaksi, ja itse Versaillesissa oli hän ollut alttiina loukkauksille.

Ollen enemmän levoton omasta turvallisuudestaan kuin veljestään, kuninkaasta, jonka menettelytapa ennen oli antanut hänelle paljon puheen aihetta, pakeni hän maasta vaimoineen ja lapsineen, niin pian kun alkoi aavistaa, että vaara uhkasi häntä Ranskassa. Hän luuli sanovansa hyvästit isänmaalleen yhdeksi kuukaudeksi, mutta viisikolmatta vuotta kului ennenkuin hän pääsi sitä jälleen näkemään.

Samalla kertaa kuin Artoisin kreivi ja hänen perheensä lähtivät maasta, matkustivat myös Enghienin ja Bourbonin herttua, prinssit Condé ja Conti, Vauguyonin herttua, apotti Vermond, parooni Breteuil sekä monta muuta eronsaaneista ministereistä. Nämä miehet — etupäässä Artoisin kreivi — antoivat siten alun maasta pakenemiselle, joka ei ollut ainoastaan harha-askel, vaan tulipa vielä vaaralliseksikin sen kautta, että se riisti valtaistuimelta sen luonnolliset puolustajat, jätti tien avoimeksi vastustajille ja antoi vallankumoukselle yhden sen mahtavimpia aseita.

Epäilykset Marie Antoinetten suhteen pysyttelivät sitkeinä. Luultiin hänellä olevan samat poliittiset mielipiteet kuin Artoisin kreivillä. Yleinen mielipide teki hänet vastuunalaiseksi hovipuolueen salaisista hankkeista, ja jo siihen aikaan kulki huhu, että hän ja lanko olivat salaisissa keskusteluissa vierasten hallitsijain kanssa.

Nämä huhut olivat kokonaan tuulesta temmattuja. Hänen luottamuksensa Artoisin kreiviin oli jo aikaa sitten vaihtunut epäilykseksi, ja hänen poliittista kantaansa tänä aikana kuvaa paraiten hänen veljensä keisari Josefin lausunto:

"Hän on liittynyt ainoaan puolueeseen, joka on hänelle sopiva. Hän elää sulkeutunutta elämää ja pitää yksinomaan huolta lapsistaan."

Mutta viha häntä kohtaan oli jo kauan ollut niin valtava, ettei sitä voitu saada vaikenemaan.

Suuria mullistuksia oli epäilemättä tulossa, ja tuntematon tapausten juoksu oli murtava sydämiä ja muuttava ihmisten kohtaloita. Vielä ei tosin uskallettu käydä käsiksi kuningattaren persoonaan, mutta hänen ystävänsä eivät enää olleet varmoja hengestään.

Huudot, että Polignac-perhe oli uhrattava — murhattava salaa tai avoimesti kadulla — tulivat yhä äänekkäämmiksi ja toistuivat häikäilemättömällä rohkeudella. Nämä lauselmat tunkivat aina valtaistuimen juurelle saakka. Kuningattaren kamarirouva, madame Campan, kertoo, että hän eräänä päivänä kuuli valepukuisen miehen lausuvan hunnutetulle naiselle:

"Herttuatar on vielä Versaillesissa. Hän on kuin myyrä, joka työskentelee näkymättömissä, mutta vielä me saamme hänet käsiimme."

Marie Antoinette oli kauan tiennyt, että madame Polignacia katseltiin epäsuopein silmin. Uhkauksista saattoi nykyisissä oloissa sukeutua verinen todellisuus, ja kuningatar unhotti oman vaaransa ajatellessaan ystäviään. Hän teki itse alotteen saattaakseen Polignac-perheen kansan raivolta turviin.

Illalla heinäkuun 16. p:nä, kohta Bastiljin valloituksen jälkeen, kutsutti hän herttuattaren luokseen. Hän puheli hänen kanssaan kahden kesken, ilmoitti hänelle huolensa ja kehotti häntä jo samana yönä pakenemaan.

"Minuapa juuri tahdotaan loukata sillä, että käydään käsiksi sinuun", sanoi kuningatar. "Minä pelkään pahinta. Matkusta heti paikalla, älä viivy siksi, kunnes vaaditaan minulta, että sinun on poistuttava."

Tarvittiinpa todellakin vallankumousta saattamaan madame Polignacin ystävyys jälleen leimahtamaan liekkiin. Marie Antoinette seisoi perikadon partaalla. Ehkä ajatteli ystävätär, ettei hän itse ollut aivan syytön niihin vaaroihin ja onnettomuuksiin, jotka uhkasivat kuningatarta. Kaikissa tapauksissa on varmaa, että hän käsitti sen ajan tulleen, jolloin hänen tuli rakastaa kuningatarta enemmän kuin koskaan ennen.

Hän epäsi sentähden jyrkästi kuningattaren pyynnön. Hän ei suostunut hylkäämään ystävätärtään onnettomuuksien uhatessa tätä joka puolelta, ja hänen päätöstään olla pakenematta maasta kannatti niinikään hänen miehensä.

Marie Antoinette uhkasi ja pyysi, itki ja käski, mutta Polignac-puolisot eivät tahtoneet entiseen kiittämättömyyteensä yhdistää vielä pelkuruutta ja vilppiä.

Lopulta ei kuningatar tiennyt mitä tekisi, saadakseen ystävänsä poistumaan. Hän pelkäsi jokaista hetkeä, joka viivytti heidän lähtöään, ja kääntyi vihdoin kuninkaan puoleen saadakseen apua. Vasta sitten kun Ludvig yhtyi puolisonsa pyyntöihin, kun hän puhui Artoisin kreivin paosta ja lopuksi käski heidän matkustaa pois, suostuivat Polignacit lähtemään Ranskasta.

Kun on niin monta vuotta rakastanut ja luullut olleensa rakastettu, täytyy eronhetkellä sydämen vuotaa verta. Neljäntoista vuoden mittaan oli Marie Antoinette miltei joka päivä kohdannut ystävätärtään, vaihtanut ajatuksia ja mielipiteitä, jakanut suruja ja iloja hänen kanssaan. Ja kun hänen nyt täytyi lähettää hänet pois luotaan, tunsi hän vasta, kuinka sydämellisesti he olivat olleet toisiinsa kiintyneet.

Tosin oli hän, ja syystä kyllä, viime aikoina tuntenut mielessään katkeruutta madame Polignacia kohtaan, mutta hän ei kumminkaan voinut tyynesti erota siitä ystävättärestä, johon muistot hänen onnellisimmista päivistään olivat liittyneet ja jota hän oli rakastanut enemmän kuin ketään muuta.

Eron hetkellä oli kuin jotain tuosta entisestä hellyydestä olisi herännyt uuteen eloon noiden kahden ystävättären sydämessä.

Molemmissa leimahtivat vanhat tunteet ilmi yhtä voimakkaina kuin ennen. Mutta tässä hellyyden kilpataistelussa kruunattu ystävätär se kuitenkin enimmän antoi. Kuningatar, joka niin monessa tilaisuudessa vielä oli osottautuva rohkeaksi, oli eronhetkellä heikompi kuin oli osannut aavistaa.

"Hyvästi, sinä sydämeni rakkahin ystävätär", kirjoitti hän tälle samana yönä. "Tämä on hirveätä. Hyvästi! Jaksan tuskin syleillä sinua."

Tuntia myöhemmin istui madame Polignac valepuvussa ja vapisten etulaudalla vuokra-ajurin vieressä; hänen miehensä ja tyttärensä sekä eräs pappi, joka matkusti heidän seurassaan, istuivat vaunuissa. Ruotsalainen kreivi Fersen ja Italian lähettiläs Pisani olivat olleet heille avullisina valmisteluissa pakoa varten.

Sensissä, missä he vaihtoivat hevosia, vallitsi täydellinen kapina. Matkustajilta kysyttiin, yhäkö Polignac-perhe oleksi kuningattaren läheisyydessä.

"Ei," vastasi pappi, "onneksi on Versailles päässyt vapaaksi noista ihmisistä."

Kun ajuri seuraavalla vaihtopaikalla erosi heistä, kuiskasi hän herttuattarelle:

"Kunnon ihmisiä on kaikkialla maailmassa. Minä tunsin teidät kaikki, kyyditessäni teidät Sensistä."

Myöhään eräänä iltana saapui Polignac-perhe Roomaan; tämän johdosta käski paavi soittaa suurinta kirkonkelloa ja velvoitti kansaa lukemaan rukouksia Ranskan pelastukseksi.

Ennenkuin kuningattaren suosikki ennätti saapua tähän tilapäiseen turvapaikkaan, oli sattuma tällä pakomatkalla vienyt hänet yhteen erään hänen pahimman vihamiehensä kanssa. Hän oli Baselissa kohdannut ministeri Neckerin, joka voitonriemuin palasi Versaillesiin, saman kansan takaisin kutsumana, joka karkoitti madame Polignacin ja hänen perheensä.

* * * * *

Riemua ja ihastusta kohtasi Necker matkallaan.

Vain muutamia päiviä hänen paluunsa jälkeen ehdotti kreivi de Noailles kansalliskokouksessa läänitysoikeuksien lakkauttamista ja tasasuhtaisen verotuksen käytäntöön ottamista. Hänen ehdotuksensa saavutti yleistä hyväksymistä ja elokuun 4. ja 5. päivän välisenä yönä hävitettiin vanha läänityslaitos. Muutamissa tunneissa tehtiin tyhjiksi satavuotiset traditsionit.

Kansalliskokouksen porvarillinen aines seurasi aatelin esimerkkiä: he lakkauttivat yksinkauppaoikeuden ja ammattilaitoksen sekä poistivat muut erityiset etuoikeudet, joita oli ollut eri maakunnilla ja kaupungeilla. Uhraamishalu tarttui kaikkiin jäseniin ja säätyihin, ja linnan kirkossa vietettiin Te Deum'illa tätä muistorikasta yötä.

Mutta joskin epäitsekkyyden hurmaus oli vallannut kansan edusmiehet, antautui kansa itse hillittömyyden kuohuvirran kuljetettavaksi. Talonpojat lakkasivat maksamasta maksettaviaan; he keräytyivät hurjiksi joukoiksi, murhasivat isäntänsä ja hävittivät heidän linnansa.

Tultiin pian huomaamaan, ettei mikään Necker enää kyennyt palauttamaan järjestystä maahan. Kapinanliekki levisi Pariisista maaseuduille. Murhat ja murhapoltot olivat päivän tunnussanana ja levittivät kauhua ympäriinsä. Kansalliskaartilta puuttui voimaa, armeijalta puuttui kurinpitoa. Rykmentit olivat vailla upseereja, tuomioistuimet vailla virkamiehiä. Viljakuormastoja pidätettiin, luostareja ryöstettiin, linnoja poltettiin, tilanomistajia hirtettiin, piestiin tai silvottiin. Erästä edusmiestä, joka oli lahjoittanut kaiken hopeansa köyhille, kansa kiitollisuuden sijasta vainosi kivittämisellä.

Kreivi Aksel Fersen, joka siihen aikaan oleskeli Valenciennesissa ranskalaisena upseerina, on jättänyt jälkeensä isälleen kirjoittamiaan kirjeitä, joista saa jonkinlaisen käsityksen asiain tilasta. Hän kertoo, että yhden kuukauden kuluessa noin 12-13,000 sotamiestä karkasi rykmenteistään.

"Täällä ei ole lakia eikä oikeutta, ei järjestystä eikä kurinpitoa", kirjoittaa hän eräässä kirjeessään; "kaikki siteet on katkottuina — ja mitenkäpä ne saa enää milloinkaan solmituksi?"

"Kuningas on menettänyt kaiken auktoriteetin", kirjoittaa hän eräänä toisena päivänä. "Kansalliskokous pelkää Pariisia, Pariisi vuorostaan pelkää niitä 50,000 irtolaista, kodittomia ja suojattomia roikaleita, jotka ovat majautuneet Montmartreen ja Palais-Royaliin. Näitä ei voida ajaa pois ja ne antavat syytä pelkoon.

"Maaseudulla ovat ihmiset hurmaantuneina ajatuksesta, että kaikki ovat tasa-arvoisia, jota katsantokantaa ammoin on saarnattu filosofien kirjoituksissa. Läänitys- ynnä useiden muiden oikeuksien lakkauttaminen, mikä tapahtui kansalliskokouksessa kolmessa tunnissa, on juurruttanut talonpoikiin sen mielipiteen, ettei heidän tarvitse ollenkaan maksaa veroja. Aateli on epätoivoisena, papisto näyttää olevan mieletönnä, ja kolmas sääty on ylen tyytymätön… Useat rykmentit ovat tehneet kapinan, ja ovat sotamiehet käyneet käsiksikin upseereihinsa." — —

Kuningas oli toivonut saavansa tukea valtiopäiviltä ja oli edelleen siinä luulossa, että hänen myöntyväisyytensä saisi rauhan säilytetyksi. Mutta nyt hän näki kaikkein ystävällisimpien esitystensä joutuvan halveksivasti hyljätyiksi.

Nälänhätä kasvoi. Kuultiin huhuja kohdakkoin alkavasta sodasta ja kuningattaren salaisista vehkeistä. Vallankumouksellinen henki levisi kansantribuuneista väestön kurjimpiin pohjakerroksiin saakka. Yksityiskodeissa vallitseva kurjuus tuli näkyviin ja myrkytti mielet. Jokaiseen pilkalliseen sanaan, minkä aatelismies ennen oli lausunut alhaisemmalleen, kajahti nyt vastaukseksi kansan hurjistunut huuto. Kaikkein vähäpätöisinkin aihe riitti sytyttämään kaikki liekkeihin.

Pahaksi onneksi olivat kuningas ja kuningatar kyllin varomattomia antaakseen itse aiheen kansalle karkoittaa heidät vanhasta linnastaan.

Sotamiesten karkaamisen vuoksi oli Versaillesissa aivan riittämätön sotavoima, joka ei mitenkään kyennyt tukahuttamaan mitä vähäpätöisintäkään kapinaa kansan puolelta.

Kreivi Saint-Priest, ainoa mies kuninkaan neuvostossa, jolla oli vähänkään päättäväisyyttä, käski tuoda Versaillesiin "Flandre"-rykmentin — yhden niitä harvoja, jonka uskollisuuteen vielä kävi ehdottomasti luottaminen.

