TOINEN OSA: (continued 2)

Satoja semmoisia pikkutapauksia on tästä lapsesta muistoon merkitty. Eräänä päivänä oli Bertrand de Moleville kuningattaren luona käymässä. Kruununprinssi laukkasi laulellen ja leikkien ympäri huonetta, puusapeli kupeellaan. Kotvasen perästä tultiin noutamaan häntä illalliselle. Yhdellä pyörähdyksellä oli hän ulkona huoneesta.

Kuningatar kutsui hänet takaisin.

"Poikani", sanoi hän, "sinä läksit pois kumartamatta monsieur Bertrandille."

"Äiti kulta", vastasi kruununprinssi, yhä edelleen hyppien, "sen tein, koska vallan hyvin tiesin, että monsieur Bertrand on meidän ystäviämme."

"Hän on herttainen lapsi, eikö totta?" lausui Marie Antoinette. "Onnellinen hän, joka vielä on tuommoinen lapsi. Hän ei tiedä miten raskaasti me kärsimme, ja hänen hilpeytensä tuottaa meille iloa."

Kamaripalvelija Hue näki kerran kruununprinssin heittäytyvän pensaitten sisään ja huomautti hänelle, että hän turhan päiten, ketään hyödyttämättä, antautui vaaraan saada kasvonsa naarmuille.

Ylväin muodoin poikanen vastasi:

"Tie maineeseen käy ohdakkeitten kautta."

Moinen sankarillisuus ei ollut mieleen kuningattarelle, joka sattui olemaan lähettyvillä. Hän koki selvittää pojalle, ettei silmiensä puhkaiseminen ainoastaan sen vuoksi, että pääsisi tunkeutumaan pensaston läpi, ollut yhtään mainehikasta, ja että hänen oli viisainta jättää puhumiset mainehikkuudesta siksi, kunnes oli tullut tietämään miten työläästi maine on saavutettavissa.

Kruununprinssi punastui, juoksi äitinsä luo ja suuteli hänen kättään.

Hän oli myöskin hyvin kiintynyt kuninkaaseen, mutta kunnioitus isää kohtaan pakotti hänet enemmän pidättäytymään tämän seurassa kuin äidin, jonka varalle hänellä aina oli helliä ja armaita sanoja.

Paikka, jolla näytti olevan suurin vetovoima kruununprinssiin nähden, oli hyljättyjen, isättömien ja äidittömien lasten koti. Kuningattarella oli tapana usein ottaa hänet mukaansa sinne, ja pienet löytölapset osottivat hänelle moninaisella tavalla iloaan ja kiitollisuuttaan näitten käyntien johdosta. Eräänä päivänä äkkäsi kuningas poikansa järjestelemässä kultarahoja pieneen rasiaan, jonka hänen tätinsä Elisabeth oli hänelle lahjoittanut.

"Mutta, Kaarle", sanoi isä suuttuneena, "luulenpa sinun keräävän rahoja kuten mikä saituri ikään?"

Kruununprinssi punastui, mutta vastasi sukkelasti:

"Niin kyllä, isä, minä kerään rahoja, mutta köyhien lasten hyväksi. Jos näkisit heidät, olisi sinun sääli heitä."

Kuningas syleili häntä hellästi.

"Jos niin on asia, lapseni, että säästät köyhille, niin autan minä sinua saamaan lippaasi täyteen", sanoi hän.

9.

Kesä v. 1790. — Juhla Mars-kentällä. — Kuningatar ja Mirabeau.

Kevät koitti, kykenemättä sekään haihduttaa kuningasparin huolia ja tukahduttaa kansan vainoomishalua.

Kuningattaren teki mieli päästä raikkaaseen maan ilmaan. Hän oli ennen onnensa päivinä rakastanut Saint-Cloudia, ja nyt halusi hän jälleen matkustaa sinne. Hän halusi muutamiksi lyhyiksi kesäkuukausiksi päästä kuulemasta roistoväen pilkkaa ja soimauksia.

Lafayetten ja hänen ajutanttiensa saattamana lähti hovi Saint-Cloudiin. — Marie Antoinette oli onnellinen, kun sai vielä kerran istua ruohikossa lapsinensa, kun sai käyskennellä pitkin puiston lehtikujia ja levätä puitten katveessa, melun ja vihaisen kiljunnan häntä joka hetki häiritsemättä. Sitä paitsi saattoi hän täällä vapaammin kuin Pariisissa antautua siihen iloon, jonka kirjeenvaihto sukulaisten ja ystävien kanssa hänelle tuotti.

Hovi oleskeli koko kesän Saint-Cloudissa. Joka sunnuntai ja kaikkina juhlatilaisuuksina matkasivat kuninkaalliset Pariisiin, sillä pariisilaiset halusivat nähdä kuningastaan ja kuningatartaan.

Vaikka Marie Antoinette aina kaikin mokomin halusi päästä Saint-Cloudiin takaisin niin pian kuin mahdollista, katsoi hän kuitenkin parhaaksi noudattaa kansan mieltä ja usein näyttäytyä hänelle vihamielisessä kaupungissa.

"Ei tosin ole mukauduttava kirkujille", lausui hän kirjeessä kreivi Mercy-Argenteaulle, "mutta on kuitenkin parasta näyttää, ettemme oleksi kauempana, kuin että helposti voimme saapua pääkaupunkiin, jos jotkin seikat siellä vaatisivat läsnäoloamme."

Kansalliskokous oli päättänyt, että Bastiljin valloittamisen vuosipäivää piti viettää suurilla juhlallisuuksilla.

Juhlan paikaksi valittiin Mars-kenttä; ja täällä piti kaikkien Ranskan maakuntain ja kaikkien valtakunnan rykmenttien edustajain yhtyä.

"Minä en saata pelotta ajatella tulossa olevaa tapahtumaa", kirjoitti Marie Antoinette kreivi Mercylle, "sillä meillehän tuo juhla muistuttaa vain sitä, mikä on hirveintä ja tuskallisinta. Siitä huolimatta on meidän oltava läsnä…"

Jo monta viikkoa ennen ryhdyttiin merkittävällä innolla ja yhteistuumaisuudella puuhaamaan juhlan valmistuksia. Miehet ja naiset, nuoret ja vanhat, säätyyn ja puolueeseen katsomatta, uhrasivat voimiaan ja aikaansa juhlan valmistuksiin.

Eri maan-ääriltä saapuneet edustajat vastaanotettiin Tuilerioissa, ja heidän kunniakseen juhlittiin Pariisissa jo ennen varsinaista juhlapäivää.

Heinäkuun 14. päivä koitti sateisena ja kolkkona. Kansanjoukkoja tunkeili kaduilla, keräytyi parviin siltojen korvilla ja otti kaikki ikkunat haltuunsa.

Kuningasta, lähettiläitä ja edusmiehiä varten oli rakennettu lava.

Ludvig oli lausunut toivomuksenaan, että hänen perheellensä suotaisiin sija hänen läheisyydessään, mutta siihen ei kansalliskokous ollut suostunut. Ainoastaan muutamia päiviä ennen juhlaa päätti se, että kuninkaan tuli näyttäytyä yksin, kansalliskokouksen presidentti vasemmalla sivullaan.

Se oli uusi epäluottamuksen todistus kuninkaallista perhettä ja erittäinkin kuningatarta kohtaan, joka tahallaan erotettiin miehestään ja kansan edustajista.

Kun Marie Antoinette ei saanut lupaa näyttäytyä yhdessä kuninkaan kanssa, päätettiin, että hän ja muut kuninkaallisen perheen jäsenet katselisivat juhlaa lähellä olevan sotakoulun ikkunoista. Sanottuun sotakouluun läksi kuningaskin ja oli perheensä luona niin kauan, kunnes kaikki olivat juhlakentälle saapuneet.

Kuningas asettui nyt edusmiesten keskelle. Arkkipiispa siunasi hänet ja viritti "Te Deum'in".

Jumalanpalvelus oli lopussa, ja Lafayette astui raketulle alttarille Armeijan nimessä vannoi hän kuuliaisuutta kansalle, laille ja kuninkaalle.

Hänen huutoaan: "Minä vannon!" toistivat seuraavana hetkenä ne kolmesataatuhatta ihmistä, jotka olivat juhlaan kokoontuneet.

Kanuunat paukkuivat, liput liehuivat, hatut ja sotamieslakit huiskivat ilmassa.

Kuningas nousi ja ojensi kätensä alttarilla olevaa Kristuksen kuvaa kohti.

"Minä, ranskalaisten kuningas", huusi hän suurella äänellä, "vannon käyttäväni perustuslaillisen hallitusmuodon minulle suomaa valtaa pitääkseni voimassa sitä perustuslakia, jonka kansalliskokous on hyväksynyt ja minä vahvistanut."

Yleinen innostus tempasi kuningattarenkin mukaansa. Hän otti perintöruhtinaan käsivarrelleen, kurottautui ulos kansajoukon yli ja huusi ikkunasta:

"Tässä on minun poikani! Samat tunteet liikkuvat hänessä niinkuin minussakin!"

Tätä odottamatonta, välitöntä liittymistä kuninkaan sanoihin palkitsi tuhansien rinnoista esiinpuhkeava ihastus. Liput laskeutuivat, kirkonkellot soivat pääkaupungissa, laulu ja riemu kohosivat pilviin. — Se oli yhtä ainoata pitkää rakkauden ja ilon purkausta.

Juhlaa kesti monta päivää. Sade valui yhäkin virtoina, mutta ei kyennyt jäähdyttämään valloilleen päässeitä yleviä tunteita. Enimmät maakuntain edusmiehistä olivat ihastuksissaan saadessaan niin läheltä nähdä kuninkaallisen perheen, olivat viehättyneinä kuninkaan hyvyyteen ja kuningattaren jaloon arvokkaisuuteen. Varhain aamusin tulvailivat he Tuileriain puutarhaan. Pikku kruununprinssin täytyi ehtimiseen näyttäytyä parvekkeella, josta heitti alas kukkia ja vihreitä oksia edusmiehille, jotka tervehtivät häntä voimakkailla suosionhuudoilla.

"Ja näinä hetkinä", sanoo Thiers, "katkesi uhkauksilta kärki, uhittelevaisuus mykistyi, ja kaikki iloitsivat yhteisestä onnesta ja olivat ylpeitä siitä, että kaikki olivat otolliset tulemaan tämän onnen nautintoon. Kuinka voivatkaan tämmöiset sydämeen tunkevat yhteis-ilot niin pian vaipua unheen syvyyteen?"

Nämä juhlat olivat viimeinen tilaisuus, jonka kohtalo tarjosi kuninkaalle hänen voittaakseen takaisin menetetyn valtansa. Pariisi ei niihin aikoihin suinkaan ollut tyytyväinen kansalliskokoukseen, joka ei kyllin sukkelaan antanut sille sitä vapaata hallitusmuotoa, jonka se oli luvannut.

Maaseudun edusmiehet, jotka vanhasta tavasta lähentelivät isäinsä kunnioittamia suuruuksia, saivat kokea varsin ystävällistä vastaanottoa kuninkaallisen perheen puolelta, ja Necker, joka oli menettänyt kansan luottamuksen ja rakkauden, sai viimeisen kerran eron.

Mutta valitettavasti ei ollut mitään, mikä olisi voinut Ludvig XVI:nnelle antaa tarpeellista tahdon lujuutta. Sovinnon juhlat olivat vain alkuna uusiin yllyttelyihin ja aiheuttivat uuden syytöksen kuningasta vastaan — sen että hän oli juhlapäivänä vannonut väärän valan.

"Ah, rakas sydämeni", kirjoitti kuningatar prinsessa Lamballelle, "meidän on rukoiltava Jumalaa, että hän katsoisi armollisesti meihin. Se tiikerinsuku, jota valtakunta on tulvillaan, tuntisi julmaa iloa, jos tietäisi miten äärettömästi me kärsimme."

Hovi oli nyt kumminkin alkanut lähentyä Mirabeauta.

Kreivi de la Marck, Arembergin ruhtinaan poika ja Itävallan keisarillisen suvun kaukainen sukulainen, oli Marie Antoinetten naimisen johdosta saapunut Ranskaan. Hän oli ollut Maria Teresian suuressa mielisuosiossa ja tullut hyvin vastaanotetuksi Ranskassa; hän oli taistellut Amerikassa Ranskan lipun johdolla.

Onnen päivinä oli hän kunnioittavalla myötätuntoisuudella ollut kiintynyt Marie Antoinetteen, ja hänestä tuli Marie Antoinetten uskollinen neuvonantaja onnettomuuden päivinä.

La Marck oli jossakin tilaisuudessa persoonallisesti tutustunut Mirabeauhon ja ihaili tavattomasti tämän lahjakkaisuutta.

Hän aavisti, että mahtava kansanjohtaja vielä halusi itseään kohdeltavan aristokraattina ja että vallankumous ei vielä ollut saanut aatelisylpeyttä tukahutetuksi hänen rinnassaan. Monen monta kertaa auttoi hän Mirabeauta lainaamalla hänelle rahaa ja toivoi, että Mirabeaun tavantakaa palautuvat rahapulat auttaisivat hovia saamaan hänestä hyödyllisen aseen.

Innokas ja tarmokas kun oli, koetti brabantilainen aatelismies rakentaa yhteyttä ystävänsä ja kuninkaallisen perheen välillä.

Aluksi ei hänen hankkeensa saavuttanut minkäänlaista vastakaikua.

"Luultenkaan emme tule koskaan vajoamaan niin syvälle, että meidän olisi pakko turvautua Mirabeaun apuun", sanoi Marie Antoinette.

Noin puolivälissä huhtikuuta 1790 oli kumminkin Mirabeaulla ja Marie Antoinetten monivuotisella ystävällä kreivi Mercyllä salainen yhtymys. Seuraavana päivänä kutsuttiin la Marck kuningattaren luo. Marie Antoinette ilmoitti hänelle yhdessä kuninkaan kanssa päättäneensä ruveta yhteyteen peljätyn kansanjohtajan kanssa.

Kohta sen jälkeen kysyi hän ujostellen la Marckilta, luuliko hän Mirabeaulla olleen osaa Versaillesin kauhukohtauksessa lokakuun 5. ja 6. päivänä.

Ystävä kiiruhti häntä rauhoittamaan tässä suhteessa. — Mirabeau oli näinä kahtena päivänä oleskellut enimmän aikaa hänen seurassaan; he olivat syöneet päivällistä yhdessä, kun heille oli ilmoitettu kansanjoukon saapuneen Versaillesiin.

"Minua se ilahduttaa", virkkoi kuningatar, "sillä minä tunnen tarvitsevani tulla päästetyksi tästä harhaluulostani."

Mirabeaun tavaton lahjakkaisuus puhujana ja valtiomiehenä oli tehnyt hänet vallankumouksen johtajaksi, mutta hän ei ollut huomaamatta sitä pohjatonta kuilua, johon vallankumous saattoi syöstä Ranskan, ja hänen järkensä kielsi häntä tahtomasta kuninkuuden poistamista kokonaan.

Hän lähetti hoville ensimäiset diplomaattiset noottinsa. Kuningatar antoi la Marckille toimeksi vakuuttaa hänelle, että kuningas oli tyytyväinen niihin.

Kuningatar kysyi la Marckilta, millä tavoin Mirabeau saataisiin hyvitetyksi ja kiinnitetyksi hartaammin kuningashuoneeseen.

La Marck saattoi kysymyksen kauemmaksi, ja Mirabeau pyysi antaa sen vastauksen, että hän toivoi saada velkansa maksetuksi ja että hänelle sitä paitsi myönnettäisiin kuukautinen apuraha.

Seuraavana päivänä ilmestyi la Marck uudestaan Marie Antoinetten luo.

"Odottaessani kuningasta", lausui Marie Antoinette, "en saata olla kertomatta teille, että hän on päättänyt maksaa Mirabeaun velat."

Kuninkaallisen lupauksen mukaisesti lähetettiin kohta sen jälkeen melkoisia summia Mirabeaulle.

La Marck ei suinkaan ollut pitänyt Mirabeauta tietämätönnä Marie Antoinetten epäsuotuisista ajatuksista häneen nähden. Mutta siitä huolimatta halusi vallankumouksen johtaja hartaasti päästä persoonalliseen yhteyteen kuningattaren kanssa.

Mirabeau kirjoitti ja pyysi saada kohdata häntä, ja vihdoin päätti Marie Antoinette myöntää hänelle puheillepääsyn.

Heinäkuun 3. p:nä 1790 oli heidän määrä yhtyä Saint-Cloudissa. Sekä Mirabeau että Marie Antoinette olivat ryhtyneet mitä suurisuuntaisimpiin varokeinoihin heidän yhtymyksensä salassa pitämiseksi.

Mirabeau oli edellisen päivän oleksinut Auteuilissa sisarentyttärensä, madame d'Aragonin luona. Varhain seuraavana aamuna saattoi hänen isäntänsä hänet pois sieltä.

Poikettiin eräälle Saint-Cloudiin vievälle syrjätielle. Mirabeau laskeutui vaunuista takaportin luona puiston perällä. Eräs hovimies seisoi siellä ja odotti häntä saattaakseen hänet perille. Kuningatar oleskeli läheisyydessä.

Yksinäisellä paikalla kuningattaren yksityisessä puutarhassa oli pensaitten puoleksi varjostama ympyrä. Täällä synnynnäinen kuningatar ja neron armolla varustettu kuningas kohtasivat toisensa.

Marie Antoinette oli tähän saakka pitänyt vallankumouksen johtajaa jonakin julmurina, kuningasvallan — ja niinmuodoin hänenkin — katkerimpana vihamiehenä. Hänelle oli kerrottu Mirabeausta, että Mirabeau oli liikkunut kansanjoukon keskellä noina kamalina lokakuun päivinä, että hän oli yllyttänyt noita joukkoja, jotka jo ennestään olivat vihan, nälän ja viinin kiihottamina.

Nyt seisoivat he vastatusten, kuningatar ja tuo rokonarpinen mies säihkyvine silmineen ja voimakkaine päineen, joka viimemainittu leijonan harjaa muistuttavan vahvan tukan vuoksi näytti melkein luonnottoman suurelta.

Ja huolimatta kaikesta mitä kuningatar tästä miehestä oli kuullut, miellytti hän häntä.

"Tämän ylhäisen, onnettoman naisen erinomaisia puolia on", sanoo Carlyle, "ettei kukaan lahjakas henkilö, Mirabeau enempää kuin Barnave, milloinkaan voinut tulla hänen läheisyyteensä, kuningattaren olematta vastoin kaikkia ennakkoluulojansa pakotettu tunnustamaan neroa ja lähestymään sitä luottavaisuudella."

Lempeästi ja ystävällisesti puhutteli hän Mirabeauta. Nähdessään Marie Antoinetten niin jalona ja rohkeamielisenä syttyi kansan jumaloitsemassa johtajassa kunnioitus häntä kohtaan.

"Tavalliseen vastustajaan nähden", sanoi kuningatar, "mieheen, joka on vannonut ajavansa kuninkuuden perikatoa, oivaltamatta sitä hyötyä mikä suurella kansakunnalla voi olla kuninkuudesta, olisi askel, jonka nyt teen, tuskin soveliaaksi katsottava. Mutta Mirabeauhon nähden — —"

"Tämä 'Mirabeauhon nähden' näytti häntä äärettömästi mairittelevan", sanoi Marie Antoinette, kun hän kohtauksen jälkeen astui uskollisen kamarirouvansa madame Campanin huoneeseen. Mirabeau syytti itseään, tarjosi apuaan ja lupasi vilpittömyyttä. Selvin piirtein kuvasi hän kuninkuuden aseman.

Marie Antoinetten mieli alkoi rohkaistua. Tämä mies, joka oli osottautunut niin mahtavaksi repimään alas, varmaankin myös pystyisi jälleen rakentamaan mitä oli revitty.

"Vihdoin saan kuulla oikeata politiikkaa", lausui kuningatar hänelle. "Tosin en saata omaksua kaikkia ajatuksianne ja mielipiteitänne, mutta sen verran ainakin tiedän, että te olette todellinen valtiomies."

Heidän puhelunsa kesti kolme neljännestuntia.

Poislähtiessään sanoi Mirabeau hänelle:

"Kun keisarinna, teidän äitinne, tahtoi jollekulle alamaiselleen osottaa armoaan, ojensi hän poislähtevälle kätensä suudeltavaksi."

Kuningatar riisui hansikkaan ja ojensi hänelle kätensä. Vallankumouksen johtaja suuteli sitä ja lausui:

"Tämä suutelo pelastaa kuninkuuden."

Kun Mirabeau jälleen kohtasi sukulaisensa, joka odotti häntä, sanoi hän:

"Hän on hyvin suuri, hyvin jalo ja hyvin onneton nainen, Viktor. Mutta minä pelastan hänet!"

Mutta hän erehtyi. Kääntyminen oli jo liian myöhäistä, se oli tyhjää harhaluuloa. Hän ei enää voinut ehkäistä vallankumouksen kulkua. Ei riittänyt Mirabeaun mahtava voimakaan enää hillitsemään niin valtavia intohimoja kuin ne, jotka nyt olivat päästetyt valloilleen.