Mutta tämä toimenpide tuli suurta vaaraa tuottavaksi, sillä sotamiesten tulo herätti tyytymättömyyttä porvareissa.

Kuninkaan kaarti kutsui uudet toverinsa juhlaan, joka pidettiin linnan teatterisalongissa.

Juhlaan saapui paljon osanottajia. Kaikki mitä hovilla oli ylhäisiä miehiä ja loistoisia ihania naisia kokoontui aitioihin, ja tulisia viinejä vuoti virtoina.

Tämä oli otollinen tilaisuus osottaa vainotulle kuningasperheelle, että vielä oli ääniä, jotka tahtoivat vastaanottaa heidät riemuhuudoin, että vielä oli voimakkaita käsivarsia ja pelkäämättömiä sydämiä, jotka olivat valmiit heitä puolustamaan.

Halu nähdä kuningaspari juhlan keskuksena tuli yhä elävämmäksi mitä pitemmälle ilta joutui. Hovinaiset veivät tiedon tästä kuningattarelle, joka aluksi empi sinne tulla, vaikka hänen kovasti teki mieli.

Sillä välin kuin Marie Antoinettea parhaillaan koetettiin taivuttaa juhlaan lähtemään, palasi kuningas metsästysretkeltä, ja vaikka Ludvigia paljo enemmän halutti päästä lepoon kuin näkemään mielenosotuksia, käännyttiin hänenkin puoleensa, pyytämällä häntä saapumaan juhlaan. Marie Antoinette ei koettanut saada miestään suostumaan, mutta ei myöskään tehnyt mitään estääkseen häntä lähtemästä. Hoviväki pyysi pyytämistään häntä tekemään tämän uhrauksen ystäviensä hyväksi, ja vihdoin lähti kuninkaallinen perhe juhlasaliin.

Kuninkaan ja kuningattaren tulo tenhosi läsnäolijat. Unohtaen kaikki varovaisuuden vaatimukset keräytyivät upseerit ja sotamiehet heidän ympärilleen.

Marie Antoinette, joka piti kruununprinssiä kädestä, hymyili kyyneltensä läpi. Kaikkien katseet hakivat häntä; kukkia ja seppeleitä heitettiin hänen jalkojensa eteen. Upseerit paljastivat miekkansa. Orkesteri soitti ja läsnäolijat yhtyivät lauluun:

"O, Richard! o, mon Roi! L'univers t'abandonne",

tuohon lauluun, jota voidaan kutsua kuolevan kuningaskunnan joutsenlauluksi.

Naiset ratkoivat valkoisia silkkinauhoja puvuistaan. Sinipunaiset kokardit revittiin pois univormuista ja korvattiin valkoisilla — Bourbonien värillä.

Kuningas näytti olevan enemmän hämillään kuin ihastunut tästä kunnianosotuksesta, jommoisia viime aikoina oli harvoin tullut hänen osakseen, mutta hän ei myöskään ollut kyllin tarmokas kieltäytyäkseen näistä vaarallisista rakkauden-ilmaisuista. Kuningatar tempautui mukaan yleiseen innostuksen vuohon ja viihdytti itseään sillä pettävällä luulolla, että tämä innostus tarjoisi hänelle luotettavaa tukea ja turvaa näinä melskeisinä aikoina.

Kuninkaallisten lähtiessä juhlasalista saattoivat heitä kaikki läsnäolijat, ja askel askeleelta, heidän edetessään, kävivät kunnianosotukset yhä voimakkaammiksi ja kiihkeämmiksi.

Juhla jatkui myöhään yöhön. Innostus muuttui hurjaksi mylläkäksi ja laulut ja maljapuheet saivat uhkaavan luonteen. Saattokulkuja, puheita, tanssimista ja hurjaa remua jatkettiin ulkona marmoripihalla aina suureen päivään asti.

Herääminen tuli juhlaa osaaottaneille vähemmin mieluisaksi.

Lokakuun 3. ja 4. päivän välisenä yönä oli juhla vietetty.

Lokakuun 4. p:nä puhuttiin Pariisissa yleisesti juhla-ateriasta. Kerrottiin kuninkaan ja hovin tässä tilaisuudessa riisuneen naamarinsa. Notkuvien herkkupöytien ääressä oli pilkattu maan hätää ja tehty sellainen suunnitelma, että kansan ystävät hirtettäisiin ja kansalliskokous hävitettäisiin väkivaltaisesti. Ja vihdoin kulki se huhu suusta suuhun, että kuningatar oli aikeessa kostaa heinäkuun 14. päivän tapaukset.

Kansa oli toivonut saada jotakin aihetta päästääkseen vihansa valloilleen, ja nyt se oli saanut sellaisen. Oli odotettu hovin puolelta jonkinlaista yritystä, jota sopi katsoa uhkaukseksi, ja nyt oltiin valmiita ottamaan tuo juhla tekosyyksi uusille levottomuuksille.

Aamulla lokakuun 5. p:nä puhkesi kapina ilmi. Naiset ne tällä kertaa ryhtyivät toimeen. He sanoivat, että nyt oli hetki tullut, jolloin piti mentämän Versaillesiin tervehtimään Mirabeauta sekä lausumaan muutamia varoittavia sanoja "paksulle pappa Vetolle".

"Ludvig on hyvä ihminen", he sanoivat; "hän ei ole kieltävä meiltä sitä leipää, jota kaipaamme. Miksi piileskelee hän Versaillesissa, kun me tahdomme nähdä häntä Pariisissa? Miksi ympäröi hän itseään henkivartijoilla ja muukalaisilla rykmenteillä, kun kansa tarjoutuu suojelemaan häntä?"

Jotkut ehdottivat, että pitäisi kokea temmata hänet pois ympäristöstään, joka erotti häntä kansasta. Toiset sen sijaan olivat sotaisempia mieleltään ja havittelivat verenvuodatusta.

Hallien myyjättäret (les dames des Halles) olivat ensimäisinä liikkeellä. Heihin liittyivät naiset Saint Antoinen esikaupungista, ja he vetivät mukanaan kaikki, jotka vastaan tulivat, uhaten leikkaavansa hiukset niiltä, jotka eivät vapaaehtoisesti antautuneet seuraan.

Tähän aikaan oli Pariisissa suuret joukot naisia, jotka eivät olleet syöneet moneen päivään ja olivat aivan nääntymäisillään nälkään ja puutteeseen. Voimakkaimpana tunteena noissa poloisissa raukoissa oli viha parempiosaisia kohtaan, joita he kadehtivat siksi, että nämä voivat syödä kyllikseen.

Kumminkaan ei nälkä ajanut läheskään kaikkia kuninkaalliselle linnalle. Enimmät hallien myyjättäristä olivat hyvin toimeentulevia eivätkä olleet kokeneet nälänhädän vaikutuksia. Mutta he olivat kuninkaallismielisiä, ja sen vuoksi toivoivat he kiihkeästi, että kuninkaan tulisi asua heidän kaupungissaan. Paitsi sitä tunsivat he hädän paremmin kuin useat muut, vaikkeivät suorastaan omasta kokemuksesta, ja heidän oli sääli hätääkärsiviä raukkoja.

Toisia taasen tempasi yleinen innostus mukaan, tahi noudattivat he sydämensä ja oman uljaan mielensä yllytyksiä. Portinvartijavaimoja, näyttelijättäriä, ilotyttöjä liittyi suurin joukoin saattueeseen.

Ratsastava kansalliskaarti seisoi paljastetuin miekoin keskellä kaupunkia, mutta naiset eivät olleet arkalasta kotoisin. He heittelivät kivillä sekä ratsuväkeä että jalkaväkeä, ja kivitetyt eivät hennoneet ampua naisia. Useat näistä olivat siistissä vaatteissa ja päivän merkityksen johdosta pukeutuneet valkoisiin. Toiset taas, jotka oli pakotettu liittymään joukkoon, olivat säikähdyksestä sairaina. Lisäksi oli saattueeseen liittynyt kosolti irtolaisia sekä naisiksi pukeutuneita miehiä.

Hurjuus yltyi ihmisjoukon kasvaessa, ja kohta alettiin puhua kuninkaan vangitsemisesta ja Orléansin herttuan korottamisesta hänen sijaansa valtaistuimelle.

Johtajanaan Maillard, joka oli ottanut osaa Bastiljin valloitukseen, riensi joukko nyt Versaillesia kohti. Puolitusinaa rumpalia kulki etunenässä, ja useita kanuunoita raahattiin mukana.

Ne, jotka eivät olleet saaneet hankituksi itselleen kiväärejä, keihäitä tai peitsiä, sitoivat puukkoja ja raskaita avainkimppuja kävelykeppiensä neniin.

"Näillä aseilla sitä otetaan henki itävallattarelta", huudettiin; "hän on kaikkiin kärsimyksiimme syypää."

"Hän on ennen tanssinut omaksi huvikseen, nyt tanssikoon hän meidän pillimme mukaan", huusivat muutamat.

"Antoinette, me kiskomme hihnoja nahastasi, me täytämme mustetolppomme verelläsi, me kaadamme sisälmyksesi esiliinoihimme!" huusivat toiset.

Saattue, johon alunpitäen oli kuulunut seitsemän tai kahdeksan tuhatta henkeä, lisääntyi yhä uusista joukoista. Sade oli liottanut maantiet. Sää oli kolea ja pilvinen.

"Katsos minkä näköisiä olemme!" huusivat useat naisista, jotka olivat läpimärät ja lian räiskyttämät. "Antoinette saa maksaa meille tämän! Me emme lähde linnasta, ennenkuin olemme tehtävämme tehneet."

"Minä puolestani en ollenkaan halua ottaa paksua Vetoa hengiltä", virkkoi muuan hyvinvoipa teurastaja. "Mutta mitä Antoinetteen tulee, niin kyllä minä mitä suurimmalla ilolla katkaisen häneltä kaulan."

Kaikkein korkeimmat arvelivat, ettei olisi säästettävä muita kuin Provencen kreivi, Orléansin herttua ja pieni perintöprinssi.

Versaillesissa ilmoitti hätäkellon moikuna kansanjoukon olevan lähenemässä. Kovassa jännityksessä odotettiin ensimäisten kanuunalaukausten jymähtävän.

Marie Antoinette oli tapansa mukaan aikaisin iltapäivällä lähtenyt Trianoon, vain yksi palvelija seurassaan.

Hän oli kastellut lemmikkitaimiaan ja iloinnut niistä, ja hän oli antanut puutarhurille määräyksiä lähestyvän talven varalta.

Nyt oli hän istahtanut kotvaseksi levähtämään muutamassa luolassa olevalle sammalpenkille. Hän oli yksin ja katseli mietteissään puutarhaan päin. Kolakka syksyinen tuuli puistatti hänen ruumistaan kiireestä kantapäihin saakka. Ilma oli raakean kostea, ja tuuli tuiversi hänen tukkaansa.

Siinä istuessaan johdatti hän mieleensä lapsuutensa epämääräiset unelmat ja ne mielikuvat, jotka hän oli muodostanut itselleen elämästään uudessa maassa. Hän ajatteli viimeisiä tapahtumia sekä sitä heikkoa, horjuvaista kuningasta, jonka kanssa hänen kohtalonsa oli yhteen kytketty.

Hän ajatteli poikaansa, jonka oli menettänyt, ystävätärtään, joka oli hyljännyt hänet ja jota hän oli pitänyt ylen rakkaana. Hän huokasi syvään. Useimmat niistä, joita hän oli kutsunut ystävikseen, olivat pettäneet hänet tahi lähteneet pakoon pelastaakseen henkensä. Itse oli hän vihattu, ja joka päivä loukattiin hänen arvoansa naisena ja kuningattarena. Hän kysyi itseltään, mikä kohtalo häntä odotti, mutta erittäinkin mikä kohtalo odotti sitä poikaa, joka hänellä vielä oli jäljellä ja joka oli hänen sydämensä rakkahin lapsi.

Pilvet sakenivat ja raskaita sadepisaroita alkoi tipahdella.

Marie Antoinette kohosi istualtaan. Luolan aukosta näki hän hovipojan lähenevän. Hän meni hovipoikaa vastaan ja otti kirjeen, joka pojalla oli kädessä.

Hän luki: "Pariisin väestö on hankkinut itselleen aseita ja on matkalla Versaillesiin. Kaupungissa vallitsee sekasorto. Ensimäiset aseelliset nähdään jo tiellä, joka vie kuninkaalliselle linnalle. Tunnin kuluessa yritetään rynnätä linnan ristikkoportteja vastaan."

Kuningatar seisoi tuokion ajan mietteissään, sitten lähti hän kiireesti takaisin Versaillesiin.

5.

5. ja 6. päivä lokakuuta 1789. — Kuningasperhe lähtee Versaillesista.

Kansalliskokouksen istunto oli sinä päivänä ollut erittäin myrskyinen. Kuningas oli empinyt vahvistaa kaikkea sitä, mitä yöllä elokuun 4. päivää vasten oli päätetty. Nyt oli hän kuitenkin ilmoittanut kokoukselle tiedoksi, ettei niin tärkeitä lakeja tosin käynyt arvosteleminen muutoin kuin kaikkia kokonaisuudessaan ja toistensa yhteydessä, mutta että hän uhkaavaan tilaan katsoen kuitenkin suostui vahvistamaan ne sillä ehdolla, että toimeenpanijavallan tulisi saada takaisin entiset oikeutensa.

"Jos suostumme kuninkaan ehdotukseen, ei meillä ole enää mitään hallitusmuotoa eikä oikeutta sen omaamiseen", oli Robespierre sen johdosta lausunut.

Ja useat muut edusmiehet olivat esittäneet samaan suuntaan käyviä mielipiteitä.

Naissaattue oli tuskin ehtinyt Versaillesiin, kun Maillardin johtama lähetystö jo syöksyi kansalliskokouksen istuntosaliin.

Naiset ja heidän johtajansa esiintyivät aluksi varsin maltillisesti: "Jos tahdomme käydä kuninkaan ja kansalliskokouksen luona" — oli Maillard lausunut — "niin emme saa esiintyä väkivaltaisesti ja meluten." Hän oli käskenyt viedä kanuunat saattueen jälkipäähän, niin että ne olivat kokonaan kätkössä, ja Versaillesiin tultaessa oli hän pyytänyt naisia virittämään Henrik IV:nnen laulun.

"Me tulemme pyytääksemme leipää ja vaatiaksemme, että ne sotamiehet, jotka ovat pilkanneet kokardia, rangaistaan", lausui Maillard kansalliskokouksessa. "Me olemme kelpo patriootteja."

Muutamat kansalliskokouksen jäsenistä käyttivät ystävällisiä sanoja, toiset uhkauksia. Eräs pappi ojensi kätensä muutaman naisen suudeltavaksi, mutta tämä sysäsi halveksuen käden pois ja sanoi:

"Minä en ole luotu koiran käpälää suutelemaan."

Eräs edusmies ehdotti, että lähdettäisiin kuninkaan luo ja tehtäisiin hänelle selkoa Pariisissa vallitsevasta surullisesta tilasta. Ehdotus hyväksyttiin, ja kohta oli uusi lähetystö matkalla kuninkaalliseen linnaan.

Täällä vallitsi kaikkialla mitä suurin sekasorto. Kuningas oli ollut metsästämässä, mutta sieltä kutsuttu kotiin; nyt hän asteli neuvotonna edestakaisin. Mitä ristiriitaisimpia käskyjä annettiin, ja jo seuraavassa tuokiossa peruutettiin. Yksi kehotti pakenemaan, toinen, että hovi jäisi Versaillesiin, kolmas, että se seuraisi mukana Pariisiin. Kuningatar oli ainoa, joka pysyi tyynenä ja tolkussaan.

"Minä tiedän, että on tultu tänne pyytämään minun päätäni", sanoi hän. "Minä olen äidiltäni oppinut kuolemaa halveksimaan ja minä odotan sitä tyynesti."

Ministeri Saint-Priest neuvoi kuningatarta pakenemaan, mutta tahtoi, että kuningas jäisi paikalleen ja asettuisi vastarintaan sekä antautuisi taisteluun, jos niin tarvittaisiin.

Marie Antoinette suostui matkustamaan, mutta hän ei tahtonut lähteä ilman kuningasta; hän ei tahtonut jättää niin epäröivää miestä oman onnensa nojaan.

"Siinä tapauksessa täytyy paon tapahtua heti", sanoi Saint-Priest; "sotajoukkojen etunenässä voi kuningas päästä perille."

Kuningatar koki taivuttaa kuningasta lähtemään, ja käsky annettiin, että vaunut tuli pitää valmiina. Mutta Ludvig ei sittenkään kyennyt tekemään ratkaisevaa päätöstä. Hän mitteli lattiata pitkin askelin ja lausuili:

"Pakeneva kuningas! Pakeneva kuningas!"

Vaunut oli sillä välin ajettu ristikkoportin eteen.

Koetettiin kehottaa Marie Antoinettea matkustamaan yksin, mutta hän kieltäytyi siitä aivan jyrkästi.

"Täällä uhkaa vaara", virkkoi hän tyynesti, "ja silloin on minun sijani kuninkaan vieressä."

Naisten lähetystö oli sillä välin pyytänyt päästä kuninkaan puheille. Nuori, kaunis nainen nimeltä Louison Chabry oli valittu puheenjohtajaksi.

Nähtyänsä Ludvigin tuli hän niin liikutetuksi, että sai vain änkytetyksi: "Leipää!" ja pyörtyi.

Kuningas toimitti hänelle apua, ja kun Louison Chabry hyvästellessään tahtoi suudella kuninkaan kättä, syleili Ludvig häntä isän tavalla. Kuningas jätti hänelle kirjeen, jossa käskettiin että viljaa oli hankittava ja kaikki esteet, jotka tarkoittivat ehkäistä elintarpeitten tuontia Pariisiin, poistettava.

Nälkä ja viha kiehtoivat kaikesta huolimatta edelleen linnan ympärillä. Torit ja kadut olivat täpösen täynnä aseestettuja miehiä ja repaleisia naisia, jotka huusivat leipää, mutta näyttivät pääasiallisesti janoavan verta. Tuontuostakin tunnettiin joku sotamies kuninkaallisesta kaartista, ja hänet oitis liattiin ja kepitettiin.

Osa ihmisjoukosta oli sijoittunut kaartin kasarmiin, osa kansalliskokouksen huoneustoon. Tuiman ja uhkaavan näköisiä miehiä liikkui kansajoukkojen keskellä jaellen toimiohjeita. Kaikki tiesivät, että kuningattaren henki oli vaarassa, ja eri ryhmien keskellä kuiskailtiin samasta asiasta.

Sade valui virtoina; pimeä teki tuloaan. Harvakseltaan sijoitetut lyhdyt valaisivat katuja, kaikki myymälät olivat suljettuina ja Pariisista tulleet ihmiset kolkuttivat portteja saadakseen ruokaa.

Sydänyöllä saapui Lafayette pääkaupungin kansalliskaartilaisten etupäässä. Ennenkuin marssittiin Versaillesiin, oli hän antanut miehistönsä uudistaa uskollisuudenvalansa kuninkaalle ja laille.

Hän lähti heti yksin kuninkaalliseen linnaan. Hänen kasvoistaan koetettiin lukea, tuliko hän ystävänä vaiko vihollisena.

"Tuossa tulee Cromwell", sanoi eräs hovimiehistä.

"Herraseni", lausui Lafayette arvokkuudella, "Cromwell ei olisi tullut tänne yksin."

Hän ilmoitti kuninkaalle, että hän kahdenkymmenen tuhannen miehensä kera arveli pystyvänsä ylläpitämään järjestystä.

Kello oli jo ehtinyt kolmeen yöllä. Maillard ja suuri parvi naisia, niiden joukossa Louison Chabry, olivat kohta kenraalin saavuttua lähteneet takaisin Pariisiin.

Kuningas kävi levolle, ja kuningatar poistui samaten huoneisiinsa lepoa saadakseen.

Kaupungissa näytti kaikki sillä kertaa rauhalliselta. Kansalliskaartilaiset olivat läpimärät ja voivuksissa; he halusivat ruokaa ja kuivia vaatteita. Suurella vaivalla onnistui Lafayetten hankkia heille suojaa ja itse lähti hän levolle sukulaisensa, kreivi de Noaillesin luo.

Mutta levollisuus oli vain näennäistä. Kaikkialla kaduilla nähtiin yhä vieläkin laumoittain märkiä ja likaisia ihmisiä. Puistikon pimeiden pensaiden alla laadittiin kosto- ja verenvuodatussuunnitelmia. Nojallaan linnan ristikkoaitaa vasten nukkuivat toiset vastasaapuneista, joiden tuimat kasvonilmeet todistivat heidän uneksivan taisteluista ja vihasta; ja heidän takanaan räyhäsivät puolipäihtyneet naiset.

Varhain aamulla rähistiin linnan ulkopuolella:

"Leikataan pois sydän kuningattaren rinnasta; otetaan hänen sisälmyksensä ja tehdään kokardeja niistä!"

Kello viiden ja kuuden välillä heräsi Marie Antoinette lyhyestä unestaan. Hänen ikkunainsa ulkopuolelta kuului melua ja hälinää. Ihmisjoukot olivat tunkeutuneet linnanpihaan. Huudettiin:

"Itävallattaren tulee kuolla! Missä on tuo yleinen nainen, jolta me tahdomme leikata kaulan poikki?"

Alhaalla kyseli muuan upseeri tietä Marie Antoinetten makuuhuoneeseen. Eräs sotamies, joka tunsi linnan sisäänkäytävät, asettui joukon etunenään.

"Mitä siellä nyt taas on tekeillä?" kysyi kuningatar melusta säikähtyneenä.

Eräs kamarirouva veti syrjään kaihtimet ja katsoi ulos.

"Ne ovat noita Pariisin naisia, jotka eivät ole löytäneet makuusijaa ja käyskentelevät siellä alhaalla, odottaen aamun sarastusta", vastasi hän.

Marie Antoinette tyytyi vastaukseen eikä puhunut sen enempää.

Muutamia minuutteja kului. Silloin kuului yhtäkkiä marmorisalista äänten sorinaa, laukauksia ja huutoa.

Porraskäytävät ja viereiset huoneet täytti esiinryntäävä raivostunut ihmisjoukko. Hyökättiin kuninkaallisten henkivartijain päälle. Kaksi nuorta miestä koetti turhaan pidättää päälletunkevia.

Ennenkuin toinen heistä — Miomandre oli hänen nimensä — verissään kaatui, malttoi hän sen verran mielensä, että avasi kuningattaren vastaanottohuoneen oven ja huusi:

"Pelastakaa hänen majesteettinsa. Hänet tahdotaan murhata!"

Eräs kamarirouvista kuuli varoituksen ja pöngitti oven.

"Joutukaa ylös sängystä, mutta älkää pukeko yllenne!" huusi hän kuningattarelle. "Pelastautukaa kuninkaan luo!"

Marie Antoinette syöksyi ylös sängystä. Kiireen kaupassa vedettiin sukat hänen jalkaansa. Pari kamarirouvaa heitti hänen yllensä alushameen ja kääri saalin hänen hartioilleen.

Puolialastomia pakeni hän kuninkaan huoneelle.

"Avaa! Avaa!" huusi hän epätoivoisena.

Huudot ja melu lähenivät. Miomandre makasi pitkin pituuttaan toverinsa Repairen vieressä. Turhaan kolkuttivat kuningattaren hovinaiset kuolontuskassa kuninkaan huoneen ovea. Viiteen minuuttiin ei kuulunut mitään vastausta.

"Avaa! Taivaan nimessä, avaa!" rukoili Marie Antoinette vielä kerran.

Vihdoin avasi eräs kamaripalvelija oven.

Kuningas, joka niinikään oli havahtunut meluun, oli nähnyt ihmisparven kokoutuvan sen oven luo, joka vei kuningattaren huoneustoon.

Hän oli silloin hyökännyt niitä salaportaita ylös, jotka yhdistivät hänen makuuhuoneensa kuningattaren makuuhuoneeseen, ja tällä välin oli kuningatar taas lähtenyt tulemaan hänen luoksensa. Saatuaan tietää, että kuningatar oli paennut hänen luoksensa, pyörsi hän takaisin omiin huoneisiinsa ja saapui sinne muutamia minuutteja myöhemmin kuin puolisonsa.

Melkein yksin ajoin saapuivat myös prinsessa Elisabeth ja kuninkaalliset lapset. Kuningatar sulki heidät syliinsä, suuteli suutelemistaan heitä, kostutti heidät kyynelillään ja melkein tukehutti heidät hyväilyillään. Kruununprinssi itki ja piti kiinni hänen hameestaan; prinsessa Marie Thérèse kyyristyi nyyhkien äitinsä helmaan.

Raivokkaasti huutaen ja meluten tungeskeli väkijoukko yhä edelleen linnan ulkopuolella ja marmorisalissa. Useita henkivartijoita murhattiin. Molempain ovenvartijain päät katkaistiin ruumiista ja niitä kannettiin voitonriemulla ympäri linnaa.

Provencen kreivi ja hänen puolisonsa, kuninkaan tädit, hovikunta ja palvelijat kokoontuivat vähitellen kuninkaan huoneisiin.

Ludvig piti ministerineuvottelua. Kuningatar seisoi syrjässä erään akkunan luona. Kummallinen säikähtynyt ilme itkusta punottuneissa silmissään katsoa tuijotti hän eteensä. Väkijoukko ei voinut nähdä häntä, mutta hän kuuli sen kirkunan ja uhkaukset.

Lafayette oli lopulta kuullut melun ja riensi kokoomaan sotamiehiään, jotka lupasivat uhrata henkensä ja verensä kuninkaan puolesta; heidän avullaan ajoi hän kansan ulos linnasta.

Hovi ei tiennyt miten kyllin kiittäisi häntä.

Provencen kreivi ojensi hänelle kätensä ja prinsessa Adelaide antoi hänelle suuta, lausuen: "Te olette pelastanut meidät kaikki!"

Marie Antoinette oli ainoa, joka ei kiittänyt häntä. Hän kääntyi madame Neckerin puoleen ja virkkoi itkien:

"He tahtovat pakottaa kuningasta ja minua lähtemään Pariisiin ja aikovat kantaa henkivartijain päät keihäitten nenässä sen saattueen etupäässä, joka seuraa meitä pääkaupunkiin."

Linnasta ajetut ihmisjoukot kokoontuivat ikkunain alle.

"Pariisiin!" huusivat he. "Me tahdomme heidät mukaamme Pariisiin! Me emme lähde ilman heitä!"

"Me tahdomme nähdä kuningasta!" huusivat toiset. "Hänen on tultava näkyviin!"

Ludvig astui parvekkeelle Lafayetten seuraamana.

"Hän tahtoo meidän hyväämme; me pidämme hänestä", huusivat muutamat nähdessään kuninkaan. "Mutta hänen vaimonsa vallitsee häntä, ja hän on syypää meidän onnettomuuksiimme."

Taasen huudettiin uudestaan linnan pihalta:

"Kuningatar! Tahdomme nähdä kuningatarta!"

Silloin teki Marie Antoinette niin kuin hänen äitinsä oli tehnyt muistorikkaana päivänä Pressburgissa: hän otti kruununprinssin käsivarrelleen sekä talutti toisella kädellä tytärtään ja näyttäytyi täten kansalle.

Mutta vastaanotto oli räikeänä vastakohtana sille suosion myrskylle, joka oli tullut Maria Teresian osaksi Unkarin magnaattien puolelta. Ranskan kansan huulilta ei kuulunut yhtään sen kaltaista huutoa, kuin "Me tahdomme kuolla kuningattaren puolesta!"

"Ei lapsia!" huudettiin hänelle ja sinkautettiin loukkaavia soimauksia häntä ja Polignac-perhettä vastaan. Muutamat yksinäiset suosionhuudot hukkuivat joukon kiljunaan:

"Eläköön kansa! Eläköön Orléansin herttua!"

Marie Antoinette peräytyi nopeasti huoneeseen lapsinensa.