Hän antoi kuningattarelle useita kirjallisia ehdotuksia sovinnoksi kansanpuolueen ja kuninkaallisen huoneen välillä. Muutamat lähteet mainitsevat, että kuningatar niinikään sittemmin olisi parisen kertaa vastaanottanut hänet prinsessa Lamballen huoneessa Tuilerioissa, jonne Mirabeau olisi pujahtanut munkin valepuvussa. Mutta kaikki tiedot pitävät yhtä siinä, että Mirabeau vilpittömästi ihaili Marie Antoinettea.

"Te ette tunne kuningatarta", lausui hän kerran tuttavallisessa puhelussa, "hänen mielenlujuutensa on ihmeteltävä, ja rohkeuteen nähden on hän kuin miehinen mies."

"Minä hyvin luulen", kirjoitti Mirabeau syyskuussa 1790, "ettei kuningatar pidä lukua elämästä ilman kruunua. Kaikissa tapauksissa olen varma siitä, ettei hän tule säilyttämään henkeään, ellei hän saa pitää kruunuaan."

Vallankumous se vain kehittyi kehittymistään. Mirabeaun ääni oli tosin vieläkin yhtä valtava, mutta häntä ei kuunneltu enää entisellä ihastuksella. Toisena päivänä puolusti hän kansalliskokouksessa monarkkiaa, toisena päivänä ahdisti hän, haihduttaakseen häntä vastaan heränneitä epäluuloja, kuningasta ja hänen puoluelaisiaan.

Hänen asemansa oli epävarma. Kuningas uskoi häntä vain puolittain. Perustuslaillinen puolue alkoi epäillä häntä. Demokraatit kohdistivat vihansa häneen.

Hän kirjoitti lakkaamatta kirjeitä kuningattarelle; hän valitti kreivi de la Marckille Ludvigin välinpitämättömyyttä ja Marie Antoinetten horjuvaisuutta. Hän käytti vakavia varoituksia ja toisinaan purevaa satiiria, toisinaan nuhteli, toisinaan oli kauhuissaan kuningasparin epävakaisuuden ja ymmärtämättömyyden johdosta.

"Minua kuunnellaan enemmän ystävällisyydestä kuin luottavaisuudesta", sanoi hän, "ollaan innokkaampia ottamaan vastaan neuvojani kuin seuraamaan niitä."

Hän vetosi Marie Antoinetten ylpeyteen, hänen arvostelukykyynsä, hän pyysi kuningatarta seuraamaan hänen ohjauksiaan ja ryhtymään toimiin. Mutta hänen puheensa kansalliskokouksessa saivat vihdoin kuningattarenkin kylmenemään, niin että hän jälleen alkoi epäillä Mirabeaun vilpittömyyttä.

Kansanylimys pääsi näkemästä niiden suunnitelmien tyhjiin raukeavan, jotka hän oli rakentanut onnettoman kuningasparin pelastamiseksi.

Jo pitemmän aikaa oli hänen terveytensä ollut horjuvainen. Kun hän maaliskuun 28. päivänä 1791 lähti kansalliskokoukseen, täytyi hänen matkalla poiketa ystävänsä la Marckin luo lepäämään. Siellä makasi hän puolisen tuntia miltei tiedotonna.

Siitä huolimatta lähti hän kokoukseen. Hän puhui innokkaasti viisi eri kertaa, ja sitten laskeutui hän viimeisen kerran puhujalavalta.

Huhtikuun 2. päivänä tunsi hän kuoleman lähestyvän.

Äärettömiä ihmisjoukkoja kerääntyi hänen asuntonsa ulkopuolelle. Hovista lähetettiin sana toisensa jälkeen.

"Pidä päätäni pystyssä", sanoi hän palvelijalleen, "se on voimakkain pää koko Ranskassa."

"Ah", lausui hän elämänsä viime hetkenä, "sydämeni kätkee itsessään Ranskan monarkkien kuolinlaulun; sen elottomat jätteet tulevat jäämään puolueiden saaliiksi."

Pariisissa synnytti Mirabeaun kuolema koko kansanliikkeen. Joka päivä vietettiin surujuhlia hänen muistolleen. Konstitutsionin ystävät pukeutuivat surupukuun.

Jälkeenjääneet paperit eivät anna minkäänlaisia tietoja Marie Antoinetten tunteista suuren kansanjohtajan kuoleman johdosta. Mutta varmaan on niiden kellojen ääni, jotka soittivat häntä hautaan, surunvoittoisesti kaikuen tunkenut Marie Antoinetten huoneeseen kuninkaallisessa linnassa.

Hämärän aavistuksen valtaamana oli hän muutamia kuukausia ennen lausunut:

"Olen varma siitä, etten minä sorru ennen Mirabeauta."

10.

Vanhat prinsessat lähtevät Roomaan. — Prinsessa Elisabeth. — Kuningas Ludvig ja kirkollinen tila. — Kuninkaallista perhettä kielletään matkustamasta Saint-Cloudiin.

Asema kävi päivä päivältä yhä arveluttavammaksi. Katukohtaukset kuuluivat päiväjärjestykseen. Kansalliskokous oli tuskin enempää itsenäinen kuin kuninkaallinen perhe. Milloin vain joku julistus ei ollut väestön mieleen, tapahtui heti levottomuuksia ja ryöväyksiä.

Aseman ollessa näin tuskallinen ja epävarma on ihan luonnollista, että kuninkaalliselle perheelle yhä uudestaan tarjottiin apua maasta pakenemiseen.

Kuten on mainittu, oli useilta tahoilta kehotettu kuningatarta siirtymään pois maasta. Kuningas, prinsessa Elisabeth ja prinsessa Lamballe olivat kehottaneet häntä siihen; vieläpä lapsetkin olivat panneet pienet kätensä ristiin ja pyytäneet häntä lähtemään matkaan.

Sekä vallankumouksen viime aikoina että vielä sittemminkin oli kuningattarelle tarjoutunut useampia tilaisuuksia poistua huomaamatta maasta. Mutta mieluummin kuin suostui hylkäämään puolisonsa ja lapsensa, kesti hän nuo päättömät hirveät kuukaudet ja vuodet Ranskassa. Millaiset hänen tunteensa kuningasta kohtaan ennen lienevätkin olleet, kovan onnen päivinä liittyi hän innokkaasti puolisoonsa.

"Minä en mitään toivo oman itseni vuoksi", oli hänellä tapana sanoa, "sillä kuninkaan sylissä ja lasteni seurassa minä tahdon elää ja kuolla."

Paavi Pius VI oli Europan suvereeneista ainoa, joka tarjosi Ranskan kuningasperheelle vieraanvaraisuutta. Hän koki taivuttaa sen jäseniä pudistamaan Ranskanmaan tomun jaloistaan ja hakemaan turvaa hänen kirkkovaltiostaan.

Kuninkaan tädit olivat ainoat, jotka noudattivat hänen kutsuaan.

Aina vallankumouksen alusta asti olivat Adelaiden ja Viktorian kaikki ponnistukset tarkoittaneet heidän piiloon pääsemistään ja unhotuksiin joutumistaan kansan puolelta; — rauhaton Sophie oli jo kuollut.

Oleskelu Ranskassa kävi heille vihdoin sietämättömäksi, ja heidän hartain halunsa ja toivonsa oli päästä niin pian kuin mahdollista pois kapinoitsevasta isänmaastaan Roomaan, jossa toivoivat saavansa polvistua Pietarin kirkossa.

Kuningas ei katsonut itsellään olevan syytä vastustaa tätiensä toivomusta. Heille kirjoitettiin passit, ja ilmoitus heidän kohta tapahtuvasta tulostaan lähetettiin kardinaali Bernisille, Ranskan lähettiläälle Roomassa.

Prinsessat olivat jo aikeissa lähteä, kun nimetön tiedonanto siitä lähetettiin Jakobiini-klubille (helmikuun 3. p:nä 1791).

Itse asiassa ei paljoa välitetty vanhoista prinsessoista, jotka eivät näytelleet mitään osaa poliittisessa elämässä. Mutta pelättiin että heidän matkansa olisi vain enteenä ja että kuningas ja kuningatar aikoisivat seurata perästä.

Heidän päätöksensä kiinnitti sitä paitsi yleisön huomion siirtolaisuuden polttavaan kysymykseen.

Oli sen vuoksi helppo herättää kiivasta vastustusta heidän tuumiansa vastaan. Lähetystö, johon kuului porvarineuvoston jäseniä, lähti kansalliskokoukseen ja Tuilerioihin ilmaisemaan vastalauseita matkaa vastaan.

Koko joukko irtolaisnaisia, joiden oli tapana joka ilta kokoontua Palais Royalin puutarhassa, päätti rientää Bellevueun linnaan estämään Adelaiden ja Viktorian matkaa.

Prinsessoille ilmoitettiin, että uhkaavia ihmisjoukkoja oli tulossa heidän linnaansa. Malttamatta päättää valmistuksiaan, lähtivät he päätäpahkaa matkoihinsa erään heidän luokseen vierailulle saapuneen naisen vaunuissa.

Kun naiset näkivät linnan tyhjänä, ei heidän raivollaan ollut mitään rajoja. He olivat vakuutettuja siitä, että prinsessat veivät suuria rikkauksia muassaan Ranskasta, ja päättivät sen tähden kostaa estämällä palvelijoita lähettämästä tavaroita jälestä.

Kenraali Berthier esti heitä kumminkin tätä tuumaansa toteuttamasta, mutta sen sijaan salli hän heidän tunkeutua linnan saleihin, tyhjentää prinsessojen viinikellarit ja viereksiä heidän sängyissään.

Palattuaan Pariisiin riensivät naiset Luxembourg-palatsille, sillä he epäilivät Provencen kreivin samaten aikovan paeta. He huusivat häntä, kunnes hänen oli pakko näyttäytyä balkongillaan ja luvata, ettei hän lähde pois maasta.

Vallankumoukselliset sanomalehdet puhuivat osaksi vihaisin, osaksi ylenkatseellisin sanoin prinsessojen lähdöstä.

Matkalla sattui monenlaisia ikävyyksiä. Eräässä kaupungissa tahdottiin pidättää prinsessoja. "Lyhtytolppaan pakolaiset!" huudettiin. Muutamien upseerien väliintulon kautta pääsivät he kumminkin jatkamaan matkaa.

Eräässä toisessa kaupungissa otettiin heidät vangiksi. Porvarisneuvosto määräsi heidät säilytettäväksi vankilassa, kunnes kansalliskokous oli päättänyt saavatko he lähteä maasta vai eivätkö.

Mirabeaun kehotuksesta lähetettiin Pariisista prinsessoille lupatodistus matkan jatkamista varten. Mutta tuossa pikkukaupungissa ei oltu halukkaita hyväksymään kansalliskokouksen päätöstä; ja oikea kapina puhkesi ilmi.

Molemmat prinsessat pidettiin edelleen teljettyinä, ja vasta kun olivat kaksitoista päivää istuneet lukkojen ja telkien takana kurjassa hotellihuoneessa, saivat he viimein lähteä matkaan pikkukaupunkilaisten ulvoessa ja viheltäessä.

Kuningasperheessä oli toivottu, että Elisabeth olisi seurannut tätiensä mukana Italiaan. Mutta hän katsoi oikean paikkansa olevan kuninkaan läheisyydessä. Kuningas tarvitsi häntä, eikä hän hennonut jättää Ludvigia.

Prinsessa Elisabeth oli syntynyt 3. päivänä maaliskuuta 1764 ja oli jo kolmen vuoden ikäisenä jäänyt isää ja äitiä vaille.

Sen rakkauden, jonka hän muuten olisi omistanut vanhemmilleen, antoi hän sen sijaan tulla veljiensä osaksi, ja näistä etenkin vanhimman, jonka puoleen hän katsoi kunnioituksella ja jota hän piti miehen ja kuninkaan oikeana esikuvana.

Kelpo, hidasluontoinen Ludvig rakasti häntä myös sangen suuresti, paljoa enemmän kuin muita sisaruksiaan. Noiden kahden sisaruksen välinen rakkaus ei ollut intohimoinen tai haaveilevainen kuten kahden rakastavan välillä; kuninkaan puolelta liittyi siihen nyreää mieltä ja puuttuvaa rakastettavaisuutta. Mutta uskollisuudessa ja omanvoiton pyytämättömyydessä oli Elisabethin rakkaus kuningasta kohtaan Marie Antoinetten rakkautta paljon korkeammalla.

Prinsessa Elisabeth ei ollut kaunis. Hän oli lyhytvartaloinen ja vailla kaikkea majesteetillisuutta. Sitä paitsi oli hänellä epäsäännölliset kasvonpiirteet ja selvämuotoinen bourbonilaisnenä.

Mutta hän oli nuoruuttaan säteilevä. Hänen ihonsa oli verevä, ja hänen kirkkaista sinisilmistään loisti hyvä ja uskollinen sielu.

Hän oli evännyt loistavia naimatarjouksia.

"Minä voin mennä naimisiin vain kuninkaanpojan kanssa, ja kuninkaanpojan täytyy hallita isänsä valtakuntaa", sanoi hän. "Minä en sen jälkeen enää olisi ranskalainen, ja muuta minä en tahdo olla. Parempi on jäädä tänne veljeni valtaistuimen juurelle, kuin nousta vieraalle valtaistuimelle."

Kun häntä kehotettiin välttämään vaaroja Ranskassa seuraamalla tätejään ulkomaille, virkkoi hän: "Pois matkustaminen olisi samalla sekä julmaa että pelkurimaista." Hänellä oli nuoruudestaan saakka aina viimeiseen hetkeensä asti suora luonne, joka ei koskaan poikennut siltä tieltä, jonka katsoi oikeaksi.

Uskossaan Jumalaan samoin kuin muissa olokohdissaan oli hän horjumaton ja varma. Hän ei odottanut vastoinkäymisen hetkeä valmistautuakseen kristityn kärsivällisyyteen. Jo vuonna 1786 kirjoitti hän ystävättärelleen, madame de Causansille:

"Meidän täytyy laskea toiveemme yhtähyvin kuin pelkommekin ristin juurelle. Ainoastaan risti voi opettaa meitä kestämään niitä koettelemuksia, jotka taivas meille määrää, se yksistään kykenee lohduttamaan ja nostamaan lannistuneen sielun. Jumala oli synnitön, ja hän kärsi sekä henkisesti että ruumiillisesti enemmän kuin me koskaan voimme kärsiä. — — — Meidän on elettävä katkeria hetkiä tässä elämässä, mutta se tapahtuu, jotta me saavuttaisimme suuren autuuden. Minä tahdon, oi Jumala, tunnustaa Sinun ylhäisen voimasi ja uskoa, että mitä hyvänsä tapahtukoonkin, Sinä et milloinkaan hylkää minua!"

Prinsessalla ei ollut mitään huomattavaa sijaa hovissa ennenkuin v. 1778, jolloin hänen opettajattarensa, madame de Guéménée, vei hänet nuoren kuningasparin luo.

Marie Antoinette, joka tähän saakka oli pitänyt natoaan pelkkänä lapsena, hämmästyi niitä miellyttäviä ominaisuuksia, joita hän huomasi Elisabethissa. Prinsessan vilkas sielu ja suuri tunteellisuus liikuttivat häntä. "Pelkäänpä", kirjoitti hän (1778) äidilleen, "että tulen liiaksi kiintymään häneen."

"Kuningatar on vallan ihastunut prinsessa Elisabethiin", kirjoitti madame de Bombelles vuotta myöhemmin. "Hän kertoo kaikille ihmisille, ettei löydy hänen vertaistaan rakastettavuudessa, että hän ei ennen tuntenut prinsessaa, mutta että hän nyt on tehnyt hänet ystävättärekseen ja että tämä ystävyys on kestävä koko elämän iän."

Marie Antoinette koki kaikilla tavoin vetää nuorta natoaan puoleensa. Hän tahtoi, että prinsessa saisi pitää omintakeista hovia, ja kehotti kuningasta lunastamaan häntä varten talon, jossa ruhtinas Guéménée ennen oli asunut. Edeltäpäin puhumatta sanaakaan asiasta Elisabethille vei kuningatar hänet sinne.

"Nyt olet sinä omassa kodissasi", sanoi hän; "tämä olkoon sinun Trianosi. Kuningas, joka on iloinen saadessaan lahjoittaa sen sinulle, on antanut minulle ilon ilmoittaa sinulle tämän."

Se vetovoima, mikä nuorella, rakastettavalla tytöllä oli natoonsa, muuttui sikäli kuin hänen jalommat ominaisuutensa astuivat selvemmin esiin, syväksi ja totiseksi hellyydeksi Marie Antoinetten puolelta.

Mutta hänen tunteensa eivät herättäneet vastakaikua. Maku, luonne, kaikki oli erilaista neljänkolmatta vuotiaassa kuningattaressa ja kuudentoista vuotiaassa prinsessassa. Kuningattaren osottautuessa helläksi ja rakkaaksi, oli prinsessa umpimielinen ja hieman epäluuloinen.

Elisabeth rakasti taivasta ja halusi sinne. Marie Antoinette rakasti elämää ja turvautui taivaaseen vain kuten hädässä tarvitsemaansa lohdutukseen. Elisabethilla oli vakaa luonne. Marie Antoinetten mieli oli avoin kaikille vaikutuksille, eikä hänen luonteensa mukaista ollut pyrkiä sitkeästi mihinkään varmaan päämäärään. Joukko erilaisia suunnitelmia tehtiin ja hyljättiin, liiatenkin vallankumouksen ensi aikoina; hän kuunteli useitten neuvoja ja antautui erilaisten virtausten ohjattavaksi.

Kuninkaan tädit pitivät huolta Elisabethin epäluulon virittämisestä kuningatarta kohtaan; he ja muut olivat kyllin ilkeitä saattaakseen prinsessan tietoon, että kansa uskoi Marie Antoinetten ja madame Polignacin olevan häpeällisissä suhteissa keskenään.

Kuningatar koki yhäti voittaa natoansa puolelleen, ja Elisabeth se vain edelleen epäili ja kartteli kuningatarta.

V. 1784 kirjoitti hän:

"Meidän katsantokantamme ovat niin erilaiset. Hän on itävaltalainen ja minä henkeen ja vereen Bourbon!"

Näistä vastakkaisista katsantokannoista aiheutui usein eripuraisuutta natojen kesken, mikä suhde jatkui aina kuningasvallan viimeisiin päiviin saakka.

Elisabeth, joka niin kauan oli kartellut Marie Antoinetten ystävyyttä, tuli oikeastaan vasta Templessä hänen uskolliseksi ja alttiiksi toverikseen. Silloin näki hän kuningattaren oikeassa valossaan, tunnusti hänen arvonsa ja pahoitteli sitä, että hän niin kauan oli tuominnut tätä väärin.

* * * * *

Ennen vallankumousta oli Ludvig ollut rakastettu lempeytensä vuoksi, mutta ne lukemattomat loukkaukset, joita kuningatar, kuninkaallinen perhe, hän itse ja hänen puoluelaisensa olivat saaneet kärsiä, olivat katkeroittaneet hänen mieltään siinä määrin, että ne olivat saaneet hänen ystävällisen alavan olemuksensa muuttumaan ynseydeksi, joka alkuaan oli kokonaan vieras hänen luonteelleen.

Milloin vaara ei uhannut muita kuin ainoastaan häntä itseään, ei häneltä suinkaan puuttunut rohkeutta, mutta niin pian kuin hänen perhettänsäkin uhattiin, hätääntyi hän ja oli kykenemätön käskemään.

Hänen liikanainen epäilyksensä omaan kykyynsä nähden aiheutti sekä hänen oman että kuninkuudenkin kukistumisen. Hän kuunteli mitä erilaisimpia neuvoja, koetti tarttua ojennettuihin, pelastaviin käsiin, mutta torjui ne sitten jälleen luotaan halutakseen sen jälkeen vielä kerran tarttua niihin ja käyttää niitä, sen jälkeen kuin suotuisa hetki oli jo ammoin sitten mennyt.

Vain yhdessä suhteessa osotti hän lujuutta ja voimaa, nimittäin suhteessaan kirkkoon.

Sekasorto kirkollisissa olosuhteissa lisäsi vielä levottomuutta yli koko maan.

Kansalliskokous oli v. 1789 saanut hyväksytyksi säädöksen, että kirkontilojen hallinto oli joutuva pois papiston käsistä. Kohta sen jälkeen ehdotti muuan komitea, että Ranskan kirkko järjestettäisiin uudelle kannalle. Hiippakuntien lukua olisi vähennettävä, luostari- ja veljeskunnat hävitettävät ja useita muita muutoksia tehtävä.

Päinvastoin kuin Pariisin ja suurempien kaupunkien asukkaat pysyi maalaisväestö innokkaasti kiinni vanhassa uskossaan. Kirkollisten olosuhteiden uudestaan järjestäminen herätti sen vuoksi suurta katkeruutta ja vaivasi mitä kovimmin kuninkaan omaatuntoa. Hän horjui ja siirsi uusien lakien hyväksymisen yhä tuonnemmaksi. Ja kun hän viimein (joulukuun 26. p:nä 1790) oli pakotettu allekirjoittamaan ne, teki hän sen vapisevin käsin ja lausumalla:

"Ennemmin olla kuninkaana Metzissä kuin mokomilla ehdoilla Ranskassa. — Mutta siitä tulee kohta loppu!"

Hän oli tyytymätön itseensä. Hänen menetetty onnensa ja menetetty hallitsijavaltansa olivat hänen mielestänsä vähäpätöisiä sen askeleen rinnalla, joka hänet nyt oli pakotettu tekemään.

Paavi paheksi suuresti kuninkaan tekoa.

"Meille ei ainoastaan lisää huolia, vaan on meidän suruillemme liian raskas taakka nähdä jalon ruhtinaan taipuvan ylivoiman edessä ja allekirjoittavan katoolisen opin perusteille vihamielisiä asiakirjoja", kirjoitti Pius VI hänelle terävästi.

Surullisia seurauksia uudesta kirkkoasetuksesta tuli pian näkyviin. Lähes kolmasosa papistoa kieltäytyi noudattamasta uutta asetusta, ja papiston vastustus aikaansai hämmennystä koko maassa.

Ainoastaan vaillinaisesti onnistuttiin saamaan lukuisat vapaana olevat virat täytetyiksi. Koetettiin pakottaa pääkaupungin hengellisiä saarnastuolissa tekemään valan uuden asetuksen noudattamiseksi, mutta useat tekivät uppiniskaista vastarintaa.

Viidenkymmenen papin ympäröimänä julisti Sant-Sulpicen piispa kirkon kirouksen niille, jotka polkivat kirkon lakeja. Saint-Marguériten kirkkoherra ilmoitti saarnastuolista kieltäytyvänsä alistumasta muutettujen säännösten alaiseksi ja lisäsi:

"Mitä tahdotaan minulta riistää? — Virkaniko? Ryöstäminen koskee teitä, sillä kaikki mitä minulla on kuuluu teille! Henkenikö? — Minä olen kahdenyhdeksättä vuotias, ja se lyhyt aika, joka minulla on elettävänä, ei ole sen arvoinen, että sen vuoksi uhraisin vakaumukseni."

Useat hengellisistä, jotka eivät tahtoneet tehdä valaa, piileilivät kristillismielisissä perheissä, ja sieltä käsin tehtiin ankaria hyökkäyksiä niitä vastaan, jotka olivat vannoneet noudattavansa uutta asetusta. Vakavamieliset kristityt pitivät niitä pappeja, jotka olivat valan tehneet, luopuneina syntisinä, ja nämä papit kohtasivat pitäjäläisensä levottomina ja vihamielisinä. Mitään harvinaista ei ollut, että papit nousivat saarnastuoleihin ja valittivat piispojaan ja niitä vainoomisia vastaan, joita heidän täytyi kärsiä vapauden asian puolesta.

Jumalanpalvelusta ei pidetty enää arvossa. Itse linnankirkossakin keskeytettiin messu usein. Vaadittiin urkuria soittamaan uudestaan niitä kappaleita, jotka miellyttivät seurakuntaa. Kirkkotuoleja paiskeltiin kumoon. Ei edes kuninkaan läsnäolokaan kyennyt ehkäisemään vallattomuutta.

Ne Ranskan papeista, jotka olivat tehneet valan, saivat huhtikuun 13. p:nä 1791 vastaanottaa paavilta kirjelmän, jossa hän vaati heitä neljänkymmenen päivän kuluessa peruuttamaan valansa. Jotka kieltäytyivät sitä tekemästä, ne Rooman pyhä isä erotti papillisesta arvostaan ja julisti pannaan.

Vaikka Ludvig, kuten jo on mainittu, vasta pitkien epäröimisten jälkeen ja säästääkseen kirkkoa vielä suuremmilta uhkauksilta oli vahvistanut uudet lait, katui hän nyt kumminkin katkerasti tekoaan. Hän, joka säveällä nöyryydellä oli kantanut omat vastoinkäymisensä, oli vallan kauhuissaan kirkon kärsimästä tappiosta. Eikä hänen omantunnontuskiaan ollut omansa tyynnyttämään se seikka, että hänellä joka päivä oli nähtävänä sisarensa jumalisuus ja kuultavana hänen totisen kristilliset neuvonsa.

Ludvigin ja Marie Antoinetten mennessä kirkkoon kieltäytyi Elisabeth lähtemästä heidän mukaansa. Tuntien rakkautensa vanhoja muotoja kohtaan sekä itsensä kristittynä ja katoolilaisena syvästi loukatuksi kieltäytyi hän itsepintaisesti mukaantumasta uusiin tapoihin, eikä hän ollut milläänkään niistä solvauksista, joita tämän johdosta häntä vastaan sinkauteltiin.

Siitä hetkestä saakka oli hänellä vain yksi neuvo annettava, oli vain yksi menetystäpä, jota hän saattoi käsittää: olisi pitänyt niin pian kuin mahdollista lähteä pois Ranskasta.

Pääsiäinen oli tulossa. Marie Antoinette koki saada puolisonsa temmatuksi raskasmielisyydestään.

Jonkinlaiseksi lievikkeeksi haavoilleen halusi Ludvig pääsiäispäivänä käydä pyhällä ehtoollisella.

Siitä huolimatta, että hän oli allekirjoittanut uuden kirkkoasetuksen, ei hän mitenkään halunnut käyttää niitä pappeja, jotka olivat vannoneet noudattavansa sitä. Hän päätti sen vuoksi viettää pääsiäisviikon Saint-Cloudissa, jossa toivoi voivansa täyttää uskonnolliset velvollisuutensa helpommin kuin Pariisissa.

Huhtikuun 8. p:nä aikoi kuningaspari matkustaa Saint-Cloudiin.

Valmistuksiin matkaa varten ryhdyttiin keskellä päivää, mutta siitä huolimatta levisi huhu, että kuningaspari aikoi matkustaa Metzin linnoitukseen eikä suinkaan Saint-Cloudiin. Ja kirkon viholliset, jotka päivä päivältä kohottivat päätänsä yhä korkeammalle, arvelivat, että jos kohta kuningas aikoikin vain matkustaa Saint-Cloudiin käydäkseen siellä ripillä ja Herranehtoollisella, olisi se joka tapauksessa arvoton teko sen hallitsijan puolelta, joka oli uuden kirkkoasetuksen allekirjoittanut.

Ajoneuvot olivat valmiina ja odottivat linnanpihalla.

Kuningas, kuningatar ja lapset, prinsessa Elisabeth ja madame de Tourzel menivät alas ja istahtivat vaunuihin.

Mutta kansalla oli omat mielipiteensä, ja se ei tahtonut, että kuningasperhe matkustaisi pois.

Häiriön tekijät olivat kokoontuneet linnan ympärille, ja kansalliskaartilaiset olivat sopineet heidän kanssaan samaa asiaa ajamaan. Kuninkaalliset olivat tuskin istahtaneet vaunuihin, kun kansanjoukot ympäröivät ne.

"Ensin hallitusmuoto ja sitten Saint-Cloud!" huudettiin. — "Alas pakolaiset! Alas ne, jotka myyvät meidät vieraille valloille!"

Heittäydyttiin pyörien eteen ja leikattiin ohjakset poikki.

Kenraali Lafayette, joka oivalsi, että moisten kohtausten perältäkin täytyi saada ulkovallat uskomaan kuninkaan todenteolla olevan vankina, riensi apuun ja koetti raivata tietä vaunuille sekä saattaa joukkonsa uudestaan järjestykseen.

Mutta häntä tuskin kuunneltiinkaan, eikä häntä toteltu. Huudot: "Kurjat ylimykset! Lihava sika!" kaikuivat Ludvigin ja Marie Antoinetten ympärillä.

"Hän ei saa matkustaa!" toisti kansa.

"Me maksamme hänelle viisikolmatta miljoonaa", hoilasivat toiset, "ja silloin voimme ainakin vaatia, että hän tekee mitä me tahdomme!"

Kuningatar koki tyynnyttää kansanjoukkoa puhumalla sille vaunuista.

"Mikä ihme-otus se on, joka pyrkii meitä komentelemaan?" vastattiin hänelle.

Vihoissaan tästä naurettavasta ja nöyryyttävästä kohtauksesta tahtoi Lafayette käyttää väkivaltaa pakottaakseen joukkoa kunnioittamaan lakia. Mutta Ludvig antoi hänelle vain tuon tavanomaisen vastauksen:

"Minä en tahdo, että minun tähteni vuodatetaan verta."

Kaksi kokonaista tuntia istuivat kuninkaalliset vaunuissa, alttiina kansanjoukon solvauksille ja pääsemättä liikkumaan askeltakaan eteenpäin.

Kuninkaan palvelijoita rääkättiin. Kruununprinssin hovimestaria lyötiin niin, että poika pikkarainen pillahti itkemään. Päällysmiesten uhkaukset ja käskyt vaikuttivat yhtä vähän kuin heidän pyyntönsäkin.

Välttääkseen vielä pahempia ikävyyksiä, täytyi kuninkaallisten luopua aiotusta matkastaan.

Voitostaan riemastuneina rupesivat kansalliskaartilaiset yhtäkkiä vakuuttamaan kuninkaalle uskollisuuttaan.

"Olkaa huoletta, me kyllä puolustamme teitä", sanoivat kaartilaiset, jotka sattuivat olemaan kuningatarta lähinnä.

"Me luotamme siihen", vastasi Marie Antoinette ivallisesti, "mutta täytynee teidän kuitenkin myöntää, että pidätte meidät vangittuina."

Hän otti poikansa käsivarrelleen ja astui ylpeänä takaisin linnaan.

11.

Pakovalmistuksia. — Kreivi Fersen. — Lähtö Pariisista.

Lokakuun päivät 1789 olivat antaneet täysin päteviä todistuksia siitä, että kuningasperhettä uhkaavat vaarat eivät johtuneet yksistään kansalliskokouksen, vaan enemmän ja paljoa suuremmassa määrässä kiihottuneen Pariisin väestön puolelta. Tapaukset huhtikuun 18. päivältä 1791 eivät jättäneet enää mitään sijaa epäilyksille, etteivät kuningas ja kuningatar olleet vankeina Tuilerioissa.

Ensimäisen pakosuunnitelman oli laatinut Mirabeau. Me tiedämme kuitenkin, ettei kuningas osottanut sanottavaa halua kreivillisen kansanjohtajan neuvojen seuraamiseen ja että hän ylimalkaan toisenkin kerran oli ilmoittanut halveksivansa kaikkia pakosuunnitelmia missä muodossa ne hänelle esitettiinkin.

Aivan toisin oli laita kuningattaren. Mirabeau oli kuollut, mutta hänen suunnitelmansa kummitteli edelleenkin Marie Antoinetten aivoissa. Salaisesti katsoi hän pakoa viimeiseksi pelastuslankuksi siinä haaksirikossa, jossa niin monet hänen suuremmoisista unelmistaan olivat hukkuneet.

Hän pani kaiken kehottelukykynsä liikkeelle taivuttaakseen kuningasta pakenemaan. Ja aina syksystä 1790 saakka näyttää siltä, kuin tuuma siirtyä pois maasta olisi elänyt kuninkaankin tietoisuudessa.

Kumminkaan ei hänessä ollut miestä antautumaan pelkäilemättä tähän ajatukseen, eikä hänellä myöskään ollut päättäväisyyttä ja rohkeutta ryhtyä valmistuksiin tämän hankkeen toteuttamiseksi.

Toisena päivänä hän taipui ja lupasi matkustaa, toisena päivänä hän peruutti lupauksensa. Ja tuskin oli näyttäytynyt rauhallisempia oireita tai heikkoja merkkejä kansan palaavasta kunnioituksesta, kun hän jo lankesi takaisin tavalliseen raskasmieliseen tylsyyteensä.

Ludvig oli voinut tyynenä nähdä monarkkian särkyvän pirstaleiksi. Hän oli voinut antaa anteeksi persoonallisia loukkauksia, mutta hän ei kristittynä voinut kärsiä, että häntä estettiin toimittamasta hartaudenharjoituksiaan ja viettämästä pääsiäisviikkoa levossa ja rauhassa Saint-Cloudissa. Huhtikuun 18. päivänä tapahtunut kansanmeteli se sai hänet pakoon nähden tekemään ratkaisevan päätöksen.

Mutta se mikä oli ollut helppo asia panna toimeen 1789 ja mikä vielä olisi käynyt päinsä 1790, kohtasi 1791 lukemattomia vaikeuksia. Kansan käytös oli osottanut, että jos kuninkaalliset mielivät matkustaa, täytyi sen tapahtua suurimmassa salaisuudessa.

Talven alkupuolella oli ryhdytty muutamiin valmistaviin toimenpiteisiin mahdollisesti tapahtuvaa lähtöä varten. Kenraali, markiisi de Bouillé — Lafayetten sukulainen, mutt'ei hänen ystävänsä — oli tarjonnut kuningasparille apuaan.

Bouillélle oli uskottu sotajoukon ylipäällikkyys Lothringissa, Elsassissa, Franche-Comptéssa ja Champagnessa. Hän oli urhea soturi ja tarmokas johtaja, eikä häneltä suinkaan puuttunut kunnianhimoa.

Hän ei kuitenkaan kaikitenkaan ollut noita uskollisia monarkkian puoltajia, jotka vihasivat vallankumousta; mitä vilpittömimmällä sydämellä oli hän kannattanut uusia lakeja niin kauan kun ne eivät järkyttäneet hänen uskollisuuttaan kuninkaallista huonetta kohtaan. Perustuslaillinen monarkkia oli hänen mieliajatuksensa, ja hänen rakkautensa Ludvig XVI:detta kohtaan oli pikemmin seuraus hänen poliittisista mielipiteistään kuin hänen ritarillisesta mielenlaadustaan.

Levottomuuksien kuohuessa Ranskassa oli hän osannut säilyttää joukkojensa kunnioituksen, ja hän oli siihen aikaan ainoa ranskalainen sotapäällikkö, jonka ei ollut pakko taistella sotamiestensä keskellä vallitsevaa kapinaa vastaan. Kesällä 1790 oli muuan sotaväenosasto Nancyssa nostanut kapinan päällikköään vastaan, mutta puuttumalla yhtä nopealla kuin voimakkaallakin kädellä asiaan oli Bouillé osannut palauttaa kapinoitsijat velvollisuuksiensa tielle. Kansalliskokous Pariisissa oli tämän johdosta julkilausunut hänelle kiitollisuutensa.

Kenraalin oivallettua, että kuningasta pidettiin vangittuna, oli hän heti ajatellut tarjota hänelle apua pelastumiseen.

Marraskuun ensi päivinä 1790 oli hän jo antautunut yhteyteen kuninkaan kanssa. Parooni Goguelatin kautta hän oli lähettänyt kuninkaalle pitkän salamerkeillä kirjoitetun kirjeen, jossa kehotti kuningasta viipymättä vetäytymään johonkin kaupunkiin valtakunnan rajalla.

Bouillé lupasi suojella pakoa ja asettaa joukkonsa kuninkaan käytettäväksi; edellyttämällä, että nämä pysyivät uskollisina kuninkaalle, oli Bouillén armeija kyllin voimakas turvatakseen kuninkaallisen perheen pakoa.

Olemme nähneet, ettei Ludvig hyväntahtoisesti ottanut vastaan tätäkään ehdotusta. Hän antoi Bouillén neuvojen joutua unheeseen, huolimatta siitä, että kenraali yhä edelleen koki taivuttaa häntä ja teki tiettäväksi, että turmelus oli alkanut voittaa alaa hänenkin joukoissaan ja ettei hän kohtapuoleen ollut varma kuin vain muutamien harvojen rykmenttien uskollisuudesta.

Vasta tuon myttyyn menneen Saint-Cloudin matkan jälkeen lähetti Ludvig parooni Goguelatin viemään Bouillélle sanan, että hän oli päättänyt totella kenraalin neuvoa ja jättää Pariisin.

Kuningas ilmoitti aikovansa lähteä Pariisista 15. päivänä toukokuuta ja pyrkivänsä Montmédyyn kenraalin joukkojen turviin, ei kauas valtakunnan rajalta.

Tästä tiedon saatuaan ryhtyi Bouillé heti valmistuspuuhiin.

Hänestä oli välttämätöntä joukkojensa kokoomisen syyksi saada jotakin pelon aihetta ja sentähden neuvoi hän kuningasta sopimaan keisari Leopoldin kanssa siitä, että keisari antaisi itävaltalaisten sotamiesten toimeenpanna retken, joka näyttäisi uhkaavan rajaa Montmédyn lähellä. Tämän tekosyyn nojalla Bouillé kokoisi sotamiehensä tämän kaupungin likitienoille. Vielä kehotti hän Ludvigia ottamaan mukaansa luotettavan miehen, joka voisi olla hänelle apuna ja tukena arvaamattomien tapausten sattuessa, ja tähän toimeen erittäin sopivana esitti hän markiisi d'Agoultin.

Määräpäivä tuntui tosin olevan sangen kaukana, mutta itävaltalaiset eivät mitenkään joutuneet ennemmin lähtemään. Paitsi sitä tahtoi kuningas ennen lähtöään saada käsiinsä ne 2 miljoonaa frangia, jotka maksettiin hänelle valtiokassasta joka kuun 15. p:nä.

Bouillé oli tarjoutunut suorittamaan Chalonsin ja Montmédyn välisellä matkalla tarvittavat valmistukset. Marie Antoinette ja hänen uskottu ystävänsä, kreivi Fersen, pitivät huolta valmistuksista matkaa varten Pariisista Chalonsiin.

Huolimatta kasvavasta levottomuudesta ei Fersen ollut lähtenyt pois Ranskasta. Sen sijaan että useimmat kuningattaren ranskalaisista ystävistä pelkurimaisesti pakenivat maasta pois, oli tämä muukalainen aatelismies jäänyt hänen läheisyyteensä, toivomatta muuta kuin saada onnettomuuden päivinä palvella häntä.

Kreivi Fersenissä oli säilynyt tuo rakkauden ja ihailun välillä oleva ystävyys Marie Antoinettea kohtaan. Vaikka kuningatar vanheni ja hänen kauneutensa vainoomisten aikana lakastui, ei kreivi kuitenkaan unhoittanut, että hän oli ollut nuoren, ilosta loistavan Marie Antoinetten suosittu hovimies ja ritari.

Hyljättynä ollessaan koski Marie Antoinetteen syvästi tämä hänen muuttumaton ystävyytensä. Ja kun kreivi Fersen nyt, samalla hienotunteisuudella kuten muinoin salatessaan ihailunsa ja rakkautensa Marie Antoinettea kohtaan, tarjosi hänelle tukeaan ja apuaan, ei Marie Antoinette empinyt tarttua hänen ojennettuun käteensä.

Kuningas ja kuningatar, jotka olivat vankeina, olivat pakotetut pysymään toimettomina. He jättivät kaikki kreivi Fersenin huostaan, ja hän valmisteli heidän pakoaan.

Sen ajan ruhtinaalliset henkilöt eivät olleet perehtyneet taitoon matkustaa nopeasti.

Bouillé oli ehdottanut käytettäväksi keveitä englantilaisia vaunuja, jotka olivat erittäin mukavat ja joita siihen aikaan hyvin paljon käytettiin matkoja tehtäessä. Kuningas olisi silloin sisarensa ja tyttärensä kanssa voinut ajaa toisissa ja kuningatar kruununprinssin kanssa toisissa vaunuissa.

Mutta Marie Antoinette tahtoi kaikin mokomin ajaa kuninkaan kanssa samoissa vaunuissa.

"Meitä tahdotaan pelastaa; hyvä, silloin pelastettakoon meidät kaikki tahi ei ketään", sanoi hän.

Vaikka Fersen oli täynnä intoa palvellakseen kuningasparia, ja vaikka pako ylimalkaan oli erittäin taitavasti suunniteltu, tehtiin siitä huolimatta useita virheitä.

Pahin virhe oli se, että hankittiin vaunut, jotka tavattomalla koollaan olivat omansa kiinnittämään huomiota puoleensa.

Muuan englantilainen rouva Sullivan tarjoutui hankkimaan kaivatut ajoneuvot. Hän meni erään vaunutehtailijan luo ja tilasi paroonitar Korffin nimellä vaunut, joissa oli parahiksi tilaa yhdeksälle hengelle, kuudelle vaunujen sisässä ja kolmelle ajoistuimella.

Moisten kuljetusneuvojen valmistaminen ei ollut missään tapauksessa pieni asia. Venäläinen valeparoonitar kävi tavan takaa vaunutehtailijan luona nähdäkseen miten pitkälle työ oli joutunut.

Vaunut saatiin kuin saatiinkin määräpäivälleen valmiiksi, ja seuraavana päivänä jätettiin vierasmaalaiselle naiselle lasku, joka osotti vaunujen hinnan 5,944 frangiksi — melkoinen summa v. 1791!

Pako siirrettiin toukokuusta kesäkuuhun.

Ensi päivänä viimemainittua kuuta ajoivat vaunut kreivi Fersenin hotellin pihaan. Hän katsoi parhaaksi koetella noitten jykevien vaunujen kestävyyttä ja valjastutti kuusi reimaa hepoa niiden eteen. Sitten lähti hän itse kovaa kyytiä ajamaan Vincennesiin menevää tietä.

Kohtalon sallimuksesta kohtasi hän matkalla Orléansin herttuan, joka oli kävelyllä lemmittynsä rouva Buffonin kanssa. Samassa kun vaunut vierivät ohi, tunsi herttua kuskissa, joka piiskoi hevosiaan, ruotsalaisen kreivi Fersenin.

"Oletteko höperönä, kreivi?" huusi hän tälle. "Te käytte vaarallista peliä — tuolla tavoin voitte taittaa niskanne."

"Minä ajan itse, koska en tahdo vaunujani rikottavan", vastasi kreivi seisauttaen hevoset.

"Miksi on vaunut noin isot? Aiotteko kuljettaa pois kokonaisen balettiseurueen?"