Mutta jälleen kuului huuto vahvana ja uhkaavana:

"Me tahdomme nähdä kuningattaren parvekkeella — kuningattaren yksinänsä."

"Madame", sanoi Lafayette, "kansa haluaa nähdä teitä!"

"Herra kenraali", vastasi Marie Antoinette, "saatatteko todellakin pyytää, että minun on astuminen balkongille yksin? Ettekö näe miten he uhkaavat minua? Ettekö kuule miten he uhkaavat?"

Mutta kenraali ei hellittänyt.

"Hyvä on", sanoi kuningatar, "minä menen, olkoon se vaikka kohti kuolemaa."

Yksin astui hän nyt balkongille ja jäi siihen seisomaan.

Hän oli puettu yksinkertaiseen aamupukuun ja hänen hiuksensa olivat epäjärjestyksessä. Yhteenpuristetuin huulin ja kohotetuin otsin oppi hän tänä hetkenä katsomaan kuolemaa kasvoihin.

Satoja pyssyjä oli ojennettuina häntä kohti. Eräs mies nosti pyssyn poskelleen ja tähtäsi, mutta ei uskaltanut ampua. Parisen minuuttia seisoi Marie Antoinette sillä tavalla; ne tuntuivat hänestä pitkiltä kuin vuodet.

Lafayette, joka seisoi ulkona hänen kanssaan parvekkeella, otti häntä kädestä ja suuteli sitä kunnioittavasti.

Silloin syntyi liikettä kansassa. Kuningattaren rohkeus oli aikaansaanut muutoksen mielialassa. Hänen kuolemaa pelkäämätön mielensä oli saanut vihan vaihtumaan ihmettelyksi.

"Eläköön kenraali! Eläköön kuningatar!" huudettiin.

Mutta kuningatar ei enää uskaltanut luottaa kansan suosioon. Tänä tuskanalaisena aamuhetkenä hänen vaalea tukkansa tuli valkeaksi. Erään muotokuvansa alle, jonka hän maalautti prinsessa Lamballea varten, kirjoitti hän muistellen tätä kauheata hetkeä:

"Onnettomuudet ovat tehneet hiukseni valkeiksi."

Ulkoa kuului jälleen huutoa: "Me tahdomme viedä kuninkaan kerallamme Pariisiin!"

Ludvig oli kahden vaiheilla. Hän kysyi neuvoa ministereiltään; hän kysyi neuvoa Lafayettelta.

Kenraali kääntyi kuningattareen kuullakseen hänen mielipidettään asiasta.

"Minä tiedän mitä minulla on odotettavissa", sanoi Marie Antoinette, "mutta velvollisuuteni on kuolla kuninkaan jalkojen juuressa ja lasteni syliin."

Päätökseksi tuli, että lähdettäisiin Pariisiin, ja kansanjoukon keskeen heitettiin kirjoitettuja lippuja, joissa ilmoitettiin, että kuningas aikoi seurata mukana Pariisiin.

Kuninkaallinen perhe lähti Pariisiin kansanjoukon saattamana.

Se oli kummallinen saattojoukko. Räyhäävät naiset, istuen kanuunojen päällä, kulkivat etujonossa.

"Me viemme mukanamme leipurin, leipurin vaimon ja pikku leipurinrengin!" huusivat he.

He olivat panneet päähänsä kuninkaallisten henkivartijain päähineet ja heittäneet heidän kannikkeensa olalleen. He kantoivat käsissään peitsiä, joiden kärkiin oli leipiä pistetty.

Tiellä tuotti heille suurta virkistystä melkoinen jauhokuormasto — mainio asia nälkiintyneelle kaupungille.

Sotamiehet seurasivat jauhovankkureita, pitäen vihreitä lehviä käsissään.

Sen jälkeen seurasivat hovivaunut, joissa ministerit, hovinaiset ja edusmiehet matkustivat, ja viimeisenä kuninkaallinen perhe.

Pariisiin takaisin retkeävä kansanjoukko kulki osaksi kuninkaallisten vaunujen edellä, osaksi niiden jälestä.

Maantiellä kuhisi puolijuopuneita aseestettuja ihmisiä. Miehet ja naiset tekivät matkaa miten paraiten osasivat — jalan, ratsain, vuokravaunuissa ja kärryissä, joita kohdattiin tiellä.

Maantierosvoja ja ulisevia naisia kulki kuninkaallisten vaunujen ympärillä. Aseettomiksi tehtyjä kaartilaisia, peräti tylsistyneitä nälästä ja väsymyksestä, seurasi perässä ja sekaantui muuhun joukkoon.

Kuninkaallisissa vaunuissa ei puhuttu paljoa. Marie Antoinette istui liikkumatta ja vaijeten. Mutta kuullessaan laukaukset, jotka ammuttiin ilmaan, vapisi hän peljäten niiden sattuvan hänen lapsiinsa. Ja kun kruununprinssi valitti, että hänellä oli nälkä, ratkesi Marie Antoinette itkuun.

Kuusi pitkää tuntia ajettiin käymäjalkaa. Ihmiset, jotka ympäröivät kuninkaallisia vaunuja, sinkauttivat kuningattarelle loukkaavia ja voitonylpeitä soimauksia.

Kuningatar puhutteli heitä ystävällisesti.

"Kuningas ei ole koskaan muuta tarkoittanut kuin kansansa parasta", sanoi hän. "Teille on kerrottu paljon pahaa meistä. Mutta sitä ovat tehneet ne, jotka haluavat vahingoittaa teitä. Me rakastamme ranskalaisia."

Moni ihmetteli hänen rohkeuttaan.

"Emme tunteneet teitä ennen", sanoivat toiset.

Yhden ainoan kerran kallisti Marie Antoinette päänsä ulos vaununakkunasta nähdäkseen, miten pitkälle matka oli joutunut, sillä kun ei tänään tuntunut loppua tulevan.

Hän katsahti taakseen Versaillesia kohti, missä oli kokenut niin paljon surua ja iloakin. Ja hän silmäili eteenpäin Pariisia kohti. Hänen aatoksensa kulkivat vieläkin etemmäksi; kauhistavia kuvia väikkyi hänen sielunsa silmäin edessä. Ja kuitenkin toi tulevaisuus hänelle paljoa suurempia suruja, kuin hän tällä hetkellä osasi aavistaakaan.

6.

Tuilerioissa. — Prinsessa Lamballe palaa hoviin. — Marie Antoinetten kirjeet prinsessa Lamballelle ja herttuatar de Polignacille. — Viha kuningatarta kohtaan jatkuu.

Illansuussa saavuttiin Pariisiin.

Sen sijaan että olisivat päässeet nauttimaan lepoa, joka tämän monitapauksisen päivän jälkeen olisi ollut heille suuresti tarpeen, täytyi kuningasparin ajella komeimpia katuja pitkin ja lähteä suurten kansanjoukkojen pakotuksesta raatihuoneeseen, jossa tyhjät kohteliaisuuslauseet seurasivat äskeisiä loukkaavia soimauksia.

Bailly sirotti muutamia kielellisiä kukkaiskoruja tälle tuskain tielle; hän mainitsi, että pariisilaiset olivat suuresti iloissaan nähdessään kuningasperheen pääkaupungin muurien sisällä.

Kuningatar malttoi mielensä ja huolimatta väsymyksestä pakotti itsensä kohteliaasti hymyilemään. Kuningas vastasi Baillylle, että hän aina ilolla ja luottamuksella näki jälleen hyvät pariisilaisensa.

Pormestari toisti läsnäolijoille, että kuningas aina ilolla näki jälleen Pariisin.

"Ja luottamuksella", lisäsi Marie Antoinette, joka piti tätä sanaa tärkeimpänä.

"Se tietää paremmin onnea, jos teidän majesteettinne sanoo sen, kuin jos minä olisin tuon sanan lausunut", vastasi Bailly kuningattareen kääntyen.

Kello kymmenen iltasella saapuivat kuninkaalliset vihdoin Tuilerioihin. Linna, jossa ei oltu asuttu 125 vuoteen, oli pimeä ja kolkko kuin hauta.

Ovia ei saatu lukkoon, maali oli kulunut lattioista, paperit riippuivat revittyinä seinillä.

Muutamia työmiehiä pantiin häthätää tekemään tarpeellisimpia korjauksia.

Pienen kruununprinssin täytyi viettää ensimäinen yö huoneessa, joka oli avoin kaikille suunnille.

"Kaikki on niin rumaa täällä, äiti", sanoi hän astuessaan huoneeseen.

"Poikaseni", vastasi Marie Antoinette, "Ludvig XIV asui täällä, ja hänen oli hyvä olla. Me emme saa olla vaativaisempia kuin hän."

Kuningatar oli tuskin ehtinyt Pariisiin, kun hän huomasi, ettei ollut muistanut ottaa liinavaatteita mukaan itselleen ja lapsilleen. Oli pyydettävä kansalliskokoukselta lupaa saada Versaillesista tuoda sen verran kuin tarvittiin liina-, sänky- ja pitovaatteita, joita kiireessä oli unhotettu ottaa. Myöskin huonekaluja täytyi tuoda Tuilerioihin Versaillesista. Useana päivänä nähtiin muuttokuormia jonoina kulkevan molempien linnojen väliä.

Diplomaattikunta naisineen saapui 7. päivänä lokakuuta valittamaan kuningasparin onnettomuutta ja onnittelemaan kuningatarta hänen uljuutensa johdosta.

Marie Antoinetten ylpeä sydän kärsi, kun hän näki edessään nämä nöyryytyksensä todistajat. Majesteetillisen arvokkaana katseeltaan ja ryhdiltään, mutta sydämeen koskevalla äänensävyllä pyysi hän anteeksi huoneiden puutteellisuutta ja tyhjyyttä.

"Tiedättehän, ettemme olleet ensinkään aikeissa tulla tänne."

Hänen äänensä vapisi liikutuksesta.

"Me olimme kaikki yhtä liikutettuja", sanoo madame de Staël, joka kuvaa tätä kohtausta; "emme voineet vastata niin sanaakaan."

"Kukin asettukoon niin hyvin kuin voi, saanen kai minäkin varatuksi itselleni jonkin paikan", oli kuningas lausunut harmistuneena, astuessaan Tuilerioihin.

Mutta sittenkun tämä närkästyksen puuska oli onnellisesti mennyt ohi, tarkasteli hän linnaa kuningattaren kanssa. Yhdessä valitsivat he ne huoneet, joita he halusivat käyttää, ja antoivat määräyksiä korjauksista ja uudistuksista, joita he katsoivat niissä tarvittavan tehdä.

Ludvig valitsi itselleen joukon huoneita toisessa kerroksessa sekä pari pienempää huonetta sen alla olevassa kerroksessa. Makuuhuoneekseen valitsi hän saman huoneen, jota Ludvig XIV aikoinaan oli käyttänyt ja jota sittemmin Napoleon I ja Ludvig XVI:nnen veljet samaan tarkoitukseen käyttivät.

Ensimäisessä kerroksessa, joka antoi puutarhaan päin, oli Marie Antoinetten makuu- ja toalettihuone sekä salonki. Lapsien asuttavana oli muutamia huoneita kerrosta ylempänä kuninkaan huoneitten vieressä.

Tädit, jotka olivat seuranneet mukana Pariisiin, asettuivat Marsanin paviljonkiin, jossa kuninkaallisten lasten kotiopettajatar ennen oli asunut. Toinen puoli Flora-paviljonkia sisustettiin prinsessa Elisabethia varten; toisen puolen otti ennen pitkää prinsessa Lamballe haltuunsa. Provencen kreivi ja kreivitär varustivat itselleen asunnon Luxenbourg-palatsissa.

Kuninkaalliset tottuivat vähitellen uuteen kotiinsa, ja heidän oleskellessaan pääkaupungissa näytti ensimältä, kuin väestön kuohuinen mieliala olisi jonkun verran talttunut.

Viikko sen jälkeen, kuin kuningasperhe oli tullut Pariisiin, kävivät etevimmät pääkaupungin porvareista Ludvigin ja Marie Antoinetten luona vierailulla. Varsin ystävällisesti vastaanotti kuningas lakkaamatta toisiaan seuraavat lähetystöt ja näytti ennen pitkää unhottaneen Versaillesin levottomuudet.

Ne aateliset, jotka vielä eivät olleet paenneet maasta, katsoivat nyt velvollisuudekseen käydä niin usein kuin mahdollista hovissa. Naiset tulivat kantaen käsissään mahdottoman isoja liljavihkoja ja leningit valkoisilla silkkiruusukkeilla koristeltuina.

Seurasääntö pysyi samana kuin Versaillesissa, se vain erotuksena, että kuninkaalliset, tyydyttääkseen pariisilaisten uteliaisuutta, aterioitsivat julkisesti joka torstai ja sunnuntai. Mutta aatelismiehet täyttivät kaihomielin velvollisuuksiaan hovissa. Heillä ei ollut sitä luottavaista mielialaa kuin kuninkaalla; kansalliskaarti — vallankumouksen sotamiehet — joka vartioi linnaa, synnytti heissä pelkoa ja epäluuloa.

Useita päiviä ympäröi linnaa lakkaamatta sankat ihmisparvet. Menipä julkeus niinkin pitkälle, että useat naiset kiipesivät ikkunasta sisään prinsessa Elisabethin huoneeseen.

Tuileriain puisto oli näinä aikoina alituiseen ylen täynnä kansaa. Kuningattaren täytyi tavantakaa näyttäytyä ja hymyillä, sydän pelon tuskaa täynnä.

Naiset eivät tyytyneet siihen, että huusivat kuningattaren ikkunaan, vaan he antautuivat puhelemaankin hänen kanssaan.

"Teidän tulee erottaa hoviväki, sillä se auttaa saattamaan kuningasta turmioon", sanoivat he. "Teidän tulee rakastaa Pariisin kelpo porvareja."

"Minä rakastin teitä ollessani Versaillesissa", vastasi Marie Antoinette, "ja minä rakastan teitä yhtä paljon ollessani nyt täällä."

"Eilen kerrottiin teidän aikoneen paeta rajalle", sanoi eräs nainen.

"Te uskotte kaikkea mitä teille kerrotaan, ja se se juuri saa onnettomuutta aikaan", vastasi kuningatar.