"En, teidän korkeutenne, sen jätän teidän tehtäväksenne", vastasi Fersen. "Hyvästi!"

"Hyvästi, ja onnea matkalle!"

Tämän yhtymyksen olisi pitänyt panna Fersenin arvelemaan. Hän tiesi miten katkerata vihaa herttua tunsi kuninkaallista sukulaistaan kohtaan. Saadessaan ensi tiedon kuninkaan paosta, iskisi herttuan ajatus heti noihin römö-vaunuihin, ja luultavasti hän silloin ilmoittaisi tämän seikan kuninkaan vainoojille.

Mutta Fersen ei ottanut tätä lukuun. Vaunut seisoivat yli kahdeksan päivää hänen pihassaan kaikkien nähtävinä.

Lähtö siirrettiin edelleen tällä kertaa kesäkuun 15. päivästä 20. päivään.

Jotta tuuma ei kohtaisi esteitä jo aivan alussa, oli keksittävä keinoja vakoojain eksyttämiseksi.

Ludvig XVI:nnella oli nyt ensi kerran tilaisuus käyttää hyödykseen kätevyyttään käsityöläisenä. Kahden uskotun palvelijan avustamana laittoi hän prinsessa Elisabethin huoneeseen oven, jota ei hevin huomannut, jollei tyystemmin tarkastanut seinää.

Heillä oli siis varattuna uloskäytävä; vaunut olivat kunnossa, ja nyt oli vain hankittava passi.

Tälläkin kertaa tarjosi rouva Sullivan apuaan. Valeparoonitar Korff pyysi passia itselleen, kahdelle lapselleen, niiden opettajalle ja yhdelle palvelijalle.

Mutta uskaltamatta jäädä Pariisiin sen jälkeen kun oli auttanut kuningasparia pakoon, ilmoitti hän parisen päivää passinsaannin jälkeen, että tämä passi onnettoman sattuman kautta oli joutunut liekkien uhriksi. Hänelle kirjoitettiin uusi passi, ja tämän passin avulla poistui hän Pariisista pari päivää ennen kuninkaallista perhettä.

Kaikki valmistukset tehtiin mitä suurimmassa salaisuudessa. "Kaupungissa ei aavistettu mitään", kirjoitti Fersen päiväkirjaansa.

Hän oli löytänyt keinoja välttääkseen vahtien huomiota, ja hänellä oli ollut monta yhtymystä kuninkaan ja kuningattaren kanssa.

Torstaina kesäkuun 16. p:nä iltasilla kävi hän vielä kerran Tuilerioissa jättääkseen Marie Antoinettelle ne puvut, jotka olivat aiotut valevaatteiksi hänelle, nadolle ja lapsille.

Ihan viime hetkessä lykättiin pako vielä neljäkolmatta tuntia eteenpäin erään kamarineitsyen vuoksi, jota kohtaan kuningattarella oli epäluuloja. Samaan aikaan sai Bouillé kuninkaalta kirjeen, viimeisen, jossa kuningas ilmoitti hänelle, että markiisi d'Agoult ei voinut tulla mukaan tilan puutteen takia, koska kuninkaallisten lasten opettajatar piti kiinni lainmukaisesta oikeudestaan saada luopumatta seurata kasvattejaan.

Vihdoin koitti ratkaiseva päivä.

Tuilerioilla oli tavallinen sävynsä, ja illalla vietiin lapset sänkyyn kuten tavallista.

Samaten läksivät kuningas ja kuningatarkin levolle. Mutta tuskin olivat palvelijat poistuneet, kun he jälleen nousivat ylös.

Kuningas pukeutui yksinkertaisiin vaatteisiin, ja Marie Antoinette ja prinsessa Elisabeth ottivat yllensä ne vaatteet, jotka Fersen oli tuonut. Sitten lähtivät he herättämään lapsia.

Marie Thérèse pukeutui kiireisesti, mutta kruununprinssi, jota oli herätetty ensi unestaan, oli enemmän hämillään. Hän ei tiennyt mitä oli tekeillä. Hänen päälleen puettiin tytön vaatteet, ja hän kysyi unimielissään:

"Käydäänkö näyttelemään komediaa?"

Kello puoli yksitoista illalla olivat heidän pukunsa täysin valmiit. Elisabeth, Marie Thérèse, kruununprinssi ja madame Tourzel menivät alas salonkiin, jossa kaksi kamarirouvaa odotti heitä. Kohta senjälkeen tulivat kuningas ja kuningatar. Marie Antoinette aukaisi oven. Taluttaen lapsiaan kädestä, astui hän muitten edellä portaita alas.

Välttääkseen herättämästä huomiota oli päätetty kulkea linnanpihan poikki eri ryhminä.

Opettajatar kulki ensin molempien lasten kanssa. He saavuttivat vaikeuksia kokematta vaunut. Kreivi Fersen, joka kuskiksi pukeutuneena istui ajoistuimella, hyppäsi alas ja auttoi heidät vaunuihin.

Kello oli nyt neljänneksen yli yhdentoista. Samassa kulki Lafayette linnan pihan poikki, mutta ei huomannut ketään.

Puoli tuntia myöhemmin tuli prinsessa Elisabeth, ja kuningas seurasi kohta hänen jälestään.

Ainoastaan kuningatar ei tullut.

Kului lähes tunti. Kyyristyneinä vaununnurkkiin uskalsivat pakolaiset tuskin hengittää tai katsahtaa toisiinsa.

Kuningatar oli nähnyt niiden, joita hän rakasti yli kaiken, poistuvan Tuilerioista, ja itse lähti hän sieltä viimeisenä.

Hän oli kohdannut Lafayetten ja kauhuissaan syöksynyt pimeiden rakennusten väliin. Kaitaiset kadut veivät kaupunginkorttelin halki. Likinäköinen kun oli, oli hän erehtynyt tiestä.

Kiihkeänä ja hengästyneenä riensi hän edelleen ajattelematta missä hän oli.

Tuolla alempana pauhasi Seinejoki. Hämärässä erotti hän lyhdyt sillalla. Hän älysi nyt, että oli kulkenut harhaan ja että hänen oli käännyttävä takaisin tullakseen toiselle puolelle.

Viimein kysyi hän eräältä sotamieheltä tietä. Tuntematta kuningatarta osotti sotamies hänet Karusellipaikalle.

Hän riensi eteenpäin holvien läpi pitkin Seinen rantoja. Vaunut tulivat ajaen häntä vastaan. Taaskin Lafayette siinä ajoi kotiin yölliseltä kiertomatkaltaan. Hän oli nyt varmistunut siitä, että linna oli hyvin vartioittu, ja että kuninkaallinen perhe lepäsi rauhassa.

Kuningatar ehti töin tuskin kätkeytyä kiviseinän varjoon, jotta ei joutuisi hevosten tallattavaksi tai tulisi tunnetuksi.

Hän riensi edelleen, mutta pysähtyi lopulta, hengästyneenä ja menehtymäisillään ja luullen kaiken olevan mennyttä.

Silloin havaitsi hän Fersenin vaunut; hän syöksyi niihin, niin hengästyneenä, ettei voinut puhua, ja polki kiihkossaan kruununprinssiä jalalle. Lapsi, joka nukkui käärittynä madame Tourzelin levättiin, oli siksi malttavainen, ettei huutanut.

Oli tullut sydänyö. Kreivi Fersen nousi kuskilaudalle ja läiskäytti hevosia piiskalla.

Tuileriat olivat heidän takanaan. Ajettiin yli bulevardien ja saavuttiin Clichy-sillalle, jolla nuo suuret vaunut odottivat. Ruotsalainen kreivi ajoi omat vaununsa aivan näitten viereen, joten pakolaisten ei tarvinnut kajota maahan, siirtyessään vaunuista toisiin.

Fersen palasi hetkiseksi omien vaunujensa luo, tarttui hevosia suitsiin ja talutti ne syrjään. Yksi hevosista kompastui ja vaunut menivät kumoon. Näytti siis pelkältä sattumalta, että vaunut oli jätetty kadulle loikomaan.

Fersen istahti matkavaunuihin kuskinsa viereen, ja huutaen tälle: "Aja sukkelaan!" huiteli hän yhtämittaa pitkällä ruoskalla hoputtaakseen hevosia.

Paljon oli aikaa mennyt hukkaan kuningatarta odottaessa, ja palaava päivä vain lisäisi vaaroja. Vähemmässä kuin puolessa tunnissa saavuttiin Bondyyn, jossa ensi kerran oli vaihdettava hevosia.

Kuusi hevosta oli tilattu ja ne olivat jo varalla. Fersenin kuski laskeutui kuskilaudalta. Uusi kuski sivalsi ruoskalla, matkavaunut lähtivät liikkeelle.

"Hyvästi, paroonitar Korff!" huusi Fersen poismatkustavien jälkeen.

Hän näki vaunujen vierivän pois, ja hänen sanattomat, palavat rukouksensa seurasivat kuninkaallista perhettä, erittäinkin kuningatarta, jota hän suuresti rakasti.

Mutta että heidän matkansa hyvin onnistuisi, siihen hän ei uskaltanut liiaksi luottaa.

"Rakas isäni!" kirjoitti hän 22. p:n aamulla Monsista, jonne hän oli pysähtynyt matkallaan ulkomaille. "Olen äskettäin saapunut tänne. Kuningas ja koko hänen perheensä lähtivät seikkailuja kokematta Pariisista 20. p:nä sydänyöllä. Minä saatoin heitä ensimäisen kyytivälin päähän. Suokoon Jumala, että loppumatka kuluisi yhtä onnellisesti… Minä lähden nyt jatkamaan matkaani rajaa pitkin yhtyäkseni kuninkaaseen Montmédyssâ, jos hän on kyllin onnellinen saapuakseen sinne."

12.

Varennesiin tulo. — Kuningasperhe tunnetaan ja otetaan vangiksi.

Vaunut vierivät esteettä edemmäksi. Luonto hymyili matkailijoita vastaan. Oli täysi kesä, ja se säteili paraassa loistossaan. Taivas oli sees, ja kukat koreilivat mehevän kasvullisuutensa keskellä.

Sarastavan päivän säteet tunkivat vaunuihin. Kuningas kallisti päänsä ulos vaununikkunasta hengittääkseen täysin siemauksin hyvien tuoksujen täyttämää ilmaa. Väestö, seutu, kaikki näytti olevan ystävällistä.

Clacyhen eli toiseen kyytipaikkaan saavuttua yhtyi kuningatar molempiin kamarirouviinsa, jotka olivat lähteneet jo edeltäkättä; molemmat vaunut ajoivat nyt perätysten.

Kuninkaallisissa vaunuissa olivat osat jaetut seuraavasti:

Rouva de Tourzel matkusti paroonitar Korffin nimellä; Marie Thérèse ja Kaarle Ludvig olivat olevinaan hänen tyttärensä ja olivat saaneet nimekseen Amalie ja Aglaja. Marie Antoinette oli olevinaan lasten opettajatar ja kutsuttiin madame Rocketiksi. Prinsessa Elisabeth matkusti seuranaisena nimeltä Rosalie. Ludvig XVI esitti kamaripalvelijan osaa ja kantoi nimeä Durand.

Kolme kuninkaallista henkivartijaa oli seurassa: Maldent, joka oli puettu palvelijaksi ja passiin merkitty nimellä Saint-Jean, istui väliin vaunun takaistuimella ja väliin ratsasti vaunujen jälestä. Moustier, joka samaten oli puettu palvelijaksi, tunsi nimen Melchior ja istui kuskilaudalla Valoryn rinnalla, joka oli puettu kuriiriksi ja kutsuttiin Fransiksi.

Lapset, jotka olivat maanneet koko yön, heräsivät aamupäivällä ja olivat iloissaan pikku aterioista, joita valmistettiin heille.

Kuningatar lepäsi kaikista kärsimistään mielenliikutuksista. Nojallaan vaunun seinää vasten muisteli hän menneitä hirmuvuosia.

"Minusta näyttää", virkkoi hän, "että jos me joutuisimme vangittaviksi, olisi sen jo pitänyt tapahtua."

Hän ei ollut läheskään alakuloinen. Harvoin oli hän ollut iloisempi kuin nyt, jolloin näytti kuin onnistuisi pako.

Oli tultu pois Pariisista, tuosta peljätystä kaupungista, ja kuningas laski kuivakiskoista pilaansa siitä, mitä hänen pääkaupungissaan tällä hetkellä mahtoi olla tekeillä.

Mutta elämä se usein tahtoo tehdä turhaksi niin hyvin toiveemme kuin pelkommekin ja antaa odotustemme raueta tyhjiin kaikkein vähäpätöisimmistä syistä. Ja harvoin esiytyvät tapahtumat sen muotoisina, kuin olemme odottaneet.

Kuninkaalliset antoivat kuskille kehotukseksi runsaita juomarahoja, ja tästä auliudesta oli tosin seurauksena se, että heidän matkansa joutui pikemmin, mutta samalla se herätti uteliaisuuttakin, ja uteliaisuudesta johtui vaaroja.

Eräässä kylässä oli muuan kuorma-ajuri tuntenut matkustajat.

"Tuo on kuningas", oli hän lausunut toiselle kuskilaudalla istuvista henkivartijoista.

Henkivartija kielsi väitteen todenperäisyyden.

"Ovatpas ne kuningas ja kuningatar", väitti mies itsepintaisesti; "olen nähnyt heitä lukemattomia kertoja Versaillesissa."

Tämän lausunnon olisi pitänyt varoittaa kuninkaallisia ja osottaa heille epäämättömästi, että mitä suurin varovaisuus tästä puoleen oli tarpeen. Mutta sensijaan Ludvig tavan takaa laskeutui vaunuista.

Vastamäkilöissä kulki hän aina vaunujen jälestä jalan ja antausi usein pakinoihin talonpoikain kanssa. Hevosia vaihdettaissa asteli hän kerran toisensa jälkeen kansanjoukon keskellä, joka oli kokoutunut tarkastelemaan noita muhkeita ja tavattomia matkavaunuja.

Montmirailissa särkyivät vaunut, ja matkustajain täytyi odottaa kunnes ne saatiin korjatuksi. Se seikka ynnä kuninkaan itsepintainen halu saada kulkea pitkät matkat jalan aiheuttivat neljän viiden tunnin ajanhukan.

Päivä kului verkalleen. Väsyneinä ja vaieten istuivat kuninkaalliset matkailijat vaunuissa.

Kello löi neljä iltapäivällä, kun he saapuivat Chalonsiin. Täälläkin piti kuninkaan kaikin mokomin saada astua pois vaunuista ja täälläkin hänet tunnettiin. Muuan porvarineuvoston jäsen seisoi läheisyydessä. Hän ei hetkeäkään epäillyt, etteivät nämä olleet kuninkaallisia, jotka pakenivat Pariisista.

Täynnä kunnioitusta heidän onnettomuuttaan kohtaan ei hän ollut ajatellutkaan antaa heitä ilmi. Hän koki kääntää läsnäolijain huomion pois kuninkaasta, auttoi hevosten valjastamista vaunujen eteen ja kiirehti kuskia.

Eräs työmies likeni häntä ja kuiskasi:

"Se on kuningas. Minä tunnen hänet."

Neuvosmies vastasi eittäen, mutta toinen uudisti suuremmalla varmuudella ja äänenpainolla väitteensä.

"Olet oikeassa; se on kuningas", myönsi neuvosmies. "Mutta jos annat sen ilmi, voi siitä suurta onnettomuutta seurata. Sinun on vastaaminen siitä."

Työmies poistui ilmaisematta salaisuuttaan, ja kohta häipyivät matkavaunut, pölypilveen kietoutuneina, Pont de Sommeveslen suuntaan.

Sopimuksen mukaan oli ensimäisen kenraali Bouillén lähettämän sotaväen osaston määrä kohdata heidät siellä. Kuningas ja kuningatar pitivätkin tätä paikkaa melkein kuin pelastuksensa päämääränä.

Ja kenraali olikin lähettänyt sinne viisikymmentä husaaria herttua Choiseulin ja parooni Goguelatin johdolla, joka viimemainittu oli tarkoin tutustutettu pakohankkeeseen.

Sotamiehet olivat saapuneet varhain aamulla.

Matkailijoita odotettiin tuleviksi puolenpäivän maissa. Choiseul tähysteli lakkaamatta maantielle päin. Kello tuli kaksi, kolme, neljä — mutta ei mitään kuriiria näkynyt, eikä kuninkaallisia vaunuja saapunut.

Viisikymmentä sotamiestä olisi milloin hyvänsä herättänyt huomiota moisessa vähäpätöisessä kyläpaikassa, mutta erinäiset asianhaarat vaikuttivat, että heidän läsnäolonsa tähän aikaan tuli erittäin huomattavaksi. Tuo kylä pahainen oli nimittäin kieltäytynyt maksamasta erästä säädettyä veroa, ja viranomaiset olivat uhanneet käyttää väkivaltaa. Ja nyt luulivat nuo kelpo ihmiset, että husaarit oli tässä tarkoituksessa lähetetty heidän kyläänsä.

Porvarit kokoontuivat ja kirkonkelloja soittamalla pyydettiin apua lähikylistä. Pelkoon sekaantui uteliaisuutta ja tuo pieni aseestettu joukko ympäröittiin.

Johtajien asema alkoi pian käydä tukalaksi. Turhaan vakuuttivat he tulleensa saattamaan erästä kallisarvoista kuormastoa, jota odotettiin. Heitä ei uskottu. Sotamiehet, joita asukkaat vuoroin pilkkasivat, vuoroin mielistelivät, pitkäksyivät odottamista, ja Choiseul alkoi peljätä, että hänen joukkonsa liittyisivät kansaan ja päinvastoin vaikeuttaisivat kuninkaan matkaa, sen sijaan että olivat määrätyt sitä helpottamaan.

Kello oli sillä välin tullut viisi. Olihan pakosuunnitelma voinut mennä myttyyn. Choiseul arveli pitemmän viipymisen käyvän turmiolliseksi, ja kun Goguelat oli samaa mieltä, niin päättivät he lähteä pois kylästä. Husaarit poistuivat Clermontin suuntaan ja kiersivät Saint-Menehouldin, jossa ohiratsastava sotaväenosasto niinikään oli säikähdyttänyt väestöä.

Sotamiesten lähdettyä hajautui ihmisjoukko heti, ja kaikki oli jälleen tyyntä Pont Sommeveslessa.

Tunti sen jälkeen ajoivat kuninkaalliset vaunut kylään. Passin avulla pääsi kuningas ilman muuta matkustamaan edemmäs. Mutta hän oli varmasti odottanut tapaavansa täällä uskollisia ystäviä, ja häneen vaikutti ilkeän hämmästyttävästi, ettei hän täällä kohdannut Choiseulia eikä nähnyt vilahdustakaan kuninkaallisista sotamiehistä.

Saint-Menehouldissa ei myöskään tavattu tuota odotettua saattojoukkoa. Kolmekymmentä rakuunaa d'Andoisin johdolla oli tosin saapunut kylään, mutta kun asukkaat olivat levottomia ja kiihtyneitä, oli johtaja katsonut viisaammaksi antaa sotamiesten hajautua kylään kääntääkseen asukkaiden huomion pois vaunuista.

d'Andois lähestyi vaunuja. Muiden huomaamatta sai hän kuiskatuksi madame de Tourzelille:

"Toimenpiteet, joihin ryhdyttiin, ovat osottauneet hankaliksi. Minä vetäydyn pois välttääkseni herättämästä epäluuloja."

Mutta epäluulo oli jo virinnyt.

Drouet, kylän postimestarin poika, oli istunut läheisessä ravintolassa ryypiskelemässä muutamien toveriensa kanssa, kun oli nähnyt noiden mahdottomien vaunujen tulla tömisevän.

Hän jätti ystävänsä hyvästi eikä päästänyt silmänräpäykseksikään matkustajia näkyvistään.

Ollen tarkastavinaan hevosia, joita valjastettiin, tähysteli hän tyystin vaunuissa istuvia naisia. Hän oli suorittanut asevelvollisuutensa Versaillesissa, jossa oli usein nähnyt kuningattaren, ja luuli nyt jälleen tuntevansa hänet. Hän vertaili luultua kamaripalvelijaa siihen kuninkaan muotokuvaan, joka oli rahassa hänen kourassaan, ja nyt ei hän enää epäillyt.

Paikalla ilmoitti hän havaintonsa eräälle porvarineuvoston jäsenelle. Hänelle annettiin silloin tehtäväksi koettaa saavuttaa ja jos mahdollista pidättää matkustajat.

Vaunut olivat jälleen lähteneet liikkeelle. Uudet hevoset olivat postimestarin hankkimat, mutta postimestarin poika oli kehottanut isänsä kuskia koko matkan ajamaan niin hiljaa kuin suinkin.

d'Andois oli aikonut rakuunoineen seurata kuninkaallista perhettä. Mutta Saint-Menehouldissa olevat kansalliskaartilaiset, kuultuaan huhun, että matkustajat ulkomuodoltaan olivat kuninkaallisen perheen jäsenten näköisiä, vastustivat heidän lähtöään ja ottivat rakuunat vangiksi.

Yhden ainoan kuninkuudelle uskollisen onnistui salaa päästä pakoon. Hän hyppäsi vankilanmuurien yli, sekautui väen vilinään, kuuli kerrottavan postimestarin pojan kiireesti ratsastaneen Varennesiin päin, haki käsiin hevosensa ja riensi hänen jälestään.