"Me emme päästä teitä enää luotamme", huusivat muutamat.

"Me emme pyydä parempaa, kuin saada jäädä luoksenne", vastasi Marie Antoinette. "Sammukoon viha ja lakatkoon virtaamasta se veri, joka on meidän kauhistuksemme! Sanokaa se kaikille, jotka eivät voi kuulla ääntäni."

Ennenkuin naiset lähtivät pois, oli heillä tapana pyytää jotakin muistoa, ja Marie Antoinette jakeli silloin heille kukkia.

"Mahdotonta on loihtia ilmoille suurempaa suloa ja enempää rohkeutta, kuin mitä kuningatar osottaa näinä päivinä", kirjoitti prinsessa Elisabeth.

Kuninkuus oli enää vain leikkikalu, jolla huviteltiin, ennenkuin se lyötiin säpäleiksi.

Kokonainen maailma erotti nyt sen Marie Antoinetten, joka kalpeana ja vaieten liikuskeli Tuilerioissa, siitä Marie Antoinettesta, joka oli näytellyt komedioja Trianossa. Kolkko epätoivo oli vallannut hänet aina tuosta hirveästä aamusta Versaillesissa. Niitten traagillisten kohtausten muisto, jotka olivat sattuneet ennen kuninkaallisen perheen poisviemistä, myrkyttivät hänen elämänsä jok'ikisen hetken ja himmensivät hänen kauneuttaan.

* * * * *

Kuningatar ei voinut elää ilman ystäviä. Sikäli kuin vaikeuksia karttui karttumistaan hänen ympärilleen ja hän näki itsensä hyljätyksi, sitä enemmän ikävöi hän jotakin ystävää, joka olisi hänelle tukena ja jolle hän voisi uskoa kaikki raskaat huolensa.

Ylväs, huvinhaluinen valtijatar oli nuorellisessa kevytmielisyydessä tyynesti ja hymyillen nähnyt prinsessa Lamballen lähtevän pois hovista. Mutta vielä sittenkin, kun madame Polignacin aurinko oli korkeimmillaan, oli kuningatar kerta kerralta antanut prinsessalle osotuksia myötätuntoisuudestaan. Erittäinkin näyttää niinkuin Marie Antoinetten kylmennyt ystävyys Normandian herttuan syntymän jälkeen olisi virinnyt uudestaan leimumaan.

"Älä ikänä usko, että minä voisin lakata sinua rakastamasta", kirjoitti hän niihin aikoihin. "Se on tullut minulle sydämen tarpeeksi."

"Käyhän katsomassa minua", kirjoitti hän prinsessalle nuorimman tyttärensä kuoltua. "Itkekäämme yhdessä armaan pikku enkelini poislähtöä. Sydämeni ikävöi sitä lohdutusta, jonka sinun hellyytesi sille voi antaa." — — —

Hirmunäytelmien tapahtuessa Versaillesissa oli prinsessa Lamballe yhdessä Orléansin herttuattaren kanssa viettänyt muutamia rauhallisia ja onnellisia päiviä Eun linnassa Penthièvren herttuan luona.

Lokakuun 7. päivänä kello yhdeksän illalla saapui linnaan kuriiri, ylt'yleensâ lian ja pölyn vallassa, ja hevonen väsymyksestä menehtymäisillään. Hän toi ensimäisen tiedon kuninkaallisen perheen siirtymisestä Tuilerioihin sekä niistä näistä yksityisseikoista, jotka koskivat Versaillesissa sattuneiden edellisten päiväin tapauksia.

Ystävyys, joka kuningattaren puolelta oli kylmennyt, oli prinsessa Lamballen povessa pysynyt alati yhtä lämpimänä. Hän oli tuskin ehtinyt tointua tyrmistyksestään, nähdessään vallankumoukseen viittaavien uhkaavien enteiden muuttuneen todellisuudeksi, kun hän oli jo tehnyt päätöksensä. Vaarat, joille Marie Antoinette oli ollut alttiina, vetivät ystävätärtä vastustamattomasti takaisin siihen hoviin, jossa oleskeleminen oli vaaranalaista. Onnen päivinä oli hänen ollut pakko vetäytyä pois. Hän oli halunnut pysyä toisena kuningattaren suosiossa, mutta sijaa ei oltu hänelle suotu. Mutta heti kun myrsky oli puhjennut ilmi, riensi hän sille vaaralliselle sijalle, jolle hänen rakkautensa kutsui hänet; hänestä tuli Marie Antoinetten toveri onnettomuudessa, ystävätär haikeina huolten hetkinä.

Pimeänä yönä kahdentoista seuduissa jätti hän appensa rauhaisan kodin lähteäkseen Pariisiin, jonne saapui lokakuun 8. päivän illalla. Palvelijat näkivät hunnutetun naisen astuvan ulos vaunuista. Kaksi naisolentoa piti toisiaan syliinsä suljettuina. Kuultiin kouristuksen tapaisia nyyhkytyksiä ja hiljaista itkua — prinsessa Lamballe oli palannut hoviin.

Vasta suurilla ponnistuksilla sai hän Ludvigin myöntymään siihen, että hän sai astua entiseen paikkaansa intendantena. Hartaasta ystävyydestä häntä kohtaan täytyi Ludvigin pyytää häntä lähtemään pois hovista.

Marie Antoinette oli liiaksi iloinen nähdessään jälleen hänet ja hän pelkäsi liiaksi hänet jälleen kadottavansa, etteivät moiset arvelukset ensi alussa saaneet sijaa hänen sielussaan. Hyljätyssä asemassaan ikävöi hän hellää ystävää, jolle saattaisi kokonaan uskoutua. Ja kun prinsessa vähäksi aikaa palasi appensa luo, kirjoitti Marie Antoinette hänelle kirjeitä, jotka henkivät ikävöimistä ja olivat täynnä helliä nuhteita prinsessalle, joka ei ollut pitänyt tarpeeksi huolta terveydestään.

"Minua surettaa kovin, ettet sinä huoli hoitaa terveyttäsi", kirjoitti hän prinsessa Lamballelle marraskuun 7. p:nä 1789. "Tiedätkö, rakas Lamballeni, minun pitänee aivan todenteolla suuttua sinuun. — Minun terveyteni on jotenkin hyvä ja lasteni terveys on mainio; he ovat melkein aina luonani, ja minä puuhailen paljon heidän kanssaan. Kruununprinssi on tullut koko joukon säyseämmäksi; hän ei ole enää niin kiivasluontoinen kuin ennen. Tyttäreni on erittäin hellä ja rakasluontoinen; pienokainen raukka ikävöi kovin nähdä sinua… — Minä olen peräti huolissani tapausten johdosta, jos kohtakin ne näyttävät kääntyneen parempaan päin. Mutta ei uskalla iloita mistään; ystävissänikin havaitsen miltei yksinomaan luonteita, joilta puuttuu lujuutta ja jotka eivät älyä pitää puoliaan pienimpiäkään ilkimielisten puolelta kohtaavia väkivaltaisuuksia vastaan." — — —

"Kruununprinssi on monasti kysynyt sinua, pyytääkseen sinua auttamaan häntä puiden istuttamisessa hänen puutarhaansa", kirjoitti hän eräänä toisena päivänä. "Hänen luonteensa on paljon parantunut, ja minulla on hyviä toiveita hänen kiivautensa taittumisesta. Hän jumaloitsee minua, ja minä rakastan häntä mielettömyyteen asti." — — —

Madame Lamballe oli ainoa, joka kykeni haihduttamaan kuningattaren alakuloisuutta. Ainoastaan siten saattoi Marie Antoinetten huolestunut mieli tuudittua lepoon, että hän sai luoda katseensa noihin uskollisiin sinisilmiin, joista kuvastui suurta lempeyttä ja vakavuutta.

Prinsessan kasvonpiirteet ja olento ilmaisivat ikäänkuin aavistusta hänen tulevasta kohtalostaan. Koko hänen persoonallisuudessaan oli havaittavana surun ja nurkumattoman kärsivällisyyden leima.

Ja kuitenkaan ei häneltä puuttunut voimaa voida vielä hymyillä. Vielä jaksoi hän voittaa oman pelkonsa karkoittaakseen ystävättärensä pelon, elähdyttääkseen rakastettavalla olennollaan tätä kotia, johon kaiho ja tuska olivat levittäytyneet. "Keveänä kuin lintu tuli hän houkutellakseen kuningatarta pois surullisista mietteistään", kirjoittaa Lescure.

Mutta vaikka vanha ystävyydenside solmittiin jälleen koko entisellä voimallaan, ei Marie Antoinette unhottanut sitä suosikkia, jonka hän oli lähettänyt luotaan.

Ahdistetuin sydämin hän ajatuksissaan seurasi pakenevaa madame Polignacia ja oli varsin levoton hänen turvallisuutensa puolesta. Hän ei väsynyt kirjoittamaan hänelle ja tuhlaamaan helliä sanoja, kuin jos olisi hän vielä istunut hänen vieressään. Toisinaan kirjoitti hän ystävättärelleen joka toinen päivä, ja kerran kaksi kirjettä samana päivänä.

Ei mitään, mikä koskee pakenevaa, ole kuningatar unhottanut. Kaikissa kirjeissä ystävättärelle havaitsee saman huolenpidon hänestä, samaa hellää kieltä. Kuningatar ottaa osaa kaikkiin hänen suruihinsa, hänen onnenvaiheihinsa, ja on vielä tänäkin hetkenä mielissään siitä, että hänen hellyytensä on kohdannut hellyyttä. Hän istahtaa kirjoituspöytänsä luo tietämättä mitä hänen tulee kirjoittaa, ja välistä hän ei saata kirjoittaa kyyneliltään. Tuntuu siltä kuin madame Polignac olisi vienyt kerallaan osan hänen sydämestään, siihen määrään elää hän vielä hänen hyväkseen ja hänen kanssaan.

Eräässä kuningattaren kirjeessä madame Polignacille luetaan kolmannella sivulla seuraavat, lapsenkädellä kirjoitetut rivit:

"Madame!

Tulin kovin pahoilleni kuultuani, että olitte matkustanut pois, mutta siitä saatte olla varma, etten koskaan voi unhoittaa teitä."

Marie Antoinette on ottanut kynän tyttärensä kädestä ja lisännyt seuraavaa:

"Nuo rivit ovat mitä luonnollisimmalla tavalla pulpahtaneet esiin. Pikku tyttö-raukkani astui minun kirjoittaessani huoneeseen. Minä kehotin häntä kirjoittamaan ja annoin hänen tehdä sen aivan omin päin. Ne ovat siis hänen omia ajatuksiaan, ja minusta ne soveltuivat paraiten lähetettäviksi sinulle semmoisinaan."

Elokuun 12. p:nä kuuluu kirje:

"Terveyteni on jotensakin hyvä, joskin luonnollisesti heikontunut niistä iskuista, joita lakkaamatta saan vastaanottaa. Meillä on ympärillämme suruja, onnettomuuksia ja onnettomia — puhumatta ollenkaan poissa olevista. Kaikki pakenevat tätä nykyä maasta, mutta minä olen kovin iloinen tietäessäni, että kaikki ne, jotka herättävät minussa mielenkiintoa, ovat täältä kaukana. Minä en tapaa ketään, oleskelen koko päivän huoneessani yksin. Lapseni ovat ainoa seurani ja lohdutukseni."

Syyskuun 14. p:nä kirjoittaa Marie Antoinette madame Polignacille:

"Itkin liikutuksesta lukiessani kirjettäsi, rakas sydämeni. Ah, älä milloinkaan luule, että minä unhotan sinua! Lähtemättömin piirtein on ystävyytesi painunut sydämeeni — se on minun lohdutukseni, se ynnä lapseni, joita minä en koskaan jätä. Kipeämmin kuin konsanaan kaipaan muistojen tukea ja kaikkea rohkeuttani, mutta poikani tähden tahdon pysyä pystyssä ja vaeltaa vaivaloista tietäni loppuun asti. Onnettomuuden päivinä sitä etupäässä oppii tuntemaan, ken sitä on. Veri, joka virtaa suonissani, ei voi valehdella. Minä ajattelen sinua ja omaisiasi, ystäväni kallis, ja se auttaa minua unhottamaan ne kavalat juonet, joiden ympäröimä olen. Jos me kärsimme haaksirikon, niin tapahtuu se paremmin ystäviemme heikkouden ja virheiden kuin toisten salaliittojen takia. Ystävämme ovat keskenään eripuraiset ja saattavat sen kautta itsensä pahanilkisten iskuille alttiiksi, ja toiselta puolen ei oteta vallankumouksen johtajain puheita kuuleviin korviin heidän saarnatessaan järjestystä ja kohtuutta. Surkuttele minua, rakas ystäväni, mutta rakasta minua ennen kaikkea; minä rakastan sinua ja omaisiasi viimeiseen hengenvetooni asti. Syleilen sinua kaikesta sielustani."

Tammikuun 7. p:nä 1790 kirjoitti hän:

"En saata vastustaa haluani syleillä sinua, rakas sydämeni, mutta sen täytyy tapahtua suurimmassa kiireessä, sillä tilaisuus tervehdyksen lähettämiseen sinulle tuli niin odottamatta. — Näitä rivejä seuraa iso käärö, joka lähetetään sinua varten. Meitä pidetään silmällä kuin olisimme rikollisia, ja tämä pakonalaisuus on tosiaankin kauheata sietää. Olla alati suurimmassa tuskassa lähimäistensä puolesta, ei voida lähestyä ikkunaa saamatta heti suut silmät täyteen haukkumisia, ei voida mennä ulko-ilmaan lapsiraukkojensa kanssa, näiden viattomien olentojen täytymättä kuulla huutoa ja räyhäämistä — oi millainen asema se onkaan, rakas sydämeni! Jospa olisikin vain omat surunsa kannettavina! Mutta kun täytyy lakkaamatta peljätä kuninkaan sekä kaiken sen puolesta, mikä on minulle rakkainta maailmassa, sekä läsnä- että poissaolevien puolesta, se taakka on liian raskas kantaa! Mutta olen jo sanonut teille, että te pidätte minua yllä. Hyvästi, rakkahin ystävä! Luottakaamme Jumalaan, joka tuntee sydämemme ja tietää, että se on täynnä vilpitöntä rakkautta tätä maata kohtaan. Minä syleilen sinua!

Marie Antoinette."

Kuningas tuli juuri ja tahtoi puolestaan lisätä pari riviä.

Tämän kirjeen reunaan on Ludvig kirjoittanut:

"Tahdon ainoastaan sanoa teille, rouva herttuatar, ettei teitä ole unhotettu täällä, että valitamme sitä, että saamme niin harvoin kirjeitä teiltä, ja että, olittepa läsnä tahi kaukana, te olette lämpimästi rakastettu, te ja teidän omaisenne.

Ludvig."

Yllä oleva kirjelmä on viimeisen edellinen, joka madame Polignacilla oli onni saada kruunatulta ystävättäreltään. Ollen joka puolelta vakoojien ympäröimänä täytyi onnettoman Marie Antoinetten kohta lakata kirjeenvaihdosta, joka oli ollut hänelle suureksi lohdutukseksi.

Ensimäiset viikot kuningasparin Pariisissa oloajasta olivat ikäänkuin jonkinlaista aselepoa.

Kuningas nousi varhain ja käytti tuntikauden rukoilemiseen ja lukemiseen. Sen jälkeen lähti hän alas sanomaan hyvää huomenta kuningattarelle ja lapsilleen. Hän söi aamiaista yksin huoneissaan, apunaan yksi uskottu palvelija. Välistä sattui, että kuningatar meni ylös hänen luokseen hänen syödessään, puhuakseen vakavista asioista.

Aamupäivän käytti kuningas opintoihin. Hän tutki seikkaperäisesti Englannin kuninkaan Kaarle I:sen historiaa, toivoen siten oppivansa karttamaan niitä hairahduksia, joihin tämä hallitsija oli tehnyt itsensä syylliseksi.

Metsästysretkistä, jotka ennen olivat olleet hänen rakkaimpana huvinaan, täytyi hänen nyt kokonaan kieltäytyä. Mutta sen sijaan kävi hän nyt pitkillä ratsastusretkillä Lafayetten ja muiden upseerien seurassa, ja Pariisissa oleskelunsa ensi aikoina oli hänellä tapana käydä säännöllisesti kävelemässä Tuileriain puistossa.

Samaten omaksui Marie Antoinette jälleen jokapäiväiset tapansa ja askareensa. Aamutunteina hän valvoi lastensa opetusta. Osan päivästä hän käytti kirjeiden kirjoittamiseen sekä isojen käsitöiden ompelemiseen.

Kahdesti viikossa, ennenkuin kuningas ja hän lähtivät kuulemaan messua, otti hän tavallisesti vastaan hovin. Ja Pariisissa olonsa ensi aikoina järjesti hän muutamia iltavastaanottoja, joissa näki luonansa maahan jääneen vanhan aatelin sekä osan nuoria virkamiehiä, jotka siten vähitellen alkoivat korvata vanhaa häviävää ylimystöä.

Vaara ei ollut suinkaan vähentynyt sen kautta, että kuninkaalliset olivat muuttaneet Pariisiin. Väestöä kiihdytti edelleen jatkuva nälänhätä ja erittäin ankarat ottelut kansalliskokouksessa.

Viha ja ylenkatse keskittyivät edelleenkin kuningattaren persoonaan. Sen sijaan oli aina pidetty paksusta, hyväntahtoisesta Ludvigista, jonka ulkomuoto kuvasti suurta tyytymystä ja isällistä suopeutta. Ja ellei Marie Antoinette olisi seurannut mukana Pariisiin, vaan olisi paennut yksin ulkomaille, ei ole paljon epäilemistä, ettei rakkaus kuningasta kohtaan uudestaan olisi virinnyt pääkaupungin väestön sydämissä.

Kuninkaallismielistenkin joukossa oli monta, jotka toivoivat kuningattaren kuolemaa. Häntä yritettiin myrkyttää. Hänen paraimmat ystävänsä kehottivat häntä olemaan syömättä niitä ruokia, joita tarjottiin hänen pöydässään.

"Erehdytään", lausui Marie Antoinette tämän johdosta madame Campanille, "minun vuokseni ei tulla uhraamaan ainoatakaan myrkkypisaraa. Myrkyttäminen ei kuulu tämän vuosisadan ilmiöihin. Nyt käytetään myrkyttämisen sijasta parjausta, se on paljoa luotettavampi ase, ja minusta tuntuu, että sen uhrina on minun kuolemaan suistuminen."

Ehdotettiin, että kuninkaalliset puolisot ottaisivat avioeron. Keskustellessaan Marie Antoinetten kanssa lausui Lafayette kyynillisellä suoruudellaan, että hän ja moni muu toivoivat, että kuningatar eroaisi puolisostaan.

"Tämän tarkoitusperän saavuttamiseksi voisimme syyttää teitä aviorikoksesta", sanoi hän.

Kuningatar vastusti tätä ehdotusta pontevan arvokkaasti.

Ja siitä päivästä asti ei hän voinut kuulla mainittavan kenraalin nimeä joutumatta hermostuneen kiihtymyksen valtaan.

Lafayette tarjosi edelleen hänelle neuvojaan, mutta kerta kerralta hylkäsi kuningatar ne halveksuen, ottamatta niitä harkittavaksi. Ja kun Lafayette eräänä päivänä osotti luultavaksi, että Orléansin herttua tavoitteli kruunua, kysyi kuningatar kylmästi ja ilmeisesti tarkoittaen Lafayetteä itseään:

"Täytyykö välttämättömästi olla prinssi voidakseen tavoitella kruunua?"

Hän ei koskaan unhottanut sitä loukkausta, jonka Lafayette oli heittänyt hänelle vasten silmiä; ja se oli varmasti yhtenä syynä siihen epäluuloon ja vastenmielisyyteen, jota hän viimeiseen hetkeensä asti kenraalia kohtaan tunsi.

7.

Maastamuutto. — Kuningas käy kansalliskokouksessa. — Favrasin mestaus. — Keisari Josefin kuolema.

Maastamuutto, joka oli alkanut viimeisinä kuukausina, jolloin hovi oleskeli Versaillesissa, lisääntyi yhä enemmän sittenkun kuningasperhe oli viety Pariisiin, jossa Tuilerioita jo oli katsottava vankilan lievemmäksi muodoksi. Rivit harvenivat kuningasparin ympärillä. Ei mennyt päivää, ettei muutamia aatelisperheitä paennut maasta. Ludvigilla, jolla ennen oli useita satoja henkilöitä palveluksessaan, ei ennen pitkää enää ollut kuin vain muutamia, niiden joukossa jalo Clery, joka seurasi häntä Le Templeen.

Maastamuutto synnytti aukkoja kaikkialla: se oli alkanut valtaistuimen portailla ja kuningasparin välittömässä läheisyydessä, mutta pääsi sitten vauhtiin maa-aatelin ja hengellisen säädyn keskuudessa. Upseerit, jotka järjestään kuuluivat aatelissäätyyn, siirtyivät maasta joukottain. Aina suurten kansainvaellusten päivistä saakka, jolloin asukkaat pakenivat maahan hyökkäävien roomalaisten tieltä, ei oltu nähty eikä kuultu sellaista.

Jo syyskuussa 1789 oli Necker valittanut, että vajaan neljäntoista päivän kuluessa oli annettu kuusituhatta passia Ranskan rikkaimmille asujamille.

Loppupuolella samaa vuotta oli niin paljon ranskalaisia pakolaisia Sveitsissä, että asuntojen vuokrat paikoittain olivat talon alkuperäistä hintaa korkeammat. Englanti ja Italia tarjosivat niinikään turvapaikan useille Ranskan jaloimmille perheille.

Maastamuuttaminen tuli muotiasiaksi. Upseerit kehuivat taistelukentältä poistumisellaan, aateli luki itselleen ansioksi luopumisen kuninkaastaan. Suuret joukot nuoria aatelismiehiä kohtasivat toisensa Koblenzissa; he alkoivat käyttää erikoista univormua — sinistä takkia, punaista liiviä ja keltaisia housuja ja napeissa kolmea liljaa, joka oli siirtolaisten tunnusmerkki.

Tämä saksalainen kaupunki oli ikäänkuin poliittisena yhtymäpaikkana. Kuninkaan veli tiesi paremmin kuin kukaan muu mikä kuninkaan puoluelaisille soveltui, sanottiin. Kun Artoisin kreivi oli katsonut täytyvänsä matkustaa ulkomaille, niin sinnehän täytyi silloin uskollisen aatelinkin seurata.

Ludvig, joka ei milloinkaan tiennyt mitä hän tahtoi tahi mitä hänen olisi ollut tehtävä, ei tietysti tässäkään suhteessa tiennyt, pitikö hänen antaa maastasiirtymiselle hyväksymisensä vai ei. Se synnytti hänessä vuoroin pelkoa, vuoroin toivoa. Julkisesti oli hän maastamuuttoa vastaan, mutta sydämensä syvyydessä toivoi hän voivansa käyttää sitä edukseen. Hänellä oli maastasiirtyjäin joukossa ei ainoastaan sukulaisia ja palvelijoita, vaan myös salaisia asiamiehiä. Ja vaikka hän toisena hetkenä puhui halveksuen heistä, toivoi hän jo seuraavana hetkenä itse olevansa heidän joukossaan.

Tuskin voinee kieltää, että maastamuutto oli suuri erehdys. Että uskollinen ylimystö seuraa kuningastaan maanpakoon on kyllä käsitettävissä; mutta tällä kertaa Ranskanmaan aateli ja papisto antoivat kuninkaansa yksin jäädä maahan, alttiina mitä suurimmille vaaroille, ja lähtivät itse vaeltamaan hovista hoviin sensijaan että olisivat pysyneet paikoillaan.

Toisaalta ei saata kieltää, että aateli vallankumouksen aikana oli sangen tukalassa asemassa. Ne, jotka siirtyivät muille maille, menettivät maatilansa ja tuomittiin maanpakoon, joka, sen mukaan kuin Ranskassa arveltiin, tulisi kestämään ainiaan. Ne, jotka jäivät kotimaahan, joutuivat epäiltäviksi, vainottaviksi ja vihdoin giljotinoitaviksi. Ne, jotka pakenivat lippujen turviin, eivät täälläkään olleet varmat hengestään, vaikka osottivatkin ihmeteltävää urhoollisuutta.

Tuli vuosi 1790, jonka alku näytti vakavammalta kuin lähinnä edellisen vuoden loppu.

Ryöstöjä ja murhapolttoja harjoitettiin maaseudulla, ja päällekarkaukset ja murhat kuuluivat päiväjärjestykseen Ranskanmaan pääkaupungissa.

Nämä levottomuudet sekä useat hovin puolelta tapahtuneet erehdykset antoivat aihetta niin moniin perusteettomiin syytöksiin, että ministerit, Necker etunenässä, kehottivat kuningasta ottamaan ratkaisevan askeleen, joka osottaisi, että hän oli ottanut tyytyäkseen asiain nykyiseen tilaan.

Helmikuun 4. p:nä (1790) ilmoitettiin kansalliskokouksen presidentin tiedoksi, että Ludvig aikoi tulla kokoukseen, mutta halusi tulla vastaanotetuksi ilman mitään juhlamenoja.

Valkoisilla liljoilla kirjaeltu punainen samettidraperia heitettiin tuota pikaa presidentintuolin yli ja presidentti itse jäi seisomaan tuolin viereen.

Kello yksi astui kuningas saliin. Hän oli puettu aivan yksinkertaisesti ja tuli ilman saattojoukkoa. Kokous nousi ylös tervehtien häntä.

Laumottain uteliaita hyökkäsi saliin, täyttäen parvet; odotettiin suurella jännityksellä, mitä Ludvig tulisi sanomaan.

Hetki oli ylen tärkeä. Kuningas tunsi, että tällä kertaa oli hänen päästävä voitolle, tällä kertaa olisi tappio kaksin verroin nöyryyttävä ja turmiollinen.

Puheessa, jonka Necker oli kokoonpannut, huomautti hän niistä levottomuuksista, jotka olivat kohdanneet hänen valtakuntaansa. Hän lausui, että hän halusi tulla lähempään yhteyteen kansan edusmiesten kanssa, semminkin nyt, kun hänen vahvistettavakseen oli annettu päätöksiä, jotka välttämättömästi johtaisivat koko valtakunnan hallitusmuodon muuttamiseen. Hän puolestaan kaikin voimin vaikuttaisi siihen suuntaan, että tämä hallitusmuodon muuttaminen tapahtuisi onnellisesti. Kaikki päinvastaiset yritykset hän pitäisi rangaistavina ja ehkäisisi niitä kaikilla käytettävissään olevilla keinoilla.

Ludvig huomautti lopuksi niistä uhrauksista, joita hän oli tehnyt, ja kehotti kaikkia, jotka olivat kärsineet vahinkoa, ottamaan esimerkkiä hänen nöyrästä tyytyväisyydestään ja lohduttamaan itseään niiden etujen toivolla, joita uusi hallitusmuoto maalle lupasi.

"Samoin kuin kuningatar, joka ottaa osaa minun tunteisiini", lausui Ludvig lopuksi, "tahdon ajoissa perehdyttää poikani niihin uusiin olosuhteisiin, jotka ovat asianhaarain pakosta syntyneet. — — — Teitä, jotka niin monella tavalla voitte vaikuttaa harhaan johdetun kansan mieliin, teitä pyydän antamaan sille oikean käsityksen sen todellisista eduista, tälle kansalle, joka on minulle niin rakas ja jonka uskollisuutta vakuutetaan minulle, kun koetetaan lohduttaa minua murheissani."

Puhe vastaanotettiin riemulla ja liikutuksella. Kokous kiitti kuningasta ilohuudoin ja onnentoivotusten myrskyllä. Mahdottomat ihmislaumat saattoivat häntä takaisin linnaan. Päätettiin lähettää hänelle ja kuningattarelle kiitollisuusadressi. Taaskin oli Pariisi ilonhuumauksen valtaamana.