Edellään näki hän matkan päässä Drouetin ja erään hänen toverinsa. Hän ei tiennyt heidän asiaansa, mutta pelkäsi heidän olevan kuninkaan vihollisia.

Drouet, joka monta kertaa oli käännähtänyt satulassa, huomasi itseään takaa-ajettavan ja kannusti hevostaan.

Vainooja kohotti pistoolinsa, mutta laski sen jälleen alas. Kohtalo oli määrännyt, että kuninkaallisten pako oli tuleva ehkäistyksi. Kuninkaallismielinen ratsastaja aavisti, että kuninkaan vainoojat ratsastivat hänen edellään, mutta saattoihan aavistus pettää, eikä hän tohtinut surmata kuninkaan ystävää.

Postimestarin poika tunsi kaikki seudun polut ja tiet. Ratsastaja hänen takanaan saattoi hänet rauhattomaksi, ja hän koetti päästä tätä pakoon. Eräässä tien mutkassa katosi hän äkkiä rakuunan vakoilevien silmien edestä.

Varennesin kaupunki sijaitsee kahden puolen erästä jokea.

Joen yli vie silta, ja sillan toisessa päässä kohosi niihin aikoihin torni, perustanaan pimeä holvi, jonka läpi vaunujen oli kuljettava hitaisesti ja joka oli niin kaita, että vähinkin este salpasi holvin läpi kulkevan tien.

Nuori Bouillé — kenraalin poika — oli saapunut Varennesiin mukanaan osasto sotamiehiä ja pysähtynyt sillan toiseen päähän. Varennes ei ollut mikään kyytiasema, ja hän oli sentähden tuonut mukanaan hevosia, jotka oli sijoittanut erääseen talliin kaupungin ulkolaidalla. Tästä hän ei kumminkaan ollut tullut edeltäkäsin antaneeksi tietoa kuninkaalle.

Huono onni, joka oli seuraillut pakenijoita kaikkialla, uudistui myöskin Varennesissa; vaunujen myöhästyminen saattoi Bouillén siihen luuloon, että kuninkaan matka oli rauennut tyhjiin.

Hän päästi sentähden sotamiehensä hakemaan itselleen yösijaa. Muutamat sotamiehet makasivat, toiset istuivat ravintoloissa ryypiskellen; itse meni hän myöskin levolle.

Matkustajat olivat vaihtaneet hevosia Clermontissa. Yö oli tullut. Seutu, jonka läpi kuninkaalliset ajoivat, oli autio ja kolkko.

Sydänyöllä saavuttiin Varennesiin ja pysähdyttiin kaupungin ajoportille.

Kaikki oli hiljaista ja rauhallista; kaupungin asukkaat näyttivät vaipuneen sikeään uneen. Ei löydetty hevosia eikä keksitty sotamiehiä.

Matkustajat alkoivat käydä levottomiksi. Marie Antoinette astui alas vaunuista, koputti useihin oviin ja tiedusteli vastaantulijoita, mutta kukaan ei osannut antaa hänelle hänen kaipaamiaan tietoja.

Lähes tunnin ajan käyskentelivät kuningas ja hän ihmisistä tyhjiä katuja pitkin. Hevoset olivat väsyneet, kuski tuli kärsimättömäksi ja uhkasi riisua pois hevoset ja ajaa kotiin.

Pyynnöillä ja lupauksilla saatiin hänet jäämään, ja matkustajat päättivät lähteä pitkittämään matkaa toivoen tapaavansa kaivatun Bouillén ja hevoset toisella puolen siltaa.

Jyhkeät vaunut vierivät katuja pitkin, saavuttivat holvin, mutta kohtasivat siinä sivuuttamattomana esteenä kärryt, jotka tien salpaamiseksi oli kaadettu sisäänkäytävän eteen.

Ihmisvarjoja vilahteli yön pimeydessä. Hälinää ja melua tunki vaunuissa olijain kuuluville.

Hiljaisen mutinan läpi erottautui miehen ääni. Se oli Drouet, joka oli aikaa ennen kuninkaallista perhettä ehtinyt tänne ja heti mennyt kaupungin pormestarin, Saucen luo, joka oli pyytänyt häntä ja muita avukseen ehkäisemään kuninkaallisten pakoa.

Käytiin kiinni hevosiin ja huudettiin, että jos he vielä ajavat askeltakaan, niin heidät ammutaan.

Kuskilaudalla istuvat kaartilaiset tahtoivat antautua epätasaiseen taisteluun, mutta kuningas kielsi sen.

"Keitä te olette?" huusi eräs ääni. "Ja minne olette matkalla?"

"Minä olen paroonitar Korff", vastasi kuningatar, joka oli ottanut näytelläkseen madame de Tourzelin osaa, "ja matkustan Frankfurtiin perheineni."

Sauce pyysi nähdäkseen matkustavaisten passia. Kuningas ojensi sen hänelle, sitten kun oli kysynyt häneltä hänen nimeään ja asemaansa. Sauce luki passin käsilyhdyn valossa ja huomasi sen olevan oikean. Hattu kädessä esitti hän hyvin kohteliaasti tälle luullulle venäläiselle naiselle, että yö oli pimeä, tiet huonoja ja vaarallisia ja hevoset väsyneitä, joten ei voinut ajatella matkan jatkamista.

Hän lisäsi, että paroonitar Korff varmaan oli kovin väsynyt, ja että hän, pormestari, katsoi itselleen kunniaksi saada pitää paroonittaren ja hänen seurueensa vierainaan seuraavaan päivään saakka.

Kuningatar vastasi yhtäkaikki, että hän halusi heti pitkittää matkaa.

Mutta postimestarinpoika Drouet ei ollut halukas päästämään saalistaan. Kellot tornissa olivat alkaneet moikua. Valoa alkoi näkyä ikkunoissa ja ihmisjoukkoja kokoontui.

Niin vastenmielistä kuin se kuninkaallisista olikin täytyi heidän silti mukautua ja käydä pois vaunuista. Vaunut vedettiin takaisin siihen osaan kaupunkia, mistä olivat tulleetkin.

Kuninkaallinen perhe oli kärsinyt haaksirikon lähellä satamaa ja otettiin vangiksi vajaan kuudentoista penikulman päässä päämaalistaan.

Marie Antoinette pusersi hermostuneesti leninkiään kädessään. Kalpeana mielenliikutuksesta astui hän portaita ylös Saucen taloon. Miten palavasti olikaan hän toivonut, että vapauden onni suotaisiin hänen ja hänen perheensä osaksi! Ja nyt olivat hänen toiveensa rauenneet juuri kun hän luuli olevansa niin lähellä päämäärää.

Hänet vietiin matalaan, savusta mustuneeseen huoneeseen, jossa ei ollut muita huonekaluja kuin pari vaivaista puutuolia ja papereita tulvillaan oleva pöytä.

Vapisevin käsin päästi kuningatar auki hattunsa nauhat ja silmäili sieluttomasti ympärilleen tuossa ikävässä huoneessa. Hän kutsui luoksensa lapset. Nämä katsoivat äitiinsä, mutta hymyily oli paennut hänen kasvoiltaan ja ääni oli saanut aivan toisellaisen soinnun; se oli kummallisen raukea ja väritön.

Sauce oli jättänyt heidät, sanoen lähtevänsä tyynnyttämään kansanjoukkoa. Hän oli hyväntahtoisen näköinen. Kuningas luotti häneen ja luuli huomanneensa, että kansa näytti enemmän hämmästyneeltä kuin vihamieliseltä. Mutta vaikka kylän asukkaat olivat koettaneetkin estää hänen matkaansa, niin saapuisihan kenraali Bouillé ennen pitkää joukkoinensa ja auttaisi häntä etemmäs.

Tieto siitä, että oli pidätetty vaunut ja matkustajat viety Saucen taloon, sai yön kuluessa joukottain aseilla varustettuja talonpoikia lähiseuduilta rientämään Varennesiin.

Kellot kirkontornissa soivat edelleen, ja rummun pärähdykset kaikuivat päästä päähän muutoin niin hiljaisilla kaduilla. Kiihottuneita ihmisiä kokoontui pormestarin oven ulkopuolelle.

Sauce astui jälleen sisään kuningasparin luo. Mikäli kansa tiesi kertoa — lausui hän Ludvigille — oli hänellä kunnia nähdä kuningas ja hänen perheensä talossaan, ja hän lisäsi, että porvarineuvostossa oli paraikaa keskustelun alaisena kysymys, sallittaisiinko heidän jatkaa pakoaan.

Muutamia silmänräpäyksiä emmittyään selitti Ludvig, että kyläläiset olivat erehtyneet ja että hän oli vain halpa porvari, joka halusi jatkaa matkaansa niin pian kuin suinkin.

Kansanjoukon yllyttämänä rupesi nyt Sauce puhumaan aivan toisella äänellä. Hän soimasi kiivaasti kuningasta siitä, että tämä pakeni kansansa luota yhtyäkseen maan vihollisiin.

Kuningas änkytti, väitti yhä olevansa toinen henkilö kuin minä häntä pidettiin, eikä ollut ymmärtävinään laisinkaan mistä oli kysymys.

Sauce intoutui yhä enemmän. Kuningatar oli ensi alussa seisonut hievahtamatta eikä ollut puhunut sanaakaan. Mutta tämä sananvaihto pikkukaupungin pormestarin ja toiselta puolen kuninkaan välillä, joka ei tahtonut omaksua arvoaan, ajoi häpeän punan hänen kasvoillensa.

"Jos te tunnette kuninkaan, niin osottakaa hänelle kunnioitusta!" huusi hän kiivaasti. Hänen äänensä vapisi katkeruudesta ja häädetyistä kyynelistä.

Sauce mykistyi; Marie Antoinetten säihkyvä katse oli yhtäkkiä ehkäissyt hänen sanatulvansa.

Useita ihmisiä tunkeutui huoneeseen. Ludvig malttoi mielensä ja saavutti jälleen arvokkuutensa.

"Minä olen teidän kuninkaanne", sanoi hän. "Tuossa on kuningatar ja kuninkaallinen perhe. — Tikarien ja painettien uhkaamana on oleskelu pääkaupungissa käynyt minulle sietämättömäksi, ja minä olen nyt tullut etsiäkseni uskollisten alamaisteni keskellä sitä vapautta ja rauhaa, jota te kaikki nautitte. Minä tulen, elääkseni teidän keskellänne, lapseni, joita en millään ehdolla tahdo hyljätä."

Hän puhui edelleen niistä moninaisista epäjärjestyksistä ja vallattomuuksista, jotka olivat pakottaneet häntä pakenemaan Pariisista, ja toivostaan päästä Montmédyyn, jossa hän aikoi, kaukana pääkaupungin melusta ja riidasta, saattaa päätökseen tekeillä olevan hallitusmuodon, jossa niin hyvin kansan kuin kuningashuoneen edut olisivat tarkasti vaarin otetut. Hän lisäsi, että hän tahtoi harrastaa kansan tosi parasta ja edistää vapautta eikä suinkaan sitä hävittää.

Kuningas oli liikutettu ja hän oli puhunut elävyydellä, mikä muuten oli hänelle vierasta. Tuskan valtaamana syleili hän Saucea ja pyysi häntä pelastamaan hänen puolisonsa ja lapsensa.

Hetkisen näytti siltä kuin sääli olisi saanut vallan läsnäolijain mielissä.

Saucen vanha anoppi astui sisään ja pyysi saada suudella kuninkaallisten lasten käsiä. Itku tyrehtyi kuningattarelle kurkkuun, niin että hän tuskin saattoi hengittää. Tuo iällinen nainen heittäytyi polvilleen ja rukoili taivaan siunausta kuningattaren lapsille ja kostutti hänen kättään kyynelillään.

"Te olette itse äiti", sanoi Marie Antoinette Saucen vaimolle. "Koettakaa asettua minun tilaani. Teidän yksi ainoa sananne voipi tuottaa meille vapauden."

"Teidän majesteettinne", vastasi vaimo ynseydellä, jolla koetti peittää mielenliikutustaan, "minä kyllä rakastan kuningastani, mutta minä rakastan miestäni myöskin. Häntä on minun ensi sijassa ajatteleminen, ja hän on vastuunalainen siitä mitä tapahtuu."

Tunnit seurasivat toisiaan etanan kulussa tänä hirveänä yönä. Kuningaspari oli pantu täysissä pukeissa tekemättömälle vuoteelle, ja prinsessat Elisabeth ja Marie Thérèse sekä rouva de Tourzel olivat paneutuneet lepäämään huoneen nurkassa oleville tavaramytyille.

Kuningas mitteli lattiata epämääräisin hoippuvin askelin. Hän asteli edestakaisin kuningattaren ja prinsessa Elisabethin väliä, lausuen tavantakaa, että hän toivoi Bouillén kohta tulevan.

Päivä koitti, mutta apua ei tullut.

Kansan kiihko yhä paisui. Pyydettiin saada nähdä kuningasta ja kuningatarta.

Ludvig astui ikkunaan. Useimmat kyläläiset eivät olleet häntä ennen nähneet. Hänen pukunsa oli epäjärjestyksessä, kasvot kalpeat ja veltot ja silmät unettomuudesta punaiset.

Kuningatar nousi niinikään, astui ikkunan luo ja aukaisi sen. Hänen kasvonsa olivat mitä synkimmän näköiset.

Muutamissa katsojissa oli sääli taas päästä voitolle. Toisia itketti, mutta he hillitsivät itsensä; toiset sen sijaan purkivat sisunsa uhkauksiin ja kirouksiin pakenemisyrityksen johdosta.

Uteliaisuus pikemmin väsähtyi kuin tuli tyydytetyksi. Nyt oli kansa nähnyt kuninkaan ja kuningattaren ja alkoi jälleen kahta suuremmalla innolla huutaa:

"Palatkaa takaisin Pariisiin!"

Kadulla syntyi uutta liikettä. Choiseul ja Goguelat suistivat kylään viidenkymmenen husaarin kanssa. d'Andois, joka oli päässyt Saint-Ménehouldista karkaamaan, saapui heti perästä pari kolme miestänsä muassaan.

Choiseul ja Goguelat tunkeusivat sisään kuninkaan luo. He kokivat selittää, miten uskallettua olisi pitkittää matkaa noissa vaunuissa, he puhuivat kansan mielentilasta ja sotajoukkojen kylmäkiskoisuudesta, mutta lausuivat samalla kertaa, että vielä olisi, panemalla kaikki tarmo liikkeelle, mahdollista raivata itselleen tietä.

He kääntyivät kuningattaren puoleen ja ehdottivat, että hän pitkittäisi matkaansa ratsain husaarien saattamana.

Marie Antoinetten silmät säihkyivät.

"Kääntykää kuninkaan puoleen", lausui hän. "Kuningas on täällä käskijänä; minun velvollisuuteni on häntä totella."

"Sire, me varromme käskyjänne", lausui Choiseul kuninkaalle.

Mutta kehottaa Ludvigin kaltaista miestä antamaan käskyjä oli sama kuin saattaa hänet horjumaan toiveitten ja epätoivon välillä.

"Kuka vastaa siitä, ettei luoti satu kuningattareen, sisareeni tahi lapsiini?" kysyi hän.

Päätettiin odottaa. Porvarit olivat sillä välin pitäneet neuvottelua asiasta; he tulivat nyt takaisin ja lukivat julki ilmoituksen, että he vastustivat kuninkaan matkallelähtöä. Vielä ilmoittivat he hänelle, että he olivat lähettäneet sananviejän Pariisiin pyytämään kansalliskokoukselta lähempiä määräyksiä.

Goguelat oli ainoa, joka keskellä hämmennystä oli säilyttänyt kylmäverisyytensä. Vaara kasvoi hetki hetkeltä, ja reippaalla rohkeudella vain saattoi voitto tulla mahdolliseksi. Hän pyysi kuningatarta kehottamaan puolisoaan, että lähdettäisiin heti paikalla matkaan.

Mutta kuningattareltakin alkoi mieli lannistua.

"Minä en tahdo ottaa vastatakseni mistään", sanoi hän jälleen. "Kuninkaan tulee päättää, miten tässä menettelemme."

Goguelat karkasi epätoivoissaan ulos kadulle. Hän vetosi sotamiesten kunniantuntoon ja ehdotti, että he raivaisivat tien kuninkaalle ja hänen perheelleen.

Hän puhui kahdenkertaisella innolla ja lämmöllä ja kääntyi erikoisesti itsekunkin miehensä puoleen, mutta sai vain kylmäkiskoisia vastauksia. Hän sai ampumahaavan olkapäähänsä, putosi hevosensa selästä, satutti päänsä kiviin, nousi verta vuotaen ylös, antoi sitoa haavansa ja palasi kuninkaallisen perheen luo.

Päivä tuli tuoden vain uutta tuskaa ja uusia suruja pikkukaupungin rihkamakauppiaan kurjissa suojissa istuville vangeille.

"Pariisiin! Pariisiin!" kiljui kansanjoukko lakkaamatta ikkunoiden ulkopuolella. "Elleivät lähde vapaaehtoisesti, niin raahaamme heidät hiuksista!"

Kuullessaan hätäkellojen pauhinan oli nuori Bouillé turhaan yrittänyt koota sotamiehiään, ja kun ei se onnistunut, oli hän kiiruhtanut Dunin linnoitukseen, jonka päällikkönä oli Deslon.

Tämä asettui rykmenttinsä etupäähän ja riensi Varennesiin, mutta hänen tullessaan olivat kaupungin kadut suljetut; hän yksin sai luvan tulla sisään.

Hän ilmoitti kuninkaalle, että Bouillé ei mitenkään voinut olla kaukana ja oli valmis vastaanottamaan kuninkaan käskyjä.

"Minä olen vanki. Minä en voi käskeä", vastasi Ludvig väsyneesti.

Deslon kääntyi nyt kuningattaren puoleen ja lausui hänelle muutamia sanoja saksankielellä.

"Älkää puhuko saksaa!" huudettiin hänelle.

Uusi melu portilla ilmaisi, että jotakin uutta oli tapahtunut. Toivottiin nähtävän kenraali Bouillén astuvan sisään. Mutta se oli turha toivo; sen sijaan saapuivat lähettiläät Pariisista, jotka olivat tulleet viedäkseen kuningasperheen takaisin.

Lafayetten ajutantti Romoeuf oli saanut tehtäväkseen viedä käskykirjeen perille. Hän oli aina osottanut uskollisuutta kuninkaallista huonetta kohtaan ja kauhistui tehtävää, joka oli tullut hänen suoritettavakseen. Clermontissa oli hän yhtynyt kansalliskaartin upseeriin Bayoniin, joka kolme tuntia aikaisemmin oli vastaanottanut samallaisen käskyn pormestari Baillylta. Heidät oli lähetetty samaa tietä, ja he jatkoivat nyt matkaa yhdessä.

Bayon astui ensin yksin huoneeseen, jossa kuningas oleskeli. Hänen vaatteensa olivat epäjärjestyksessä ja hänen kasvoillaan oli syvä surun ilme, kun hän hyökkäsi kuninkaan eteen ja hengästyksissään lausui:

"Sire — Pariisissa ihmiset vaikka murhaisivat toisensa — — meidän vaimomme, meidän lapsemme ehkä murhataan. — — Te ette saa jatkaa matkaanne.— — Sire, valtion edut! — — Niinpä niin, sire — — meidän vaimomme — — meidän lapsemme — —"

Hänen tätä lausuessaan tempasi kuningatar tarmokkaasti hänen kätensä ja osotti perintöruhtinasta, joka vieläkin nukkui kohentamattomalla vuoteella.

"Enkö minä ehkä myöskin ole äiti?" kysyi hän.

"Mitä te oikeastaan tahdotte?" kysyi kuningas.

"Sire, käskykirje kansalliskokoukselta — —"

"Missä se on?"

"Se on toverillani."

Sen sanottuaan aukaisi hän oven viereiseen huoneeseen, joka oli kokonaan järjestämättä. Romoeuf seisoi nojaten ikkunaan; kyyneliä valui hänen poskiaan pitkin.

Hän astui sisään silmät maahan luotuina ja pitäen paperia kädessään. Kuningatar tunsi hänet samaksi mieheksi, johon hän oli pannut luottamusta; hänen tulonsa antoi surmaniskun kuningattaren toiveille.

"Te täällä, Romoeuf!" lausui hän katkerasti. "Silläkö tavalla te tahdotte tehdä nimenne tunnetuksi?"

Romoeuf loi kuningattareen tuskallisesti moittivan katseen: hän oli toivonut saapuvansa liian myöhään.

"Ranskalla ei ole enää kuningasta", virkkoi Ludvig, luettuaan läpi käskykirjeen, jonka ajutantti oli hänelle antanut.

Marie Antoinette otti paperin ja luki sen.

"Mikä hävyttömyys!" lausui hän, hellittäen kädestään paperin, joka putosi vuoteelle, jolla kruununprinssi makasi.

Tämä kukistunut suuruus ei ollut vastoinkäymisistä vielä oppinut itsensähillitsemisen vaikeata taitoa. Hänen kiivas mielensä kuohahti. Hän sieppasi jälleen paperin ja heitti sen lattialle.

"Minä en tahdo sen ryönäävän lapseni vuodetta!" lausui hän harmissaan.

Choiseul kiiruhti ottamaan paperin lattialta.