Kuningas oli tämän tekonsa kautta sitoutunut pitämään uutta perustuslakia pyhänä. Kansalliskokous ei tahtonut olla häntä huonompi. Edusmiehet astuivat yksitellen esiin ja vannoivat kannattavansa kansalliskokouksen hyväksymää ja kuninkaan vahvistamaa valtiomuotoa.

Myöskin kuningatar joutui rakkauden osotuksista osalliseksi. Hän kirjoitti tämän johdosta prinsessa Lamballelle:

"Ystävättäreni!

Valitan, ettet sinä ollut Pariisissa eilen. Emme koko viime vuonna ole kokeneet niin ihanaa päivää.

— — On suloista toivoa, ja minä tahdon antautua tämän toiveen valtaan. Ja vaikkei se olisi kuin turha luulo, on se kumminkin minulle rakas, koska se rauhoittaa minua lasteni vastaisen kohtalon suhteen. Tule takaisin niin pian kuin voit, rakas ystävättäreni, nähdäksesi kuinka onnellinen olen. Sitä ei luultavasti kestä kauan, sentähden on tilaisuudesta otettava vaari.—-"

Mielialat kohosivat ja laskivat levottomien aaltojen tavoin, ja rauhan ja sovinnon pettävät luulot sammuivat yhtä nopeasti kuin ilotulien välke.

Onnensa päivinä oli Marie Antoinettella ollut ikäänkuin aavistus tulevista onnettomuuksista, ja hänen aavistuksensa ennen pitkää vaihtuivat mitä hirvittävimmäksi todellisuudeksi.

Jos mieli johtaa kansaa takaisin rauhallisempaan mielialaan, jos mieli kansassa saada vireille pelkkää varjoakaan vain sen entisestä rakkaudesta kuningashuonetta kohtaan, olisi hovin ja kuningasparin täytynyt aivan kokonaan muuttaa käytöksensä. Mutta tätä välttämättömyyttä ei kuningas enempää kuin kuningatarkaan oivaltanut.

Ne virheet, jotka kuningaspari teki, pahensi vain ympäristön kopeus ja kykenemättömyys ymmärtää asemaa. Mielten ollessa vielä täynnä ihastusta kuninkaan sanojen johdosta, annettiin porvarissäädylle kolhaus vastaanottamalla sen edustajat tykkänään toisella tavalla kuin aatelin, tavalla, joka selvään osotti, ettei porvarillisia edustajia pidetty aatelin veroisina.

Lyhyen välirauhan jälkeen alotti kansa jälleen vainoomisensa kuningasta, kuningatarta ja heidän ystäviään vastaan.

Talven kuluessa kokoontui harva se päivä uhkaavia joukkoja Tuileriain akkunain alle sättimään ja solvaamaan Marie Antoinettea. Yösydämellä ammuttiin laukauksia kuninkaallista linnaa kohti. Oikea vankila ei liene sulkenut seiniensä sisälle niin paljoja suruja ja huolia kuin tämä linna, jossa kuningasperheitä monin polvin oli asunut.

Kuningatar ei voinut pidättyä katkeruudella lausumasta:

"Olisipa äitini hämmästynyt, jos hän olisi nähnyt minut tällaisessa ympäristössä — minut, joka olen keisarin tytär, kuninkaan puoliso ja kuninkaan äiti, tai ainakin lapsen, jonka on määrä tulla kuninkaaksi."

Eräs Favras-niminen ranskalainen aatelismies, joka oli matkustellut kaikkialla Europassa ja joka oli naimisissa ulkomaisen ruhtinattaren kanssa, oli sen mukaan kuin huhu kertoi suunnitellut salaliiton kansalliskokousta vastaan.

Väitettiin, että hänellä oli aikomuksena murhauttaa Lafayette ja Bailly, että hän piti 1,200 hevosta varalla Versaillesissa auttaakseen kuningasta pakoon ja että värvätty armeija, johon kuului sveitsiläisiä ja piemontilaisia, oli valmiina liittymään kuninkaaseen ja marssimaan Pariisiin.

Favrasia vastaan tehtiin kanne, mutta syyttäjät eivät huolineet asettua silmitysten häntä vastaan ajamaan kannettaan.

Todistajia esiintyi, jotka antoivat seikkaperäisiä tietoja hänen hankkeistaan, mutta todistuksia puuttui eikä voitu löytää mitään merkkejä, jotka olisivat osottaneet Versaillesiin koottujen 1,200 hevosen tai värvätyn armeijan olemassaoloa.

Vajavista todistuksista huolimatta oli Favrasin tuomio jo ennakolta langetettu. "Näkyi selvään, että piti saada pelotella niitä, jotka halusivat palvella kuningasta", kirjoitti prinsessa Elisabeth. "Kansa vaati verta, vieläpä semmoisen miehen verta, jolla oli vihattu ylimyksen leima heidän silmissään."

Favras tuomittiin hirtettäväksi. Kansa, jota huvitti nähdä markiisin kuolemantuomion täytäntöönpanoa, virtasi suurin parvin hänen mestauspaikalleen ja pilkkasi häntä miten suinkin taisi.

Kuolemaantuomittu osotti kiusanhengilleen halveksivaa naamaa ja kieltäytyi itsepintaisesti ilmaisemasta salaisuuttaan.

"Surkuttelen niitä ihmisiä, jotka vastoin parempaa tietoaan syyttävät minua", sanoi hän. "Mutta jos välttämättömästi tarvitaan uhria, niin olen iloinen siitä, että vaali on osunut minuun."

"Porvarit, minä kuolen viatonna!" jatkoi hän. "Rukoilkaa Jumalaa puolestani!"

Ja kääntyen pyöveliin sanoi hän:

"Nyt, ystäväni, tee tehtäväsi!"

Seuraavana päivänä Favrasin kuoleman jälkeen juolahti erään hänen ystävänsä päähän onneton tuuma viedä hänen surupukuinen leskensä ja lapsensa kuningasparin eteen julkisilla päivällisillä Tuilerioissa.

Marie Antoinette pysyi ulkonaisesti tyynenä ja tunteettomana, vaikka hän sydämensä sisimmässä tunsi lämmintä osanottoa kuollutta ja hänen perhettään kohtaan.

Päivällisen päätyttyä vetäytyi hän niin pian kuin mahdollista yksityishuoneisiinsa. Siellä heittäytyi hän lamautuneena nojatuoliin ja lausui:

"Täytyyhän meidän sortua, kun kimppuumme käy ihmisiä, joissa lahjakkaisuus on ilkeyden kanssa liitossa, ja kun puolustajinamme on henkilöitä, jotka tosin ovat sangen kunnioitettavia, mutta joilla ei ole selvää käsitystä tilastamme. Minut on saatettu väärään asemaan kahteen puolueeseen nähden esittämällä minulle Favrasin leski ja poika. Jos olisin saanut menetellä vapaasti, olisin tietysti ottanut sen miehen pojan, joka on uhrannut itsensä meidän tähtemme, ja istuttanut hänet pöydän ääreen minun ja kuninkaan keskelle. Mutta samojen pyövelien ympäröimänä, jotka lähettivät hänen isänsä kuolemaan, en uskaltanut edes luoda silmiäni häneen. Kuninkaallismieliset tulevat varmaan moittimaan minua, koska en ottanut huomatakseni tuota lapsiraukkaa, ja vallankumouksen ystävistä on tuntuva loukkaavalta se ajatus, että on arveltu tehtävän minulle mieliksi tuomalla poika minun nähtäväkseni."

Helmikuun 27. p:nä sai Marie Antoinette veljeltään Leopoldilta kirjeen, joka toi sen viestin, että hänen vanhin veljensä Josef oli kuollut Wienissä.

Poliittiset selkkaukset, joihin nuori keisari oli tullut vedetyksi, olisivat todennäköisesti, jos hän olisi saanut elää, estäneet häntä antamasta voimakasta tukea sisarelleen, mutta hänessä Marie Antoinette joka tapauksessa kadotti veljen, joka rakasti häntä ja oli ollut hänelle hyvänä neuvonantajana ja ystävänä.

Muutamia päiviä ennen kuolemaansa oli hän kirjoittanut sisarelleen hellän, liikuttavan kirjeen, jossa lausui syvästi surkuttelevansa sitä, että hänen täytyi jättää hänet niin tukalaan asemaan; ja hän sanoi olevansa pahoillaan siitä, ettei hän voinut antaa hänelle käytännöllisiä osotuksia hellyydestään, joka hänessä aina oli säilynyt sisartaan kohtaan.

Eräässä viimeisiä kirjeitään veljelleen ja seuraajalleen oli keisari Josef vähäistä ennen kirjoittanut:

"Minä olen, samoin kuin sinä, kovasti harmissani kaikkien niiden ilettävien huhujen tähden, joita levivitellään Ranskan kuningattaresta; — mutta mihinkäpä toimiin voi hävyttömiä ja hulluja ihmisiä vastaan ryhtyä. Noita kurjia on mahdoton saada uskomaan, että sisareni ei ole lähettänyt minulle salaa useita miljoonia, yhtä vähän kuin minä itsekään tiedän millä perusteella minä voisin noita rahoja vaatia tai miten hän olisi saanut ne minulle annetuksi. Minä en ole milloinkaan vastaanottanut ainoatakaan kultakolikkoa Ranskasta."

"Tämä tappioni on koskenut minuun kovasti", kirjoitti Marie Antoinette madame Polignacille veljensä kuoltua. "Mutta se voima ja rohkeus, jota tämä kyynelin kaivattu veljeni aina viimeiseen asti osotti, pakottavat vielä koko maailman ihmettelemään häntä ja auttavat häntä saamaan oikeutta. Minä rohkenen sanoa, että hän kuoli täysin arvoisena veljenäni."

9.

Marie Antoinette äitinä. — Ludvig XVII:nnen luonteen piirteitä.

Päiviä, jopa kuukausiakin saivat Tuileriain asukkaat olla lakkaamattomassa kiihtymyksen ja ahdistuksen tilassa.

Yöllä huhtikuun 13. päivää vasten odotti Lafayette hyökkäystä Tuilerioihin. Hän ilmoitti tämän pelkonsa kuninkaalle.

Ludvig nousi ja läksi kuningattaren huoneeseen.

Mutta kuningatar oli poissa. Täynnä levottomuutta riensi hän silloin lastensa makuuhuoneeseen.

Siellä tapasi hän vaimonsakin. Kuningatar piti poikaansa syliinsä suljettuna.

"Minä etsin sinua; sinä olet saattanut minulle mitä suurinta tuskaa", huudahti kuningas kiihkosta menehtymäisillään.

"Minä olin paikoillani", vastasi Marie Antoinette ja puristi kruununprinssiä sydäntään vasten.

Kävelyretkillä, joita Marie Antoinette pani toimeen lastensa tähden ja heidän seurassaan, sai hän usein osakseen vihamielisiä silmäyksiä ja kuulla uhkaavia soimauksia. "Kuningatar ja kuninkaalliset lapset näyttävät kovin onnettomilta", kertoo madame Elliot, "ja onpa heillä täysi syy siltä näyttääkin. Varsin harvat ovat ne, jotka osottavat kuningattarelle kaikkein tavallisinta kohteliaisuutta. Ne, jotka muutamia kuukausia sitten olisivat heittäyneet tomuun hänen eteensä, kulkevat nyt hänen ohitsensa liaten häntä kiireestä kantapäihin."

Mitä onnettomampi Marie Antoinette tunsi olevansa, sitä innokkaammin liittyi hän lapsiinsa. Äidinrakkaus oli samalla kertaa hänen lohdutuksensa ja hänen surunsa. Kun hän katseli kruununprinssiä, täyttyivät hänen silmänsä kyynelillä. Tulisiko tästä lapsesta, jolle niin ihana tulevaisuus näytti olleen määrätty, hallitsija vaiko marttyyri?

Vetäydyttyään pois maailmasta omisti kuningatar kaiken aikansa tyttärelleen ja pojalleen.

Hän muisti miten hänen äitinsä Wienissä oli ottanut keisarilliset lapset mukaansa käydessään sairaiden ja köyhien luona, ja nyt teki hän samalla tavalla omien lastensa kanssa. Hän otti heidät mukaansa sairashuoneisiin ja opetti heitä jakelemaan lahjoja ja ystävällisiä lohdutuksen sanoja.

Madame Polignacin paettua oli madame de Tourzel tullut kuninkaallisten lasten kasvattajaksi. Seuraava kuningattaren kirje madame de Tourzelille osottaa muita paremmin millaista huolta Marie Antoinette piti pojastaan ja tyttärestään.

"Heinäkuun 24. p:nä 1789.

Poikani on neljän vuoden neljän kuukauden ja miltei neljän päivän vanha. En tahdo puhua hänen ulkonaisista ominaisuuksistaan. Te saatte nähdä hänet itse. Hänen terveytensä on aina ollut hyvä, mutta hänen vielä kehtolapsena ollessaan huomattiin, että hänellä oli heikot hermot ja että vähinkin erinomaisempi melu vaikutti häneen. Hän sai myöhään ensimäiset hampaansa, jotka puhkesivat helposti ja kivutta. Vasta kun eräs viimeisistä hampaista puhkesi, sai hän kouristuskohtauksen. Sittemmin on tämä kohtaus ollut hänellä kahdesti, ensi kerran talvella 8788, kun hänet rokotettiin, mutta jälkimäinen kohtaus oli hyvin lievä. Hänen heikoista hermoistaan on se haitta, että kaikkinainen melu, johon hän ei ole tottunut, tekee hänet tuskaiseksi. Niin esimerkiksi pelkää hän tavattomasti koiria, siksi että hän on kuullut niiden haukkuvan hänen korvansa juuressa. En ole koskaan pakottanut häntä katsomaan niitä, sillä minä luulen, että hänen pelokkuutensa vähenee sitä mukaa kuin ymmärrys kehittyy.

Hän on hyvin vilkas, ja kiivas vihastuessaan, mutta hän on hyvä lapsi, vieno ja helläsydäminen, milloin ei ajattelemattomuutensa saa hänessä valtaa. Hänellä on tavaton itsetunto, joka, jos sitä ymmärtäväisesti johdetaan, voi tulla hänelle hyödylliseksi. Kunnes hän pääsee tuttavalliselle kannalle henkilön kanssa, osaa hän hillitä itseään, jopa kokonaan voittaa kärsimättömyytensä ja vihanpuuskansa, jotta vieraan silmissä näyttäisi sävyisältä ja rakastettavalta. Hän on lujasti sanassaan pysyvä, kun on luvannut jotakin, mutta hän on kovasti avomielinen ja toistaa halusta mitä on kuullut toisten sanovan; tahtomatta narrata lisää hän usein sellaista, mitä hän on mielikuvituksessaan nähnyt. Se on hänen suurin vikansa, joka on koetettava saada hänestä pois juuritetuksi.

Muuten — minä toistan sen vielä — on hän kiltti lapsi, ja ystävällisyydellä ja vakavuudella pitäisi, olematta liiaksi ankaria, saada hänestä semmoista kuin tahtoo. Mutta kaikki ankaruus saattaa hänet mielenkuohuun, sillä hän on ikäisekseen varsin lujaluontoinen. Niin on esimerkiksi sana 'anna anteeksi' ollut hänelle varhaisimmasta lapsuudestaan vastenmielinen. Hänet saa sanomaan melkein mitä hyvänsä, milloin hän on tehnyt väärin, mutta sanaa 'anna anteeksi' ei hän saa huuliltaan ilman itkua ja suurta penäämistä. —

Poikani ei osaa lukea ja hän on hyvin hidas oppimaan, sillä hän on liiaksi ajattelematon ollakseen ahkera. Hänellä ei ole minkäänlaisia suuruuden ajatuksia päässään, ja minä toivoisin, että tätä jatkuisi edelleen. Meidän lapsemme ehtivät kyllä vielä saada tietää keitä he ovat. Hän rakastaa sisartaan erittäin paljon ja täydestä sydämestään. Kun jokin tuottaa hänelle hauskuutta, olkoon sitten kysymys pikku lahjasta tai kävelyretkestä, rientää hän heti pyytämään samaa sisarelleenkin. Luonnostaan on hänellä iloinen mieli. Terveytensä vaatii olemaan häntä paljon ulkoilmassa, ja minä luulen, että on hyödyllisempää antaa hänen leikkiä ja työskennellä ulkona terrassilla kuin viedä häntä kauemmaksi. Se liikunta, jonka lapset saavat leikkiessään ja juostessaan ulkona, on terveellisempää kuin jos pakottaa heidät kävelemään, mikä usein rasittaa munuaisia.

Tahdon puhua vähäisen hänen ympäristöstään. Hänellä on kolme aliopettajatarta, daamit Soucy, anoppi ja miniä, sekä madame de Villefort. Vanhempi madame de Soucy on erittäin rakastettava nainen, hyvin taitava ja tarkka, mutta hänellä on ikävä käytöstapa. Miniällä on sama ikävä käytöstapa, mutta häneltä puuttuu kokonaan lahjakkaisuutta. Viime kuluneina vuosina ei hänellä ole ollut mitään tekemistä tyttäreni kanssa, mutta pikku pojalleni ei hän voi aikaansaada mitään vahinkoa. Muuten on hän hyvin uskollinen ja sitä paitsi ankara häntä kohtaan. Madame de Villefort on edellisen suora vastakohta — hän hemmoittelee lastani liiaksi. Hänellä on vähintäänkin yhtä ikävä käytöstapa, ellei ikävämpikin. Keskenään sopivat he vallan hyvin.

Molemmat hovimestarinnat ovat poikaani suuresti kiintyneet. Mutta madame Lemoine on sietämätön lavertelija, joka kertoo kaikki mitä hän kuulee, olkoon poika läsnä tahi ei — se on hänestä aivan yhdentekevää. Madame Neuville on miellyttävän näköinen sekä lahjakas ja vilpitön, mutta hänen sanotaan olevan vehkeilevän äitinsä johdettavana.

Brunieriin, lääkäriin, luotan täydellisesti milloin lapset ovat sairaina, mutta muuten on katsottava, että hän pysyy alallaan; hän on suurisuinen, iloinen ja mellasteleva.

Apotti d'Avreux lienee sopiva ohjaamaan poikaani lukutaitoon, mutta muuten puuttuu häneltä tyyten sitä käytöstapaa ja niitä ominaisuuksia, jotka ovat välttämättömät henkilölle, joka tulee oleskelemaan lasteni läheisyydessä. Se se juuri on vaikuttanut päätökseeni, että hän ei saa tulla tyttäreni opettajaksi, ja on pidettävä tarkasti silmällä, ettei hän saa olla missään yhteydessä poikani kanssa muulloin kuin lukutunneilla. Tämä oli yksi niitä seikkoja, jotka tuottivat madame Polignacille enimmän huolta. Ja kuitenkaan ei hän aina onnistunut yrityksissään. Muutamia päiviä sitten kuulin tältä apotilta lauseita, jotka ilmaisivat niin suurta kiittämättömyyttä, että ne olivat minulle mitä suurimmassa määrässä vastenmielisiä.

Pojallani on kahdeksan kamarirouvaa. He palvelevat häntä hyvin ahkerasti, mutta minä en voi suuresti luottaa heihin. Viime aikoina on heidän piirissään lausuttu paljon varomattomia sanoja, minun voimattani kumminkaan varmuudella päättää, kenen suusta ne ovat lähteneet. Kamarirouvista varsinkaan eräs rouva Belliard ei huoli liioin salata tunteitaan. Tarvitsematta epäillä ketään on joka tapauksessa oltava varuillaan.

Poikani miehiset palvelijat ovat uskollisia, häneen kiintyneitä ja tyyniluontoisia.

Tyttärelläni on kaksi hovimestarinnaa ja seitsemän kamarirouvaa. Madame Brunier, lääkärin vaimo, on ollut tyttäreni luona hänen syntymästään saakka ja palvelee häntä varsin uskollisesti. Mutta vaikka minulla ei ole mitään muistuttamista häntä vastaan, en kumminkaan ikänä huolisi häntä omaan palvelukseeni. Hän on luonteeltaan miehensä kaltainen. Paitsi sitä on hän hyvin ahne ja pitää tarkkaa vaaria niistä pienistä etuisuuksista, jotka hänen asemansa hänelle suopi.

Hänen tyttärensä, madame Tremindille, on hyvin kunnioitettava ja lahjakas nainen. Vaikkei hän ole seitsemääkolmatta vuotta vanhempi, omaa hän kuitenkin kypsyneemmän iän hyvät ominaisuudet. Hän on ollut tyttäreni luona aina hänen syntymästään asti, ja minä en ole koskaan päästänyt häntä näkyvistäni. Minä olen saanut aikaan hänen avioliittonsa, ja kaiken sen ajan, jonka hän on poissa tyttäreni luota, käyttää hän yksinomaan kolmen pikku tyttösensä kasvattamiseen. Hänellä on hyvin lauhkea ja mukaantuva luonne, hän on varsin taitava, ja hänelle, eikä apotti d'Avreuxille, tahdon minä antaa tyttäreni opettamisen huoleksi. Hän kykenee siihen vallan hyvin, ja koska onnekseni tiedän tämän varmasti, pidän häntä siihen kaikkia muita sopivampana. Siksi toiseksi pitää tyttäreni hänestä paljon ja luottaa häneen.

Toiset seitsemän naista ovat hyvin alamaisia ja luonteeltaan paljoa tyvenempiä ja rauhallisempia kuin poikani kamarirouvat.

Miehiset palvelijat ovat kaikki olleet tyttäreni luona aina hänen syntymästään asti. He ovat hyvin vähäpätöisiä henkilöitä, mutta kun heillä ei ole muuta tekemistä kuin hoitaa helppoa tointaan ja kun he eivät oleskele täällä muulloin kuin virka-aikanaan, on se minusta melkein yhdentekevää.

Marie Antoinette."

Pieni kruununprinssi oli kaunis lapsi, silmät olivat suuret siniset, hiukset soluivat kutreina, posket olivat verevän punaiset, hymyily hohti iloisena, kunnes onnettomuudet tuottivat ennenaikaista vakavuutta.

Kukaan ei tuntenut häntä paremmin kuin hänen äitinsä. Kukaan ei ollut suuremmalla tarkkaavaisuudella tutkinut hänen vikojaan, mutta kukaan ei myöskään tuntenut hänen miellyttäviä puoliaan paremmin kuin äiti.

Kruununprinssillä oli synnynnäinen harrastus hyvään, ja se ehdottomasti herätti kasvattajassa suopeutta, mutta samalla oli hänellä kuitenkin semmoisia vikoja kuin kiivasluontoisuutta ja taipumusta tottelemattomuuteen, joihin täytyi käydä kiinni kovin kourin. Äidin täytyi usein torjua hänen hyväilyjään, jotka helposti saattoivat tehdä hänen ankaruutensa tehottomaksi, ja vastustaa pikku pojan yrityksiä välttää rangaistusta.

Hän oli hyvin vastahakoinen lukemaan, mutta hänen pojanrakkautensa auttoi hänet voitolle vastahakoisuudestaan.

Äiti muistutti häntä eräänä päivänä siitä, että hän ei osannut lukea, vaikka oli jo neljän ja puolen vuoden vanha.

Poikanen vastasi silloin:

"Minä opettelen lukemaan uudenvuoden lahjaksi sinulle, äiti kuningatar."

Marraskuun lopulla — kertoo madame Tourzel — virkkoi hän opettajalleen:

"Minun pitää saada tietää, vieläkö on pitkältä uudenvuoden päivään, sillä olen luvannut äidille, että opin siksi lukemaan."

Kuultuaan sinne olevan vain kuukauden, sanoi hän aivan tyynesti:

"Luettakaa minua sitten kaksi tuntia päivässä, rakas apotti, niin minä kyllä siihen asti opin."

Ja hän piti sanansa. Määrättynä päivänä hän astui voitonriemuisena kuningattaren luo, pitäen kirjaa kädessään.

Ja hän heittäytyi kuningattaren syliin.

"Tässä on uudenvuoden lahjasi", sanoi rakastettava lapsi. "Minä olen pitänyt sanani, ja nyt osaan lukea."

Lähellä Tuilerioita, Seinen rantamalla, oli vähäinen puutarha, jonka rajalla oli paviljonki, kruununprinssin opettajan asunto. Madame de Tourzelin toimesta lahjoitettiin prinssille tuo maatilkku, jonka hän ilolla vastaanotti. Saman pienen puutarhan lahjoitti Napoleon sittemmin Rooman kuninkaalle; Kaarle X antoi sen Bordeauxin herttualle, ja Ludvig Filip Pariisin kreiville. "Kuinka monta varoitusta onkaan kylvetty tuolle pienelle maatilkulle, joka niin sukkelasti joutui pois nuorten omistajainsa käsistä!" sanoo Beauchesne. "Ensimäinen kuoli vankilassa kymmenen vuoden ikäisenä; toisen (Reichstadtin herttuan) pyyhkäisi poliittinen myrsky pois Ranskanmaan pinnalta, hänen elettyään parahiksi niin kauan, että oli oppinut tuntemaan isänsä nimen ja saanut kuolevaisena katsella miekkaansa. Kolmas katosi kuten toisetkin vallankumouksen myrskyihin, ja neljäs on lähes viime aikoihin saakka oleskellut maanpakolaisena Itävallassa ja Englannissa."

Tässä pienessä puutarhassa kasvatti kruununprinssi kaniineja ja sorsia; täällä vaali hän kukkiaan, täällä leikki ja työskenteli hän vapaasti ja iloisesti.

Intohimojen riehuessa kansalliskokouksessa ja Pariisin kaduilla, seurasi hän mitä vilkkaimmalla mielenkiinnolla kukkiensa kehitystä ja poimi niistä kauneimmat, sommitellakseen niistä kukkavihkoja äidilleen.

Joka aamu varhain hän meni äitinsä luo ja pani kukkia hänen vuoteelleen. Hän piiloutui sängyn uudinten taa, ja kun Marie Antoinette heräsi ja näki kukkavihon, tapasi hän sanoa:

"Pikku poikani ei varmaankaan ole kaukana."

Hovinaiset kokivat vakuuttaa Kaarle Ludvigille, että linnassa oli kyllin monta puutarhuria ja että kuningattarella oli kukkia yllinkyllin.

"Mutta kaikki kukat eivät tuota hänelle sitä iloa kuin minun poimimani", vastasi lapsi.

Hän oli aina puuhassa tuottaakseen äidilleen iloa. Hän oli onnellinen äidin hymyillessä hänelle ja hän otti osaa äidin suruun, voimatta käsittää syytä miksi äiti itki.

Eräänä päivänä kuuli hän erään hovinaisista lausuvan ystävättärestään:

"Hän on onnellinen kuin kuningatar."

"Silloin ette kai tarkoita minun äitiäni", sanoi Kaarle Ludvig, "sillä hän itkee myötään."

Milloin hän oli ollut ahkera oppitunnilla, meni Marie Antoinette hänen kanssaan hänen pikku puutarhaansa. Äitiä huvitti nähdä hänen laukkailevan puutarhan käytäviä pitkin, ja Marie Antoinette järjesteli niitä kukkia, jotka poikanen oli poiminut.

"Ei voinut olla herttaisempaa ja älykkäämpää lasta, lasta, joka olisi sanonut sanottavansa suloisemmin kuin pikku Kaarle Ludvig", sanoo madame Tourzel.

Hän käytti aina tilaisuutta hyväkseen lausuakseen jotain mieluista ympäristölleen. Eräänä päivänä, kun hän loma-ajan jälkeen jälleen ryhtyi lukuihinsa, istui Marie Antoinette huoneessa kuunnellen opetusta.

"Ellen muista väärin", lausui apotti, "puhuimme viime oppitunnilla positiivista, komparatiivista ja superlatiivista. Sen on teidän kuninkaallinen korkeutenne luonnollisesti unohtanut."

"Erehdytte", vastasi prinssi, "minä muistan kaikki vallan hyvin. Positiivi on, kun sanon: opettajani, apotti, on hyvä opettaja. Komparatiivi on, kun sanon: opettajani, apotti, on parempi kuin muut opettajat. Ja superlatiivi", jatkoi hän, katsahtaen kuningattareen, "on, kun sanon: äitini on paras kaikista äideistä."