Romoeuf koki rauhoittaa kuningatarta. Mutta kuningatar ei voinut muuta kuin katkerasti soimata häntä siitä, että hän oli ottanut niin katalan tehtävän suorittaakseen.

Kuningattaren menettely herätti läsnäolevissa porvareissa tyytymättömyyttä. Heidän paheksiva mutinansa kuului aina kadulle saakka, ja kohta lähti pienessä kaupungissa liikkeelle huhu, että kuningatar oli pilkannut kansalliskokousta ja puhunut loukkaavalla tavalla sen käskyistä.

Kuningas otti Bayonin syrjään ja koki herättää hänessä sääliä. Mutta pormestarin lähettiläs ei ottanut kuninkaan sanoja kuuleviin korviin. Täysin tietoisena tehtävänsä tärkeydestä joudutti hän vain lähtöä ja käski valjastaa hevoset.

Drouet ei myöskään sallinut pitkittää odotusta, ja Saucekin teki kaiken voitavansa saadakseen kuninkaan lähtemään matkalle Pariisiin.

Romoeuf oli ainoa, joka ehdotti että odotettaisiin, mutta hän ei mitään voinut kolmea muuta vastaan.

Muuan kamarirouvista tekeytyi sairaaksi, ja viivyttääkseen matkalle lähtöä heittäytyi hän lattialle ja sanoi, ettei hän mitenkään voinut lähteä mukaan.

Kuningatar ilmoitti silloin, että hän aikoi jäädä hoitamaan häntä; hänellä ei ollut sydäntä jättää ihmistä, joka oli pannut alttiiksi kaikki seuratakseen häntä. Marie Antoinette sai itse kouristuskohtauksen niin että koko hänen ruumiinsa vapisi. Oli siis kahdenkertainen syy lykätä matka toistaiseksi.

Mutta mikään ei auttanut, ja niin täytyi siis herättää lapset.

Pieni Aglaja, josta jälleen oli tullut Bourbonin Kaarle Ludvig, joutui erityisen huomion esineeksi. Toiset olivat ihastuksissaan hänen kauneudestaan, toiset ahdistivat häntä kysymyksillä, jotka koskivat Tuilerioista lähtöä, mutta näihin kysymyksiin ei hän tiennyt mitään vastata. Hän haki lakkaamatta äidin katsetta lukeakseen siitä mitä oli tapahtunut.

"Kaarle", kuiskasi sisarensa hänelle, "sinä olit väärässä; tämä ei ole mitään komediaa."

"Sen olen jo aikaa sitten tullut tietämään", vastasi veli yhtä hiljaisesti.

Drouetin, Bayonin ja eräitten neuvosmiesten yllyttämänä huusi kansanjoukko yhä kiivaammin, että kuninpasperheen heti tuli palata Pariisiin. Muutamat hurjimmista yrittivät tunkeutua taloon viedäkseen väkisin pois Ludvigin ja Marie Antoinetten.

Kuningas näyttäytyi jälleen ikkunassa, mutta kansa ei siitä ottanut rauhoittuakseen.

Kyyneleet valuivat kuningattaren poskia pitkin. Taluttaen lapsia kädestä poistui hän Choiseulin seuraamana Saucen talosta. Ja taasen nousi hän vaunuihin, jotka polttavassa auringonpaahteessa vierivät takaisin Pariisiin.

Tuskin puoli tuntia sen jälkeen ilmoitti pölypilvi kenraali Bouillén joukkojen kiitävän Varennesiin päin.

Saatuaan tiedon kuninkaan vangiksi joutumisesta oli hän heti kutsunut joukkonsa kokoon ja lähtenyt niiden kanssa liikkeelle.

Huutoon: "Eläköön kuningas!" vastasi hänen miehistönsä reippaasti.

Terästääkseen heidän intoaan oli hän antanut jakaa melkoisia summia sotamiehilleen. Hän oli kiitänyt tulista kyytiä ja pyyhkäissyt yhdeksän penikulmaa neljässä tunnissa.

Hän saapui Varennesiin parahiksi nähdäkseen, että kuningas jo oli lähtenyt.

Hänen ensi ajatuksensa oli väkirynnäköllä karata katusulkujen yli ja ajaa karahuttaa kaupungin halki kuningasperheen jälestä, pyyhkäistä tieltään roskaväki, hakata maahan kansalliskaarti ja viedä pois Ludvig XVI.

Hänen joukkonsa ilmoittivat olevansa valmiit seuraamaan häntä, mutta hevoset olivat kovasta ajosta voivuksissa, ja voidakseen tunkeutua kaupunkiin, täytyi hänen ensin voittaa väestö.

Hän sai nyt tietää Metzin ja Verdunin linnoitusmiehistöjen olevan tulossa antamaan kansalle apua. Toivo raukesi, Bouillé tiesi, etteivät hänen rohkeutensa ja tarmonsa enää voineet pelastaa kuningasta.

Hiljakseen kuljetti hän rykmenttinsä takaisin Stenayn porteille. Muutamien harvojen upseerien seuraamana riensi hän sieltä kiireimmiten Luxembourgiin ja pakeni rajan yli.

13.

Mieliala pääkaupungissa. — Paluumatka.

Pariisissa oli kauan aavistettu, että kuningas aikoi paeta.

Kuningas Ludvigia ei enää rakastettu eikä hänen läsnäoloaan pidetty hyödyllisenä eikä välttämättömänäkään. Mutta tiedettiin, että jos hänen onnistuisi päästä johonkin rajalla olevaan kaupunkiin tahi ulkomaille, olisi hän tukena Ranskan vihollisille ja vallankumouksen vastustajille; hän herättäisi heissä intoa, joka saattoi tulla vaaralliseksi koko kansakunnalle.

Ei voitu mitenkään tottua siihen ajatukseen, että hän matkustaisi tiehensä, ja vapisten peljättiin, että hän jollain tavoin onnistuisi voittamaan vartijainsa viekkauden. Levottomuus tuli aikaa voittaen yhä suuremmaksi ja tavalliset alhaiset porvarit tarjoutuivat vapaaehtoisesti olemaan vakoojina tai vartijoina.

Camille Desmoulins mainitsee tapauksen, joka sattui samana yönä, jona kuninkaalliset pakenivat. Hän kertoo, että muuan parturi oli kuullut huhuja kuninkaan aiotusta paosta. Hän riensi heti naapurinsa, erään leipurin, luo, ja nämä riensivät kahden herättämään muita naapureitaan, luvultaan noin kolmekymmentä, jotka tuossa tuokiossa kaikki olivat jalkeilla.

Nyt lähdettiin joukolla Lafayetten luo ilmoittamaan, että Ludvig aikoi matkustaa tiehensä, ja pyytämään, että Lafayette ryhtyisi tarpeellisiin toimenpiteisiin paon estämiseksi. Mutta Lafayette nauroi heille vasten naamaa ja kehotti heitä palaamaan kotiin.

Kruununprinssin lääkäri oli ensimäinen, joka aamulla kesäkuun 21. p:nä astui kuninkaallisten huoneustoon ja huomasi, ettei pikku Kaarle Ludvig ollut sängyssään.

Melkein yksin ajoin — kello 7 aamulla — astui kuninkaan kamaripalvelija tapansa mukaan valtijaansa makuuhuoneeseen.

Hän hän ei kuullut mitään ääntä, veti hän sängyn uutimet syrjään ja näki silloin, ettei kuningas maannut sängyssä. Hän haki kuningasta muista huoneista, mutta ilman tulosta. Kamarirouvat riensivät Marie Antoinetten huoneisiin, mutta huomasivat vuoteen olevan epäjärjestyksessä ja kuningattaren poistuneeksi. He riensivät edelleen prinsessa Elisabethin ja Marie Thérèsen huoneisiin, mutta nekin olivat tyhjät.

Naisten hämmästyneet huudot kaikuivat kautta koko linnan. Ei ollut enää epäilemisen varaa; kuninkaallinen perhe oli paennut.

Asia ilmoitettiin kunnallisneuvostolle, ja kunnallisneuvoston käskystä ammuttiin kolme kanuunanlaukausta.

Tämän hälyytysmerkin johdosta riensi ihmisiä suurin joukoin Tuilerioihin. Oltiin uteliaita tietämään mitä oli tapahtunut.

Kenraali Lafayette saapui vasta myöhemmin ja näki jo silloin linnan edustalla epäluuloisen kansanjoukon, joka näytti tahtovan syyttää häntä osallisuudesta kuninkaallisten pakoon.

Hämmästys oli ensi tuokiossa varsin suuri. Kysyttiin toisiltaan miten Ludvigin oli onnistunut paeta. Luonnollisesti tulivat mitä päättömimmät huhut liikkeelle.

"Hän on paennut kanavaa myöten, joka päättyy toisella puolen Flora-paviljonkia", sanottiin; "Bouillé on vienyt hänet Metziin."

Ensi hämmästyksen puuskan hälvennyttyä heräsi toisissa viha, toisissa pelko. Muutamat sen sijaan ottivat asian leikin kannalta ja käänsivät mieliharminsa pilkaksi sen johdosta, että kuningas oli matkustanut pois.

Kuninkaallismieliset iloitsivat Ludvigin luullusta vapautumisesta, ja vapaamieliset selittivät, että pakoa, jos se onnistuisi, voitaisiin pitää tasavallan enteenä. Kansalliskokouksessa oltiin levottomia, vaikka koetettiin tätä levottomuutta peittää teeskennellyn välinpitämättömyyden vaippaan; toiset olivat ensi aluksi kovin peloissaan, mutta nauroivat sitten omalle hätäytymiselleen.

Ihmiset tunkeusivat kadulta kuninkaalliseen linnaan.

Kansa anasti kuninkuuden tunnusmerkkejä ja osotti erityistä särkemis- ja tuhoamishalua.

Liljoja ja vaakunakilpiä pantiin palasiksi; ilotyttöjä viruskeli valtaistuimella. Tarkasteltiin kuningattaren huonekaluja ja puettiin ylle leninkejä, joita tavattiin hänen huoneissaan.

Eräs kaupustelija istuutui hänen sänkyynsä ja kauppasi kirsikoita. Kaikki kirjakauppiailla tavatut kuninkaallisen perheen muotokuvat anastettiin sekä hävitettiin ja poltettiin.

Oikea riemumyrsky pääsi valloilleen, kun saatiin tietää, että kuningas oli otettu kiinni ja tuotaisiin takaisin Pariisiin.

Suunnattomalla kärsimättömyydellä odotettiin hänen tuloaan, ja kaikki oikein ikävöivät tuota heikkoa ja tekopyhää hallitsijaa, joka oli luvannut jäädä Pariisiin, mutta siitä huolimatta pelkurimaisesti pötkinyt pakoon. Toivottiin saatavan nauraa ja pilkata häntä.

Jyhkeät vaunut, jotka olivat verkkaan vierineet rajaa kohden, liikkuivat vielä verkemmin takaisin Pariisiin päin. Kuskin oli kielletty jättämästä jälelle kansalliskaartilaisia, jotka saattoivat vaunuja.

Paluumatka oli todellista kidutusta onnettomalle kuningasparille. Kuumuus oli tukahduttava, vaunujen sisässä saattoi tuskin hengittää ja kansan epäluulo oli niin suuri, etteivät matkustajat saneet vetää kaihtimia ikkunain eteen estääkseen auringonvaloa tunkemasta vaunuihin.

Miehiä, naisia ja lapsia, talonpoikia, kerjäläisiä ja maankulkijoita, aseestettuina luudilla, heinähangoilla ja kirveillä, tungeksi vaunujen ympärillä, he survivat toisiaan päästäkseen eteenpäin kulkemaan, kiipesivät vaununastuimille, pilkkasivat henkivartijoita, jotka yhä vieläkin istuivat ajoistuimella, sekottivat pahalle haisevaa hengitystään tukahuttavaan ilmaan ja antoivat tupakansavun ja säädyttömien puheiden tunkeutua vaunuihin.

Marie Antoinette otti pienen poikansa polvelleen, suuteli häntä ja koetti tuudittaa häntä uneen, niin, jaksoipa vielä huvittaakin häntä somilla pikku kertomuksilla, joita poikanen mielellään kuunteli.

Kaarle Ludvigin hyväilyt ja Marie Thérèsen hellyydenosotukset johtivat kuningattaren huomion pois kaikista niistä rivouksista, joita kansan puolelta kasattiin hänen päällensä. Lapset ihmettelivät; miten tämä kansa, jota heitä oli opetettu rakastamaan, saattoi olla niin villiä ja raakaa. Mielenliikutuksen ja tukahduttavan kuumuuden uuvuttamana sai kruununprinssi kuumeen ja häntä alkoi kuotuttaa.

Hirvittävä kohtaus sattui Saint-Menehouldin ja Chalonsin välillä.

Vaunujen kulkiessa erään aatelislinnan ohi halusi muuan vanha kreivi tervehtiä kuningasperhettä.

Kansa salli hänen vapaasti lähentyä. Mutta tuskin oli hän jälleen poistunut viidenkymmenen askeleen päähän vaunuista, kun hänet jo ammuttiin kuoliaaksi kuin koira. Pää hakattiin irti ruumiista ja kannettiin riemuiten kuninkaallisten vaunujen luo.

"Mikä siellä on hätänä?" kysyi kuningatar, joka oli tullut levottomaksi hälinän johdosta.

"Ei mitään", kuului vastaus. "Siellä on vain eräs hullu saanut surmaniskun." Murhaaja tunkihe vaunujen luo, ja verisissä käsissään piteli hän poikki hakattua päätä.

Kello yhdentoista maissa illalla saavuttiin Chalonsiin.

Tämä kaupunki oli kuninkaallismielinen ja vastaanotto täällä poikkesi mitä jyrkimmästi siitä tavasta, jolla kuninkaallisia oli muissa paikoissa vastaanotettu.

Porvarineuvosto odotti heitä kaupunginportilla.

Kuningas ja hänen perheensä saatettiin kaksinkertaisten kunniavahtijonojen läpi raatihuoneelle, joka oli heidän vastaanottamistaan varten juhlallisesti koristettu.

Kaksikymmentäyksi vuotta sitten oli Marie Antoinette viettänyt yön samassa talossa, kun hän kruununprinsessana ja tulevana kuningattarena oli tulossa uuteen maahan. Nyt kulki hän saman kunniaportin alitse, joka edellisellä kerralla oli häntä varten rakennettu, ja kirjoitus sen yllä muistutti vielä sitä päivää, joka nyt tuntui häämöttävän niin äärettömän kaukana.

Useat niistä, jotka olivat olleet läsnä edellisessä vastaanotossa, olivat nytkin tulleet saapuville ja vuodattivat liikutuksen kyyneliä.

Useimmissa muissa paikoin osottautuivat asukkaat vihamielisiksi tahi ainakin välinpitämättömiksi.

Epernayssa, jonne kuninkaalliset saapuivat seuraavana iltapuolena kello neljä, otettiin heidät varsin epäystävällisesti vastaan.

Pormestari piti puheen, joka oli täynnä moitteita kuningasta vastaan. Ludvig vastasi surullisella äänellä. Hän puhui jälleen niistä uhkauksista ja loukkauksista, joiden alaisina hän ja hänen perheensä olivat olleet Pariisissa, ja toisti, ettei hänen aikomuksensa suinkaan ollut paeta Ranskasta.

Kuninkaallisten laskeutuessa vaunuista, pääsi Marie Antoinette töin tuskin kulkemaan kansanjoukon läpi, ja hänen leninkinsä repeytyi ja likautui kokonaan.

Cazottes-niminen nuori mies oli rientänyt Epernayhyn talonpoikaisjoukon etunenässä. Ellei hän olisi ennättänyt korkeitten matkustajien avuksi, olisi heidän henkensä ollut vaarassa, sillä erään maankulkijan oli kuultu lausuvan toverilleen:

"Asetu sinä eteeni, jotta voin ampua kuningatarta kenenkään huomaamatta mistä päin laukaus tulee."

Pilkallisia soimauksia sai Marie Antoinette jälleen kuulla.

Kansalliskaartin johtaja otti kruununprinssin käsivarrelleen.

"Halveksikaa tuota rääkynää", kuiskasi hän kuningattarelle. "Jumala valvoo meidän kaikkien yli."

Sillä välin kuin kuningas kuunteli puheita ja uudisti selityksensä lähtönsä syistä, vietiin hänen puolisonsa erääseen huoneeseen, jossa hän vaipui tuolille uuvuksissaan sekä yltyleensä tomun ja lian vallassa.

Ompelijatar kutsuttiin sisään laittamaan hänen leninkiään.

Nuoren tytön mieli oli niin liikutettu, että kyyneleet valuivat hänen poskiaan pitkin ja tekivät ommellessa haittaa; Marie Antoinette ymmärsi silloin, etteivät kaikki sydämet olleet hänen suhteensa kylmät.

Dormansin läheisyydessä pidätettiin vaunut: Pétion, Barnave ja Latour-Maubourg — kolme kansalliskokouksen lähettilästä — astuivat kuninkaallisten luo.

Komisariukset olivat varsin eriävin tuntein vastaanottaneet tehtävänsä lähteä kuninkaallisia vastaan.

Latour-Maubourg oli jo ennakolta saatu voitetuksi kuninkaan asian puolelle.

Barnavea ei oltu koskaan päästetty Tuilerioihin, ja hän tunsi Ludvigia ainoastaan hänen toimistaan, kansan toivomusten vastustajana. Hän ei ollut myötätuntoinen kuningashuonetta kohtaan, mutta hän ei myöskään tuntenut persoonallista vihaa sitä vastaan.

Pétion sen sijaan tunsi kiihkoisan tasavaltalaisen hehkuvata vihaa kuninkaallista perhettä vastaan eikä vähääkään säälinyt sen pelonalaista tilaa.

Latour-Maubourg istahti pienempiin ajoneuvoihin madame de Tourzelin seuraan. Syy, miksi hän luovutti kunniasijan suurissa vaunuissa molemmille virkakumppaneilleen, oli oikeastaan se, että hän toivoi yhdessäolon kuninkaallisen perheen kanssa taivuttavan Barnaven ja Pétionin lempeämmiksi sitä kohtaan.

Komisariusten seura lisäsi matkan tukaluutta kuninkaallisiin nähden, jotka pitivät heidän läsnäoloaan ikäänkuin uutena nöyryytyksenä. Marie Antoinette veti harsonsa kasvoilleen ja nojautui halveksivasti vaununnurkkaan.

Barnave istuutui kuninkaan ja kuningattaren keskelle, ja Pétion sijoittui prinsessojen Marie Thérèsen ja Elisabethin väliin. Kruununprinssi istui milloin kenenkin polvella.

Pétion ojensihe mukavasti vaunuissa välittämättä siitä, että hän aika ajoin tuuppasi prinsessa Elisabethia, ja useammissakin suhteissa sivuutti hän kaikkein tavallisimmat kohteliaisuusvaatimukset. Barnave sen sijaan osotti kuninkaallisille sitä hienotuntoisuutta kuin asianhaarat sallivat.

Kuningas istui ensi aluksi ääneti, mutta alkoi sitten jälleen puhella perheensä kanssa. Siten kietoi hän vähitellen komisariukset osallisiksi puheluun, kyseli heiltä Pariisin kuulumisia ja puhui niistä vainoomisista, jotka olivat olleet aiheena hänen pakenemiseensa.

"Tämä on varsin surullinen matka lapsilleni", sanoi hän.

Kun kruununprinssi kuuli sen, otti hän kuninkaan käden omiensa väliin ja suuteli sitä.

"Sitten kun ensi lauselmat oli vaihdettu", kertoo Pétion, "panin merkille heidän keskensä vallitsevan suoruuden ja tuttavallisuuden, joka minua miellytti.

"Täällä ei ollut jälkeäkään hovin seurasäännöistä, vaan sen sijaan vallitsi kodikkuus ja tuttavallisuus. Kuningatar kutsui prinsessa Elisabethia 'pikku sisarekseen'. Prinsessa Elisabeth vastasi samaan tapaan ja kutsui kuningasta 'veljekseen'. Kuningatar tanssitti prinssiä polvellaan. Huolimatta siitä, että pikku prinsessa oli hyvin ujo, leikki hänkin veljensä keralla. Kuningas katseli kaikkea jokseenkin tyytyväisen näköisenä, joskaan se ei näyttänyt häntä erikoisesti huvittavan."

Pétion oli kuullut puhuttavan prinsessa Elisabethin jumalisuudesta, mutta siitä huolimatta kääntyi hän kerta toisensa jälkeen prinsessan puoleen kevytmielisillä puheillaan.

Prinsessa teeskenteli aluksi, ikäänkuin ei olisi ymmärtänyt häntä, mutta kun komisarius alkoi herjata Jumalaa, vastasi prinsessa hänelle varsin pontevasti, ja heidän välillään sukeusi vilkas sananvaihto uskonnosta.

Vesikarahvi ja juomalasi olivat prinsessa Elisabethin vieressä. Pétionia janotti, ja noudattamatta edes vertaisten kesken tavallista kohteliaisuutta, pyysi hän käskevään tapaan prinsessaa antamaan hänelle lasin ja antoi hänen kaataa vettä lasiin, lausumatta siitä edes kiitostakaan hänelle.

Kuningatar tarjosi molemmille komisariuksille linnunpaistia, hedelmiä ja muita virvokkeita, joita oli mukana matkassa.

"Madame", sanoi Barnave, "siinä on jo kyllin, että vaivaamme teidän majesteettianne läsnäolollamme, teidän vielä huolehtimattanne ruumiillisista tarpeistamme."

Pétion oli vähemmän hienotuntoinen; hän söi kaikkea mitä kuningatar hänelle tarjosi, ja heittäessään kuoria ja linnunluita ulos ikkunasta, käyttäytyi hän niin kömpelösti, että ne hipaisivat kuninkaan poskea.

Kruununprinssin vilkkaus suututti häntä; hän tempasi poikaa hiuksista, niin että tämä pillahti itkemään.

"Antakaa tänne poikani", sanoi Marie Antoinette; "hän ei ole tottunut semmoiseen kohteluun."

Barnaven mieltymys kuninkaallisiin lisääntyi, mitä paremmin hän oppi tuntemaan heidät; varsinkin alkoi hän tuntea harrasta kunnioitusta Marie Antoinettea kohtaan.

Muuan pappi, joka oli lähestynyt vaunuja ja jonka kasvot olivat ilmaisseet arvonantoa vankeja kohtaan, joutui roistojoukon vihan esineeksi ja olisi tullut kuninkaallisten näkyvissä murhatuksi, ellei Barnave olisi kumartunut ulos vaununikkunasta ja huutanut:

"Ranskalaiset! Urhea kansa! Tahdotteko tulla salamurhaajiksi?"

Hänen puhuessaan kansalle piteli Elisabeth häntä takinliepeestä, peljäten hänen putoavan vaunuista.

Sekä prinsessa että kuningatar, vieläpä kuningaskin olivat ylen kiitollisia hänen käytöksensä johdosta ja tunsivat tästä hetkestä saakka salaista kunnioitusta häntä kohtaan. He olivat kuulleet puhuttavan hänestä ankarana vastustajana ja tapasivat hänessä kunnioittavan suojelijan. Marie Antoinette antautui keskusteluun hänen kanssaan, kuunteli tarkkaavasti hänen sanojaan ja oppi pitämään häntä arvossa.

Erään toisen tapauksen kautta tuli Barnave kohoomaan vielä enemmän kuningattaren suosiossa.

Kuskilaudalla istuvat kolme henkivartijaa olivat roskaväen alituisille solvauksille alttiina. Syljeksittiin heidän kasvoihinsa, koetettiin survaista heidät alas istuimiltaan ja häväistiin heitä jos jollakin tavalla.

Kuningatar pelkäsi heidän henkeään, ja vielä kerran asettui Barnave väliin suojellakseen heitä.

Kesäkuun 24. päivän iltana laskeutuivat matkustajat vaunuista käydäkseen Meauxin arkkipiispan luona vieraissa.

Barnave seurasi kuningatarta prelaatin puistoon, ja täällä sopi heidän häiriintymättä jatkaa vaunuissa alottamaansa puhelua.

Kaupungin kadut olivat autiot ja hiljaiset. Oli ihana, tähtikirkas ilta. Kuu samoili kirkkaana ja täyteläisenä äärettömässä avaruudessa.

Vallan toisellaisissa olosuhteissa oli kuningattarella ollut ennen mainittu yhtymyksensä Mirabeaun kanssa.

Barnave ei neuvoillaan hyödyttäisi häntä enempää kuin kreivillinen kansanjoukon johtajakaan. Barnave ei ollut niin mahtava kuin Mirabeau, ja myrskyssä, joka nykyään raivosi maassa, ei hän ollut oikea mies pelastamaan monarkkiaa perikadosta.

Hän ei imarrellut kuningatarta, hän ainoastaan varoitti häntä. Hän puhui lempeästi ja vakuuttavasti ja pyysi kuningatarta heittämään kaksikielisyyden ja kaikki sivuajatukset sikseen, liittymään perustuslaillisiin ja kannattamaan vapauden asiaa.

Kuningatar kuunteli tarkkaavasti hänen sanojaan.

"Voi, miten saatan enää voittaa takaisin kansan rakkauden ja luottamuksen?" sanoi hän. "Kaikki näyttää yhtyneen liittoon riistääkseen minulta ne."

"Madame", vastasi Barnave, "minä, joka olen vain tavallinen maaseutukaupungin porvari, olen halvasta arvostani päässyt kohoamaan ja voittanut kansan luottamuksen. Kuinka helppoa sen siis pitänee olla teille!"

"Saattaa näyttää siltä", lausui Marie Antoinette huoaten. "Mutta yksi asia on varma — meitä on petetty Ranskan yleisen mielipiteen suhteen."

Toivo pelastaa kuningatar elähdytti tästä hetkestä saakka Barnavea samaten kuin ennen Mirabeauta. Tyyneys, jota Marie Antoinette oli osottanut onnettomuudessaan, hankki hänelle tämän myöhäisen voiton innokkaasta vastustajastaan.

Erotessaan kuningattaresta teki Barnave itselleen sen lupauksen, että hän vapauden ystävänäkin pysyisi uskollisena kuningashuoneelleen.

"Olen täysin vakuutettu siitä, että minun on verelläni maksaminen se sääli, jota tunnen teidän majesteettianne kohtaan, ja ne palvelukset, joita en voi olla teille tekemättä", lausui hän Marie Antoinettelle. "Mutta minä en pyydä mitään muuta palkkiota kuin saada suudella teidän majesteettinne kättä."

Tämä kohtaaminen Meauxissa tuli alkukohdaksi useille samallaisille yhtymyksille kuningattaren ja Barnaven välillä Tuilerioissa, ja tämän muisto oli lohdutuksena Barnavelle hänen seisoessaan mestauslavalla.

Kansan käytös ei juuri voinut tulla vihamielisemmäksi, mutta sen kiukkuisen mielenlaadun ilmaukset tulivat yhä lukuisemmiksi, mitä lähemmäksi tultiin Pariisia.

Marie Antoinette oli synkkä ja alakuloinen; hän piti yhtämittaa kruununprinssiä sylissään.

"Alas portto!" huudettiin hänelle. "Älköön hän näyttäkö meille lastaan; tiedämme kaikissa tapauksissa, ettei se ole kuninkaan." Ludvig kuuli nämä sanat, mutta pysyi tyynenä. Kruununprinssi itki pelosta. Kuningatar itki myöskin ja painoi hänet rintaansa vasten.

Ihmisparvet tulivat yhä sankemmiksi.

Sotaväkeä oli asetettu pitkiin jonoihin bulevardien varsille. Kansalliskaartilaiset seisoivat ensi rivissä.

Lafayette oli ratsastanut vaunuja vastaan esikuntansa etunenässä; nyt ratsasti hän sen edellä valvoen kaupunkiintuloa.

Hänen poissaollessaan olivat kansanjoukot täyttäneet Tuileriapuiston ja linnan penkereet.

Suurin osa läsnäolijoita seisoi hatut päässä.

Yksi ainoa — eräs edusmies — kumarsi hattu kädessä syvään kunnioituksensa merkiksi.

Häntä häväistiin ylenmäärin; huudettiin että hän panisi hatun päähänsä, mutta hän sinkautti sen kansajoukon keskeen ja jäi tyynesti seisomaan avopäin.

Paksut tomupilvet, joita liikkeessä olevat ihmisjoukot tupruuttivat ilmaan, kätkivät aika-ajoin kuninkaalliset vaunut vihamielisten kansanjoukkojen silmiltä. Suuret hikipisarat vierivät kruununprinssin poskia pitkin; hän saattoi enää tuskin hengittää ummehtuneissa suljetuissa vaunuissa.

Hänen äitinsä laski alas ikkunan ja vedoten kansalliskaartin säälintunteisiin lausui:

"Katsokaa missä tilassa lapsiparkani ovat! He eivät voi hengittää."

Kuningasperhe ajoi edelleen Tuilerioita kohti. Askel askeleelta lähennyttiin linnanpihaa. Naiset, lapset ja sotamiehet rimpuilivat kiinni vaunuissa ja pilkkailivat kuningasperhettä huonosti onnistuneen paon johdosta.

Pariisissa kohdistui kansan viha niinikään noihin kolmeen henkivartijaan, jotka olivat seuranneet kuningasperhettä. Heitä haukuttiin pahanpäiväisesti ja sanottiin, että heidät pitäisi nylkeä eläviltä tai sitoa kiinni vaununpyöriin. Kansa näytti mielivän käydä käsiksi heihin ja temmata heidät alas ajoistuimelta.

Luullen viime hetkensä tulleen, hyppäsivät he alas kadulle, jotta ei kuninkaan ja kuningattaren tarvitsisi nähdä heitä revittävän palasiksi heidän silmäinsä edessä.

"Monsieur Lafayette, pelastakaa henkivartijat!" huusi Marie Antoinette hirveästi peloissaan; "he ovat ainoastaan totelleet meitä."

Muutamat edusmiehet astuivat rohkeasti esiin ja ottivat heidät suojelukseensa sekä pelastivat siten näiden kolmen ihmisen hengen.

Kamaripalvelija Hue tunkeutui kansanjoukon läpi, ennätti ajoissa vaunujen luo ja kurotti kätensä kruununprinssiä kohden, kantaakseen hänet linnaan.

Kun pikku prinssi näki uskollisen palvelijan, täyttyivät hänen silmänsä kyynelillä.

Huolimatta Huen yrityksestä ottaa kruununprinssi hoimiinsa, tempasi joku kansalliskaartiin kuuluva upseeri pienokaisen käsiinsä, kantoi linnaan ja asetti hänet pöydälle neuvossaliin.

Kuninkaan astuessa vaunuista vallitsi syvä hiljaisuus, mutta heti kun Marie Antoinette näyttäytyi, kuultiin pilkallisia ja katkeria huutoja.

Kreivi Noailles, vapaamielinen edusmies ja entinen hovimies, astui kuningattaren luo ja tarjosi hänelle käsivartensa. Voitettuna, vaan ei masennettuna, hylkäsi Maria Teresian tytär tarjotun käden ja valitsi sen sijaan opastajaksi erään oikeistoon kuuluvan edusmiehen.

Kohotetuin otsin, mutta epätoivo sydämessä astui hän jälleen siihen linnaan, josta viisi päivää sitä ennen oli lähtenyt niin hyvillä toiveilla. Väsymyksen, nöyryytyksen, pettymyksen, harmin ja ylenkatseen valtaamana kulki hän linnan eteisen läpi.

Astuessaan kuvastimen ohi ja katsahtaessaan siihen, näki hän teräväpiirteiset, jäykät kasvot, joita hän ei luullut hymyn enää koskaan tästä lähin kirkastavan.

Hänen leninkinsä oli repeytynyt ja harmaana pölystä; jokainen ryppy hänen kasvoissaan esiintyi pölyn ja lian takia ilmi selvänä. Surun vaalentamat hiukset olivat pölyn puuteroimat.

Vain viisi päivää oli kulunut lähdöstä saakka, mutta ne olivat hänestä pitkiä kuin vuodet.

Kuningasperhe asettui erääseen Ludvig XIV:nnen kabinetin viereiseen huoneeseen; kuka vain halusi, pääsi vapaasti sinne.

Muuan bretagnelainen edusmies astui kuninkaan luo ja lausui puoleksi hyvänsävyisellä, puoleksi ylimielisellä tavalla, kuin hänen nuhdeltavanansa olisi ollut koulupoika:

"Eikö tämä nyt ollut tyhmä tepponen teidän puoleltanne? Siinä seuraus huonoista neuvonantajistanne! Te olette kelpo mies, ja kansa pitää teistä, mutta nyt te vasta aika jutun tekaisitte."

Samassa alkoi mies itkeä.

Kohtauksella, joka sattui kohta tämän jälkeen, oli silminnähtävästi paljoa kunnioittavaisempi leima, vaikka se itse asiassa oli yhtä kiusallinen, semminkin kuningattareen nähden, jolta puuttui puolisonsa nöyrä kohtaloonsa alistuminen.

Kenraali Lafayette astui esiin ja lausui kuninkaalle:

"Sire! Te tunnette uskollisuuteni teitä kohtaan. Mutta minä en myöskään ole salannut teiltä, että tulisin pitämään kansan puolta, niin pian kuin te rupeatte ajamaan toista asiaa kuin kansan."

"Se on totta", lausui Ludvig, "te olette menetellyt periaatteittenne mukaisesti. Tahdon sanoa teille suoraan, että minä aivan viime aikoihin asti luulin olevani ihmisten joukossa, joita te olitte toimittanut ympärilleni, siksi että heillä oli samat mielipiteet kuin teillä, mutta minä en luullut Ranskan kansan olevan samaa mieltä. Tällä matkallani olen kuitenkin nähnyt, että olin erehtynyt ja että se mielipide, joka teillä on, on yleisesti vallalla."

"Onko teidän majesteetillanne jotakin käskettävää?" kysyi Lafayette.

"Minusta tuntuu kuin ei minulla olisi käskettävää, vaan pikemmin teillä", vastasi kuningas hymyillen.

Kuningatar katsoi asioita toiselta kannalta kuin kuningas. Hän näki Lafayettessa vanginvartijan, ja hän tahtoi pakottaa Lafayettea vastaanottamaan erään heillä vaunuissa mukana olleen arvoesineitä sisältävän pikku lippaan avaimet.

Kun kenraali kieltäytyi avaimia ottamasta, heitti kuningatar ne hänen hatulleen.

"Suvaitkaa, teidän majesteettinne, ottaa ne takaisin, sillä minä en aijo kajota niihin", lausui kenraali kylmästi.

"Hyvä on", vastasi Marie Antoinette, "sitten kai löytynee ihmisiä, jotka ovat vähemmän hienotunteisia."

14.

Madame Roland. — Ruotsin kuningas Kustaa III. — Keisari Leopold. — Mieliala Koblenzissa. — Kreivi Fersenin kokemuksia.

Varennesin matka oli opettanut Ranskalle, että tultiin toimeen ilman kuningastakin; ja tämä kokemus auttoi tasavaltaa melko askeleen eteenpäin.

Ludvig erotettiin toistaiseksi virasta, ja koko joukko kynäniekkoja rupesi kiihottamaan mieliä kuninkuuden lopullisen poistamisen puolesta.

Tähän aikaan astui etualalle eräs nainen, joka oli määrätty näyttelemään tärkeätä osaa Ranskan vallankumouksen historiassa, nimittäin madame Roland.

Halveksien sydämensä pohjasta ylempiä luokkia ja luottaen täydesti omaan erinomaiseen kykyynsä sekä ollen sitäpaitsi kunnianhimoinen, toimekas, kaunopuhelias ja intohimoinen, tuli madame Rolandista ennen pitkää maansa etevimpiä naisia.

Tapahtumat eivät kehittyneet kyllin nopeasti tyydyttääkseen hänen vimmattua vihaansa Ludvigia ja Marie Antoinettea kohtaan.

"Asettaa kuningas jälleen valtaistuimelle olisi tyhmää ja tolkutonta, jotta ei sanoisi iljettävää", kirjoitti hän kuninkaallisten paettua. "Julistaa hänet syyntakeettomaksi olisi samaa kuin pakottaa nimittämään toinen hallitsija. Syytteen nostaminen häntä vastaan olisi epäilemättä viisainta ja oikeinta."

Heinäkuun 1. p:nä kirjoitti hän:

"Kuningas on vaipunut häväistyksen alimmalle asteelle; viimeisen tuhman kepposensa kautta on hän täydellisesti paljastanut aikeensa. Häntä ei voi muuta kuin halveksia. Hänen nimikirjoituksensa, hänen kuvansa ja hänen vaakunansa ovat joka paikasta poistetut. Häntä ei nyttemmin kutsuta enää muuksi kuin 'Ludvig kavalaksi' tahi 'paksuksi porsaaksi'. Pilakuvissa on hän esitettynä, ei tosin iljettävimmissä hahmoissa, mutta sellaisissa, jotka ovat ennen muuta omiansa synnyttämään halveksimista häntä kohtaan. Kansa ryhtyy omasta päästään kaikkeen, mikä saattaa ilmaista tätä tunnetta. On mahdotonta toivoa enää koskaan näkevänsä valtaistuimella sellaista ihmistä, jota niin syvästi halveksii."

Kuninkaallista perhettä oli jo ennen kohdeltu kuten vankeja, mutta huonosti onnistuneen pakenemisyrityksen jälkeen vartioittiin sitä monta vertaa ankarammin.

Maa tuli jälleen tulvilleen herjauskirjoituksia, jotka käsittelivät kuningattaren yksityiselämää ja ilkeällä tavalla selittelivät hänen viattomimpiakin tekojaan.

Kuningattaren ystävät koettivat kehotella häntä vetäytymään luostariin, ja uudelleen neuvottiin kuningasta ottamaan hänestä ero ja lähettämään hänet takaisin Itävaltaan.

Melkoinen poliisivoima asetettiin Tuileriain linnanpihalle, joka siitä tuli sotaleirin näköiseksi. Linnan sisässä oli vahteja kaikilla portailla, eikä ketään päästetty ulos eikä sisälle ilman Lafayetten tai pääkaupungin pormestarin lupaa.

Ludvig tahtoi vakautua siitä, oliko hän todellakin vankina.

Hän astui ulos eräästä ovesta, ja heti kohotti vahtisotamies kiväärinsä.

"Tunnetteko minua?" kysyi kuningas.

"Kyllä, Sire", vastasi sotamies.

Kuninkaan ei auttanut muu kuin palata takaisin.

Kerrottiin Lafayetten lähettäneen nuohoojia linnaan tutkimaan, oliko mahdollista päästä savupiippujen kautta karkaamaan.

Kaikissa huoneissa toimitettiin tarkka etsintä, eikä naiselliseen häveliäisyyteenkään pantu mitään huomiota.

Kuningattaren huoneesta tehtiin vahtihuone. Kaksi kaartilaista oleksi lakkaamatta hänen sänkykamarissaan; he olivat saaneet käskyn olla päästämättä häntä hetkeksikään näkyvistään enempää yöllä kuin päivälläkään — ei edes hänen jokapäiväisen elämänsä arkaluontoisimmissakaan kohtauksissa.

Ensi aikoina pakenemisen jälkeen oli Marie Antoinette pakotettu nousemaan, pukeutumaan ja käymään levolle kiusanhenkiensä nähden. Vasta pitkien keskustelujen jälkeen myönnyttiin siihen, etteivät nämä saaneet nukkua samassa huoneessa kuin hän, eikä Marie Antoinette saanut estetyksi sitä, että he pitkinä yöntietäminä istuivat hänen vuoteensa vieressä.

Lieneekö Lafayette viimeiseltä oivaltanut menettelynsä sopimattomuuden vai lienevätkö Marie Antoinetten yhä uudistetut valitukset auttaneet, mutta jonkun ajan kuluttua lievennettiin valvontaa jonkun verran. Vahdit saivat käskyn poistua huoneesta siksi aikaa kuin kuningatar pukeutui, mutta he antoivat oven olla auki, jotta saattoivat nähdä mitä huoneessa tapahtui.

Eräänä yönä sytytti kuningatar kynttilän ja rupesi lukemaan.

Vahdissa oleva sotamies huomasi tämän tietysti heti.

Hän astui makuuhuoneeseen, veti syrjään sängyn uutimen ja istuutui aivan tuttavallisesti kuningattaren sängyn laidalle.

"Näen ettette saa unta", sanoi hän. "Puhelkaamme siinä tapauksessa vähän; se on parempaa kuin lukeminen."

Kuningatar antoi hänen kohteliaasti ymmärtää, että hän mieluummin tahtoi olla yksin.

Useimmat maahan jääneistä kuninkaallismielisistä olivat syvästi alakuloisia ja tavattomasti tyytymättömiä kuninkaaseen. Uskolliset ystävät, jotka näihin asti eivät olleet tahtoneet seurata sitä esimerkkiä, jonka Artoisin kreivi oli antanut päätäpahkaa poistumalla Ranskasta, olivat loukkautuneita siitä, ettei Ludvig luottanut heihin. He eivät olleet hyljänneet häntä, vaan hän oli tahtonut hyljätä heidät. Kuninkaan pakenemisyritys katkaisi viimeisetkin siteet, jotka yhdistivät heidät siihen maahan, jossa niin suuret vaarat uhkasivat heitä. Ja maastamuutto, joka jo oli ollut liiankin suuressa vauhdissa aatelin ja papiston piirissä, alkoi nyt voittaa alaa porvarissäädyn keskessä.

Pariisissa ja suuremmissa maaseutukaupungeissa perustettiin konttoreja yleisen pakenemisen helpottamista ja jouduttamista varten. Kiihkoisuus oli niin suuri, että miehiä matkusti joukottain pois maasta, jättäen vaimonsa, lapsensa ja omaisuutensa oman onnensa nojaan.

Hallitusmuodon ystäviin tarttui sama alakuloisuus, joka kuninkaallismieliset oli vallannut. He eivät voineet itseltään salata sitä tosiasiaa, että Ludvig pakonsa kautta oli rikkonut sopimuksensa kansan kanssa. Useat kansalliskokouksen jäsenistä jättivät erohakemuksensa. Sitä paitsi ilmoitti kolmesataaviisitoista edusmiestä, etteivät he tästä lähin ota osaa muihin keskusteluihin kuin niihin, jotka koskevat kuninkaan persoonaa tai kuninkaallisen perheen etuja.

Markiisi Bouillé, joka onnettoman pakenemisyrityksen jälkeen ei ollut onnistunut pelastamaan muuta kuin henkensä, lähetti kansalliskokoukselle Luxembourgista kirjeen, jossa yksinänsä otti vastatakseen kuninkaan paosta ja uhkasi tulevansa takaisin muukalaisen sotajoukon etunenässä.

Kansalliskokous vastaanotti äänekkäillä naurunhohotuksilla kirjeen sotapäälliköltä, jonka tuumat ja aikeet vähäpätöisessä kylässä asuva postimestarinpoika oli tehnyt mitättömiksi.

Kreivi Fersen oli luvannut ulkomailla vaikuttaa kuningasparin eduksi, ellei pakeneminen onnistuisi, eikä hän ollutkaan tätä lupaustaan unhottanut.

Itävallan monivuotinen lähettiläs, kreivi Mercy-Argenteau, oli lähtenyt pois Ranskasta kohta vallankumouksen puhjettua ja oli nyttemmin parisen vuoden ajan asunut Brüsselissä.

Fersen haki oitis hänet käsille, mutta Maria Teresian vanha ystävä ei antanut hänelle minkäänlaista aihetta toiveisiin.

Mercy oli paljon kokenut poliitikko. Hän tunsi hyvin Europan ruhtinaat ja oli saanut läheltä tarkastaa maasta muuttavia ranskalaisia. Hän ei uskonut mitään apua saatavan toiselta tai toiseltakaan taholta.

"Mercylle kuvastuu kaikki mustana", kirjoitti Fersen päiväkirjaansa.

Marie Antoinetten ruotsalainen ritari ei kumminkaan häikäillyt; kaikki kehotti häntä työskentelemään kuningasparin pelastamiseksi.

"Se luottamus, jolla Ranskan kuningas ja kuningatar ovat minua kunnioittaneet", kirjoitti hän elokuun 20. p:nä isälleen, "velvoittaa minua pysymään uskollisena heille ja työskentelemään heidän hyväkseen, niin kauan kuin minun on mahdollista olla heille joksikin avuksi. Koko maailma moittisi minua, jos menettelisin toisin. Minä olin ainoa, jolle he luottavasti avasivat sydämensä, ja minä voin vielä olla heille hyödyksi sen kautta, että tunnen heidän tilansa, heidän aikeensa ja aseman Ranskassa. Soimaisin ainiaan itseäni heidän saattamisestaan siihen onnettomaan tilaan, jossa he nykyisin ovat, ellen käyttäisi kaikkia minulle tarjona olevia keinoja auttaakseni heitä siitä."

Kun ajattelee missä tilassa Ludvig ja Marie Antoinette olivat Pariisissa, tuntuu melkein uskomattomalta, että he sittenkin saattoivat pitää yhteyttä ulkomailla olevien ystäviensä kanssa. Ankara silmälläpito, johon heidän oli alistuminen, ei nimittäin rajoittunut vain heihin itseensä, vaan ulotettiin niihinkin ihmisiin, jotka Tuilerioihin menivät tai sieltä tulivat.

Mutta vanki on melkein aina vartijaansa ovelampi. Ennenkuin Marie Antoinette erosi Fersenistä, oli hän ollut siksi ajatteleva, että oli sopinut Fersenin kanssa erään salakirjoitustavan käyttämisestä, niin ettei kukaan saisi selvää heidän kirjeittensä sisällyksestä, jos nämä sattuisivat joutumaan vieraisiin käsiin.

Paitsi sitä oli kuninkaallisilla muitakin apukeinoja; rivien väliin aivan viattomassa kirjeessä saattoivat he kirjoittaa tärkeämpiä tiedonantoja värittömällä musteella, joka tuli näkyväksi, kun kirjettä pidettiin tulta vasten.

Heti Tuilerioihin palattuaan oli kuningatar salaa ja suurimmassa kiireessä kirjoittanut seuraavat sanat Fersenille:

"Olkaa huoleti meidän suhteemme. Olemme elossa."

Muutamia päiviä sen jälkeen kirjoitti hän Fersenille:

"Kansalliskokouksen johtavat miehet näyttävät tahtovan osottaa lempeyttä. Puhukaa sukulaisteni kanssa toimenpiteistä ulkomailta käsin."

Seuraavana päivänä lähetti hän kreiville uuden kirjeen, lämpimämmän ja edellistä sydämellisemmän:

"Olen elossa… Kuinka olen ollut levoton teidän tähtenne ja kuinka minun on sääli teitä, että olette ollut kohtalostamme tietämätön! Soisipa taivas tämän kirjeen joutuvan teidän käsiinne. Älkää kirjoittako minulle, sillä te voitte sen kautta joutua vaaraan, älkääkä ennen kaikkea millään tekosyyllä palatko tänne takaisin. Tiedetään teidän auttaneen meitä pakenemaan. Kaikki olisi hukassa, jos te näyttäytyisitte täällä. Meitä vartioidaan yötä ja päivää… se on minusta yhdentekevää… Olkaa huoletta; meille ei mitään pahaa tapahdu. Kansalliskokous kohtelee meitä kyllä lempeästi. Hyvästi… En voi enää kirjoittaa teille…"

Kuningatar erehtyi luullessaan, että hän voisi estää Ferseniä kirjoittamasta. Ja hän erehtyi myöskin luullessaan, että Fersen, vaaroista ja vaikeuksista huolimatta, ei keksisi jotakin keinoa päästä jälleen näkemään häntä.

Kernaasti olisi hän vuodattanut viimeisen verenpisaransa kuningattaren puolesta. Hänellä oli vain yksi ajatus: pelastaa Marie Antoinette.

Kuningattaren ensimäisiin riveihin vastasi hän heti:

"Minä voin hyvin ja elän vain palvellakseni teitä."

Kirjeenvaihto heidän välillään jatkui keskeytymättä aina kuninkuuden kukistumiseen saakka. Kirjeet toimitettiin perille hyvin monella eri tavalla. Milloin kätkettiin ne konvehtilaatikkoon, milloin tee- tai suklaakääröön, kolmas kirje ommeltiin erään takin vuorin väliin, ja kerran saatiin se perille puijatuksi, pistettynä vallankumouksellisen kirjasen ristisiteen sisään.

Luulluilla vastaanottajilla oli tavallisesti oudot, tuntemattomat nimet. Varmimpana ja useimmiten käytettynä välittäjänä kuningattaren ja ruotsalaisen kreivin välillä oli muuten parooni Goguelat, joka jonkun aikaa istui vangittuna osallisuudesta pakenemisyritykseen, mutta hallitusmuodon käytäntöönottamisen jälkeen pääsi jälleen vapaaksi.

Ruotsin kuningas Kustaa III oli Europan hallitsijoista se, joka lämpimimmin ja innokkaimmin kannatti Ranskan kuninkaan asiaa. Hän oli ennakolta saanut tiedon Ludvigin pakenemishankkeista, ja kun ne lähenivät toteutumistaan, oli hän lähtenyt Spaahan ollakseen lähempänä poliittisten tapahtumain näyttämöä, lähempänä pakolaisia, sitten kun nämä, kuten hän toivoi, olivat jälleen saavuttaneet vapauden.

Kreivi Fersen tapasi hänet täällä, syvästi alakuloisena suunnitelman raukeamisesta, mutta edelleen yhtä innokkaasti harrastavana vankien vapauttamista. Hän ei havitellut sen vähempää kuin asettua Ranskaa vastaan tehtävän suuremmoisen ristiretken etupäähän. Kirjeessään kesäkuun 30. p:ltä vakuutti hän olevansa Ludvigille ja Marie Antoinettelle alati yhtä lämpimästi myötätuntoinen ja puhui siitä avusta, jota hän oli aikeissa heille hankkia. Hän vakuutti heille edelleen, että Europan hallitsijat olivat valmiit liittymään häneen ja sitä varten kehotti hän kuningasta, ettei hän sallisi arvoaan loukattavan.

Ylpeänä siitä tehtävästä, jonka suorittamiseen hän luuli olevansa määrätty, piti kuningas Kustaa huomionsa herkeämättä kiinnitettynä Ranskaan.

Hän neuvoi kuningas Ludvigia seuraamaan Henrik IV:nnen tai Kaarle VII:nnen esimerkkiä eikä huolehtimaan muusta kuin menetetyn kuningaskuntansa takaisin valloittamisesta.

Antamalla tämän neuvon osotti Ruotsin kuningas paremmin tuntevansa luonteeltaan Ranskan kansan kuin Ludvig XVI:nnen.

Lisätäkseen kuninkaalle lähettämäinsä kirjeitten tehoa, oli hän kyllin viisas kääntyäkseen samalla kertaa kuningattarenkin puoleen.

"Teidän tilanne on hirveä", kirjoitti hän Marie Antoinettelle; "täytyy ryhtyä väkivaltaisiin keinoihin teidän pelastamiseksenne siitä. Miten suuri lieneekin se vaara, jolle antaudutte alttiiksi, täytyy sen ainakin olla pienempi sitä vaaraa, joka uhkaa, jos kohtalonne jätetään tapausten ohjattavaksi ja sallitaan toisten niittää kuningasvallan pelastamisen kunnia. Mutta minä unohdan, että on tarpeetonta puhua vaaroista, tarpeetonta koettaa pienennellä niitä sen ruhtinattaren silmissä, joka lokakuun 6. p:nä pelkäämätönnä seisoi raivoisan, villiintyneen kansan edessä ja joka sittemmin — käyttääkseni tunnettua lausepartta — on kasvanut vaarojen keskellä."

Suuremmalla innolla kuin viisaudella koetti Kustaa saada aikaan ruhtinasliittoa, jonka asiana olisi ollut lähettää sotajoukkoja Ranskaan ja pelastaa kuningas.

Heinäkuun 9. p:nä kirjoitti hän Venäjän keisarinnalle Katarina II:lle, heinäkuun 16. p:nä Espanjan kuninkaalle, tehden selvää tuumistaan ja pyytäen kannatusta.

Hänen suunnitelmansa mukaan tuli 30,000 itävaltalaisen sotamiehen marssia Ranskaan Flanderin kautta; 12,000 sveitsiläisen tuli vallata Franche-Compté ja 20,000 espanjalaisen kulkea Pyreneitten poikki.

Lisäksi toivoi hän saatavan apua Saksasta ja Hannoverista sekä Englannin pysyvän puolueettomana.

Itse asettuisi kuningas Kustaa 16,000 ruotsalaisen etupäähän, ja hän kehotti keisarinna Katarinaa lähettämään 6-8,000 venäläistä hänen avukseen; Venäjän ja Ruotsin laivastojen tuli yhdessä viedä nämä sotajoukot Ranskan rannikolle, jossa niiden tuli nousta maihin Ostenden luona. Maasta pois muuttaneet tietysti liittyisivät vierasmaalaisiin sotajoukkoihin, ja niin pian kuin maasta siirtyneet ruhtinaat jälleen astuisivat jalallaan Ranskan maalle, kokoontuisivat — Kustaan mielipiteen mukaan — maan paraimmat ja ylhäisimmät miehet heidän ympärilleen.

Kustaa III ja Fersen sopivat siitä, että jälkimäinen heistä lähtisi Wieniin taivuttaakseen Marie Antoinetten veljeä yhdessä Ruotsin kuninkaan kanssa tarmokkaasti ryhtymään asiaan käsiksi sisarensa ja lankonsa hyväksi.

Leopold vastaanotti hänet varsin sydämellisesti ja vakuutteli laajasti olevansa myötätuntoinen Ranskan kuningasperhettä kohtaan ja hellivänsä onnetonta sisartaan. Mutta Fersen huomasi ennen pitkää, ettei keisarin kauniitten sanojen takana ollut paljoakaan halua toimintaan.

Mutta joskaan Leopold ei täyttänyt kaikkea sitä, mitä Marie Antoinette puoluelaisineen oli häneltä toivonut, täytyy kuitenkin oikeuden mukaisesti myöntää, että hän suurella mielenkiinnolla seurasi tapahtumia Ranskassa ja osotti vilpitöntä halua olla sisarelleen ja langolleen hyödyksi.

Heinäkuun 6. p:nä toimitti hän Paduasta kehotuksen useille Europan hoveille, että nämä liittyisivät yhteen pelastaakseen Ranskan kuninkaan. Mutta hän kieltäytyi nimenomaan antamasta apuaan vastavallankumouksen toimeenpanoon. Leopold suositteli sovittelupolitiikkaa; hän toivoi saatavan rakennetuksi sovinnon uuden hallitusmuodon pohjalla, eikä siirtolaispuolueen kevytmielisyys ja kokemattomuus ollut jäänyt häneltä huomaamatta.

Tieto siitä, että kuningas ja hänen perheensä olivat paenneet Pariisista, oli herättänyt hurjaa riemua osassa siirtolaisia. Oli varusteltu juhlia, joita oli määrä viettää niin pian kuin saataisiin tietää, että Ludvig onnellisesti oli päässyt rajan yli.

Suuresti kuitenkin erehtyy, jos luulee kaikkien maasta siirtyneiden toivoneen, että onnenpyörä käännähtäisi Ludvigin ja Marie Antoinetten eduksi. Suuret tapahtumat, joita sattui joka päivä, kasvavat vaarat, jotka uhkasivat vanhojen säätyjen hajottamisella, eivät suinkaan tehneet taistelua kuningasvallan puolesta yksimieliseksi.

Suuri osa maasta siirtyneitä oli kauan ollut tyytymätön kuninkaaseen. "Maastamuutto kasvaa", kirjoitti Marie Antoinette veljelleen Leopoldille, "ja se on suuri onnettomuus. Aateli syöksee meidät turmioon, ja jättää meidät vaaroille alttiiksi. — Meidän on pakko pelastaa itsemme heidän avuttaan."

Siinä pienessä hovissa, jossa Artoisin kreivi piti valtikkaa ja joka ensin kokoontui Turinissa sekä sittemmin Koblenzissa, oli monen mielestä kuningasvallan todellinen voima kätkettynä.

Koblenz oli siihen aikaan kuin jokin Saksan Pariisi, ja Artoisin kreiviä olivat maasta siirtyjät jo ammoin tottuneet pitämään kuningasvallan edustajana. Ja niiden joukossa, jotka ympäröivät häntä, oli paljon sellaisia, jotka suinkaan eivät salanneet, että he tunnustivat oikeaksi hallitsijakseen Artoisin kreivin eikä kuningasta Pariisissa. Heille se ei siis voinut läheskään olla mikään pettymys, kun he saivat tiedon kuninkaan vangiksi joutumisesta, vaan iloitsivat he päinvastoin siitä, koska se soi heille suurempaa vapautta harjoittaa peliään. Vieläpä heiltä siinä määrin puuttui hienotuntoisuutta, että he päästivät ilonsa äänekkäällä tavalla ilmi.

Provencen kreivi oli puolisoineen lähtenyt Pariisista samana päivänä, jona kuningasperhe oli paennut toiselle suunnalle.

Hän oli toistaiseksi pannut Koblenzin matkansa määräksi, ja kun hänellä oli parempi onni kuin veljellään, onnistui hänen myös liittyä Artoisin kreiviin.

Hän oli paljoa tyytyväisempi omasta pelastumisestaan kuin pahoillaan Ludvigin vastoinkäymisen johdosta.

Fersen esitti hänelle yhteistoiminnan suunnitelman kuninkaan pelastamiseksi. Prinssi kuunteli tyvenesti mitä kreivillä oli sanottavaa hänelle, mutta antoi vältteleviä vastauksia eikä millään tavalla ilmaissut omia toiveitaan ja hankkeitaan.

"Siitä saat olla varma, että itsetyinen kunnianhimo on hänen sydämessään paljoa väkevämpi kuin rakkaus hänen veljeensä ja erittäinkin minuun", kirjoitti Marie Antoinette heinäkuun alussa prinsessa Lamballelle. "Hän on koko elinikänsä surrut sitä, ettei hän ole syntynyt hallitsijaksi, ja tämä hänen intonsa korkeimman vallan tavoittelemiseen on hänessä kasvanut meidän taistellessamme onnettomuutta vastaan, joka antaa hänelle tilaisuuden tunkeutua etualalle."

Artoisin kreivi vastaanotti Fersenin rajun intohimoisella tavalla. Hän puhui kapinoitsijain kukistamisesta ja vastusti jyrkästi kaikkia sovinnonhieromisyrityksiä.

Fersen kuvaa häntä seuraavin sanoin:

"Artois juttelee lakkaamatta, ei koskaan kuuntele mitä toiset sanovat, puhuu vain väkivallasta eikä laisinkaan sovinnon hieromisesta sekä näyttää kaikissa suhteissa olevan varma asiastaan."

Marie Antoinetten ystävä näki Koblenzissa kylliksi useita todistuksia uskottomuudesta kuningasta ja kuningatarta vastaan, ja täällä kohtasi hän myös Polignac-perheen, joka ensi turvapaikastaan — Italiasta — oli tullut Saksaan liittyäkseen Artoisin kreiviin.

Ferseniä harmitti herttuatar Polignacin välinpitämättömyys kuninkaallisen ystävänsä vaiheista.

"Madame Polignac", luetaan hänen päiväkirjastaan, "ei välittänyt edes osottaa kiitollisuuden varjoakaan kuningatarta kohtaan. Hän itki nähdessään minut, mutta hänen mielenliikutuksensa oli hyvin ohimenevää laatua. Hän puhui enemmän itsestään ja omista asioistaan kuin onnettomasta ystävättärestään. Eivätkä hänen puheensa olleet kaikittain kuninkaallista perhettä imartelevia."

Panettelu ei säästänyt uskollista Ferseniä. Ruotsin sekä Espanjan lähettiläät samoin kuin useat muut soimasivat häntä kunnianhimoisuudesta.

"Siinä ollaan oikeassa, että minä olin kyllin kunnianhimoinen tahtoakseni palvella teitä, ja minä suren elinikäni sitä, ettei minun onnistunut saavuttaa tarkoitusperääni", kirjoitti hän tämän johdosta Marie Antoinettelle. "Tahdoin maksaa teille osan sitä velkaa, johon minulla on ollut ilo joutua, ja minä tahdoin näyttää, että itsekkäistä tarkoituksista vapaana saattaa olla kiintynyt sellaiseen ihmiseen kuin te olette. Käytökseni olisi muuten pitänyt osottaa näille ihmisille, että tämä oli ainoa kunnianhimoni, ja että kunnia tulla tuntemaan teidät, madame, oli rakkahin palkintoni."

15.

Prinsessa Lamballe ja hänen diplomaattinen tehtävänsä. — Kirjeitä kuningattarelta ja prinsessalta.

Sen sijaan että herttuatar Polignac vain ajatteli omaa itseänsä ja omaisuutensa varmaan talteen saattamista, jatkoi jalo ja lempeä prinsessa Lamballe yhä alttiiksiantavaa toimintaansa kuningattarensa hyväksi.

Hän oli yksi niitä harvoja, joille kuningaspari ennakolta oli antanut tiedon aiotusta paostaan.

Jotta ei mitään epäluuloja syntyisi, olivat Marie Antoinette ja prinsessa keskenään sopineet, että jälkimäinen lähtisi Aumaleen, jossa hänen appensa oli muutamia aikoja oleskellut heikontuneen terveytensä takia.

Prinsessan ollessa poissa voitiin vielä vähemmin epäillä matkavarustusten olevan hankkeissa. Niin pian kuin pako oli suoritettu, tuli Marie Antoinetten antaa ystävättärelleen tieto siitä, jotta tämäkin pikaisesti voisi lähteä pois maasta ja vieraalla alueella jälleen yhtyä kuninkaaseen ja kuningattareen.

Odotetun sanoman sai prinsessa vastaanottaa Aumalessa kesäkuun 21. päivän iltana. Hän matkusti heti Boulogneen ja astui siellä Englantiin menevään laivaan.

Laiva nosti ankkurin, ja samassa kun alus lähti merta kyntämään, ilmoittivat kaupungista ammutut kanuunanlaukaukset, että kuninkaan pako oli tullut tunnetuksi.

Vastuksia kokematta pääsi prinsessa Englantiin; vielä ei hän tiennyt, että kuninkaallisten pako oli tullut estetyksi Varennesissa.

Prinsessan saatua tämän masentavan tiedon, oli hänen ensi ajatuksensa palata Ranskaan. Hovista lähetetyissä kirjeissä kehotettiin häntä kumminkin jäämään sinne missä oli, sillä otaksuttiin, että hän nykyisin voisi olla kuningattarelle suuremmaksi hyödyksi Englannissa.

Toivottiin, että tämän maan mahtava ministeri, Pitt, suostuisi tukemaan horjuvaa Ranskan monarkiaa; ja Marie Antoinette kehotti prinsessa Lamballea vaikuttamaan tässä suhteessa Englannin kuningashuoneeseen.

Mutta hänen ponnistuksensa jäivät tuloksia vaille. Seuraava ote Marie Antoinetten kirjeestä sisarelleen Marie Christinelle osottaa tämän varmaksi:

"Onpa hetkiä, jolloin minun tekee mieleni lähettää rakas Lamballeni Leopoldin luo. Voisihan hän ennakolta puhua sinun kanssasi, saadakseen tietää, miten hänen on meneteltävä hovissa. — Salaisesti ja minua auttaakseen on hän lähtenyt vaivaloiselle matkalle Englantiin. Kuningatar ja hänen tyttärensä vastaanottivat hänet sangen suosiollisesti, mutta kuningas on pimitetty. Hallitsijana maassa on ministeri, ja tämä on selvin sanoin tehnyt prinsessalle ymmärrettäväksi, että me olemme itse syypäät onnettomuuksiimme."